Kirjoitussuunnitelmia vuodelle 2024

Vielä mahtuu blogiin yksi vuodenvaihdepostaus, eikös niin! 

Jo useamman vuoden minulla on ollut tapana listata blogiin kirjoitustavoitteitani ja -suunnitelmia uudelle vuodelle, eikä tämä vuosi ole poikkeus. Olen huomannut sen hyväksi tavaksi itselleni selvittää, missä mennään minkäkin projektin suhteen. Lisäksi tavoitteiden julkinen julistaminen toimii myös tietynlaisena "pakkona" myös tehdä työtä tavoitteiden eteen :D

 

P

 

Vuoden isoin savotta ja tärkein projekti tulee ehdottomasti olemaan P:n version 2.1. editoiminen. Olen aloittanut editointiprosessia jo viime vuoden puolella. Aloitin jälleen editoinnin "väliluvuista", koska ne on järkevämpää tehdä yhtenä isona kokonaisuutena. Niihin on myös tulossa todennäköisesti kässärin isoimmat muutokset. Jonkin verran päätarinakin tulee muuttumaan, mutta ei ehkä aivan yhtä radikaalisti. Isoin ongelma tällä hetkellä tuntuu olevan se, että kirjoitusrutiinini on kerrassaan olematon, ja siksi editointi tuntuu aivan mahdottomalta vuorelta, joka häämöttää edessä. Uskon kuitenkin, että vauhtiin päästyäni vuori pienenee: olenhan tehnyt tämän useita kertoja ennenkin, ja tiedän mitä teen (tai ainakin niin uskottelen itselleni).

Kun versio 2.1. valmistuu, tuskin laitan sitä esilukijoiden luettavaksi, vaan käyn sen viikon tai parin päästä vain itsekseni läpi kirjoitusvirheiden sun muiden varalta. Tarkoitus olisi hyödyntää (viimeistään) tässä vaiheessa Wordin ääneenlukutoimintoa, joka tunnetusti auttaa kirjoitusvirheiden ja kökköjen lauseiden bongaamiseen. 

Tämän jälkeen haluaisin P:n olevan siinä kunnossa, että sen voisi lähettää kustantamokierrokselle. Huu, se on aina yhtä pelottavaa sanoa ääneen (tai kirjoittaa kaikkien nähtäville)! Tämä todennäköisesti tapahtuu loppuvuodesta, jos saan nyt editointirutiinin rullaamaan. Kustantamokierros on kyllä tehokas motivaattori!

 

JL

 

Vuoden 2024 tavoitteena on myös saada JL:n läpiluku valmiiksi tämän vuoden aikana. Sekin eteni viime vuoden aikana ihan kivasti, joten uskon hyvin tämän tavoitteen olevan realistinen. (JL on kässäreistäni lyhin, joten siksikin tämä on täysin mahdollinen tavoite!) Varsinaista editointia en usko vielä aloittavani, se riippuu paljon siitä, millaisella aikataululla P etenee. Toki elämä voi yllättää!

Mikäli P saa pelkkiä hylsyjä, seuraava maailmalle lähtevä "vauvani" on JL. Kässärin kolmosversiosta pyrin siis saamaan mahdollisimman hyvän! Olen ajatellut tarinaa paljon viime aikoina, varsinkin sen alkutilannetta ja lopetusta. Jälkimmäisestä en ole vielä aivan sataprosenttisen varma, mutta alkuun tuleva iso muutos alkaa olla aika hyvin selvillä. Toki alkutilanne vaikuttaa loppuunkin, ja se palanen tästä palapelistä vielä uupuu. Mutta onhan tässä hyvin aikaa pohdiskella asiaa! Myös erään esilukijan bongaama teema tulee todennäköisesti olemaan vähän voimakkaammin esillä, vaikka sen käsittelyssä pitääkin olla tarkka. Teema vääristyy helposti juonen tapahtumien valossa, enkä minä halua tarinalla olevan sellaista sanomaa kuin siitä silloin tulisi.

 

Runot

 

Tästäkin jännittää vähän puhua! Olen ehdottomasti identiteetiltäni proosan kirjoittaja, vaikka runoja olenkin kirjoittanut säännöllisesti 12-vuotiaasta asti. Runouteen liittyy minulla kuitenkin proosaakin vahvemmin huijarisyndroomaa ja korkeita kynnyksiä, jotka todennäköisesti ovat lähinnä oman pääni sisällä. Yksi viime vuosien lempparijutuista, open mic -illat ovat kuitenkin helpottaneet hieman käsityksiäni siitä, mitä kaikkea runous voikaan olla. Kun olen itsekin uskaltautunut lavalle, olen kaatanut joitain sellaisia seiniä, joita olin itselleni päässäni rakennellut. Vuosi 2023 oli huima runovuosi, runoja syntyi kokonaiset 21 kappaletta! (Vertailun vuoksi: yhtä monta runoa olen kirjoittanut viimeksi vuonna 2019! 2020 kirjoitin huimat 32 runoa, mutta niistä 24 oli blogin joulukalenteria varten, joten pidän sitä poikkeusvuotena.) Runot inspiroivat tällä hetkellä todella paljon, minkä vuoksi minulla on tälle vuodelle kaksikin runoprojektia suunnitteilla.

Ensimmäinen projekti on minun ja ystäväni yhteinen taideprojekti: hän kuvittaa, minä tarjoan runot ja niistä muodostuu zinejulkaisu. Tämän on tarkoitus olla hyvin pienen kynnyksen juttu. Kaikki tehdään itse ja omakustanteisesti, eikä painoskoko tule olemaan suuri, sen verran, että muutamat halukkaat ystävät voivat saada omansa. Tarkoituksena on tehdä yhdessä kivoja juttuja, eli toisin sanoen taidehaahuilua, ja taistella samalla molempia meitä vaivaavaa huijarisyndroomaa vastaan. Saamme tehdä tällaista taidetta, eikä kukaan voi olla portinvartijana tämän julkaisun kohdalla! Idea tähän tuli jo syksyllä, mutta koska olimme silloin molemmat kiireisiä, päätimme siirtää varsinaisen toteutuksen vuodenvaihteen jälkeiseen aikaan. Odotan todella innolla yhteisiä askarteluhetkiämme! <3 Mitään lukkoon lyötyä aikataulua ei ole, mutta todennäköisesti tämä toteutuu kevään aikana. 

Toinen projekti on vähän isompi ja siten myös kuumottavampi. Tarkoituksenani on nimittäin osallistua erääseen kilpailuun, jossa haetaan kokonaista runokokoelmaa. Minulla on jo idea ja runojakin valmiina, joten kyse on pitkälti toimivan kokonaisuuden rakentamisesta. En tiedä, onko minulla minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia tähän kilpailuun, mutta toisaalta: jos en yritä, en koskaan saa tietää!

 

Muuta, mitä?  

Jos ollaan tylsiä, niin muistetaan, että oikeastaan vuoden isoin kirjoitustavoite on saada gradu valmiiksi. Graduprosessi tulee todennäköisesti vaikuttamaan vuoden aikana kirjoittamiseeni (kuten se on vähän vaikuttanut jo), mutta ei elämä voi olla pelkkää gradua, välillä tarvitaan myös kirjoittamista omaksi iloksi!

Haaveilen myös Novaan osallistumisesta. Minulla on idea, ja tiedostoon on jo itse asiassa kirjoitettu novellin viimeinen virke. Tähänkin itse asiassa liittyy runous: idea on peräisin eräästä vuosia sitten kirjoitetusta runosta, joka puolestaan pohjautui näkemääni uneen. Luvassa on traagisuutta ja vanhojen satujen tunnelmaa, mutta tämä yhdistelmä tuskin yllättää ketään :D Deadline on helmikuun lopussa, mutta uskon saavani novellin siinä ajassa kirjoitettua. Yritän suhtautua tähän kuitenkin rennosti: olen jo kerran päässyt Novan kärkikymppiin ja saanut sitä kautta mainetta ja kunniaa, joten jos jään tänä vuonna rannalle, ei ole tarvetta itkupotkuraivarille. Nälkä toki kasvaa syödessä, ja olisikin kivaa sijoittua vähän korkeammalle sijalle kuin viime kerralla. Opintotukikuukausien loppuessa ja työkuvioiden näyttäessä jokseenkin epämääräiseltä rahapalkintokaan ei tunnu mitenkään huonolta asialta, vaikka se ei päämotivaationi olekaan :D

Tämän kaiken huipuksi toivon, että saisin vihdoin yhden historiallisen novellin valmiiksi. Se on roikkunut keskeneräisenä vuosia, ja viime keväänä juutuin vieläpä taustatutkimussuohon, josta en sitten päässyt enää luontevasti eteenpäin. Nyt toivon, että saan tartuttua itseäni niskasta kiinni ja novellin valmiiksi!

