On taas aika esitellä muutama sellainen musikaali, josta ei ole olemassa elokuvaversiota! Tällä kertaa käsitellään useampaa historiallisia tapahtumia kuvaavaa teosta, mutta mukaan mahtuu myös pari harvinaista suomimusikaalia. En jaarittele tähän alkuun enempää, koska tämä postaus tulee muuten olemaan melkoista jaarittelua...
Neljä lempibiisiä: La cage aux folles, I am what I am, Cocktail Counterpoint, The best of times
Listan vanhin musikaali on Lainahöyhenissä (tai La cage aux folles alkuperäiseltä nimeltään). Musikaali sijoittuu Ranskan Rivieralle ja kertoo Georgersista, La cage aux folles -yökerhon omistajasta, ja hänen puolisostaan Albinista, joka esiintyy yökerhon tähtenä, drag queen Zazana. Kun Georgesin poika Jean-Michel kertoo menevänsä naimisiin ja tuovansa morsiamensa vanhempineen tapaamaan Georgesia ja Albinia, pariskunnan elämä järkkyy: morsiamen vanhemmat ovat nimittäin äärikonservatiiveja, ja isä on poliitikko, joka on päättänyt kieltää kaikki alueen "paheelliset" yökerhot. La cage aux folles on kimaltava, värikäs, hauska ja kaikin puolin menevä musikaali. Ollakseen melkein 40 vuotta vanha, musikaali on vanhentunut arvokkaasti: sen perustarina voisi tapahtua myös nykyaikana, ja LGBT+-representaatio on yhä toimivaa hieman stereotyyppisestä kuvauksesta huolimatta. Georgesin ja Albinin suhde on kuitenkin todella aidon kauniisti ja liikuttavasti kuvattu, kuin myös Georgesin ja erityisesti Albinin ja Jean-Michelin välinen suhde. Vaikka La cage aux folles ei ehkä ole mikään lempimusikaalini, se on ihanan kepeä ja viihdyttävä. Lisäksi minulla liittyy siihen hyvin lämpimiä muistoja: se linkittyy mielessäni erääseen erittäin onnelliseen viikkoon. Minulla oli tuolloin ollut jo jonkin aikaa vähän vaikeaa, ja vaikka musikaali ei kaikkea kurjaa korjannutkaan, se oli äärimmäisen tarpeellista todellisuuspakoa, ja siksi minulle yhä rakas. Kävinkin katsomassa tämän teatterissa jopa kahdesti.
Neljä lempibiisiä: A thrill of first love, I'm breaking down, Falsettoland, You gotta die sometime
Falsettos-musikaalin alkuperäinen versio koostuu itse asiassa kahdesta musikaalista: March of Falsettosista ja Falsettolandista, mutta vuoden 2016 uusi versio yhdistää nämä musikaalit yhdeksi. Tarina on kuitenkin pysynyt samana: yhä edelleen seurataan erään perheen suhdekiemuroita 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun Yhdysvalloissa. Marvin on jättänyt vaimonsa Trinan aloittaakseen suhteen Whizzerin kanssa, ja molemmat ex-puolisot tilittävät tuntojaan terapeutti Mendelille. Marvinin ja Trinan alakouluikäinen poika Jason puolestaan vihoittelee molemmille vanhemmilleen ja pelkää, että hänestäkin tulee homo kuten isästään. Päähenkilöiden ihmissuhdesotkuista tulee entistäkin vaikeampia, kun Mendel ihastuu Trinaan, Marvin ja Whizzer haparoivat eron partaalla ja Trina yrittää pitää oman ja perheensä elämän edes jotenkuten kasassa. Tarinan ajankohdasta voi ehkä arvata, mihin suuntaan juoni meneekään, mutta pienestä ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tarina kuitenkin toimii, ja se käsittelee teemojaan, kuten perhettä, miehisyyttä ja juutalaisuutta, kiinnostavasti. Perhesuhteet ovat harvoin päivänselviä ja mustavalkoisia, vaikka omassa perheessä ei olisikaan niin pahoja solmuja kuin musikaalin perheellä, ja sitä Falsettos mielestäni käsittelee mukavan lämpimästi ja huumorilla, vaikka vakavasta asiasta onkin kyse. Tämä läpilaulettu musikaali oli ainakin minulle hieman hitaasti aukeava, enkä edelleenkään ole sen ykkösfani. Henkilötkin tuntuivat ensikuuntelulla melko yksipuolisilta, mutta mitä enemmän olen musikaalia kuunnellut, sitä enemmän he ovat saaneet sävyjä. Pidän kuitenkin siitä, että lavalla ovat vain päähenkilöt, eikä esimerkiksi ensembleä, mikä pitää fokuksen juuri heissä ja heidän suhteissaan.
