Joulukuussa 2016 luin seitsemän kirjaa (2180 sivua), joista kuusi oli spefiä, yksi tietokirja ja kaksi uusintoja.
Saattaa sisältää spoilereita.
Riordan, Rick: Jumalten sota (Percy Jackson #5) 365 s.
Rowling, J. K., Tiffany, John & Thorne, Jack: Harry Potter ja kirottu lapsi 432 s.
Adams, Douglas: Linnunradan käsikirja liftareille (Linnunrata #1) 156 s. [U]
Meresmaa, J.S.: Keskilinnan ritarit 390 s.
Turtschaninoff, Maria: Naondel (Punaisen luostarin kronikoita #2) 397 s.
Wasson, Sam: Auringonnousu Manhattanilla – Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen 272 s.
Adams, Douglas: Maailmanlopun ravintola (Linnunrata #2) 168 s. [U]
Viimeinen Percy Jackson oli yhtä viihdyttävä, hauska ja vauhdikas kuin edellisetkin osat, mutta se sai minut myös itkemään. En millään olisi tahtonut kirjan ja tämän mahtavan sarjan loppuvan, mutta samalla tahdoin hotkaista sen heti. Sodan pyörteissä henkilöt syvenivät entisestään, ihmissuhteet muuttivat muotoaan, yllättäviä plot-twistejä tupsahteli nurkan takaa ja viimeistään nyt tajusin rakastavani Riordanin luomaa maailmaa ja hahmoja niin paljon, että eroaminen sai aikaan runsaasti lisäkyyneleitä. Upea sarja, en kadu tutustumista! Seuraavaksi siirryn lukemaan Olympoksen sankareita, joskin hieman varautuneesti: olen kuullut huhuja, että ne eivät yllä Percy Jacksonin tasolle.
Joulukuussa sain käsiini mielipiteitä kovasti jakaneen Kirotun lapsen. Kun näytelmämuotoon pääsi sisälle, lukeminen sujui joutuisasti. Lukiessani ajattelin lähes automaattisesti, miltä näytelmä voisi näyttää lavalla ja pidin ajatuksistani. Suhtaudun kirjaan hieman ristiriitaisesti, enkä ole näin kuukausi lukemisen jälkeen yhtään sen varmempi mielipiteestäni kuin heti lukemisen jälkeen. Näytelmässä oli asioita, joista pidin ja asioita, joista en pitänyt. Oli ihana päästä takaisin tuttuihin paikkoihin ja tavata rakkaita hahmoja, mutta esimerkiksi Ronin hahmo oli sietämätön, eikä lainkaan samanlainen kuin sarjassa. Myöskin Harry käyttäytyy typerästi ja vaikka kovasti yritinkin häntä ymmärtää, hän lähinnä vain ärsytti. Albuksen ja Scorpiuksen ystävyys tuntui aidolta ja pidin ratkaisusta lajitella Albus Luihuiseen. Aikamatkailu ei ollut ehkä toimivin mahdollinen juonikuvio, mutta toisaalta pidin erilaisista nykyisyyksistä, joihin menneisyyden muutteleminen johti. Siitä seurasi kuitenkin useita juoniaukkoja, jotka vähesinvät tarinan uskottavuutta. Myös erään hahmon tausta oli melko yllättävä, mutta se ei vain yksinkertaisesti voinut toimia. Vaikka välillä teki mieli vain huutaa ääneen, kun jotkut asiat olivat väärin, mutta onneksi tuskaa tasapainottamassa oli ehkä maailman ihanin Draco Malfoy ja loppupuolen kirkkokohtaus, jossa tulin itkeneeksi ihan oikeita liikutuksen kyyneleitä. Kirotussa lapsessa on yritystä, mutta se ei onnistu lumoamaan ja rakastumaan samalla kuin Potterit. Kivojen asioiden takia en kadu, että luin tämän, mutta on enemmän syitä, joiden takia tuskin luen tätä enää koskaan. Minulle tämä ei ole kahdeksas Potter, vaan fanfic, jonka kanteen on painettu Rowlingin nimi isoimmalla, vaikkei hänellä ole juuri mitään tekemistä tämän kanssa.
