Näytetään tekstit, joissa on tunniste Euroviisut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Euroviisut. Näytä kaikki tekstit

lauantai 31. joulukuuta 2022

2022 (1/2)

Vuoden viimeistä päivää viedään, mikä tarkoittaa perinteistä vuosikatsausta! Vuosikatsauksen ensimmäisessä osassa käsittelen vuottani yleisesti, ensi vuoden puolella ilmestyvässä jatko-osassa kerron kirjavuodesta 2022. 

Vuosi 2022 tuntui monessa kohdassa raskaalta, opiskeluja oli paljon. Toisaalta vuosi vilahti ohi hetkessä, toisaalta se tuntui niin pitkältä, että alkuvuosi tuntuu olleen aivan eri elämää kuin nykyhetki. Kuten ennenkin, postauksen kuvituskuvat liittyvät tilanteisiin tai sitten ovat liittymättä. 





Vuonna 2022 minä
Useamman kerran on käynyt niin, että olen unohtanut vaihtaa läppärillä kyrillisen näppäimistön latinalaiseen venäjäntehtävien jälkeen. Tässä yritin ryhtyä katsomaan Sohvaperunoita, mutta jostain syystä Google ei tarjonnut tuloksia. 

⦁ aloitin vuoden etäopetuksessa. Tuntui todella epätoivoiselta palata takaisin Zoomin äärelle, kun syksy oli kuitenkin ollut pitkälti lähiopetusta. Muistot viime vuoden onnettomasta ja ahdistavasta koronakeväästä palasivat todella voimakkaasti mieleen. Onneksi viimeisessä periodissa päästiin taas lähiopetukseen, mutta itselläni oli siellä niin vähän opintoja, että se oli laiha lohtu. Olin ajatellut, että kevät olisi opintojen puolesta kevyt, mutta olin väärässä. Jo se, että opiskelin sekä venäjää että ranskaa teki keväästä hankalan. Venäjä oli hankalaa muuten vain, ja ranska, josta olin varmuuden vuoksi valinnut alkeiskurssin (huolimatta siitä, että opiskelin kieltä koko lukion läpi), oli välillä jopa turhauttavan helppoa. Vaikka lukiossa oli normaalia, että lukujärjestyksessä oli vähintään kahta, usein jopa kolmea kieltä, huomasin, että yliopistossa kieltenkurssien vaatima työmäärä on kaiken muun ohella niin suuri, että kaksi kieltä yhtä aikaa on yksinkertaisesti liikaa. Lisäksi keväälle osui muutama muukin työläs kurssi, ja vaikka luentoni loppuivat jo ennen vappua, kirjallisten töiden viimeiset rutistukset puristivat mehut melkoisen tarhokkaasti. Lisäksi kevättä hallinnoi koronastressin lisäksi stressi harjoitteluhausta, joka oli melkoinen epätoivon taival. Kesäloma tuli siis todella tarpeeseen! 

⦁ toimin ainejärjestölehden päätoimittajana. Olen ollut mukana ainejärjestömme lehden toimituksessa lähes koko opiskelija-aikani, ja jossain vaiheessa aloin (hieman yllätykseksi itsellenikin) haaveilla päätoimittajuudesta, ja niinpä sitten päädyinkin lopulta siihen hommaan. Vuoteni päätoimittajana oli antoisa, vaikka monenlaista vastoinkäymistä siihenkin mahtui aina temppuilevasta taitto-ohjelmasta painojälkipainajaisiin. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen kaikkeen, mitä toimitus sai tänä vuonna aikaan. Lehti oli vaipunut jonkinasteiseen koronakoomaan, mutta tänä vuonna se palasi menneisiin loiston päiviinsä. Tämä ei tietenkään ole vain oma ansioni, mutta silti olen tästä erittäin ylpeä. Järjestössämme on tapana, että päätoimittajan pesti kestää vuoden, joten luovutan soihtuni seuraajalleni. Vaikka olen iloinen siitä, että minun ei tarvitse tehdä enää yhtäkään talousarviota tai stressata painoaikatauluista, koen silti pientä haikeutta: onhan tämä melkein kuin luopuisi lapsestaan! 

Päätoimittajan puolisalaisia (ja -sensuroituja) muistiinpanoja taiton viimeistelyyn. Ei, en anna näille kontekstia.  

⦁ pääsin taas pitkästä aikaa laulamaan kuorossa. Koronan takia oman kuoroni toiminta oli pari vuotta täysin paussilla, mutta keväällä käynnisteltiin toimintaa varovasti uudelleen. Keväällä laulettiin vielä maskien kanssa (yllättävän hankalaa! En ollut tajunnutkaan, miten paljon nopeammin ääni väsyy maskin kanssa) ja melko pienellä kokoonpanolla, mutta syksyllä päästiin kunnolla asiaan ja jopa esiintymään! Yhdessä laulaminen on todella kivaa, sen olen taas päässyt huomaamaan. Miten ihanaa onkin, kun pari-kolmekymmentä ihmistä laulaa kuin yhdestä suusta, ja äänet soivat yhdessä <3

⦁ kuuntelin hyvin paljon musiikkia. Pääosin tänäkin vuonna levylautastani hallinnoivat vanhat tutut, mutta esimerkiksi Hectoriin tutustuin tänä vuonna paremmin (joskin tutustuttavaa miehen tuotannossa vieläkin riittää). Uutta musiikkia ilmestyi esimerkiksi Olavi Uusivirralta ja Scandinavian music groupilta, jonka Ikuinen ystävä -albumi on ehdottomasti vuoden isoimpia tapauksia (edellinen levy oli nimittäin ilmestynyt vuonna 2015). Päädyin ennakkotilaamaan Ikuisen ystävän itselleni synttärilahjaksi, ja olihan se ihanaa, kun levy kolahti ilmestymispäivänä postiluukusta mukanaan bändin jäsenten nimmaroima valokuva. 


⦁ seurasin ihmetellen koronarajoitusten purkua. Kun on kaksi vuotta elänyt pandemia-arkea, rajoitusten höllentäminen tuntui ihmeelliseltä ja jopa vähän kielletyltä. Vaikka inhosin maskien käyttöä, oli silti outoa olla käyttämättä niitä. Muistan miettineeni esimerkiksi lähikauppani ovella, laittaako maskin päähän vai ei, koska leivän hakeminen ilman tuntui jopa rikolliselta :D mutta kyllä siihenkin sitten tottui, ja suurimmaksi osaksi rajoitusten purku on tuottanut vain suurta iloa. (En ole muuten vieläkään sairastanut koronaa, vaikka lähes kaikki tuntemani ihmiset ovat, jopa useampaan kertaan. Jossain takaraivossani pelkään, että tähän asti selviäminen tarkoittaa jotain kauheaa ruttokurimusta tulevaisuudessa...) 

⦁ vietin pitkästä aikaa normaalivappua! Viimeksi pääsin viettämään opiskelijavappua fuksivuotenani, ja olinkin miettinyt, onko aika kullannut vappumuistot, ja onko vappu sittenkään yhtä huima ja maaginen juhla kuin sen muistelin olevan. Mutta kyllä oli! <3 Vappuviikkoon ja itse juhlaan mahtui useita unohtumattomia hetkiä, ja vaikka olin juhlinnan jäljiltä erittäin väsynyt, olin myös onnellinen.  

Ainoa ottamani kuva vapulta, jossa ei ole tunnistettavia ihmiskasvoja. Vapunpäivän piknikillä oltiin kirjaimellisesti yhdessä läjässä. 

⦁ matkustin katsomaan Euroviisuja. En sentään Torinoon, mutta Tampereelle (sama alkukirjain kuitenkin!) ystäväni luo. Olemme kyseisen ystävän kanssa katsoneet viisuja pandemia-aikana Zoomin välityksellä etänä, joten oli ihanaa, että pääsimme katsomaan tämän lempimusiikkikilpailuni finaalin yhdessä. Viikonloppu oli muutenkin ihana: siinä oli museoita, hyvää ruokaa, ratikka ja tärkeitä tyyppejä <3


⦁ novellini julkaistiin kansien välissä. Päädyin kirjoittamaan novellin vähän sattumalta, mutta niin vain se valittiin julkaistavaksi erääseen kokoelmaan, ja se oli ihana ja iso juttu! Teos, jossa novellini julkaistiin on käytännössä omakustanne, joten mitään suurta yleisöä en odota sen koskaan saavan. Kuitenkin minulle on valtavan suuri asia jo se, että tekstini on teoksessa, jolla on oma ISBN-numero :D  Novellissani oli jonkin verran minulle epätyypillisiä tyylikikkailuja, joiden onnistumista vähän epäröin, mutta näköjään kannatti kikkailla! Harmikseni en sairastumisen takia päässyt teoksen julkkareihin, mikä vähän kaivelee edelleen: olisihan kyseessä ollut ensimmäiset julkkarit, jossa itse olisin ollut juhlakaluna (tosin monen muun rinnalla, mutta kuitenkin). Tärkeä askel alppipolullani joka tapauksessa. 

