Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paul McCartney. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paul McCartney. Näytä kaikki tekstit

tiistai 18. kesäkuuta 2024

Toukokuun luetut 2024

Toukokuussa 2024 luin 15 kirjaa (2394 sivua, 11 h 28 min), joista neljä oli spefiä, kolme non-fictionia, kaksi sarjakuvaa, kaksi runokirjaa, kaksi äänikirjaa, kaksi e-kirjaa ja kaksi uusintaa.
 
Lindroth, Malin: Vanhapiika: Tahattomasti yksinäisen tarina 2 h 33 min [K]
Vik, Merri: Lottapa tietenkin (Lotta #1) 147 s. [U]
Bardugo, Leigh: Saarto ja myrsky (Grishaversumi #2) 427 s. 
Takalo, Tiitu & Männistö-Funk, Tiina: Polkimilla: nyt, ennen ja tulevaisuudessa 168 s. 
Schulz, Charles M.: Täydelliset Tenavat 1953-1954 (Täydelliset Tenavat #2) 325 s. 
Blomqvist, Anni: Maija (Myrskyluoto #3) 132 s. 
Toiviainen, Mikko & Salmi, Ronja: 12 tarinaa kirjoittamisesta 143 s. (e-kirja)
Esquivel, Laura: Pöytään ja vuoteeseen 215 s. 
Larmola, Maija & Lumme, Leena: Kesätukka ja muita juttuja Kukkulan korttelista (Kukkulan kortteli #2) 65 s. [U]
Peltonen, Juhani: Elmo 8 h 45 min [K]
Chi, Ta-Wei: Kalvot 94 s. (e-kirja)
Happonen, Sirke: Muumiopas 248 s. 
Tabermann, Tommy: Ruusuja Rosa Luxemburgille 57 s.  
Ikola, Kaisa: Betty (Betty #1) 374 s. 
Tabermann, Tommy: Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen 56 s. 

kotimaisia:9
käännöskirjoja: 6
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 8
muualta: 5
 
Muistelen lukeneeni Malin Lindrothin haastattelun (tai ainakin kirja-arvion) Hesarista muutama vuosi sitten, kun Vanhapiika ilmestyi suomeksi. Kuvaus kirjasta jäi mieleeni, mutta ei ehkä kiinnostanut niin paljon, että olisin sen halunnut lukea. Kirja tuli uudelleen tietoisuuteeni, kun luin huhtikuussa Marika Riikosen teoksen Yksin, kiitos. Riikosen teoksessa kirjaa moitittiin hyvinkin kovasanaisesti, ja tuntuu, että peruste moitteille oli pääosin se, että Riikonen ei pystynyt samaistumaan Lindrothin ajatuksiin. Tästä kimpaantuneena päätin lukea kirjan itse ja arvostaa Lindrothin omaa ääntä. Vanhapiika kertoo yksinkertaisuudessaan siitä, millaisia ajatuksia ja tuntemuksia herättää elää yhteiskunnassa naisena, joka ei ole ollut vuosikymmeniin parisuhteessa. Kirjallisuudessa ja elokuvissa vanhanpiian hahmo ei ole kovin miellyttävä, tai hänen asemansa sellainen, mitä tavoitellaan, mutta samankaltaista ajattelutapaa näkee yhä edelleen nykypäivänä ihan arjessakin. Jos nainen ei ole parisuhteessa, hänen on oltava jotenkin viallinen, ajatellaan helposti. Mutta entä jos parisuhdetta kaipaisikin, mutta sitä ei vain saa? Periaatteessa pidin kirjasta paljonkin. Arvostan Lindrothin rehellisyyttä: ei varmastikaan ole helppoa olla näin paljaana yleisön edessä. Pidin vanhanpiian historiallisen roolin pohdinnasta (yllättyneet voivat mennä parijonoon) ja siitä, miten vanhanpiian ja sinkun roolit eroavat mediassa ja yhteiskunnallisesta keskustelussa. Miltä tuntuu toistuvasti kuulla, että oma elämä olisi jonkun pahin painajainen? Kuitenkin huomasin saman, mitä myös Riikonen kirjassaan kritisoi: Lindroth sanoo valtaavansa vanhapiika-termin itselleen, mutta silti tuntuu, ettei hän käytännössä nouse stereotypian yläpuolelle. Kirja ehkä päättyy Lindrothin suureen oivallukseen, mutta lukija ei pääse näkemään, kuinka hän aikoo oivallustaan toteuttaa ja rakentaa identiteettiään sen mukaan. Kirja jäi kädenlämpöiseksi kokemukseksi itselleni ehkä myös siksi, että hetki sen lukemiseen oli vähän väärä. Jossain toisessa mielentilassa tämä olisi voinut upota paremmin, mutta sen hetkisiin ajatuksiin Lindrothin teksti osui usein turhankin kipeästi, ja eksyin vähän liikaa kirjan herättämiin ajatuksiin ja tunteisiin. Kävikin usein niin, että hoksasin äänikirjaa kuluneen useita minuutteja ilman, että olin keskittynyt tekstiin ollenkaan. Ehkä annan tälle vielä joskus toisen mahdollisuuden, sillä kiinnostava kirja kyllä oli.

Siivotessani työpöydän laatikoita löysin joskus yläasteella tekemäni listan Merri Vikin Lotta-kirjoista, joita en ole vielä lukenut. Luin Lottia ahmimalla ala-asteen viimeisillä luokilla ja vielä yläasteellakin jonkin verran, mutta melkein 50-osaisesta (!!) sarjasta suurin osa sijaitsee tätä nykyä kirjastojen varastoissa, enkä kai sitten jaksanut niitä ruveta varailemaan, ja sarjan lukeminen hiipui. Listan löytämisen myötä tuli kuitenkin taas fiilis ruveta lukemaan sarjaa eteenpäin (ehkäpä jopa päästä joskus loppuun!), ja varasinkin pari seuraavaa osaa listaltani. Sitä ennen päätin kuitenkin lukaista sarjan aloitusosan Lottapa tietenkin, joka omasta hyllystäni löytyy. Sarjan päähenkilö on teini-ikäinen Marie-Sofie Månsson, jota on lapsesta asti kutsuttu Lotaksi. Hän ei nimittäin ole sellainen hillitty ja hallittu kuin jonkun Marie-Sofie-nimisen tytön kuuluisi olla, vaan kömpelö, äänekäs ja kiusallisiin tilanteisiin taipuvainen. Parina joululomaa edeltävänä päivänä Lotta ehtiikin koheltaa melkoisesti niin yksin kuin ystäviensä kanssa. Kirjan aikana ehditään niin murtautua kouluun hiilikellarin kautta kuin joutua keskelle salaperäistä salkkuvarkauttakin. Oli vähän hassua lukea näin jouluista kirjaa toukokuussa, mutta ilokseni Lotta toimii vuodenajasta riippumatta. Kirja oli yhtä kepeä ja hauska kuin muistelinkin, ja tarjoaa ihanan makupalan 50-luvun ruotsalaisesta koululaisarjesta. Lotassa on paljon samaistuttavia piirteitä, ja pidän kovasti hänen itseironisesta kertojanäänestään. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta ja se oli aivan ihanaa. Odotan innolla seuraavia seikkailuja Lotan matkassa!

Luin viime syksynä Grishaversumi-trilogian aloittavan Varjon ja riipuksen, ja nyt sain aikaiseksi jatkaa toiseen osaan, Saartoon ja myrskyyn. Kirja alkaa siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Alina kääntyi Sysikuilussa Varjoa vastaan, ja pakeni hävitystä Malin kanssa meren yli. Varjo kuitenkin löytää karkulaiset, ja kaappaa heidät mukaansa. Varjon kaapparilaivan kapteeni osoittautuu kuitenkin moraaliltaan häilyväksi, ja niin Alina ja Mal karkaavat jälleen Varjon kynsistä. Tie vie kohti kuninkaan palatsia. Varjon voimat ovat kasvaneet, mutta niin ovat Alinankin. Kansa pitää Alinaa pyhimyksenä, mutta Alina tietää, miten lähellä on lipsahtaa pimeälle puolelle. Mielestäni Saarto ja myrsky ei lunastanut niitä odotuksia, joita Varjossa ja riipuksessa rakennettiin. Minulla oli vaikeaa päästä kirjaan sisään, koska ensimmäisen osan lukemisesta oli melkein vuosi aikaa, ja olin unohtanut enemmän kuin luulin. Silti kirja tuntui lähes loppumetreille asti ärsyttävän pitkäveteiseltä. Tapahtumia on kuitenkin koko ajan, ja jollain oudolla tavalla sitä kuitenkin luki sujuvasti yllättävän sujuvasti eteenpäin. Todella mystinen yhdistelmä! Tässäkin osassa ongelmana on edelleen se, etteivät hahmot kauheasti kiinnosta minua. Maailma on kiehtova, ja grishat loputtoman mielenkiintoisia, mutta esimerkikis Alina ja hänen romanssinsa eivät jaksa innostaa (joskin tykkäsin siitä, miten Alinan hahmokehitys flirttaili pimeämmän puolen kanssa!). Nikolai oli kuitenkin poikkeus muuten tylsähköihin hahmoihin. Hän oli julkeudessaan suosikkini! Loppurymistelyistä pidin todella paljon, se suorastaan pelasti kirjan. Bardugon kuvailu on tarkkaa ja toimintakohtaukset kuin elokuvista, siitä pidän myös todella paljon. Lopetus olikin sellainen, että seuraavan osan olen jo lainannut kirjastosta ja toivon pääseväni sen pariin pian! 