Patukkaooppera/Kun tyttö on hyvä/Ansa: musikaali liian hyvästä ihmisestä (2007)
Neljä lempibiisiä: Työ on Teneriffa, Sielu rippikoulussa, Tähtien taa, Onni ja muita tekosyitä
Patukkaoopperaa voinee tituleerata rakkaaksi lapseksi: sen verran monella eri nimellä tätä musikaalia on esitetty! Suomalaisia musikaaleja (puhumattakaan suomalaisista versioista ulkomaalaisista musikaaleista!) levytetään hyvin harvoin, joten Patukkaooppera on siksikin mielenkiintoinen kuriositeetti listalla. Levytystä ei löydy Spotifysta tai Youtubesta, mutta useammasta Suomen kirjastosta kylläkin. Laulujen sanat löytyvät levyn vihkosesta, mutta täyttä juoniselostetta ei mistään löydy. (Googletellessani tosin huomasin, että näytelmäteksti on julkaistu kirjana, mutta en ole siihen tutustunut tai sen sisältöön perehtynyt.) Patukkaooppera sijoittuu naisvaltaiseen myslipatukkatehtaaseen, ja päähenkilönä toimii Ansa Vallittu, kiltti, hiljainen ja helposti jyrättävissä oleva lapseton keski-ikäinen nainen. Kun tehtaan johto palkkaa Erkki Ranto -nimisen konsultin tekemään tehtaasta tehokkaamman, vaikuttaa tämän heittämät iskulauseet ja inspiroivat mietteet erityisesti Ansaan, joka alkaa hyödyntää oppeja omassa arkielämässäänkin, ikävin seurauksin. Patukkaoopperassa ehdottomasti parasta on teoksen musiikki, jonka on säveltänyt Iiro Rantala ja sanoittanut Heikki Salo. Erityisesti sävellykset kutittelevat jotain aivojeni mielihyväaluetta. Sanoituksetkin suuremmaksi osaksi toimivat, vaikka ilman kömpelyyksiä ei selvitäkään. Juonen kuljetus myös kompuroi toisinaan: vaikka esimerkiksi Sielu rippikoulussa on eräs lempikappaleistani koko musikaalissa, se ei oikein riitä oikeuttamaan kappaleen paikkaa tarinassa. Patukkaooppera on toinen listan musikaaleista, jonka olen livenä nähnyt.