⦁ olin oman alan kesätöissä! Suoritin museologian harjoittelua, ja pääsin siten ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään oman alan töitä, kun sain harjoittelupaikan eräästä pienehköstä museosta. Kyseinen museo ei ollut paristakaan syystä ehkä optimaalisin valinta, esimerkiksi sen sijainti oli minulle hankala (edestakaisten matkojen kanssa työpäiväni olivat helposti melkein 10 tunnin mittaisia). Tästä huolimatta nautin työstä: kyllä kummasti motivoi töiden tekemistä, kun saa olla omien kiinnostuksenkohteiden kanssa tekemisissä! Yllätyin siitä, kuinka paljon loppujen lopuksi pidin opastusten pitämisestä. Vähän esiintymiskammoisena introverttinä opastukset pelottivat minua ehkä kaikista eniten, mutta hyvin ne loppujen lopuksi menivät, ja huomasin kehittyväni siinä. 

Kokoelmatöitä museolla. (Mikäli joku oikea museoihminen tätä lukee: ei, olosuhteet eivät ehkä ole parhaat mahdolliset, mutta sillä oli mentävä, mitä oli annettu!)

⦁ ajoin autolla enemmän kuin koskaan aiemmin. Vaikka pääosin kuljinkin töihin bussilla, viikonloppuisin piti turvautua omaan autoon. En ollut koskaan aiemmin ajanut yhtä pitkää matkaa ilman jonkinasteista henkistä tukea. Ajaminen sujui kuitenkin hyvin, kertaakaan en kolaroinut, eikä kukaan tai mikään vahingoittunut tai kuollut minun takiani! Ensimmäinen työmatka oli täynnä kuolemanpelkoa, mutta sekin helpotti kesän kuluessa. Välillä oli suorastaan kivaa vain ajaa pätkyttää moottoritietä ja kuunnella kivaa musiikkia! Jonkin verran ajelin kesän aikana töiden ulkopuolellakin, ja vaikka en ajamisesta eritysesti nautikaan, on ihan kiva, ettei ole pelkästään hankalien bussiaikataulujen varassa kotikotona ollessani. (Mainitsemisen arvoista lienee sekin, että sain kesällä elämäni ensimmäisen ja ainakin toistaiseksi myös viimeisen pysäköintisakkoni...)

⦁ vietin kesää minkä töiltäni ehdin. Vietin kesää tosiaan kotikotona, enkä hankalien työaikojeni vuoksi päässyt koko kesänä opiskelukaupunkiin käymään. Kivoja juttuja pääsin tekemään työnteonkin ohella: pari päiväreissua, ystävien näkemistä, hauskat juhannusjuhlat ja hetkiä riippumatossa. Siivosin myös huoneeni kaappeja, mikä oli melkoinen työmaa, koska säilytän aivan kaiken, mutta samasta syystä myös ilahduttavaa ja yllättävääkin hommaa. 

Kesän pehmein työkaveri <3

⦁ täytin 23 vuotta. Leivoin kakun, jonka on ehkä kaikkien aikojen vaikein leipomani, mutta äärimmäisen herkullinen (joskin myös melkoisen tukuinen :D) Synttärilahjaksi sain vanhemmiltani kastelukannun, mikä ilahdutti todella paljon: olenhan nämä kaikki omillani asutut vuodet kastellut huonekasvini pesupallolla :D 


⦁ palasin opiskelukaupunkiin viettämään kesäloman viimeisiä viikkoja. Vaikka tämä lyhyt loma ei ehkä ihan sisältänyt kaikkea, mistä haaveilin, pääsin esimerkiksi käymään museoissa ja viettämään aikaa ystävieni kanssa. Lisäksi toteutin erään retken, josta olin haaveillut todella pitkään! 

⦁ katsoin elokuvia ja sarjoja. Sarjoista mieleeni jäivät parhaiten The Office, Unorthodox, Milkshake ja Aikuisten kolmas kausi. Vuoden aikana katsotuista elokuvista suosikkejani olivat mm. Encanto, Emma, ...tick...tick...BOOM!, Fight club, Orlando, The Rutles: All you need cash ja Glass onion (jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä :D). 

Yhtenä viikonloppuna tein ruuaksi intialaistyyppistä kastiketta ja päätin panostaa ja leipoa kaveriksi naan-leipiä.  

⦁ aloitin viidennen vuoteni yliopistossa. Jos viime vuonna oli akateemista ikäkriisiä ilmassa, nyt varsinkin oli! Syksyyni mahtui maisteriopintojen aloittamista sekä omassa pääaineessani että eräässä maisteriohjelmassa, johon pääsemisestä olin haaveillut fuksista lähtien. Siihen kuului myös kriiseilyä graduaiheen kanssa, venäjän läksyjä ja vielä vähän lisää venäjän läksyjä ja oppimispäiväkirjoja, jotka aloitettiin liian myöhään. Opinnot tuntuivat syksyllä turhankin raskailta, ja valitettavasti ensi kevätkin näyttää täydeltä. Jospa oppisin aikatauluttamaan kevään aikana paremmin? 

⦁ kävin livekeikoilla. Koska en ole koskaan ollut mikään suuri keikoilla kävijä, se, että näin viisi artistia tämän vuoden aikana livenä, on iso juttu. Keväällä ja kesällä olin katsomassa Kalevauvaa, Arppaa, J. Karjalaista ja Prinssi Rohkeaa ja Erämaan rottia, syksyllä Scandinavian music groupia. Kevään ja kesän keikat nautin ulkoilmassa, pääosin hyvässä säässä (yhden tosin niin karmeassa kaatosateessa, että olin aivan läpimärkä sadevarusteistani huolimatta!). Lemppariksini näistä nousee ehkä J. Karjalainen, jonka lavakarisma on uskomaton! Smg:n keikan sain nauttia eturivistä käsin, ja Ikuinen ystävä -albumi aukeni jotenkin paljon paremmin. Löysin itseni esimerkiksi kyynelehtimästä Kukaan ei ole virheetön -kappaleelle. Livekeikoissa on jotain maagista. 

Smg <3

⦁ seikkailin. Vuoteen mahtui parikin seikkailuja, joihin liittyi jännittäviä kulkuneuvoja, pieniä eksymisiä ja tietenkin eväitä. Hyvät eväät ovat retkeilyn pääasia! 

⦁ kirjamessuilin. Perinteiseen tapaan kävin kaksilla kirjamessuilla, ensin Turussa ja sitten Helsingissä. Helsingin messuista tein myös oman postauksensa. 



⦁ katsoin musikaaleja. Vuoden aikana katsoin musikaalit Encanto, ...tick...tick...BOOM!, West side story (vuoden 2021 versio), Oklahoma!, Elvis, Mulan II ja The Rutles: All you need is cash. Lisäksi kuuntelin Frozenin Broadway-version. Musikaalien kuuntelua toivon petraavani ensi vuonna! Lempimusikaalini tänä vuonna on ehdottomasti ...tick...tick...BOOM!, jota katsoessani itkin itseni märäksi rätiksi. 

⦁ taideintoilin. Vierailin useamman kerran taidemuseoissa, ja muistin taas, kuinka paljon pidän taiteesta eri muodoissa. Kirjallisuus ja musiikki ovat vahvasti läsnä arjessani, mutta muut taiteen muodot jäävät helposti paitsioon. Osittain tästä oivalluksesta inspiroituneena toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja ostin itselleni vesivärit! Toivon pääseväni ensi vuonna maalaamaan pitkästä aikaa. Toin kotikotoakin hieman vanhoja öljypastelliliituja siinä toivossa, että niitäkin tulisi käytettyä enemmän. Kävin myös opiskelukaupunkini teatterissa, ensimmäistä kertaa ikinä! (Eihän siihen mennytkään kuin viisi vuotta...) Teatterissakin pitäisi käydä useammin. 

Käydessäni Turun taidemuseossa pääsin katsomaan Heleneä silmästä silmään. Tämä on yksi lempitauluistani häneltä. 

⦁ pääsin joululomalle ja matkustin kotikotiin sitä viettämään. Raskaan syksyn jälkeen oli ihanaa vain maata sohvalla ja syödä konvehteja. 

