Kotikirjastossa, osa 2

Koska muutin alkukeväästä isompaan asuntoon, haave lisäpalasta kirjahyllyyn alkoi houkuttaa, kun tilaakin oli enemmän. Lisähylly löytyikin kotikotoa, ja syyskuun loppupuolella tämä hylly muutti luokseni opiskelukaupunkiin. Muutama vuosi sitten esittelin silloisia hyllyjärjestelyjäni, jotka olivat aivan erilaiset kuin ennen käyttämäni järjestelyt. Muutettuani opiskelukaupunkiin yhden kirjahyllyn kanssa tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ehkä vanha kunnon aakkosjärjestys on paras vaihtoehto. Muutossa täytyi myös tehdä vaikeita valintoja ja jättää osa kirjoistani kotikotiin, mutta uuden kirjahyllyn myötä myös ne pääsivät takaisin sinne minne ne kuuluvatkin: muiden kirjojeni luo. Nykyisessä asunnossani on kuitenkin mahdollisuus järjestellä kirjoja uusiksi, joten tein rajauksia ja ratkaisuja hyllyjen sisältöön. Tervetuloa mukaan kurkistamaan kotikirjastooni :) 

Hylly 1: Kaunokirjallisuus

Ensimmäisessä hyllyssä on suurin osa omistamastani kaunokirjallisuudesta. Toki mukana on muutamia omaelämäkertoja ja esimerkiksi Anne Frankin päiväkirja, jotka eivät kaunokirjallisuuden kattotermin alle solahda. Pohdinkin, että pitäisikö minun siirtää ne non-fiction -hyllyyn, mutta tulin siihen tulokseen, että ne saavat olla siinä missä ovat. Korkeampaan hyllyväliin pääsivät korkeiden kirjojen lisäksi myös pitkät sarjat, jotka vievät tilaa vähemmän pinottuna. 

Pidän muuten kovasti siitä, että kirjahyllyssä on jotain pieniä koristuksia ja yllätyksiä. Siksi tässäkin hyllyssä sellaisia on: sieltä löytyy esimerkiksi ystäväni tekemä meriporo (älkää kysykö, mikä on meriporo, se on äärimmäisen pitkä tarina), ja toisen ystäväni taiteilema upea kirjanmerkki, jossa on JL:n toinen päähenkilö. Toistaiseksi kirjanmerkki on tuossa vain esillä, kun en halunnut piilottaa sitä kirjojen väliin, mutta ehkä se joskus pääsee oikeaan tarkoitukseensa :) 

Hylly 2: "Ammattikirjallisuus"

Lipaston (vai voisiko tätä tituleerata ihan kirjakaapiksi) alahyllyllä sijaitsee ensimmäinen non-fiction -osasto, jota kutsun puoliksi vitsillä nimellä "ammattikirjallisuushylly". Hyllyllä on useita historiaan liittyviä teoksia, joista osan olen hankkinut tai saanut opintojeni alettua, mutta esimerkiksi Muotipuku kautta aikojen on ollut hyllyssäni varmaan lähemmäs 10 vuotta. Samaisesta hyllystä löytyy myös muutamia sivuaineitani, eli folkloristiikkaa ja sukupuolentutkimusta, sivuavia kirjoja, mutta esimerkiksi Uusi ranskalais-suomalainen sanakirja ei mene mihinkään näistä kategorioista, vaikka kuinka tunkisi :D On kuitenkin hyvin vakuuttavaa puhua ammattikirjallisuushyllystä, eikö totta? Samassa hyllyssä sijaitsevat myös ne muutamat lukiokirjat (eli historian ja ranskan kirjat), jotka olen säästänyt. 

Hylly 3: Non-fiction

Tämän hyllyn nimi varmaankin kertoo oleellisen sen sisällöstä. Hyllyn alkupäässä sijaitsee kaunokirjallisuus Wodehousesta Zusakiin (eivät mahtuneet ensimmäiseen hyllyyn), ja valokuvakansioiden kautta siirrytään sitten non-fictioniin. Vaikka tässäkin hyllyssä on kirjoja, jotka liittyvät opiskeluihini tavalla tai toisella, on tässä myös paljon sellaisia, jotka eivät niihin liity millään tapaa, vaan kertovat muistakin kiinnostuksenkohteistani. Tämä kirjahylly sijaitsee "työhuoneessani" (eli makuuhuoneessa, jossa myös työpöytä sijaitsee), joten siellä ovat myös opiskeluun liittyvät kirjastolainat. 

