Näytetään tekstit, joissa on tunniste keikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keikka. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Ultra bra 17.12.2017 (Hartwall Arena)

Heinäkuu. Läpitunkeva kitara tunkee auringon kirkkauden kanssa auton takapenkille asti. Suuntana on Helsinki. Olen kuullut tämän aiemminkin, mutta vasta nyt sanat iskevät syvemmälle kuin muut. Sävel ja laulu saa vapisemaan. Miten biisi, joka on julkaistu syntymävuonnani, voi sanoittaa elämääni niin tarkasti? Liikutaan huuliani sanojen tahtiin: "itse en koskaan uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista."

Elokuu. Istun uuden lukioni rappusissa, ihmisvilinässä. Hyräilen hiljaa tuttua, päässä soivaa sävelmää. Katselen ihmisiä, toivon sopivani joukkoon ja tuntevani heidät paremmin. Toivon, että uskaltaisin puhua heille muustakin kuin sähköjohdoista. Kotona kuuntelen Kaliforniaa lähes päivittäin, haaveillen siitä, että  minäkin saisin joskus odottaa raitiovaunua. 

Toukokuu. Kesä-Helsinki. Aleksanterinkadulla on valoisaa, ja mulla on laukussa yhden tytön kirjoituksia, omiani. 

Huhtikuu. Edellisenä päivänä on satanut lunta vaakasuoraan. Jäinen ilma puskee läpi keltaisen takin, eikä lavaa suojaava teltta hirveästi lämmitä. Pohdin ääneen, kenen idea oli siirtää keikka ulos. Lupasin hanskani puhallinsoittajalle. Stressaan helppoa stemmaa. Esiintymisjännityksestä huolimatta pystyn laulamaan ne minulle niin rakkaat sanat, tarkoittaen jokaista. Vaikka oma elämä on sekaisin, jokin pysyy: rakkaudet ja skandaalit. Stemman mokaan. 

Joulukuu. Huudan ääntäni käheäksi koko illan. Tapahtuu niin paljon, etten tiedä, mihin katsoisin. Laulan ja tärisen. Tiedän odottaa sitä yhtä, tärkeintä, mutta silti kiljaisen, kun tuttu alkusoitto alkaa. "Itse en koskaan uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista" ei mene omasta suustani ilmoille kahahtaessaan läheltäkään nuottia, mutta se ei edes haittaa. Ehkä nykyään uskallan, ehkä nykyään kerron surullisia juttuja hieman useammin. Kun viimeinen nuotti jää soimaan, poskillani näkyy kyynelten jättämät jäljet. Sydämessä asuu rakkaus. 

(18.12.2017)



Ultra bra oli käsittämätön. Tajuton. Upea. Parasta ikinä. 

Ultra bra lopetti toimintansa, kun olin kaksivuotias. Olen kuitenkin niitä lapsia, joiden lapsuusajan soundtrackissa soi koko UB:n tuotanto, mutta syystä tai toisesta aloitin tarkemman kuuntelun vasta silloin, kun olin lopettelemassa peruskoulua. Parin vuoden aikana olen ehtinyt faniutua todella pahasti ja kuunnella koko tuotannon läpi sata kertaa, mutta en edes osannut kuvitella, että jonain päivänä näkisin bändin lavalla. Ehdin menettää toivoni myös jäähallikeikasta, kunnes kolmas lisäkeikka ilmoitettiin pidettäväksi. Syysaamuna heräsin aikaisin, kävelin hermostunutta ympyrää ympäri taloa, puhelinta kädessäni puristaen, kunnes lopulta tulee ystävän ilmoitus siitä, että olemme saaneet liput. Syksy menikin siinä, että lähes joka kohtaamisellamme päädyimme jossain vaiheessa hakkamaan pöytää ja hokemaan rytmikkäästi Ultra brata. 

Hartwall Arenalla puristin vieressä istuvan ystävän käsivartta: "Ollaanko me oikeasti täällä? Tuleeko ne tohon lavalle? Nähdäänkö me ne nyt ihan oikeasti?" Tunkiessani korvatulppia korviin kädet vapisivat ja sydän hakkasi niin paljon, että pelkäsin sen halkeavan. Paikkamme olivat yläkatsomossa, mutta sieltä näki tosi hyvin kaiken, mitä lavalla tapahtui. En edes tiennyt, mihin olisin katsonut, kun kaikkialla tapahtui niin paljon. 