Neljä lempibiisiä: Prologue, Charming, Letters, In my house
Eräs paras piirre musikaaleissa on se, että musikaalin voi tehdä oikeastaan mistä tahansa aiheesta ja saada siitä silti toimivan ja hyvän. Tämä pätee myös listan seuraavaan teokseen Natasha, Pierre and the great comet of 1812. Tämän nimihirviön taakse kätkeytyvä musikaali pohjautuu Leo Tolstoin romaaniin Sota ja rauha, tosin ilmeisesti kyseessä on melko ohut siivu kyseisestä järkäleestä. Tarina seuraa nuorta Natashaa, jonka kihlattu Andrei on kaukana sotimassa. Natasha saapuu serkkunsa Sonyan kanssa Moskovaan, jossa hän kohtaa naistenmies Anatolen. Natasha hullaantuu mieheen, mistä seuraa melkoinen sirkus. En valitettavasti osaa sanoa, kuinka tarkasti kirjan juonta tässä seuraillaan, sillä en ole Tolstoin tiiliskiveä (vielä?) lukenut. Mielestäni The great cometin musiikki on erinomaisen dramaattista, ja kuljettaa juonta eteenpäin oivallisesti, tuoden kohtauksen tunnetilat katsojan (tai tässä tapauksessa kuuntelijan) iholle. Musiikki nojaa vahvasti moderniin musikaalimusikkiin, mutta se flirttailee kivasti itäeurooppalaisen ja venäläiseen musiikkiperinteen kanssa. Läpilauletun musikaalin erityispiirre on sen lavastus: lava nimittäin on rakennettu niin, että yleisö istuu ikään kuin tapahtumien keskiössä ja näytelmä tapahtuu heidän ympärillään. Todellakin toivon, että pääsisin joskus näkemään ja kokemaan tämän livenä! The great comet saa erityisplussan ensimmäisestä kappaleestaan: näin kaikki musikaalit pitäisi aloittaa! :D
Neljä lempibiisiä: Ex-wives, Heart of stone, I don't need your love, Six
Divorced, beheaded, died, divoreced, beheaded, survived. Modernilla twistillä kerrotut historiamusikaalit ovat saaneet muutaman viime vuoden aikana suuren suosion, eikä Six ole säännön poikkeus. Musikaalin pääidea on yksinkertainen: Englannin kuningas Henry VIII:n vaimot ovat perustaneet bändin ja musikaali on tämän bändin keikka: Six onkin enemmänkin konseptimusikaali kuin varsinaisesti juonellinen kokonaisuus. Jännite syntyy siitä, että bändin jäsenet kilpailevat siitä, kuka saa olla bändin soololaulaja, ja päättävät järjestää kilpailun: se, joka joutui kokemaan kaikista ikävimpiä asioita aviomiehensä taholta, voittaa kilpailun. Musikaali koostuu muutaman yhteisen kappaleen lisäksi jokaisen kuningattaren soolobiisistä, jotka ovat jokainen eri tyylisiä ja saaneet inspiraationsa jostain modernista naisartistista. Inhoan sanaa voimaannuttava, mutta Six on juuri sitä. Se nostaa valokeilaan kuusi erilaista naista, jotka ovat kaikki tuttuja historiasta, mutta typistetty yhdeksi sanaksi "typerään loruun", kuten turhautuneet kuningattaret toteavat jo ensimmäisessä biisissä. Vaikka kuningattarien välillä onkin jonkin verran vanhoja kaunoja ja he piikittelevät toisiaan tuon tuosta, heidän välisensä suhteet ovat kuitenkin loppupeleissä rakastavia ja toisiaan tukevia, alkuperäisestä kilpailuasetelmasta huolimatta. Tällaista vilpitöntä naisten välistä ystävyyttä näkee missään kulttuurituotteessa ärsyttävän harvoin. Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös se, että lavalla on pelkästään naisia: kuningattarien lisäksi taustabändi koostuu kokonaan naisista, hovineidoista. Kun joissain moderneissakin musikaaleissa naishahmot ovat pahvisia ja yksioikoisia (looking at you, Be more chill) tai kertovat lähinnä mieshenkilöiden seikkailuista (looking at you, Hamilton), Six on erittäin mukava, tavanomaisuuden murtava teos. Sen kirjoittajat Lucy Moss ja Toby Marlow olivat musikaalin ensi-illan aikana juuri ja juuri kaksikymppisiä, mikä tekee Six-ilmiöstä entistä vaikuttavamman. Tekijöiden nuoruus näkyy negatiivisesti vain sanoituksissa, jotka ovat paikoin hieman kömpeliä, mutta uskon, että tällä kaksikolla on edessään kirkas ura musikaalien maailmassa, kun he ovat tulleet nyt ryminällä sisään. (Tässä kohdassa pieni leuhkinta: vaikka tutustun yleensä kaikkiin hitteihin niin kirjallisuudessa, musiikissa kuin musikaaleissakin enemmän tai vähemmän jälkijunassa, Sixin suhteen olin aivan etujoukoissa: kun kuuntelin musikaalin loppuvuodesta 2018, sen Wikipedia-artikkeli oli tynkä, meemejä tai lähes mitään videoita ei ollut saatavilla, eikä juuri kukaan, jolle puhuin, tiennyt teoksen olemassaolosta.)