Tiitu Takalon uusin sarjakuva oli luonnollisesti lukulistallani. Pyöräilyä käsittelevä teos Polkimilla: nyt, ennen ja tulevaisuudessa on tehty yhteistyössä historiantutkija Tiina Männistö-Funkin kanssa. Kirja kuvaa pyöräilyn historiaa ja sen roolin muutosta. Yläluokan kulkupelistä tuli työväen liikkumisväline, jolla naisetkin saivat kulkea. 1900-luvun alkupuolella polkupyörä oli tasa-arvon väline. Autojen yleistyessä kaupunkisuunnittelu muuttui, kun kaduista päätettiin tehdä autoille sopivampia. Pyöräilijät jäivät johonkin jalankulkijoiden ja autoilijoiden väliin, ja siinä tilassa ollaan monessa (suomalaisessa) kaupungissa edelleen. Historiaosuuksien välissä on henkilökohtaisempia pyöräilymuistoja ja unelmia pyöräilyn tulevaisuudesta. Polkimilla osoittaa, että pyöräily on paljon muutakin kuin vain polkemista. Aihe kiinnostaa ja koskettaa minuakin: asun kaupungissa, jossa pyöräilijät eivät ole olleet kaupunkisuunnittelun ykkösprioritetttin. Esimerkiksi viime syksynä neljän kilometrin työmatkastani pyörätietä oli ehkä kilometrin verran, muuten piti ajaa autojen seassa! Kiinnostavasta sisällöstä huolimatta kirja jäi vähän etäiseksi. Suurimmaksi osaksi tuntui, että olisin lukenut kuvitettua tiedeartikkelia (joskin todella hyvin kuvitettua sellaista!). Henkilökohtaisemmat luvut jäivät historiaosuuksien varjoon, ja minulla oli tunnetasolla vaikeaa saada niistä kiinni. Lopun utopiakaupungin kuvittelu tosin suorastaan liikutti. Miten ihana olisikaan kaupunki, jonka keskustaan autoilla ei olisi pääsyä, ja jossa huomioitaisiin ihmisten erilaiset tavat ja tarpeet liikkua. Sarjakuvan luettuani minulla olikin riemukas tunne siitä, että pyöräily on kapinaa!
 
Jatkoin toukokuussa Täydellisten Tenavien lukemista. Edellisen osan tavoin tässä sarjakuva hakee vielä selvästi muotoaan, mutta samaan aikaan mukaan tulee uusia elementtejä, joista tulee sarjan pysyviä kulmakiviä. Esimerkiksi Rapa-Ripa esiintyy sarjassa ensimmäisen kerran. Muodon hakemisesta jännittävä esimerkki on aikuisen rooli. Klassisissa Tenavissa aikuisten ääntä ei kuulu, eikä heitä näytetä, mutta näissä aikuistenkin puhekuplat näkyvät, ja eräässä pidemmässä sunnuntaistrippikokonaisuudessa aikuiset on jopa piirretty ruutuihin mukaan. Harmittaa todella paljon, että Täydellisten Tenavien suomentaminen lopetettiin näiden kahden osan jälkeen. Olisi ollut kulttuuriteko saada koko sarja suomeksi! Loppuja osia ei edes löydy kaupunkini kirjastosta edes englanniksi, joten seuraavat osat pitää sitten kikkailla kaukolainoina jostain muualta.

Myös Myrskyluodon Maijan tarinan lukeminen jatkui toukokuussa, tällä kertaa vuorossa oli sarjan ytimekkäästi nimetty kolmas osa Maija. Maija ja Janne lapsineen ovat päässeet jälleen asettumaan kotiin Myrskyluodolle sen jälkeen, kun sota oli ajanut heidät sieltä edellisessä osassa pakoon. Onni on kuitenkin lyhytaikaista: Maijassa perhe kohtaa valtavan tragedian toisensa perään. Luoto meressä -kirjan kohdalla moitiskelin pitkiä aikahyppäyksiä, ja samaa ongelmaa oli Maijassakin, joskaan ei yhtä paljon. Tämän vuoksi valtavat muutokset Maijan elämässä eivät tunnut tekevän niin suurta vaikutusta kuin niiden toivoisi lukijaan tekevän. Ehkä tällä tyylillä Blomqvist on halunnut tuoda lukijalle ilmi 1800-luvun saariston ihmisen mentaliteetin: elämän on jatkuttava ja työtä on tehtävä, vaikka tapahtuisi mitä, eikä kauheitakaan menetyksiä saa jäädä suremaan. Lukijana kuitenkin toivoin, että näitä tunteita olisi käsitelty myös kirjan sivuilla. Kritiikistä huolimatta pidin kirjasta. Jotain kertonee se, että luin sen parilta istumalta (käytännössä puolet perjantain junamatkalla ja loput sunnuntain paluumatkalla). Olen kolmen kirjan aika ehtinyt kiintyä hyvin paljon Maijaan.

12 tarinaa kirjoittamisesta on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti, mutta niin vain vuodet vilahtivat ohi ennen siihen tarttumista :D Kirjassa Mikko Toiviainen ja Ronja Salmi haastattelevat 12 henkilöä, joiden elämässä kirjoittaminen on voimakkaasti läsnä. Ääneen pääsevät niin kirjailija Emmi Itäranta kuin toimittaja Reetta Räty, mutta myös poliitikko Ozan Yanar ja Youtubesta tuttu huumoriryhmä Justimusfilms. Kattaus on siis hyvin monipuolinen ja siksi kiinnostava. Vaikka itseäni kiinnostavat enitsen kirjailijoiden kirjoituskokemukset ja -rutiinit, myös eri tekstilajien kirjoittajien työprosesseista ja ideoista on kiinnostavaa ja inspiroivaa lukea. Joidenkin tekstin olisi toivonut menevän vielä syvemmällekin, mutta mainio opus oli tällaisenaankin. Erityisen paljon minua ilahduttivat lopun kirjoitusvinkit, jotka olivat mukavan monipuolisia!

Useimmiten minulle kirjoja suosittelevat ihmiset ovat sellaisia, jotka lukevat itsekin paljon ja tuntevat kirjamakuni. Tällaisten täsmäsuositusten ulkopuolelta tuleviin suosituksiin voi olla riski tarttua, mutta silti päätin lukea Laura Esquivelin teoksen Pöytään ja vuoteeseen, kun sitä eräs läheiseni suositteli. Kirja sijoittuu 1800-luvun lopun Meksikoon, jossa de la Garzan karjatilalla asuu neljä naista: tilaa ja perhettään diktaattorimaisesti johtava Mamá Elena ja hänen tyttärensä Rosaura, Gertrudis ja Tita. Perheen nuorin tytär, Tita, on rakastunut Pedroon, mutta suvun perinteen mukaisesti hänen on pysyttävä naimattomana ja huolehdittava äidistään. Pedro tahtoo pysytellä lähellä Titaa, joten hän päätyy naimaan perheen esikoistytär Rosauran. Titan valtakuntaa on keittiö, ja välillä ruoka tuntuukin ainoalta asialta, joka tuo hänelle lohtua ja jota hän pystyy hallitsemaan. Titan tunteet eivät kuitenkaan jää vain keittiöön, vaan tuovat ruokaan oman, yllättävän sivumakunsa. Pöytään ja vuoteeseen oli monella tavalla yllättävä kirja! En tiennyt, että kirjan genre on maagista realismia, minkä vuoksi varsinkin alussa käänteet tulivat melkoisen puskista. Yliluonnolliset elementit toimivat kuitenkin yllättävän hyvin. Tyyli olisi voinut ärsyttää, mutta kun kirjaan pääsi sisään, siihen tempautui mukaan sen verran tehokkaasti, että maailman lainalaisuudet oli helppoa hyväksyä ja niiden myötä myös uskomattomat juonenkäänteet. (Eräs juonenkäänne toi minulle mieleen Eileen Favoriten Sankarittaret, vaikkei näissä loppujen lopuksi kovinkaan paljon samaa ollut.) Ruoka on kirjassa hyvin tärkeässä osassa. Jokainen luku alkaa ruokareseptillä, ja kyseinen ruoka myös valmistetaan luvun aikana. Ruuanvalmistuksen kuvaus oli ihailtavan tarkkaa! Melkein maistoin kaiken, mitä kirjan sivuilla kuvattiin. Kirjan historiallinen konteksti on myös kiinnostava: Meksikon vallankumous riehuu taustalla, ja melskeet ulottuvat karjatilallekin asti. (Piti kylläkin lukea Wikipediasta, mistä Meksikon vallankumouksessa loppujen lopuksi olikaan kyse...) Vaikka pidin kirjasta todella paljon, sen ytimessä oleva rakkaustarina oli mielestäni epäuskottava. Pedro oli koko kirjan ajan kerrassaan raivostuttava tyyppi, enkä ymmärtänyt, mitä Tita hänessä näki. Tämä söi väkisinkin koko kirjan uskottavuutta. Olen kuitenkin tosi iloinen, että minulle suositeltiin tätä kirjaa, ja että suositukseen tartuin. Pöytään ja vuoteeseen on lukukokemus, joka jää mieleen.