 

 

Postauksen kuvituksena on muisto "historian hämäristä" eli syksyltä 2016. Muistajat muistaa, että P sai alkunsa sanataidekoulun "isona projektina", ja projektin alkuvaiheessa meitä ohjeistettiin tekemään tällainen "kartta" tulevasta prosessista aikatauluineen ja fiilisennustuksineen. (Tästä muuten paljastuu, että P:n ensimmäinen versio on aloitettu 5.9.2016, näköjään ihan hyvillä fiiliksillä!) Se tuntuu osuvalta nytkin, varsinkin, kun P on taas työn alla. Vuoden 2016 Celeä lainatakseni: "Kevät tulee! Ollaan elossa!" Kuvaa voi klikata isommaksi, jos kaikista teksteistä ei saa selvää.

Suunnitelmien valossa kirjoitusvuodesta 2024 on tulossa melkoisen tuottelias! Toteutus on sitten kuitenkin aina toinen asia. Joka tapauksessa luvassa on paljon innostavia, jännittäviä ja jopa pelottavia juttuja, joita ajatellessa suorastaan hyrisyttää. Yritän olla itselleni mahdollisimman armollinen ja joustava. Kirjoittaminen on intohimoni, mutta se on myös harrastukseni, eikä sitä ole mitään järkeä tehdä hampaat irvessä. Inspiraatiota odotellessa ei saa mitään aikaan, mutta tyhjät hetket ja joutenolo ovat luovuudelle tärkeitä! Sen toivon muistavani tänäkin vuonna.

Virginien katse

Graduprosessiin liittyy omalla kohdallani hyvin voimakasta fiilisten aaltoilua, ja sama tilanne on varmasti lähes kaikilla. Välillä tuntuu siltä, että eihän gradu ole niin kauhea kuin mitä pelotellaan, sen kun ottaa niskasta kiinni ja lukee ja kirjoittaa. Seuraavana päivänä saattaakin sitten löytää itsensä pyörimästä epätoivon alhosta: en tajua mitään, en ymmärrä omasta alastanikaan mitään, ei tästä tule yhtään mitään. 

Olin tovi sitten Helsingissä, vierailin jälleen arkistossa alkuperäisaineistoni parissa. Olin varannut arkistotyöskentelyyn kaksi päivää, mutta jälkimmäisenä päivänä sain hommat niin nopeasti pakettiin, että minulle jäi monta tuntia aikaa ennen junan lähtöä. Menin siis Ateneumiin, jossa kuljin ensin kokoelmanäyttelyn läpi ja sitten vielä ylimmän kerroksen laajan Albert Edelfelt -näyttelyn. Molemmissa näyttelyissä oli paljon kiinnostavia teoksia, niin tuttuja kuin tuntemattomia. 

Ja tietenkin kohtasin Edelfelt-näyttelyssä Virginien. 

Pariisitar (Virginie) (1883) on maalaus, johon Edelfelt on maalannut pariisilaisen naisen, joka oli hänen mallinsa ja rakastajattarensa, myös todennäköisesti taiteilijan aviottomien lasten äiti, josta käytetään nimeä Virginie. Taidehistorioitsija Anna Kortelainen on selvittänyt taulun naisen taustoja kirjassaan Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Luin kirjan pari vuotta sitten ja ihastuin siihen ikihyviksi: käsittelihän se useita minua kiinnostavia teemoja, taidehistoriaa, 1800-lukua, naisten asemaa, arkistojen hiljaisuuksia, mikrohistoriaa. Se on saanut minut myös näkemään Edelfeltin Virginie-aiheiset taulut aivan uudessa valossa. 

Vaikka olin ollut tyytyväinen arkistopäivieni aikaansaannoksiin, minulla oli silti vähän epävarma olo moniin kysymyksiin liittyen. En ehkä ollut graduepätoivon syvimmässä kuopassa, mutta varovasti matkalla sinne. Toivoin Ateneum-käynnin vievän ajatuksiani muualle, ja pääseväni ainakin pieneksi hetkeksi eroon epävarmoista ajatuksistani. Jossain taustalla ne möyrivät silti, kunnes pysähdyin Virginien eteen. 

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin Pariisitar-taulun livenä, mutta ensimmäistä kertaa koin sen äärellä yhtä järisyttäviä tunteita. Totta kai taulu on kaunis, ja ihailen sitä aina: miten kaunis Virginie onkaan, miten hänen katseensa on täynnä iloa ja rakkautta, miten taitavasti valo heijastuu hänen rannerenkaastaan. Nyt kuitenkin Virgineä silmiin katsoessani yhdistyi mielessäni paitsi Kortelaisen kirjaan, myös omaan graduuni, ja hetken kaikki oli kirkasta ja selkeää. En tee samankaltaista tutkimusta kuin Anna Kortelainen kirjassaan, eikä minun tarvitse etsiä jotakin henkilöä kuin neulaa heinäsuovasta. Kuitenkin käsittelen itsekin gradussani tavallisia naisia, joille ei välttämättä pystytetä patsaita. Pohdin arkistojen hiljaisuuksia ja sitä, kenen ääni kuuluu ja kenen ei. Siihen, että olen päässyt tähän pisteeseen ja valinnut juuri tämän tietyn aiheen graduuni, on johtanut lapsesta asti palanut kiinnostus historiaan, teini-iässä herännyt innostus naisten historiaan ja feminismiin ja yliopistoaikoina löydetty vallan näkökulma. Nämä aiheet inspiroivat ja innostavat minua, mikä on gradun kaltaista pitkää projektia tehdessä tärkeää. Ja vaikka gradun kanssa kokisikin välillä epätoivoa, olen onnellinen ja etuoikeutettu, että saan tehdä tutkimusta juuri sillä alalla, juuri siitä aiheesta, jota rakastan. 

Kiitos Virginie, ajattelen, kun kävelen näyttelyn seuraavaan huoneeseen. Kiitos, kun muistutit minua siitä, mikä on kaikkein tärkeintä. Kokemusta on vaikea sanoittaa, mutta epätoivon kuilu on jäänyt jälleen hetkeksi taakse. 

Ostin Pariisitar-taulun itselleni museokaupasta postikorttina ja kiinnitin sen vaatekaappini oveen. Toivon, että se muistuttaisi minua tästä kohtaamisesta Ateneumissa ja toisi uskoa ja luottamusta omaan tekemiseeni. 

2022 (1/2)

Vuoden viimeistä päivää viedään, mikä tarkoittaa perinteistä vuosikatsausta! Vuosikatsauksen ensimmäisessä osassa käsittelen vuottani yleisesti, ensi vuoden puolella ilmestyvässä jatko-osassa kerron kirjavuodesta 2022. 

Vuosi 2022 tuntui monessa kohdassa raskaalta, opiskeluja oli paljon. Toisaalta vuosi vilahti ohi hetkessä, toisaalta se tuntui niin pitkältä, että alkuvuosi tuntuu olleen aivan eri elämää kuin nykyhetki. Kuten ennenkin, postauksen kuvituskuvat liittyvät tilanteisiin tai sitten ovat liittymättä. 

Vuonna 2022 minä

Useamman kerran on käynyt niin, että olen unohtanut vaihtaa läppärillä kyrillisen näppäimistön latinalaiseen venäjäntehtävien jälkeen. Tässä yritin ryhtyä katsomaan Sohvaperunoita, mutta jostain syystä Google ei tarjonnut tuloksia. 

⦁ aloitin vuoden etäopetuksessa. Tuntui todella epätoivoiselta palata takaisin Zoomin äärelle, kun syksy oli kuitenkin ollut pitkälti lähiopetusta. Muistot viime vuoden onnettomasta ja ahdistavasta koronakeväästä palasivat todella voimakkaasti mieleen. Onneksi viimeisessä periodissa päästiin taas lähiopetukseen, mutta itselläni oli siellä niin vähän opintoja, että se oli laiha lohtu. Olin ajatellut, että kevät olisi opintojen puolesta kevyt, mutta olin väärässä. Jo se, että opiskelin sekä venäjää että ranskaa teki keväästä hankalan. Venäjä oli hankalaa muuten vain, ja ranska, josta olin varmuuden vuoksi valinnut alkeiskurssin (huolimatta siitä, että opiskelin kieltä koko lukion läpi), oli välillä jopa turhauttavan helppoa. Vaikka lukiossa oli normaalia, että lukujärjestyksessä oli vähintään kahta, usein jopa kolmea kieltä, huomasin, että yliopistossa kieltenkurssien vaatima työmäärä on kaiken muun ohella niin suuri, että kaksi kieltä yhtä aikaa on yksinkertaisesti liikaa. Lisäksi keväälle osui muutama muukin työläs kurssi, ja vaikka luentoni loppuivat jo ennen vappua, kirjallisten töiden viimeiset rutistukset puristivat mehut melkoisen tarhokkaasti. Lisäksi kevättä hallinnoi koronastressin lisäksi stressi harjoitteluhausta, joka oli melkoinen epätoivon taival. Kesäloma tuli siis todella tarpeeseen! 

