On taas aika esitellä muutama sellainen musikaali, josta ei ole olemassa elokuvaversiota! Tällä kertaa käsitellään useampaa historiallisia tapahtumia kuvaavaa teosta, mutta mukaan mahtuu myös pari harvinaista suomimusikaalia. En jaarittele tähän alkuun enempää, koska tämä postaus tulee muuten olemaan melkoista jaarittelua...
Neljä lempibiisiä: La cage aux folles, I am what I am, Cocktail Counterpoint, The best of times
Listan vanhin musikaali on Lainahöyhenissä (tai La cage aux folles alkuperäiseltä nimeltään). Musikaali sijoittuu Ranskan Rivieralle ja kertoo Georgersista, La cage aux folles -yökerhon omistajasta, ja hänen puolisostaan Albinista, joka esiintyy yökerhon tähtenä, drag queen Zazana. Kun Georgesin poika Jean-Michel kertoo menevänsä naimisiin ja tuovansa morsiamensa vanhempineen tapaamaan Georgesia ja Albinia, pariskunnan elämä järkkyy: morsiamen vanhemmat ovat nimittäin äärikonservatiiveja, ja isä on poliitikko, joka on päättänyt kieltää kaikki alueen "paheelliset" yökerhot. La cage aux folles on kimaltava, värikäs, hauska ja kaikin puolin menevä musikaali. Ollakseen melkein 40 vuotta vanha, musikaali on vanhentunut arvokkaasti: sen perustarina voisi tapahtua myös nykyaikana, ja LGBT+-representaatio on yhä toimivaa hieman stereotyyppisestä kuvauksesta huolimatta. Georgesin ja Albinin suhde on kuitenkin todella aidon kauniisti ja liikuttavasti kuvattu, kuin myös Georgesin ja erityisesti Albinin ja Jean-Michelin välinen suhde. Vaikka La cage aux folles ei ehkä ole mikään lempimusikaalini, se on ihanan kepeä ja viihdyttävä. Lisäksi minulla liittyy siihen hyvin lämpimiä muistoja: se linkittyy mielessäni erääseen erittäin onnelliseen viikkoon. Minulla oli tuolloin ollut jo jonkin aikaa vähän vaikeaa, ja vaikka musikaali ei kaikkea kurjaa korjannutkaan, se oli äärimmäisen tarpeellista todellisuuspakoa, ja siksi minulle yhä rakas. Kävinkin katsomassa tämän teatterissa jopa kahdesti.
Neljä lempibiisiä: A thrill of first love, I'm breaking down, Falsettoland, You gotta die sometime
Falsettos-musikaalin alkuperäinen versio koostuu itse asiassa kahdesta musikaalista: March of Falsettosista ja Falsettolandista, mutta vuoden 2016 uusi versio yhdistää nämä musikaalit yhdeksi. Tarina on kuitenkin pysynyt samana: yhä edelleen seurataan erään perheen suhdekiemuroita 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun Yhdysvalloissa. Marvin on jättänyt vaimonsa Trinan aloittaakseen suhteen Whizzerin kanssa, ja molemmat ex-puolisot tilittävät tuntojaan terapeutti Mendelille. Marvinin ja Trinan alakouluikäinen poika Jason puolestaan vihoittelee molemmille vanhemmilleen ja pelkää, että hänestäkin tulee homo kuten isästään. Päähenkilöiden ihmissuhdesotkuista tulee entistäkin vaikeampia, kun Mendel ihastuu Trinaan, Marvin ja Whizzer haparoivat eron partaalla ja Trina yrittää pitää oman ja perheensä elämän edes jotenkuten kasassa. Tarinan ajankohdasta voi ehkä arvata, mihin suuntaan juoni meneekään, mutta pienestä ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tarina kuitenkin toimii, ja se käsittelee teemojaan, kuten perhettä, miehisyyttä ja juutalaisuutta, kiinnostavasti. Perhesuhteet ovat harvoin päivänselviä ja mustavalkoisia, vaikka omassa perheessä ei olisikaan niin pahoja solmuja kuin musikaalin perheellä, ja sitä Falsettos mielestäni käsittelee mukavan lämpimästi ja huumorilla, vaikka vakavasta asiasta onkin kyse. Tämä läpilaulettu musikaali oli ainakin minulle hieman hitaasti aukeava, enkä edelleenkään ole sen ykkösfani. Henkilötkin tuntuivat ensikuuntelulla melko yksipuolisilta, mutta mitä enemmän olen musikaalia kuunnellut, sitä enemmän he ovat saaneet sävyjä. Pidän kuitenkin siitä, että lavalla ovat vain päähenkilöt, eikä esimerkiksi ensembleä, mikä pitää fokuksen juuri heissä ja heidän suhteissaan.
Patukkaooppera/Kun tyttö on hyvä/Ansa: musikaali liian hyvästä ihmisestä (2007)
Neljä lempibiisiä: Työ on Teneriffa, Sielu rippikoulussa, Tähtien taa, Onni ja muita tekosyitä
Patukkaoopperaa voinee tituleerata rakkaaksi lapseksi: sen verran monella eri nimellä tätä musikaalia on esitetty! Suomalaisia musikaaleja (puhumattakaan suomalaisista versioista ulkomaalaisista musikaaleista!) levytetään hyvin harvoin, joten Patukkaooppera on siksikin mielenkiintoinen kuriositeetti listalla. Levytystä ei löydy Spotifysta tai Youtubesta, mutta useammasta Suomen kirjastosta kylläkin. Laulujen sanat löytyvät levyn vihkosesta, mutta täyttä juoniselostetta ei mistään löydy. (Googletellessani tosin huomasin, että näytelmäteksti on julkaistu kirjana, mutta en ole siihen tutustunut tai sen sisältöön perehtynyt.) Patukkaooppera sijoittuu naisvaltaiseen myslipatukkatehtaaseen, ja päähenkilönä toimii Ansa Vallittu, kiltti, hiljainen ja helposti jyrättävissä oleva lapseton keski-ikäinen nainen. Kun tehtaan johto palkkaa Erkki Ranto -nimisen konsultin tekemään tehtaasta tehokkaamman, vaikuttaa tämän heittämät iskulauseet ja inspiroivat mietteet erityisesti Ansaan, joka alkaa hyödyntää oppeja omassa arkielämässäänkin, ikävin seurauksin. Patukkaoopperassa ehdottomasti parasta on teoksen musiikki, jonka on säveltänyt Iiro Rantala ja sanoittanut Heikki Salo. Erityisesti sävellykset kutittelevat jotain aivojeni mielihyväaluetta. Sanoituksetkin suuremmaksi osaksi toimivat, vaikka ilman kömpelyyksiä ei selvitäkään. Juonen kuljetus myös kompuroi toisinaan: vaikka esimerkiksi Sielu rippikoulussa on eräs lempikappaleistani koko musikaalissa, se ei oikein riitä oikeuttamaan kappaleen paikkaa tarinassa. Patukkaooppera on toinen listan musikaaleista, jonka olen livenä nähnyt.