Joskus esiteini-ikäisenä meille kotiin kulkeutui kirjaston poistomyynnistä Kukkulan kortteli -niminen kirja, jossa kuvitteellisen helsinkiläiskorttelin havainnollistamana kerrottiin historiaa kahden vuosisadan ajalta. Muistin lukeneeni myös muita sarjaan kuuluneita kirjoja, jotka keskittyivät yhteen vuosikymmeneen, ja jokin aika sitten rupesin muistelemaan näitä kirjoja. Kun lapsena minua kiinnostivat kuvaukset menneestä ajasta (toki edelleen :D), nykyään minua kiinnostaa hyvinkin paljon se, millaista historiakuvaa lastenkirjoissa välitetään. Siksi päädyin lainaamaan kirjastosta 1930-luvulle sijoittuvan Kesätukka ja muita tarinoita Kukkulan korttelista -kirjan. Kirjassa seurataan Kukkulan korttelin alueella asuvien lasten ja nuorten (ja vähän aikuistenkin) elämää episodimaisesti. Tällaisessa kirjassa voisi olla vaarana, että historiallinen näkökulma menee tarinan edelle, mutta Kesätukka onnistuu hyvin olemaan ensisijaisesti tarina ja vasta sitten historiallinen tietokirja. Lopussa on kuitenkin paljon selityksiä ja ajallista kontekstia, joka tuntui hyödylliseltä myös aikuislukijalle. Viihdyin tämän parissa niiin hyvin, että haluan ehdottomasti lukea loputkin Kukkulan kortteli -kirjat uudelleen! Kun kirja on suunnattu lapsille, tyyli on mukavan kevyt, mutta faktat ovat kohdallaan ja taustatyötä on tehty.

Juhani Peltosen luoma urheilusankari Elmo oli minulle tuttu ennestään kuunnelmasta, jonka olin kuunnellut joskus yläasteella. Elmo on parodia urheilusankarista, hiljaisesta ja pohdiskelevasta kainalniemeläisestä miehestä, joka osoittautuu voittamattomaksi jokaisessa mahdollisessa urheilulajissa. Urheilumenestys ei kuitenkaan tuo onnea henkilökohtaisessa elämässä, sillä melankolinen Elmo kantaa sisällään tuskaa ja surua silloinkin, kun onni häntä hetken koskettaa. Yläasteella Elmo oli mielestäni aivan mielettömän hauska, ja kirjassakin oli samaa absurdiutta ja parodiaa, minkä kuunnelmasta muistan. Koska absurdi huumori uppoaa minuun, nautin tästä piirteestä kovasti. Myös Peltosen kieli ilahduttaa, se on ihanan rikasta ja monipuolista. Useamman kerran hymähtelin ääneenkin. Tähtihetkiä olivatkin lähes hurmokselliset urheiluselostukset. Kuitenkin kirjassa tuntui olevan myös paljon turhaa. En yleensäkään pidä "mies haahuilee" -genrestä, ja sitä kirja urheiluosuuksien ulkopuolella pitkälti oli. Varsinkin äänikirjan pari viimeistä tuntia olivat hyvin pitkäveteisiä ja raskassoutuisia. Elmo on hahmona ihan mielenkiintoinen, mutta naishahmot ovat melkoisia paperinukkeja. Suututti tosissaan, miten Elmon ihastuksen kohdetta Aliisaa kirjassa kohdeltiin! Hänessä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta hän jäi käveleväksi kliseeksi. Elmo täytti ehkä aukon yleissivistyksessä, mutta en voi sanoa pitäneeni kirjasta kokonaisuutena. Kauko Helovirta lukijana on kuitenkin aivan loistava!

Taiwanilaisen Chi Ta-Wein Kalvot on ollut kirjasomessa tänä keväänä isosti esillä. Vaikka scifi ei niinkään kiinnosta minua, hype herätti mielenkiinnon. Lisäksi on aina kiinnostavaa lukea kirjoja jostain vähän harvemmin käännetyltä kielialueelta. On vuosi 2100, ja ihmiskunta on siirtynyt elinkelvotonta maanpintaa ja sen tappavana porottavaa aurinkoa meren alle, kupolien alle. 30-vuotias ihonhoitospesialisti Momo saa yllättäen viestin äidiltään, mikä saa hänen elämänsä järkähtämään. Lapsena Momo joutui vaikeaan leikkaukseen, eikä hänen ja äidin välit olleet sen jälkeen enää entisensä, ja lopulta äiti katosi Momon elämästä täysin. Momo ei tiedä syytä äidin käytöksen taustalla, eikä hän tiedä, miten äidin yllättävään viestiin pitäisi reagoida. Kalvot ei todellakaan ollut ennalta-arvattava kirja! En muista, milloin viimeksi loppuratkaisu olisi ollut yhtä yllättävä. Ennakko-odotukseni osoittautuivat myös aivan vääriksi. (Olin esimerkiksi jostain syystä luullut, että Momo oli mies, ennen kuin aloin lukea!) Dystopiassa on todella kylmäävä tunnelma, ja vielä kylmäävämmältä se tuntuu, kun muistaa kirjan olevan kirjoitettu 1990-luvulla. Niin moni asia tuntuu mahdolliselta nykyhetkessä. Toki kirjan ikä näkyy esimerkiksi teknologian kuvauksessa, joka tuntuu toisinaan vanhentuneelta. Toisaalta esimerkiksi kirjan queeriys on miellyttävän kasuaalia, eikä siitä tehdä mitään numeroa. Tämä nyt ei ole itsestäänselvyys kaikissa uudemmissakaan kirjoissa. Pidin mielettömästi kirjan oudosta, vinksahtaneesta tunnelmasta. Maailmanrakennus lipsahti tosin useamman kerran infodumpin puolelle. Toki maailmassa on paljon asioita, joita pitää selittää, mutta se silti turhautti vähän. Kalvot oli kuitenkin ehdottomasti ihastuttavan erikoinen ja mieleen jäävä lukuelämys! Tässä kirjassa oli samoja elementtejä kuin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -teoksessa, joten jos pidit siitä, pidät ehkä tästäkin! Toisaalta itse pidin Kalvoista enemmän kuin Ishiguron kirjasta, joten kannattaa ehdottomasti kokeilla siinäkin tapauksessa. 

Muistelen nähneeni Sirke Happosen Muumioppaan kustantamon katalogissa jo sen ilmestymisaikoihin, mistä on varmaan 10 vuotta.Vaati kuitenkin kevätreissun siskon luo, ennen kuin päädyin kirjaa hänen hyllystään lukemaan. Muumiopas esittelee kaikki muumihahmot, heidän historiaansa ja persoonallisuuttaan. Ja kun sanon kaikki, tarkoitan oikeasti kaikkia: parissa sarjakuvaruudussa esiintyvät hahmotkin saavat oman esittelynsä. En tiedä, oliko tämä tarpeellista. Sinänsä on hauskaa, että myös pieniin sivuhenkilöihin keskitytään (esimerkiksi sarjakuvien Samu on lempparini!!), mutta jos hahmo esiintyy yhden tarinan yhdessä ruudussa, ei hänestä ole kovinkaan paljon edes sanottavaa. Myös "hahmo x meidän maailmassamme" - ja "muuntaudu hahmoksi" -osuudet olivat jotenkin köykäisiä ja liian self-helpiltä maistuvia kirjan kontekstissa. Viihdyin Muumioppaan kanssa, vaikka kovinkaan paljon uutta tietoa se ei tarjonnut. Olisin kaivannut ehkä syvempää hahmoanalyysiä. Mielestäni oli esimerkiksi kiinnostava huomio, että Muumimamma nukkuu Janssonin teoksissa hyvin usein. Muumipappa ja meri -kirjassa nukkumisesta tulee Mammalle jopa pakopaikka ja keino selviytyä. Tällaista olisin ehdottomasti halunnut lukea enemmänkin! Visuaalisesti kirja oli todella miellyttävä, ja kirjoitustyyli mukavan kevyttä ja hyvin kulkevaa.
 
Luin Tommy Tabermannin runoja koronaeristyksissä keväällä 2020, ja silloin sain huomata, että ennakkoluuloni teennäisestä ja vähän kiusallisesta runoilijasta oli väärä, sillä pidin hänen runoistaan todella paljon! Muutaman vuoden tauon jälkeen nappasin kirjaston runohyllystä pari hänen teostaan mukaan, ja näistä toinen oli Tabermannin esikoisteos Ruusuja Rosa Luxemburgille. Runokirjassa kuljetaan kaupungissa, mietitään maailman menoa sekä kaivataan ja rakastetaan toista ihmistä. Jotkut runot ja säkeet olivat kauniita ja liikuttavia, mutta kokonaisuus jäi minulle valjuksi. Ehkä kyseessä oli esikoisteoksen ongelma, ja runoilijan kynä ei ole vielä täydellisessä terässä. Ruusuja Rosa Luxemburgille on myös maailmantuskaisempi kuin Tabermannilta odotin. Olen tottunut siihen, että hänen runoissaan keskitytään ihmisiin ja heidän suhteisiinsa, maailmaan, johon ei mahdu muita, ja siksi jopa poliittiset kannanotot hieman yllättivät. Ei täyttänyt odotuksia, mutta ei tämä missään nimessä sysihuono ollut.