Mikäli asia on vielä jollekulle blogini lukijalle epäselvä, Douglas Adamsin viisiosainen Linnunrata-trilogia on yksi lempikirjoistani, kuunnelmasta puhumattakaan. Kuunnelma on minusta parempi kuin kirjat ja sitä olenkin kuunnellut enemmän. Järkytyin tajutessani, että olen lukenut kirjat kokonaan ollessani ala-asteella. Sen jälkeen olen vain selaillut kirjaa ja lueskellut sieltä parhaita paloja. Päätin korjata asian ja lukea kirjat uudelleen. Linnunradan käsikirja liftareille on hyvin yhteneväinen kuunnelman ensimmäisen osan kanssa. Muistin monet repliikit ulkoa ja kuulin ne kuunnelmanäyttelijöiden äänillä päässäni. Tämä on kirja, josta en keksi mitään huonoa sanottavaa. Nauroin ääneen, stressi lievittyi huomaamattani ja syöksyin Kultasydämen kyydissä läpi Linnunradan tutkimattomien nurkkien. Rakastan tätä kirjaa.
Keskilinnan ritarit on yhteisnide, joka sisältää aiemmin e-kirjoina julkaistun pienoisromaanitrilogian: Aseenkantajan kunnia, Ritarin ansio ja Kuninkaan tahto. Lisäksi kirjassa on kartta (parasta!) ja ennenjulkaisematon loppunäytös (aivan ihana). Teos tarjoaa vauhdikkaita seikkailuita ja vähän erilaista ritariromantiikkaa kuin yleensä. Sarja paranee edetessään: ensimmäinen osa on ihan kiva, mutta jää vähän pintaraapaisuksi niin juonen, maailmanrakennuksen kuin hahmojenkin osalta. Myöhemmät osat ovat toimivampia ja pidinkin niisyä enemmän, suosikkini trilogiasta on Kuninkaan tahto. Viihdyttävät kirjat nollasivat väsynyttä päätä ja myönnän hihitelleeni hölmösti Jehremin ja Konnon suhteen edetessä. Monimutkaisten hovijuonittelujen seassa rakkaussuhde etenee uskottavasti. Huomautus: en suosittele lukemaan julkisella paikalla. Itse erehdyin lukemaan tätä kerran bussissa, jolloin olin kiitollinen, että pipo piilotti punoittavat korvat.
Ihastuin pari vuotta sitten Maresiin ja hankinkin Naondelin kirjamessuilta. Jouluaattona ja -päivänä luettu kirja ei ollut iloinen joulukirja. Ensimmäisiltä sivuilta asti aavistin, että kaikki menee enemmän tai vähemmän pieleen. Välillä kirjasta tuli oikeasti todella paha olo, mutta siltikään en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Turtschaninoffin luoma maailma on kaunis, mutta ihmiset julmia. Miljöönkuvailu on upeaa: maailma aukeaa lukijan eteen aitona ja kaikki aistit täyttävänä. Henkilöhahmot ovat tarpeeksi erilaisia ja erottuvia, eikä kukaan jäänyt toista ohueammaksi hahmoksi. Ihmiskohtalot ovat surullisia, mutta pohjalla on toivoa. Kieli on kaunista, lumoavaa. Vaikken suoranaisesti nauttinut lukemisesta, en todellakaan kadu lukemista. Upea kirja, myöskin ulkonäöltään.
Audrey Hepburn on lempinäyttelijäni ja Aamiainen Tiffanylla ollut lempielokuvani jo jonkin aikaa. Tartuin siis Auringonnousuun Manhattanilla erittäin suurin odotuksin, enkä joutunut pettymään. Kirja tarjoaa tietoa paitsi Audrey Hepburnista ja vuonna 1961 valmistuneesta elokuvasta, myös 50-luvun Hollywoodin naiskuvasta ja sensuurimääräyksistä ja paljon muuta. Kirjassa oli paljon asiaa, mutta se ei tuntunut täyteenahdetulta. Kirjoitustyyli poikkesi useimmista tietokirjoista. En oikein osaa itsekään sanoa, miten se oli erilainen verrattuna muihin, mutta pidin siitä. Kirjan takakanteen on painettu lause: "Niin viihdyttävä teos, että sen mukana pitäisi tulla popcornia." Naureskelin höpsölle lauseelle aikani, mutta päädyin kuitenkin saman lopputulokseen. Kirja on äärimmäisen viihdyttävä, mutta samalla opin koko läjän uusia asioita, kuten sen, että elokuvassa 2E:tä näyttelevä Patricia Neal oli Roald Dahlin vaimo ja että miespääosaa esittävällä George Peppardilla oli noussut hieman nesteet päähän. Suosittelen kirjaa erittäin paljon, siitä tuli yksi suosikeistani!