Neljä lempibiisiä: Prologue, Charming, Letters, In my house
Eräs paras piirre musikaaleissa on se, että musikaalin voi tehdä oikeastaan mistä tahansa aiheesta ja saada siitä silti toimivan ja hyvän. Tämä pätee myös listan seuraavaan teokseen Natasha, Pierre and the great comet of 1812. Tämän nimihirviön taakse kätkeytyvä musikaali pohjautuu Leo Tolstoin romaaniin Sota ja rauha, tosin ilmeisesti kyseessä on melko ohut siivu kyseisestä järkäleestä. Tarina seuraa nuorta Natashaa, jonka kihlattu Andrei on kaukana sotimassa. Natasha saapuu serkkunsa Sonyan kanssa Moskovaan, jossa hän kohtaa naistenmies Anatolen. Natasha hullaantuu mieheen, mistä seuraa melkoinen sirkus. En valitettavasti osaa sanoa, kuinka tarkasti kirjan juonta tässä seuraillaan, sillä en ole Tolstoin tiiliskiveä (vielä?) lukenut. Mielestäni The great cometin musiikki on erinomaisen dramaattista, ja kuljettaa juonta eteenpäin oivallisesti, tuoden kohtauksen tunnetilat katsojan (tai tässä tapauksessa kuuntelijan) iholle. Musiikki nojaa vahvasti moderniin musikaalimusikkiin, mutta se flirttailee kivasti itäeurooppalaisen ja venäläiseen musiikkiperinteen kanssa. Läpilauletun musikaalin erityispiirre on sen lavastus: lava nimittäin on rakennettu niin, että yleisö istuu ikään kuin tapahtumien keskiössä ja näytelmä tapahtuu heidän ympärillään. Todellakin toivon, että pääsisin joskus näkemään ja kokemaan tämän livenä! The great comet saa erityisplussan ensimmäisestä kappaleestaan: näin kaikki musikaalit pitäisi aloittaa! :D
Neljä lempibiisiä: Ex-wives, Heart of stone, I don't need your love, Six
Divorced, beheaded, died, divoreced, beheaded, survived. Modernilla twistillä kerrotut historiamusikaalit ovat saaneet muutaman viime vuoden aikana suuren suosion, eikä Six ole säännön poikkeus. Musikaalin pääidea on yksinkertainen: Englannin kuningas Henry VIII:n vaimot ovat perustaneet bändin ja musikaali on tämän bändin keikka: Six onkin enemmänkin konseptimusikaali kuin varsinaisesti juonellinen kokonaisuus. Jännite syntyy siitä, että bändin jäsenet kilpailevat siitä, kuka saa olla bändin soololaulaja, ja päättävät järjestää kilpailun: se, joka joutui kokemaan kaikista ikävimpiä asioita aviomiehensä taholta, voittaa kilpailun. Musikaali koostuu muutaman yhteisen kappaleen lisäksi jokaisen kuningattaren soolobiisistä, jotka ovat jokainen eri tyylisiä ja saaneet inspiraationsa jostain modernista naisartistista. Inhoan sanaa voimaannuttava, mutta Six on juuri sitä. Se nostaa valokeilaan kuusi erilaista naista, jotka ovat kaikki tuttuja historiasta, mutta typistetty yhdeksi sanaksi "typerään loruun", kuten turhautuneet kuningattaret toteavat jo ensimmäisessä biisissä. Vaikka kuningattarien välillä onkin jonkin verran vanhoja kaunoja ja he piikittelevät toisiaan tuon tuosta, heidän välisensä suhteet ovat kuitenkin loppupeleissä rakastavia ja toisiaan tukevia, alkuperäisestä kilpailuasetelmasta huolimatta. Tällaista vilpitöntä naisten välistä ystävyyttä näkee missään kulttuurituotteessa ärsyttävän harvoin. Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös se, että lavalla on pelkästään naisia: kuningattarien lisäksi taustabändi koostuu kokonaan naisista, hovineidoista. Kun joissain moderneissakin musikaaleissa naishahmot ovat pahvisia ja yksioikoisia (looking at you, Be more chill) tai kertovat lähinnä mieshenkilöiden seikkailuista (looking at you, Hamilton), Six on erittäin mukava, tavanomaisuuden murtava teos. Sen kirjoittajat Lucy Moss ja Toby Marlow olivat musikaalin ensi-illan aikana juuri ja juuri kaksikymppisiä, mikä tekee Six-ilmiöstä entistä vaikuttavamman. Tekijöiden nuoruus näkyy negatiivisesti vain sanoituksissa, jotka ovat paikoin hieman kömpeliä, mutta uskon, että tällä kaksikolla on edessään kirkas ura musikaalien maailmassa, kun he ovat tulleet nyt ryminällä sisään. (Tässä kohdassa pieni leuhkinta: vaikka tutustun yleensä kaikkiin hitteihin niin kirjallisuudessa, musiikissa kuin musikaaleissakin enemmän tai vähemmän jälkijunassa, Sixin suhteen olin aivan etujoukoissa: kun kuuntelin musikaalin loppuvuodesta 2018, sen Wikipedia-artikkeli oli tynkä, meemejä tai lähes mitään videoita ei ollut saatavilla, eikä juuri kukaan, jolle puhuin, tiennyt teoksen olemassaolosta.)
Neljä lempibiisiä: Halpoja likkoja Tampereelta, Lumen paino, Milavidan valot, Minkä irti saa
Tytöt 1918 on toinen suomimusikaali tällä listalla, jonka tekijöissä on itse asiassa samoja nimiä kuin Patukkaoopperankin taustalla: Sirkku Peltola ja Heikki Salo. Anneli Kannon Veriruusut-romaaniin perustuvaa musikaalia esitettiin Tampereen työväen teatterissa sisällissodan muistovuonna. Nimensä mukaisesti musikaali seuraa Tampereen punaista naiskaartia sisällissodan melskeissä. Tehtaantytöt nousevat kapinaan, mutta hyvin ei käy oikein kellekään. Henkiin jääminen ei välttämättä ole sen onnellisempi kohtalo kuin taistelussa kuoleminen. Jo teoksen aloittava Prologi aiheuttaa kylmiä väreitä, kun näyttelijät kertovat jokainen oman hahmonsa tulevan kohtalon. Olen lukenut romaanin, johon musikaali perustuu, mutta en ole nähnyt näytelmää, vaikka se kiinnostikin, joten koska kunnollista juoniselostetta ei ole saatavilla, en ole aivan satavarma näytelmän juonenkulusta. Olenkin kuunnellut soundtrackia enemmänkin konseptialbumina. Tytöt 1918 onnistuu mielestäni tyttöyden ja naiseuden vimmaisuudessa: naisissa on enemmän voimaa, kuin yhteiskunta suostuu näkemään. Lisäksi se kuvaa alkuteoksensa tavoin sitä, miten hyvät ideat ja aatteet vääristyvät, eikä sodassa ole mitään hyvää. Kuitenkin sanoituspuolella onnutaan ja pahasti. Toki on selvästi tarkoitus mukailla maailmalla muodikasta historiamusikaalia modernimmalla musiikilla, mutta se ei aina toimi. Sanoitukset ovat hyvin usein kiusallisia, ja mietinkin usein, sanoisiko kukaan nainen oikeasti noin missään tilanteessa. Vaikka pääasiassa pidänkin Heikki Salon sanoituksista, ei tämän musikaalin sanoitukset oikein iske. Lisäksi lähes kaikissa naisten esittämissä kappaleissa puhutaan miehistä, rakkaudesta ja/tai naimisiinmenosta. Tietenkin nämä ovat asioita, joita takuulla ainakin nuoremmat tytöt miettivät, mutta kun ottaa huomioon, että he ovat keskellä sotaa, ja luulisi, että ensimmäisenä mielessä ei olisi miehet, vaan esimerkiksi hengissä pysyminen. Hieman mieskatsetta havaittavissa! Toisaalta esimerkiksi Suvihäät toimii erittäin hyvin tarinan kontekstissa: kurjuuden keskellä unelmoidaan kesästä ja häistä, onnellisimmista ajoista. Musikaalin tarina on tärkeä, ja suosittelen kyllä kuuntelemaan sen, mutta mielestäni Kannon romaani on parempi.
Joulukuussa 2020 luin 12 kirjaa (2783 sivua, 8 h 23 min), joista kolme oli spefiä, neljä non-fictionia, yksi sarjakuva, yksi kuvakirja, yksi runokirja ja yksi äänikirja.
