lauantai 16. lokakuuta 2021

Dystopian kirjoittamista pandemia-aikana ja tuskasuossa möyrimistä, eli ajatuksia DVR:n ensimmäisestä versiosta

Kuten jo syyskuun koostepostauksessa ohimennen mainitsin, Dystopiavampyyriromanssin ensimmäinen versio on nyt VALMIS!! Kässäri on nyt peitelty hellästi pöytälaatikkoon ja lähetetty esilukijoille (ovatko nämä jotenkin ristiriidassa keskenään? Voi olla :D), mutta totesin, että haluan kirjoittaa hieman enemmän tuntemuksistani projektin kanssa, koska voi pojat, niitä tunteita on koettu!

Olen välillä nimittänyt DVR:aa tuskaprojektiksi (rakkaalla lapsella on monta nimeä :D), mikä kuvaa ehkä hyvin painiskeluani tekstin kanssa. Kun kirjoittaa yleensä jotain, jonka tapahtumapaikka ei ole meidän maailmassamme, olen melko epämukavuusalueella, kun joudun kirjoittamaan jotain, mikä sijoittuu johonkin nimettyyn paikkaan ja moderniin aikaan (vieläpä tulevaisuuteen!). Tämän takia DVR:n kanssa työskentely on ollut välillä hyvinkin haastavaa, ja tuntuu varsinkin, että niissä kohdissa, joissa minun pitäisi kuvata miljöötä tai kuvitella, millaista teknologiaa 30 vuoden päästä käytetään, olen ollut aivan jumissa. Nykyajasta kirjoittaminen on kuitenkin ollut kivaa niissä kohdissa, kun olen voinut mainita esimerkiksi musiikkikappaleita tai elokuvia nimeltä tai muuten viitata niihin! Tai mainita vetoketjut! Tai säästyä kiertoilmausten keksimiseltä, kun haluan jonkun vetävän puoleensa kuin magneetti! Toisaalta epämukavuusalueella oleminen on johtanut välillä siihen, että kirjoittaminen on tuntunut pelkästä suolla rämpimiseltä. On tuntunut, että kaikki kirjoittamani on ollut typerää ja kelpaa korkeintaan takansytykkeeksi, että en ole tarpeeksi älykäs kirjoittamaan aiheista, joita teksti käsittelee. "On tarina, joka yrittää olla jotenkin ajankohtainen ja tiedostava, mut koska mä en ole ajankohtainen enkä tarpeeksi tiedostava, nii eipä se sitten oo kumpaakaan", puhisin kerran ystävällenikin. Minulla on ollut vähän ongelmia kirjoittajaitsetuntoni kanssa, ja luulen, että yksi syy sille on ollut DVR, joka ei ole aina edennyt sillä tavalla ja sillä tahdilla kuin olisin halunnut. (Vaikka yksi kässäri ei tietenkään ole ainoa syy, tässä on ollut kaikenlaista muutakin!) 

Tuskaprojektin nimen DVR on ansainnut paitsi tekstiin liittyvien yksityiskohtien takia, myös siksi, että sen ensimmäisen version kirjoittamisessa kesti niin kauan. Sekä Pusun että JL:n ensimmäiset versiot kirjoitin alle vuodessa, P:n ensimmäiseen versioon meni hieman vajaa kaksi vuotta (tosin sen tekoprosessikin oli hieman erilainen kuin edellisten kässäreiden), mutta DVR oli keskeneräinen lähes kolme vuotta. (Rehellisyyden nimissä on tosin sanottava, että vuoden 2019 vietin niin tiukasti Pusun kanssa, että sen voisi oikeastaan miinustaa tuosta.) Tuntui, että jokainen itselleni asettamani deadline luisui ohitse, ja se turhautti kovasti. Toisaalta DVR on ehdottomasti pisin kässärini: pituus on järkyttävät 130k sanaa ja lähes 400 liuskaa.  

– Pahoittelen, hän sanoi, – olen viime viikot kaitsenut erästä vastasyntynyttä vampyyriä, ja se on ympärivuorokautinen homma. On kuin hoivaisi ylivilkasta koiranpentua, joka tosin huonekalujen järsimisen sijaan haluaa järsiä kaikkia, joilla on toimiva verenkiertoelimistö.  