Kaisa Ikolan Betty-sarjaan törmäsin jossain kirjasomen syövereissä vuosia sitten. Kyseessä on tyttökirjafanin esikuviensa innoittamana kirjoittama sarja, joka sijoittuu 1800-luvun Skotlantiin. (Ikolan kotisivuilta voi lukea enemmän Bettyn taustoista.) Koska rakastan tyttökirjoja, olin kiinnostunut näistäkin! Sarjan aloittava Betty kertoo nimensä mukaan teini-ikäisestä Beatrice Stewartista, joka asuu yhdeksän sisaruksensa ja vanhempiensa kanssa idyllisellä Kuusikukkulalla. Betty haluaisi opiskella, ja vaikka isä aluksi ideaa vastustaakin, pääsee hän lopulta Rob-veljensä kanssa Edinburghin opistoon. Opiskelun ohessa Betty haaveilee kirjailijan urasta ja päätyy ratkomaan ystäviensä ja sukulaistensa rakkaushuolia. Bettyä itseään ei naimisiinmeno kiinnosta, vaikka monet häntä yrittävätkin naittaa tai kosia. Betty on varsin viihdyttävä tyttökirjapastissi. Kirjasta huomasi, että Ikola on esikuvansa lukenut, sillä kirja noudattelee hyvin pitkälti genren perusperiaatteita. Tämä ei missään nimessä ole huono asia! Kirjaa lukiessa tuntui ihanasti samalta, kuin silloin, kun oli lapsi ja luki ensimmäistä kertaa tyttökirjaklassikoita. Vaikka kirja ei ollutkaan ennestään tuttu, oli siinä jotain tuttua ja turvallista. Bettystä huomasi kuitenkin myös sen, että sen kirjoittaja on ollut teini-ikäinen. Kirjassa on aivan liikaa hahmoja, ja kiinnostavat jännitteet saadaan ratkottua mielestäni usein turhan helposti ja nopeasti. Vaikka kirja nuoren kirjailijan teokseksi onkin oikein vaikuttava, näkyy kompuroinnit tällaisissa asioissa. Kritiikistä huolimatta haluan ehdottomasti jatkaa Bettyn matkassa jatkossakin. Kiinnostaa, millaisiin seikkailuihin tulevaisuus hänet vie!

Kuukauden toinen Tabermann oli Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen. Takakannessa lupailtiin, että kirja kuvaa yksinäisyyttä, pelkoa ja kaipuuta sekä kahden yksinäisen tietä toistensa luo. Odotin kirjalta todella paljon tämän perusteella, mutta jouduin pettymään. Teemassa ja tarinassa olisi ollut runsaasti potentiaalia, mutta valitettavasti sitä ei hyödynnetty. Runot olivat häiritsevällä tavalla toisteisia, eikä jännitettäkään ihmeemmin ollut. Lisäksi Tabermann selvästi oli innostunut keksiessään, mitä yksisarvisen sarvi voisi symboloida. Hieman kurtistelin kulmiani jo ensimmäisen fallossymboliikan läjähtäessä sivulle, mutta kun asiaa alleviivattiin suorastaan kiusallisen paljon, aloin kiemurrella tuskissani. Vähempikin olisi riittänyt, ja asian olisi voinut tuoda hienovaraisemminkin esiin kuin sanomalla "miehellä on sarvi ja se kuuluu laittaa naisen sisään" (ei suora lainaus, muta hyvin lähellä sitä). Olisin toivonut tämän kirjan olevan toisenlainen, mutta eipä sille mitään mahda. Mirka Johanssonin kuvitus oli kuitenkin upeaa. Kirjaan voi tutustua oikeastaan vain sen takia, runoja ei välttämättä tarvitse lukea :D





*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi: Saarto ja myrsky
13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu: Kalvot
25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (esimerkiksi joulu tai juhannus): Betty
30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja: Kesätukka
42. Kirjan nimessä on alaotsikko: Vanhapiika: Tahattomasti yksinäisen tarina
 
Olipahan toukokuu! Tuntuu, että siihen mahtui kaksi erillistä kuukautta. Vappuna totesin, että toukokuussa tulen todennäköisesti olemaan varsinainen ratakana (rata sisältää kaikki menot ja meiningit, ei pelkät juhlat :D), enkä ollut väärässä. Oli elämä vapun jälkeen, kun painoin loppuun viimeisen yliopistokurssini (!!), esiinnyin kuorokonsertissa, juhlin taideprojektin loppuun saamista, pidin vaihtoehtoisen Euroviisujen boikottikatsomon (katsottiin dvd:ltä vanhoja viisuja) ja tein pari keikkatyövuoroa uudessa työpaikassa. Kuun puolesta välistä aloitin harjoittelun, joka on vaatinut aika paljon aikaa ja energiaa. Sen rinnalla on onneksi ollut kulttuuria ja ystäviä, vaikka lepohetkiä ei toukokuun loppupuolelle kovinkaan paljoa mahtunut. Eräs kuukauden tähtihetkistä oli ehdottomasti Scandinavian music groupin ja Vantaan viihdeorkesterin yhteiskeikka Tampere-talossa. Oli upea kokemus, mutta myös vähän rankka: itkin todella paljon keikan aikana :D Kuulin useamman suosikkini ensimmäistä kertaa livenä. Esimerkiksi Joisin viskin ja nousisin osui aika kovasti sydämeen.
 
 
Kuukauden biisi on Wingsin Arrow through me. Olen lukenut Paul McCartneyn Elämä ja sanat -teosta, ja bongasin Arrow through men siitä. Sävellyksenä biisi on menevä (sitä hyvää bassottelua!), ja sanoitus kiepauttaa kiinnostavasti Amorin nuoli -kuvaston ympäri: nuoli sydämessä ei olekaan ihanaa, vaan tuskaisaa ja kipeää.

maanantai 13. marraskuuta 2023

I know it's true/it's all because of you

Kesällä 2023 moni varmasti hieraisi silmiään, kun bongasi uutisen: The Beatles julkaisee uuden biisin. Kun uutisessa mainittiin vieläpä AI:n käyttö, monille, myös minulle heräsi paljon kysymyksiä. Mistä on kyse, mitä kummaa tapahtuu? Mikä ylipäänsä on marraskuussa 2023 julkaistu Now and then?

The Beatles hajosi virallisesti vuonna 1970, ja viimeisetkin toiveet yhtyeen paluusta kariutuivat vuonna 1980, kun John Lennon murhattiin Now Yorkissa. 1990-luvun alussa The Beatles julkaisi kolmen tuplalevyn kokoelman, joka kantoi nimeä Anthology. Samannimisen tv-sarjan kumppaniksi julkaistu levytrilogia sisälsi ennen julkaisemattomia studio- ja liveottoja, jopa muutamia aivan uusia kappaleita. Kaksi näistä uusista kappaleista olivat peräisin John Lennonin 1970-luvun lopussa äänittämältä demokasetilta, joiden päälle kolme tuolloin vielä elossa olevaa beatlea, Paul, George ja Ringo, äänittivät loput soittimet ja lauluharmoniat. Free as a bird ja Real love olivat ensimmäiset "uudet" Beatles-biisit kolmeen vuosikymmeneen. Alkuperäinen demokasetti on melko huonolaatuinen, minkä myös kuulee: Johnin ääni kuulostaa etäiseltä ja varsinkin Real loven piano on melkoisen vääristyneen kuuloinen. Silti ne ovat melkoisen värisyttäviä kappaleita edelleen: vaikka John kuoli niin julmalla ja äkillisellä tavalla yli kymmenen vuotta aiemmin, tässä kaikki neljä beatlea ovat taas soittamassa ja laulamassa yhdessä. Real love on itse asiassa eräs lempibiiseistäni Beatlesilta, vaikka en sitä aivan viralliseen diskografiaan laskekaan.

Demokasetilla oli vielä kolmaskin kappale nimeltään Now and then. Sitäkin yritettiin saada Anthology-sessioissa kunnollinen versio, mutta tekniikka ei ollut vielä tarpeeksi kehittynyttä, että pianon ja Johnin äänet olisi saatu erotettua toisistaan tarpeeksi. Piti odottaa melkein 30 vuotta, ennen kuin tekniikka oli kehittynyt tarpeeksi, ja tässä tulee AI mukaan. Elokuvaohjaaja Peter Jackson kehitti tiimeineen tekoälyn vuoden 2021 Get back -dokumenttielokuvaa varten, jonka avulla hän sai erotettua puheen ja laulun taustamusiikista ja nostettua näiden volyymiä yksitellen. Uuden teknologian myötä Now and thenin lauluraita olisi mahdollista erottaa pianosta, ja niinpä Paul ja Ringo palasivat vielä kerran biisin pariin (Georgestahan aika jätti jo vuonna 2001). Ja niin marraskuun alussa 2023 julkaistiin The Beatlesin viimeinen kappale, Now and then. (Jos prosessi kiinnostaa tarkemmin, suosittelen katsomaan tämän minidokumentin, joka julkaistiin singlejulkaisun yhteydessä.)


Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.
 