On ehkä hieman huolestuttavaa, miten paljon minulla on tällä hetkellä tyhjää hyllytilaa. Toisaalta, parempi näin päin, ja koska esimerkiksi kirjamessut jäivät tänä vuonna väliin, ei samanlaisia kirjapinoja ole välttämättä hyllyyn lähiaikoina tulossa. Kuten kolmen vuoden takaisessa postauksessakin, kehotan tässäkin myös muita esittelemään omat hyllynsä! Muiden ihmisten hyllyjen tiirailu on parasta, mitä voi tehdä, heti oman hyllyn tiirailun ja omistamiensa kirjojen silittelemisen jälkeen! 

Lokakuun luetut 2020

 Lokakuussa 2020 luin seitsemän kirjaa (695 sivua, 13 h 44 min), joista kaksi oli spefiä, kolme sarjakuvaa, kaksi uusintaa ja kaksi äänikirjaa. 

Kinnunen, Tommi: Ei kertonut katuvansa 9 h 20 min [K]

Uspenski, Eduard: Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä 95 s. [U]

Louhi, Aino: Mielikuvitustyttö 161 s. 

Andersen, Sarah: Elämänhallinta on illuusio (Sarah scribbels #2) 125 s. 

Durbiano, Lucie: Punainen pukee teitä ja muita tarinoita 118 s. 

Denison, Muriel: Susanna tukkijoella (Susanna #4) 196 s. [U]

Kokkonen, Terhi: Rajamaa 4 h 24 min [K]

kotimaisia: 3

käännöskirjoja: 4

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 3

muualta: 3

Koska olen pitänyt Tommi Kinnusen kirjoista, oli uusin teoskin lukulistalla. Ei kertonut katuvansa on tarina viidestä naisesta, jotka vaeltavat vankileiriltä Norjasta takaisin Suomeen, kun Lapin sota on päättynyt. Näillä naisilla on kaikilla ollut syynsä lähteä saksalaisten mukaan, mutta heihin kaikkiin suhtaudutaan kotimaassa samalla tavalla: kun aseveljeys on rauennut, naiset ovat yksiselitteisesti saksalaisten huoria. He ovat matkalla kotiin, vaikka he eivät tiedä, onko kotia enää olemassa tai miten heidät otetaan siellä vastaan. Kinnunen on kirjoittanut hienon tarinan vaietusta aiheesta, josta en itsekään tiennyt kuin pääpiirteitä. Toisilleen ennestään tuntemattomien naisten suhtautuminen itseensä, toisiinsa ja sotaan on kiehtovaa ja kaikin puolin aidon tuntuista. Historianopiskelijana minua kiinnostaa erityisesti juuri naisten (ja vähemmistöjen) historia, joten oli kiinnostavaa lukea juuri siihen keskittyvä sotatarina, vaikka muuten (Suomen) sodat eivät kirjoissa yleensä jaksa kiinnostaa. Kaiken kruunaa vielä Kinnusen upea kielenkäyttö, joten voisi sanoakin, että Kinnusen kirjat ovat varma nakki: pidän niistä aina. Tähänkään en tosin rakastunut yhtä voimakkaasti kuin aikanaan Neljäntienristeykseen, joka oli räjäyttävä lukukokemus, mutta tässä silti päästiin lähemmäksi samaa fiilistä kuin siinä. Toki tässä oli sitä samaa ongelmaa kuin Kinnusen kirjoissa yleensäkin: ihmiskohtalot ja tapahtumat ovaat synkkiä, ja siinä kurjuudessa oikein ryvetään, mikä ärsyttää jonkin verran, sillä vaikka tietenkin sota-aika oli kurjaa ja vaikeaa aikaa, se ei tarkoittanut, että ihmisten elämässä ei ollut mitään hyvää tai onnellista. Lisäksi luulen, että äänikirjamuodosta johtuen oli aluksi vaikea muistaa päähenkilöiden nimiä ja persoonallisuuksia, mutta siitä päästiin kuitenkin kun kirja eteni. Krista Kosonen luki kirjan todella hienosti! Pienistä hiertämyksistä kyseessä oli mieleen jäävä ja kiinnostava historiallinen romaani, jonka henkilöitä olen miettinyt monia kertoja vielä lukemisen jälkeenkin. 