(DVR, luku 25)

NaNoWriMoni kaatui DVR:n osalta vuonna 2018 suurimmaksi osaksi henkilökohtaisen elämän myllerryksiin, joihin meni niin paljon energiaa, ettei epämukavuusalueelle vievän tekstin kirjoittamiseen enää riittänyt voimia. Kun palasin varovasti kässärin pariin alkuvuodesta 2020, olin täynnä intoa, mutta en osannut aavistaa, mitä muutaman kuukauden kuluttua tapahtuisi. 

Kun aloitin DVR:n kirjoittamisen NaNoWriMossa 2018, en tietenkään voinut aavistaakaan, millaista elämä olisi pandemia-aikana, kun arkielämä on yhtä dystopiaa. Sanotaanko näin, että ei ole erityisen mieltäylentävää kirjoittaa dystopiatunnelmista, kun uutiskuvat näyttävät tyhjentyneitä katuja ja vessapaperirullista tappelevia ihmisiä. Kun lisäksi jotkut kirjoittamani asiat näyttivät käyvän toteen (huhtikuussa 2020 kirjoitin mellakoista kaduilla ja poliisiväkivallasta ja kesäkuussa 2020 ne eivät olleetkaan enää fiktiota, kun black lives matter -liike sai ihmiset kaduille), välillä tuntui, että fiktion kirjoittaminen oli turhaa maailman ollessa yhtä suurta dystopiaa itsessään. Kirjoittaminen on ollut minulle usein todellisuuspakoa, ja DVR ei sitä monestikaan tarjonnut :D Toisaalta keskityin sitten kirjoittamaan sellaisista asioista, joita pandemia rajoitti: tarinan aikana ollaan usein kahvilassa, ja ihmiset halaavat toisiaan ja ovat lähekkäin. 


(Tätä kappaletta ei koskaan mainita käsikirjoituksessa nimeltä, mutta siinä on eräs kohtaus, jossa kolme päähenkilöä tanssivat yhdessä tämän tahtiin. Se on eräs viimeisistä huolettomista hetkistä ennen kuin kaikki menee enemmän tai vähemmän pieleen, vaikka hahmot eivät sitä tiedäkään, ja sen takia Move on up aiheuttaa aina haikeansuloisen olon :D)

DVR on eronnut aikaisemmista kirjoittamisprojekteistani myös esiluvun näkökulmasta. Olen yleensä  ennen jakanut tekstiä esilukijoille luku kerrallaan, mutta tällä kertaa laitoin vasta kokonaisen kässärin eteenpäin. Oli erikoista, kun ei saanut minkäänlaista välipalautetta, eikä kukaan luottolukijoista tiennyt hahmoista tai tarinasta juuri mitään. Toisaalta se on ollut kiehtovaa: olen kokenut välillä jopa vallan tunnetta siitä, että kukaan muu kuin minä ei tiedä tarinasta mitään :D (Viihdyn vähällä, kuten huomaatte...) Kolikon kääntöpuolella onkin sitten ollut se, että olen kihissyt tuskaisena, kun olen halunnut puhua tarinan käänteistä, mutta en ole halunnut spoilata yhtään mitään, ja siksi olen joutunut juonenkäänteitä ääneen pohtiessani kiertelemään ja kaartelemaan melkoisesti. ("Miten henkilö A voi olla paikassa X, vaikka henkilö B ei ole paikalla? Ja miten henkilö C voi myös olla paikassa X, vaikka hänelle on tapahtunut asia Y ja henkilö D katsoo siksi hänen peräänsä?") Odotankin innolla, vaikkakin myös vähän peloissani, mitä esilukijat tekstistä sanovat. Onko matkani epämukavuusalueelle ollut onnistunut, vai sisältääkö kässäri aivan liian paljon passiivis-aggressiivista vedenjuontia ja itseään toistavia kahvilakohtauksia? Minulla on luottolukijoideni lisäksi myös pari uutta esilukijaa, sekin on hyvin jännittävää! 