⦁ toimin ainejärjestölehden päätoimittajana. Olen ollut mukana ainejärjestömme lehden toimituksessa lähes koko opiskelija-aikani, ja jossain vaiheessa aloin (hieman yllätykseksi itsellenikin) haaveilla päätoimittajuudesta, ja niinpä sitten päädyinkin lopulta siihen hommaan. Vuoteni päätoimittajana oli antoisa, vaikka monenlaista vastoinkäymistä siihenkin mahtui aina temppuilevasta taitto-ohjelmasta painojälkipainajaisiin. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen kaikkeen, mitä toimitus sai tänä vuonna aikaan. Lehti oli vaipunut jonkinasteiseen koronakoomaan, mutta tänä vuonna se palasi menneisiin loiston päiviinsä. Tämä ei tietenkään ole vain oma ansioni, mutta silti olen tästä erittäin ylpeä. Järjestössämme on tapana, että päätoimittajan pesti kestää vuoden, joten luovutan soihtuni seuraajalleni. Vaikka olen iloinen siitä, että minun ei tarvitse tehdä enää yhtäkään talousarviota tai stressata painoaikatauluista, koen silti pientä haikeutta: onhan tämä melkein kuin luopuisi lapsestaan! 

Päätoimittajan puolisalaisia (ja -sensuroituja) muistiinpanoja taiton viimeistelyyn. Ei, en anna näille kontekstia.  

⦁ pääsin taas pitkästä aikaa laulamaan kuorossa. Koronan takia oman kuoroni toiminta oli pari vuotta täysin paussilla, mutta keväällä käynnisteltiin toimintaa varovasti uudelleen. Keväällä laulettiin vielä maskien kanssa (yllättävän hankalaa! En ollut tajunnutkaan, miten paljon nopeammin ääni väsyy maskin kanssa) ja melko pienellä kokoonpanolla, mutta syksyllä päästiin kunnolla asiaan ja jopa esiintymään! Yhdessä laulaminen on todella kivaa, sen olen taas päässyt huomaamaan. Miten ihanaa onkin, kun pari-kolmekymmentä ihmistä laulaa kuin yhdestä suusta, ja äänet soivat yhdessä <3

⦁ kuuntelin hyvin paljon musiikkia. Pääosin tänäkin vuonna levylautastani hallinnoivat vanhat tutut, mutta esimerkiksi Hectoriin tutustuin tänä vuonna paremmin (joskin tutustuttavaa miehen tuotannossa vieläkin riittää). Uutta musiikkia ilmestyi esimerkiksi Olavi Uusivirralta ja Scandinavian music groupilta, jonka Ikuinen ystävä -albumi on ehdottomasti vuoden isoimpia tapauksia (edellinen levy oli nimittäin ilmestynyt vuonna 2015). Päädyin ennakkotilaamaan Ikuisen ystävän itselleni synttärilahjaksi, ja olihan se ihanaa, kun levy kolahti ilmestymispäivänä postiluukusta mukanaan bändin jäsenten nimmaroima valokuva. 

⦁ seurasin ihmetellen koronarajoitusten purkua. Kun on kaksi vuotta elänyt pandemia-arkea, rajoitusten höllentäminen tuntui ihmeelliseltä ja jopa vähän kielletyltä. Vaikka inhosin maskien käyttöä, oli silti outoa olla käyttämättä niitä. Muistan miettineeni esimerkiksi lähikauppani ovella, laittaako maskin päähän vai ei, koska leivän hakeminen ilman tuntui jopa rikolliselta :D mutta kyllä siihenkin sitten tottui, ja suurimmaksi osaksi rajoitusten purku on tuottanut vain suurta iloa. (En ole muuten vieläkään sairastanut koronaa, vaikka lähes kaikki tuntemani ihmiset ovat, jopa useampaan kertaan. Jossain takaraivossani pelkään, että tähän asti selviäminen tarkoittaa jotain kauheaa ruttokurimusta tulevaisuudessa...) 

⦁ vietin pitkästä aikaa normaalivappua! Viimeksi pääsin viettämään opiskelijavappua fuksivuotenani, ja olinkin miettinyt, onko aika kullannut vappumuistot, ja onko vappu sittenkään yhtä huima ja maaginen juhla kuin sen muistelin olevan. Mutta kyllä oli! <3 Vappuviikkoon ja itse juhlaan mahtui useita unohtumattomia hetkiä, ja vaikka olin juhlinnan jäljiltä erittäin väsynyt, olin myös onnellinen.  

Ainoa ottamani kuva vapulta, jossa ei ole tunnistettavia ihmiskasvoja. Vapunpäivän piknikillä oltiin kirjaimellisesti yhdessä läjässä. 

⦁ matkustin katsomaan Euroviisuja. En sentään Torinoon, mutta Tampereelle (sama alkukirjain kuitenkin!) ystäväni luo. Olemme kyseisen ystävän kanssa katsoneet viisuja pandemia-aikana Zoomin välityksellä etänä, joten oli ihanaa, että pääsimme katsomaan tämän lempimusiikkikilpailuni finaalin yhdessä. Viikonloppu oli muutenkin ihana: siinä oli museoita, hyvää ruokaa, ratikka ja tärkeitä tyyppejä <3

⦁ novellini julkaistiin kansien välissä. Päädyin kirjoittamaan novellin vähän sattumalta, mutta niin vain se valittiin julkaistavaksi erääseen kokoelmaan, ja se oli ihana ja iso juttu! Teos, jossa novellini julkaistiin on käytännössä omakustanne, joten mitään suurta yleisöä en odota sen koskaan saavan. Kuitenkin minulle on valtavan suuri asia jo se, että tekstini on teoksessa, jolla on oma ISBN-numero :D  Novellissani oli jonkin verran minulle epätyypillisiä tyylikikkailuja, joiden onnistumista vähän epäröin, mutta näköjään kannatti kikkailla! Harmikseni en sairastumisen takia päässyt teoksen julkkareihin, mikä vähän kaivelee edelleen: olisihan kyseessä ollut ensimmäiset julkkarit, jossa itse olisin ollut juhlakaluna (tosin monen muun rinnalla, mutta kuitenkin). Tärkeä askel alppipolullani joka tapauksessa. 

⦁ olin oman alan kesätöissä! Suoritin museologian harjoittelua, ja pääsin siten ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään oman alan töitä, kun sain harjoittelupaikan eräästä pienehköstä museosta. Kyseinen museo ei ollut paristakaan syystä ehkä optimaalisin valinta, esimerkiksi sen sijainti oli minulle hankala (edestakaisten matkojen kanssa työpäiväni olivat helposti melkein 10 tunnin mittaisia). Tästä huolimatta nautin työstä: kyllä kummasti motivoi töiden tekemistä, kun saa olla omien kiinnostuksenkohteiden kanssa tekemisissä! Yllätyin siitä, kuinka paljon loppujen lopuksi pidin opastusten pitämisestä. Vähän esiintymiskammoisena introverttinä opastukset pelottivat minua ehkä kaikista eniten, mutta hyvin ne loppujen lopuksi menivät, ja huomasin kehittyväni siinä. 

Kokoelmatöitä museolla. (Mikäli joku oikea museoihminen tätä lukee: ei, olosuhteet eivät ehkä ole parhaat mahdolliset, mutta sillä oli mentävä, mitä oli annettu!)

⦁ ajoin autolla enemmän kuin koskaan aiemmin. Vaikka pääosin kuljinkin töihin bussilla, viikonloppuisin piti turvautua omaan autoon. En ollut koskaan aiemmin ajanut yhtä pitkää matkaa ilman jonkinasteista henkistä tukea. Ajaminen sujui kuitenkin hyvin, kertaakaan en kolaroinut, eikä kukaan tai mikään vahingoittunut tai kuollut minun takiani! Ensimmäinen työmatka oli täynnä kuolemanpelkoa, mutta sekin helpotti kesän kuluessa. Välillä oli suorastaan kivaa vain ajaa pätkyttää moottoritietä ja kuunnella kivaa musiikkia! Jonkin verran ajelin kesän aikana töiden ulkopuolellakin, ja vaikka en ajamisesta eritysesti nautikaan, on ihan kiva, ettei ole pelkästään hankalien bussiaikataulujen varassa kotikotona ollessani. (Mainitsemisen arvoista lienee sekin, että sain kesällä elämäni ensimmäisen ja ainakin toistaiseksi myös viimeisen pysäköintisakkoni...)

⦁ vietin kesää minkä töiltäni ehdin. Vietin kesää tosiaan kotikotona, enkä hankalien työaikojeni vuoksi päässyt koko kesänä opiskelukaupunkiin käymään. Kivoja juttuja pääsin tekemään työnteonkin ohella: pari päiväreissua, ystävien näkemistä, hauskat juhannusjuhlat ja hetkiä riippumatossa. Siivosin myös huoneeni kaappeja, mikä oli melkoinen työmaa, koska säilytän aivan kaiken, mutta samasta syystä myös ilahduttavaa ja yllättävääkin hommaa. 