Neljä lempibiisiä: Halpoja likkoja Tampereelta, Lumen paino, Milavidan valot, Minkä irti saa
Tytöt 1918 on toinen suomimusikaali tällä listalla, jonka tekijöissä on itse asiassa samoja nimiä kuin Patukkaoopperankin taustalla: Sirkku Peltola ja Heikki Salo. Anneli Kannon Veriruusut-romaaniin perustuvaa musikaalia esitettiin Tampereen työväen teatterissa sisällissodan muistovuonna. Nimensä mukaisesti musikaali seuraa Tampereen punaista naiskaartia sisällissodan melskeissä. Tehtaantytöt nousevat kapinaan, mutta hyvin ei käy oikein kellekään. Henkiin jääminen ei välttämättä ole sen onnellisempi kohtalo kuin taistelussa kuoleminen. Jo teoksen aloittava Prologi aiheuttaa kylmiä väreitä, kun näyttelijät kertovat jokainen oman hahmonsa tulevan kohtalon. Olen lukenut romaanin, johon musikaali perustuu, mutta en ole nähnyt näytelmää, vaikka se kiinnostikin, joten koska kunnollista juoniselostetta ei ole saatavilla, en ole aivan satavarma näytelmän juonenkulusta. Olenkin kuunnellut soundtrackia enemmänkin konseptialbumina. Tytöt 1918 onnistuu mielestäni tyttöyden ja naiseuden vimmaisuudessa: naisissa on enemmän voimaa, kuin yhteiskunta suostuu näkemään. Lisäksi se kuvaa alkuteoksensa tavoin sitä, miten hyvät ideat ja aatteet vääristyvät, eikä sodassa ole mitään hyvää. Kuitenkin sanoituspuolella onnutaan ja pahasti. Toki on selvästi tarkoitus mukailla maailmalla muodikasta historiamusikaalia modernimmalla musiikilla, mutta se ei aina toimi. Sanoitukset ovat hyvin usein kiusallisia, ja mietinkin usein, sanoisiko kukaan nainen oikeasti noin missään tilanteessa. Vaikka pääasiassa pidänkin Heikki Salon sanoituksista, ei tämän musikaalin sanoitukset oikein iske. Lisäksi lähes kaikissa naisten esittämissä kappaleissa puhutaan miehistä, rakkaudesta ja/tai naimisiinmenosta. Tietenkin nämä ovat asioita, joita takuulla ainakin nuoremmat tytöt miettivät, mutta kun ottaa huomioon, että he ovat keskellä sotaa, ja luulisi, että ensimmäisenä mielessä ei olisi miehet, vaan esimerkiksi hengissä pysyminen. Hieman mieskatsetta havaittavissa! Toisaalta esimerkiksi Suvihäät toimii erittäin hyvin tarinan kontekstissa: kurjuuden keskellä unelmoidaan kesästä ja häistä, onnellisimmista ajoista. Musikaalin tarina on tärkeä, ja suosittelen kyllä kuuntelemaan sen, mutta mielestäni Kannon romaani on parempi.
Joulukuussa 2018 luin kahdeksan kirjaa (2484 s.), joista viisi oli spefiä ja yksi sarjakuva.
Simukka, Salla: Sytytä valot!/Sammuta valot! 77 s./66 s. Enoranta, Siiri: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä 513 s. Turtschaninoff, Maria: Maresin voima (Punaisen luostarin kronikoita #3) 383 s. Sfar, Joann: Rabbin katti (Rabbin katti #1) 142 s. Pitkäkangas, Elina: Ruska (Kuura #3) 352 s.