Ultra bra soitti kaikki lempparit ja kaksi kolmesta kaikista tärkeimmästä laulusta. Jokaisen alkusoiton kohdalla hihkaisin: "Ihanaa, tää on mun lemppari!!" Tai jos en hihkaissut, ainakin vedin haltioituneena henkeä, mikä on käytännössä ihan sama asia. Edes inhokkini Kuiskaus ei ollut ihan niin kamala kuin levyllä. Tommi Saarikiven hymyillessä ujosti kesken laulun tuli todella huono omatunto siitä, että olen haukkunut kyseisen kappaleen lyttyyn. Mukana oli myös biisejä, joita en osannut odottaa tai joista en uskaltanut edes haaveilla, kuten Ken-Saro Wiva on kuollut, Tel aviv, Tel aviv ja Lähettäkää minulle kirjoja. 

Maailman parhaita asioita: 

• Alun video ja taustalla pyörivä lyriikkojen luku. Kaunista, viritti tunnelmaan. 
• Ne visuaaliset jutut, jotka pyörivät taustalla! Oikeasti, hienointa ikinä. 
• Joel Melasniemi. 
• Soolot. Oli soittimena mikä tahansa, ne olivat ihan hullun mahtavia! 
• Kerkko Koskinen. 
• Okei, kaikki bändin jäsenet tasapuolisesti. Tämä postaus ei lopu ikinä, jos luettelen nimeltä jokaisen.
• Haikaran acappella-osa. 
• Vähän kököt välispiikit. 
• Bändin karisma ja asenne. 
• SE KUORO.
• Terhi Kokkosen silmänisku. 
• Katsomoon syttyvät kännyköiden taskulamppujen valot, varsinkin Vesireittien kohdalla. Tunnelma oli maaginen. 
• Se, että huudettuamme aikamme toivettamme Pärnusta ensimmäisen encoren jälkeen bändi tuli kuin tulikin lavalle ja soitti minkäs muunkaan kuin Pärnun. 
• Hyvin nopea ja pikainen keikanjälkeinen keskustelu ventovieraan henkilön kanssa siitä, kuinka olisimme voineet kuunnella vielä toisen samanmoisen keikan suoraan putkeen ja kuinka monet hyvät biisit, esimerkiksi Heppa, jäivät soittamatta. Toisaalta ei pitäisi valittaa, koska niin monia suosikkeja soitettiin. 

Valuimme ystäväni kanssa ulos ihmismassan mukana konsertin jälkeen. Puhuimme koko matkan hotellille pelkästään Ultra brasta. Tai no, ketä yritän huijata: puhuimme hotellillakin. Ja silloinkin, kun olisi pitänyt mennä jo nukkumaan. Aamupalalla. Bussissa kotimatkalla. "Me ihan oikeesti nähtiin Ultra bra!!" Tuntui uskomattomalta. Automatkalla asemalta kotiin ehdin sanoa sanan käsittämätön varmaan sata kertaa, enkä edes kuvannut kuin muutaman hetken illasta. 

17.12.2017 tulee olemaan päivämäärä, jonka muistan ikuisesti. Muistan, koska UB:n näkeminen livenä oli asia, jota en koskaan uskonut kokevani, koska tämä oli hienoin koskaan näkemäni konsertti. Saan vieläkin pienen fangirling-kohtauksen, kun muistelen iltaa. 

Kiitos Ultra bra. Te olette upeita, suuria ja mahtavia. Kiitos paluusta, kiitos kolmannesta lisäkeikasta, kiitos siitä, että soititte Kirjoituksia. (Ja kiitos toki myös vanhemmilleni, jotka altistivat minut tälle musiikille jo ihan pienenä.) Me olemme teidän, aina ja ikuisesti. 


Pikaisella googlaamisella löydätte ehkä tarkempia tietoja keikasta, jos sellaisia toivotte. Minä en kykene muuhun kuin järkyttävään fangirlaukseen. Arvostelukykyni ei ole kirkkaimmillaan tästä konsertista puhuttaessa. 

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

2017 (1/2)

2017 oli vuosi, jolloin Suomi täytti 100 vuotta ja myös omassa elämässäni tapahtui suuria asioita. Yleisen mukavuuden vuoksi vuosikooste on jaettu kahtia. Juttua luetuista kirjoista sitten ensi vuoden puolella :) Kuvat liittyvät tai ovat liittymättä tilanteisiin. 

Vuonna 2017 minä

• aloitin vuoden mahtavalla reissulla Rovaniemelle, jonka aikana ehdin nähdä kavereita ja poroja, käydä pulkkamäessä, juhlia post-pikkujouluja, kuunnella Hamiltonin, katsoa leffoja ja hävitä Monopolin. Aivan täydellinen reissu kaiken kaikkiaan, upea tapa aloittaa vuosi!