Kesän pehmein työkaveri <3

⦁ täytin 23 vuotta. Leivoin kakun, jonka on ehkä kaikkien aikojen vaikein leipomani, mutta äärimmäisen herkullinen (joskin myös melkoisen tukuinen :D) Synttärilahjaksi sain vanhemmiltani kastelukannun, mikä ilahdutti todella paljon: olenhan nämä kaikki omillani asutut vuodet kastellut huonekasvini pesupallolla :D 

⦁ palasin opiskelukaupunkiin viettämään kesäloman viimeisiä viikkoja. Vaikka tämä lyhyt loma ei ehkä ihan sisältänyt kaikkea, mistä haaveilin, pääsin esimerkiksi käymään museoissa ja viettämään aikaa ystävieni kanssa. Lisäksi toteutin erään retken, josta olin haaveillut todella pitkään! 

⦁ katsoin elokuvia ja sarjoja. Sarjoista mieleeni jäivät parhaiten The Office, Unorthodox, Milkshake ja Aikuisten kolmas kausi. Vuoden aikana katsotuista elokuvista suosikkejani olivat mm. Encanto, Emma, ...tick...tick...BOOM!, Fight club, Orlando, The Rutles: All you need cash ja Glass onion (jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä :D). 

Yhtenä viikonloppuna tein ruuaksi intialaistyyppistä kastiketta ja päätin panostaa ja leipoa kaveriksi naan-leipiä.  

⦁ aloitin viidennen vuoteni yliopistossa. Jos viime vuonna oli akateemista ikäkriisiä ilmassa, nyt varsinkin oli! Syksyyni mahtui maisteriopintojen aloittamista sekä omassa pääaineessani että eräässä maisteriohjelmassa, johon pääsemisestä olin haaveillut fuksista lähtien. Siihen kuului myös kriiseilyä graduaiheen kanssa, venäjän läksyjä ja vielä vähän lisää venäjän läksyjä ja oppimispäiväkirjoja, jotka aloitettiin liian myöhään. Opinnot tuntuivat syksyllä turhankin raskailta, ja valitettavasti ensi kevätkin näyttää täydeltä. Jospa oppisin aikatauluttamaan kevään aikana paremmin? 

⦁ kävin livekeikoilla. Koska en ole koskaan ollut mikään suuri keikoilla kävijä, se, että näin viisi artistia tämän vuoden aikana livenä, on iso juttu. Keväällä ja kesällä olin katsomassa Kalevauvaa, Arppaa, J. Karjalaista ja Prinssi Rohkeaa ja Erämaan rottia, syksyllä Scandinavian music groupia. Kevään ja kesän keikat nautin ulkoilmassa, pääosin hyvässä säässä (yhden tosin niin karmeassa kaatosateessa, että olin aivan läpimärkä sadevarusteistani huolimatta!). Lemppariksini näistä nousee ehkä J. Karjalainen, jonka lavakarisma on uskomaton! Smg:n keikan sain nauttia eturivistä käsin, ja Ikuinen ystävä -albumi aukeni jotenkin paljon paremmin. Löysin itseni esimerkiksi kyynelehtimästä Kukaan ei ole virheetön -kappaleelle. Livekeikoissa on jotain maagista. 

Smg <3

⦁ seikkailin. Vuoteen mahtui parikin seikkailuja, joihin liittyi jännittäviä kulkuneuvoja, pieniä eksymisiä ja tietenkin eväitä. Hyvät eväät ovat retkeilyn pääasia! 

⦁ kirjamessuilin. Perinteiseen tapaan kävin kaksilla kirjamessuilla, ensin Turussa ja sitten Helsingissä. Helsingin messuista tein myös oman postauksensa. 

⦁ katsoin musikaaleja. Vuoden aikana katsoin musikaalit Encanto, ...tick...tick...BOOM!, West side story (vuoden 2021 versio), Oklahoma!, Elvis, Mulan II ja The Rutles: All you need is cash. Lisäksi kuuntelin Frozenin Broadway-version. Musikaalien kuuntelua toivon petraavani ensi vuonna! Lempimusikaalini tänä vuonna on ehdottomasti ...tick...tick...BOOM!, jota katsoessani itkin itseni märäksi rätiksi. 

⦁ taideintoilin. Vierailin useamman kerran taidemuseoissa, ja muistin taas, kuinka paljon pidän taiteesta eri muodoissa. Kirjallisuus ja musiikki ovat vahvasti läsnä arjessani, mutta muut taiteen muodot jäävät helposti paitsioon. Osittain tästä oivalluksesta inspiroituneena toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja ostin itselleni vesivärit! Toivon pääseväni ensi vuonna maalaamaan pitkästä aikaa. Toin kotikotoakin hieman vanhoja öljypastelliliituja siinä toivossa, että niitäkin tulisi käytettyä enemmän. Kävin myös opiskelukaupunkini teatterissa, ensimmäistä kertaa ikinä! (Eihän siihen mennytkään kuin viisi vuotta...) Teatterissakin pitäisi käydä useammin. 

Käydessäni Turun taidemuseossa pääsin katsomaan Heleneä silmästä silmään. Tämä on yksi lempitauluistani häneltä. 

⦁ pääsin joululomalle ja matkustin kotikotiin sitä viettämään. Raskaan syksyn jälkeen oli ihanaa vain maata sohvalla ja syödä konvehteja. 

⦁ kirjoitin. Sen jälkeen, kun sain DVR:n ykkösversion valmiiksi syksyllä 2021, en kirjoittanut säännöllisesti moneen kuukauteen. Vaikka alkuvuodesta kirjoitinkin tuon julkaistavaksikin päätyneen novellin, ei kirjoittamisessa ollut samanlaista rutiinia kuin ennen. Kirjoitusrutiiniin pääsin kiinni vasta huhtikuussa, kun osallistuin Camp NaNoWriMoon ja aloitin P:n editointia. Campin hävisin tällä kertaa, mutta P:n editointi on edennyt hyvin mukavasti: olen editoinut arviolta n. 2/3 koko kässäristä. Välillä on ollut tahmeampaa, välillä helpompaa, mutta sellaista kirjoittaminen yleensä onkin, ylä- ja alamäkiä. Pari viime vuotta ovat olleet vähän hankalia kirjoittajaitsetunnon kannalta, mutta tänä vuonna olen luottanut itseeni kirjoittajana vähän enemmän. Minulla on ääni, ja se ääni, sen kertomat tarinat ovat tärkeitä. Alkukesän novellijulkaisun lisäksi sain loppuvuodesta tietää, että myös eräs toinenkin novellini tullaan julkaisemaan ensi vuoden aikana. Vaikka tämä(kin) julkaisu on Suomenkin mittakaavassa pieni, eikä varmaan pääse minkään suuren yleisön tietoisuuteen, olen erittäin onnellinen ja otettu tästä tilaisuudesta. Julkaisu kuin julkaisu, ja tietyissä piireissä tällainen julkaisu on melko arvostettu! Mutta se ensi vuoden suunnitelmista tässä kohtaa, palaan näihin vielä vähän myöhemmin. 

"E ei tykkää muistella menneitä, mutta ei hän halua ajatella liikaa tulevaakaan, hän sanoi hiljaa ja pudisti päätään. – Hän haluaa olla aina vain tässä ja nyt. Enkä minä voi syyttää häntä siitä. Menneisyydessämme ei ole juurikaan hyviä asioita, ja tulevaisuudensuunnitelmat voivat kaatua milloin tahansa. Mutta kai minä silti haluan katsoa tulevaan, ottaa riskin. Menneeseen ei ole mitään järkeä jäädä vellomaan, sitä ei voi enää muuttaa."

 (P, luku 9)

Editointimuistiinpanojen tekemistä.

2022 oli varsin kiireinen ja usein myös stressaava vuosi, mutta siihen mahtui paljon mieleenjääneitä ja sydäntä lämmittäneitä hetkiä. Ensi vuosi tulee olemaan niin ikään hyvin opiskeluntäyteinen, mutta toivon, että siellä odottaisi myös hyviä hetkiä, joiden voimalla jaksaa arkisen puurtamisen. Vuodelta 2023 toivon myös, että kirjoittaisin enemmän blogiin! Tämä on kuitenkin mukavaa hommaa, ja luonnoksissa odottelisi vaikka mitä kivaa, joka on kirjoittamista vaille valmista. Jos edes kahdesti kuukaudessa kirjoittaisin, se olisi jo voitto! 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Tavataan vuonna 2023! 

Joulukalenteri 2022: luukku 8

Tervetuloa vuoden 2022 joulukalenteriin! 

Tänä vuonna joulukuussa sukelletaan Youtuben syövereihin. Oli kyse sitten prokrastinoinnista, itsensä viihdyttämisestä, musiikin kuuntelusta tai itsensä sivistämisestä, Youtube tarjoaa kaiken tarvittavan. Tuskin olen ainoa, joka toisinaan uppoaa johonkin kummalliseen kaninkoloon juuri Youtubessa! Tässä kalenterissa esittelen kourallisen lempikanaviani. Kenties joku löytää kalenterista jotain uutta ja mielenkiintoista katsottavaa! 

Luukku aukeaa joka toinen päivä.