⦁ kirjoitin. Sen jälkeen, kun sain DVR:n ykkösversion valmiiksi syksyllä 2021, en kirjoittanut säännöllisesti moneen kuukauteen. Vaikka alkuvuodesta kirjoitinkin tuon julkaistavaksikin päätyneen novellin, ei kirjoittamisessa ollut samanlaista rutiinia kuin ennen. Kirjoitusrutiiniin pääsin kiinni vasta huhtikuussa, kun osallistuin Camp NaNoWriMoon ja aloitin P:n editointia. Campin hävisin tällä kertaa, mutta P:n editointi on edennyt hyvin mukavasti: olen editoinut arviolta n. 2/3 koko kässäristä. Välillä on ollut tahmeampaa, välillä helpompaa, mutta sellaista kirjoittaminen yleensä onkin, ylä- ja alamäkiä. Pari viime vuotta ovat olleet vähän hankalia kirjoittajaitsetunnon kannalta, mutta tänä vuonna olen luottanut itseeni kirjoittajana vähän enemmän. Minulla on ääni, ja se ääni, sen kertomat tarinat ovat tärkeitä. Alkukesän novellijulkaisun lisäksi sain loppuvuodesta tietää, että myös eräs toinenkin novellini tullaan julkaisemaan ensi vuoden aikana. Vaikka tämä(kin) julkaisu on Suomenkin mittakaavassa pieni, eikä varmaan pääse minkään suuren yleisön tietoisuuteen, olen erittäin onnellinen ja otettu tästä tilaisuudesta. Julkaisu kuin julkaisu, ja tietyissä piireissä tällainen julkaisu on melko arvostettu! Mutta se ensi vuoden suunnitelmista tässä kohtaa, palaan näihin vielä vähän myöhemmin. 
"E ei tykkää muistella menneitä, mutta ei hän halua ajatella liikaa tulevaakaan, hän sanoi hiljaa ja pudisti päätään. – Hän haluaa olla aina vain tässä ja nyt. Enkä minä voi syyttää häntä siitä. Menneisyydessämme ei ole juurikaan hyviä asioita, ja tulevaisuudensuunnitelmat voivat kaatua milloin tahansa. Mutta kai minä silti haluan katsoa tulevaan, ottaa riskin. Menneeseen ei ole mitään järkeä jäädä vellomaan, sitä ei voi enää muuttaa."

 (P, luku 9)

Editointimuistiinpanojen tekemistä.

2022 oli varsin kiireinen ja usein myös stressaava vuosi, mutta siihen mahtui paljon mieleenjääneitä ja sydäntä lämmittäneitä hetkiä. Ensi vuosi tulee olemaan niin ikään hyvin opiskeluntäyteinen, mutta toivon, että siellä odottaisi myös hyviä hetkiä, joiden voimalla jaksaa arkisen puurtamisen. Vuodelta 2023 toivon myös, että kirjoittaisin enemmän blogiin! Tämä on kuitenkin mukavaa hommaa, ja luonnoksissa odottelisi vaikka mitä kivaa, joka on kirjoittamista vaille valmista. Jos edes kahdesti kuukaudessa kirjoittaisin, se olisi jo voitto! 


Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Tavataan vuonna 2023! 

keskiviikko 1. kesäkuuta 2022

Toukokuun luetut 2022

Toukokuussa 2022 luin seitsemän kirjaa (927 sivua), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuvaa, yksi non-fictionia, yksi uusintoja ja yksi äänikirja.

Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu 220 s. 
Parvela, Timo: Ansa ja Oiva suurkaupungissa (Ansa ja Oiva #2) 78 s. [U]
Hepo-oja, Briitta: Hylättyjen lasten kaupunki 5 h 3 min [K]
Koivisto, Tarmo: Mämmilä 1988-1996 (Mämmilä #3) 192 s. 
Kujanen, Riikka (toim.): Luonto 99 s. 
Murtomäki, Asko: Finland 12 points! Suomen Euroviisut 255 s. 
Savolainen, Helina (toim.): Nyrjähtänyt todellisuus 83 s. 

kotimaisia: 6
käännöskirjoja: 1
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 4
muualta: 2

Kultahattu on ollut lukulistallani jo vuosia, ja oli itse asiassa ensimmäisiä kirjoja, joita Goodreads-tilin tehdessäni lisäsin TBR-listalleni. Ja niinpä vain reilut kuusi vuotta myöhemmin päädyin tämän kirjan lukemaan :D Kultahattu sijoittuu 1920-luvun Yhdysvaltoihin ja seuraa yläluokkaan kuuluvien elämää. Tarinan keskiössä on salaperäinen Jay Gatsby, joka järjestää kartanossaan hulppeita juhlia. Tarinan kertoja, Gatsbyn naapuri Nick Carraway imaistaan mukaan Gatsbyn elämään, ja pian hän saa kuulla, että Gatsby on muuttanut taloon vain ja ainoastaan siksi, että hän haikailee nuoruudenrakastetunsa Daisyn perään. Ainoa ongelma on se, että Daisy on nykyään naimisissa. Kirja oli mielestäni kiinnostava ajankuva. Fitzgerald on kirjoittanut kirjan 1920-luvulla, eikä minulla ole syytä epäillä, että hän ei olisi ainakin jossain määrin kirjoittanut siitä, mitä hän näki ympärillään. Rikkaat elävät yläkylläisyydessä, näennäisesti vailla huolta huomisesta, mutta ensimmäinen maailmansota on jättänyt jälkensä heihinkin. Valitettavasti en kuitenkaan erityisemmin pitänyt kirjasta. Kirjoitustyyli oli raskas ja siihen oli vaikea päästä sisään. Hahmotkin jäivät etäisiksi, vaikka heidän tarinoidensa perusteella heillä olisi potentiaalia olla kiehtovia ja koskettavia. Tarina itsessään oli mielenkiintoinen, mutta tapa, jolla se kerrottiin, jätti minut kylmäksi. Sentään kirjassa oli kiinnostavaa symboliikkaa, mutta täytyy myöntää, etten jaksanut kauheasti miettiä sitä. 

Viime keväänä luin Timo Parvelan lastenkirjan Ansa ja Oiva, ja nyt oli sitten hyvä hetki lukea myös tekoksen jatko-osa Ansa ja Oiva suurkaupungissa. Ensimmäisen kirjan olen lukenut lapsuudessani useamman kerran, mutta tämä on jäänyt vieraaksi (en edes muistanut, millainen kansikuva tässä oli), mutta olen kuitenkin todennäköisesti lukenut tämän ainakin kerran aikaisemminkin. Merkkasin tämän kuitenkin uusinnaksi, koska uskallan väittää lukeneeni tämän joskus. Kirja kertoo nimensä mukaisesti siitä, kuinka maalaiselämään kyllästyneet Ansa ja Oiva muuttavat suurkaupunkiin. Kaupungissa he esimerkiksi hankkivat kännykän, auttavat avaruusolentoja ja yrittävät lomailla. Mutta mitä tehdä, kun Oiva haluaisi olla merkittävä? Valitettavasti tämä(kin) kirja oli melkoinen pettymys: annoin sille vain kaksi tähteä Goodreadsissa. Rakastan Ansan ja Oivan tv-asema -tv-sarjaa, ja jotenkin on käsittämätöntä, miten huonosti tarina toimii kirjaformaatissa, vaikka muutamia tv-sarjasta tuttuja vitsejä tässäkin oli. Jotenkin nekin jäivät hämmästyttävän laimeiksi. Edellisessä kirjassa oli minusta hauskempi, tämä sai aikaan ehkä yhden tai kaksi hymähdystä. Kirjan viimeisistä luvuista tosin pidin kovasti, ne olivat ehdottomasti kirjan parasta antia. 

Olen pitänyt Briitta Hepo-ojan teoksista, mutta Hylättyjen lasten kaupunki oli syystä tai toisesta jäänyt lukematta, vaikka sen ilmestymisestä on jo useita vuosia aikaa. Teos kertoo Mikosta, jonka äiti hylkää hänet metsään. Mikko löytää tiensä Hylättyjen kaupunkiin: keskellä metsää olevaan, rapistuneeseen kaupunkiin, jossa eksyneet ja hylätyt lapset asuvat keskenään. Jotain mystistä paikkaan liittyyn, mutta Mikosta tuntuu, ettei hänelle kerrota kaikkea. Mikä on se saarella asuva hirviö, jonka nimeä ei saa sanoa? Hylättyjen lasten kaupunki on viihdyttävä ja sympaatinen lasten seikkailuromaani. Siinä on jotain samaa kuin Astrid Lindgrenin Veljeni leijonamielessä tai alkuvuodesta lukemassani Matias Riikosen Matarassa. Mikko on sympaattinen päähenkilö, ja koko konsepti hylätyistä lapsista on kiinnostava. Oli myös mukavaa, että elämä keskenään ilman vanhempia ei ollut pelkkää iloa ja riemua, vaan lapsilla oli monenlaisia hankaluuksia, se toi fantastiseen romaaniin uskottavuutta. Kirjassa oli myös fantasiaseikkailuksi hyvin tummia sävyjä, alkaen jo ihan siitä, että Mikon ja muiden lasten kaltaisia on olemassa oikeassakin elämässä, eivätkä surulliset ja epäreilut kohtalot ole pelkkää fiktiota. Pidin kovasti siitäkin, kuinka Mikko otti veljekseen pienen Ola-pojan, joka myös saapuu kaupunkiin. Veljesten suhde oli liikuttava ja aito. Kirja ei kuitenkaan mielestäni oikein toiminut kokonaisuutena. Siinä oli paljon juonilankoja, jotka jäivät sitomatta: esimerkiksi Hylättyjen kaupungin taustoja olisin kaivannut enemmänkin, varsinkin, kun kirjassa väläyteltiin jonkinlaista varjohallitusta, joka olisi kaiken takana. Loppukin oli mielestäni hieman liian avoin ja hätiköity: mieleeni tulivat omat ala-asteella kirjoitetut tarinani, eikä mitenkään erityisen hyvällä tavalla. Toki kyseessä on lastenkirja, eikä minun ehkä pitäisi arvostella sitä aikuisen silmin, mutta samalla olen sitä mieltä, että kirjan suuntaaminen lapsille ei toimi perusteena juonen heikolle rakennukselle. Ehkä olisin pitänyt tästä lapsena, en tiedä. Viihdyin kirjan parissa toki näin aikuisenkin, eikä se ole yhtä huono kuin saan sen tässä kuulostamaan, mutta sen monet kompuroinnit jäivät häiritsemään. 

