keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (Kirjabloggaajien klassikkohaaste)

Tällä kertaa klassikkohaasteeseen valikoitui moderni klassikko, Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisteos Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981. Olin lukenut Kauraselta aiemmin Syysprinssin, joka ei ehkä ihan täysillä uponnut, vaikka sen tietyistä elementeistä pidin. Sonja O. löytyi myös vanhempien kirjahyllystä, joten joululomalla kotikotona ollessani tartuin siihen.

Sonja O. kävi täällä on hyvin tajunnanvirtamainen ja poukkoileva kirja. Se ei kulje kronologisessa järjestyksessä, mutta kertoo nuoren naisen kasvutarinan teinistä yliopisto-opiskelijaksi. Sonja O. on evakkoperheen tytär, jonka kotiolot Helsingin Kalliossa ovat karut. On köyhyyttä, alkoholismia, väkivaltaa ja sukupolvelta toiselle kulkevia traumoja, jotka heijastuvat suoraan perheen lapsiin, Sonjaan ja kehitysvammaiseen Leoon. Turvattoman lapsuuden ja nuoruuden kokenut Sonja hapuilee ja haahuilee, käyttää päihteitä, harrastaa irtosuhteita. Käydäänpä kierros mielisairaalankin puolella. 
 

Jo ensimmäisiltä sivuilta asti on selvää, että kirja on todella vimmainen, raju ja levoton. Syysprinssistä muistan sydäntäpuristavan haikeuden ja surumielisyyden, mutta samanlaiseen hitaaseen ja pysähtyneeseen tunnelmaan ei Sonja O.:ssa päästä. Se nimittäin laukkaa kauheaa vauhtia eteenpäin, poukkoilee hetkestä toiseen ja takaisin, käy muistoissa ja kuvitelmissa ja kiertyy aina takaisin hetkiin, jotka Sonjaa määrittelevät. Pysähtyneitä hetkiä on muutamia, ja tällaiset hengähdystauot tulevat tarpeeseen. En yleensä pidä tällaisista kirjallisuudesta, jossa lähinnä ajelehditaan paikasta ja ajatuksesta toiseen, mutta Sonja O. oli poikkeus. Jokin kirjassa veti minua puoleensa todella voimakkaasti, ja se oli jatkuvasti ajatuksissani. Johtuiko se kenties siitä, että yleensä tällaiset ajelehtivat päähenkilöt ovat miehiä, ja naispäähenkilö tällaisessa tyylissä oli niin erilainen tapaus, että kiinnostukseni heräsi? Alkusivuilla olin vähän huolissani siitä, mitä kirjan lukemisesta tulisi: tajunnanvirta vaikutti paitsi hengästyttävältä, myös ylitaiteelliselta, sekavalta ja vaikealta. Onneksi kirjassa pääsi suhteellisen nopeasti kyytiin, ja kun tyyliin tottui, se ei tuntunut enää kynnykseltä.

Hyvin suuri osa teosta on nuoren naisen seksuaalisuus. Seksi ja seksuaalisuus on Sonjan mielessä jo hyvin nuoresta asti, ja miehiä kirjassa suorastaan vilisee. Ja sitä itseään kirjassa sitten riittääkin!  Asioista puhutaan suoraan ja niiden oikealla nimellä, ja alkuun se oli jopa vähän shokeeraavaa, koska sitä oli niin paljon. Juuri mitään ei jätetä rivien väliin tai muuten tulkinnan varaan. Ymmärränkin, miksi kirja herätti kohua ilmestyessään! Toisaalta mietin, miksi tällainen seksuaalisuuden kuvaus tuntui nykylukijastakin niin rajulta. Johtuuko se siitä, että päähenkilönä on nuori nainen, jonka edelleen odotetaan olevan kaino ja neitseellinen? Vaikka kirjan ilmestymisestä on yli 40 vuotta, monet sen ajatuksista tuntuvat yhä tuoreilta ja puhuttelevilta. Kun Sonja pohtii sitä, miten hän määrittelee itsensä suhteessa mieheen, ja miten kaikki naiset oppivat mieskatseen esimerkiksi miesten kirjoittaman kirjallisuuden kautta. Miten miehiä kiinnostaa vain se, että nainen on kaunis ja valmis seksiin, mutta naisen omien halujen tyydyttäminen tai edes niiden ajatteleminen ei jaksa kiinnostaa. Tästä feministisestä näkökulmasta pidin todella paljon! Sen sijaan seksikohtauksia olisi mielestäni saanut olla vähemmänkin: niiden pointti olisi tullut selväksi, vaikka niistä olisi leikattu kolmasosa pois.
 
Sonja O. on aikansa teos. Siinä on paljon viittauksia sen hetken (populaari)kulttuuriin, henkilöihin ja tapahtumiin. Kaikkia en tajunnut (ainakaan ilman googlettamista), mutta ei se edes oikeastaan haitannut. Kirja nimittäin rynnistää niin mahdotonta vauhtia eteenpäin, että jos jossain kohdassa vähän tippuu kärryiltä, seuraavassa käänteessä on jo mahdollista hypätä kyytiin takaisin. Se tuntuu todella uskottavalta dokumentilta kirjoitusasjastaan ja sodan jälkeen syntyneiden (helsinkiläisten) ihmisten nuoruudesta aatteineen. Välillä tuntuukin siltä, että kirja on aikakapseli 1970-luvun lopusta ja 80-luvun alusta. Se valottaa aikakautta sellaiselle, joka sitä ei ole elänyt. Tämän valossa onkin huvittavaa, miten aikalaisarvostelijat uskoivat kirjan jäävän tähdenlennoksi. Toinen puoli aikalaisdokumentista on se, että välillä kirja tuntuu vanhentuneelta. Yhtenä esimerkkinä on kirjan feminismi. Sonja esimerkiksi painaa usein puheissaan ja ajatuksissaan muita naisia alaspäin, mikä ei ole erityisen feministinen tapa katsoa maailmaa. Toisaalta voidaan miettiä, kuinka paljon tästä johtuu siitä, että Sonja katsoo niin itseään kuin muita naisia miesten silmin, mutta itse en ainakaan kokenut, että kirja olisi tiedostanut tätä asiaa ja ottanut kantaa sisäistettyyn naisvihaan. Kirjassa on pieni queer-näkökulma, kun hetken aikaa Sonja on suhteessa toiseen naiseen. Tämä oli todella positiivinen yllätys, vaikka representaatio ei ehkä ihan nykyajan tasolla olekaan.

Kaurasen kieli ansaitsee ehdottomasti oman mainintansa. Puhekielinen ja slangisanoja vilisevä kieli on välillä hidasta lukea, kun tällainen kehä kolmosen takana kasvanut sitä yrittää tulkita. Vyöryvä tunnelma tuleekin pitkälti kielestä, joka ei turhaan esimerkiksi pilkkuja käytä. Kielenkäytössä on vähän jotain samaa kuin Siiri Enorannan Gisellen kuolemassa, mutta kun Gisellen kuolemassa kieli tuntuu raa'oissakin kohdissa pyrkivän kauneuteen ja viiltävyyteen, Kauranen ei arkaile kuvata ällöttäviä, vastenmielisiä ja kauheita asioita. Lukijan aistit ovat täynnä, kiitos kielen. Kuitenkin rumuudenkin ja kurjuuden keskellä pilkahtelee valo. Se on usein pieni ja himmeä, mutta välillä se saa kielenkin muuttuvaan pakahduttavan kauniiksi. Eräs kauneimmista ja koskettavimmista kohdista onkin esimerkiksi tämä, jossa Sonja puhuu veljestään Leosta: 
 
"Leo rakastaa minua kuin prinssi rakastaa kettua, se rakastaa minua vaikka se on peräisin toiselta tähdeltä, se asuu vihreän metsän keskellä valkoiseksi maalatulla laitostähdellä, nelikerroksisella kivitähdellä se asuu, planeetalla joka on täynnä samalla tavoin kuolaavia ja ynäjäviä ja horjahtelevia prinssejä kuin se mutta vain yksi niistä on Leo nimeltään, vain yksi niistä on syntynyt Viipurissa sodan loppupäivinä ja vain yksi niistä on huristanut vastasyntyneenä mutsinsa sylissä mustassa umpipirssissä läpi palavan kaupungin josta melkein kaikki jo ovat paenneet, vain yksi on minun Leoni ja vain minä olen sen oma pikku kettu jonka se nostaa heivauttaa kevyesti vahvoilla käsivarsillaan ilmaan niin että hoitajattarien puiset palipalit alkavat heti terhakkaasti jossain käytävän päässä läpsyttää kun ne huomaavat sen ja kun minä joudun alas ja eroon Leosta minä alan kiljua ja potkia niitä ämmiä ja vain Leolle minä olen täysin kesy ja vain Leo ja minä tiedämme sen suuren salaisuuden: minä olen ikuisesti Leon oma."

Mielipidettä Sonja O.:sta on kuitenkin vähän vaikeaa muodostaa. Siinä on todella paljon asioita, joista pidin, mutta myös monia asioita, jotka tuntuivat luotaantyöntäviltä. Toisaalta minussa on syvä rakkaus vimmaisia ja villejä naisia kohtaan, niin fiktiivisiä kuin todellisiakin, joten en yllättynyt siitä, että kirja veti minua puoleensa. Mieleenjäävä lukukokemus Sonja O. kävi täällä oli kuitenkin. Olen jo palannut ajattelemaan sitä moneen otteeseen, ja uskon, että siitä jää minuun ikuinen jälki, huonoista puolistaan huolimatta (tai ehkä ne juuri ovatkin osasyy siihen)! Jo Syysprinssistä blogatessani totesin, että kirjailjan tuotantoon kiinnostaisi tutustua muutenkin. Sonja O. kävi täällä vahvisti tätä halua. Vaikkei kumpikaan Kaurasen kirja uudeksi lempikirjaksi noussutkaan, jokin hänen teksteissään kiehtoo ja vetää minua voimakkaasti puoleensa. Muutamia hänen kirjojaan löytyy kotikodin kirjahyllystä, mutta otan mielelläni suosituksia vastaan!
 
 
Kuva: Niina T./Yöpöydän kirjat

 Kiitos Ankille haasteen järjestämisestä!

torstai 18. tammikuuta 2024

Kirjoitussuunnitelmia vuodelle 2024

Vielä mahtuu blogiin yksi vuodenvaihdepostaus, eikös niin! 

Jo useamman vuoden minulla on ollut tapana listata blogiin kirjoitustavoitteitani ja -suunnitelmia uudelle vuodelle, eikä tämä vuosi ole poikkeus. Olen huomannut sen hyväksi tavaksi itselleni selvittää, missä mennään minkäkin projektin suhteen. Lisäksi tavoitteiden julkinen julistaminen toimii myös tietynlaisena "pakkona" myös tehdä työtä tavoitteiden eteen :D
 
P
 
Vuoden isoin savotta ja tärkein projekti tulee ehdottomasti olemaan P:n version 2.1. editoiminen. Olen aloittanut editointiprosessia jo viime vuoden puolella. Aloitin jälleen editoinnin "väliluvuista", koska ne on järkevämpää tehdä yhtenä isona kokonaisuutena. Niihin on myös tulossa todennäköisesti kässärin isoimmat muutokset. Jonkin verran päätarinakin tulee muuttumaan, mutta ei ehkä aivan yhtä radikaalisti. Isoin ongelma tällä hetkellä tuntuu olevan se, että kirjoitusrutiinini on kerrassaan olematon, ja siksi editointi tuntuu aivan mahdottomalta vuorelta, joka häämöttää edessä. Uskon kuitenkin, että vauhtiin päästyäni vuori pienenee: olenhan tehnyt tämän useita kertoja ennenkin, ja tiedän mitä teen (tai ainakin niin uskottelen itselleni).