Saattaa hiukan spoilata.
Holma, Antti: Kaikki elämästä(ni) 8 h 23 min [K]
O'Hagan, Andrew: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe 322 s.
Oksanen, Sofi: Stalinin lehmät (Kvartetti #1) 478 s.
Chbosky, Stephen: Elämäni seinäruusuna 235 s. [U]
Holmberg, Niillas: Jalkapohja 114 s.
Kortelainen, Anna: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina 303 s. + liitteet
Nousiainen, Miika: Pintaremontti 365 s.
Takalo, Tiitu: Memento mori 228 s.
Kortekangas, Otso & Savolainen, Panu:Kaupunki maailman keskellä: Turun lasten maailmanhistoria 93 s.
Strömman, Kasper: Piparkassun talot: 24 inspiroivaa taikina-arkkitehtuurin klassikkoa 113 s.
Närhi, Kati: Ei mikään 87 s.
Sarjanoja, Katinka: Karhuneito (Korpinlaulu #2) 445 s.
kotimaisia: 10
käännöskirjoja: 2
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 7
muualta: 4
Pidän kovasti kaikesta, mitä Antti Holma tekee, kuten hyvin monet muutkin suomalaiset, joten hänen autofiktiivinen romaaninsa Kaikki elämästä(ni) oli automaattisesti lukulistalla. Kuuntelin kirjan Holman itsensä lukemana äänikirjana, mikä oli mukavaa, sillä nautin Holman äänestä. Kirjan päähenkilö-Antti Holma tuskailee kirjoittamisen vaikeutta. Hän etsii inspiraatiota niin lapsuutensa maisemista Sonkajärveltä kuin Lontoostakin, muistelee menneitä, juttelee ystäviensä kanssa ja valehtelee kustannustoimittajalleen kirjan olevan jo melkein valmis, vaikka sanaakaan tilattua romaania ei ole syntynyt. Kaikki elämästä(ni) on jakanut Goodreadsissa paljon mielipiteitä: jotkut ovat ihastuneet ikihyviksi, toiset pettyneet karvaasti ja moittineet kirjaa esimerkiksi turhan synkäksi. Mielestäni jälkimmäinen väite on hieman outo, sillä minusta Antti Holman huumorissa on aina ollut synkkiä sävyjä, eikä tämän kirjan synkkyys siksi varsinaisesti hämmästyttänyt tai yllättänyt. Kirjan suhteen jäin kuitenkin häilymään vähän keskivaiheille. Toisaalta tykkäsin todella paljon Holman rikkaasta kielestä ja taitavasta kirjoituksesta, ja mielestäni hän tekee hyviä ja teräviä huomioita ihmisistä ja elämästä ylipäänsä. Nauratti kirja pari kertaa ääneenkin, erityisesti silloin, kun Antti kohtaa Jumalan ja Saatanan kerran toisensa jälkeen, ja keskustelee heidän kanssaan. Loppupuolen kuvaus rakastumisesta ja rakastamisesta oli niin kauniisti kirjoitettu, että minua melkein itketti. Kuitenkin siitä huolimatta, että kirjan synkkyys ei minua yllättänyt, kurjuudessa vellominen kävi välillä raskaaksi. Toki Holma käsittelee vaikeita asioita elämässään, mielenterveysongelmia, riittämättömyyttä ja häpeää, mutta toisinaan kirjaa kuunnellessani mietin, että tälle kohdalle olisi voinut näyttää hieman saksia. Olisin kaivannut tarinaan ja kerrontaan hieman napakkuutta, jolloin kirja olisi pysynyt paremmin kasassa. Toinen isohko ongelma, joka minulla kirjaan liittyi, oli sen genre, autofiktio, jonka koen itselleni todella haastavaksi. Koska olen seurannut Antti Holmaa pitkään, lukenut useita haastatteluja ja kuunnellut hänen Auta Antti! -podcastiaan, monet kirjassa kerrotut tarinat olivat minulle tuttuja ennestään. Tämän takia oli välillä vaikea suhtautua kirjaan fiktiona, vaan mietin usein, että näinköhän asiat tosiaan tapahtuivat ja kukakohan on tämän henkilön esikuva ja onko hän oikeasti tuollainen kuin Holma kuvaa. Asiaa ei helpottanut se, että Holma lukee teoksen itse. Tämä tosin on varmaan vain oma ongelmani :) Tästä ei tullut mikään uusi lempikirjani, mutta silti tähän käyttämäni kahdeksan ja puoli tuntia olivat antoisia, ja viihdyin kirjan parissa oikein hyvin. Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että Antti Holma kirjoittaa myös proosaa, sillä pidin hänen esikoisromaanistaan Järjestäjä, ja Kaikki elämästä(ni) -teoksen myötä toistan jo Järjestäjän kohdalla lausumani toiveen: toivottavasti Holma kirjoittaa lisää!
Marilyn Monroe on todella kiehtova henkilö, josta en varmaan koskaan kyllästy lukemaan. Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe oli ollut lukulistallani vuosia, sillä sen idea kuulosti todella lupaavalta: kirja kertoo Marilynin viimeisistä vuosista hänen lemmikkikoiransa Mafia Honeyn eli Mafin silmien kautta kuvattuna. Takakansi lupailee vilahduksia Marilynin yksityisemmistä hetkistä ja viimeisen elokuvan kuvauksista. Voiko tässä muka mennä pieleen? Voi veljet, kyllä voi! Ensinäkin Marilyn jää todella kaukaiseksi henkilöksi. Toki Maf on teoksen päähenkilö ja minäkertoja, joten on ymmärrettävää, että hän (tässä tapauksessa lienee perusteltua käyttä koirasta hän-pronominia) keskittyy itseään kiinnostaviin asioihin ja kertoo omaa tarinaansa, mutta jos kirjaa markkinoidaan niin vahvasti Marilynilla, on todella harhaanojohtavaa, että tämä saa niin vähän tilaa kirjan sivuilla. Lisäksi en pitänyt lainkaan siitä, miten kirja esittää Marilynin tyhmänä blondina. Vaikka kirjassa mainitaan esimerkiksi hänen lukuharrastuksensa, annetaan ymmärtää, että hän ei oikein ymmärtänyt "oikeaa kirjallisuutta" ja luki sitä vain miellyttääkseen ex-aviomiestään. Olen lopen kyllästynyt siihen, miten media edelleen luo kuvaa tyhmästä blondista, kun Marilyn oli todellisessa elämässä hyvin älykäs ja lukenut ihminen! Lukukokemusta ei myöskään pelastanut Mafin hahmo, joka on hyvin rasittava päähenkilö: hän pitää itseään kaikkien, niin muiden eläinten, toisten koirien kun myös ihmisten, yläpuolella, eikä missään kohdassa onnistu voittamaan lukijan sympatioita puolelleen. Minua ei missään vaiheessa kiinnostanut, mitä Mafille tapahtuu tai mitä hän ajattelee. Hän nimittäin ajattelee hyvin paljon, ja keskusteleekin muiden eläinten kanssa pitkiä, filosofia- ja politiikkapohdintoja, jotka olivat mielestäni erittäin raskaslukuisia. Myös loppuratkaisu on erittäin antiklimaattinen: odotin jotain uutta kulmaa Marilynin traagiseen kuolemaan, mutta kirjassa ei edes päästä sinne asti. Oikeastaan ainoa kohta, josta kirjassa oikeasti pidin, oli kohtaus, jossa Maf ja hänen koiraystävänsä vaeltelevat studioilla ja törmäävät kissaan, joka näyttelee Breakfast at Tiffany's -elokuvassa. Tämä hyvin lyhyt kohtaus oli koko kirjan parasta antia. Minua tosissaan harmittaa, että tämä kirja ei käyttänyt sitä loistavaa potentiaalia, joka sillä oli. Enpä ole aikoihin pettynyt mihinkään kirjaan näin pahasti!