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta 290 s.
Crossan, Sarah: Yksi 439 s.
Leinonen, Anne: Vaskinainen 222 s.
Salla Simukan kääntökirja oli konseptiltaan mielenkiintoinen: toisella puolella kirjaa on pieniä kauniita tarinoita, toisella puolella taas pieniä kauheita tarinoita. Lukutapoja kirjalle on varmasti monia, mutta itse luin novelleja molemmilta puolilta vuorotellen. Ilmeisesti Simukka oli itse suositellut tätä lukutapaa. (En itse ollut kuuntelemassa häntä kirjamessuilla, mutta keskustelun katsonut henkilö sanoi asian olevan näin.) Huomasin saavani tällä tavalla novelleista melko paljon irti ja kiinnitin huomiota asioihin, jotka novelleissa toistuvat. Olin odottanut, että novellit tarjoaisivat ns. kolikon kaksi puolta ja/tai vaihtoehtoisen tarinasta, ja olinkin vähän pettynyt, kun kaikissa tarinoissa näin ei ollut. Vaikka tavallaan pidin välillä todella pienistä asioista, jotka sitoivat eri puolten novellit yhteen ja pareiksi, olin odottanut jotain muuta. Pidin kuitenkin siitä, miten tulkinnanvaraisiksi joissain novelleissa asioita jätettiin. Plussaa myös heteronormatiivisuuden rikkomisesta! Sytytä valot! -puolelta lempinovellejani olivat niminovellin lisäksi Etäisyys, Ariel, Ranneke, Näytän sinulle, miten lennetään ja Sama kude meissä. Sammuta valot! -puolen lemppareita plivat puolestaan Ariel, Huvipuisto, Kengät ja Koru.
Josir Jalatvan eriskummallisen elämän ostin Helsingin kirjamessuilta jo vuonna 2017, mutta en ollut lukemut sitä ennen kuin vasta nyt, kun halusin lukea sen ennen Enorannan uusinta teosta, Finlandia-palkittua Tuhatkuolevan kirousta. Kuten loistavin lukukokemuksen kanssa yleensäkin, olen yhtä aikaa järkyttynyt, että olen antanut näin hienon teoksen maata hyllyssäni lukemattomana niin pitkään, mutta samalla onnellinen, että minulla on ollut itsekuria säästellä sitä niin pitkään. Vaikka 500-sivuinen kirja onkin melkoinen järkäle, huomasin jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen, että en haluaisi sen koskaan loppuvan. Tarina on kirjoitettu vetävästi, ja Enorannan tyyliin sopivasti myös ihanalla kielellä. Henkilöhahmot ovat myös upeasti luotuja. Päähenkilöt Josir ja Miho ovat todella aitoja tunteissaan ja ajatuksissaan, mutta sivuhenkilöinä toimivat Sirkus Minimissimin jäsenet eivät jää heille toiseksi. Enoranta kuljettaa seuruettaan läpi kiehtovan fantasiamaailman, johon kesti hetken aikaa päästä sisään, mutta johon ihastuin niin paljon, että olisin halunnut jäädä tutkimaan tuota maailmaa vielä pidemmäksikin aikaa. Tarina on yhtä aikaa matkakertomus, mysteeri, rakkaustarina ja raportti. Kun mukaan lisätään vielä kiehtovia pohdintoja sukupuolesta ja ruumiillisuudesta, luulisi, että kirjasta tulisi täyteen ahdettu, mutta näin ei ole. Josir Jalatvan eriskummallinen elämä oli eräs vuoden 2018 parhaista lukuelämyksistä. Kirjasta tuli muuten todella vahva Dorian Grayn muotokuva -tunnelma!