• tein sanataidekoulujuttuja. Viime vuoden iso projekti aiheutti toki stressiäkin, mutta pääpiirteissään oli ihanaa kirjoittaa P:a ja saada siitä palautetta niin ammattilaiselta kuin omalta ryhmältäkin (vaikka deadlinepäivinä saatoinkin pelata kolme erää pasianssia putkeen kirjoittamisen sijaan, hups). Syksyllä starttasi viides ja viimeinen sanisvuosi, jälleen hieman uudistuneella ryhmällä. Monta kertaa vuoden aikana tuli huomattua, miten tärkeäksi tämä harrastus on minulle lyhyessä ajassa muodostunut. 


• tanssin wanhat. Jos minä, jolla on kolme vasenta jalkaa sen normaalin kahden sijasta, oppi tanssit, kuka tahansa voi oppia. (Tosin minulle sattui myös uskomattoman hyvä pari!) Wanhojenpäivä oli hauska, vaikka jouduinkin heräämään jo viideltä ja iltaa kohden molempiin päkiöihini ilmestyi rakko. Mekossa pyöriminen oli kuitenkin lystiä, tanssiminen pieniä mokailuja lukuun ottamatta hauskaa ja ruoka todella hyvää. Vaikken virallisille jatkoille lähtenytkään, Disney-piirretyn katsominen ystävän kanssa oli hieno tapa päättää unohtumaton päivä. 

• muutin. Kokemus oli kammottava kaltaiselleni ihmiselle, joka vihaa muutoksia yli kaiken. Kaikkeen ehkä tottuu, vaikka nykyinen asuinpaikka onkin jo valmiiksi pienehkön kotikaupungin entistä pienempi ja kuolleempi nurkka. Ehkä jonain päivänä asun sellaisessa paikassa, jossa bussi kulkee myös kesäisin, iltaisin ja viikonloppuisin useammin kuin kerran tunnissa. 


• katsoin leffoja hämmentävän paljon ihan leffateatterissa. Yleensä käyn leffassa vain kerran tai kaksi vuodessa, tänä vuonna monta kertaa: La la land, Beauty and the beast, Wonder woman, Dunkirk, The Last jedi... Dunkirkia lukuun ottamatta pidin kaikista näistä paljon! Muita lempielokuvia tänä vuonna katsotuista olivat Imitation game, Casablanca, Heathers ja Kuninkaan puhe. Lisäksi Sherlockin neljäs kausi ilmestyi ja vaikka se vaatikin Netflixin omistavien kavereiden etsimistä, sain sen katsottua. Innostuin myös Yle Areenasta enemmän kuin ennen syksyn aikana ja olenkin ehtinyt katsoa sieltä Siskonpedin kaikki kaudet (ja huomaan välillä lainaavani sarjaa puolivahingossa jokapäiväisessä keskustelussa), jäätävän hirveää ja ihanaa 2000-luvun alkuun sijoittuvaa nuortensarjaa Rakastuin mä luuseriin ja nerokasta komediasarjaa Psychobitches. Yle Areenasta, tästä "köyhän naisen Netflixistä", on tullut suosikkiasiani loppuvuoden aikana. Tämän kaiken lisäksi minä, joka olen aina ollut huono katsomaan sarjoja, katsoin kuukauden sisään Mirandan kaikki kaudet bonusjaksoineen päivineen. Mirandasta tuli ehdottomasti lempisarjani ja niin ikään ahkerasti lainattu jokapäiväisessä keskustelussa: "Such fun!"

• olin isosena riparilla kolmatta kertaa. Leirin vanhimpana isosena minulla oli paljon kokemusta siitä, mikä toimi ja mikä ei, mutta opin myös uusia juttuja. Tälle leirille sattui todella hyvä porukka, joiden kanssa oli hauskaa viettää aikaa. 


• opettelin soittamaan ukulelea. Olen ennestään osannut soittaa vain pianoa erittäin huonosti, mutta erään keväisen musatunnin jälkeen aloin harjoitella ukulelen soittoa kotona. Opin hämmentävän nopeasti, ja vaikka sormia särki aluksi todella paljon, sinnikkyys palkittiin. Riparillakin olin ensimmäistä kertaa soittotaitoisena isosena, vaikka soittotaito oli vielä vähän heikko tuolloin. Mikään ukulelevelho en edelleenkään ole, mutta on sitä kiva soitella! 


• vietin kesälomaa, johon kuului riparin lisäksi matkustelua Suomessa, kirjoituksiin opiskelua, kirjoittamista, lukemista ja kavereiden näkemistä. 

• täysi-ikäistyin. Järjestin ystäväni kanssa yhteissynttärit, jotka olivat oikein hauskat juhlat, vaikka stressitasot ehti pariin otteeseen singahtaa niiden vuoksi pilviin saakka. Kaikki kuitenkin meni mainiosti, ja olikin hauskaa, miten alunperin puolileikillä heitetty ajatus juhlista onnistuikin oikein hyvin. Täysi-ikäisen elämää olen viettänyt allekirjoittamalla lappuja ja käymällä kaksi kertaa baarissa, molemmilla kerroilla juomassa vettä. Tosin täysi-ikäisimmän asian taisin tehdä heti syntymäpäiväni jälkeisenä päivänä: minun täytyi perua kaverin kanssa sovitut lounastreffit, koska olin menossa pankkiin :D Myös blogi täytti vuosia, hänestä tuli kolmevuotias. Kyllä vuodet kulkee nopsaan!