Vaikka Sofi Oksasen teosten maailma on raadollinen, synkkä ja inhottava, olen silti jossain määrin viihtynyt hänen teostensa parissa, jos tuota verbiä voi näistä kirjoista puhuttaessa edes käyttää, joten kirjastosta tarttui mukaan hänen esikoisteoksensa Stalinin lehmät. Stalinin lehmät kertoo virolaisuudesta, suomalaisuudesta ja suomenvirolaisuudesta 1940-luvulta 2000-luvun alkuun. Ääneen pääsee kolme saman suvun naista, joista Katariina ja Anna ovat suurimmassa roolissa. Virolainen Katariina muuttaa suomalaisen miehen perässä suomalaiseen pikkukaupunkiin 1970-luvulla. Hän pelkää vakoojia, yrittää pitää hankaluuksista huolimatta yhteyttä sukunsa eikä halua paljastaa virolaisuuttaan kellekään. Hänen tyttärensä Anna joutuu niin ikään piilottelemaan sukujuuriaan, kokemaan ulkopuolisuutta sukulaistensa taholta, seuraamaan vanhempiensa rakoilevaa avioliittoa ja etsimään omaa paikkaansa. Suuressa roolissa kirjassa on myös Annan sairastama bulimia, jota hän kutsuu rakastajakseen ja jumalakseen. Tykkäsin kirjassa erityisesti Neuvosto-Viron kuvauksesta ja siitä, miten Oksanen kuvasi Suomen virolaisten ristiriitaisia tunteita ja vaikeuksia. Keittiöpsykologina tykkäsin todella paljon myös siitä, miten kirjassa näkyy sukupolvelta toiselle siirtyvät traumat: sota-ajan kokenut Katariina on koko ajan varuillaan, mikä puolestaan heijastuu hänen tyttäreensä, johon kohdistuvat paineet todennäköisesti laukaisevat syömishäiriön. Oksasen tyyli kirjoittaa ja tarinankerrontataito ovat näkyvillä jo tässä esikoisteoksessa, ja ne ovat aina olleet lempiasioitani hänen kirjoissaan. Kuitenkaan Stalinin lehmät ei ole Oksasen paras romaani. Kirjan suurin ongelma on se, että siinä on aivan liikaa kaikkea: napakampi kustannustoimitus olisi todennäköisesti tehnyt tästä helpomman käsitellä. Esimerkiksi Annan isoäidin Sofian tarina jää harmittavasti paitsioon. Hänen elämäntarinastaan tulee vahvasti mieleen Puhdistus, minkä vuoksi hänen (pienen) olisi voinut oikeastaan leikata suurimmaksi osaksi pois, eikä kirja olisi kärsinyt siitä lainkaan. Lisäksi ahdistuin lukiessani todella paljon kirjan bulimiakuvauksesta, jota oli paljon. Todennäköisesti tämä on tarkoituskin, mutta aina ei tehnyt mieli tarttua kirjaan, kun tiesi, miten inhottavia asioita se kätki sisäänsä. Kuitenkin aion jatkaa Oksasen teosten lukemista, muutama on vielä lukematta. Tosin tarvitsen taas useamman kuukauden tauon, että pystyn taas sukeltamaan hänen teostensa synkkiin vesiin. (Sivuhuomio: Lukiessani tätä mietin muuten taas autofiktioasioita. Stalinin lehmiä ei ainakaan missään näytetä tituleerattavan autofiktioksi, mutta siitä näkee selvästi yhteyksiä Sofi Oksasen elämään: virolainen äiti ja suomalainen isä, hän on sairastanut bulimiaa, kasvanut pienehkössä suomalaiskaupungissa ja muuttanut opiskelemaan Helsinkiin. Taas minun täytyi muistutella itselleni, että luen fiktiivistä romaania, eikä tarinalla ole välttämättä sen sisältämistä elementeistä huolimatta mitään totuuspohjaa Oksasen elämässä. Ärsyttävää, kun tällaisia asioita rupeaa väkisinkin miettimään!)
Luin Elämäni seinäruusuna -kirjan viimeksi syksyllä 2015, kun olin juuri aloittanut lukion ja koin jonkin verran ulkopuolisuuden tunteita. Tuolloin kirja oli minulle melkein elämää suurempi lukukokemus. Muistan, kuinka järkyttynyt, hengästynyt, onnellinen ja pohjattoman surullinen olin kirjan viimeisellä sivulla, kun olin lukenut sen lähes yhdeltä istumalta. Samaistuin todella paljon lukiota aloittelevaan päähenkilö Charlieen, joka on ujo, hiljainen ja syrjään vetäytyvä, "seinäruusu". Olin jo tuolloin varma, että haluan lukea kirjan joskus uudelleen, mutta asia jäi, kunnes eräänä syksyisenä päivänä vuonna 2020 muistin taas kirjan olemassaolon. Muistelin, että kirja oli mielestäni todella hyvä, mutta jokin sen juonessa oli jäänyt minulle muistaakseni jotenkin epäselväksi. Päädyin lukemaan juonitiivistelmää Wikipediasta, ja totta kai siellä paljastettiin teoksen lopputvisti. Olin järkyttynyt, kun luin sen, kahdesta syystä: ensinäkin kyseinen tapahtuma on järkyttävä, ja toiseksi ihmettelin, miten olin voinut unohtaa sen kokonaan. Aloinkin miettiä, oliko juuri tämä tapahtuma se, mitä en kirjasta ymmärtänyt, vai oliko se kuvattu niin viittellisesti, että se oli mennyt minulta kokonaan ohi. Ajatus ei jättänyt minua rauhaan, joten kävin nappaamassa kirjan kirjastosta itselleni uudelleenlukua varten. Tiedostan sen, että uudelleen lukemiseen liittyy riskejä, mutta toistaiseksi olen selvinnyt ilman suuren suuria pettymyksiä uusintalukujen saralla. Valitettavasti Elämäni seinäruusuna ei toiminut minulle enää yhtä vahvasti kuin se toimi 16-vuotiaalle. Toki kirjassa oli edelleen paljon asioita, jotka minuun vetosivat. Herkällä ja älykkäällä Charliella on kiehtovia ajatuksia, vaikka en häneen enää samaistunutkaan niin paljon kuin aikaisemmin. Hän on kuitenkin todella kiinnostava hahmo, jonka reagoiminen joihinkin asioihin saattaa tuntua oudolta. Mielestäni kirja kuvaa hyvin sitä, miten perheen ja suvun yleinen ilmapiiri vaikuttaa eri ihmisiin. En edelleenkään muista, jäikö loppukäänne minulle epäselväksi ensimmäisellä lukukerralla, sillä mielestäni se on kirjassa hyvin selkeästi sanottu, vaikka totta kai tällä kerralla tiesinkin, mitä odottaa. Loppuratkaisun paljastuminen myös selkeyttää mielestäni monia kohtia Charlien käytöksessä, joita lukija oli saattanut ihmetellä aikaisemmin. Minua surettaa todella paljon, että kirja oli toisella kerralla laimeampi lukuelämys kuin viisi vuotta sitten, vaikka se edelleen taitavasti rakennettu ja ajatuksia herättävä onkin. Toisaalta minulta ei voi kukaan viedä ensimmäistä lukukokemustani pois, ja siksi tämä on minulle tärkeä kirja yhä edelleen. Kirjasta tehdyn elokuvan tahdon kuitenkin ehdottomasti nähdä mahdollisimman pian!