Summa summarum, vaikka Dystopiavampyyriromanssin ensimmäisen version kirjoitusprojekti on ollut välillä melkoinen tuskamatka, olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että se on nyt valmis, enkä vain siksi, että pääsen viimeinkin taas keskittymään toisiin projekteihin :D Kaikesta angstaamisesta ja suossa möyrimisestä huolimatta kirjoittamisessa on ollut hetkiä, jolloin inspiraatio ja flow ovat olleet suotuisia, ja kirjoittaminen on ollut nautinnollista. Kässärissä on monia kohtauksia, joista pidän kovasti, ja hahmot ovat muodostuneet minulle läheisiksi. Juonenkehittely, foreshadowing ja jopa lukujen nimien keksiminen on ollut hauskaa ja innostavaa! Uskon myös, että välillä tekee tosiaan hyvää kokeilla jotain uutta ja käydä epämukavuusalueella. Vaikka editointisuo on vielä edessä, ja tiedän jo nyt, että minun pitää tehdä paljon asioita tekstin eteen, haluaisin uskoa, että se on hieman helpompi taival, kun tarinan peruspalikat ovat kasassa. 

Leikin joskus tuossa keväällä Picrewlla ja tein "muotokuvat" kaikkien kirjoitusprojektieni keskeisistä henkilöistä, tässä DVR:n kolmikko! (Aavistuksen verran ärsyttävää, kun käyttämässäni generaattorissa naiskeholle oli tasan kaksi vaihtoehtoa: hoikka ja vähän kurvikkaampi, eikä jälkimmäinen ollut monessakaan tilanteessa tarpeeksi. Vai mitä sanotte, näettekö muka eron vasemmalla ja oikealla olevan naisen kehon kooissa?) 

Tämän järjettömän pitkän maratonpostauksen loppuun vielä runo kahdesta DVR:n henkilöstä, jonka olen kirjoittanut elokuussa 2017 (tekstin kirjoittaminen alkoi tosiaan vasta marraskuussa 2018, vaikka jonkinlainen idea tekstistä minulla oli ollut vuodesta 2012 alkaen). En muista, mitä varten olen tämän runon alun perin kirjoittanut, ehkä jäsentääkseni ajatuksiani idean suhteen? Hauskaa kuitenkin huomata, että vaikka monet suunnitelmat muuttuivat kirjoitusprosessin aikana, näiden kahden suhde pysyi hyvin samankaltaisena kuin runossa on kuvattu. 

Kuivia vitsejä kahvilassa
paljastuksia hämärässä
suudelmia kaatosateessa
aamukahvit ilman paitaa
yö palovammoja hoitaen
lähtö, luvaton lähtö
maailman pisimmät kolme sekuntia
pysähtynyt syke?

(25.8.2017)

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Syyskuun luetut 2021

Syyskuussa 2021 luin viisi kirjaa (970 sivua, 9 h 20 min), joista yksi oli spefiä, kaksi uusintaa ja yksi äänikirja.

Wilder, Laura Ingalls: Pieni talo preerialla (Pieni talo #2) 336 s. [U]
Jansson, Tove: Näkymätön lapsi (Muumit #7) 187 s. [U]
Gier, Kerstin: Pilvilinna 375 s. 
Fielding, Helen: Bridget Jones – elämäni sinkkuna (Bridget Jones #1) 9 h 20 min [K]
Paretskoi, Jyri & Rasi-Koskinen, Marisha: Nuoruus. Nyt.: Kirjoituksia nuoruudesta 72 s. 

kotimaisia: 2
ulkomaisia: 3
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 1
muualta: 2