Maresin voimakin oli ostos Helsingin kirjamessuilta, tosin viimesyksyisiltä. Vaikka sormiani syyhyttikin kovasti päästä lukemaan, säästin sen jouluksi, koska olen lukenut sarjan edellisetkin osat joulun pyhien aikana. Kirjeromaanimuoto oli toimiva, vaikka kärsikin samasta epäuskottavuudesta, joka vaivaa lähes kaikkia kirje- ja päiväkirjaromaaneja. Ihastuin tässä kirjassa erityisesti miljöökuvaukseen, joka on todella aito: melkein saatoin haistaa ja maistaa Maresin kotikylän. Kylän tavat ja perinteet olivat kiehtovaa luettavaa. Pidin myös siitä, että toisin kuin edellisissä osissa, miehiä ei demonisoitu. Toki Maresissa ja Naondelissa on tavallaan syy siihen, miksi miehet ovat pelkkä suuri, paha joukko, mutta se on kuitenkin häirinnyt minua jonkun verran. Maresin voimassa kuitenkin esiintyy myös hyviä ja ystävällisiä miehiä, minkä lisäksi Maresin itsensä asenteet myös muuttuvat. Maresin voima ei ole lempiosani trilogiasta, mutta se on hieno päätösosa. (Täytyy tosin sanoa sen verran, että en ihan tiedä, mitä mieltä olen Maresin rakkauselämästä. Olisin ehkä toivonut sille sivujuonelle toisenlaisen lopetuksen.)
Yritin joulukuussa hieman epätoivoisestikin kahmia kirjoja Helmet-lukuhaastetta varten, minkä vuoksi luin Rabbin katin oikeastaan vain siksi, että saisin sarjakuvaromaani-kohdan haasteesta täyteen :D Joann Sfarilta olin aiemmin lukenut sarjakuvan Pikku vampyyri menee kouluun (joka on sivumennen sanoen aivan loistava, ja harmittaakin tosi paljon, että jatko-osia ei ole suomennettu!), ja Rabbin katti löytyi vanhempien kirjahyllystä, joten tartuin siihen. Kirja algerialaisen rabin puhekyvyn saavasta kissasta on kiinnostava. Vaikka siinä käsitelläänkin suuria asioita, tietynlainen kepeys ja huumori säilyy läpi kirjan. Olin kuitenkin yllättynyt, kun takakannesta sai käsityksen, että katin puhekyky olisi sarjakuvan suurimpia teemoja, mutta näin ei ollut. Tarina myös hieman heikkeni loppua kohden, mutta aion silti lukea jatko-osankin. Pidän Sfarin piirrostyylistä todella paljon, ja sarjakuvan tekstaus on kaunista!
Elina Pitkäkankaan ihmissusitrilogian viimeinen osa oli eräs vuoden odotetuimmista kirjoista. Kirjaan tarttuminen pelotti hieman. Vaikka olinkin hyvin varma siitä, että Pitkäkangas saa solmittua kaikki langat yhteen, pelkäsin silti, että Ruska vie tarinan sellaiseen suuntaan, mihin en haluaisi sen menevän. Sen lisäksi kaksi eri ihmistä olivat viitanneet kirjaan nimellä Tuska (minkä kyllä täysin allekirjoitan nyt sen luettuani), mikä herätteli hieman pahoja aavistuksia. Ruska on todella synkkä, mutta se ei tunnu liioitellulta: henkilöiden elämä on muuttunut ensimmäisen osan maailmasta niin paljon, ettei muunlainen tunnelma edes sopisi kirjaan. Pidän tässä trilogiassa kauheasti siitä, miten hahmot oikeasti kasvavat ja kehittyvät. Inka tekee välillä yhä typeriä päätöksiä, mutta ei enää niin usein kuin esimerkiksi ensimmäisessä osassa, ja Aaronin maailma on laajentunut oman navan ympäriltä huimasti. Kirjassa ehtii sattua ja tapahtua vaika mitä, mutta se ei siltikään tunnu täyteen ahdetulta. Arvostan sitä, että toiminnan lomassa on aikaa myös hahmojen ajatuksille ja tunteille. Se tekee kirjasta erityisen aidon ja riipaisevan. Kuura-trilogia on kyllä ehdottomasti parhaita kotimaisia YA-trilogioita! Yhdestä asiasta vain olen muuten erityisen katkera: Pitkäkangas murhasi ehdottoman lempihahmoni koko trilogiasta. En ole edelleenkään yli tästä.