Mämmilä-sarjakuvan lukeminen jatkui myös toukokuussa, kun kävin kotikotona. Kolmannessa kokoelma-albumissa Mämmilään saapuu 1990-luku, lama ja sen lieveilmiöt. Myös IT-ala nousee, ja kaupunkiin saapuu pakolaisia. Kokoelmassa oli tällä kertaa vähemmän politiikkaa, mistä nautin: moitinhan edellisen osan kohdalla sen politiikka- ja yrityspainotteisuudesta. Hahmot kasvavat ja vanhenevat jälleen, ja itse kunkin elämässä sattuu ja tapahtuu. Vaikka en edelleenkään pidä ihmeemmin Koiviston piirrustustyylistä, viimeistään tässä osassa huomasi sen, että hän on kehittynyt piirtäjänä kovasti. Pidin erityisesti eräästä kunnallisvaltuuston kokouksesta, jossa kuvakulmien käyttö oli lähes elokuvallista. Myös sarjakuvan viimeinen sivu lämmitti kovasti sydäntäni, ja oli ehkä jopa lempikohtani koko albumissa. Valitettavasti tämä osa oli vanhentunut huonommin kuin edelliset osat, ja toimi hyvänä esimerkkinä siitä, että mikä on 30 vuotta sitten ollut yleisesti hyväksyttyä, ei nykyään enää välttämättä toimi. Mämmilään saapuu pakolaisena Afrikasta (tarkempaa kotimaata ei missään vaiheessa mainita) Muhammed Al-Zomal, tuttavallisemmin Mukku. Tummaihoinen, suomea murtaen puhuva mies herättää kaupunkilaisissa ihmetystä ja pelkoakin, vaikka Mukku ei tarkoita mitään pahaa. En usko, että Koivisto tarkoitti aikanaan Mukun hahmolla loukata ketään, ja monesti hänen kauttaan nauretaankin juuri mämmiläläisten ennakkoluuloille ja rasismille. Mukku on kuitenkin hyvin sterotyyppinen hahmo, johon viitataan lähes joka tilanteessa n-sanalla (jota ei ole sensuroitu mitenkään). Koin oloni moneen otteeseen erittäin kiusaantuneeksi kirjaa lukiessani: miksi tällainen on ollut hyväksyttyä sarjakuvan julkaisuaikaan ja vielä myöhemminkin? Paha maku jäi suuhuni siitäkin, että kirjaan myöhemmin kirjoitetussa esipuheessakin Mukun hahmoa ylistettiin (n-sanaa huolettomasti viljellen), eikä rasistista stereotypiaa mitenkään kritisoitu. Maailma muuttuu, ja hyvä niin. 

Seuraavaan kirjaan menemme pienen aasinsillan kautta. Viime syksynä luin 13-19-vuotiaiden kirjoittajien Nuoruus. Nyt. -kokoelman, josta kirjoitin näin: "Joissain teksteissä oli käytetty kekseliäästi kieltä ja tarjottu kiinnostavia näkökulmia, mutta hyvin suuri osa oli melko tylsiä ja keskenään samanlaisia, eikä niissä ollut minulle erityisen suuria oivalluksia. Luulen, että suhtauduin tähän kokoelmaan hieman liian ankarasti, sillä kirjoittajat olivat kuitenkin nuoria. [...] Odotin tältä kuitenkin enemmän. Olisiko tämä uponnut minulle paremmin esimerkiksi silloin, kun olin itse yläasteikäinen? Mahdotonta sanoa." Kun sitten eräällä kirjastoreissulla huomasin hyllyssä Turun yliopiston luovan kirjoittamisen ainejärjestö Kammio ry:n antologian vuodelta 2020, päätin lainata sen ja katsoa, millaisia tekstejä siinä olisi. Niiden kirjoittajat olisivat lähempänä omaa ikääni ja elämäntilanteetkin todennäköisesti muistuttaisivat enemmän omaani, iskisikö se paremmin kuin teinien kirjoitukset? Spoiler alert: iskivät. Vuoden 2020 antologian nimi on Luonto, ja luonto on myös teoksen teema. Se sisältää monipuolisesti proosaa ja runoja, jotka käsittelevät luontoa useasta eri näkökulmasta. Tekstit ovat mielenkiintoisia ja erilaisia, ja kirjoittajat todella taitavia, mielestäni ihan ammattikirjoittajatasoa! Jos jotain kirjassa moitin, niin sitä, että joissain teksteissä luontoteema jäi hyvin ohueksi. Tämä ei välttämättä tehnyt tekstistä huonoa, mutta joidenkin tekstien kohdalla mietin, olisiko niiden paikka jossain muualla kuin nimenomaan tässä antologiassa. Lempinovellejani olivat Riikka Kujasen Etäisyys/läheisyys, Linnea Lahtisen Hukkumisleikki, Pauli Thurénin Kaksi sateenkaarta, Helinä Savolaisen Jääkraateri ja Ella Sariolan Sudet. Runoista puolestaan suosikkejani olivat Roosa Liina Levolan, Siri Mikkolan sekä Ruusa Auvisen tekstit. 

Olin selaillut Finland 12 points! Suomen Euroviisut -kirjaa viime syksynä kirjakaupassa, ja kiinnostunut kovasti. Kun bongasin sen hyvin halvalla samaisen kirjakaupan alennusmyynnistä alkuvuodesta, päätin kotiuttaa sen hyllyyni, rakastanhan Euroviisuja koko sydämestäni. Kun viisuviikko jälleen toukokuussa koitti, otin kirjan luettavakseni. Kirja käy läpi kaikki historian Euroviisut aina vuodesta 1956 alkaen (Suomi tosin oli ensimmäistä kertaa mukana vasta 1961) aina vuoden 2007 Helsingin viisujen kynnykselle. Kirjan nimen mukaisesti näkökulma keskittyy Suomen viisuhistoriaan. Kirja rakentuu niin, että jokaiselta vuodelta kerrotaan ensiksi Suomen viisukarsinnoista ja niiden voittobiisistä, ja sen jälkeen kerrotaan hieman lyhyemmin itse kansainvälisestä kilpailusta. Lisäksi kirjassa oli joka vuodelle hyvät taulukot niin Suomen karsinnoista kuin viisufinaaleistakin, ja erityisesti niihin tulen varmasti palaamaan useita kertoja myöhemminkin. Pidin todella paljon myös kirjan visuaalisesta ilmeestä! Kirjassa oli minulle jonkin verran tuttua asiaa, mutta opin myös paljon uutta. Minua yllätti esimerkiksi se, että Suomen mediassa Euroviisuihin on oikeastaan aina suhtauduttu vähättelevästi: jotenkin oletin, että ainakin ensimmäisinä kilpailuvuosikymmeninä kilpailuista oltaisiin oltu enemmän innoissaan. Kirja toimi mielestäni oivana muistutuksena siitäkin, että vaikka Suomen viisumenestys ei ole varsinaisesti päätä huimannut, ihan viimeisiä sijoja Suomella on loppujen lopuksi melko vähän: vuosina 1961-2007 Suomi oli viimeisellä sijalla vain kahdeksan kertaa. (Toki kaksi kertaa Suomi jäi semifinaaleihin, ja 1990-luvun viisusääntöjen takia Suomi ei useampana vuonna päässyt kilpailemaan ollenkaan). Olisin kaivannut kirjaan hieman laajempaa näkökulmaa kansainvälisiin kilpailuihin: joitakin tärkeitäkin faktoja jouduin itse googlettamaan (kuten miksi viisuja ei jonain vuonna järjestettykään edellisen vuoden voittajamaassa), mikä on tietokirjaa lukiessa hieman heikko esitys. Toki ymmärrän, että kirjassa on haluttu pitää fokus juuri Suomen viisuhistoriassa. Kirjan julkaisusta on yli 10 vuotta aikaa, ja viisuissa on sattunut ja tapahtunut sittemmin kaikenlaista, esimerkiksi parin vuoden takaisin pisteenlaskusysteemin uudistus. Uusi vastaava kirja voisi siis olla jossain vaiheessa paikallaan! Ajan hampaan nakerruksen näkee siitäkin, että kirjassa käytetään halventavaa nimitystä romaneista ja väärää termiä transsukupuolisuudesta. Näiden moitteidenkin jälkeen voi kuitenkin sanoa, että Finland 12 points! on monipuolinen tietokirja, jota voi suositella niin viisunoviisille kuin kokoeneemmallekin fanille. 