• kuuntelin musikaaleja. Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, en tainnut katsoa kuin kaksi elokuvamusikaalia: La la landin ja Moulin rougen! (No jaa, Blues brothersin toki myös, mutta siitä voidaan kiistellä, onko se musikaali vai ei.) Sen sijaan kuuntelin musikaaleja, mikä on ollut minulle aiemmin haastavaa. Kuuntelin Hamiltonin, Heathersin, Dear Evan Hansenin, Be more chillin, Wickedin ja Hairin ja pidin kaikista! Tosin on myönnettävä, että arviointikykyni musikaalien kanssa on aika olematon, tykkään musikaalista kuin musikaalista todella helposti :D Suurimpia suosikkejani näistä neljästä ovat Hamilton, Heathers ja Wicked. Ensi vuonna voisin ottaa tavoitteeksi myös katsoa jotain, nyt kun kuuntelun makuun on päästy ;)

• minusta tuli koulun vanhin. Abeilla on kirjoitusten lisäksi ollut syksyn mittaan monia järjestettäviä asioita, vastuuhommien jakoa ja sen sellaista. En tiedä, olenko pienten ykkösten tai yläastelaisten silmään niin pelottava kuin silloiset abit ollessani itse ykkönen, mutta välillä tuntuu, että ainakin olen sieltä pahantuulisimmasta päästä :D Paras asia abivuodessa on toistaiseksi kuitenkin ollut abihuppari, jossa olen toisinaan käytännössä asunut ja joka on yksi ehdottomasti mukavimmista omistamistani asuista. 


• kävin YTL:n järjestämällä eväsretkellä koulumme liikuntasalissa kahteen kertaan. Ennen psykologian kirjoituksia jännitys oli niin kova, että pelkäsin alkavani itkeä salissa ennen kokeen alkua, mutta siitä selvittiin, samoin kuin ruotsin kirjoituksista, vaikka alla oli erittäin huonosti nukuttu yö. Arvosana M kuitenkin molemmista tuli, psykakin oli nipin napin rajan yli. Olin äärimmäisen onnellinen ja helpottunut, mutta nyt pitäisi kääntää katse jo kevään koitoksiin, eikä se oikein innosta. 


• kävin syyslomalla Prahassa ja rakastuin. Kaupunki oli todella kaunis ja taianomainen, ihania vanhoja taloja ja kapeita kujia. Puhumattakaan siitä, miten lämmintä siellä oli! Yleensä lokakuussa ei ole t-paitakeli edes Prahassa, mutta meille kävi hyvä tuuri matkustuspäivien suhteen. 


• kävin Helsingin kirjamessuilla kolmatta kertaa. Aivan mahtava viikonloppu! Omia henkilökohtaisia voittoja oli paitsi ihan itse ratikalla kulkeminen paikasta toiseen, myös yksikseen messukeskuksessa suunnistaminen ja muille bloggaajille juttelu. Kun paikat ja tavat olivat tuttuja, oli helppo keskittyä siihen olennaiseen: kirjoihin ja kirjapöhinään. Voi että, olisipa taas messut! 


• sävelsin ja sanoitin biisin. Tuo on lause, jota en koskaan uskonut kirjoittavani. Ilmoittauduin koulussa sävellyskurssille, jonka alkaessakin vielä pohdin, oliko kyseessä virhe: enhän minä edes osaa lukea nuotteja tai ollut ikinä säveltänyt mitään! Biisi kuitenkin syntyi hämmentävän kivuttomasti, aivan kuin olisin ollut mestarisäveltäjä, ja siitä tuli yllättävän kiva! Kun äänityksissä siihen lisättiin vielä muitakin soittimia kuin pelkkä ukulele, se kuulosti ihan oikealta laululta. Kyseessä on musikaaliduetto, tehty ajatuksella "jos JL:sta tehtäisiin joskus musikaali". En tiedä, tuleeko tämä höpsö haave koskaan toteutumaan, mutta ainakin minulla on yksi biisi valmiina sitä varten ;) Ainoa harmittava asia on vain se, että äänitetyssä versiossa laulan jännityksen takia muutamassa kohdassa ihan nuotin vierestä. Tiedän, että olisin pystynyt parempaankin...