8. luukku: PES

Tutustuin yhdysvaltalaisen animaattori PESin tuotantoon ala-asteen viimeisillä luokilla, kun käsittelimme kuvistunnilla animaatiota, ja opettaja näytti muutamia esimerkkejä stop motion -animaatiosta. Osa näistä animaatioista oli PESin käsialaa, ja ne jäivät luovuudellaan hyvin mieleen. (Eräs muista esimerkeistä oli tämä musiikkivideo, joka ei ole PESin tekemä, mutta niin hieno, etten voi olla mainitsematta sitä!) En katso nykyisin kanavaa enää kovin aktiivisesti, mutta aina välillä löydän itseni ihastelemasta näitä lyhyitä videoita. Miten joku voi ollakin niin taitava ja katsoa maailmaa niin luovalla tavalla! Ihailen myös työmäärää, joka lyhyenkin videon taakse kätkeytyy: stop-motion -animaatio on todella hidasta hommaa, sen tiedän ihan omastakin kokemuksesta. 

Esimerkkivideona toimii Fresh Guacamole, joka oli vuonna 2012 ehdolla parhaan animoidun lyhytelokuvan Oscariin. (Ja on muuten historian lyhin Oscar-ehdokkaana ollut elokuva!) Tässä on juuri sitä luovuutta, jota PESin töissä ihailen. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. Kanavalle pääset tästä. 

2021 (1/2)

Ja niin on jälleen yksi vuosi saapunut viimeiseen päiväänsä, joten on aika vuosikatsauksen. Perinteiseen tapaan tämä postaus on jaettu kahteen osaan: kuulumisiin ja kirjatilastoihin, joista viimeksi mainittu ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen. 

Toinen pandemiavuosi tuntui monessa kohdassa ylitsepääsemättömän raskaalta, mutta tarjosi myös yllättäviäkin onnistumisen kokemuksia ja iloja. Monessa kohdassa muistikuvat kuluneesta vuodesta ovat vähän sumuiset, mutta katsotaan, mitä muistoja onnistun aivojeni sopukoista kaivelemaan. Postausta kuvittavat hetket vuoden varrelta, ne liittyvät asiaan tai ovat liittymättä. 

Vuonna 2021 minä

• tein kandintutkielmaani. Tammikuusta toukokuuhun elämääni määritti pääosin kandiseminaari ja tutkielman kirjoittaminen. Olin hieman pelännyt koko prosessia, mutta yllätyin, miten mukavaa se loppupeleissä oli! Toki näin jälkiviisaana olisin voinut valita helpommankin tutkimusaiheen (esimerkiksi sellaisen, josta olisi ollut aikaisempaa tutkimusta tai josta edes joku haastateltavistani olisi tiennyt varmoja faktoja...), ja ainestonkeräysvaiheessa meinasi iskeä melkoinen epätoivo. Itse kirjoittaminen oli kuitenkin hämmentävän kivaa! Ehkä ratkaisun avain olikin siinä, että sai kirjoittaa aiheesta, joka oikeasti kiinnosti ja jonka tutkiminen tuntui (ainakin osan ajasta) mielekkäältä. Meillä oli myös todella mukava porukka seminaarissa, ja palautteen anto ja saaminen oli helppoa ja ilmapiiri kaikin puolin hyvä. Toki seminaarissa olisi ollut kivempi olla livenä kuin kökkiä Zoomissa, mutta vaihtoehtoja ei ollut, joten näillä mentiin. Kandista sain loppujen lopuksi arvosanaksi nelosen, enkä voisi olla tyytyväisempi! 

"Teen merkittävää akateemista tutkimusta vakavasti otettavasta aiheesta," hän kuiskasi itselleen liimatessaan tutkimuskirjallisuutensa vielä yhden nallekuvioisen muistilapun.

• kuuntelin jälleen runsaasti musiikkia. Useammalta lempiartistiltani ilmestyi uutta musiikkia, ihan albumillisenkin verran: näihin kuuluivat niin Marina, Autoheart kuin jopa ABBA (!!). Loppukesästä kuuntelin ahkerasti myös Erika Vikmanin debyytialbumia. SMG:ltäkin tuli uusi biisi, mikä on mainitsemisen arvoista, olihan edellisestä singlestä kulunut aikaa jo monta vuotta. Vuoteni suurin ja tärkein musiikillinen löytö on kuitenkin Miljoonasade, mikä ei liene mikään uutinen bloginkaan lukijoille. Vaikka bändin koko tuotannon olenkin kahlannut läpi, on vielä monta albumia, joihin voisin tutustua paremmin. Vuoden Spotify-tilastoissani näkyy myös se, että DVR:n soittolista on ollut kovassa kulutuksessa: viiden soitetuimman biisin joukossa on tältä listalta kaksi. 

• koin keväällä korona-ahdistusta. Koronatilanteen heiketessä kevään korvalla olin hieman eri tilanteessa kuin vuotta aikaisemmin: silloin olin pelastautunut kotikotiin juuri ennen Suomen sulkeutumista, nyt olin opiskelukaupungissa, yksin omassa yksiössäni. Saattoi mennä päiviä, jopa viikkoja niin, että ainoat kontaktini olivat opettajat ja kanssaopiskelijat Zoomissa ja kaupan kassat. Uutisten lukeminen ahdisti, varsinkin, kun opiskelukaupungissa tautitilanne oli todella paha. Kun yritti vältellä kontakteja, jäi helposti entistä yksinäisemmäksi. (Kerran teelle tullut ystävä kysyi, onko kaikki ok, mikä johti siihen, että purskahdin välittömästi itkuun ja itkin hyvin pitkään.) Maaliskuu tuntui kestävän sata vuotta, seinät kaatuivat päälle ja kaikki maailman asiat, myös sellaiset, jotka eivät liittyneet koronaan, ahdistivat. Lopulta totesin, että on ehkä paras ostaa menolippu kotikaupunkiin, koska muuten pää ei kestä enää. 

Keväällä piti kirjoittaa itselleen muistutus sellaisiin hetkiin, jolloin katastrofiajattelu uhkasi paisua liian suureksi. 

• tulin loppukevääksi kotikotiin. Huhtikuun ja toukokuun oleskelu kotona sisälsi tavallisen etäilyarjen lisäksi pääosin kandin kanssa puurtamista, mutta välillä myös autoilua. En ollut ollut ratissa elokuun 2020 jälkeen, joten autoilu hieman kammotti, mutta ennen pitkää pääsin vauhtiin (pun not intended) ajamisen kanssa, ja toimin kuskina, kun tarvittiin. En edelleenkään erityisemmin pidä autolla ajamisesta, mutta tutulla reitillä uskaltaa kuunnella jo musiikkia, eikä tarvitse puristaa rattia rystyset ihan niin valkoisina. Välillä kotikotona olemisen aikana meinasi hermo kiristyä, kun oma aikataulu ei mennyt ihan yksiin muiden kanssa, mutta loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että oli oikea päätös evakoida itsensä kaupunkiyksiöstä peräkylille. 

Viime hetken kandituskailut.

• vietin jo toista opiskelijan koronavappua, jälleen koti- eikä opiskelijakaupungissa. Jotenkin tänä vuonna en jaksanut yhtään innostua opiskelijoille tarkoitetuista etätapahtumista, joten kävin vain kuuntelemassa ainejärjestömme puheenjohtajan puheen vappustriimistä. Vapunaaton vietin perinteisissä merkeissä perheen kanssa. Vapunpäivääni puolestaan kuului pientä huonovointisuutta, lainalakki sekä pieni onnettomuus polkupöyrän ja halpis-Pommacin kanssa. Vastoinkäymisten jälkeen pääsin kuin pääsinkin toverieni kanssa vappupiknikille, jossa oli oikein hauskaa! 

Onneksi vain pullo meni ruttuun, enkä minä tai pyörä.

• Katsoin Euroviisut! Vuoden tauon jälkeen olin kaivannut tätä musiikkispekaakkelia niin paljon, että kun Te deum kajahti ensimmäisen semifinaalin alussa, olin itkeä. Semifinaalit katsoimme Zoomissa seuralaiseni kanssa, välillä pätkivää yhteyttä kiroten, ja vaikka en ihemeemmin Suomen biisistä pitänytkään, karjaisuni oli melkoinen, kun Suomi finaaliin pääsi. (Sori vaan, naapurit!♥) Finaalin puolestaan katsoin ihan fyysisessä kisakatsomossa, ja äärimmäisen jännittävän finaalin jälkeen piti tasata sykettä hyvän aikaa. Rakastan Euroviisuja yli kaiken. 

• pidin lopultakin tuparit! Muutin helmikuussa 2020, mutta koronan takia jouduin lykkäämään tuparien pitämistä aina toukokuuhun 2021 asti. Pidin kyseiset kekkerit oikeastaan kahdessa osassa, molemmat olivat erittäin mukavia tilaisuuksia, joissa oli mukavia ihmisiä, hyviä keskusteluja ja makoisia herkkuja. 