Luonnon kaveriksi lainasin myös Kammio ry:n antologian vuodelta 2019. Nimensä mukaan Nyrjähtänyt todellisuus kertoo hetkistä, jolloin todellisuus jollain tavalla nyrjähtää. Teema ohjaa ajatukset automaattisesti spefiin, mutta antologiassa on myös reaalimaailmaan sijoittuvia tekstejä. Tässä teemaa käsitellään mielestäni mielenkiintoisemmin kuin Luonto-antologiassa. Vuoden 2020 antologan lailla tämäkin sisältää sekä proosaa että runoja. Nautin Nyrjähtäneen todellisuuden tekstien tarinanrakennuksesta ja kielenkäytöstä. Lempinovellejani olivat Helinä Savolaisen Flamingoja, Johanna Aspin Kuolonrievun kohtalonhetket, Shimo Suntilan Hämeenkuilu, Anna Lappalaisen Niille jotka itkevät tanssiessaan, Isa Lehtisen 19.38 ja Linnea Lahtisen Sokerista tehty, ja -runojani Karoliina Tervosen Värikoordinoitu instafeed, Lyyra Virtasen Anomus ja Hilma Willandtin Raaka leikki. 
(En voi varsinaisesti sanoa tuntevani ketään kirjan kirjoittajista, mutta heidän joukossaan on pari, joiden kanssa olen ollut jonkin verran tekemisissä. Pyrin kuitenkin siihen, ettei tämä vaikuttanut arviooni, ja olin niin objektiivinen kuin vain suinkin pystyn.)



*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
5. Kirjassa sairastutaan vakavasti: Hylättyjen lasten kaupunki
10. Kirjan nimi on mielestäni tylsä: Luonto
31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää: Finland 12 points! (Euroviisut ovat minulle kovin tärkeät!)

Tuntuu, että toukokuussa kotini opiskelijakaupungissa oli lähinnä varikkopysähdyspaikka, jossa nukuin, heitin likaiset vaatteet pyykkikoriin ja pakkasin reppuni uudelleen lähteäkseni johonkin. Toukokuussa kävin kaksi kertaa kotikotona (molemmilla kerroilla harrastin monenlaista kulttuurihippalointia) ja näiden reissujen välillä Tampereellakin ystäväni luona, jossa katsoimme yhdessä Euroviisut. Opiskelukaupungissa ollessani majoitin pääsykoevierasta, kävin museossa ja ihastelin kirsikankukkia ja kukkivia syreenejä. Toukokuhun mahtui myös kesätyöpaikan saaminen (oman alan töitä! Ensimmäistä kertaa koskaan!), vuoden viimeisen esseen palauttaminen ja erääseen maisteriohjelmaan hakeminen. Olen nyt siis kesälomalla! Huolimatta siitä, että olen toukokuussa juossut tukka putkella sinne tänne, luin enemmän kuin moneen kuukauteen. Toki suuri osa kirjoista on melko ohuita, mutta kuitenkin! Kun kiireet helpottavat, on lukemiseenkin enemmän jaksamista ja motivaatiota. Hyvin suuri osa kuukauden luetuista kirjoista oli tosin jossain mielessä pettymyksiä, mutta oli kuitenkin ihanaa, että sain ylipäätään luettua jotain! 


Kuukauden biisi on Serbian euroviisuedustaja, Konstraktan In corpore sano. Serbian biisi oli ehkä lempparini tänä vuonna, melkoinen korvamato ainakin! Hyvä esimerkki siitä, että pienilläkin eleillä biisi ja esitys voi jäädä viisuissa mieleen! 

Kaunista kesäkuuta! 

perjantai 31. joulukuuta 2021

2021 (1/2)

Ja niin on jälleen yksi vuosi saapunut viimeiseen päiväänsä, joten on aika vuosikatsauksen. Perinteiseen tapaan tämä postaus on jaettu kahteen osaan: kuulumisiin ja kirjatilastoihin, joista viimeksi mainittu ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen. 

Toinen pandemiavuosi tuntui monessa kohdassa ylitsepääsemättömän raskaalta, mutta tarjosi myös yllättäviäkin onnistumisen kokemuksia ja iloja. Monessa kohdassa muistikuvat kuluneesta vuodesta ovat vähän sumuiset, mutta katsotaan, mitä muistoja onnistun aivojeni sopukoista kaivelemaan. Postausta kuvittavat hetket vuoden varrelta, ne liittyvät asiaan tai ovat liittymättä. 


Vuonna 2021 minä

• tein kandintutkielmaani. Tammikuusta toukokuuhun elämääni määritti pääosin kandiseminaari ja tutkielman kirjoittaminen. Olin hieman pelännyt koko prosessia, mutta yllätyin, miten mukavaa se loppupeleissä oli! Toki näin jälkiviisaana olisin voinut valita helpommankin tutkimusaiheen (esimerkiksi sellaisen, josta olisi ollut aikaisempaa tutkimusta tai josta edes joku haastateltavistani olisi tiennyt varmoja faktoja...), ja ainestonkeräysvaiheessa meinasi iskeä melkoinen epätoivo. Itse kirjoittaminen oli kuitenkin hämmentävän kivaa! Ehkä ratkaisun avain olikin siinä, että sai kirjoittaa aiheesta, joka oikeasti kiinnosti ja jonka tutkiminen tuntui (ainakin osan ajasta) mielekkäältä. Meillä oli myös todella mukava porukka seminaarissa, ja palautteen anto ja saaminen oli helppoa ja ilmapiiri kaikin puolin hyvä. Toki seminaarissa olisi ollut kivempi olla livenä kuin kökkiä Zoomissa, mutta vaihtoehtoja ei ollut, joten näillä mentiin. Kandista sain loppujen lopuksi arvosanaksi nelosen, enkä voisi olla tyytyväisempi! 

"Teen merkittävää akateemista tutkimusta vakavasti otettavasta aiheesta," hän kuiskasi itselleen liimatessaan tutkimuskirjallisuutensa vielä yhden nallekuvioisen muistilapun.


• kuuntelin jälleen runsaasti musiikkia. Useammalta lempiartistiltani ilmestyi uutta musiikkia, ihan albumillisenkin verran: näihin kuuluivat niin Marina, Autoheart kuin jopa ABBA (!!). Loppukesästä kuuntelin ahkerasti myös Erika Vikmanin debyytialbumia. SMG:ltäkin tuli uusi biisi, mikä on mainitsemisen arvoista, olihan edellisestä singlestä kulunut aikaa jo monta vuotta. Vuoteni suurin ja tärkein musiikillinen löytö on kuitenkin Miljoonasade, mikä ei liene mikään uutinen bloginkaan lukijoille. Vaikka bändin koko tuotannon olenkin kahlannut läpi, on vielä monta albumia, joihin voisin tutustua paremmin. Vuoden Spotify-tilastoissani näkyy myös se, että DVR:n soittolista on ollut kovassa kulutuksessa: viiden soitetuimman biisin joukossa on tältä listalta kaksi. 


• koin keväällä korona-ahdistusta. Koronatilanteen heiketessä kevään korvalla olin hieman eri tilanteessa kuin vuotta aikaisemmin: silloin olin pelastautunut kotikotiin juuri ennen Suomen sulkeutumista, nyt olin opiskelukaupungissa, yksin omassa yksiössäni. Saattoi mennä päiviä, jopa viikkoja niin, että ainoat kontaktini olivat opettajat ja kanssaopiskelijat Zoomissa ja kaupan kassat. Uutisten lukeminen ahdisti, varsinkin, kun opiskelukaupungissa tautitilanne oli todella paha. Kun yritti vältellä kontakteja, jäi helposti entistä yksinäisemmäksi. (Kerran teelle tullut ystävä kysyi, onko kaikki ok, mikä johti siihen, että purskahdin välittömästi itkuun ja itkin hyvin pitkään.) Maaliskuu tuntui kestävän sata vuotta, seinät kaatuivat päälle ja kaikki maailman asiat, myös sellaiset, jotka eivät liittyneet koronaan, ahdistivat. Lopulta totesin, että on ehkä paras ostaa menolippu kotikaupunkiin, koska muuten pää ei kestä enää. 

Keväällä piti kirjoittaa itselleen muistutus sellaisiin hetkiin, jolloin katastrofiajattelu uhkasi paisua liian suureksi. 


• tulin loppukevääksi kotikotiin. Huhtikuun ja toukokuun oleskelu kotona sisälsi tavallisen etäilyarjen lisäksi pääosin kandin kanssa puurtamista, mutta välillä myös autoilua. En ollut ollut ratissa elokuun 2020 jälkeen, joten autoilu hieman kammotti, mutta ennen pitkää pääsin vauhtiin (pun not intended) ajamisen kanssa, ja toimin kuskina, kun tarvittiin. En edelleenkään erityisemmin pidä autolla ajamisesta, mutta tutulla reitillä uskaltaa kuunnella jo musiikkia, eikä tarvitse puristaa rattia rystyset ihan niin valkoisina. Välillä kotikotona olemisen aikana meinasi hermo kiristyä, kun oma aikataulu ei mennyt ihan yksiin muiden kanssa, mutta loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että oli oikea päätös evakoida itsensä kaupunkiyksiöstä peräkylille. 

Viime hetken kandituskailut.