Helmet-lukuhaaste vaati saamelaisen kirjailijan kirjan. En muista, missä olin törmännyt Niillas Holmbergin Jalkapohja-runoteokseen ensimmäisen kerran, mutta pohtiessani tätä haastekohtaa se palasi mieleeni, ja päädyinkin sitten lainaamaan sen. Ilman Helmet-haastetta en siihen olisi välttämättä edes tarttunut! Kirjan runot kertovat suurimmaksi osaksi luonnosta ja ihmisen yhteydestä luontoon. Kielenkäyttö on miellyttävää ja kiehtovaa, ja runoissa toistuvat motiivit ovat todella kiinnostavia. Runoissa sivutaan myös ihmisten toimintaa, joissain runoissa myös saamelaisten kokemaa alistusta suomalaisten taholta. Tämä ei kuitenkaan tunnu mitenkään päälleliimatulta teemalta, vaikka useissa runoissa ihminen loistaakin poissaolollaan, ja on siksi vaikuttavampi. Kirjan parhaita puolia on myös sen visuaalisuus: mustasta harmaasävyjen kautta valkoiseen ja takaisin vaihtuvat sivujen värit ja vähäeleiset kuvitukset tekevät kirjasta miellyttävän taideteoksen. Vaikka kovasti runoja tässä kehunkin, ei tämä voittanut minua täysin puolelleen: runojen sisällöt nimittäin olivat minulle välillä hyvinkin vaikeita ymmärtää, mikä turhautti lukiessa melkoisesti. Ehkä joku fiksumpi saa tästä enemmän irti. Saamelaisten kirjoittamaa kirjallisuutta pitäisi lukea enemmän, sillä en edes tiedä juuri ketään saamelaisia kirjailijoita. Suosituksia otetaan vastaan :) Tämä sai muuten kunnian olla sadas vuonna 2020 lukemani kirja!
Anna Kortelaisen Virginie!-teoksessa yhdistyvät lukuisat kiinnostuksenkohteeni: taide, historiantutkimus, mikrohistoria ja feministiset teemat. Kirjassa Kortelainen törmää väitöskirjaa Albert Edelfeltistä tehdessään mainintaan Virginie-nimisestä naisesta, joka toimi Edelfeltin mallina Pariisissa ja joka oli taitelijan rakastajatar. Ville Vallgrenin mukaan parilla oli jopa kaksi lasta, joista toinen oli vielä 1930-luvulla elossa. Kortelainen kiinnostuu Virginiestä ja alkaa selvittää hänen elämäntarinaansa. Kyseessä ei tosiaankaan ole mikään helppo tehtävä, sillä ensinäkin Edelfeltin pikkusisko tuhosi suuren osan veljensä kirjeistä, jotka eivät sopineet hänen mielestään kuvaan suuresta taitelijasta ja kansallissankarista, eikä suhde malliin ja kaksi aviotonta lasta tosiaankaan sopineet tähän kuvaan. Toiseksi Virginie ei ollut niin merkittävä henkilö, että hänestä olisi jäänyt juuri mitään lähteitä. Hän ei kuitenkaan ole täysin kadonnut historian hämäriin, ja näitä epämääräisiä johtolankoja seuraamalla Kortelainen alkaa selvittää Virginien elämää. Kirja herätti todella paljon erilaisia ajatuksia! On kiinnostavaa pohtia, kuinka paljon Virginien kaltaisia naisia on kokonaan jäänyt suurmiesten varjoon ja lopulta kadonnut kokonaan, vaikka heidän elämänsä olisi oikeastaan kiinnostavampaa kuin tällaistten sankariasemaan nostettujen miesten. Siksi Kortelaisen kirja on erittäin tärkeä: se kertoo yhden tällaisen unohdetun naisen tarinan. Oli kiehtovaa, miten Kortelainen seurasi pieniäkin johtolankoja ja yhdisteli palasia toisiinsa luodakseen Virgienielle kokonaisen tarinan, olkoonkin, että lopputuloskin on suurimmaksi osaksi vain spekulaatiota. Pidin myös siitä, että Kortelainen kirjoitti itsensä mukaan tutkimukseen, sillä tässä tapauksessa matka on lopulta ehkä tärkeämpi kuin päämäärä. Virginieta etsiessään hän myös taustoittaa paljon aikakauden moraalikäsityksiä ja naisten asemaa. Lisäksi minulla heräsi kauhea matkakuume: tahtoisin kauheasti Ranskaan, ihan mihin tahansa sinne! Totta kai pohdin kirjaa väkisin myös historiantutkimuksen näkökulmasta, ja siitä, millaista olisi tehdä vastaavaa tutkimusta 2020-luvulla. Kortelainen teki tutkimustaan 2000-luvun alkupuolella, jolloin esimerkiksi tietotekniikka ei ollut samalla tasolla kuin nykyään. Esimerkiksi arkistoja digitoidaan paljon, jolloin niiden selaaminen on helpompaa kuin niiden läpikäyminen manuaalisesti. Toisaalta mietin myös sitä, että helpottaisivatko edes digitaaliset arkistot sellaisen henkilön etsintään, josta on äärimmäisen vähän mitään tietoa. Kirjan kuvaliite oli kiva, mutta olisin kaivannut hieman laajempaa: mielelläni olisin nähnyt kaikki maalaukset, joita kirjassa käsiteltiin. Virginie! on kaikin puolin loistava tietokirja, jota luki melkein kuin romaania. Mainiota lukemista jouluun ja muutenkin, voin suositella!
Luin kesäkuussa Miika Nousiaisen esikoisteoksen Vadelmavenepakolainen, ja puoli vuotta myöhemmin päädyin lukemaan hänen uusimman kirjansa Pintaremontti, kun kaikki perheenjäseneni sitä minulle suosittelivat. Pintaremontti seuraa Samia, vähän vässykkää miestä, jonka suurin unelma on päästä naimisiin ja saada lapsia. Hänen sisarensa Henna puolestaan kärsii lapsettomuudesta ja sukulaisten uteluista. Samin ja Hennan äiti Seija puolestaan kaipaa puolisonsa kuoleman jälkeen ihmisiä ympärilleen, kun lapsetkin häntä välttelevät. Helppoa ei ole Samin kavereilla Markuksella ja Pesosellakaan: Markus on kolmen pienen tytön yksinhuoltaja, kun vaimo on liukunut masennuksen takia tavoittamattomiin, ja Pesonen on molempien vanhempiensa omaishoitaja. Teoksen nimi tulee Pintaremontti-nimisestä blogista, jota kaikki hahmot vuorollaan eksyvät lukemaan. Kyseinen blogi käsittelee perheenäidin ihanan idyllistä ja luonnonläheistä elämää, jonka takana on kuitenkin toinen totuus. Vaikka Pintaremontti käsittelee synkkiä teemoja, se onnistuu silti olemaan kepeä ja hauska. Viihdyinkin kirjan parissa ja naurahtelin useamman kerran ääneen: esimerkiksi moottoripyöräkerhon johtaja ja synnytyksen jälkeinen Esa-Pekka Salonen saivat minut kikattamaan melkein kaksinkerroin. Myös blogitekstit ovat naurettavan ylivedettyjä, mutta tyylin taatusti tunnistaa jokainen, joka on koskaan lifestyle-blogiin eksynyt. (Joistain kohdista minulla tuli eräs tosielämässä tuntemani henkilö elävästi mieleen, joten parodia lienee onnistunutta.) Pintaremontti välttää useat sudenkuopat, joihin Vadelmavenepakolainen kompuroi, mutta toisaalta se ei mene yhtä överin absurdiksi, mikä oli Nousiaisen esikoisteoksen nautittavin ominaisuus. Pintaremontin "opetukset" ovat rautalangasta väännettyjä ja ennalta-arvattavia, mutta en edes pannut sitä pahakseni. Välipäivien välipalana tämä toimi mainiosti, vaikka minulle tämä ei mikään elämää suurempi kirja ollutkaan. Nousiaista voisi toki lukea lisääkin!