• sain kesätöitä! En oman alan (sehän olisikin ollut melkoinen temppu), enkä mitään intohimotyötä muutenkaan, mutta ei pahinta mahdollista. Suurimmat hankalauudet liittyivät työtunteihin (niitä oli sopimukseen nähden liikaa), pallotteluihin eri toimipaikkojen välillä, aikaisiin aamuheerätyksiin (yhdessä vaiheessa kesää kello soi 4.30 joka arkiaamu) ja työn fyysiseen raskauteen (jalat olivat työpäivän jälkeen niin kipeät, että pari kertaa jouduin istumaan alas jopa tiskaamisen lomassa). Esimies ja työkaverit olivat onneksi mukavia, ja syksyllä oli kivaa, että tilillä oli vähän enemmän rahaa kuin pelkkä Kelan sponsorointi. 

• vietin kesää minkä töiltäni ehdin. Työni pakottivat minut jäämään kesäksi opiskelukaupunkiin, nautin tästä uudesta kokemuksesta! Töiden ohella suuri osa kesästä meni siihen, että tein viimeisiä folkloristiikan sivuaineopintoja kirjatentteinä, mutta silti ehdin tehdä jonkin verran myös kivoja kesäjuttuja. Kävin pari kertaa uimassa, leivoin britatorttua, vein itseni retkelle, tapasin ystäviä, nautin lämpimistä kesäilloista. Välillä tosin kesähelteillä töiden jälkeen virtaa riitti ainoastaan siihen, että makasin kuumassa asunnossani tuulettimen edessä. 

 

• juhlin kesällä. Oli ylioppilasjuhlia, syntymäpäiviä, isoja ja pieniä kekkereitä. Oli ihanaa juhlia, kun oli viettänyt niin pitkän aikaa koteloituneena omaan koloonsa! Ja syntymäpäivistä puheen ollen...

Tein kortin eräälle kevään sankarille.

• juhlin omaa 22-vuotispäivääni elokuussa. Juhlapäivä kului suuremmaksi osaksi töissä (mikäs sen parempaa syntymäpäivätekemistä kuin esimerkiksi vessojen pesu!), mutta kävin töiden jälkeen hakemassa pyörän huollosta (pyörän huolto noin viiden (?) vuoden jälkeen oli parhaita sijoituksiani tänä vuonna!) ja kutsuin pari ystävää syömään kakkua. Loppujen lopuksi ihan kiva päivä, vaikka töissä olikin vähän ankeaa.  

• harrastin kylttyyriä, niin kesällä kuin syksylläkin. Kävin elokuvissa, museoissa, kulttuuritapahtumissa ja tein elokuussa jopa pienen reissun Uuteenkaupunkiin kesälomani kunniaksi. Vuoden paras kulttuurielämys oli Turussa esitetty taidespektaakkeli Huoneiden kirja, jonne päädyin vähän spontaanisti ja yllättäen, mutta joka jätti voimakkaan jäljen. Mielene jäi myös Serlachius-museon Banksy-näyttely, jonka kävin syksyllä katsastamassa. 

Huoneiden kirjan lopetusperformanssi.

Viiksien kastumista estävä teekuppi Uudenkaupungin museossa.

Banksy.

Tässä Unescon maailmanperintökohteessa en tällä kertaa käynyt sisällä, mutta kävelin pihamaalla ja ihastelin lämpimän syysillan valoa kirkon seinillä.

• katsoin elokuvia ja sarjoja. Tänä vuonna aloitin merkkaamaan myös katsomani elokuvat ja sarjat ylös, ja se on ollut erittäin hyvä asia: näin muistan vielä näin loppuvuodestakin, mitä katsoin alkuvuodesta! Suosikkielokuviani tänä vuonna olivat esimerkiksi The Labyrinth (David Bowie tiukoissa housuissa!!), In the hights ja Chigaco. Sarjojen puolelta minua viihdytti erityisesti Aikuisten toinen kausi, How I met your mother, Community ja Queen's gambit. Myös Rakastuin mä luuseriin -sarjan uusintakatselu Yle areenasta oli eräitä parhaita päätöksiä tänä vuonna, niin järjettömän hyvä sarja!

• sijoituin Nova-kirjoituskilpailussa. Kyllä, luitte oikein!! Monista eri syistä olin täysin varma, että en päässyt edes esiraadista läpi, joten voitte uskoa hämmästykseni ja yllätykseni, kun avasin eräänä iltana sähköpostin ja näin alla olevan viestin. (Saattaa olla, että huusin taas hieman ääneen. Terveisiä taas naapureille.) Jo esiraadista läpi pääseminen olisi ollut enemmän kuin olisin osannut toivoa, saati sitten kärkikymppiin pääseminen! En todellakaan ollut uskonut mahdollisuuksiini tänä vuonna, mutta niin vain kävi, että äärimmäisen kovassa spefikirjoittajien joukossa ollaan. Palkintoseremoniaan en valitettavasti päässyt paikan päälle, mutta seurasin striimiä, ja oikeastaan vasta silloin, kun kuulin oman nimeni sanottavan, uskoin, että olen tosiaan Novan kärkikympissä! Ajatus on edelleen todella hämmentävä, mutta samalla hymyilyttää joka kerta, kun asian muistan. Isoimpia ja parhaita juttuja koko vuonna. Tarkempaa sijoitusta tai yksityiskohtia novellistani en halua kertoa, koska haluan säilyttää edes jonkinlaisen anonyymiteetin. 

• aloitin syksyllä neljännen opiskeluvuoden. Iski akateeminen ikäkriisi: miten minä voin olla jo neljännen vuoden opiskelija, eihän siitä ole kuin vasta ihan tovi, kun aloitin! Ksoka kanditutkintoni oli  syksyllä vielä muutamaa opintopistettä vaille valmis, päätin, että tämä lukuvosi saa luvan olla ns. "hassutteluvuosi", jolloin voin opiskella kaikenlaista, mikä ei ole aikaisemmin mahtunut lukkariini. Syksyyn mahtuikin siten niin luovaa kirjoittamista, museologiaa, pari ylimääräistä sukupuolentutkimuksen kurssia ja venäjän alkeita. Ja miten ihanalta tuntui kävellä lähiluennolle ja istua jossain muualla kuin omassa makuuhuoneessa tekemässä muistiinpanoja! Jonkin verran pääsin etäopetuksestakin "nauttimaan" syksyn aikana. Syksyllä pääsin myös nauttimaan opiskelijaelämästä, kun pitkän tauon jälkeen oli taas fyysisiä tapahtumia! 

Venäjän aloittamisen myötä seinälleni on ilmestynyt muistilappuja. 

• katsoin musikaaleja. Vuoden aikana katsoin The Promin, The Labyrinthin, The story of Fire sagan, Chigacon, State fairin ja In the Hightsin. Aloitin blogissa myös Suuren Rodgers & Hammerstein -seikkailun, jonka on tarkoitus jatkua ensi vuonna. Tänä vuonna en tainnut kuunnella yhtäkään musikaalia, mitään ei ainakaan tule mieleen. 

• kävin taas vuoden tauon jälkeen Helsingin kirjamessuilla. Vaikka korona tarjosi ylimääräistä jännitystä vielä messuviikon alussa, oli ihanaa viettää taas viikonloppu kirjoja pursuilevassa Messukeskuksessa. 

• valmistuin humanististen tieteiden kandidaatiksi! Lokakuussa koitti maaginen päivä, jolloin olin kerännyt tarpeeksi opintopisteitäja valmistuin. Toisaalta valmistuminen keskellä syksyä oli vähän antiklimaattista: opinnot jatkuivat suoraan ilmaan sen suurempia fanfaareja, opintopisteet menenvät vain opintorekisterissä eri sarakkeeseen. Mutta onhan se virstanpylväs silti, joten voin taas taputtaa itseäni olalle. Minä tosissaan tein sen! Fyysinestä tutkintotodistusta en ole tosin vieläkään saanut, kusti polkee hitaasti. 

• vietin aikaa monien kivojen tyyppien kanssa. En viime vuonna tavannut juuri ketään uusia ihmisiä, mutta tänä vuonna asia muuttui, kun tapasin ensimmäistä kertaa esimerkiksi ainejärjestömme tämän ja viime vuoden fukseja. Huomasin tosin, että sosiaaliset taidot ovat erittäin pahasti ruosteessa eristyselämän jälkeen :D Vanhat tutut ystävätkin pysyivät matkassa mukana, vaikka monia näin pandemiaolosuhteiden vuoksi paljon harvemmin kuin olisin toivonut. Tänä vuonna huomasin monesti kantapäänkin kautta, että ystävät ovat tärkeitä ja pitävät pään kasassa vaikeinakin hetkinä. Edes introvertti ei pärjää täysin yksin. Olen aivan järjettömän etuoikeutettu, että minulla on elämässäni juuri sellaisia ihmisiä kuin on. 

Foccaciaa kandijuhliin tarjoiltavaksi. (Tässä tosin vielä raakana...)