• pohdin tulevaisuutta. Lukion loppu häämöttää jo, ja olenkin ehtinyt kokea monenlaista tulevaisuusahdistusta vuoden mittaan. Opokeskustelussa syksyllä kuitenkin sanoin ääneen erään opiskelualan, joka minua voisi kiinnostaa ja se tuntui heti oikealta. Olinhan minä sitä aiemminkin pohtinut, mutta vasta nyt se tuntui kunnolla vaihtoehdolta. Studia-messuilla marraskuussa käteeni lykättiin hakijan oppaita ja Turkua lämpimästi suositteleva kangaskassi, mutta täysin selvyyttä valintoihin ei tullut. Tiedän, mita ainetta haen opiskelemaan ja minulla on kolme yliopistovaihtoehtoa, mutta hakujärjestys on auki. Mutta ehkä se selviää tässä kevään mittaan. 

• kuuntelin musiikkia. Tutustuin paremmin kahteen "uuteen" musiikintekijään, jotka olivat minulle muutaman biisin perusteella tuttuja jo yläasteelta: Autoheart ja Samae Koskinen. Uutta musiikkia julkaistiin jonkun verran: Haloo Helsingin! Hulluuden highway, Ed Sheeranin Divide (en edelleenkään myönnä kuuntelevani), Autoheartin My hallelujah -ep ja Marina and the diamondsin uusi biisi Disconnect. The Beatlesin Sgt. Pepper -albumi täytti 50 vuotta ja juhlistin tätä minulle myös henkilökohtaisesti tärkeää levyä kuuntelemalla sen juhlallisesti läpi. Ai että se on muuten hyvä! Nerokkaita juttuja, yllättää yhä! Vuoden suurimman musiikkiuutisen ja -elämyksen kuitenkin tarjosi Ultra bra. 


• näin Ultra bran livenä!!! Bändin paluu-uutinen tammikuussa oli odottamaton, mutta en päässyt festarikeikoille. Olin jo varma, etten ikinä tulisi näkemään erästä lempibändiäni livenä, mutta niin siinä vain kävi, että löysin itseni joulukuussa Hartwall arenalta UB:n paluukeikoista viimeiseltä. Ilta oli aivan uskomaton, huusin ja lauloin ääneni käheäksi ja itkeä pillitinkin pari kertaa. Tästä kuitenkin myöhemmin vielä lisää :)

• vietin aikaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Reissussa, kotona, kylässä, kaupungilla, kahvilla, koulussa, kirjastossa, juhlissa, leffassa, bussissa... Vuoden aikana ehtii itkeä ja nauraa, kokea monenlaista monien ihmisten kanssa. Kiitos, jos olit mukanani tänä vuonna, se oli tärkeää. <3


• vietin joulua, joka oli täynnä hyviä kirjoja, suklaata ja lekottelua. Täydellinen paussi kiireistä. 



• kirjoitin raivokkaasti. Pusun kakkosversio valmistui tammikuussa. P eteni 11 luvun verran, ja kirjoitin sitä myös huhtikuun Campnanowrimossa, jonka voitin kuin voitinkin. Itselleni asettamani sanamäärä tosin oli säälittävän pieni, mutta voitto se on kuulkaas pieninkin voitto! P:n ensimmäisen version kirjoittamisessa on mennyt kauemmin kuin Pusun tai JL:n ensimmäisissä versioissa ja kirjoittaminen on ollut välillä todella tahkeaa. Uskon, että tällä kaikella on ehkä tarkoituksensa. Ehkä P on tarina, jota ei voi kertoa nopeasti. JL:n editoinnin aloitin syksyllä, sain läpiluvun valmiiksi juuri ennen joulua ja ehdin kuin ehdinkin aloittaa uudelleenkirjoittamista vielä tämän vuoden puolella. Isojen projektien rinnalla olen kirjoittanut ainakin neljä novellia (tai kolme, riippuu laskutavasta), vinon pinon runoja ja tietenkin sanistekstejä. Niitä useaan kertaan mainittuja keskeneräisiä novelleja en kuitenkaan saanut valmiiksi, hupsista keikkaa :D Novelleihin liittyy myös yksi tämän vuoden ehdottomasti parhaista asioista. Kirjamessuviikonloppuna minulle soitettiin mahdollisesti elämäni paras puhelu, jossa sain kuulla novellini menestyneen Pulpetti puristaa -kirjoituskilpailussa. Minun pieni novellini, jonka lähetin kilpailuun ajatuksella, etten ainakaan voi hävitä mitään. Koska pysyttelen mielelläni anonyyminä, en kerto tarkempaa sijoittumista, mutta sanon sen, että paljon parempaa en olisi voinut kuvitella edes päiväunissani. Ajatus tuntuu edelleen hullulta, vaikka siihen olisi ehkä pitänyt jo tottua. Palkintojenjakotilaisuus Helsingissä oli niin hieno, etten kukkapuskaa kotiin kuljettaessani voinut olla pohtimatta, voisiko tällainen tilaisuus joskus toistua. Kirjoittamisen kannalta 2017 oli mahtava vuosi. 


