Kirjoituspuuhat, syksy 2020

Olen jo muutamana vuonna pohtinut näin syksyn saapuessa kirjoitusprojektieni tämänhetkistä tilaa, joten teen saman temoun myös nyt. Kirjoittelin ylös suunnitelmiani myös vuoden alussa, joten suhteutan vähän siihenkin omia suunnitelmiani.

DVR
Kuten jo tammikuussa sanoin, Dystopiavampyyriromanssi on tämän vuoden pääprojekti, ja sama tahti jatkuu syksylläkin. Tällä hetkellä DVR hiukan hirvittää, nimittäin pituutensa puolesta. Tekstiä on tämän postauksen kirjoittamishetkellä reilusti päälle 41k sanaa, eli 122 liuskaa, eikä tarina ole vielä edes ihan puolivälissä. Tiedän jo valmiiksi, että tulen ehkä itkemään katkeria kyyneliä editoidessani (tällaisen tiiliskiven tulostamisesta nyt puhumattakaan), mutta nyt on vain kuljettava loppuun asti tällä tiellä, jonka olen valinnut.

Tein DVR:aa varten suunnitelman, jonka tiedän olevan hyvin optimistinen: sen mukaan kirjoittaisin yhden luvun viikkotahtia, jolloin kässäri olisi valmis tammikuun 2021 puolivälissä. Hiljaa hyvä tulee, sanon itselleni, kun vähän meinaan turhautua siihen, että en suunnitelmieni mukaan saa ensimmäistä versiota tämän vuoden aikana loppuun, mikä oli alkuperäinen suunnitelma. Toisaalta ikinä ei tiedä, mitä tapahtuu, ehkä intoudun kirjoittamisesta niin, että kässäri valmistuu jo tämän vuoden aikana? Ehkä realistisempaa on kylläkin se, että viivästyn tavoitteesta, mutta eihän sitä koskaan tiedä!

P

Ajattelin aloittaa P:n läpiluvun nyt syksyllä, sillä tarinaa polttelee jo kovasti, varsinkin kun sain vähän aikaa sitten kässäristä ihanan pitkän palautteen, joka inspiroi kirjoittamaan. Läpiluku ja kirjoittaminen ovat ainakin omalla kohdallani sen verran erilaisia prosesseja, että luulen sen onnistuvan. (Jos ei onnistu, niin P saa palata hetkeksi takaisin vaihtopenkille. Yritän olla lempeä ja kärsivällinen itseäni kohtaan.) Toisen version kirjoittamisen aion tosin ehdottomasti aloittaa vasta sen jälkeen, kun DVR valmistuu, sillä vaikka esimerkiksi 2018 editoin JL:aa ja kirjoitin P:a yhtä aikaa suhteellisen menestyksekkäästi, haluan antaa DVR:lle kaiken kirjoittamisaikani. Olen laiminlyönyt sitä sen verran usein muiden tekstien kustannuksilla, että tahdon keskittyä siihen täysillä, P saa odottaa. Pusunkin ensimmäisellä editointikierroksella läpiluvun valmistumisen ja toisen version aloittamisen välissä oli monta kuukautta, eikä teksti siitä varmaankaan huonommaksi muuttunut.

NaNoWriMo? 

Tällä hetkellä vahvasti epäilen, että nano jää minulta tänä vuonna väliin. Olkoonkin, että sattuneesta syystä marraskuussa tuskin on aivan yhtä paljon juoksemista paikasta toiseen kuin edellisinä vuosina, kaikki mahdollinen ja mahdotonkin tuntuu aina kasaantuvan tälle kuulle, minkä vuoksi kirjoittaminen voi olla todella stressaavaa. En kuitenkaan lyö mitään lukkoon, mutta tiedän sen, että jos osallistun, kapinoin jatkamalla DVR:aa. Kuka tietää, ehkä marraskuussa tarvitsenkin jonkinlaista kirittäjää projektiin.

Muuta, mitä? 