• pidin kandijuhlat. Joulukuun alussa järjestin juhlat valmistumiseni kunniaksi, ja kutsuin mukaan ystäviä niin läheltä kuin kaukaa. Juhlat osuivat äärimmäisen kiireellisen viikon päätteeksi, ja välillä stressasin kovastikin sitä, miten ehdin tehdä kaiken, ja tuleeko juhlista loppupeleissä yhtään mitään, mutta hyvin kaikki sujui! (Mitä nyt valmisteluissa ehti olla pientä kaoottisuutta...) Minulla oli hauskaa ja vieraat viihtyivät hyvin. Lahjaksi sain esimerkiksi aivan uskomattoman, minulle sävelletyn onnittelulaulun, joka nauratti ja nosti kyyneleet silmiin. Olen näitä juhlia muistellut lämmöllä vielä näin viikoja jälkikäteen. 

• tulin jouluksi kotiin. Ennen joulua olin melkoisen kiireellisessä tenttisumassa, ja sen lisäksi piti juosta kaiken maailman kissanristiäisissä, joten se, että pääsin karkaamaan kotiin jouluksi ja ottamaan rennosti, tuli todella tarpeeseen. Minulla ei jäänyt edes mitään rästihommia kotona tehtäväksi, vaan sain kaiken tehtyä ennen kuin lomani alkoi! 

• kirjoitin. Kirjoitusvuoteeni kuului muutakin suurta kuin Novassa sijoittuminen: sain nimittäin lopultakin Dystopiavampyyriromanssin ensimmäisen version valmiiksi! Tämä teki minut erittäin iloiseksi ja tuntui miltei siltä, että taakka olisi pudonnut hartelta: olihan prosessi melkoisen raskas. Kauheasti muuta en DVR:n rinnalla kirjoittanut, mitä nyt muutamia satunnaisia novelleja ja lämmittelyjä. Syksyn luovan kirjoittamisen kurssilla pääsin kokeilemaan itselleni vähän vieraampiakin tekstilajeja, kuten draamaa. P:n editointiakin jatkoin jonkin verran, tavoitteenani se, että pääsen tammikuussa aloittamaan toisen version kirjoittamisen. Vallan mainio kirjoitusvuosi siis! Tulen aina iloiseksi, kun saan jotain isoa valmiiksi. 

"– Tässä levottomassa maailmassa pitää tarrautua kaikkeen hyvään, mitä elämä sinulle tarjoaa." 

 (Dystopiavampyyriromanssi, luku 24)

Sellainen oli vuosi 2021: onnistumisia ja iloja, mutta koronan varjossa. Huonoistakaan hetkistä en haluaisi vaihtaa tätä vuotta, sillä elämä on vuoristorataa, johon kuuluu nousuja ja laskuja, ja muita vanhoja latteuksia. Vuodelta 2022 toivon lempeyttä ja seikkailuja (ja kolmatta rokotusta). 

Hyvää uutta vuotta 2022 jokaiselle! Muistakaa rakastaa!

The love I have is riverwide (Praha, osa 2/2)

Prahan matkakertomuksen toinen osa. Otsikko Autoheartin biisistä Possibility.

Kuvissa ei ole vesileimaa, koska olen laiska, ja niitä on miljoona, mutta ne ovat joko minun tai jonkun perheenjäseneni ottamia. (Mutta koska tämä on internet, saatoin myös varastaa pahaa-aavistamattoman Jormaperan kameran ja valehdella käyneeni postilaatikkoa kauempana.) Ethän siis varasta niitä :)

Tiistai 17.10., 

eli päivä, joka oli täynnä korkeuseroja

Aamiaisen jälkeen lähdimme kävelemään kohti Pyhän Vituksen katedraalia. (Joskin kävimme myös ostamassa matkalippuja julkisiin ja tekemässä harharetken etsiessämme postitoimistoa sitä ennen.) Koska katedraali oli "meidän" puolellamme jokea, kaikki alla näkyvät kuvat ovat Malá Stranan alueelta. Osataan sitä muuallakin kuin vanhassa kaupungissa! 

Nousimme pitkät rappuset ylös mäelle, josta näkyi melkein koko Praha. Jo tässä vaiheessa oli niin lämmintä, että piti heittä neuletakki veks. Ja oli lokakuu! Se ei lakkaa ihmetyttämästä, varsinkin, kun katson tätä kirjoittaessani ikkunasta ulos ja näen lunta. Maisemat mäeltä olivat aivan uskomattomat, kuten kuvista voi huomata. 

Mäellä sijaitsee katedraalin lisäksi monia muitakin rakennuksia, esimerkiksi Prahan linna, joka on edelleen ilmeisesti hallituksen ja presidentin käytössä, joten alueelle piti kulkea laukkutarkastuksen ja metallinpaljastimen läpi. Alue oli valtavan kaunis! Sen ei ehkä olisi pitänyt enää tässä kaupungissa yllättää, mutta huokailin silti ihastuksesta. 

Huokailut muuttuivat hengen haukkomiseksi, kun Pyhän Vituksen katedraali ilmestyi kulman takaa. Se on valtavan kaunis! 

"No on se kyllä vähä hienompi kuin [kotikirkko]."

"Mä luulen, et se ei oo ihan hirveen hyvä vertailukohta..."

Hieno kirkko oli myös sisältä. Oikeastaan sana hieno on vähättelyä, mutta tuntuu tyhmältä käyttää jatkuvasti sanaa upea. Onneksi kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa (ja koska näitä kuvia on miljardi, tällä postauksella on kohta romaanin verran mittaa). 

Kanan funktio ei meille selvinnyt. Ehkä se oli vain tämän papin tai piispan tai pyhimyksen ystävä.

Kirkossa oli muuten superkauniit lasimaalaukset! 

Koska katedraalin torniin pääsi kiipeämään, emme heittäneet tilaisuutta hukkaan. Puolimatkassa ahtaassa portaikossa idea alkoi kuitenkin tuntua äärimmäisen huonolta. Ihmisiä tuli jatkuvasti portaissa vastaan, jolloin joutui painautumaan litteäksi ihan seinää vasten, ahtaanpaikankammo muistutteli olemassaolostaan ja niitä portaita oli aivan kammottava määrä (290 suuntaansa) (kyllä, laskin). Huipulle päästyäni olin niin hikinen ja hengästynyt, että piti istua penkillä tasaamassa hengitystä melko pitkä aika. Kärsimyksistä huolimatta tornista oli valtavan hienot maisemat! 

"Täältä näkyy koko Praha!" 

Tuollaiseen piikkiin nirhaisin käsivarteni kuvia ottaessani. Se on ihan oikeasti terävä, iho meni rikki. Mutta lisäsipä ainakin katu-uskottavuutta tuollainen nirhauma (koska se oli tosi hurja ja halkaisijaltaan reilusti alle sentin). 

Tornin seinällä kiellettiin kirjoittaminen (ei sillä, että sitäkään olisi toteltu), mutta raaputtamisesta ei puhuttu mitään. Minä en kuitenkaan kirjoittanut tai raapustellut mitään, koska olen kiltti ja kunnollinen. 

Kun lopulta hoipertelin ulos tornista laskeuduttuani uudestaan ne 290 porrasta, menimme päiväkahveelle. Tavoitteena oli syödä kakut terassilla, koska oli niin lämmin, ja tämä tavoite myös saavutettiin. Istuimme terassilla valtavan maukkaita kakkuja maistellen ja auringosta nauttien, eikä edes palellut. Ja oli lokakuu! Lokakuu! (En voi tarpeeksi toistaa tätä asiaa.) 

Kakun jälkeen jatkoimme matkaa kultaiselle kujalle, joka oli ennen vanhaan kauppiaiden koti- ja kauppakatu. Kujalla oli paljon suloisia pieniä taloja, jotka näyttivät enemmän seitsemän kääpiön mökeiltä kuin ihmisasumuksilta. Olipa itse Fraz Kafkakin asustellut yhdessä näistä taloista aikoinaan.

Abiturientit vauhdissa? :D 

Kultaisen kujan jälkeen löysimme lopultakin postitoimiston ja postilaatikon, minkä jälkeen poistuimme alueelta jatkaaksemme matkaa läheiseen luostariin. Matkalla näimme melkoisia palatseja (tai muuten vaan hienoja taloja), joihin mielelläni voisin muuttaa. 

Luostarialueella oli tarkoitus käydä luostarin vanhassa kirjastossa, joka alakuvassa näkyy, mutta sinne oli pääsymaksut ja jonoa, joten jätimme sen väliin. Alueella olisi ollut myös miniatyyrimuseo, mutta sinnekin piti maksaa sisäänpääsy, eikä se ketään kiinnostanut niin paljon, että olisi viitsinyt tuhlata siihen rahaa. Päätimme siis mennä syömään alueella sijainneeseen ravintolaan, eikä se ollut pöllömpi päätös. 

Ruuan jälkeen päätimme kävellä Petrínin kukkulan kautta hotellille lepäämään. Kukkulalta oli todella hienot maisemat! Kuitenkin särkevät jalat ja todennäköisesti edellisen päivän mukulakivimaratonista ärtynyt alaselkä (kuulostan eläkeläiseltä, kun molemmissa matkapostauksissa voivottelen kipua jossain paikassa) hieman himmensivät paikan hohtoa, varsinkin loppuvaiheessa, kun mäet vain jatkuivat ja jatkuivat ja polku, jita luulimme ovelaksi oikopoluksi olikin umpikuja. Kukkulalle olisi kuitenkin ihana tulla joskus paremmalla mielellä ja vähemmän kipuisena vaikkapa piknikille, siellä oli juuri sopivia paikkoja sellaiseen! 