Maailmanlopun ravintola sai kunnian olla vuoden viimeinen kirja. Kirja hämmensi heti alusta alkaen: tapahtumat nimittäin kulkevat täysin päinvastaisessa järjestyksessä kuin kuunnelmassa. Toisaalta tästä puuttui kuunnelman kloonijutut, mikä oli oikeastasn ihan hyvä: en ole ikinä ihmeemmin välittänyt niistä. Ensimmäisen osan tasolle tämä ei yllä, mutta hykertelin silti ääneen milloin millekin absurdille käänteelle, keskustelulle tai hahmolle (koko ravintolakohtaus on aivan mahtava!). Käsikirjaosuuksia tuntui olevan paljon vähemmän kuin edellisessä osassa. En tiedä, onko niitä oikeasti ihan saman verran kaikissa, mutta sellainen olo jäi. Viihdyin tämän(kin) kirjan seurassa mainiosti.
Joulukuu oli tuskallisen kiireinen ja stressaava kuukausi. Vietin näytelmäharjoitusten takia todella paljon aikaa koululla ja kävin melkein koko kuukauden ajan kotona vain nukkumassa. Viimeiselle kouluviikolle osui jokailtaisten harjoitusten lisäksi myös koeviikko, joten voitte uskoa, että stressi ja ahdistus oli kova. En saanut kunnolla nukuttua ja hermoni olivat niin kireällä, että sain itkukohtauksen hyvin helposti. Lisäksi onnistuin alkukuusta hankkimaan itselleni flunssan ja kuumeen, jälkimmäisen ensimmäistä kertaa sitten viidennen luokan. Kaikesta huolimatta joulukuussa tapahtui kivojakin juttuja, kuten saniksen pikkujoulut, eräs ihana yökyläily, upeasti onnistunut näytelmä ja tietenkin joululoma. Oli ihanaa istua sohvalla ilman, että tarvitsi jatkuvasti vilkuilla kelloa ja pohtia, milloin lähtisi kävelemään bussipysäkille. Joulunpyhät lojuin kotona, luin kirjoja ja välillä katselin Jeevesiä & Woosteria. Ehkä täydellisin joulu koskaan (jos ei lasketa sitä, ettei lunta ollut juurikaan). (Tiedän sanovani näin joka vuosi, mutta noh, tämä nyt sattui olemaan kaikin puolin täydellinen joulu.)
Postauksen loppuun kuva, jonka olisi pitänyt ilmestyä joulukalenterin luukussa 20. En todennäköisesti ikinä opi käyttämään vesivärien kanssa akvarellipaperia.
"– Pysähdy! Sinulla ei ole huppua! huusin muistaessani taas häntä vaanivan vaaran.
– Vähät siitä, prinssi huusi takaisin. Hän pysähtyi äkisti ja kiskaisi minut viereensä.
– Minä päästän sinusta irti, jos lupaat olla juoksematta takaisin ja huutamatta että olen karannut, hän sanoi hiljaa.
– Lupaan, sanoin ääni väristen. Se ei ollut ehkä viisainta, mutta tässä tilanteessa se tuntui parhaalta ratkaisulta. Tahdoin hänen irrottavan puristavat sormensa käsivarrestani. En ollut koskaan nähnyt orvokkisilmissä tuollaista paloa. Hän irrotti tiukan otteensa ja nauroi.
– Voi, älä näytä noin säikähtäneeltä! Emme me tee mitään väärää."