Kotikotona käydessäni luin Eduard Uspenskin Fedja-sedän ohella ehkä tunnetuimman lastenkirjan,  Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä. Olin lukenut kirjan (tai minulle oli luettu sitä ääneen) monta kertaa lapsena, mutta en edes muistanut, milloin olin lukenut kirjan viimeksi. Kirja kertoo Muksiksesta, tieteelle tuntemattomasta eläimestä, joka saapuu kaupunkiin Afrikasta appelsiinilaatikon mukana. Kaupungissa asuu myös krokotiili Gena, joka on töissä eläintarhassa krokotiilina. (Mikä on ehkä maailman hauskin juttu.) Gena on kovin yksinäinen krokotiiliherra, joten hän laittaa lehteen ilmoituksen saadakseen ystäviä. Kutsuun vastaa Muksiksen lisäksi vakava tyttö nimeltä Ulla. Kolmikko päättää auttaa muitakin yksinäisiä löytämään ystäviä, mutta tavoitetta hankaloittavat muun muassa Isokomero-niminen eukko ja (neuvostoliittolainen) byrokratia. Mielestäni Krokotiili Gena ei onnistu ihan yhtä hyvin kuin Fedja-setä. Se on todella sympaattinen, herttainen ja vekkuli kirja, mutta se ei pääse ihan samoihin, överin absurdeihin mittoihin kuin keväällä lukemani Fedja-setä. Ei sillä, hyvin tämä upposi vanhempaankin lukijaan! Lempikohtauksiani ovat ehdottomasti se, kun Muksis kutsuu Genan luokseen kahville, ja se, kun Gena tuuraa Ullaa Punahilkka-näytelmässä. Nämä kohtaukset saivat minut kikattelemaan ääneen, sillä varsinkin puhelinkopissa elävän Muksiksen kahvinkeitto- ja vieraiden ketstitsemisongelmat muistuttivat kovasti sitä, millaista elämäni oli 18 neliömetrin keittiöttömässä yksiössä. (Muksis on muutenkin kovin samaistuttava hahmo: minäkin olen isosilmäinen, karvainen ja kaadun hyvin helposti.) Lukiessa muuten yllätti se, ettei Isokomero olekaan noita, sillä olisin voinut pistää vaikka pääni pantiksi, että asia oli näin. Olisiko Isokomeroa kutsuttu noidaksi tarinan animaatioversiossa, vai mistähän tämä luulo lieni peräisin? 

Vietin yhden sunnuntaisen illan juoden teetä, syöden kuivakakkua ja lukien sarjakuvia. Mielikuvitustyttö kiinnitti huomioni samaistuttavan nimensä perusteella. Kirja kertoo nimettömäksi jäävästä tytöstä ja hänen ihmissuhteistaan sekä lapsuudessa että aikuisuuden alkumetreillä. Tyttö kokee paljon asioita hyvin vahvastikin, mutta monesti ajatukset jäävät vain hänen päänsä sisään, eikä hän osaa oikein sanoa niitä ääneen. Sarjakuva oli monessa kohdassa hyvin samaistuttava, ja olisin halunnut tykätä siitä todella paljon. Kirja jäi kuitenkin vähän liian välähdysmäiseksi minun makuuni. Ehkä jos teos olisi ollut pidempi, rakenne olisi toiminut paremmin. Kokonaisuus tuntui muutenkin vähän epätasaiselta. Piirrostyyli oli kuitenkin todella sympaattinen ja kaunis, ja tarinankerronnastakin tykkäsin. Söpö teos, mutta ei paljon muuta. Kuitenkin, jos Louhi tekee uusia sarjakuva-albumeita, voisin hyvinkin tutustua niihin, sillä tässä oli kyllä potentiaalia.