• vietin jo toista opiskelijan koronavappua, jälleen koti- eikä opiskelijakaupungissa. Jotenkin tänä vuonna en jaksanut yhtään innostua opiskelijoille tarkoitetuista etätapahtumista, joten kävin vain kuuntelemassa ainejärjestömme puheenjohtajan puheen vappustriimistä. Vapunaaton vietin perinteisissä merkeissä perheen kanssa. Vapunpäivääni puolestaan kuului pientä huonovointisuutta, lainalakki sekä pieni onnettomuus polkupöyrän ja halpis-Pommacin kanssa. Vastoinkäymisten jälkeen pääsin kuin pääsinkin toverieni kanssa vappupiknikille, jossa oli oikein hauskaa! 

Onneksi vain pullo meni ruttuun, enkä minä tai pyörä.

• Katsoin Euroviisut! Vuoden tauon jälkeen olin kaivannut tätä musiikkispekaakkelia niin paljon, että kun Te deum kajahti ensimmäisen semifinaalin alussa, olin itkeä. Semifinaalit katsoimme Zoomissa seuralaiseni kanssa, välillä pätkivää yhteyttä kiroten, ja vaikka en ihemeemmin Suomen biisistä pitänytkään, karjaisuni oli melkoinen, kun Suomi finaaliin pääsi. (Sori vaan, naapurit!♥) Finaalin puolestaan katsoin ihan fyysisessä kisakatsomossa, ja äärimmäisen jännittävän finaalin jälkeen piti tasata sykettä hyvän aikaa. Rakastan Euroviisuja yli kaiken. 



• pidin lopultakin tuparit! Muutin helmikuussa 2020, mutta koronan takia jouduin lykkäämään tuparien pitämistä aina toukokuuhun 2021 asti. Pidin kyseiset kekkerit oikeastaan kahdessa osassa, molemmat olivat erittäin mukavia tilaisuuksia, joissa oli mukavia ihmisiä, hyviä keskusteluja ja makoisia herkkuja. 

• sain kesätöitä! En oman alan (sehän olisikin ollut melkoinen temppu), enkä mitään intohimotyötä muutenkaan, mutta ei pahinta mahdollista. Suurimmat hankalauudet liittyivät työtunteihin (niitä oli sopimukseen nähden liikaa), pallotteluihin eri toimipaikkojen välillä, aikaisiin aamuheerätyksiin (yhdessä vaiheessa kesää kello soi 4.30 joka arkiaamu) ja työn fyysiseen raskauteen (jalat olivat työpäivän jälkeen niin kipeät, että pari kertaa jouduin istumaan alas jopa tiskaamisen lomassa). Esimies ja työkaverit olivat onneksi mukavia, ja syksyllä oli kivaa, että tilillä oli vähän enemmän rahaa kuin pelkkä Kelan sponsorointi. 



• vietin kesää minkä töiltäni ehdin. Työni pakottivat minut jäämään kesäksi opiskelukaupunkiin, nautin tästä uudesta kokemuksesta! Töiden ohella suuri osa kesästä meni siihen, että tein viimeisiä folkloristiikan sivuaineopintoja kirjatentteinä, mutta silti ehdin tehdä jonkin verran myös kivoja kesäjuttuja. Kävin pari kertaa uimassa, leivoin britatorttua, vein itseni retkelle, tapasin ystäviä, nautin lämpimistä kesäilloista. Välillä tosin kesähelteillä töiden jälkeen virtaa riitti ainoastaan siihen, että makasin kuumassa asunnossani tuulettimen edessä. 
 


• juhlin kesällä. Oli ylioppilasjuhlia, syntymäpäiviä, isoja ja pieniä kekkereitä. Oli ihanaa juhlia, kun oli viettänyt niin pitkän aikaa koteloituneena omaan koloonsa! Ja syntymäpäivistä puheen ollen...

Tein kortin eräälle kevään sankarille.


• juhlin omaa 22-vuotispäivääni elokuussa. Juhlapäivä kului suuremmaksi osaksi töissä (mikäs sen parempaa syntymäpäivätekemistä kuin esimerkiksi vessojen pesu!), mutta kävin töiden jälkeen hakemassa pyörän huollosta (pyörän huolto noin viiden (?) vuoden jälkeen oli parhaita sijoituksiani tänä vuonna!) ja kutsuin pari ystävää syömään kakkua. Loppujen lopuksi ihan kiva päivä, vaikka töissä olikin vähän ankeaa.  



• harrastin kylttyyriä, niin kesällä kuin syksylläkin. Kävin elokuvissa, museoissa, kulttuuritapahtumissa ja tein elokuussa jopa pienen reissun Uuteenkaupunkiin kesälomani kunniaksi. Vuoden paras kulttuurielämys oli Turussa esitetty taidespektaakkeli Huoneiden kirja, jonne päädyin vähän spontaanisti ja yllättäen, mutta joka jätti voimakkaan jäljen. Mielene jäi myös Serlachius-museon Banksy-näyttely, jonka kävin syksyllä katsastamassa. 

Huoneiden kirjan lopetusperformanssi.

Viiksien kastumista estävä teekuppi Uudenkaupungin museossa.

Banksy.

Tässä Unescon maailmanperintökohteessa en tällä kertaa käynyt sisällä, mutta kävelin pihamaalla ja ihastelin lämpimän syysillan valoa kirkon seinillä.


• katsoin elokuvia ja sarjoja. Tänä vuonna aloitin merkkaamaan myös katsomani elokuvat ja sarjat ylös, ja se on ollut erittäin hyvä asia: näin muistan vielä näin loppuvuodestakin, mitä katsoin alkuvuodesta! Suosikkielokuviani tänä vuonna olivat esimerkiksi The Labyrinth (David Bowie tiukoissa housuissa!!), In the hights ja Chigaco. Sarjojen puolelta minua viihdytti erityisesti Aikuisten toinen kausi, How I met your mother, Community ja Queen's gambit. Myös Rakastuin mä luuseriin -sarjan uusintakatselu Yle areenasta oli eräitä parhaita päätöksiä tänä vuonna, niin järjettömän hyvä sarja!

• sijoituin Nova-kirjoituskilpailussa. Kyllä, luitte oikein!! Monista eri syistä olin täysin varma, että en päässyt edes esiraadista läpi, joten voitte uskoa hämmästykseni ja yllätykseni, kun avasin eräänä iltana sähköpostin ja näin alla olevan viestin. (Saattaa olla, että huusin taas hieman ääneen. Terveisiä taas naapureille.) Jo esiraadista läpi pääseminen olisi ollut enemmän kuin olisin osannut toivoa, saati sitten kärkikymppiin pääseminen! En todellakaan ollut uskonut mahdollisuuksiini tänä vuonna, mutta niin vain kävi, että äärimmäisen kovassa spefikirjoittajien joukossa ollaan. Palkintoseremoniaan en valitettavasti päässyt paikan päälle, mutta seurasin striimiä, ja oikeastaan vasta silloin, kun kuulin oman nimeni sanottavan, uskoin, että olen tosiaan Novan kärkikympissä! Ajatus on edelleen todella hämmentävä, mutta samalla hymyilyttää joka kerta, kun asian muistan. Isoimpia ja parhaita juttuja koko vuonna. Tarkempaa sijoitusta tai yksityiskohtia novellistani en halua kertoa, koska haluan säilyttää edes jonkinlaisen anonyymiteetin. 



• aloitin syksyllä neljännen opiskeluvuoden. Iski akateeminen ikäkriisi: miten minä voin olla jo neljännen vuoden opiskelija, eihän siitä ole kuin vasta ihan tovi, kun aloitin! Ksoka kanditutkintoni oli  syksyllä vielä muutamaa opintopistettä vaille valmis, päätin, että tämä lukuvosi saa luvan olla ns. "hassutteluvuosi", jolloin voin opiskella kaikenlaista, mikä ei ole aikaisemmin mahtunut lukkariini. Syksyyn mahtuikin siten niin luovaa kirjoittamista, museologiaa, pari ylimääräistä sukupuolentutkimuksen kurssia ja venäjän alkeita. Ja miten ihanalta tuntui kävellä lähiluennolle ja istua jossain muualla kuin omassa makuuhuoneessa tekemässä muistiinpanoja! Jonkin verran pääsin etäopetuksestakin "nauttimaan" syksyn aikana. Syksyllä pääsin myös nauttimaan opiskelijaelämästä, kun pitkän tauon jälkeen oli taas fyysisiä tapahtumia! 

Venäjän aloittamisen myötä seinälleni on ilmestynyt muistilappuja. 

• katsoin musikaaleja. Vuoden aikana katsoin The Promin, The Labyrinthin, The story of Fire sagan, Chigacon, State fairin ja In the Hightsin. Aloitin blogissa myös Suuren Rodgers & Hammerstein -seikkailun, jonka on tarkoitus jatkua ensi vuonna. Tänä vuonna en tainnut kuunnella yhtäkään musikaalia, mitään ei ainakaan tule mieleen. 

• kävin taas vuoden tauon jälkeen Helsingin kirjamessuilla. Vaikka korona tarjosi ylimääräistä jännitystä vielä messuviikon alussa, oli ihanaa viettää taas viikonloppu kirjoja pursuilevassa Messukeskuksessa. 