Olen ollut Beatles-fani 11-vuotiaasta asti. Vaikka nykyään en kuuntele bändiä enää yhtä aktiivisesti kuin peruskoulussa, sen musiikki on silti minulle äärimmäisen tärkeää. Jos joku kysyy lempibändiäni, ei minun tarvitse vastausta epäröidä sekuntiakaan. Voi siis arvata, miten iso juttu tämän biisin ilmestyminen minulle oli. Vaikkei se tietenkään ole sama asia kuin se, että kaikki neljä beatlea olisivat tehneet sen yhdessä, se on silti viimeinen kappale, jonka tekemisessä he kaikki ovat olleet mukana edes jollain tavalla. Biisin odottaminen sai vielä uudet mittasuhteet, koska olin sopinut ystäväni kanssa, että kuuntelemme sen ensimmäistä kertaa yhdessä, ja loppujen lopuksi jouduimme flunssatapauksien vuoksi odottamaan melkein puolitoista viikkoa julkaisun jälkeen ennen yhteistä kuunteluhetkeä.

Now and then ei ole paras Beatles-biisi, eikä paras John Lennonin biisi.  Silti se onnistuu kouraisemaan jostain todella syvältä, sen merkitys on valtavan suuri.
 
Se on rakkauslaulu. En tiedä, ketä John on ajatellut biisiä kirjoittaessaan, vaimoaan Yoko Onoa vai jotakuta ihan muuta, mutta sanat sopivat Beatlesiinkin täydellisesti. Vasta ihan muutaman vuoden sisään minulle on konkretisoitunut, miten nuoria Beatlesin jäsenet olivat: bändi hajosi ennen kuin kukaan ehti täyttää kolmeakymmentä vuotta, ja siinä vaiheessa he olivat saavuttaneet jo kaiken, mitä bändi voi saavuttaa. Vertailun vuoksi: olen tällä hetkellä 24-vuotias, ja saman ikäisenä Ringo Starr, joka oli Beatlesista vanhin, oli valloittanut bändin mukana Englannin lisäksi Amerikan ja tähdittänyt elokuvaa A hard day's night, joka oli monella tavalla mullistava (musiikki)elokuva, joka on ikonin asemassa yhä edelleen. Puhumattakaan siitä, miten monta ikivihreää hittiä bändillä siinä vaiheessa jo oli! Teini-iästä asti yhdessä soittaneet pojat kasvoivat miehiksi bändissä, ja vaikka varsinkin John puhui myöhemmin varsin kitkerästi bändistä ja bänditovereistaan, ilman heitä hän ei välttämättä olisi saanut samanlaisia mahdollisuuksia tehdä sitä, mitä hän rakasti kaikkein eniten. Uskon, että syvällä sydämessään John on ollut kiitollinen Beatlesille ja Paulille, Georgelle ja Ringolle. Pian Beatlesin hajoamisen jälkeen John muutti Yhdysvaltoihin, eikä luonnollisestikaan nähnyt entisiä bändikavereitaan enää kovin usein. Haavat kuitenkin alkoivat pikkuhiljaa umpeutua, ja on aivan mahdollista, että hän kaipasi entisiä parhaita ystäviään. 
 
Toisaalta nykyhetkessä sanoihin on tullut oma merkityksensä: Paul ja Ringo kaipaavat Johnia ja Georgea, jotka ovat olleet joukosta poissa jo pitkään. Vaikka Johnin ääni kuulostaa paremmalta kuin 1990-luvun tekniikalla tehdyissä biiseissä, siinä kuuluu silti se, että äänenlaatu ei ole lähtökohtaisesti ollut erityisen hyvä. Minidokumentissa Johnin laulua soitettiin erillään kaikesta muusta, ja se nosti kyllä karvat pystyyn. Voin vain kuvitella, miltä Paulista ja Ringosta on tuntunut kuulla tuo ääni niin selkeänä ja yksittäisenä.
 
Peter Jacksonin ohjaama musiikkivideo on vähän korni, mutta myönnän, että itkuhan sitä ensimmäistä kertaa katsoessa tuli. Toisaalta kornius on mielestäni myös siitä osuva valinta, että huumorihan Beatlesin elinkaaressa oli aina läsnä. Sitä ei välttämättä tule ensimmäiseksi ajatelleeksi, mutta perehdyttyään huomaa, että bändin jäsenillä on ollut jo 1960-luvulla yllättävän moderni huumorintaju. Videosta olisi voinut tehdä kunnon itketysteoksen, mutta tätä valintaa ei tehty, mikä on ehkä loppujen lopuksi hyvä valinta.
 
Digitaalisesta ajasta huolimatta kyseessä on perinteinen singlejulkaisu, joka julkaistiin myös lp-levyllä. Ja mikä onkaan singlen B-puolella? Love me do, Beatlesin kaikkien aikojen ensimmäinen single. En ole koskaan ihmeemmin välittänyt Love me dosta (epäsuosittu mielipide, tiedän), mutta tähän kontekstiin se sopii kuin nenä päähän. Ympyrä sulkeutuu, ja singlejulkaistu kiteyttää nimensä: tässä ja nyt, 60 vuotta sitten ja juuri tällä hetkellä. 

Kun mietin omaa elämääni, voin yhtyä laulun sanoihin. Loppujen lopuksi hyvin monet asiat elämässäni aina musiikkimaustani ja estetiikkamieltymyksistäni alanvalintaan ja tärkeisiin ihmissuhteisiin linkittyvät Beatlesiin. It's all because of you. Taidan katsoa taas musiikkivideon ja itkeä vähän lisää. Kiitos John, Paul, George ja Ringo, kaikesta. Nyt, silloin, aina. <3

I know it's true
It's all because of you
And if I make it through
It's all because of you

And now and then
If we must start again
Well, we will know for sure
That I will love you

Now and then
I miss you
Oh, now and then
I want you to be there for me
Always to return to me

I know it's true
It's all because of you
And if you go away
I know you'll never stay

Now and then
I miss you
Oh, now and then
I want you to be there for me

I know it's true
It's all because of you
And if I make it through
It's all because of you
 
(John Lennon)

sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

Kesäkuun luetut 2022

Kesäkuussa 2022 luin yhdeksän kirjaa (2011 sivua), joista neljä oli spefiä, yksi sarjakuva, kaksi non-fictionia ja yksi uusinta.

Lockhart, E.: Me olimme valehtelijoita 254 s. 
Lewis, C.S.: Velho ja leijona (Narnia #1) 175 s. [U]
Enoranta, Siiri: Maailmantyttäret 392 s. 
Rouhiainen, Elina: Unienpunoja (Väki #3) 412 s. 
Helminen, Sini: Sysi (Lujaverinen #2) 320 s. 
Heinämäki, Venla (toim.): Kevätsiivous 122 s. 
Satrapi, Marjane: Pistoja 150 s. 
Ahlfors, Janina & Honkasalo, Minna: Muumimuseokirja 117 s.

kotimaisia: 6
käännöskirjoja: 3
omasta hyllystä: 4
kirjastosta: 4
muualta: 1

(Ja ei, en ole laskenut kirjamäärää väärin, sillä näiden lisäksi luin vielä yhden kirja, joka käsitteli kesätyöpaikkaani. Sitä en kuitenkaan kirjaa tähän koosteeseen (vaikka kuukauden luettuihin laskenkin), koska en halua työpaikkaani paljastaa.)

Me olimme valehtelijoita on kerännyt paljon kehuja, ja kun kirjan suomennos ilmestyi, päätin lopultakin lukea sen. Trillerimäinen tarina kertoo rikkaasta, kauniista ja päällepäin onnistuneesta Sinclairin suvusta, joka kokoontuu joka kesä isovanhempien omistamalle saarelle. Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Cadence, jolle tapahtui kaksi kesää onnettomuus, josta hän ei muista mitään. Kun hän palaa saarelle, kaikki on toisin kuin ennen, mutta kukaan, isoisä, äiti, tädit, serkut, ei suostu kertomaan hänelle mitään. Mitä kaksi kesää sitten tapahtui? Tästä kirjasta ei voi oikeastaan puhua juurikaan, koska kirja on sitä parempi, mitä vähemmän siitä tietää etukäteen. Jossain vaiheessa kirjaa lukiessani tulin miettineeksi, että kirja ei ihan yletä niihin ennakko-odotuksiin, joita minulla oli, mutta sitten tuli loppuratkaisu. Huh huh, mikä kirja! Matto vedettiin alta useampaan otteeseen ja silloin, kun luulin, että kaikki oli jo selvinnyt, tuli uusi käänne. Liityn siis suosittelijoiden kuoroon! 