Mutta mitä tulevaisuus tullessaan? Vuonna 2018 valmistun lukiosta, tai ainakin kovasti yritän. Alkuvuottani tulee siis hallitsemaan yo-kokeisiin lukeminen ja myöhemmin pääsykokeisiin opiskelu ja henkinen valmistautuminen. Ehkä jo ensi syksynä pääsen toteuttamaan haaveeni ja karistamaan tämän kaupungin pölyt jaloistani. Ensi vuonna yritän astua vähän enemmän epämukavuusalueelle, muistaa pitää huolta itsestäni, etten muutu kauheaksi stressihirviöksi ja ehkä myös tehdä asioita, jotka vievät askeleen lähemmäs unelmia. Sen kaiken keskellä yritän ottaa mallia eräästä P:n keskeisestä henkilöstä, jonka pohdintoja myös tuo ylläoleva lainaus on, vaikka helposti luisun samanlaisiin ajatuksiin kuin katkelman minäkertoja. 

Kiitos vuodesta 2017! Toivottavasti 2018 on teille lempeä, toivottavasti se tuo valoa ja rohkeutta uskoa hyvään. <3

lauantai 21. helmikuuta 2015

Kate Bush live at the Hammersmith Odeon

Kate Bushin ensimmäinen kiertue, Tour of Life, pyörähti käyntiin huhtikuussa 1979. Hammersmith Odeonin keikalta 13.5.1979 tehtiin videotallenne, tosin kaksi ja puolituntinen keikka on editointivaiheessa typistetetty alle tuntiin. Ihmiset olivat innoissaan kiertueesta ja paikat olivat loppuunmyytyjä. Oli selvää, että Bushin kannattaisi jatkaa keikkailua. Kate kuitenkin teki mitä lystäsi, ja palasi lavoille seuraavan kerran vasta syksyllä 2014. (Lähde: Rob Jovanovic: Kate Bush)

Olin erittäin tuore fani, kun keikkauutinen julkaistiin viime keväänä, joten en kiinnittänyt siihen ihmeemmin huomiota. Kevään ja kesän mittaan fanius kuitenkin kasvoi, ja olisihan se tietysti ollut hienoa päästä Katea näkemään tässä lähes historiallisessa konsertissa. (Ei-faneille tiedoksi: Kate Bush katosi täysin julkisuudesta 90-luvun alussa, eikä hänestä kuulunut juuri mitään ennen vuoden 2005 Aerial-levyä. Senkin jälkeen Kate on näyttänyt naamaansa harvemmin missään, vaikka onkin julkaissut kaksi levyä. Keikkauutinen oli siis uutinen isolla Uulla.) Oli vain muutama ongelma: Lontoo, kalliit ja loppuunmyydyt liput ja koulun käynti. Joudun siis odottamaan Before the Dawnista tehdyn keikkatallenteen ilmestymistä kirjastoon...

Sitä odotellessa voi katsoa Tour of Lifea. Joululahjaksi saamassani Bush-kirjassa kerrottiin tästä kiertueesta, ja mielenkiinto tietenkin heräsi heti. Kun dvd löytyi kirjastosta, olin lievästi ilmaistuna innoissani. Koska Beatlesin keikan analysointi oli hauskaa, teen saman nyt, kyseessä on kuitenkin melkoinen show, joka tarjoaa paljon pureskelemista :)

Show alkaa valaiden laululla, josta liu'utaan biisiin Moving. Katen tanssiliikkeet ovat hieman huvittavia, mutta niinhän ne aina ;) Sen jälkeen lauletaan Them Heavy People, jonka koreografia on hyvin samanlainen kuin musiikkivideolla. Sitten tulee kappale, jota ei oltu vielä ennen kiertuetta julkaistu: Violin. Tämä sisältää ehkä eniten tahatonta komiikkaa Katen vingahdellessa kuin syötävä ja hypähdellessä varsahyppyjä valtavien viulujen tanssiessa tämän ympärillä. 

Seuraava biisi on Strange Phenomena, jossa Katen esiintymisasu on hieno silinterineen ja hännystakkineen. Koreografia oli ehkä kuitenkin vähän tylsä, huolimatta Katen takin sisältä ilmestyvistä kukkakimpuista. Seuraavaksi esitettiin Hammer Horror, jonka aikana Kate tanssi kuten videolla. Erikoista tässä numerossa oli se, ettei Kate laulanut ollenkaan, eikä edes huulisynkannut taustamusiikkiin. Jovanovicin kirjan mukaan yleisölle oli kerrottu asiasta, mutta tuntuu se silti oudolta. Don't push your foot on the heartbrake oli hauskasti tehty. Kate taustatanssijoineen tanssii nahkatakeissa verkkoseinän edessä ja heiluttelevat roskapöntön kansia. Tämäkin nostaa hymyn huulille, mutta tällä kertaa se tuntuu olevan tarkoitus. ("Hei, tulkaa katsomaan! Kate ajaa näkymättömällä moottoripyörällä!") 