Kun versio 2.1. valmistuu, tuskin laitan sitä esilukijoiden luettavaksi, vaan käyn sen viikon tai parin päästä vain itsekseni läpi kirjoitusvirheiden sun muiden varalta. Tarkoitus olisi hyödyntää (viimeistään) tässä vaiheessa Wordin ääneenlukutoimintoa, joka tunnetusti auttaa kirjoitusvirheiden ja kökköjen lauseiden bongaamiseen. 

Tämän jälkeen haluaisin P:n olevan siinä kunnossa, että sen voisi lähettää kustantamokierrokselle. Huu, se on aina yhtä pelottavaa sanoa ääneen (tai kirjoittaa kaikkien nähtäville)! Tämä todennäköisesti tapahtuu loppuvuodesta, jos saan nyt editointirutiinin rullaamaan. Kustantamokierros on kyllä tehokas motivaattori!
 
JL
 
Vuoden 2024 tavoitteena on myös saada JL:n läpiluku valmiiksi tämän vuoden aikana. Sekin eteni viime vuoden aikana ihan kivasti, joten uskon hyvin tämän tavoitteen olevan realistinen. (JL on kässäreistäni lyhin, joten siksikin tämä on täysin mahdollinen tavoite!) Varsinaista editointia en usko vielä aloittavani, se riippuu paljon siitä, millaisella aikataululla P etenee. Toki elämä voi yllättää!

Mikäli P saa pelkkiä hylsyjä, seuraava maailmalle lähtevä "vauvani" on JL. Kässärin kolmosversiosta pyrin siis saamaan mahdollisimman hyvän! Olen ajatellut tarinaa paljon viime aikoina, varsinkin sen alkutilannetta ja lopetusta. Jälkimmäisestä en ole vielä aivan sataprosenttisen varma, mutta alkuun tuleva iso muutos alkaa olla aika hyvin selvillä. Toki alkutilanne vaikuttaa loppuunkin, ja se palanen tästä palapelistä vielä uupuu. Mutta onhan tässä hyvin aikaa pohdiskella asiaa! Myös erään esilukijan bongaama teema tulee todennäköisesti olemaan vähän voimakkaammin esillä, vaikka sen käsittelyssä pitääkin olla tarkka. Teema vääristyy helposti juonen tapahtumien valossa, enkä minä halua tarinalla olevan sellaista sanomaa kuin siitä silloin tulisi.
 
Runot
 
Tästäkin jännittää vähän puhua! Olen ehdottomasti identiteetiltäni proosan kirjoittaja, vaikka runoja olenkin kirjoittanut säännöllisesti 12-vuotiaasta asti. Runouteen liittyy minulla kuitenkin proosaakin vahvemmin huijarisyndroomaa ja korkeita kynnyksiä, jotka todennäköisesti ovat lähinnä oman pääni sisällä. Yksi viime vuosien lempparijutuista, open mic -illat ovat kuitenkin helpottaneet hieman käsityksiäni siitä, mitä kaikkea runous voikaan olla. Kun olen itsekin uskaltautunut lavalle, olen kaatanut joitain sellaisia seiniä, joita olin itselleni päässäni rakennellut. Vuosi 2023 oli huima runovuosi, runoja syntyi kokonaiset 21 kappaletta! (Vertailun vuoksi: yhtä monta runoa olen kirjoittanut viimeksi vuonna 2019! 2020 kirjoitin huimat 32 runoa, mutta niistä 24 oli blogin joulukalenteria varten, joten pidän sitä poikkeusvuotena.) Runot inspiroivat tällä hetkellä todella paljon, minkä vuoksi minulla on tälle vuodelle kaksikin runoprojektia suunnitteilla.

Ensimmäinen projekti on minun ja ystäväni yhteinen taideprojekti: hän kuvittaa, minä tarjoan runot ja niistä muodostuu zinejulkaisu. Tämän on tarkoitus olla hyvin pienen kynnyksen juttu. Kaikki tehdään itse ja omakustanteisesti, eikä painoskoko tule olemaan suuri, sen verran, että muutamat halukkaat ystävät voivat saada omansa. Tarkoituksena on tehdä yhdessä kivoja juttuja, eli toisin sanoen taidehaahuilua, ja taistella samalla molempia meitä vaivaavaa huijarisyndroomaa vastaan. Saamme tehdä tällaista taidetta, eikä kukaan voi olla portinvartijana tämän julkaisun kohdalla! Idea tähän tuli jo syksyllä, mutta koska olimme silloin molemmat kiireisiä, päätimme siirtää varsinaisen toteutuksen vuodenvaihteen jälkeiseen aikaan. Odotan todella innolla yhteisiä askarteluhetkiämme! <3 Mitään lukkoon lyötyä aikataulua ei ole, mutta todennäköisesti tämä toteutuu kevään aikana. 

Toinen projekti on vähän isompi ja siten myös kuumottavampi. Tarkoituksenani on nimittäin osallistua erääseen kilpailuun, jossa haetaan kokonaista runokokoelmaa. Minulla on jo idea ja runojakin valmiina, joten kyse on pitkälti toimivan kokonaisuuden rakentamisesta. En tiedä, onko minulla minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia tähän kilpailuun, mutta toisaalta: jos en yritä, en koskaan saa tietää!
 
Muuta, mitä?  

Jos ollaan tylsiä, niin muistetaan, että oikeastaan vuoden isoin kirjoitustavoite on saada gradu valmiiksi. Graduprosessi tulee todennäköisesti vaikuttamaan vuoden aikana kirjoittamiseeni (kuten se on vähän vaikuttanut jo), mutta ei elämä voi olla pelkkää gradua, välillä tarvitaan myös kirjoittamista omaksi iloksi!

Haaveilen myös Novaan osallistumisesta. Minulla on idea, ja tiedostoon on jo itse asiassa kirjoitettu novellin viimeinen virke. Tähänkin itse asiassa liittyy runous: idea on peräisin eräästä vuosia sitten kirjoitetusta runosta, joka puolestaan pohjautui näkemääni uneen. Luvassa on traagisuutta ja vanhojen satujen tunnelmaa, mutta tämä yhdistelmä tuskin yllättää ketään :D Deadline on helmikuun lopussa, mutta uskon saavani novellin siinä ajassa kirjoitettua. Yritän suhtautua tähän kuitenkin rennosti: olen jo kerran päässyt Novan kärkikymppiin ja saanut sitä kautta mainetta ja kunniaa, joten jos jään tänä vuonna rannalle, ei ole tarvetta itkupotkuraivarille. Nälkä toki kasvaa syödessä, ja olisikin kivaa sijoittua vähän korkeammalle sijalle kuin viime kerralla. Opintotukikuukausien loppuessa ja työkuvioiden näyttäessä jokseenkin epämääräiseltä rahapalkintokaan ei tunnu mitenkään huonolta asialta, vaikka se ei päämotivaationi olekaan :D

Tämän kaiken huipuksi toivon, että saisin vihdoin yhden historiallisen novellin valmiiksi. Se on roikkunut keskeneräisenä vuosia, ja viime keväänä juutuin vieläpä taustatutkimussuohon, josta en sitten päässyt enää luontevasti eteenpäin. Nyt toivon, että saan tartuttua itseäni niskasta kiinni ja novellin valmiiksi!
 
 
Postauksen kuvituksena on muisto "historian hämäristä" eli syksyltä 2016. Muistajat muistaa, että P sai alkunsa sanataidekoulun "isona projektina", ja projektin alkuvaiheessa meitä ohjeistettiin tekemään tällainen "kartta" tulevasta prosessista aikatauluineen ja fiilisennustuksineen. (Tästä muuten paljastuu, että P:n ensimmäinen versio on aloitettu 5.9.2016, näköjään ihan hyvillä fiiliksillä!) Se tuntuu osuvalta nytkin, varsinkin, kun P on taas työn alla. Vuoden 2016 Celeä lainatakseni: "Kevät tulee! Ollaan elossa!" Kuvaa voi klikata isommaksi, jos kaikista teksteistä ei saa selvää.

Suunnitelmien valossa kirjoitusvuodesta 2024 on tulossa melkoisen tuottelias! Toteutus on sitten kuitenkin aina toinen asia. Joka tapauksessa luvassa on paljon innostavia, jännittäviä ja jopa pelottavia juttuja, joita ajatellessa suorastaan hyrisyttää. Yritän olla itselleni mahdollisimman armollinen ja joustava. Kirjoittaminen on intohimoni, mutta se on myös harrastukseni, eikä sitä ole mitään järkeä tehdä hampaat irvessä. Inspiraatiota odotellessa ei saa mitään aikaan, mutta tyhjät hetket ja joutenolo ovat luovuudelle tärkeitä! Sen toivon muistavani tänäkin vuonna.

tiistai 9. tammikuuta 2024

Joulukuun luetut 2023

Joulukuussa 2023 luin 10 kirjaa (1344 sivua, 16 h 5 min), joista kaksi oli spefiä, kaksi sarjakuvaa, yksi non-fictionia, yksi uudelleen luettu ja kolme äänikirjaa. 
 