• valmistuin humanististen tieteiden kandidaatiksi! Lokakuussa koitti maaginen päivä, jolloin olin kerännyt tarpeeksi opintopisteitäja valmistuin. Toisaalta valmistuminen keskellä syksyä oli vähän antiklimaattista: opinnot jatkuivat suoraan ilmaan sen suurempia fanfaareja, opintopisteet menenvät vain opintorekisterissä eri sarakkeeseen. Mutta onhan se virstanpylväs silti, joten voin taas taputtaa itseäni olalle. Minä tosissaan tein sen! Fyysinestä tutkintotodistusta en ole tosin vieläkään saanut, kusti polkee hitaasti. 


• vietin aikaa monien kivojen tyyppien kanssa. En viime vuonna tavannut juuri ketään uusia ihmisiä, mutta tänä vuonna asia muuttui, kun tapasin ensimmäistä kertaa esimerkiksi ainejärjestömme tämän ja viime vuoden fukseja. Huomasin tosin, että sosiaaliset taidot ovat erittäin pahasti ruosteessa eristyselämän jälkeen :D Vanhat tutut ystävätkin pysyivät matkassa mukana, vaikka monia näin pandemiaolosuhteiden vuoksi paljon harvemmin kuin olisin toivonut. Tänä vuonna huomasin monesti kantapäänkin kautta, että ystävät ovat tärkeitä ja pitävät pään kasassa vaikeinakin hetkinä. Edes introvertti ei pärjää täysin yksin. Olen aivan järjettömän etuoikeutettu, että minulla on elämässäni juuri sellaisia ihmisiä kuin on. 

Foccaciaa kandijuhliin tarjoiltavaksi. (Tässä tosin vielä raakana...)


• pidin kandijuhlat. Joulukuun alussa järjestin juhlat valmistumiseni kunniaksi, ja kutsuin mukaan ystäviä niin läheltä kuin kaukaa. Juhlat osuivat äärimmäisen kiireellisen viikon päätteeksi, ja välillä stressasin kovastikin sitä, miten ehdin tehdä kaiken, ja tuleeko juhlista loppupeleissä yhtään mitään, mutta hyvin kaikki sujui! (Mitä nyt valmisteluissa ehti olla pientä kaoottisuutta...) Minulla oli hauskaa ja vieraat viihtyivät hyvin. Lahjaksi sain esimerkiksi aivan uskomattoman, minulle sävelletyn onnittelulaulun, joka nauratti ja nosti kyyneleet silmiin. Olen näitä juhlia muistellut lämmöllä vielä näin viikoja jälkikäteen. 

• tulin jouluksi kotiin. Ennen joulua olin melkoisen kiireellisessä tenttisumassa, ja sen lisäksi piti juosta kaiken maailman kissanristiäisissä, joten se, että pääsin karkaamaan kotiin jouluksi ja ottamaan rennosti, tuli todella tarpeeseen. Minulla ei jäänyt edes mitään rästihommia kotona tehtäväksi, vaan sain kaiken tehtyä ennen kuin lomani alkoi! 



• kirjoitin. Kirjoitusvuoteeni kuului muutakin suurta kuin Novassa sijoittuminen: sain nimittäin lopultakin Dystopiavampyyriromanssin ensimmäisen version valmiiksi! Tämä teki minut erittäin iloiseksi ja tuntui miltei siltä, että taakka olisi pudonnut hartelta: olihan prosessi melkoisen raskas. Kauheasti muuta en DVR:n rinnalla kirjoittanut, mitä nyt muutamia satunnaisia novelleja ja lämmittelyjä. Syksyn luovan kirjoittamisen kurssilla pääsin kokeilemaan itselleni vähän vieraampiakin tekstilajeja, kuten draamaa. P:n editointiakin jatkoin jonkin verran, tavoitteenani se, että pääsen tammikuussa aloittamaan toisen version kirjoittamisen. Vallan mainio kirjoitusvuosi siis! Tulen aina iloiseksi, kun saan jotain isoa valmiiksi. 

"– Tässä levottomassa maailmassa pitää tarrautua kaikkeen hyvään, mitä elämä sinulle tarjoaa." 

 (Dystopiavampyyriromanssi, luku 24)




Sellainen oli vuosi 2021: onnistumisia ja iloja, mutta koronan varjossa. Huonoistakaan hetkistä en haluaisi vaihtaa tätä vuotta, sillä elämä on vuoristorataa, johon kuuluu nousuja ja laskuja, ja muita vanhoja latteuksia. Vuodelta 2022 toivon lempeyttä ja seikkailuja (ja kolmatta rokotusta). 


Hyvää uutta vuotta 2022 jokaiselle! Muistakaa rakastaa!

lauantai 6. maaliskuuta 2021

Helmikuun luetut 2021

Helmikuussa 2021 luin viisi kirjaa (350 sivua, 12 h 31 min), joista kaksi oli spefiä, kaksi äänikirjaa, yksi sarjakuva ja yksi uusinta.

Björk, Christina & Anderson, Lena: Linnea maalarin puutarhassa 53 s. [U]
Smith, Jeff: Out from Boneville (Bone #1) 142 s. 
Karila, Juhani: Pienen hauen pyydystys 8 h 27 min [K]
Meri, Veijo: Leiri 155 s. 
Saastamoinen, Anni: Sirkka 4 h 4 min [K]

kotimaisia: 3
käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 2 
omasta hyllystä: 0
kirjastosta: 1
muualta: 4

Linnea maalarin puutarhassa oli minulle tuttu kirja lapsuudestani. En muista, milloin kirjan luin, tai montako kertaa sen lopulta olen lukenut, mutta se on palannut mieleeni tuon tuostakin, ja varasin sen sitten kirjastosta hetken mielijohteesta. Tarina kertoo taiteesta innostuneesta Linneasta, joka lähtee ystävänsä Blomqvistin kanssa Pariisiin Claude Monet'n jalanjälkiä selvittämään. Kaksikko käy niin pariisilaisissa taidemuseoissa kuin retkellä Monet'n kotitalossa, ja Linnea oppii paljon uutta suosikkimaalaristaan ja taiteesta ylipäänsä. Tämä on jotenkin todella sympaattinen ja kiva lastenkirja! Taidetermit selitetään selkeästi, ja ehkä Monet'n elämänvaiheet ja taide jäävät mieleen paremmin, kun niitä kerrotaan fiktion kerroin. Aikuislukija olisi ehkä kaivannut hieman syvällisempää käsittelyä ja lisää tietoa Monet'in elämästä ja taiteesta, mutta toisaalta tämä on lapsille suunnattu kirja, ja siihen nähden tietoa on paljon. Muistelin, että luin lapsena kirjasta Monet'in elämästä silmät pyöreänä ja mielestäni hänen elämänvaiheensa oli äärimäisen jännittäviä ja dramaattisia. Pidin myös kuvituksesta, jossa yhdistettiin valokuvia ja piirroksia. Kuvitus ja taideteema toivat mieleeni Maalareiden jäljillä -kirjasarjan. Suomeksi sarjassa on ilmeisesti ilmestynyt vain kaksi osaa, jotka kertovat Paul Gauguinista ja Vincent van Goghista. Näissäkin kirjoissa nykyajan lapset ja nuoret seikkailevat vanhojen mestareiden jalanjäljillä, ja tyyli on hämmästyttävän samanlainen kuin tässä Linnea-kirjassa. Vaikka Maalareiden jäljillä -sarjassa kirjat ovat hieman juonivetoisempia, Linnean matkapäiväkirja oli mielestäni paremmin kirjoitettu (tai suomennettu). Vaikka muistikuvani teoksesta olivat hieman hatarat, huomasin muistavani muutamia pieniä yksityiskohtia, kuten Notre-Damen kellonsoittajan Esmeraldaa esittävän taulun Linnean ja Blomqvistin majapaikassa. Mieleeni oli jäänyt myös kuva Monet'n kotitalon pihan krassikäytävästä. Kirjan huonoin puoli oli se, että eteenkin viimeisten sivujen matkustusvinkit aiheuttivat kauhean Ranskan-matkakuumeen, mikä on erityisesti tässä maailmantilanteessa ikävää. 