Luin elokuussa ensimmäisen suomennetun Sarah scribbles -kokoelman, ja kirjastosta tarttui mukaan seuraava osa. Elämänhallinta on illuusio käsittelee hyvin samanlaisia asioita kuin ensimmäinenkin osa: introvertteilyä, aikuisuuden ihmettelyä ja peittokääröksi kietoutumista. Kirja oli edeltäjänsä tavoin hauska, viihdyttävä ja samaistuttavakin. Pidin myös siitä, että edellisessä osassa harmittanut läskifobia oli paljon pienemmässä roolissa tässä. Ei se edelleenkään loistanut poissaolollaan, mutta koska sitä oli  vähemmän, se oli helpompi ignoorata. Loppupuolella stripeille oli kirjoitettu selittävä "kommenttiraita", jonka koin hyvin turhaksi ja ärsyttäväksikin. Kommenttiraidan vitsit olisi voinut siirtää esimerkiksi strippeihin. Ihan hauska välipalakirja kuitenkin. 

Punainen pukee teitä -sarjakuvaan törmäsin vuosia sitten, en oikein muista, missä yhteydessä. Ehkä kahdeksannella luokalla, kun kirjastossa tet-harjottelussa ollessani aloitin jokaisen työpäivän hyllyttämällä sarjakuvia? Joka tapauksessa kirja oli pyörinyt mielessäni monta vuotta, mutta vasta nyt sain kirjan luettua. Kirja koostuu seitsemästä pienestä tarinasta, joiden yhdistävä teema on rakkaus ja/tai ihastus. Nimitarinassa Punahilkka rakastuu suteen, ja samankaltainen satupastissitunnelma vallitsee monessa muussakin tarinassa, vaikka ei olekaan yhtä selkeä kaikissa. Kuten blogin lukijat taitavat hyvin tietää, missä satupastissi, siellä olen myös minä. Tarinat ovat melkoisen julmia: rakkaus on yksipuolista, päättyy onnettomasti tai sitten toista osapuolta hyväksikäytetään jollain tavalla. Vaikka näissä tarinoissa onkin ikävä sävy, nautin sarjakuvasta silti. Mielestäni äärimmäisen kiehtovan kontrastin tarjosi yksinkertainen ja värikäs piirrostyyli, joka toi mieleen lastenkirjan kuvitukset. Muutaman sivun mittaisista pikkutarinoista toiset onnistuivat, jotkut jäivät mielestäni vähän liian yksioikoisiksi. Jälkimmäisestä esimerkkinä on esimerkiksi Lili ja Charlie: mikä kummajainen Charlie edes oli? Suosikkitarinoitani olivat nimitarinan lisäksi Samuel, Villi länsi ja Puutarha-cocktail. 