Olin kesäkuun alussa pitkästä aikaa flunssassa (ei sentään koronassa!). Kuumekin nousi, ja niin jouduin perumaan kaikki suunnitellut kivat menot. Ei sillä, ei jaksamistakaan ollut juuri muuhun kuin sängyssä peiton alla makaamiseen! Kun en enää jaksanut katsoa mitään elokuvia tai sarjoja, ja kesken olevat kirjat tuntuivat liian vaikeilta kuumehuuruisille aivoille, nappasin hyllystä jotain tuttua, turvallista ja helppoa: Narnian tarinoiden avausosan Velho ja leijona. Kerroinkin viime vuoden joulukalenterissa, miten kirjan alun perin löysin ja mitä se minulle merkitsee, ja että suunnittelen koko sarjan uusintalukua. Nyt sekin projekti on ainakin aloitettu! Velhon ja leijonan tarina lienee lähes kaikille tuttu: neljä sisarusta, Peter, Susan, Edmund ja Lucy, lähetetään sotaa pakoon maalle vanhan professorin taloon. (Tietäväthän muutkin Narnian ystävät, että kyseinen professori on aikuiseksi kasvanut Digory Kirke?) Lucy löytää talon vanhasta vaatekaapista tien taianomaiseen Narnian maahan, jossa vallitsee ikuinen talvi, jonka julma Valkea velho on loihtinut. Ennen pitkää myös muut sisarukset päätyvät Narniaan, ja saavat kuulla, että heillä on roolinsa velhon kukistamisessa. Velho ja leijona on tosiaan selkeästi lastenkirja, mutta kyllä siitä aikuislukijakin nautti. Sisäinen logiikka hieman ontuu, tarinassa on (aikuiselle) ennalta-arvattavia käänteitä ja maailmanrakennusta kriittisesti tarkastellen ei ihmettele yhtään, miksi Tolkien repi pelihousunsa kirjaa lukiessaan, mutta kaikesta tästä huolimatta tai juuri siksi kirja on ihanan satumainen ja nostalginen: sen lumo ei ole vuosien saatossa hävinnyt minnekään! 1950-luvun naiskuva tosin pisti parissa kohdassa ikävästi silmään: esimerkiksi herra Majava vie pojat ulos kalastamaan, kun rouva Majava kattaa tyttöjen kanssa pöydän, ja myöhemmin Susania ja Lucya kielletään osallistumasta taisteluun, koska se ei ole naisille sopivaa. Tästäkin huolimatta kirja on mielestäni kestänyt suhteellisen hyvin aikaa, ja sopisi nykylapsille vaikka ääneen luettavaksi. Ehkä näistä sukupuolirooleistakin voisi sitten lukiessa saada hyvää keskustelua aikaiseksi! Innolla odotan Narnia-seikkailuni jatkoa, sillä myöhempien osien juonet eivät ole niin hyvin muistissani kuin tämän ensimmäisen. 

Siiri Enorannan kirjat ovat aina automaattisesti ostoslistallani, eikä keväällä ilmestynyt Maailmantyttäret tehnyt siihen poikkeusta. Teos on utopia, mikä herätti mielenkiintoni: en muista, olenko koskaan lukenut utopiaa! (Dystopioista sain yliannostuksen joskus teininä, kun ahmin niitä sarjakaupalla.) Maailmantyttäret sijoittuu vuoteen 2140. Kauan sitten on tapahtunut romahdus, kun ihmisten ahneus ja ilmastokatastrofi tuhosivat maailman lähes elinkelvottomaksi. Nyt valtioiden rajat on häivytetty ja maailma on yhtä, Maailmankoti, konfliktit ratkaistaan keskustelemalla, kaikille on tilaa, resursseja käytetään kestävästi, ihmiset ovat onnellisia. Tai no, on täydellisessäkin maailmassa omat särönsä, ja niistä kärsivät tarinan päähenkilöt: viisi tyttöä, jotka kohtaavat Sopusointu-leirillä yksinäisille. On hieman sinisilmäinen, vanhempansa menettänyt Lise-Lotte, veljensä kuolemaa sureva, analyyttinen Joselina, rikkinäinen ja hiljainen Kaia, esiäitinsä valtaama Zerinda sekä Ritva, joka pakenee ja kiukuttelee, mutta ei ole ehkä itsekään varma syistä. Yhdessä he lähtevät vaeltamaan halki Maailmankodin ja selvittämään mystisten konehyönteisten arvoitusta. Maailmantyttärien tulevaisuusvisio on kiehtova ja herätti todella paljon ajatuksia. Se tuntuu tästä maailmantilanteesta epärealistiselta, mutta sellaistelta, jonka toivoisi toteutuvan. Mutta onko maailman pakko kulkea siihen romahduksen kautta? Kirjan päähenkilöt olivat kiehtovia persoonia (joskin Kaia jäi vähän etäiseksi), ja vaikka en kaikista heistä pitänytkään, heistä oli yllättävän vaikeaa irrottautua kirjan lopussa. Minusta oli myös ihanaa, miten lempeästi ja avoimesti kirjassa käsiteltiin monia asioita, esimerkiksi tyttöjen välistä ysätvyyttä ja heidän seksuaalisuuttaan. Erityisesti jälkimmäinen on tässä kuluneen viikon aikana paljon mielessä, kun naisten kehoja ja seksuaalisuuta pyritään jatkuvasti kontrolloimaan yhteiskunnan tasolla. Valitettavasti tämäkin kirja kärsi siitä, että luin tätä pienissä pätkissä kerrallaan. Tämä on ollut harmittavan yleinen kohtalo kirjoille tänä vuonna! Tämä pätkissä lukeminen sai kirjan tuntumaan välillä aika raskaalta, kun joka kerta piti uudelleen päästä sisään hyvin runsaaseen maailmaan ja voimakkaisiin päähenkilöihin, eikä se ollut aina helppoa. Toisaalta Maailmankoti oli ihanan runsas, ja oli kiva nähdä maailmasta paljon eri puolia, mutta samaan aikaan mietin, että olisiko pieni saksiminen tehnyt maailmasta vähän helpommin omaksuttavan. Vaikka tämä ei ehkä ykköslemppariksini Enorannalta nousekaan, oli kirja kuitenkin erittäin hyvä! Toisiaan tukevia tyttöjä ei ole kirjallisuudessa ikinä liikaa, eikä tällaisina aikoina ole mitään väärää siinä, että unelmoi paremmasta maailmasta (oikeastaan päinvastoin). 

Muistatteko, kun kirjoitin tammikuussa, että Väki-trilogian päättävän Unienpunojan lukemiseen menisi vähemmän kuin viisi kuukautta, joka minulla oli mennyt Aistienvartijan lukemiseen? Jekku jekku, menikin kuusi kuukautta! :D Aloitin kirjan tammikuussa, luin n. 30 sivua ja sitten kirja jäi kesken, kunnes jatkoin sitä lopultakin kesäkuussa. Kuten olen jo aiemminkin sanonut, kevät oli lukemisen kannalta aika hankalaa aikaa, joten todennäköisesti tämäkin jäi vähän sen jalkoihin. (Tai sitten tarvitsen liikennevälineen näiden kirjojen lukemiseen: Muistojenlukijan luin lähes kokonaan junamatkoilla, Unienpunojan luin loppuun pääosin bussissa työmatkoilla.) Unienpunoja jatkaa suurin piirtein siitä, mihin Aistienvartija jäi. Kiuru, Bollywood, Dai, Nelu ja Sugar ovat palanneet Suomeen ja piilottelevat Väeltä luolassa tehden samalla kuitenkin suunnitelmia järjestön kaatamiseksi. Siihen tarvitaan paitsi koko ringin voimia, myös soluttautumista järjestön sisään. Kaiken keskellä Dai pelkää menneisyytensä haamujen saavan hänestä liian tiukan otteen ja kipuilee niin suhteessaan Kiuruun kuin myös veljeensä Neluun. Pidin kovasti kahdesta edellisestä osasta, mutta tämä ei jotenkin vetänyt yhtä hyvin kuin ne. En tiedä, johtuiko tämä pitkästä tauosta kesken lukemisen, vai oliko taso oikeasti vähän tipahtanut. Edellisten osien tavoin tässäkin on viihdyttävä juoni, mielenkiintoisia hahmoja, hyvää yhteiskuntakritiikkiä ja muuta hyvää, mutta esimerkiksi jatkuvasti tulevasta vihjaileva kerronta (tyyliin "he eivät tienneet, että vaara uhkasi heitä") alkoi jossain vaiheessa ärsyttää toden teolla ja tuntua lukijan aliarvioimiselta. Rehellisyyden nimissä täytyy tosin sanoa, että en muista käytettiinkö tyyliä jo edellisissä osissa, mutta tässä se hyppäsi silmille todella rasittavana maneerina. Myös koko Väki ja hahmojen voimien käyttö jäävät hieman etäisiksi ja sekaviksi (vaikka sekin voi osittain johtua pitkistä tauoista osien lukemisen välissä), mikä jättää myös tyydyttömättömän fiiliksen jälkeensä. Loppuratkaisukin oli mielestäni vähän lässähtänyt antikliimaksi. Pidin kuitenkin siitä, että lopetus ei ollut mikään yksiselitteinen "he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka", vaan siinä oli monia sävyjä, kuten elämässä yleensäkin. Mutta oi ja voi, kun erään hahmon kuolema ottikin koville!! Ehkä se olisi pitänyt aavistaa, mutta melkoisen tuskallista se oli. Eräs lempihahmoni tässä kirjassa kuitenkin. 