Helmet-lukuhaasteesta puuttui vielä kirjaston työntekijän suosittelema kirja, mutta onneksi muistin kotikaupunkini kirjaston somessa keväällä vinkatun Memento mori -sarjiksen, joka sitten löytyikin myös perheen hyllystä. Tarina on omaelämäkerrallinen. Joulukuussa 2015 Tiitu Takalo herää yöllä kauheaan päänsärkyyn. Hän pääsee ensiapuun, jossa oireita ensiksi vähätellään, mutta nopeasti selviääkin, että hän on saanut aivoverenvuodon. Hänet leikataan onnistuneesti, mutta tarina ei lopu siihen. Alkaa pitkä ja vaikea matka kuoleman uhasta takaisin elämään. Minun on todella vaikea keksiä sanoja kuvailemaan tätä, sillä lukukokemus oli todella järisyttävä ja teos upea. Ihastuin Tiitu Takalon piirrostyyliin jo kesällä lukiessani Orpopoikia ja työläistyttöjä -sarjakuvan, ja ihastelua jatkoin myös Memento moria lukiessani. Ilman tekstiäkin Takalo tuo tunteita, pelkoja ja iloja lukijan iholle asti. Teos on taatusti ollut terapeuttinen ja henkilökohtainen tekijälleen, mutta sen lukemisesta ei siltikään tule sellainen inhottava olo, että tirkistelisin jonkun yksityisiä ajatuksia. Sarjakuvan mielenterveysteema tulee esille hieman yllättäen (vaikka sen ei ehkä pitäisi yllättää, onhan kirjan aihe mitä on), mutta se ei tunnu lainkaan päälleliimatulta, ja muistuttaa paitsi siitä, miksi mielenterveydestä ja sen ongelmista on tärkeää puhua, mutta myös siitä, että vakavasta sairastumisesta parantumiseen liittyy paljon muutakin kuin fyysinen paraneminen. Kirja on jäänyt todella vahvasti mieleeni pyörimään ja se herätti paljon ajatuksia, sellaisiakin, joita en välttämättä olisi halunnut ajatella, mutta joiden miettiminen on ehkä välillä hyväksi. Joka tapauksessa suosittelen Memento moria lämpimästi ihan kaikille. Se on hengästyttävän hyvä, varmaan parhaita sarjakuvia, joita olen koskaan lukenut. (Innostuin muuten Takalon tuotannosta niin paljon, että minulla on tällä hetkellä kesken Minä, Mikko ja Annikki, joka toi Takalolle Sarjakuva-Finlandian.)
Joulupaketeistani paljastui kaksi historia-aiheista kirjaa (hyvin yllättävää!), jonka toisen ehdinkin lukea jo pyhien aikana. Kaupunki maailman keskellä on alaotsikkonsa mukaisesti Turun historia lapsille sopivaan tapaan kirjoitettuna. Kirja kertoo lyhyiden kappaleiden avulla Turun historiasta aina esihistoriasta nykypäivään. Luulen, että jos olisin lukenut tämän kirjan ollessani noin 10-vuotias, olisin varmaan ollut aivan liekeissä, sillä olin kovin innostunut historiasta jo silloin. Vaikka kirja on kirjoitettu "lapsen tasoisesti", ei se kuitenkaan tunnu (ainakaan aikuislukijalle) mitenkään alentuvalta. Lähinnä mietin sitä, olisiko joitain termejä ja asioita pitänyt avata enemmän. Esimerkiksi toisesta maailmansodasta puhuttaessa kerrotaan Suomen yhteistyöstä natsi-Saksan ja Hitlerin kanssa, mutta esimerkiksi natsi-Saksan termiä ei selitetä ollenkaan. Olisiko se muka lapselle liian vaikea ymmärtää, vai miksi selitys on jätetty pois? Toki kirja on varmasti haluttu pitää tiiviinä, mutta mielestäni tällaisia termejä pitäisi selittää. Itselleni suurin osa kirjan sisältämästä tiedosta oli tuttua ennestään koulun historiantunneilta tai opinnoista, joten sain eniten irti 1900-luvun tapahtumien kuvauksista, sillä niihin tapahtumiin Turun näkökulmasta en ollut perehtynyt laisinkaan. Kirjan lopussa on myös lyhyt kirjoitus historiantutkimuksesta, mikä oli mielestäni kivasti kirjoitettu. Jälleen yksi syy, miksi olisin varmasti tykännyt tästä lapsena todella paljon, vaikka hyvin tämä upposi aikuisellekin. Kirjan kuvituksesta tosin en pitänyt.
Perheessämme on ollut suurimman osan elämästäni jokajouluinen piparitaloprojekti, kuten varmasti monilla muillakin. Rakennelmamme ovat kunnianhimoisia, mutta toteutukseltaan eivät lähelläkään mitään Helsingin sanomien piparitalokilpailun voittajia. (Ehkä ongelma on osittain siinä, että arkkitehteinä hyörii vain humanisteja tai humanistishenkisiä ihmisiä, joista esimerkiksi allekirjoittaneen avaruudellinen hahmotuskyky on hyvin huono.) Vaikka mielestäni kotikutoisen näköiset talot ja sokerikuorrutepaikatut kauneusvirheet ovat symppiksiä, minulle tulee silti vähän huono mieli uskomattomista piparkakkurakennelmista, joita näkee milloin missäkin. Siksi Piparkassun talot on erittäin virkistävä kirja! Se sisältää 24 "valearkkitehti", graafikko Kasper Strömmanin suunnittelemaa piparkakkurakennusta kaavoineen, ja nämä ovat oikeasti sellaisia, jotka ovat oikeasti mahdollisia rakentaa jokaisen ihmisen kotona. Tällainen matalan kynnyksen meininki on erittäin tervetullutta. Kirjassa on ohjeet niin pipariseen homekouluun kuin asuntovaunuunkin, mutta pelkkään piparitaikinaan ei tarvitse itseään rajoittaa: talon voi rakentaa jopa näkkileivästä! Erityisesti mieltäni lämmitti romahtanut tynnyrisauna, sillä myös meidän tämän joulun rakennuksen kattorakenne osoittautui liian heikoksi ja romahti kokonaan. Sattuu sitä siis paremmissakin piireissä! Sitä paitsi romahtaneessa rakennuksessa voi olla aivan oma symboliikkansa, kuten Strömman hienosti asian perustelee. Pidin kovasti myös siitä, että vaikka taloja rakennetaan tosissaan, kirjassa on mausteena Strömmanille ominainen huumori, mikä iskee minuun aivan täysillä.
Jos Kati Närhen aikuisille suunnattu kuvakirja Ei mikään ei olisi sattunut pyörimään kotona pöydällä, olisi tämä helmi varmaan mennyt kokonaan ohi, vaikka se onkin joissain seuraamissani blogeissakin vilahdellut vuoden mittaan. Kirja kertoo kaupungista, johon tuuli puhaltaa oudon alakulon. Kaikki on yllättäen vähän vinksallaan ja väärin, ja ihmisten mielet täyttyvät synkistä ajatuksista. Kirjaa voisi kuvata yhdellä sanalla: kummallinen. Se on vinksahtanut hieman samaan tyyliin kuin Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjojen maailma, se on lastenkirjamaisen värikäs ja salaperäinen, mutta samaan aikaan aikuismaisen karu. Erityisen paljon kirjassa pidin Madagaskarin suurisilmäisistä tyttäristä, jotka hirvittivät ja hihityttivät yhtä aikaa. Rouva Flan puolestaan melkein itketti. Minulle Ei mikään jäi kuitenkin ehkä hieman liian avoimeksi. Toisaalta selittelyn puute tuntui kuuluvan kirjaan, ja ehkä turha avaaminen ja selittely olisivat pilanneet kirjan kokonaan. Piirrokset ovat kuitenkin aivan upeita, eikä aikuisille suunnattuja kuvakirjoja ole tosiaankaan liikaa!