Minulla on eräs novelli, jonka olen aloittanut vielä lukiossa ollessani, mutta joka kutkuttaa kovasti mieltäni, aina kun se tulee mieleen. Se on kuitenkin vielä hyvin raakile, sillä en ole aivan varma, mihin haluan sen juonen kulkevan, mutta kiinnostaisi kuitenkin kirjoittaa se loppuun. Mietin jopa, että osallistuisin sillä ensi vuonna Novaan!

Odottelen myös edelleen vastauksia (/hylsyjä) kustantamoista. Välillä ajatukset Pususta maailmalla valvottavat, mutta ei auta kuin odotella. Kesäkuusta asti on tällä rintamalla eletty hiljaiseloa, mutta kenties syksyn tullessa liikenne sähköisen postilaatikkoni suunnalla vilkastuu taas. Eräs ystäväni sanoi, että hiljaisuus saattaa olla hyvä merkki, mutta itse pessimistinä vähän epäilen. Eniten toivoisin vastauksia niistä muutamasta A-listani talosta, jotka ovat olleet hiljaa jo yhdeksän kuukautta, mutta toisaalta näihin paikkoihin varmaan lähetetään kaikista eniten kässäreitä, enkä tiedä, onko Pusu näissä paikoissa tällä hetkellä kenties Ö-mapissa. ("Listoista" puhun tarkemmin tässä postauksessa.)

Tässä vaiheessa on ihan hyvä fiilis näistä syksysuunnitelmista! Pitää vain muistaa olla kärsivällinen ja joustava, jos elämä ei menekään aivan suunnitelmien mukaan, mutta onpahan jonkinlaiset raamit, miten edetä elämässä, ainakin kirjoitusprojektien osalta.

Hylsyt kolisevat postilaatikossa

Pusu lähti kustantamokierrokselle tammikuun ensimmäisenä päivänä. Jaoittelin mahdolliset kustantamot ns. A-listaan ja B-listaan, joista A-listalla olivat isoimmat kustantamot ja sellaiset, jotka ovat tunnettuja YA-kirjallisuudestaan, B-listalla on pienempiä kustantamoja ja sellaisia, joiden kannasta Pusun kaltaiseen tekstiin en ole aivan varma. A-listan seitsemän kustantamoa olivat ne, joihin lähetin kässärin tammikuun alussa, B-listan taloihin lähetin maaliskuun puolessavälissä. Olen myös tehnyt pientä C-listaa, ns. viimeinen oljenkorsi -listaa, josta en ole vielä, lähetänkö kässäriäni niihin. Jos niin teen, niin ainakin teen sen vasta sitten, kun kaikista kustantamoista on vastattu tai niihin lähettämisestä on jo todella pitkä aika.
(Sivuhuomautuksena: en pidä B- ja C-listan kustantamoja mitenkään vähäpätöisempänä julkaisujensa puolesta! Ne ovat omalla B- ja C-listallani vain ja ainoastaan suhteutettuna tähän käsikirjoitukseen.)

Ensimmäinen hylsy tuli vajaassa kuukaudessa. Koska se tuli vähän pienemmältä kustantamolta, se ei ollut pelkkä standardihylsy, ja vaikka siinäkään ei kummempia palautteita annettu, kirjoittamistani kehuttiin kuitenkin sujuvaksi. Ehkä jonkinlainen pessimistinen suhtautuminen koko kustantamopuuhaan auttoi siinä, että suhtauduin siihen ja kahteen seuraavaan hylsyyn olankohautuksella: tiesin, että kustantamoihin lähetetyistä käsikirjoituksista julkaistaan naurettavan pieni prosentti, joten osasin odottaa sitä, että postilaatikkooni kolisee todennäköisemmin hylsyjä kuin kustannussopimuksia.