Sysi jatkoi Lujaverinen-trilogiaa, jonka aloitusosan Hurmeen luin viime syksynä. Tällä kertaa Seelan rinnalle ääneen pääsee myös hänen ihastuksensa ja heilansa Halla. Ainejärjestön pikkujoulut saavat ikävän käänteen, kun eräs opiskelija löytyy kuolleena, ja pian ruumiita alkaa tulla lisää. Pian selviää, että tappaja on kalmanväkeä, ja niin Seela ja Halla joutuvat jälleen vaarallisiin seikkailuihin tämän ja toismaailman välillä. Lisähankaluuksia aiheuttaa alueen uusi kalmahinen Toni, jolla ei tosiaankaan tunnu olevan puhtaat jauhot pussissa. Seelaa harmittaa myös se, että Halla pitää häneen etäisyyttä. Ensielävien ja kalmahisten väliset suhteet ovat ehdottoman kiellettyjä, mutta he eivät pysty pysymään erossa toisistaan. On hämmentävää, miten tehokkaasti olin unohtanut Hurmeen tapahtumat, hahmot ja mytologian säännöt, vaikka lukemisesta on alle vuosi aikaa. Olin muuten ymmärtänyt, että trilogian osat olisivat itsenäisiä jatko-osia toisilleen, mutta tämä ei kyllä seiso omilla jaloillaan, vaan Hurmeen lukeminen on pakollista, muuten tästä ei saa kiinni. Helmisen teksti on kivan nopealukuista kuten aina, ja luinkin kirjan parissa päivässä. Vakavia teemoja esimerkiksi sukupuoli-identiteetistä, seksuaalisuudesta ja mielenterveydestä oli myös mielestäni kirjoitettu tekstin sekaan luontevasti. Ensimmäinen osa oli kuitenkin mielestäni parempi, vaikka tässä päästiinkin esimerkiksi syvemmälle kalmahisten maailmaan. Oli mielestäni epäuskottavaa, että edellisen osan paljastukset Seelan sisarusten kohtalosta ja sen vaikutukset Seelaan itseensä olivat aika pienessä roolissa. Varsinkin kohtauksessa, jossa Seela käy kotikotonaan, olisi ollut ainesta käsitellä aihetta hieman syvemmin. Seela on edelleen melkoisen rasittava päähenkilö, ja vaikka hänen on ehkä tarkoitus olla pidettävä, huokaisin aina helpotuksesta, kun päästiin Hallan pään sisään. Lopun cliffhanger oli melkoinen, joten ehdottomasti trilogian viimeinenkin osa on lukulistalla. 

Toukokuussa luin kaksi Turun yliopiston luovan kirjoittamisen ainejärjestö Kammio ry:n kokoamaa antologiaa, ja kesäkuussa sain käpäliini uunituoreen antologian vuodelle 2022. Kevätsiivouksen teemana on puhtaus ja lika, ja tekstejä on 16 eri kirjoittajalta. Tällä kertaa tekstit painottuvat huomattavasti proosan puolelle, mutta lyriikkaakin on hieman mukana. Teemaa käsitellään mielestäni kiinnostavasti: puhtaus ja lika on sekä näkyvää, että näkymätöntä, sisäistä. Tosin tässäkin kokoelmassa oli pari tekstiä, joiden yhteyttä teemaan oli vähän vaikea löytää. Silti tämä on ehkä kuitenkin kolmesta lukemastani antologiasta kaikkein paras. Lempitekstejäni olivat M. J. Tuomisen Yöeläintarha, Iiris Syrjän Yläkerran mies, Emilia Mansikan Tätä sinäkin haluat kokeilla, Milla Mykrän Muistokortti, Saimi Jukkaran Tabula rasa, Suvi Holopaisen Varjokuvia, Jerker Rambergin Hanki ja Emma Röntysen Hauta. 

Olen lukenut Marjane Satrapilta ennen teokset Persepolis ja Luumukanaa, mutta suomennetuista teoksista Pistoja oli vielä lukematta, joten se lähti kirjastoreissulta mukaan. Pistoja on muiden Satrapin teosten tavoin omaelämäkerrallinen. Ruokailun jälkeen suvun miehet vetäytyvät omiin puuhiinsa, kun taas naiset keittävät teetä ja istuvat juoruilemaan keskenään. Jutut käsittelevät lähinnä rakkauselämää ja seksuaalisuutta. Naisten teehetki on turvallinen tila, jossa jokainen saa kertoa synkimmätkin salaisuutensa (ja naapurinsa salaisuudet siinä samalla). Mielestäni sarjakuva nosti ihanasti esille naisten tarinointi- ja juoruilukulttuurin, jota yhteiskunta ei ole koskaan arvostanut, mutta jolla on äärimmäisen tärkeä sosiaalinen funktio. Omassa elämässänikin tällaiset teetuokiot ovat muodostuneet hyvin tärkeäksi tavaksi purkaa ajatuksia. Satrapin piirrostyyli on tässäkin sarjakuvassa ihanan ilmeikästä yksinkertaisuudestaan huolimatta! Minua kuitenkin häiritsi monien tarinoiden todella misogyninen sävy. Toki se ehkä osaltaan kertoo naisten elämästä ja ajatusmalleista patriarkaalisessa yhteiskunnassa, mutta siitä jäi aika ikävä maku suuhun. Esimerkiksi sekä naisiin että miehiin kohdistuva kehopilkka oli inhottavaa. Teos olki tekstattu kaunokirjoituksella, jota oli välillä hieman haastavaa lukea. 

Muumimuseokirjaa minulle suositteli eräs perheenjäsen. Teos on lapsille suunnattu opas museoiden ja taiteen maailmaan. Kuten nimestä voi päätellä, se keskittyy esittelemään Tampereen Muumimuseota, mutta käsittelee taidetta ja taidemuseota myös yleisemmällä tasolla. Näin museologian perusopinnot lähes suorittaneena pidin tästä kirjasta todella paljon! Siinä on todella kiva museopedagoginen näkökulma, joka takuulla madaltaa lasten kynnystä museovierailuun, ja tarjoaa varmasti mielenkiintoista purtavaa vielä pitkään vierailun jälkeenkin. Pienet tehtävät olivat hauskoja ja sopivasti lapsen tasoisia olematta kuitenkaan alentavia. Sen lisäksi kirjassa on ihan kunnon faktoja museoiden kulissien takaa, kuten kokoelmienhallinnasta, säilytysolosuhteista ja museon työntekijöiden tehtävistä. Tehtävien ja tietojen rinnalla tarjotaan konkretiaa esittelemällä esimerkkejä Muumimuseon kokoelmista, mikä takuulla helpottaa ajatusten ymmärtämistä. Lisäplussan kirja saa vielä siitä, että kuvituksissa on mukava määrä erilaisia hahmoja, tosin vielä enemmänkin diversiteettiä olisi voinut olla. Muumimuseokirja saa minulta ehdottomasti suuren museologiopiskelijan suosituspeukun! (Hieman tosin mietin pientä mainintaa British museumista, jossa esitettiin hyvin neutraalisti se asia, että museon esineet ovat muilta kansoilta kolonialismin turvin ryövättyjä. Mielestäni koko museota ei välttämättä olisi tarvinnut kirjassa mainita.) Luulen, että tämän kirjan parissa voivat viihtyä jo alle kouluikäisetkin lapset, ja ehdottomasti kannustan vaikka lainaamaan kirjan kirjastosta, jos teillä lapsia lähipiirissä on! (Ja saa aikuinenkin tästä tietenkin nauttia!) 



*********

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
2. Kirjassa lumi tai jää on tärkeässä roolissa: Velho ja leijona
4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana: Me olimme valehtelijoita
20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä: Sysi
24. Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija: Pistoja (Marjane Satrapi on syntynyt Iranissa)
26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin: Unienpunoja
30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan: Maailmantyttäret

Kesäkuu tosiaan alkoi vähän ankeissa tunnelmissa, kun sairastuin flunssaan ensimmäistä kertaa sitten helmikuun 2020. Suunnitelmat kunnon kevätsiivouksesta ja kesäloman aloittelusta ystävien kanssa menivät vähän uusiksi, enkä ehtinyt esimerkiksi nähdä kaikkia opiskelukaupungin ystäviäni ennen kuin lähdin kesätöihin kotikotiin. Kesätöissäni on ollut mukavaa. Oman alan työt motivoivat ihan eri tavalla kuin esimerkiksi viimekesäinen päivittäinen vessojen pesu. Jonkin verran hommassa on ärsyttäviä ja turhauttavia liikkuvia osia, mutta toivon selviäväni niistäkin, vaikka juuri nyt pari työasiaa hieman stressaakin. Pitkät työmatkat olen käyttänyt kuitenkin kirjojen lukemiseen (silloin, kun en ole nukahtanut bussiin...), mikä on ollut aivan ihanaa ja parasta! Juhannuskin sujui mukavasti, kun vietin sitä parin ystäväni kanssa ja voitin sekä mölkyn että ristiseiskan! 


Kuukauden biisi on Wingsin Goodnight tonight. Vaikka olenkin Beatles-fani henkeen ja vereen, jäsenten soolotuotannon kuunteleminen on jäänyt vähemmälle. Eräs ystäväni hullaantui talvella Paul McCartneyn soolourasta, ja hänen soittolistaltaan bongasin myös Goodnight tonightin. Tämä on ihanan menevä biisi, tulee aina hyvä mieli! Miten mehukas bassoraita! Ja sopiihan tämä kesäkuun biisiksi siksikin, että sir Paul täytti kesäkuussa 80 vuotta <3 

Hyvää heinäkuuta, tsemppiä helteisiin! 

torstai 6. joulukuuta 2018

Joulukalenteri 2018: 6. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin vuoden 2018 joulukalenterin pariin!

Tänä vuonna jaan kalenterissa paloja Dystopiavampyyriromanssi-työnimellä kulkevan käsikirjoituksen soittolistalta. Tunnelma ei tosin ole järin jouluinen, mutta ehkä tämä on hyvä vaihtoehto heille, joilta joulumusiikki tursuaa ulos korvista. Toivottavasti viihdytte!