Susanna tukkijoella päättää Susanna-sarjan. Edellisen osan lukemisesta ehti vierähtää yli vuosi, ennen kuin sain aikaiseksi päästä päätösosan kimppuun. (Toki asiaa helpotti se, että kirjat ehtivät tässä vuoden aikana muuttaa mummolan hyllystä omaani.) Kirjassa Susanna lähetetään viettämään kesälomaa Neljän tuulen saarelle Kanadaan, jossa häntä odottaa lauma serkkuja ja ankara Sassie-täti. Sarjan edellinen osa, Susanna koulussa, on ehdottomasti lempiosani tästä sarjasta, ja muistinkin sen tapahtumat suhteellisen hyvin, mutta neljännen osan tapahtumat olivat hyvin heikosti muistissani. Luulen, että olin lukenut tämän vain kerran aikaisemmin. Ehkä en sitten pitänyt tästä niin paljon kuin aikaisemmista osista, enkä sen takia sitten lukenut tätä uudelleen? Muistin joka tapauksessa lähinnä vain alkuasetelman, ja kansikuvassakin esitetyn taistelun Neljän tuulen hongista. (Hassua muuten, että Montgomeryn Annoissakin on paikka nimeltä Neljä tuulta, tosin siinä ei ole kyse saaresta vaan niemestä. Susannat ovat kuitenkin vanhempia, vaikka ovatkin suomennettu vasta 1950-luvun alkupuolella. Sitä en tiedä, mikä Susannan saaren nimi on alkukielellä.) Kirja oli kuitenkin viihdyttävämpi kuin odotin tai muistelin. Susannan hahmokehitystä on ollut ilo seurata: vaikka hän on oma itsepäinen ja toimelias itsensä, hän on silti kasvanut hemmotellusta ja rasittavasta pikkulapsivaiheesta yli. Kirja kuvaa osaltaan ihanan toimetonta ja hidasta kesää, olkoonkin, että lapset joutuvat tekemään saarella Sassie-tädin määräämiä kotitöitä, mutta samaan aikaan siinä esitellään tukkilaisten toimintaa ja mukaan saadaan jopa yllättävän ajankohtaista luonnonsuojeluteemaa, kun tukkiyhtiö uhkaa kaataa saaren hongat. Viimeksi mainittu jännitti melkein oikeasti, vaikka osasinkin aavistella, kuinka taistelu tulee päättymään. Tästä huolimatta viimeinen osa ei kyllä edelleenkään noussut suosikikseni sarjasta, vaikka monista elementeistä pidinkin. Kirjan isoin ongelma on suuri hahmokaarti. Susannan serkkulauman lisäksi saarelle tulevat kesää viettämään Susannan ystävät aikaisemmista kirjoista: Consy ja Pikku Päällikkö. Vanhojen tuttujen tapaaminen oli hauskaa, mutta monta kertaa kirjan aikana unohdin, että he ylipäänsä olivat mukana lasten seikkailuissa. Serkkujenkin persoonallisuudet, varsinkin poikien, jäivät vähän ohuiksi, enkä muista enää esimerkiksi heidän kaikkien nimiä, vaikka kirjan lukemisesta on hyvin vähän aikaa. Pikku Päällikköön liittyy myös toinen suuri ongelmani kirjan kanssa. Pidän hänen hahmostaan todella paljon, mutta Amerikan alkuperäisasukkaana hän kohtaa paljon rasismia sekä kirjan hahmojen (tässä osassa lähinnä Sassie-tädiltä) että itse kirjailijan puolelta. Erityisen ikävältä tuntui se, että Pikku Päällikkö on viime tapaamisen jälkeen mennyt kristilliseen kouluun ja muuttanut nimensä englantilaiseksi, mikä automaattisesti tekee hänestä paremman ja sivistyneemmän ihmisen, tai näin kirja ainakin antaa ymmärtää. Rasismi on ollut koko sarjan isoimpia ongelmia, ja on ollut masentavaa huomata, että kirjasarjassa, josta niin paljon tykkäsin nuorempana, on näin suuria ongelmia. Toki sarja on kirjoitettu 1930-luvulla, jolloin näinkin räikeä rasismi kirjallisuudessa oli yleisesti hyväksyttyä, ja ajallinen konteksti on tärkeää muistaa, mutta se ei ole mikään vapauttava asia, sillä rasismi on aina yhtä paha asia, oli se sitten mitä aikaa hyvänsä. Vaikka rasismiongelman ohi on vaikea katsoa, sarja on kuitenkin hauska ja viihdyttävä. Susannan seikkailuja ja hahmokehitystä olisi ollut kivaa lukea vielä enemmänkin kuin vain neljän kirjan verran.Tämän viimeisen osan nimi on muuten suomeksi paljon parempi kuin englanniksi: alkuperäisen kirjan nimi on nimittäin Susannah rides again, vaikka kirjassa ei ole hevosia nimeksikään. 