Seuraavaksi esitetään Wow. Katella on ihana, violetti mekko, mutta koreografia on vaan tylsä. Se on samanlainen kuin videolla, eli lähinnä ympäriämpäri pyörimistä. Miespuoliset tanssijat hameissaan pyörimässä usvan keskellä naurattaa hieman, mutta toisaalta idea on hyvä kolmen hameen heilahdellessa lavalla. Feel itin Kate soittaa yksin pianolla, ja se on riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Sitten tulee Kite, jossa on todella pitkä intro. Tässä on varmaan Hearbraken lisäksi paras koreografia. Kivoja heittoja ja nostoja, ja lopun sateenvarjoihin tarttuva tuuli on hauska idea viedä esiintyjät pois lavalta. Ennen biisiä ja sen jälkeen lavalla toikkaroiva hahmo (olisiko Katen isoveli Paddy?) on outo, sitä ei selitetä millään lailla eikä liity biisiinkään. James and the Cold Gun on todella hyvin esitetty, ja Katen asua on todella hieno. Rakastan tapaa, jolla Kate laulaa kertosäkeen: "Remember GeNIe/from caSIno?" Lopetus tulee kyllä aika puskista Katen tarttuessa kivääriin ja "tulittaessa" hengiltä tanssijat. 

Sitten vuorossa ovat encoret. Ensimmäinen numero on Oh England my Lionheart, joka on kaunis laulu ja yksinkertaisuudessaan hieno esitys Kate istuessa lentäjänlakissa ja -takissa lavalla. Viimeinen numero on tietenkin Wuthering Heights. Kate nousee jälleen usvasta ja heiluttelee käsiään ja laulaa läpimurtobiisinsä kuten ennenkin, kovaa ja korkealta. Paras osuus tuli kuitenkin lopussa outron aikana Katen noustessa rampin päälle ja vilkuttaessa yleisölle iloisesti hymyillen. Esirippu sulkeutuu. 

Mielestäni keikka oli aivan mahtava. Siinä esitettiin niin paljon lempibiisejäni ja nähtiin Katen esiintymisasujen kirjo. (Miten Kate voi vaihtaa vaatteita niin nopeasti? Kiten ja Cold Gunin välissä on aikaa ehkä 4 min, esimerkiksi.) Koreografiat ovat nyt tietenkin oma lukunsa. Onhan niitä hienojakin, mutta jotkut naurattavat suunnattomasti ja tahattomasti. Ja onhan kaunista Katea tietenkin ilo katsella ja pyöhkeitä hiuksia kadehdin useaan otteeseen. Sitten huonot puolet, jotka liittyvät lähinnä tallenteeseen. Taltiointi on muuten hyvä, mutta siitä on poistettu niin paljon: show'n 24 laulusta on videolla vain 12, mikä on erittäin harmillista. Myös outoja kaksoiskuvia on jonkin verran, esimerkiksi Feel itin aikana Kate näkyy ruudulla kolmesta eri kulmasta, jotka limittyvät hieman toisiinsa. Laulujen poiston takia rakenne kärsii vähän. Joidenkin kappaleiden välissä näytetään omituisia kuvia, jotka eivät oikein liity asiaan, olisiko ne lisätty peittämään "epäjatkuvuutta"? 

Joka tapauksessa, olen onnellinen taltioinnin olemassaolosta. Koska on erittäin epätodennäköistä, että näkisin Katen joskus livenä, keikan katsominen kotisohvalta on kuitenkin parempi kuin ei mitään. Eikä näitä biisejä varmaan koskaan livenä kuulisikaan, koska Kate ei esimerkiksi esittänyt mitään neljältä ensimmäiseltä levyltään Before the Dawn-kiertueen aikana. 