Moilanen, Paula: Vallan varjoissa (Brita #2) 168 s. 
Muhonen, Anne: Kesä jona opin soittamaan ukulelea 50 s. 
Santoni, Manuela: Jane Austen: Her heart did whisper 95 s. 
Kristóf, Ágota: Iso vihko (Kaksosten trilogia #1) 4 h 41 min [K]
Antell, Ann-Christin: Loviisan joulu (Puuvillatehdas #0) 2 h 33 min [K]
Piippo, Sinikka: Suomen luonnon lääkekasvit 207 s. 
Lindgren, Astrid: Ronja, ryövärintytär 240 s. [U]
Tikkanen, Märta: Miestä ei voi raiskata 183 s. 
LeGuin, Ursula K.: Toinen tuuli (Maameren tarinat #6) 7 h 48 min [K]
Reid, Taylor Jenkins: Daisy Jones & The Six 401 s.

kotimaisia: 5
käännöskirjoja/englanniksi luettu: 5
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 4
muualta: 5
 
Vallan varjossa on itsenäinen jatko-osa kirjalle Herttuan hovissa, johon ala-asteikäisenä rakastuin. Sain tietää tämän kirjan olemassaolosta vasta pari vuotta sitten, kun satuin huomaamaan tämän Goodreadsissa. Miten huumaava tunne onkaan saada tietää, että lempikirjalle on tehty jatko-osa! Toivoin, että olisin löytänyt kirjan jo lapsena (se on ilmestynyt 2011, eli juuri niihin aikoihin, kun Herttuan hovista hullaannuin), mutta onneksi tämän "virheen" voi korjata aikuisenakin. Edellisen kirjan lopussa Juhana-herttuan jalkavaimo Kaarina Hannuntytär joutui lähtemään Turun linnasta, kun herttua nai puolalaisen prinsessan. Hän pyysi mukaan entisen sisäpiikansa Britan, joka jätti raskain sydämin perheensä ja kaiken tutun taakseen ja seurasi emäntäänsä Pirkkalan Viikin kartanoon. Arjessa riittää uutta opeteltavaa, ja Brita ikävöi kovasti Turkuun. Mieltä vaivaa myös Olavi-kappalainen, johon Brita on ihastunut. Suruja riittää muutenkin: Ruotsin kuningas Erik XIV:n ja hänen veljensä Juhanan välit ovat vaikeat, ja veljesriita kärjistyy suorastaan sodaksi. Odotin tämän lukemista todella innolla, mutta jouduin kuitenkin vähän pettymään. Historiallinen konteksti kirjassa on todella kiinnostava. Vaikka pääpiirteissään tiesinkin Vaasan poikien sekoilun tapahtumat ja seuraukset, tarkemmista yksityiskohdista en tiennyt juurikaan etukäteen. Moilanen kuvailee hienosti ja yksityiskohtaisesti 1500-luvun lopun elämää. Tämän lisäksi pidin todella paljon näkökulmasta keskittyä naisten ja lasten rooliin valtakahnauksissa. He joutuivat usein pelinappuloiksi tapahtumiin, joihin heillä itsellään ei ollut osaa eikä arpaa tai mahdollisuuksia vaikuttaa osaansa. Kirjan nimi onkin todella osuva! Tarina olisi ollut tosin mielestäni tehokkaampi, jos se olisi keskittynyt enemmän Britaan. Vaikka Brita onkin tarinan päähenkilö, välillä tapahtumia seurataan myös muiden hahmojen näkökulmasta. Moilanen käytti samanlaista kerrontaratkaisua Herttuan hovissa -kirjassa, joka oli paljon episodimaisempi kuin Vallan varjoissa. Siinä tällainen kerrontatyyli toimi, mutta tällaisessa yhtenäisessä tarinassa, joka on myös näin lyhyt, kertojaratkaisu tekee kirjasta hajanaisen. Tarinan aikajännekin oli paikoin hieman epäselvä. Esimerkiksi usean vuoden aikahyppyä oliis voitu selventää silloin, kun se tapahtui, eikä vasta pari lukua myöhemmin... Lisäksi juonessa oli useampi kohta, joissa henkilöt selvisivät ongelmistaan minun makuuni liian kevyesti. Myös kirjan kohderyhmä jäi minulle vähän epäselväksi. Takakansi antoi ymmärtää, että kirja olisi suunnattu aikuisemmalle lukijakunnalle kuin Herttuan hovissa, mutta tässä oli mielestäni melko paljon tiettyä (varhais)nuortenkirjamaista naiiviutta. Toisaalta tapahtumat olivat välillä sen verran hurjia, etten ihan kauhean nuorille tätä välttämättä antaisi luettavaksi. Vaikeaa sanoa, olisinko pitänyt tästä, jos olisin lukenut tämän 11- tai 12-vuotiaana! 24-vuotias lukija ei kuitenkaan innostunut ihmeemmin. Ihan ok lukukokemus, mutta sille tasolle se myös jäi.

Kesä jona opin soittamaan ukulelea kiinnitti huomioni nimensä perusteella jo ilmestyessään. Sarjakuva kertoo Odesta, joka viettää kesäänsä vahtimalla tätinsä kissaa. Mieltä vaivaavat myös sydänsurut, mutta Ode haluaa kesän olevan muistettava myös muista syistä kuin siitä, että hänet on jätetty. Siksi hän päättää oppia soittamaan ukulelea. Myös valokuvausta harrastavan Stellan tapaaminen helpottaa oloa. Sarjakuva on hyvin lyhyt, ja se on sen suurin ongelma. Tarinassa olisi ollut ainesta vaikka mihin, mutta näin lyhyessä teoksessa se jäi aika pintapuoliseksi. Sinänsä pidin tarinasta ja sen sanomasta, mutta tuntui, että kirjassa päästiin vasta vauhtiin, kun se jo loppui. Ukulelen rooli tarinassa kuitenkin ilahduttaa: onhan se minullekin tärkeä soitin. Sen soittaminen auttaa sydänsuruissakin! Monet kirjassa vilahtavista kappaleista onkin sellaisia, joita olen itsekin soittanut sinä keväänä ja kesänä, jona opin soittamaan ukulelea.

Kerran kirjastossa käydessäni kävelin nuorten sarjakuvaosaston läpi ja Jane Austen: Her heart did whisper osui hyllystä silmiini. Nimi herätti mielenkiintoni, joten nappasin sen mukaani saman tien. Kirja kertoo nimensä mukaisesti Jane Austenin elämästä, painottuen hänen nuoruuteensa ja nuoruudenromanssiinsa Tom Lefroyn kanssa. Teos on lyhyt ja napakka, mikä voisi olla hyväkin asia, mutta mielestäni se oli vähän liiankin lyhyt ja napakka. Koska faktoja Austenin romanssista ei tiedetä kovinkaan paljon, kirjailijalla voisi olla hyvä tilaisuus käyttää mielikuvitustaan enemmän. Suhtautumiseni biofiktioon on hieman ristiriitainen, mutta tällaiseen se olisi mielestäni sopinut. Sen sijaan Austenin esittäminen not like other girls -tyyppisenä hahmona tökki. Vaikka hän teki valintoja, jotka olivat hänen aikansa naiselle epätyypillisiä, tuntui tylsältä, että hänen persoonallisuutensa rajautuisi siihen, ettei hän "ollut kuten muut tytöt". Todellisuuden ja kuvitelmien rajat olivat välillä epäselviä, joskin se saattoi johtua kielikynnyksestä. Osittainhan tämä toden ja kuvitelman sekoittuminen oli koko teoksen teema, mutta mielestäni joissain kohdissa rajan olisi voinut tehdä selvemmäksi. Piirrostyyli oli mielestäni viehättävän tempoilevaa, mutta hahmot näyttivät liian samanlaisilta. Nillityksistäni huolimatta viihdyin tarinan parissa, ihan kiva välipalakirja!

Ágota Kristófin Isoon vihkoon törmäsin jossain blogissa vuosi tai pari sitten. Kuvaus kirjasta jäi kutkuttamaan mieltäni sen verran, että kun huomasin sen (ja vasta viime vuonna suomennettujen jatko-osien) ilmestyneen äänikirjoina, otin kirjan kuunteluun. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Äiti tuo kaksospoikansa sotaa turvaan isoäidin pieneen kaupunkiin, koska isossa kaupungissa on vaarallista ja ruuasta pulaa. Isoäiti on saita ja ilkeä nainen, jota kyläläiset haukkuvat noita-akaksi. Olot pojille eivät ole erityisen hyvät, mutta he päättävät alkaa harjoitella asioita, jotka tekisivät elämästä helpompaa. He satuttavat toisiaan, kokeilevat olla päivän liikkumatta, päivän syömättä, harjoittelevat tappamista ja niin edelleen. Iso vihko on karu ja julma teos, jonka lyhyet luvut koukuttamaan lukemaan aina vain lisää. Rintama on kaukana tavallisesta elämästä, mutta sota on jatkuvasti läsnä, ja kotirintamallakaan ei vältytä julmuuksilta. Kirja on täynnä inhottavia asioita aina väkivallasta lapsiin (ja aikusiinkin) kohdistuvaan seksuaaliseen hyväksikäyttöön, mutta yksinkertainen ja koruton kieli auttaa etäännyttämään jonkin verran. Välillä lukemisesta oli kuitenkin pakko pitää vähän taukoa, koska alkoi inhottaa liikaa. Kirjan päähenkilöt suhtautuvat lähes kaikkeen kylmästi ja etäisesti, mikä erotti tämän esimerkiksi Illan epämukavuudesta, jonka ahdistunut päähenkilö aiheutti lukijallekin kauheaa ahdistusta. Kerrontaratkaisu olikin eräs kiinnostavimmista asioista koko kirjassa: koko kirja on kerrottu me-muodossa. Kaksoset ovat todellakin yksikkö, eivätkä he edes itse tee eroa toistensa välille. Kirja loppuu todella kiinnostavaan kohtaan, ja seuraava osa onkin minulla jo kuuntelussa.

Ann-Christin Antellin Puuvillatehdas-sarja sai jälleen uuden osan, kun joulukertomus Loviisan joulu ilmestyi. Kirja sijoittuu vuoteen 1865, jolloin merikapteenin vaimo Loviisa odottaa miestään meriltä kotiin ja valmistelee joulua kotonaan Naantalissa. Loviisan joulu on ihan mukava ja kevyt joulukertomus. Se sijoittuu vuosia ennen päätrilogian alkamista, ja onkin ihan hauskaa päästä vilkaisemaan Loviisa-tädin elämään ennen kuin hän oli kiukkuinen ja hankala leskirouva.  Puuvillatehtaan varjossa -sarjan päähenkilö Jennykin vilahtaa tarinassa mukana, joskin hän on vielä vauva. Antell on jälleen vahvimmillaan kuvailussa ja historiallisissa yksityiskohdissa, ja niistä nautinkin kovasti myös tätä kirjaa lukiessani. Valitettavasti hahmot jäävät aika yksipuolisiksi ja karikatyyreiksi. Loviisakaan ei ollut mikään suosikkihahmoni alkuperäisessä trilogiassa, enkä ihmeemmin pitänyt hänestä nytkään. Juonikaan ei näin lyhyessä kirjassa oikein päässyt oikeuksiinsa. Tuntui, että siihen oli ympätty liikaa juonilankoja, joita ei sitten solmittu tyydyttävästi (tai uskottavasti) kirjan lopussa. Mielestäni Antellin edellinen joulukertomus, Joulu Örndahlin ruukissa, oli juoneltaan tiiviimpi ja pysyi paremmin kasassa. Ihan mukavaa kuunneltavaa kirja oli kuitenkin joulusiivouksen taustalla.

Suomen luonnon lääkekasvit -kirjaan törmäsin itse asiassa jo museoharjoittelussani kesällä 2022, kun kirja oli työpaikassani esillä. Kirja pulpahti mieleeni uudestaan P:n editointia miettiessäni, kun pohdin, että jokin luonnonlääkintää käsittelevä kirja voisi olla hyödyllinen taustatutkimuksen kannalta. Päädyin siis lainaamaan Suomen luonnon lääkekasvit kirjastosta. Nimensä mukaisesti kirja esittelee 50 Suomesta löytyvää lääkekasvia, ja lisäksi mukana on ohjeita lääkekasvien käyttöön ja keräämiseen. Vaikka minulle tämä oli nimenomaan taustatutkimusmateriaalia, oli se mielenkiintoinen muutenkin! Lääketieteellinen ja biologinen lähestymistapa kasveihin tuntui luotettavalta. Kirja ei kiistä modernin lääketieteen vaikutuksia, ja ottaa huomioon kasvien ja lääkkeiden yhteisvaikutukset ja mahdolliset haitat, joita kasvien käytöstä voi seurata. Myös selkeä taitto ja miellyttävä visuaalisuus ilahduttivat! Tämän melkein haluaisi omaan hyllyyn ihan vain siitä ilosta, että pääsisi selailemaan tätä milloin lystää! Lääkekasvien historiasta olisin mielelläni lukenut enemmän. Tämä tuskin yllättää ketään, mihinkäs seepra raidoistaan pääsisi.