Minun on pitänyt lukea Tove Janssonin elämäkerta siitä lähtien, kun se ilmestyi (2013? 2014?), mutta vasta nyt joululomalla sain sen aikaiseksi. Jansson on todella mielenkiintoinen henkilö, ja kadehdittava monilahjakkuus: todella taitava kirjoittaja ja piirtäjä. Lisäksi hänen boheemi elämäntyyliinsä ja erilaiset rakkaussuhteet olivat omana aikanaan paheksuttuja, mutta Jansson ei elänyt elämäänsä toisin vain siksi, että yhteiskunnan normit olisivat määränneet toisin. Jansson ei tehnyt töitä paremman tulevaisuuden eteen nousemalla barrikadeille, vaan elämällä omaa, tavallista elämäänsä. Sen takia hän on niin vaikuttava henkilö. Ei hullumpi esikuva, siis! Elämäkerta kattaa hyvin koko Tove Janssonin elämän ja uran. Tiesin hänestä jo jonkin verran etukäteen, mutta opin kirjasta myös uusia asioita. Kirjassa moitittavaa oli useamman aukeaman pituiset tekstiosuudet ilman kuvia. Toki ymmärrän, että lisäkuvat olisivat pidentäneet jo valmiiksi paksua kirjaa, mutta jotenkin koin nämä kohdat raskaiksi lukea (johtunee varmaan kirjan taitosta?). Tästä pienestä valituksesta huolimatta pidin kirjasta kovasti. Se oli kirjoitettu sujuvasti, ja lukuisat kuvat (silloin kun niitä oli) Tovesta ja hänen taiteestaan olivat kauniita. Nyt minun tekisi kauheasti mieli lukea Muumit uudelleen, minkä lisäksi haluaisin lukea hänen aikuisille kirjoittamiaan kirjoja, joita en ole Kesäkirjaa lukuun ottamatta lukenut. (Aina, kun puhutaan Tove Janssonista, minun on pakko mainita, että jaan melkein syntymäpäivän Toven kanssa: hän oli syntynyt 9.8., minä 10.8.)
Joulukuun luetuissa näkyy osittain se, miten yritin epätoivoisesti täyttää Helmet-lukuhaasteen kohtia. Sen vuoksi luinkin siamilaisista kaksosista kertovan kirjan Yksi, jota sekä eräs ystäväni että siskoni olivat minulle suositelleet. Koska kirja löytyi siskon kirjahyllystä, päätin lukaista sen. Säeromaanin muotoon puetun tarinan lukaisikin yhdessä illassa. Yhden päähenkilöt, Tippi ja Grace, ovat olleet kotikoulussa koko ikänsä, mutta nyt he siirtyvät tavalliseen kouluun. Kuten arvata saattaa, kaikki ei mene niin kuin Strömsössä. Huomasin tässä jonkin verran yhtäläisyyksiä tammikuussa lukemaani Ihmeeseen, joskin sen pohjavire oli onnellisempi. Yhdessä ongelmia aiheuttavat nimittäin muukin kuin siskosten tila: perheessä on rahaongelmia, alkoholismia ja syömishäiriö. En halua spoilata liikaa, mutta juuri silloin, kun tuntuu, ettei tilanne enää voisi mennä pahemmaksi, se menee. Toki ilon pilkahduksiakin on, eikä kirja ole pelkkää synkistelyä. Säeromaanin ilmava muoto tuo lisää tilas ja keveyttä raskaisiinkin aiheisiin, minkä vuoksi se on juuri oikea tapa kertoa tämä tarina. Loppuratkaisuun minulla oli useampi teoria, joista eräs osoittautuikin oikeaksi. Tästä huolimatta se pääsi vähän yllättämään, plussaa siitä! Useammassa arviossa romaanin kertojamuoto on nostettu esiin, ja minä teen sen myös. Vain Grace saa äänen, mikä on mielenkiintoista: heidän tilansa koskettaa yhtä paljon myös Tippiä, mutta hän ei pääse ääneen. Lukiessani se tuntui epäreilulta Tippiä kohtaan, mutta samalla mietin myös, korostaako kertojaratkaisu sitä, että yhteisistä osistaan huolimatta molemmat tytöt ovat yksilöitä. En ole edelleenkään varma, pidänkö ratkaisua hyvänä vai huonona.