Syksyllä luetun Korpinlaulun jatko-osa Karhuneito ilmestyi tänä vuonna, ja päätin, etten anna itseni unohtaa ensimmäisen osan tapahtumia ennen jatko-osan lukemista. Karhuneito alkaa suunnilleen siitä, mihin Korpinlaulu jäi: Hopeapajussa juhlitaan Étainin ja Rautakatseen tyttären Sigrin kihlajaisia, kun Rowan Arpinaama tuo huonoja uutisia: vallalliset suunnittelevat hyökkäystä Savusälpään. Korpinlaulun tavoin Karhuneito kattaa useamman vuoden henkilöidensä elämästä. Sotaan valmistumiseen ja itse sotimiseen menee tietysti oma aikansa, mutta siinä sivussa ehditään rakastua, pettyä, saada lapsia, menettää tärkeitä ihmisiä ja kaikenlaista muutakin. Korpinlaulua lukiessani isoimmat ongelmani kirjan kanssa olivat epämääräinen miljöö ja epätasainen rakenne. Karhuneidossa miljöö pysyy pohjimmiltaan yhtä epämääräisenä kuin ensimmäisessäkin osassa, mutta kun sitä osaa odottaa, en häiriintynyt siitä juurikaan. Sen sijaan juonen rakentaminen on oikeasti kehittynyt ensimmäisestä osasta: sen kokonaisuus kantoi paremmin koko kirjan läpi, ja sivujuonet toimivat sitä tukien ja kannatellen, mutta kuitenkin omia tarinakaariaan kertoen. Juonessa on jonkin verran trilogian toisen osan ongelmaa: se yrittää sekä solmia edellisen osan lankoja yhteen että pohjustaa tulevaa, mikä tekee siitä välillä vähän toisteisen ja rakenteeltaan hankalan. Kirja kuitenkin toimi vioistaan huolimatta oikein hyvänä välipäivien viihteenä. Jos kirjaa lukee yli 100 sivua yhdeltä istumalta, ei se voi olla sysihuono :) Minua häiritsi kuitenkin, että kirjalla ei ollut yhtä selkeää päähenkilöä, kun ensimmäinen osa oli niin selkeästi Étainin tarina. Toisaalta pidän sarjan hahmoista kovasti, joten oli kiva päästä seuraamaan heidän elämäänsä, mutta näin monen päähenkilön tarinasta tuli hieman turhan pirstaleinen omaan makuuni. Koska hahmoja on paljon, minulla oli vaikeuksia muistaa, keitä he lopulta olivatkaan. Kirja hyötyisi henkilöluettelosta tai sukupuusta kovasti! Moitteistani huolimatta odotan innolla sarjan päätösosaa, vaikka huolestuttaakin, miten muistan hahmojen nimet ja heidän suhteensa sen ilmestyessä.
Joulukuun valaistusolosuhteet ovat niin vaikeat, että erityisesti nämä kolme kuvaa ovat kikkailuistani johtuen/huolimatta aivan surkeita laadultaan :D
*********
Joulukuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Jalkapohja
10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa: Stalinin lehmät (kirja sijoittuu puoliksi Viroon)
17. Tutkijan kirjoittama kirja: Virginie!
21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: Elämäni seinäruusuna ("Hyvä ystävä, kirjoitan sinulle, koska yksi tyttö sanoi, että sinä kuuntelet ja ymmärrät etkä yrittänyt mennä niissä bileissä sen yhden tyypin kanssa sänkyyn, vaikka olisit voinut.")
29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva: Kaikki elämästä(ni) (hyvin löyhä Japani-kytkös, mutta sen verran tärkeä osa kirjaa, että tämän voi mielestäni laittaa tähän!)
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja:Memento mori
Joulukuu oli tuskallisen kiireinen kuukausi, varsinkin sen ensimmäiset viikot, kun luin tentteihin raivokkaasti, tein joulujuttuja ja yritin mahdollisimman paljon vältellä julkisia paikkoja, jotta pysyisin terveenä ja pääsisin jouluksi kotiin. Vaikka olin joulukuun alun melkoinen stressipallo, pääsin kuin pääsinkin kotiin viettämään joulua ja kaikki syksyn hommat pakettiin. (Pari kirjatenttiä tosin siirsin keväälle, ja kandihommiakin olisi voinut syksyn puolella tehdä enemmän, mutta tällaiselta syksyltä oli hyvä saavutus saada sekin määrä opintoja tehtyä kun tein.) Joulu oli todella tarpeeseen tullut pysähdys rankkaan syksyyn, ja olikin ihanaa vain pötkötellä mahansa vieressä sohvalla kirjan kanssa, kun oli ahminut itseensä niin paljon jouluruokaa. Ihanaa on myös se, että kotikotona on kunnolla lunta! Lomaa olen viettänyt vain ja ainoastaan perheeni kanssa, enkä ole yhtä kauppareissua lukuunottamatta poistunut moneen viikkoon kotinurkilta. Ehkä vähän tylsää, mutta toisaalta on ollut kiva vain olla ja rötköttää, lukea kirjoja, syödä herkkuja ja katsoa The Crownia.
Kuukauden biisi on Marinan Man's world. En tosiaankaan odottanut, että Marina julkaisisi näin pian edellisen albuminsa jälkeen uutta musiikkia, mutta näköjään ihmeiden aika ei ole ohi. Man's world on sävellykseltään ja soundimaailmaltaan pehmeä ja kuulas, mutta sanoissa on feminististä terästä ja kipunaa, mistä pidän todella paljon. Myös musiikkivideo on todella kaunis.
Tarmoa ja tsemppiä tammikuuhunne! Tuokoon lumi valoa pimeään.
Joskus lukuasu sulautuu lukupaikkaan ja kynsilakka lukuasuun.
Perinteiseen tapaan vuosikatsauksen jälkimmäisessä osassa tutustutaan siihen, mitä lopulta olenkaan vuoden aikana lukenut. Ja voi pojat, viime vuoden lukemistossa tosiaankin riittää perkaamista! Pidemmittä puheitta, siirtykäämme tilastoihin.
Lukiessani Rainbow Rowellin Carry onia uudelleen pohdin, miksi vanhemmille lukijoille suunnattuja kirjoja ei kuviteta useammin.
Vuonna 2020
• luin 107 kirjaa (24499 sivua, 90 h ja 46 min), eli keskiarvoisesti n. yhdeksän kirjaa (2041 s.)/kk
• Niistä 36 oli spefiä
• Niistä 24 oli uusintoja
• Niistä englanniksi luettuja oli neljä kappaletta
• Kotimaisia kirjoja luin 63 kpl, ulkomaalaisia 44
• Äänikirjana kuuntelin 11 kirjaa, e-kirjoja luin kaksi
• Eniten kirjoja luin elokuussa (17 luettua kirjaa/ 4045 s., 11 h 55 min)
• Vähiten kirjoja luin helmikuussa (kaksi luettua kirjaa/ 522s., 10 h 21 min)
Kirjakasoja uudessa kämpässä.