Ronja, ryövärintytär on kirja, joka minun on pitänyt lukea uudelleen jo vuosia. Tajusin, että en ollut koskaan itse lukenut kirjaa: ensimmäisen kerran kuuntelin kirjan äänikirjana, sitten sitä on luettu minulle ääneen useamman kerran. (Kuusivuotiaana äänikirjaa kuunnellessani inspiroiduin tarinasta jopa niin paljon, että tein kirjaan perustuvan puuhakirjan. Se on edelleen tallessa, kuten alla olevasta kuvasta näkyy!) Elokuvankin olen nähnyt muutamaan otteeseen, mutta siitäkin on todella kauan. Tarina oli kuitenkin muistissani pääpiirteittäin. Rosvopäällikkö Matiaksen Ronja-tyttären syntymäyönä on myrsky, joka halkaiseen rosvolinnan kahtia. Noin kymmenen vuotta myöhemmin linnan toiseen puoliskoon muuttaa rosvopäällikkö Borkan ryövärijoukko. Matias ei tästä innostu: hänen ja Borkan suvut ovat taistelleet toisiaan vastaan jo sukupolvien ajan. Borkalla on Ronjan ikäinen poika Birk, ja vaikka Ronja aluksi inhoaakin metsäänsä tunkeutunutta poikaa, ennen pitkää lasten välille syntyy syvä ystävyys. Mutta miten keskenään tappelevat rosvopäällikköisät tähän suhtautuvat? Ronja, ryövärintytär on ihana kirja. Se kuvaa ystävyyttä, vihaa ja anteeksiantoa aidosti, kauniisti ja lämpimästi. Ronja on loistava tyttöpäähenkilö, rohkea, päättäväinen ja kovapintainen, mutta samaan aikaan suurisydäminen ja täynnä rakkautta omiaan kohtaan. Lisäksi rakastan Ronjan äitiä Loviisaa, joka tuntuu monesti olevan ryövärilinnan ainoa järjen ääni. Myös miljöö on upea: villi, vaarallinen ja koskematon metsä on kuin yksi hahmoista. Eläinten lisäksi metsässä asuu monenlaisia otuksia kummallisista kakkiaisista verenhimoisiin ajattaroihin, mutta vaarojen lisäksi se tarjoaa turvapaikan vanhempien vihanpitoa pakoileville lapsille. Metsän kuvaus nosti välillä niskakarvat pystyyn, niin maaginen ja upea se oli! Huomasin myös, miten kirja on (vähän alitajuisesti) vaikuttanut omaan kirjoittamiseeni. En välttämättä olisi osannut nimetä sitä inspiraatiokseni, mutta tunnistin samoja tunnelmia juuri metsän kuvauksesta kuin esimerkiksi JL:ssa tai P:ssa. Tämä kuitenkin kertoo siitä, miten lähtemättömän suuren vaikutuksen kirja teki minuun jo lapsena! Juonessa on hyvässä tasapainossa niin hiljaisempia suvantoja kuin oikeasti pelottavia kohtauksia. En muistanut, millaisiin vaaratilanteisiin Ronja ja Birk kirjan aikana joutuvatkaan! En muistanut myöskään, että olisin lapsena itkenyt tälle yhtä paljon kuin nyt itkin. Viimeiset vajaat sata sivua meni tällä lukukerralla pitkälti kyynelehtien ja nyyhkytellen :D Jopa tätä kirjoittaessa meinaa vähän itkettää. Millaista voimaa vaatikaan katkaista sukupolvelta toiselle kulkeva vihanpito! Upea, upea, upea kirja aikuisenakin.
 
Kuusivuotiaan Celestinen askarteluissa esiintyi Ronjan lisäksi myös toinen hänelle suuri kirjallisuuden sankaritar, Maija Poppanen.

 

Luin keväällä Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan, ja se lisäsi motivaatiotani lukea myös Tikkasen feministisen klassikon Miestä ei voi raiskata. Kirja on melko lyhyt, mutta ei todellakaan mikään kepeä hyvän mielen kirja, kuten ehkä nimestäkin voi päätellä. 40-vuotias Tova Randers on kirjastonhoitaja ja eronnut kahden lapsen yksinhuoltaja. Syntymäpäivänään hän menee ravintolaan ja tapaa siellä miehen, joka illan päätteeksi raiskaa hänet. Häpäisty ja traumatisoitunut Tova päättää kostaa: hän aikoo raiskata miehen. Synkästä ja ahdistavasta aiheesta huolimatta pidin tästä kirjasta kovasti. Toisaalta en tiedä, voiko sanoa pitävänsä kirjasta, jonka keskiössä on seksuaalinen väkivata ja naisen epätasa-arvoinen asema yhteiskunnassa. Kirjan lukeminen nimittäin itketti ja suututti kovasti. Vaikka nykyään miehen voi lain silmissä raiskata, lähes 50-vuotias kirja on monessa kohdassa edelleen todella ajankohtainen. Lukijan on helppo sukeltaa Tovan mielenmaisemaan, ymmärtää ja jopa kannustaa häntä toiminnassaan. Vaikka kirja on nopealukuinen, minun oli pakko pitää taukoja ihan vain siksi, että pelkäsin uppoavani liian syvälle Tovan vihaan ja kostonhaluun. Miksi vihaan miehiä, todellakin. Ihan täydellinen viiden tähden kirja tämä ei kuitenkaan ollut. En nimittäin oikein pitänyt tajunnanvirtamaisista kohdista, vaikka ne sinänsä sopivat kirjaan ja Tovan hajanaiseen ja traumatisoituneeseen mielenmaisemaan. Ne olivat kuitenkin joissain kohdissa turhankin raskaslukuisia, ja veivät mielestäni liikaa tilaa tarinassa. Loppukaan ei ollut aivan mieleeni. Ymmärrän, millaista sanomaa sillä haettiin, mutta viimeinen pala tuntui jäävän loksahtamatta paikoilleen, mikä jäi turhauttamaan. Mutta ehkä se oli Tikkasen tarkoitus alun perinkin? Miestä ei voi raiskata on tärkeä feministinen klassikko suomalaisessa kirjallisuuskaanonissa, ja ihan syystä. Kirjaa lukiessa pohdin sitäkin, miten erilainen kirja olisi ollut miehen kirjoittamana. Vaikka kirjassa kuvataan seksuaalista väkivaltaa, näkökulma on nimenomaan siinä, että kyseessä on julma vallan väärinkäyttötilanne ja väkivallan teko, eikä mitenkään seksuaalisesti kiihottava tilanne. Jokaista yksityiskohtaa ei tarvitse kuvata, lukija tuntee silti nahoissaan uhrin kauhun ja häpeän, joka iskee useamman kerran vielä tapahtuman jälkeenkin. Jokainen nainen varmasti tunnistaa pelon ja vaikeasti sanoitettavan uhan tunteen, vaikka ei olisi väkivaltaa kokenutkaan.

Maameren tarinoiden viimeinen osa, Toinen tuuli, oli Kertomuksia Maamereltä -kirjan lisäksi sellainen osa sarjasta, jota en ollut aikoinaan lukenut. Se sitoo yhteen edellisten osien hahmojen tarinat. Maailman tasapainoa uhkaava pahuus on suurempaa kuin koskaan ennen. Taikuri nimeltä Leppä saapuu Varpushaukan luo hakemmaan apua. Vaimonsa kuoleman jälkeen hän on joutunut yöstä toiseen kuolleiden maailman rajamuurille, ja pelkää kuolleiden pääsevän elävien maailmaan. Voimansa menettänyt Varpushaukka ohjaa Lepän Havnorin kaupunkiin kuningas Lebannenin puheille. Poliittisesti tulenarkaa tilannetta ja saarille hyökkääviä lohikäärmeitä stressaava Lebannen on kutsunut avukseen Varpushaukan vaimon Tenarin ja heidän ottotyttärensä Tehanun. Mukaan liittyvät vielä lohikäärmenainen Orm Irian ja kargien prinsessa, joka on lähetetty poliittisena pelinappulana Havnoriin. Täytyy myöntää, että petyin hieman kirjan alkuasetelmaan. Olisin toivonut saavani kuulla lisää Tenarin ja Gedin yhteisestä elämästä, koska heidän suhteensa lämmittää sydäntäni kovasti. Toisaalta pidin todella paljon Lepän hahmosta ja Tehanun kasvutarinasta. Juonikin tuntui vähemmän raskassoutuiselta kuin jossain aiemmissa osissa (Kaukaisin ranta, looking at you, edelleen), mutta pidin Tehanusta kuitenkin vähän enemmän. (Todennäköisesti siksi, että siinä oli enemmän Gedin ja Tenarin välisiä hetkiä :D) Hyvä päätös sarjalle Toinen tuuli kuitenkin oli. Oli ihanaa tavata kaikki tutuksi tulleet hahmot vielä yhden kerran. Vaikka odotin, että tarina olisi tehnyt selkeämmän ympyrän, ja Ged olisi ollut loppuratkaisussa isommassa roolissa, ymmärrän, miksi LeGuin oli päätynyt siihen ratkaisuun, mihin päätyi. Maameren tarinat eivät ole mikään lempisarjani, vaikka se upposikin aikuislukijaan paremmin kuin esiteiniin. Siinä on paljon asioita, joita arvostan ja joista pidän, mutta kokonaisuus ei oikein ollut omaan makuuni.