Tähän loppuun vielä näyte kiertueelta. Olkaa hyvä, Violin!

perjantai 21. marraskuuta 2014

The Beatles at the Budokan, Tokyo

The Beatlesin viimeiset kiertueet kierrettiin 1966. Yksi näistä käsitti Länsi-Saksan (Hampurin), Japanin ja Filippiinit. Hampurin keikka meni melko mukavasti, mutta Aasian kiertäminen ei mennytkään niin hyvin. Tokiossa konserttipaikaksi oli nimittäin järjestetty Nippon Budokan, joka oli monille japanilaisille pyhä paikka. Mielenilmausten seurauksena faneja kiellettiin kirkumasta, ja niin kaikki istuivta hiljaa paikoillaan. Periaatteessa hyvä juttu, mutta vuosikausia jatkuneen kiljumisen yli soittamisen johdosta Beatlesin lavaesiintyminen oli myös päässyt huononemaan. Tämän kuuli selvästi fanijuokon ollessa kerrankin hiljaa. (Lähde: Tim Hill&Marie Clayton: The Beatles kuvina)

Tämän verran tiesin Beatlesin Tokion-keikasta ennen tätä viikkoa. Voitte arvata tunteitteni ristiriitaisuuden, kun kirjastosta läytyi tämän kovan onnen keikan DVD-taltiointi. Pitihän se tietty fanityttönä katsoa, vaikkeivät odotukset olletkaan kovin korkealla. 

Ensinnäkin huomioin, että The Beatles kuvina on hieman väärässä. Fanit kyllä kiljuvat, tosin kappaleiden aikana porukka on melko hiljaa. George-faneja joukossa on selvästikin useita: kun George vilkuttaa kesken biisin, koko sali räjähtää. Mutta millainen se itse keikka sitten oli?

Keikalla soitettiin kappaleet Rock and roll music, She's a woman, If I needed somone, Day Tripper, Baby's in Black, I feel fine, Yesterday, I wanna be your man, Nowhere man, Paperback writer ja I'm down. Kaksi ensimmäistä biisiä menevät vielä suht kivuttomasti, mutta kun on Georgen vuoro astua mikin eteen laulamaan soolonsa, keikka alkaa mennä alamäkeä. George ei pysy nuotissa, eikä Paulin ja Johnin taustalaulu auta asiaa. Oli kauheaa huomata, kuinka beatlet tajuavat itsekin keikan menevän huonosti ja vilkuilevat toisiaan epätoivoisena. Porukka kuitenkin jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Melko hyvin se onnistuukin aina I feel fineen saakka, kun John unohtaa sanat. Hän laulaa "I'm in love with her and I feel fine", kun Paul ja George laulavat "She's in love with me and I feel fine". John huomaa virheensä, vilkaisee Paulia ja laulaa kertauksen oikein. Yesterdaysta pidin. En ollut kuullut ennen bändiversiota kyseisestä biisistä, joten klassikko kuulosti melkeinpä uudelta laululta.

Ringon soolo I wanna be your man onkin sitten taas huonompi. Mikki on asetettu yhden rummun yläpuolelle, joten Ringon on pakko laulaa kumartuneena rumpusetin ylle. Koska rummuttaessa on pakko liikkua, Ringon ääni häipyy välillä kuulumattomiin. Myös Paul joutuu jatkuvasti korjaamaan omaa, alas painuvaa mikkiä. Ringo kuitenkin näyttää nauttivan laulustaan. Keikka jatkuu tutulla tyylillä, ja I'm downin ensi sointujen rämähtäessä käytiin yleisö räjähtää kättentaputuksiin ja huutoihin. Beatlet kumartavat, kävelevät lavan takaosaan ja kävelevät portaat alas, yleisön näkymättömiin. Keikka on päättynyt. 

Mielipidettä on vaikeampi muodostaa. Keikalla soitettiin paljon loistavia kappaleita, muttei mitään ehdotonta suosikkiani. Pidin varsinkin Johnin välispiikeistä ja tavasta, jolla kaikki beatlet kumarsivat joka kappaleen jälkeen. Vaikka pojat tekivät parhaansa, huomasin väsymyksen. Joo, johtuu osittain varmasti  aikaerosta, mutta myös kyllästymisestä. Miettikää nyt, bändi oli tuolla kokoonpanolla soittanut lähes joka päivä kirkuvalle tyttölaumalle jo vuodesta 1962, John, Paul ja George noin vuodesta 1960 (tokihan kaikki olivat instrumenttejaan rämpyttäneet kauemminkin, mutta vuonna 1960 oli ensimmäinen Hampurin reissu!). En ihmettele, että bändi kyllästyi keikkailuun. Joka tapauksessa, keikka ei ollut niin katastrofaalinen kuin pelkäsin, muttei myöskään uskomattoman hyvä. Kokemushan toki tämäkin, mutta suosittelen vain tosifaneille. Muita se saattaa vain järkyttää. 

Mietin tässä, että löytyisikö 1965 tehtyä konserttitaltiointia The Beatles at the Shea Stadium kirjastosta? Ne pätkät, joita olen konsertista nähnyt, näyttävät lupaavalta, ainakin lupaavammilta kuin Budokan. Plus siinä on se versio I'm downista, jossa John soittaa keybordia kyynärpäällään :)