Olen itsekin aivan järkyttynyt tuosta luvusta. 107 kirjaa!!! Viimeksi olen lukenut yli 100 kirjaa vuonna 2015, jolloin kirjoja kertyi 104 kirjan verran, joten menin ohi tästäkin virstanpylväästä. Toisaalta syy siihen, että luin paljon enemmän kuin ennen lienee ilmiselvä: kun keväällä alkoi eristys, ei paljon muuta tekemistä ollutkaan kuin kirjojen lukeminen. Lisäksi kirjojen avulla sai ajatukset hyvin muualle, kun oikea maailma stressasi. Varsinkin kevään ja kesän lukemistojen kohdalla eristysaika näkyy selkeästi: erityisesti ennen kirjastojen aukeamista olen lukenut paljon kirjoja vanhempieni hyllystä, samoin kuin tuolloin vielä kotikotona sijainnutta kotikirjastoni "sivusiipeä". Keväällä ja kesällä hain turvaa maailman myllerryksissä myös vanhoista tutuista: luin uudelleen niin Helena Meripaaden Koirahullun päiväkirjoja että Annukka Salaman Faunoideja.
Kuten tavallista, kaikkein eniten luin proosaa (71 kirjaa). Kuitenkin tänä vuonna luin paljon enemmän muiden kirjallisuustyyppien edustajia kuin aikaisimpina vuosina: erityisesti runoja (seitsemän kirjaa) ja sarjakuvia (12 kirjaa) luin enemmän kuin koskaan aikaisemmin, mutta mahtuipa vuoteeni kaksi säeromaania ja jopa yksi näytelmäkin. Varsinkin sarjakuviin tykästyin tänä vuonna erityisesti! Non-fictioniakin mahtui luettujen kirjojen joukkoon mukavasti, kokonaiset 19 kirjaa. Spefiä luin tänä vuonna yllättävän vähän, ottaen huomioon, että kyseessä on lempigenreni.
Myös vuonna 2020 osallistuin erilaisiin lukuhaasteisiin ja -tempauksiin. Koko vuoden kestäneistä lukuhaasteista osallistuin perinteisesti Goodreadsin Reading challengeen ja Helmet-lukuhaasteeseen, joissa molemmissa onnistuin hyvin. Alkuperäinen Goodreads-tavoitteeni oli 50 kirjaa, mutta kun tuo määrä alkoi lähestyä mielestäni liian aikaisin, nostin tavoitetta hieman. Päädyin nostamaan tavoitetta vielä useamman kerran vuoden aikana, kunnes 85 kirjan kohdalle päätin laittaa rajan, joka sitten ylittyi kirkkaasti. Helmet-haastekin sujui paremmin kuin koskaan: vain yksi haastekohta jäi täyttämättä! :) Tammikuussa olin mukana Kirjabloggajien klassikkohaasteessa, jota varten luin pitkään hyllyssäni pölyä keränneen Kotiopettajattaren romaanin. Vuoden aikana osallistuin myös kahteen lukumaratoniin, ensiksi palmusunnuntaina ja toisen kerran loppukesästä.
Söpöt lakanat ja vähemmän söpö kirja.
Perinteiseen tyyliini kuuluu myös se, että kerron jotain suosikkejani vuoden aikana lukemistani kirjoista. Kirjojen ystävät tietävät, kuinka mahdotonta on sanoa vain yhtä tai kahta suosikkikirjaansa, minkä vuoksi jaan lukemilleni kirjoille "tunnustuksia", jotta saisin mainita mahdollisimman monta mieleen syystä tai toisesta jäänyttä lukuelämystä vuoden varrelta. Kategoriat ovat tuttuun tapaan seuraavat:
• paras sarja (Kaikki sarjan kirjat luettu tämän vuoden aikana.)
• paras uutuuskirja (Ilmestynyt siis vuonna 2019, suomennoskin tänä vuonna lasketaan.)
• paras kotimainen
• paras käännöskirja/muulla kielellä kuin suomeksi luettu
• paras klassikko
• itkettävin kirja
• huti
• yllättäjä (Kirja, josta en odottanut pitäväni, mutta joka olikin hyvä)
• paras spefikirja
• paras ei-spefikirja
• paras uusintaluku
• kirjailija (Kirjailija, jonka tuotantoa luin paljon tänä vuonna.)
• odotetuin (Kirja, jonka ilmestymistä/lukeamista odotin eniten.)
• kuukauden helmi (jokaisen kuukauden kirjamäärä ja sen paras kirja)
Uudet villasukat ja odotettu jatko-osa.
Valinnat ovat aina hyvin vaikeita, ja jos minulta kysyisi asiaa huomenna uudelleen, vastaisin todennäköisesti eri tavalla. Sen kummempia perusteluja en täasä kohdassa enää kirjoita, mutta linkit vievät kuukausikoosteisiin, jossa puhun mielipiteistäni kyseisestä kirjasta, jos ne kiinnostavat. Nyt tunnustusten pariin!
Erään keväisen eristysviikon aikana luettuja kirjoja.
Vuoden 2020
Paras sarja
Helena Meripaasi: Koirahullun päiväkirja (osat 1-5, osa 6)
(luin vain kaksi kokonaista sarjaa vuonna 2020, molemmat uusintoja! Koirahullun päiväkirja on ehkä jonkinsorttinen guilty pleasure, mutta Meripaaden sarja oli kuitenkin niin kiva nostalgiamatka, että se sai tämän kunnian.)
Tänä vuonna olen lukenut todella paljon sarjakuvia. Tämä ääneen naurattanut ruutu on Marta Breenin ja Jenny Jordahlin teoksesta Naiset: 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta.
Vaikka erilaisia kirjanostotapahtumia ei tänä vuonna ollutkaan, sai hyllyyni myös lisätäytettä. Kävin ostamassa stressanneesta helmikuusta selviämisestä palkinnoksi koko Muumi-sarjan, mikä on tuonut minulle kovasti iloa myöhemminkin. Kuvassa näkyy myös uuteen asuntooni ostettu nojatuoli, joka on yksi lempilukupaikoistani kotonani!
Vuonna 2020 luin myös useita vanhoja suosikkeja uudelleen.
Entäs sitten vuosi 2021? Osallistun jälleen Helmet-lukuhaasteeseen. Siinä näyttää olevan muutamia hyvinkin haastavia kohtia, mutta olen tykännyt haasteesta kovasti, joten ollaan mukana nytkin. Goodreadsin reading challengeen asetin jälleen maltillisen 50 kirjaa, koska en jaksa uskoa, että uskomaton lukuvauhtini jatkuu vielä tänä vuonnakin. Hyvä tietenkin, jos jatkuu, mutta yritän olla nyt realistinen :D Tavoitetta voi kuitenkin aina nostaa. Ehkä tärkein tavoite tälle vuodelle on kuitenkin se, että lukisin enemmän POC-kirjailijoiden kirjoittamia kirjoja. Havahduin kesällä siihen, että luen muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pelkästään valkoisten ihmisten kirjoittamia kirjoja, minkä koen itse hyvin ongelmalliseksi: se tekee lukemistostani hyvin yksipuoleisen ja jättää suuren ihmisryhmän tarinat kokonaan pois. Tänä vuonna pyrin siis lukemaan ei-valkoisten kirjoittamia kirjoja enemmän kuin viime vuonna (eli enemmän kuin kaksi, ei pitäisi olla mitenkään vaikea rasti). Pyrin kuitenkin myös siihen, että en lipsahtaisi kirjoja lukiessani eksotisoinnin puolelle, vaan lukisin niitä aivan kuin mitä tahansa muitakin kirjoja. (Tässä hyvä kolumni, jossa ilmiöstä puhutaan tarkemmin.)
Ostin eräällä kauppareissulla heräteostoksena ruusuja, ja niiden myötä pöydälleni ilmestyi yllättäen taiteellinen lukuidylli. (Tässä kesken Katinka Sarjanojan Korpinlaulu.)
Millainen teidän lukuvuotenne oli? Entä minkälaisia lukusuunnitelmia teillä on ensi vuodelle?