Ostin Daisy Jones & The Six -kirjan alkuvuodesta 2020, koska olin törmännyt pariin kehuvaan arvioon Goodreadsissa. Sittemmin kirja on suomennettukin, mutta en ollut saanut sitä luettua ennen kuin vasta nyt. Kirja kertoo kuvitteellisesta bändistä, The Sixistä, ja Daisy Jonesista, vapaasta laulajasielusta, joiden voimien yhdistäminen johti 1970-luvun isoimpaan ja kuuluisimpaan bändikokoonpanoon, mitä maailmassa oli nähty ja kuultu. Bändin hajoamiseen liittyneet syyt olivat olleet suuri mysteeri, mutta tässä kirjassa bändin jäsenet ja muut paikalla olleet henkilöt kertovat oman versionsa tapahtumista. Tässä kirjassa oli kaikki palaset aseteltu niin, että varmasti tykkäisin tästä kirjasta. Siinä myös onnistuttiin, sillä pidin tästä aivan mielettömästi!! Rakastan 1960- ja 1970-lukujen musiikkia ja saman aikakauden magneettisen uniikkeja naislaulajia. Kirjassa oli paljon tuttua, jotta se on uskottava "bändihistoriikki" ja aikansa kuva, mutta myös tarpeeksi uutuutta, jotta mielenkiinto pysyi koko kirjan ajan yllä. Fleetwood Mac tuli aika vahvasti mieleen, mutta oli siihen yhdistelty paljon muutakin: eräästä loppupuolen käänteestä tuli The Beatlesin loppuajat mieleen. Reidin kuvaus on sen verran uskottava, että useamman kerran olisin halunnut googlettaa bändin levynkansia ja etsiä keikkatallenteita Youtubesta. Musiikillisesta vaihtoehtohistoriasta tuli kovasti mieleen Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, joka herätti samanlaisia mielihaluja. Vaikka kyseessä on täysin fiktiivinen teos, pidin myös historiantutkimuksellisesta näkökulmasta, joka kirjan kerrontaratkaisu toi mukanaan. Historiankirjoitus muodostuu eri ihmisten näkökulmista samaan tapahtumaan, ja totuus on jossain näiden kertomuksien välissä. Vuosikymmenien takaiset, usein päihteiden sävyttämät muistot ovat hämärtyneitä, ja kertojat epäluotettavia. Tällä olisi voinut mielestäni leikkiä enemmänkin! 70-luvun bändielämään mahtui seksiä, huumeita ja rock'n'rollia, ja välillä tuntui, että varsinkin huumeiden käytön kuvauksilla yritettiin shokeerata lukijaa. Olen itse lukenut rajumpia huumekuvauksia aidoista bändihistoriikeista, joten itselleni ne eivät uponneet erityisen järkyttävinä. Totta kai moralisoinnin maku voi johtua siitä, että hahmot itse moralisoivat menneisyyden tapahtumia, mutta silti se tuntui ärsyttävältä tunteiden puristamiselta lukijasta. En myöskään ollut ihan varma siitä, mitä mieltä olin "kirjailijan" henkilöllisyydestä. Pitänee sulatella asiaa hieman. Pienemmissä osissa olevat sivuhahmot menivät lukiessa vähän sekaisin, mutta se saattoi johtua siitäkin, että luin kirjan englanniksi. Joka tapauksessa Daisy Jones & The Six oli ehdottomasti yksi vuoden parhaista lukukokemuksista. Varmasti tulen lukemaan Taylor Jenkins Reidin kirjoja tulevaisuudessakin. 
"That's how it was back then. I was just supposed to be the inspiration for some man's great idea. Well, fuck that. That's why I started to write my own stuff." <3
 
 


*********

Joulukuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
 
7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta: Ronja, ryövärintytär
18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä: Toinen tuuli
32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet: Jane Austen: Her heart did whisper
 
Joulukuussa pahin kiire helpotti, kun viimeisestäkin deadlinesta oli selvitty. Paljon oli silti puuhaa: oli kuorokonserttiin valmistumista, joulupuuhia, yövieraan majoittamista... Paritkin pikkujoulut ehdin myös viettää. Kotikotonakin olin sopinut useammat treffit ystävieni kanssa, ja pari ensimmäistä lomapäivää olikin hieman juoksemista. (Ja autolla ajamista, kerran peruutin lumipenkkaan niin pahasti, että satunnaisen ohikulkijan piti tulla auttamaan ja lapioimaan minut vapauteen...) Joulufiilikseen oli jotenkin vaikeaa päästä, johtuiko sitten kauhean kiireisestä syksystä vai opiskelukaupungista juuri ennen lähtöäni sulaneesta lumesta, en tiedä. Joulupyhät olivat kuitenkin jälleen ihanan kiireetöntä aikaa, pötköttely on parasta.
 
 
Kuukauden biisi on Nössö Novan Tietenkin. Bändi julkaisi esikoisalbuminsa Hyvä on sitten syksyllä, ja se soi loppuvuodesta todella ahkerasti. Rakastan keinuvan kepeää tunnelmaa, joka Nössö Novan musiikissa vallitsee. Loppuvuoden pimeydessä ja stresseissä oli ihanaa humpsahtaa hetkeksi tällaiseen fantasiaan. Sen lisäksi minuun vetoaa sanoitusten herkkyys, tai "nössöys", eikä Tietenkin ole poikkeus. Pelottavasta ja jännittävästä tilanteesta kerrotaan samaistuttavasti, ja uskalluksesta seuraava onnellisuus on niin aitoa, että sydäntä lämmittää.

lauantai 6. tammikuuta 2024

2023 (2/2)

Vuosikatsauksen toisessa osassa keskitytään perinteisesti vuonna 2023 luettuihin kirjoihin. Mennään pidemmittä puheitta suoraan tilastointeihin!
 

Vuonna 2023 luin 
• 104 kirjaa (20236 sivua, 136 h 8 min), eli keskiarvoisesti noin yhdeksän kirjaa (1683 s.) kuukaudessa
• niistä 28 oli spefiä
• niistä 19 oli uudelleen luettuja
• niistä englanniksi luettuja oli viisi
• kotimaisia kirjoja luin 58 kappaletta
• ulkomaisia kirjoja luin 46 kappaletta
• äänikirjoina kuuntelin 22 kirjaa, e-kirjoina luin 12
• eniten kirjoja luin heinäkuussa (13 kirjaa/2239 s./12 h 55 min)
• vähiten kirjoja luin tammikuussa (kaksi kirjaa, 63 s., 8 h 44 min)
 
Viime vuosi oli lukuvuotena huima! Luin viimeksi yli 100 kirjaa vuonna 2020, 2021 ja 2022 vuonna en päässyt lähellekään sitä. Edellisiin vuosiin verrattuna parannusta on se, että hieman tahmaisen alkuvuoden jälkeen sain lukuilosta kiinni jo maalis-huhtikuussa, eikä se hyytynyt vuoden mittaan. Äänikirjoja kuuntelin enemmän kuin koskaan. Huomattavaa on myös e-kirjojen suuri määrä. Edelleen valitsen mieluummin fyysisen kirjan, mutta e-kirjat osoittautuivat käteviksi lounastauoilla töissä ja bussimatkoilla. Luinkin oikeastaan aina, kun siihen oli pienikin mahdollisuus. Luettujen kirjojen suurta määrää selittää myös se, että luin paljon nopealukuisia kirjoja, kuten sarjakuvia ja runoja. Lisäksi priorisoin lukemista esimerkiksi siivouksen ja opiskelun edelle, mikä toisinaan kostautui :D

Eniten luin proosaa, 65 kirjaa. Non-fictionia lukemistani oli 14 kappaletta, sarjakuvaa 18, säeromaaneja kaksi ja runoja kuusi. Vuosi 2023 oli minulle runovuosi. Vaikka luin runoja vähemmän kuin vuonna 2020,  koen, että tänä vuonna innostuin niistä aivan eri tavalla. Olen edelleen melko haparoiva runojen lukija, mutta innostus niiden pariin on kovaa. Spefiksi laskettavia kirjoja luin 28, mikä vähän yllätti. Pidän spefiä lempigenrenäni, mutta silti määrä on melko pieni kokonaismäärään verrattuna. Kotimaisia kirjoja luin himpun verran enemmän kuin ulkomaisia. Tämä ei yllättänyt, mutta sen sijaan yllätyin siitä, että ero näiden välillä oli niin pieni, sillä joskus se on ollut suorastaan valtava. 
 
Vuoteeni mahtui muutama lukuhaastekin. Goodreads Reading Challenge ylittyi reilusti (102/50 kirjaa, Goodreadsista puuttui pari kirjaa, joten luku heittää hieman), ja Helmet-haasteenkin sain lähes täyteen. Osallistuin vuoden aikana myös kahteen lukumaratoniin, pääsiäisenä ja elokuussa.
 
Vitsailin jossain vaiheessa, että luen Narnioita aina kipeänä ollessani, mutta tänä vuonna jouduin toteamaan, ettei se ole mikään vitsi :D Tässä prinssi Kaspianin seikkailut viihdyttävät minua flunssavuoteella.
 
Sitten onkin aika jakaa perinteiset tunnustukset vuoden parhaille kirjoille. Näitä tunnustuksia on jaettu vuodesta 2014 alkaen, ja se on tapa nostaa esiin mahdollisimman monta mieleen jäänyttä lukukokemusta. Tuttuun tapaan kategoriat ovat seuraavat:
 
• paras uutuuskirja (ilmestynyt vuonna 2023, myös suomennos tänä vuonna lasketaan)
• paras kotimainen
• paras ulkomainen
• paras klassikko
• itkettävin kirja
• huti
• yllättäjä (kirja, josta en odottanut pitäväni, mutta joka olikin hyvä)
• paras spefikirja
• paras ei-spefikirja
• paras non-fiction
• paras sarjakuva
• paras uusintaluku
• kirjailija (kirjailija, johon tutustuin tänä vuonna tai jonka tuotantoa luin erityisen paljon)
• odotetuin (kirja, jonka ilmestymistä/lukemista odotin eniten)
• kuukauden helmi (jokaisen kuukauden kirjamäärä ja sen paras kirja) 
 
Valinnat ovat vaikeita, ja voi olla, että huomenna vastaisin joihinkin kohtiin toisin. Linkit vievät kuukausikoosteisiin.


Vuoden 2023 

Paras uutuuskirja

Paras kotimainen

Paras ulkomainen
Emily Henry: Book lovers

Paras klassikko
Virginia Woolf: Oma huone

Itkettävin kirja
Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär

Huti

Yllättäjä
Pirkko Saisio: Elämänmeno 

Joskus kirjoja oli kesken melko laidasta laitaan.

Paras spefikirja

Paras ei-spefikirja
Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six

Paras non-fiction
Jantso Jokelin & Touko Hujanen: Joutoretki. Road trip kätkettyyn Suomeen

Paras sarjakuva
Craig Thompson: Blankets

Paras uusintaluku
Helena Meripaasi: Elämäni frettinä

Kirjailija
Ursula K. LeGuin (kirjoja täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä)

Odotetuin
Elina Pitkäkangas: Sang

Kuukauden helmi

John Green: Turtles all the way down
kaksi kirjaa/523 s. 

 Philip Norman: Paul McCartney: elämäkerta
viisi kirjaa/726 s., 16 h 13 min

Elina Pitkäkangas: Sang
seitsemän kirjaa/1440 s., 9 h 52 min

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
kahdeksan kirjaa/1973 s. 

Tiitu Takalo: Rakkaus on köyhän rikkaus
kuusi kirjaa/896 s., 14 h 38 min

Saila Susiluoto: Huoneiden kirja
11 kirjaa/2220 s., 7 h 10 min 


Jantso Jokelin & Touko Hujanen: Joutoretki. Road trip kätkettyyn Suomeen
13 kirjaa/2239 s., 12 h 55 min

Pirkko Saisio: Elämänmeno
12 kirjaa/2802 s., 17 h 33 min

Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä enteitä. Noita Agnes Nutterin tarkat ja huvittavat ennustukset
yhdeksän kirjaa/1902 s., 22 h 32 min

Suvi Ratinen: Omat huoneet: Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten
11 kirjaa/2345 s., 8 h 9 min

Anni Sinnemäki: Sokeana hetkenä
10 kirjaa/1826 s., 11 h 11 min

Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six
10 kirjaa/1344 s., 16 h 5 min
 
Yo-juhlapäivän jälkeen totesin, että on ihanaa, ettei ole tänä vuonna tuore ylioppilas. Ei tarvitse lähteä kaupunkiin bailaamaan, vaan saa vaihtaa juhlamekon yöpukuun ja korkkarit villasukkiin ja jäädä kotiin lukemaan kirjaa!