Luukku aukeaa joka toinen päivä.


6. luukku: Paul McCartney: No more lonely nights



"– En uskalla luottaa kenenkään. 
– En voi pakottaa sinua, mutta lupaan, etten tee sinulle mitään pahaa. 
– Minä olen ollut vuosikaudet yksin. 
– Et enää tänä yönä, hän vastasi ja hymyili vinosti."

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Hyvää itsenäisyyspäivää, pysykää itsepäisinä!

tiistai 24. helmikuuta 2015

Beatlesia ja lomalahnausta

Se ois sit loma. Tuli tarpeeseen.

Vaikka loma alkoi vasta perjantaina, mä olen kerinnyt tehdä vaikka mitä. Perjantaina oli "hurjat bileet" loman kunniaksi, eli suomeksi syötiin muffinsseja, juotiin teetä ja katsottiin Disneyn Kaksin karkuteillä. Ei tosin kokonaan, mutta kuitenkin. 

Sunnuntaina lähettiin pikavisiitille Tampereelle. Tuli nähtyä tuttuja, nähtyä ja kahviloitua Kirjaneidon kanssa ja käytyä Akateemisen kirjakaupan rempatuissa tiloissa ("Mä ostan tän koko kaupan!") ja osittain Kirjaneidon suosituksesta matkaan lähti Cassandra Claren Clockwork Angel. Englanniksi lukeminen tietty hiukkasen jännittää, mutta olenhan minä lukenut kirjoja enkuksi ennenkin.

Mulla on ollut tässä alkuvuodesta kunnon Kate Bush-kausi, (Älä, ihanko totta?) minkä vuoksi esim. Beatlesin kuunteleminen on jäänyt vähemmälle. Beatlesia ei löydy Spotifystakaan, mistä yleensä musiikkini kuuntelen, joten olen levyjen ja pikkumankkani varassa näissä asioissa. Ihmeekseni löysin viikonloppuna levylaatikkoani penkoessani kirjastosta lainassa olevan The Early tapes of the Beatles, jonka luulin jo palauttaneeni. Laitoin sen soimaan (osittain kyllästyttyäni kuuntelemaan Lionheartia sadannen kerran...) ja totesin, että hyvä levyhän tämä on. Lähes kaikki biisit on julkaistu Anthology-albumeilla, mutta on näitä silti mukava kuunnella. Olkoonkin, että vain kaksi biisiä on Beatlesin itsensä esittämiä, lopuissa on päävokalistina Tony Sheridan ja taustayhtyeenä "the Beat Brothers". 



Perjantaina muffinsseja leipoessani kuuntelin koneelle tallennettuja Bändi nimeltä Beatles-jaksoja, ja rakastuin uudelleen Ticket to rideen. On se vaan niin hyvä plus että video on niin suloinen :) Eniten tässä hiihtoloman aikana olen kuitenkin kuunnellut Anthologylla julkaistua Real lovea. Sanat ovat vain niin suloiset, samoin video. Biisin tarinakin on erikoisenpuoleinen:  John Lennonin jäämistöstä löytyi kaksi demonauhaa, joita ei koskaan julkaistu: Free as a bird ja sitten tämä. Muut beatlet (Paul, Ringo, George ja tuottaja George Martin) nauhoittivat nauhojen päälle loput soittimet ja taustalaulut, ja niin syntyi kaksi uutta Beatles-kappaletta. Videolla näkyy kohtauksia levytyssessiosta. Video saa mut aina haikealle mielelle, kolmikolla on studiossa niin hauskaa, mutta kuitenkin kaipaus Johnia kohtaan näkyy. (En ainakaan itkenyt, kun näin videon ensimmäisen kerran...) 

Njaa, ehkä tässä oli tärkeimmät kuulumiset tähän hätään. Taidan jatkaa lahnailua, ohjelmassa nukkumista, Beatlesia ja leffoja. Loppuun vielä iloinen kuva Johnista ja Paulista, joka näyttää enemmän oravalta kuin koskaan (Steve Turnerin kirjasta Inside the Beatles: tarinat laulujen takana) :)

perjantai 21. marraskuuta 2014

The Beatles at the Budokan, Tokyo

The Beatlesin viimeiset kiertueet kierrettiin 1966. Yksi näistä käsitti Länsi-Saksan (Hampurin), Japanin ja Filippiinit. Hampurin keikka meni melko mukavasti, mutta Aasian kiertäminen ei mennytkään niin hyvin. Tokiossa konserttipaikaksi oli nimittäin järjestetty Nippon Budokan, joka oli monille japanilaisille pyhä paikka. Mielenilmausten seurauksena faneja kiellettiin kirkumasta, ja niin kaikki istuivta hiljaa paikoillaan. Periaatteessa hyvä juttu, mutta vuosikausia jatkuneen kiljumisen yli soittamisen johdosta Beatlesin lavaesiintyminen oli myös päässyt huononemaan. Tämän kuuli selvästi fanijuokon ollessa kerrankin hiljaa. (Lähde: Tim Hill&Marie Clayton: The Beatles kuvina)

Tämän verran tiesin Beatlesin Tokion-keikasta ennen tätä viikkoa. Voitte arvata tunteitteni ristiriitaisuuden, kun kirjastosta läytyi tämän kovan onnen keikan DVD-taltiointi. Pitihän se tietty fanityttönä katsoa, vaikkeivät odotukset olletkaan kovin korkealla. 

Ensinnäkin huomioin, että The Beatles kuvina on hieman väärässä. Fanit kyllä kiljuvat, tosin kappaleiden aikana porukka on melko hiljaa. George-faneja joukossa on selvästikin useita: kun George vilkuttaa kesken biisin, koko sali räjähtää. Mutta millainen se itse keikka sitten oli?

Keikalla soitettiin kappaleet Rock and roll music, She's a woman, If I needed somone, Day Tripper, Baby's in Black, I feel fine, Yesterday, I wanna be your man, Nowhere man, Paperback writer ja I'm down. Kaksi ensimmäistä biisiä menevät vielä suht kivuttomasti, mutta kun on Georgen vuoro astua mikin eteen laulamaan soolonsa, keikka alkaa mennä alamäkeä. George ei pysy nuotissa, eikä Paulin ja Johnin taustalaulu auta asiaa. Oli kauheaa huomata, kuinka beatlet tajuavat itsekin keikan menevän huonosti ja vilkuilevat toisiaan epätoivoisena. Porukka kuitenkin jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Melko hyvin se onnistuukin aina I feel fineen saakka, kun John unohtaa sanat. Hän laulaa "I'm in love with her and I feel fine", kun Paul ja George laulavat "She's in love with me and I feel fine". John huomaa virheensä, vilkaisee Paulia ja laulaa kertauksen oikein. Yesterdaysta pidin. En ollut kuullut ennen bändiversiota kyseisestä biisistä, joten klassikko kuulosti melkeinpä uudelta laululta.

Ringon soolo I wanna be your man onkin sitten taas huonompi. Mikki on asetettu yhden rummun yläpuolelle, joten Ringon on pakko laulaa kumartuneena rumpusetin ylle. Koska rummuttaessa on pakko liikkua, Ringon ääni häipyy välillä kuulumattomiin. Myös Paul joutuu jatkuvasti korjaamaan omaa, alas painuvaa mikkiä. Ringo kuitenkin näyttää nauttivan laulustaan. Keikka jatkuu tutulla tyylillä, ja I'm downin ensi sointujen rämähtäessä käytiin yleisö räjähtää kättentaputuksiin ja huutoihin. Beatlet kumartavat, kävelevät lavan takaosaan ja kävelevät portaat alas, yleisön näkymättömiin. Keikka on päättynyt. 

Mielipidettä on vaikeampi muodostaa. Keikalla soitettiin paljon loistavia kappaleita, muttei mitään ehdotonta suosikkiani. Pidin varsinkin Johnin välispiikeistä ja tavasta, jolla kaikki beatlet kumarsivat joka kappaleen jälkeen. Vaikka pojat tekivät parhaansa, huomasin väsymyksen. Joo, johtuu osittain varmasti  aikaerosta, mutta myös kyllästymisestä. Miettikää nyt, bändi oli tuolla kokoonpanolla soittanut lähes joka päivä kirkuvalle tyttölaumalle jo vuodesta 1962, John, Paul ja George noin vuodesta 1960 (tokihan kaikki olivat instrumenttejaan rämpyttäneet kauemminkin, mutta vuonna 1960 oli ensimmäinen Hampurin reissu!). En ihmettele, että bändi kyllästyi keikkailuun. Joka tapauksessa, keikka ei ollut niin katastrofaalinen kuin pelkäsin, muttei myöskään uskomattoman hyvä. Kokemushan toki tämäkin, mutta suosittelen vain tosifaneille. Muita se saattaa vain järkyttää. 

Mietin tässä, että löytyisikö 1965 tehtyä konserttitaltiointia The Beatles at the Shea Stadium kirjastosta? Ne pätkät, joita olen konsertista nähnyt, näyttävät lupaavalta, ainakin lupaavammilta kuin Budokan. Plus siinä on se versio I'm downista, jossa John soittaa keybordia kyynärpäällään :)