Useampi perheenjäseneni on lukenut ja tykännyt Luupäät-sarjakuvasta, mutta itse en jotenkin ole ikinä kyseisiin sarjikseen tarttunut. Sain ensimmäisen albumin englanniksi ystävältäni lainaan, ja vaikka minulla olikin (jostain käsittämättömistä syistä) ennakkoluuloja teosta kohtaan, päädyin lukemaan sen lähes yhdeltä istumalta. Tarinan ensimmäinen osa kertoo Fone-, Phoney- ja Smiley-nimisistä serkuksista, jotka on häädetty kotoaan Bonevillestä. Matkalla he joutuvat eroon toisistaan, ja Fone Bone päätyy metsään, jossa elää sen tavallisten asukkaiden lisäksi esimerkiksi verenhimoisia rottaolioita ja omapäinen lohikäärme. Vei hetken, että pääsin tarinaan sisälle, mutta sitten se olikin menoa. Tarinan maailma on todella kiinnostava, seikkailut vauhdikkaita ja hahmot kiinnostavia (lehmiä kasvattava isoäiti oli ehdottomasti lempihahmoni), ja kepeän humoristinen tunnelma antoi viimeisen silauksen tarinalle. Ehkä yksi syy ennakkoluuloilleni oli piirrostyyli, joka pikaisella selailulla vaikutti jotenkin luotaantyöntävältä, mutta ei sekään loppupeleissä haitannut: näennäisesti yksinkertainen tyyli sopikin seikkailuihin hyvin, ja vaikka yhä esimerkiksi hahmojen piirtäminen on mielestäni jotenkin epätasaista (esimerkiksi ihmiset ovat jotenkin eri tyylisiä kuin muut hahmot), ei se ole enää kynnyskysymys. Jatkan ehdottomasti sarjan lukemista eteenpäin. Loput osat luen kuitenkin todennäköisesti suomeksi, vaikkei kieli ollutkaan niin vaikeaa kuin alunperin pelkäsin. 

Pienen hauen pyydystyksestä tykkäävät Goodreadsin ja blogien perusteella aivan kaikki. Törmätessäni kirjaan ensimmäisiä kertoja en oikein jaksanut kiinnostua, luulin, että siinä on kyse vain kalastuksesta, joka ei ole kiinnostuslistani kärjessä. Kuitenkin yhä useammat ihmiset ympärilläni alkoivat pikku hiljaa hehkuttaa kirjaa enemmän ja enemmän, joten lopulta päädyin itsekin ottamaan selvää, olisiko se oikeasti niin hyvä, mitä väitetään. Spoiler alert, kyllä oli! Pienen hauen pyydystys kertoo Elina Ylijaakosta, joka palaa kotiseuduilleen Lappiin, kuten jo viitenä aikaisempana kesänä, ja kuten aikaisempinakin kesinä, hänen on pyydystettävä lähilammesta hauki, tai tapahtuu kauheita. Tavoitteen esteenä on kuitenkin niin lampeen pesiytynyt näkki kuin etelästä Elinaa seurannut ylikonstaapeli Janatuinen, joka epäilee Elinaa vakavasta rikoksesta. Kirja oli aivan julmetun hyvä! Tykkäsin tarinasta, joka pikkuhiljaa kietoutuu auki monien henkilöiden kautta. Rakastin värikästä, kuvailevaa kieltä ja toimivaa, uskottavaa ja murretta hyödyntävää dialogia. (En ole murreasiantuntija, joten en osaa sanoa, kuinka oikeaa murre oli.) Hihkuin riemusta, kun tarinassa seikkailivat kansantarujen möröt ja muut olennot. Pienen hauen pyydystys on ihanan vinksahtanut kirja: toisaalta hyvin arkinen tarina, jossa pienen kylän asukkaat elävät normaalia elämäänsä, mutta heidän arkeensa nyt sattuu kuulumaan näkkejä ja peijooneja. Vaikka tyyli on humoristinen, tarinassa on myös synkkiä sävyjä, jotka eivät kuitenkaan pomppaa häiritsevästi silmille, vaan toimivat luontevana osana kudelmaa. Goodreadsissa tätä verrattiin Hayao Miyazakin elokuviin, ja samanlainen tunnelma tässä tosiaankin on. Olen todella iloinen, että päädyin kuuntelemaan ja uskomaan kaikkea hehkutusta, ja kuuntelin tämän kirjan! Lienee varmaan vähän liian aikaista sanoa, että kyseessä olisi parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja, mutta ainakin alkuvuoden ehdottomia huippuja. Anna Saksman äänikirjan lukijana on muuten aivan loistava! 

Sain eräältä ystävältäni lainaan Veijo Meren Leiri-novellikokoelman taustatutkimusmielessä, sillä siinä oli eräs novelli, josta kuulemma voisi olla erään tekstini kanssa. Veijo Meri oli tuttu lähinnä yläasteen ja lukion äikänkirjoista, mutta en ollut lukenut häneltä aikaisemmin mitään, ellen sitten jotain satunnaisia katkelmia, muistikuvia ei ainakaan ole. Valitettavasti tämän yhden novellikokoelman perusteella en mitenkään riemusta kiljuen ole syöksymässä hänen muunkaan tuotantonsa kimppuun. Vaikka novelleiden dialogi toimiikin, ja sitä oli ilo lukea, juonellisesti novellit jäivät jotenkin sekaviksi ja ontoiksi. Tuli jotenkin todella tyhmä olo, kun en vaan tajunnut jonkun tekstin ideaa. Oli kuin minulta olisi ollut edessäni palapeli, josta puuttuu sen verran monta palaa, että kuvan aiheen hahmottaa, mutta lopullinen kuva jää epäselväksi. Parista novellista kyllä tykkäsin: suosikkejani olivat Yhden dollarin ruokapaikka, Alaikäinen ja Petettyjä. En laita Veijo Meren teoksia millekään mustalle listalleni, mutta en pidä todennäköisenä, että ainakaan ihan heti mitään muuta häneltä luen. 

Sirkka oli kiinnostanut minua jo jonkin aikaa. Sirkka on keski-ikäinen, yksinelävä, kaikin puolin keskimääräinen ja harmaa nainen, oman elämänsä statisti. Olin kuunnellut kirjaa noin 10 minuuttia, kun en tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun samaistuin Sirkkaan niin paljon. Vaikka itse en ole läheskään niin järjestelmällinen kuin Sirkka (en tosiaankaan järjestele narikassa muiden ihmisten takkeja, kun kotonankin on vaatekasat pitkin lattioita), hyvin monet asiat osuivat kohdalleen. Sirkka yhdistyi mielessäni vahvasti tammikuussa kuuntelemaani Lähikaupan naiseen: molempien päähenkilönä oli yksin asuva, melko tavallinen aikuinen nainen, jonka lähipiiri yrittää väkisin muuttaa häntä toisenlaiseksi. Sekä Sirkassa että Keikossa oli myös piirteitä, joiden perusteella heidät voi tulkita kuuluvan autismin kirjoon. Kuitenkin Sirkka oli mielestäni selvästi humoristisempi kuin Lähikaupan nainen, joka oli lähinnä ahdistava ja surullinen. Sirkan ansio on myös Anni Saastamoisen rikas ja herkullinen kieli, jota oli ilo lukea. Sympaattinen tarina on melko kevyttä ja helppoa kuunneltavaa, ja piilottaa vakavatkin teemansa rivien väliin. Pirjo Heikkilä lukee kirjan aivan loistavasti, joten suosittelen tätä nimenomaan äänikirjana nautittavaksi. 



*********

Helmikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
12. Kirjassa ollaan metsässä: Out from Boneville
15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi: Sirkka
17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi: Linnea maalarin puutarhassa
50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: Pienen hauen pyydystys (kirjaa suositeltiin Lohikäärmeradio-podcastissa!) 

Helmikuu tuntui tuhottoman pitkältä, mutta silti minua hämmästyttää, että nyt on tosiaan jo maaliskuu! Suurimman osan helmikuusta olin kotona (yllättävää) ja opiskelin (hämmästyttävää). Leivoin myös useampaan otteeseen kaikenlaista sämpylöistä peltipullaan, minkä lisäksi luin, kirjoitin ja katsoin telkkaria. Kesätyöhakemuksiakin olen kirjoitellut, mikä on aina jotenkin ärsyttävää ja tuskastuttavaa. Helmikuun kivoin juttu oli ehdottomasti UMK-valvojaiset, jotka järjestimme ystäväni kanssa Zoomin välityksellä. Teknisistä ongelmista huolimatta nämä "bileet" olivat erittäin kivat, niihin mahtui monenlaisia tunteita ja mieleenjääviä hetkiä. (Tuntuu, että luettelen jokaisessa kuukausikoosteessa puuhanneeni samoja asioita, mutta eipä tässä maailmantilanteessa kauheasti muuta tule tehtyä. Tuleva lockdown väsyttää jo etukäteen.) 


Kuukauden biisi on Teflon brothersin ja Pandoran UMK-ehdokas I love you. Retrohenkinen jumputus kiinnosti heti ensikuulemalta, ja vaikka jankkaava kertosäe vähän ärsyttikin (huolimatta siitä, että ymmärrän sen pointin), tykästyin tähän biisiin melkoisesti. Äänestinkin tätä Rotterdamiin lähtijäksi, mutta Suomen kansa valitsi Blind channelin. Vaikka en heidän biisistään juuri pidäkään (genre ei nappaa), bändillä on hyvä lavaenergia ja kappale erottuu vessataukoballadien massasta. Spekuloimme ystäväni kanssa, että Suomella saattaa hyvinkin olla paikka viisufinaalissa. (Illan paras show oli kuitenkin ehdottomasti illan aloittanut esitys, joka herätti ainakin tässä kotikatsomostta äännähtelyä ja hengittämisen jalon taidon unohtamista.)

Tsemppiä maaliskuuhun, pysykää kotona!