Siinä oli kirjavuosi 2023! Hyvä vuosi kaikin puolin, tuli luettua paljon hyviä kirjoja. Ensi vuodelle toivon suunnilleen tasaisena pysyvää lukuintoa ja lisää hyviä lukukokemuksia! Goodreadsin lukutavoitteeksi asetin hyväksi havaitun 50 kirjaa. Osallistun jälleen Helmet-lukuhaasteeseen, sitä odotan innolla. Lisäksi tammikuussa käydään taas uusi kierros Kirjabloggaajien klassikkohaastetta, jossa itse olen taas vaihteeksi mukana, tällä kertaa modernilla, feministisellä klassikolla. 
 
Henkilökohtaisista lukuprojekteistani toivon edistäväni jälleen Narnia- ja Pieni talo -uusintalukujani. Luulen, että Narniat olisi mahdollista saada luettua loppuun, kun osia on jäljellä enää kaksi. Lisäksi haluan lukea enemmän runoja! Suosituksia otetaan vastaan. 

Mikä lukukokemus sinulle jäi mieleen vuodesta 2023?

torstai 4. tammikuuta 2024

Helmet-lukuhaasteen kooste 2023

Vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteesta sain suoritettua 48/50 kohdasta. Ihan hyvä prosentti siis! 

Olen tyytyväinen viime vuoden haasteeseen muutenkin: sääntöjä ei tarvinnut juurikaan venyttää tällä kertaa :D Ainoastaan kohta 18 jäi harmittamaan: olisin halunnut siihen jonkun kirjan, joka ei olisi ollut alun perin englanninkielinen, mutta en saanut haluamaani kirjaa käsiini tarpeeksi ajoissa. Ehkä saan luettua sen ensi vuoden puolella! 

Linkit vievät kuukausikoosteisiin.


2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta: Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

3. Kirjan nimessä on kasvi: Louisa M. Alcott: Kun ruusu puhkeaa 

4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna: C. S. Lewis: Kaspianin matka maailman ääriin

5. Kirjassa ollaan maan alla: John Green: Turtles all the way down

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate: Marieke Lucas Rijneveld: Illan epämukavuus

7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta: Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär (postaus tulossa)

8. Kirja kertoo pienestä kaupungista: Emily Henry: Book lovers

9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä: Eino Nurmisto: Homoprinssi


11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi: Kasper Strömman: Tallipiällikkö

12. Kirjan nimi liittyy veteen: Ursula K. LeGuin: Maameren velho 

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs: Sharon Creech: Rubiininotko

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta: Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi

15. Kirjan nimessä on ja-sana: Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa: Dan Brown: Da Vinci -koodi

17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja: Jantso Jokelin & Touko Hujanen: Joutoretki: road trip kätkettyyn Suomeen

18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä): Ursula K. LeGuin: Toinen tuuli (postaus tulossa)

19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt: Fredrika Runeberg: Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla: Tiitu Takalo: Rakkaus on köyhän rikkaus

21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta: Hank Green: Loistavan hullu hanke

22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon: Philip Norman: Paul McCartney


24. Kirja kertoo urheilijasta: Dess Terentjeva: Freestyle

26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä: Sayaka Murata: Maan asukit

27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin: Leena Elina Valkeapää: Kansallispuvun kulttuurihistoria

28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä: Helena Meripaasi: Elämäni frettinä

29. Kirjassa on minä-kertoja: Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi: Janne Teller: Samantekevää

31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas: Elina Rouhiainen: Tuntematon taivas

32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet: Manuela Santoni: Jane Austen: Her heart did whisper (postaus tulossa)

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun: Anni Nykänen: Mummo 2

35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua: Helena Meripaasi: Koppakuoriaiskevät


37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole: Mary Marck: Eevan luokka

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan: Mauri Kunnas: Kuka kaappasi auringon?

39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta: Jamila Rowser & Robyn Smith: Wash day diaries 

40. Kirjassa hylätään jotain: Elina Pitkäkangas: Sang

41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla: Dess Terentjeva: Hääkengät

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa: Anni Sinnemäki: Aleksis Kiven katu

43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa: Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään

44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä: Magdalena Hai: Sarvijumala

45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan: Ursula K. LeGuin: Atuanin holvihaudat

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika: J.S. Meresmaa: Kunnes tapamme taas

47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön: Aura Nurmi: Leijonapatsailla & Karin Collins: Säilyt sydämessäin

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023: Sini Helminen: Kalma

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: JP Ahonen & KP Alare: Perkeros

Miten teidän Helmet-haasteenne sujui?

tiistai 2. tammikuuta 2024

2023 (1/2)

Jälleen on yksi vuosi saapunut päätökseensä. Tuntui, että vuosi hujahti ohi niin hurjaa vauhtia, että oli vaikeaa pysyä perässä. On siis jälleen aika pysähtyä hetkeksi ja tutkailla kulunutta vuotta.

Perinteiseen tapaan vuosikatsaus on jaettu kahteen osaan. Tässä osassa on yleiskatsaus kuluneeseen vuoteen, loppuviikosta ilmestyvässä kakkososassa käsitellään kirjavuotta 2023. Kuvat liittyvät tapauksiin tai ovat liittymättä. 


Vuonna 2023 minä

• opiskelin koko raskaan kevätlukukauden läpi. Koko viides opiskeluvuosi oli todella haastava, ja niin kevätkin tuntui siltä, että minut olisi vedetty mankelin läpi moneen kertaan. Arkistokurssit, kulttuurihistorian metordikurssi, yksi ruotsiksi opiskeltava kurssi ja vielä kaiken kruunuksi venäjän jatkokurssi varmistivat sen, että olo oli monesti hyvin uupunut. Monet kurssit olivat vielä vähän pakkopullan makuisia, mikä lisäsi kevätväsymystä. Mutta siitäkin selvittiin kunnialla, vaikka aina ei siltä tuntunutkaan.  
 
Silmälasit mätsäsivät luettavaan kirjaan.
 
• hankin uudet silmälasit! Laseja käyttävät tietänevät, miten kauhea identiteettikriisi voi uusien lasien hankkiminen olla, varsinkin, jos edelliset kakkulat ovat keikkuneet nenällä vuosia, kuten minunkin tapauksessani. Minun on vaikea tehdä minkäänlaisia päätöksiä, mutta onneksi ystäväni lähti makutuomaroimaan ja löi päätöksen lukkoon puolestani, kun itse vielä vaiheilin ja epäröin. Päätös oli juuri oikea, pidän laseistani kovasti <3  
 
Graduaineiston kartoittamista arkistossa.

• tein gradua. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että gradun tekeminen on monesti ollut enemmänkin "gradun tekemistä", mutta kyllä se jonkin verran etenikin. Suurin työ on kuitenkin ollut alkuperäisaineiston skannaus, jota varten ehdin kevään ja kesän aikana tehdä yhteensä neljä reissua Helsinkiin. Loppusyksystä gradun eri osa-alueiden valmistelu seminaareja varten oli melkoisen väkivaltaista runnommista ja leikkaamista ja liimaamista tiedostoon, mutta onpahan nyt ainakin jotain, mitä työstää keväämmällä. Aineistoa pitäisi kuitenkin vielä käydä läpi ja tutkimuskirjallisuutta lukea. Graduun on liittynyt hyvin aaltoilevia fiiliksiä toiveikkuudesta syvään epätoivoon, mutta yritän muistuttaa itseäni siitä, että kyseessä on prosessi, johon liittyy monenlaisia tuntemuksia. 
 
Viralliset veikkaukseni Spotify-tilastoista...

...osuivat hämmentävän oikeaan! Jokeriveikkauksenikin oli kuudes, eli jäi vain nipin napin listan ulkopuolelle.

• kuuntelin musiikkia. Paljon tuli kuunneltua samoja tuttuja artisteja, mutta joukkoon mahtui pari uuttakin tuttavuutta, kuten Nössö Nova ja Vilma Jää. Ennestään tutuista artisteista uutta musiikkia julkaisivat esimerkiksi Miljoonasade ja Autoheart. Ehkä suurimman musiikkiin liittyvän yllätyksen tarjosi The Beatles, joka julkaisi uuden biisin. Now and thenistä kirjoitinkin oman postauksensa, mutta sanon vielä sen, että on ihanaa ja ihmeellistä saada elää aikaa, jolloin Beatles julkaisi uuden biisin.

• tutustuin erääseen musiikkitapahtumaan ja ihastuin ikihyviksi. Ajatukseeni ihanasta tavasta viettää iltaa ei yleensä sisälly mielikuvia baareista tai yökerhoista, vaikka oikeassa mielentilassa ja seurassa sellainenkin voi olla hauskaa. Alkuvuodesta ystäväni kuitenkin tutustutti minut erääseen kerran kuussa järjestettävään musiikkitapahtumaan, ja sehän oli menoa sitten! Sen jälkeen olen löytänyt itseni tanssimasta pikkutunneille asti useampaan kertaan! Yleinen ongelma on ollut, että en välitä baareisa soitettavasta musiikista, mutta tässä tapahtumassa sitä ongelmaa ei ole: olen jopa löytänyt joitain uusia suosikkibiisejä. Hyvä musiikkikaan tai lämminhenkinen tunnelma ei toki poista kaikkia niitä asioita, joiden vuoksi baaribileet eivät lemppareihini kuulu, mutta tämän tapahtuman tulo elämääni on ollut ehdottomasti vuoden parhaita juttuja. 
 
 
• juhlin ainejärjestöni korkeaa ikää vuosijuhlilla. Ainejärjestöni järjestää isot vuosijuhlat viiden vuoden välein, ja edellinen juhla oli ollut juuri ennen kuin tulin opiskelemaan. Kauhean kateuden vallassa kuuntelin vanhempien opiskelijoiden muisteluita juhlista, mutta nyt pääsin vihdoin itse juhlimaan! Hype oli kova, ja juhlat sen arvoiset. Sain elää yhden illan pukudraamaunelmiani, kun sain pukeutua iltapukuun, viettää arvokkaita juhlia upeassa juhlapaikassa ja syödä hyvin. Kaiken kruunasi vielä juhlat päättänyt tanssiosuus orkesterin säestyksellä, jota varten osallistujille jaettiin tanssikortit! (Ja luonnollisesti huolehdin siitä, että tanssikortti tuli täyteen, eihän sitä tällaisiin juhliin tultu seinäkukkasena olemaan!) Pikku-Cele olisi ehkä haljennut onnesta, jos olisi tiennyt, että pääsisi kokemaan tällaisen tyttökirjatilanteen :D Juhlien jatkot ja seuraavan päivän akateeminen silliaamiainen olivat myös mieleenjäävät. Vuosijuhlista jäi lämmin muisto, jota takuulla muistelen vielä pitkään. (Kuvia en valitettavasti jaa, koska haluan säilyä anonyyminä, mutta luottakaa kun sanon, että minä ja ystäväni näyttimme ihastuttavilta!)