Olen jo vuosikaudet rakastanut Terhi Kokkosen sanoituksia Scandinavian music groupin musiikissa, joten hänen esikoisromaaninsa Rajamaa oli automaattisesti lukulistallani. Keski-ikäisen avioparin kriisistä kertova trilleri ei ole aihe, johon normaalisti välttämättä kirjallisuudessa tarttuisin, mutta välillä lienee hyvä mennä epämukavuusalueelle. Rajamaa kertoo varakkaasta helsinkiläispariskunnasta, Karosta ja Ristosta, jotka ovat olleet Lapissa lomailemassa ja hoitamassa kireää avioliittoaan. Matkalla lentokentälle he joutuvat kuitenkin auto-onnettomuuteen ja lääkärin määräyksestä jäävät Artic Mirage -nimiseen lomakylään muutamaksi päiväksi toipumaan. Karo kokee paikan epämiellyttäväksi, mutta äkkiä Risto ei haluakaan enää lähteä kotiin. Kirjassa on hyvin tiivis tunnelma, ja nautinkin pysähtyneestä ja painostavasta fiiliksestä, joka luksusresortissa vallitsee. Lukija näkee heti alusta, että Karon ja Riston avioliitossa on suuria ongelmia, mutta niiden taustat ja todellinen laajuus keriytyy auki kirjan edetessä. Välillä olisin toivonut, että tarinaa ja henkilöitä olisi taustoitettu enemmän, vaikka toisaalta siinä on aina se vaara, että sorrutaan liikaan selittämiseen ja lukijan aliarviointiin. Nyt lukija pysyi skarppina, kun joutui koko ajan yhdistelemään palasia päässään, mikä oli kuitenkin mukavaa :) Sivuhenkilöiden tarinat tuntuivat hyvin turhilta: heidän elämäntarinansa ja toimintansa syyt eivät tuoneet tarinaan mitään lisää, ja ne saivat alun napakan rakenteen löystymään ikävästi. Kokkosen tausta laulunkirjoittajana näkyy tiiviissä kielessä ja lyhyissä virkkeissä, mutta itse en ainakaan löytänyt niistä samaa runollisuutta kuin hänen lauluteksteissään. Kuitenkin hän onnistuu hienosti luomaan vahvoja mielikuvia vähillä sanoillakin, mikä on myös selvä piirre hänen sanoituksissaan. Rajamaa ei ole missään nimessä täydellinen, mutta viihdyin sen parissa, ja istuin kirjan loputtua vain tujijottamassa ulos ikkunasta ja pohtimassa  loppuratkaisua. En välttämättä olisi tarttunut tähän kirjaan, ellei kirjailija olisi kiinnostanut, mutta en missään nimessä kadu sen lukemista! Kokkonen lukee äänikirjan itse, ja vaikka aluksi hänen lukuäänensä vaati totuttelua, pidin sitä lopulta erittäin hyvin kirjaan sopivana. 

Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä unohtui kuvata!

********

Lokakuu meni ohi aivan päätähuimaavan nopeasti. On kauhean vaikea uskoa, että nyt on oikeasti marraskuu, ja että vuosi on ohi aivan kohta. Lokakuu koostui lähinnä opiskelusta (ja sen välttelystä). Työmäärä uuvuttaa tällä hetkellä melkoisesti, mutta ehkä siitä selviää. Lokakuussa oli onneksi kivojakin juttuja: ehdin ruskaretkeillä, lueskella muutakin kun koulukirjoja, aloitella editointia, kirjoittaa ja käydä jopa kotikotona viikon verran. Disney+ on myös tuonut iloa synkeisiin syysiltoihini. Siitä huolimatta, että tänä vuonna on ehtinyt tottua siihen, että kaikki tapahtumat perutaan, tuntui lokakuinen elämä silti tyhjältä, kun kirjamessut olivat tänä vuonna etänä. Vaikka viime kuukausikoosteessa uhosinkin, että en aikonut etämessuille osallistua, päädyin kuitenkin yllättäen seuraamaan ohjelmaa. Olihan kotimessuissa puolensakin, mutta silti oli ikävä oikeaa messuhumua. Lisäksi messujen YA- ja spefi-ohjelmisto oli melko pieni,, ja se minua olisi nimen omaan kiinnostanut. Messutunnelmaa pääsi onneksi vähän larppaamaan niin etäkahvitteluissa kuin varjomessuilussa ystävän luona teekupin äärellä. 

Kuukauden biisi on Sufjan Stevensin Mystery of love. Katsoin Call me by your name -elokuvan alkukuusta, ja vaikka en siitä ihmeemmin pitänyt (yliarvostettu, sanon minä), visuaalisen puolen lisäksi elokuvassa iski musiikki. Sufjan Stevensin Mystery of love ja Visions of Gideon ovat todella kauniita kappaleita, joita olen kuunnellut ja fiilistellyt paljon elokuvan jälkeenkin. Vaikka elokuva kuvaakin kaunista italialaista kesää, sopivat nämä kappaleet näin pimenevän syksynkin fiilistelyyn. 

Voimaa marraskuuhunne!