Pahin isku oli se, kun sain hylsyn ykköstoiveeltani. Järjellä ajateltuna osasin odottaa sitä, mutta villeimmissä päiväunissani olin toivonut vihreää valoa juuri tältä nimenomaiselta kustantamolta. Toki surkeaan fiilikseeni liittyi varmaan sekin, että hylsy tuli sellaisena päivänä, jolloin kaikki tuntui menneen aivan pieleen, ja olo oli todella kurja jo ilman hylsyn kolahtamista sähköpostiin. (Toisaalta jonkinlaisena positiivisena kehityksenä voidaan ehkä pitää sitä, että tällä kertaa pettymyksen kohdatessa en itkenyt montaa tuntia ja halunnut sulkeutua komeroon loppuiäkseni, kuten joskus on käynyt.)

YA-fantasia ei liene Suomen luetuin kirjallisuusgenre. Ehkä jos minulle merkitsisi vain kirjailijuus, kirjoittaisin tiskirätinharmaata sotakirjallisuutta, joka menee taatusti kaupaksi isänpäivänä. Tai sitten äänikirjaksi kelpaavaa self-helpiä. Kuitenkin kirjoitan sellaista tekstiä, jota itse haluaisin lukea, vaikka tiedän, että tarinan kaupallinen potentiaali on vähän niin ja näin. Myöskään se, että minä tahtoisin lukea sellaista, jota itse kirjoitan, ei tarkoita, että sellaista haluaisi lukea kukaan muu. Edes esilukijoiden kommentit eivät tässä ajatuksessa paljoa paina: toki luotan heihin ja heidän mielipiteisiinsä, mutta samalla tiedän, että koska he ovat ystäviäni, ihmissuhde välillämme saattaa vääristää palautetta palautteen antajan sitä edes tiedostamatta. (Sivuhuomautuksena sanottakoon, että tuo kuulosti omaan korvaani siltä, että en saa negatiivista/kriittistä palautetta lainkaan, mutta asia ei ole niin!) Toisaalta viime aikoina on keskusteltu paljon YA:n tilasta Suomessa. On puhuttu paitsi siitä, että YA:ta käännetään todella vähän, mutta samalla myös siitä, että kotimainen young adult -kirjallisuus ei saa niin suurta huomiota kuin sen pitäisi. Toki kirjallisuuden julkaisuun ja suomentamiseen vaikuttavat monet tekijät, mutta silti tekisi mieli huudella että "hei, minulla olisi täällä kotimaista YA:ta aivan joutilaana, senkus otatte!"

Odottaminen on piinallista, varsinkin, kun odotusajan pituudesta ei ole mitään takeita (kyllähän kustantamot lupailevat sivuillaan toisinaan jotain suuntaa antavia kuukausimääriä, mutta ei niihin voi aina luottaa) ja vastaus on todennäköisimmin kieltävä, jos vastausta edes koskaan tulee. Joku (kustannusalan ammattilainen mahdollisesti) sanoi joskus jossain, että hyvä tarina löytää kyllä aina kodin jostain. Jos saan pelkkiä hylsyjä, tarkoittaako se, että teksti on sysihuono? Yön unettomina tunteina (sikäli kun niitä on) olen miettinyt jopa omakustanteen mahdollisuutta, mutta todennut, että tässä elämänvaiheessa se ei tunnu realistiselta hintansa vuoksi. (Sitä paitsi, ostaisivatko sitäkään muut kuin perheenjäsenet ja jotkut ystävät, hekin säälistä?) Jos Pusun kanssa ei tärppää, tarjoan todennäköisesti muita kässäreitäni jossain vaiheessa kustantamoihin. Ei kai sillä lopulta ole mitään väliä, mikä näistä neljästä tällä hetkellä työn alla olevasta "lapsesta" olisi esikoisteokseni. Rakastan kaikkia käsikirjoituksiani yhtä paljon, mutta toki Pusulla, jonka kanssa tuli alkuvuodesta täyteen viisi (!!) vuotta, on erityinen paikkansa sydämessäni.

Huhtikuussa ei tullut yhtäkään hylsyä. Tiedä sitten, onko se hyvä merkki vai pelkkää tyyntä myrskyn edellä.

Matoja on vielä koukussa.

(No jopas tuli sulkuja yhteen postaukseen.)