• vietin vappua. Toinen vappu koronan jälkeen sai minut yhtä innostuneeksi kuin viime vuonnakin, eteenkin, kun suurimman osan vuosijuhlien ja vapun välisestä ajasta vietin kauheassa flunssassa, ja vappuviikolla lopulta vapauduin tautiluolastani. Vappu oli kylmä, mutta onneksi ei satanut. Vappujuhlintaani mahtui monenlaista perinteistä ja jännittävää, kuten vappuisin on tapana. Oli ystäviä, boolilasillisia, alkoholitonta skumppaa, pikainen tanssitauko kaupungin toisella puolella, törkyöverikeksejä, täydellisiä valokuvia, ylioppilaslakkeja ja ystäviä, niin entisistä vapuista tuttuja kuin uusia kasvoja. Kyllä vappu on ihmisen parasta aikaa!

• lauloin kuorossa, mikä tuntui monesti arjen henkireiältä. Varsinkin keväällä tuntui, että kuoroharjoitukset auttoivat jaksamaan arjessa, ja siksi harjotusten jättäminen väliin päällekkäin menevän kurssin takia oli tuskastuttavaa. Syksyllä suoraan töistä kuoroon laukkaaminen oli vähän väsyttävää, mutta niin vain löysin itseni harjoituksista joka viikko. Yhdessä laulamisen ilo on niin suuri, että kuoro vetää aina puoleensa. Varsinkin syksyn ohjelmisto oli aivan ihana, sen laulaminen teki minut aina iloiseksi. Totesin myös jälleen, että konsertin jälkeinen tunne on niin huumaava, että sitä tekisi mieli pullottaa pahojen päivien varalle. 


• matkustin jo perinteiseen Euroviisujen kisakatsomoon ystäväni luo. Tuntui, että Suomessa oli noin kolme ihmistä, jotka eivät välittäneet Cha cha chasta, ja olin yksi heistä, mutta niin vain minäkin humpsahdin Käärijä-huumaan, kun viisuviikko koitti. Vaikka viisujen lopputulos olikin karvas pettymys, niiden katsominen oikeamielisessä seurassa ilahduttaa aina. Viisujen lisäksi viikonloppu sisälsi juttelua isoista ja pienistä asioista, museovierailuja, hyvää ruokaa ja herkkuja sekä kissoja. Tämä yhteinen kisakatsomo on eräs suosikkiperinteistäni, joita viime vuosien aikana on muodostunut.

• aloitin toukokuussa ensimmäisen arkistoharjoitteluni. Harjoittelupaikkani oli hakemistani paikoista se, johon eniten halusin, joten olin siitä todella innoissani. Vaikka toukokuusta suuri osa meni enemmän tai vähemmän sohjoaivoisessa tilassa, opin innolla uutta. Pääsin tekemään todella mielenkiintoisia ja monipuolisia työtehtäviä, ja vakuutuin siitä, että tällaisia hommia olisi kiva tehdä tulevaisuudessakin. Työkaverinikin olivat tosi kivoja <3 Tiivistettynä voisikin sanoa, että kesän harjoittelu oli paras työkokemukseni tähän asti. Ei jokainen päivä tietenkään ollut auvoa, ja monet työhön liittyvät asiat olivat vähän hankalia ja ärsyttäviä (ihan arkiston käyttämästä tietokannasta alkaen, todella kankea sivusto!), mutta kokonaisuudessaan nautin harjoittelustani. Olen onnellinen ja kiitollinen, että sain juuri tämän paikan ja juuri tällaiset kokemukset. 

Työtehtäviini kuului mm. lasinegatiivien reprokuvaus. Negatiivit oli pakattu upeisiin (alkuperäis?)pakkauksiin! <3

• juhlin juhannusta minulle aivan uudessa kaupungissa ja uudessa seurassa. Tätä oli suunniteltu jo useamman vuoden ajan, mutta vasta nyt pääsin menoon mukaan. Muu porukka tunsi toisensa jo ennestään, ja vaikka minulla olikin muutama tuttu joukossa, vielä lähtöä edeltävänä iltana hermoilin niin paljon, että mietin, olisiko pitänyt perua lähtö kokonaan. Onneksi en perunut, sillä alkujännityksestä huolimatta juhannus meni mainiosti! Tapaamani ihmiset olivat todella mukavia ja ottivat minut hyvin mukaan. Yhdessä kokattu ruoka oli mielettömän hyvää, ja viikonlopun aktiviteetit hauskoja: oli muun muassa musavisailua, Kaurismäen elokuvien katsomista, loikoilemista ja lavatansseja aamuyöllä. Juhannus olikin muistutus minulle itselleni siitä, että kannattaa uskaltaa mennä välillä epämukavuusalueelleen!

Suomen kapein katu oli leveämpi kuin odotin.
 
• sain pitää heinäkuun kesälomaa, kun arkisto oli suljettuna. Kesälomani oli palkaton, mutta nautin siitä silti täysin rinnoin. Viime kesänä en päässyt esimerkiksi reissaamaan juuri minnekään töiden takia, joten nyt otin vahinkoa takaisin ja matkustelin vaikka ja mihin. Kävin esimerkiksi Finnconissa Tampereella, yhden päivän hurvitteluissa Linnanmäellä ja Muumimaailmassa. Lisäksi luin (älyttömästi! Mutta siitä lisää seuraavassa osassa), kävin keikoilla ja tapasin ystäviä. Leivoin esimerkiksi britatorttua ja mustikkapiirakkaa, ja kävin kahvittelemassa monissa kivoissa kahviloissa. Kauheasti ei kesäloman aikana tullut vain pötkötettyä kotona, mikä oli vähän harmi, mutta oli kerrassaan ihanaa, että minulla oli kokonainen kuukausi omaa aikaa! 

Bloggaajan omakuva vai drontti Edward?

• matkustin yhden naisen haahuilulomalle Hankoon. Kesälomalla tehdyistä reissuista on ehdottomasti nostettava esiin Hangon-matkani, koska se oli kerrassaan ihana. En ollut aikaisemmin tehnyt reissua, jonka aikana olisin sataprosenttisesti yksin, ja jolle ei olisi mitään ennalta päätettyä suunnitelmaa. Joskus tarkempi suunnittelu olisi voinut olla hyväksi (pari kertaa jouduin kävelemään aika pitkän matkan, ja tarkemmalla suunnittelulla siltä olisi voinut välttyä), toisinaan kaipasin seuraa, jolle kommentoida näkemiäni ja ajattelemiani asioita. Pääosin oli kuitenkin ihanaa olla yksin ja haahuilla ilman päämäärää. Kun jalat alkoivat painaa, saatoin istahtaa penkille joko katselemaan maisemia tai lukemaan, eikä kukaan hoputtanut minua eteenpäin. Sain käydä nukkumassa päiväunet airbnb-huoneessa silloin, kun minusta tuntui siltä. Sain viettää museossa ja muistomerkeillä niin kauan aikaa kuin halusin, eikä kukaan alkanut nurista siitä, että on tylsää. Välillä, varsinkin painavaa reppua raahatessa helle tuntui tukalalta, mutta toisaalta se lisäsi etelänloman tunnelmaa :D Joistain pienistä harmituksista huolimatta reissu oli kaikin puolin mahtava. Näin ja koin monenlaista, se oli todella itseni näköinen matka. Olin käynyt Hangossa kerran aiemminkin lapsena, mutta kaupunki ja sen historia avautuivat aivan eri tavalla, kun siellä vieraili aikuisena. Täydellinen paikka pienelle kesäretkelle! Harmittamaan ainoastaan se, ettei minulla ollut autoa käytössäni. Monet välimatkat ihan kaupungin sisällä olivat yllättävän pitkiä, ja olisi myös ollut kivaa vierailla lähikaupungeissa, kuten Tammisaaressa. Lisäksi kaihertamaan jäi se, että merivesi oli liian kylmää uimiseen, mutta sainpahan silti ihanan iltahetken rantakallioilla mansikoiden ja hyvän kirjan parissa. 

Hankolaiset jäätelöpallot olivat paitsi halvempia, myös reilusti isompia kuin esimerkiksi opiskelukaupungissa!
 
• katsoin elokuvia ja sarjoja, tosin vähemmän kuin joskus aiempina vuosina. Suosikkielokuviani olivat Barbie, Hytti nro 6, Before sunrise ja Poika ja haikara. Tulennielijä, Fucking with nobody ja Kalervo Palsa ja kuriton käsi puolestaan jäivät monella tavalla mieleen, vaikka ne eivät elokuvina mielestäni  mitään mestariteoksia olleet. Sarjojen puolelta uuden Kaikenkarvaisten ystävien kolmas kausi sai minut huutoitkemään moneen otteeseen, kun taas absurdi Kimmo ilahdutti flunssaista syksyäni. Ehdottomasti huonoin vuoden aikana katsotuista elokuvista oli Veljeni vartija, joka yllätti sillä, miten järkyttävän huono se oikeasti oli :D En ole ehkä koskaan kuullut elokuvassa niin mahdottoman kökösti kirjoitettua dialogia. 

Viesti lomalle lompsahtavalta Celeltä töihin palaavalle Celelle.

• palasin elokuussa takaisin töihin. Paluu tuntui vähän tahmealta, ja välillä suuren osan kuusta haukannut työprojekti tuntui todella pakkopullalta, mutta oli elokuunkin työarjessa hyvät hetkensä. Tuntui todella haikealta jättää harjoittelupaikka kuun lopussa taakse. Elokuu oli muutenkin vauhdikas kuukausi, sillä siihen mahtui niin sukulaisten kuin myös omat syntymäpäiväni, luontoretki, työhaastattelu ja kävelyretkiä, joilla käytiin läpi välillä todella isoja asioita. Kuu päättyi sitten vähän ikävästi flunssaan, joka onneksi alkoi vasta harjoittelun loputtua. Sairastelusta vielä ikävämmän teki läppärin laturijohto, joka hajosi, eikä kellään tutulla tietenkään ollut samanlaista laturia... 

Synttäritarjoiluja: kulä ehtoisan emännän pöytä suorastaan notkui!

• aloitin syyskuussa toisen harjoittelun. Opintoihini kuuluu pakollisena tietty määrä harjoittelua, mutta en ollut ajatellut tekeväni seuraavaa harjoittelua jo heti syksyllä. Kuitenkin törmäsin mielettömän kiinnostavaan hakuilmoitukseen, ja pienen tovereilta saadun potkimisen jälkeen myös hain paikkaa. Onni oli myötä ja paikka napsahti minulle, joten niin kaksi viikkoa kesän harjoittelun jälkeen aloitin seuraavassa :D Siinä missä kesän harkassa tehtäväni olivat hyvin monipuolisia, syksyllä minulla oli yksi iso projekti, johon keskityin. Välillä se tuntui vähän pitkäveteiseltä (varsinkin alkuvaiheessa, kun  minulla ei ollut vielä tarvittavia välineitä, enkä päässyt kunnolla projektin kimppuun), mutta flow-tilaan päästyäni se saattoi olla todella kiinnostavaa ja innostavaa. Tämäkin harjoittelu toi roppakaupalla hyviä oppeja, joita varmasti hyödynnän tulevaisuuden työelämässä. Pääsin myös hyödyntämään opintojani vähän eri tavalla kuin kesällä, mikä oli myös kivaa. Toisaalta huomasin, että työnteko haittasi harrastuksia. Vitsailin ystävilleni pitkin syksyä, että kuulun nykyään Kapitalismin uhrit ry:hyn, koska monia kivoja juttuja täytyi jättää väliin töiden takia, ja joskus juttuja täytyi jättää väliin ihan vain väsymyksen takia. Vaikka bussiin juokseminen aamuisin tuntui todella tympeältä, olen kuitenkin tyytyväinen, että päätin hakea harkkapaikkaa ja sain sen, sillä se tarjosi minulle monia kivoja hetkiä syksyn aikana. 