Vuoden viimeiseksi kirjaksi jäi niin ikään Helmetin vuoksi luettu Vaskimorsian. Kirjan kalevalainen maailmankuva on todella kiehtova, ja siinä oli elementtejä, joista pidin kovasti. Kokonaisuus jäi kuitenkin vähän haaleaksi. Hahmoihin ei päässyt kunnolla sisälle (esimerkiksi Ursula jäi todella etäiseksi), ja juonikin tuntui olevan pelkää pakenemista ja takaa-ajoa takaa-ajon perään. Harmitti, etten innostunut kirjasta tämän enempää, sillä olisin aidosti halunnut pitää tästä. Noh, tulipahan luettua.
*********
Joulukuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja: Yksi
12. Sarjakuvaromaani:Rabbin katti
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa:Sytytä valot!/Sammuta valot! (Vähän huijasin tässä: toki kansien välistä löytyy enemmän kuin yksi tai kaksi hahmoa, mutta jotkut novellit sopivat tähän kategoriaan)
20. Taitelijaelämäkerta:Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä (Tämäkin on pieni huijaus, laajensin perheenjäsenen käsitettä lähisukulaisiin...)
41. Valitsit kirjan sattumanvaraisesti:Vaskinainen
Tuntuu, että joulukuussa vietin enemmän aikaa kotikotona kuin nykyisessä kotikaupungissa. Luentoja tai muita pakollisia menoja oli paljon vähemmän kuin aiemmin syksyllä, mikä mahdollisti lähes viikon mittaisen joululomaetkoilun kuun alussa, jonka aikana ehdin juhlia kaksia ylioppilasjuhlia ja käydä mummolassa. Sitten palasin muutamaksi päiväksi takaisin opintojen pariin, minkä jälkeen lähdin kolmen viikon mittaiselle "viralliselle" joululomalle :D Oli aivan ihanaa vain rötköttää sohvalla kirjan kanssa, välillä suklaata naamani ahtaen. Minulla ei ollut ollut varsinaista lomaa (jolloin ei tarvitsisi tehdä mitään koulujuttuja) yliopiston alun jälkeen, joten useamman viikon rentoutuminen tuli tosiaankin tarpeeseen. Loman aikana ehdin nähdä kavereita, joitakin hyvinkin pitkästä aikaa, käydä kaksi kertaa elokuvissa ja pikavisiitillä Helsingissä ihailemassa Oodia ja Amos Rexin jonoa. (Jos meille olisi maksettu jokaisesta Amos Rex -aiheisesta vitsistä, olisin nyt hieman rikkaampi.)
Kuukauden biisi on Don't lose your head musikaalista Six. Joulukuussa hullaannuin tähän uuteen musikaaliin täysin. 42 minuutin mittaisen musikaalin kuuntelee helposti vaikka parikin kertaa päivän aikana. Vaikka musiikkityyli ei olekaan kaikissa biiseissä ihan oman maun mukaista, on idea Henrik VIII:n vaimojen perustamasta bändistä vähintäänkin mielenkiintoinen. (Puhumattakaan, miten ihanalta musikaali näyttää!)
Hyvää tammikuuta kaikille! Onko siellä päin lunta? Täällä on pari senttiä maassa, mutta kotikotona sitä oli polvitaipeisiin asti...