Kuvassa näyttää kylmältä ja syksyiseltä, mutta sitä se ei ollut. Te saatatte ehkä jo muistaa, millainen sää oli kuukauteen nähden. 

Köysiradan rata. 

Tuolla liehui USAn lippu, mutta syy ei selvinnyt. 

Lentokoneita!

Levättyämme ja venytettyäni selkää lähdimme vielä kerran kaupungille, sillä trdelník-tötteröt odottivat meitä. Kävelimme vielä viimeisen kerran Kaarlensillan yli vanhaan kaupunkiin.

Tötteröpaikka löytyikin nopeasti ja tilasimme tällaiset herkut itsellemme. Tötterö on muuten melkoisen tuhtia tavaraa :D Taikina on vähän samantapaista kuin pullataikina, mutta rakenne tuntuu olevan vähän erilainen. Lisäksi pinnalle ripoteltu hasselpähkinä tuo kiinnostavan lisän makuun ja rakenteeseen. Ihan aitoon ja alkuperäiseen trdelníkiin ei ymmärtääkseni kuulu täyte, mutta lämpimän taikinan ja kylmän jäätelön yhdistelmä oli melkoisen mainio. Trdelník ei ole ehkä parasta syömääni herkkua, mutta ei se missään nimessä pahaakaan ollut ja voisin hyvinkin suositella maistamista, jos tilaisuus tulee. 

Kävimme vielä tavaratalossa nimeltä Kotva, mutta se oli kyllä valtaisa pettymys. Mitään kovin jännittävää ei löytänyt ja yläkerrassa joku porasi jotain niin lujaa, että korvia särki. Poistuimme siis paikalta. 

En ole varmaan koskaan näyttänyt blogissa näin suurta osaa itsestäni, mutta tämä jättimyyrä oli niin huippu, etten voinut olla jättämättä sitä tästä postauksesta pois. (Vaikka ettehän te naamaani tuosta näe, joten saatan olla ihan jotain muuta kuin mitä kuvasta voisi päätellä. Tuohan saattaa olla vaikka Jormapera ja minä kauhea, keltainen, kahdeksanlonkeroinen torahammaspeto jossain luolassa.) En muista, olenko maininnut asiasta, mutta olin lapsena armoton Myyrä-fani, joka katsoi piirretyt niin monta kertaa, että vhs-kasetti (jonnet ei muista) on niin monta kertaa kelattu, etten uskalla edes ajatella, mitä nauhalle tapahtuisi, jos yrittäisin kelata sitä, ja jolle luettiin kuvakirjoja sen verran, että vanhempani taitavat osata ne ulkoa vielä tänäkin päivänä. Mutta ketä yritän huijata, tietenkin olen armoton Myyrä-fani edelleen! Kuva on otettu erässä valtavan suuressa, mutta todella sympaattisessa lelukaupassa, jonne olisin varmaan pyörtynyt, jos olisin sinne kolmevuotiaana päässyt. Koko kauppa oli lattiasta kattoon täynnä Myyrä-tavaraa aina pehmoleluista magneetteihin. Kaiken lisäksi kaupan tv:ssä pyörivät Myyrä-piirretyt, joista osa oli minullekin ihan uusia. Tämän jättimäisen Myyrän olisin voinut hyvinkin ottaa mukaani, mutta se ei ihan olisi mahtunut käsimatkatavaroihin. 

Lelukaupassa oli myynnissä myös Pat ja Mat -nukkeja. Olin kokonaan unohtanut tämänkin animaation olevan alun perin tšekkiläinen (tai tšekkoslovakialainen, jos tarkkoja ollaan). Pienenä katsoin tätäkin ohjelmaa todella paljon. Tämä kaksikko jäi kuitenkin oheistuotteissa ja mainostuksessa Myyrän varjoon, enkä nähnyt heitä enää missään muualla. Ehkä ohjelma ei ole enää nykyään kovin suosittu tai tiedetty, Tšekissä ainakaan?  Yhden toisen kaupan ikkunassa näimme myös Rosvo Rudolf -aiheisia leluja, mikä oli oikeastaan vielä yllättävämpää kuin Pat ja Mat. Itse en ole koskaan nähnyt Rosvo Rudolfia telkkarista, mutta äänikirjoja olen kyllä kuunnellut erittäin paljon. Mahtaako nykylapset enää tietääkään tätä sympaattista rosvoa? (Ja jälleen kuulostan tädiltä, hohhoijaa.) (Sattuuko joku muuten muistamaan, miksi Rudolfista edes tuli rosvo? Muistelen sen liittyneen jotenkin kenkiin tai isoihin jalkoihin.) 

Palasimme vielä kaupan kautta raitiovaunulla hotellille, pakkasimme tavarat aamua varten ja kävimme nukkumaan. 

Keskiviikko 18.10., 

eli päivä, jolloin koin kulttuurishokin

Syötyämme aamupalan kirjauduimme ulos hotellista ja kävelimme metroasemalle. 

Matkalla näimme jotain tuttua ja kotoisaa. 

Lähdetäänkö torille?

Voit matkustaa Prahaan asti, mutta Suomi100 saa sinut kiinni silti. Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee?

Matka lentokentälle ensin metrolla ja sitten bussilla sujui kivuttomasti ja vaivattomasti, mutta lentokentällä odottelu ei ollut yhtä vauhdikasta kuin alhaalla nähtävä taidekuva. Lento oli myöhässä ja jouduimme odottamaan portilla hyvän tovin. Koska en tiennyt, kuinka kauan lentoa jouduttaisiin odottamaan, en edes viitsinyt ruveta kaivamaan kirjaa repun pohjalta, jotta tavaroiden takaisin pakkaamisessa ei tulisi hätäkiire. Kyllä olisi kannattanut, odotellessa olisi hyvin ehtinyt lukea muutaman novellin, ja pakata ja purkaa repun pariinkin otteeseen.

Pääsimme lopulta lentokoneeseen, ja matka sujui suhteellisen kivuttomasti. Yritin vähän nukkua, siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Kun kone laskeutui lopulta Helsinki-Vantaalle, koin valtavan kulttuurishokin astuessani ovesta ulos: vaikka Prahassa olikin aamulla ollut huomattavasti viileämpää kuin aiempina päivinä, Suomessa oli oikeasti kylmä. Oikeastaan voisi sanoa todella kylmä, olihan sentään jo lokakuu.

Näimme matkalla parkkipaikan ja kentän välillä olleella ruohoalueella olleita pieniä kaneja jo lähtöpäivänä ja siellä ne olivat edelleen. Ne näyttivät niin pieniltä ja palelevilta. Ruohikolle oli jätetty sunnuntaina porkkanoita, ja mietimmekin, olivatko nämä valtavan suloiset karvapallot pahamaineisia citykaneja, joita turistit ovat ruokkineet, vai jonkun lemmikkikaneja, jotka on vapautettu luontoon, kun omistaja on lähtenyt matkalle. Toivon koko sydämestäni, ettei kyseessä ole jälkimmäinen tapaus. Olisin halunnut ottaa kanit reppuuni ja viedä kotiin lämmittelemään, sen verran surullisilta ne näyttivät. Vielä nytkin tätä kirjoittaessani tulee surullinen olo itsellekin, kun mietin näitä pikkuruisia pitkäkorvia. Toivottavasti niillä menee hyvin. 

Kotiin palasimme myöhään illalla pienten vastoinkäymisten jälkeen. Oli ihanaa päästä omaan sänkyyn nukkumaan, vaikka maisemat olivatkin köyhemmät kuin Prahassa. 

Tein Prahasta myös muutaman ostoksen. Siitä huolimatta, että minulla on niin paljon kirjanmerkkejä, että miltei hukun niihin, ostin Mucha-museosta ihanan kauniin magneettikirjanmerkin. 

Tunnistaako joku kirjan?

En voisi sanoa itseäni Myyrä-faniksi, jos en olisi hankkinut matkalta jotain siihen liittyvää. Tässä siis maailman katu-uskottavin (ja repussa rytistynyt) t-paita. 

Ehkä tämä toimii jonkinlaisena motivaattorina ajo-opiskelussa? 

Yhteenvetona voisi sanoa, että jos kaupungin kanssa voisi mennä naimisiin, valitsisin armaaksi aviopuolisokseni Prahan. Vaikka useisiin kaupunkeihin olen elämässäni rakastunut, Praha on se, joka vei jalat alta ensisilmäyksellä. Mystinen ja salaperäinen kaupunki, jonka mystisyys ja salaperäisyys ehkä hieman kärsii turistien määrästä, mutta onnistuu silti lumoamaan. 

Praha, sinulla on aina paikka sydämessäni. Jonain päivänä tulen vielä takaisin.