Syksyn harkan tulos: siisti pino arkistokoteloita!

• vietin syksyä muutenkin vähän mankelitunnelmissa. Tuntui, että joka viikonlopulle oli jotain ohjelmaa, aina ainejärjestölehden taittoviikonlopusta (päätoimittajuuteni on päättynyt, mutta silti löydän itseni aina taittamasta!) kaverin synttäripirskeisiin. Opinnot jäivät todella taka-alalle harkan aikana, mikä kostautui sitten siinä vaiheessa, kun harkka loppui, ja kahden viikon aikana täytyi puristaa kasaan kolme isoa työtä deadlineihin mennessä. Ihan hirveää, en suosittele. Syksy tuntuu päässäni jotenkin vielä isommalta mössöltä kuin kevät. Kokopäivätyön ja opintojen yhdistelmä oli kamala, ja olin todella väsynyt. Lisäksi lokakuussa minut kellistäneestä flunssasta jäi ilokseni melkein kuukauden kestänyt yskä, mikä ei erityisesti nostanut mielialaa. Mutta oli syksyssäkin puolensa: kirkkaita päiviä, hauska ruskaretki, mieleen jääneitä pirskeitä, museo- ja kahvilakäyntejä, teatteria ja tärkeitä hetkiä tärkeiden ihmisten kanssa.

• en päässyt yksillekään kirjamessuille. Turun kirjamessut jäivät väliin sukulaisen syntymäpäivien vuoksi, Helsingin kirjamessuja ennen sairastuin turhauttavan hitaasti etenevään mutta sitkeään flunssaan. Hetken harkitsin vielä Jyväskylän tai Tampereen kirjamessuille osallistumista, mutta aikataulut menivät ristiin ja rastiin, joten tältä syksyltä kaikki messut jäivät väliin. Harmittaa, todellakin! Toivottavasti ensi vuonna on parempi onni. 

Törmäsin rappusella nököttävään yksinäiseen Kiehu-maitoon eräällä huhtikuisella iltakävelyllä. Useita kysymyksiä heräsi.

• kävin keikoilla. Korona-ajan jälkeinen elämä on yllättänyt siten, että olen käynyt taas useilla livekeikoilla. Eihän määrä mikään valtava ole vieläkään, mutta verrattuna aiempiin keikkakäynteihin eroa on! Kesällä koin jopa runsaudenpulaa, kun lähes kaikki lempiartistini tulivat opiskelukaupunkiini esiintymään, mutta varani eivät todellakaan riittäneet siihen, että olisin käynyt katsomassa kaikkia! Valintoja oli siis tehtävä. Ennenkin livenä nähdyistä bändeistä kävin vuoden aikana katsomassa Scandinavian music groupia (kaksikin kertaa, tosin toinen oli triokeikka) ja Prinssi Rohkeaa ja erämaan rottia. Sen sijaan ensimmäistä kertaa näin Seminaarinmäen mieslaulajat, Miljoonasateen ja Nössö Novan. Varsinkin Miljoonasade herätti minussa todella paljon tunteita. Sen musiikki oli minulle suuri lohtu ja turva korona-aikana, ja lapsuudesta asti rakastamani Lelukaupan häät sai minut itkemään, kun kuulin sen livenä. (Vaikka toki on myönnettävä, että pidän alkuperäisen version reippaammasta tahdista enemmän kuin kuulemani liveversion tunnelmoinnista.) Myös Smg:n triokeikan haluan erikseen nostaa esiin. Pienellä kokoonpanolla bändi soitti riisutumpia ja kiehtovia versioita niin hiteistään kuin vähän pienemmälle huomiolle jääneistä kappaleistaan. Tälläkin keikalla itkeä tihrustin suurimman osan ajasta (onneksi olin keikalla yksin, ei kenenkään seuralaisen tarvinnut hävetä :D), mutta olin todella onnellinen, kun bändi soitti esimerkiksi Talvipuutarhaan, jota en ollut koskaan aiemmin kuullut livenä. 



• katsoin musikaaleja. Oli kyllä heikoin musikaalivuosi aikoihin, en nimittäin katsonut kuin kolme musikaalia, ja niistäkin yksi on ehkä vähän tulkinnanvarainen siinä, voiko sen laskea musikaaliksi. Katsotut musikaalit olivat Pieni merenneito (live action -versio), Bo Burnham: Inside ja Jesus Christ Superstar. Varsinkin viimeisestä pidin todella paljon! Pieni merenneito ei puolestaan oikein uponnut (hehe), uudet biisit olivat todella mitäänsanomattomia. 

• leikkautin tukan lyhyeksi! Rupesin kasvattamaan pitkää tukkaa ollessani toisella luokalla, ja siitä lähtien hiusmallini on ollut pitkä. Mitta on vähän vaihdellut, mutta mallia on aina voinut sanoa pitkäksi. Ennen joulukuista kampaajakäyntiä hiukset ylettivät lapaluihin asti. Rakastin pitkiä hiuksia, mutta minua oli jo useamman vuoden ajan kutkuttanut ajatus lyhyemmästä tukasta. Niinpä päätin sitten repäistä ja pyytää kampaajaa leikkaamaan hiukset pitkään polkkaan. Pelotti melkoisesti, mutta kampauksesta tuli kuin tosi kiva! Pää tuntuu kevyeltä, eikä tukka jää kaulaliinojen ja takinkaulusten alle. Uskon jossain vaiheessa palaavani taas pitkiin hiuksiin, mutta tällä hetkellä nautin täysin rinnoin lyhyttukkaisesta elämästä.
 
• lompsahdin lopulta joululomallekin. Olin syksymankelin jälkeen melkoisen väsynyt, joten loma tuli todella tarpeeseen. Joulufiilikseen oli vaikeaa päästä, vaikka kotikotona jouluiselta näyttikin, mutta otan vastaan kaikki tilaisuudet pötkötellä sohvalla ja syödä hyvin.


• kirjoitin, tänäkin vuonna. Maaliskuun alussa valmistui P:n toinen versio, josta olen todella ylpeä, vaikka tiedänkin, että se vaatii vielä hiomista. Version 2.1. aloittaminen venyi marraskuulle asti, mutta sekin on laitettu nyt tulille. JL:n läpiluku alkoi huhtikuussa ja on edennyt hitaasti mutta varmasti pitkin vuotta. En ole vielä kauhean pitkällä, mutta olen kuitenkin päässyt jo useamman kymmenen sivua alusta eteenpäin. Ostin punakynän, niin merkintöjen tekeminen on kivempaa! Syksyllä kirjoitin iltasadun, jonka tekeminen oli hauskinta hetkeen! Sen kirjoittaminen tuntui todella vapauttavalta, kun luomiskanavat olivat olleet aika tukkoiset jo pitkään. Tekstejäni myös julkaistiin, sekä ainejärjestölehdessä että vähän isommin. (Isompikaan julkaisu tosin tuskin sanoo suurimmalle osalle ihmisistä mitään, mutta tietyissä piireissä se on iso juttu! Ja minulle itselleni aivan mielettömän ihanaa.) Runoja on tänä vuonna syntynyt myös hyvin runsaasti. Kirjoitusvuoteen mahtui kuitenkin myös pettymyksiä. Olin ladannut todella suuret odotukset erääseen antologiaan lähettämääni tekstiin, mutta se ei päässyt mukaan. Se harmitti minua todella paljon. Lisäksi pidemmän kirjoitustauon merkityksen on huomannut esimerkiksi siitä, miten tahmeaa editoinnin pariin palaaminen on ollut. Tiedän, että siitä pääsee vain sillä, että hankkii rytmin takaisin, mutta se on tuntunut vaikealta. Mieli harhailee uutuuttaan kiiltävien projektien pariin, mutta tunnen itseni ja tiedän, että minun ei pidä haalia liikaa lautaselleni yhtä aikaa. Nyt minun täytyy pitää editointiaivot päällä, jos haluan saada jotain aikaiseksi. Kaiken huipuksi uutiset hallituksen leikkauksista kulttuuriin ja kirjallisuuteen ovat ahdistaneet todella paljon, ja ovat omalta osaltaan lamaannuttaneet ja jopa välillisesti estäneet minua kirjoittamasta. Toivon tältä vuodelta enemmän luottoa kirjoittamiseeni ja toivonkipinöitä tulevaisuuteen. Vuoden 2024 kirjoitussuunnitelmista teen kuitenkin (perinteiden mukaisesti) oman postauksensa.

Te olette tavallaan samanlaisia. Molemmat te tahdotte olla vapaita ja lentää, mutta aina haluatte palata takaisin kotiin. Teistä kumpikaan ei kuulu vangituksi häkkiin, teidän kuuluu levittää siipenne ja nousta korkealle. Toiset meistä jäävät vain maahan unelmoimaan, kun eivät uskalla levittää siipiään. Te lennätte, hän sanoi ja sulki sormeni puisen linnun ympärille. 
 
(P, luku 28)
 
Tuliko selväksi??

Ostin teetä nimenomaan P:n editointia silmällä pitäen. Valinnan tein lähinnä nimen perustella.

Siinä oli vuosi 2023: monesti raskas, mutta usein palkitseva. Siihen mahtui monia uusia kokemuksia, uskalluksia ja kokeiluja, joista toiset onnistuivat paremmin kuin toiset. Stressimankelin välissä oli valonpilkahduksia, ystäviä, naurua ja rakkautta, omaa aikaa, kauneutta ja rakkaita harrastuksia.
 
2024 tuntuu vielä hyvin tyhjältä sivulta, sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä. Yksi iso opintoihin liittyvä asia vaivaa mieltä, kun en vielä tiedä, milloin ja missä sen toteutan. Gradukin on tällä hetkellä jonkin kokoinen mörkö, kun en ole kauheasti uhrannut sille ajatuksia viime aikoina. Tavoitteeni on kuitenkin valmistua ensi vuoden aikana, mikä on aina vähän pelottavaa sanoa ääneen, oikeastaan edes ajatella. Valmistumisen jälkeinen aika se epävarmuudessaan vasta stressaakin! Mutta yritän edetä pienin askelin, vaikka ennalta murehtiminen lempiharrastuksiani onkin. Kun valmiita suunnitelmia ei ole, niitä voi tehdä itse. Aion tehdä kivoja juttuja, nähdä kivoja ihmisiä ja kokea kivoja hetkiä. Siinäpä tavoitetta yhdelle vuodelle! Ja siivota vihdoin kirjahyllyn, se jäi viime vuonna tekemättä.


Mitä teille jäi mieleen vuodesta 2023? Entä mitä toivotte tältä vuodelta?