Minun on jo jonkin aikaa tehnyt mieli lukea Laura Ingalls Wilderin Pieni talo -sarja uudelleen, ja viime vuonna luinkin ensimmäisen osan. Lukuprojekti vähän hyytyi heti alkuunsa, mutta nyt ajattelin, että olisi hyvä aika tarttua toiseen osaan. Pienessä talossa preerialla Ingallsin perhe lähtee pois Suuresta metsästä ja matkustaa vankkureineen preerialle, keskelle ei mitään, minne he asettuvat asumaan. Vuoden aikana he ehtivät niin rakentaa talon, raivata pellot kuin saada uusia ystäviäkin. Uudisraivaajaperheen elämä ei tosin ole ongelmatonta: preeria on arvaamaton paikka asua, ja uhkana ovatkin milloin sudet, milloin preeriapalo ja milloin vilutauti. Oma suhtautumiseni tähän kirjaan on jotenkin ristiriitainen. Luin tämän lapsena ensimmäisen osan ohella monta kertaa, ja pidin edelleen siitä, miten yksityiskohtaisesti kirjassa kuvattiin esimerkiksi talon rakentamista ja arkea preerialla. Nyt vanhempana ymmärsin senkin, miten valtavan suuri elämänmuutos Ingallsin perheelle oli lähteä sukulaisten ja ystävien luota kohti jotain täysin tuntematonta, kun esimerkiksi yhteydenpito oli hitaampaa ja vaikeampaa kuin nykyään. Oli myös kivaa, ettei henkilöiden nimiä ollut tässä osassa suomennettu :D Kuitenkin kirja oli vielä huonommin vanhentunut kuin arvelin, mikä toi lukukokemukseen ikävän sävyn. Osasin odottaa kirjalta Yhdysvaltojen alkuperäisasukkaisiin kohdistuvaa rasismia, mutta en tosiaankaan odottanut, että sitä oli niin paljon ja se oli niin räikeää. Vaikka isä-Charles suhtautuukin alkuperäisasukkaisiin hieman paremmin kuin muut hahmot, ei hänkään selviä asiasta puhtain käsin. Kun Laura kyseenalaistaa aikuisten ennakkoluuloja, hänen ajatuksensa lytätään lapsen tyhminä mietteinä. Toki kirja on aikanasa tuote, eikä sitä sen takia voi ehkä täysin tarkastella 2020-luvun standardeilla, mutta rasismi ei ole ollut hyväksyttävää myöskään kirjan kirjoitusaikana, vaikka onkin ollut normalisoitu osa yhteiskuntaa. Harmitti antaa kirjalle vain kolme tähteä, mutta rasismista jäi niin paha maku suuhun, etten voinut antaa enempää. Lukuprojekti kuitenkin jatkuu säännöllisen epäsäännöllisellä tahdilla, toivon, että myöhemmissä osissa päästäisiin rasismiasian suhteen hieman helpommalla. (Joku myöhempi osa kyllä muistaakseni sisältää jonkin blackface-kohtauksen, että se siitä sitten...) 

Myös Muumien uusintalukuprojekti jatkui syyskuussa. (Ollaan jo loppusuoralla!) Näkymätön lapsi on ehkä se osa sarjasta, jota minulle luettiin lapsena kaikista eniten, ja se on ehkä jopa lempi-Muumini, ainakin tässä vaiheessa uusintalukukierrosta. Kyseessä on novellikokoelma, joka sisältää yhdeksän kertomusta Muumilaakson asukkaista: on esimerkiksi mielikuvitukseltaan vilkas homssu, katastrofiajatteluun taipuvainen Vilijonkka, hiljaisuutta rakastava Hemuli ja tietenkin näkymätön Ninni, joka saapuu muumiperheen luo tullakseen taas näkyväksi. Näissä pienissä tarinoissa on tasoja eri-ikäisille lukijoille: lapsi tajuaa tarinan, aikuinen symboliikan. Vaikka mikään tarina ei olekaan pohjattoman surullinen, kaikissa on hieman kaihoisa, haikea sävy, joka on erityisen herkullinen juuri Muumien kontekstissa. Kaikki tarinat ovat koskettavia ja mieleenjääviä. Oikeastaan vain Hattivattien salaisuus jäi itselleni vähän etäiseksi, mutta se johtuu ehkä siitä, että en muista sitä lapsena kauhean usein ainakaan kuulleeni, loppuratkaisuakaan en muistanut. Vaikka pidin tarinan sanomasta, se ei jostain syystä innostanut samalla tavalla kuin muut kirjan kertomuksista. Omistamani painos oli varmaankin muuten jokin uusi (tai tarkastettu) suomennos, sillä esimerkiksi Näkymättömän lapsen alussa mainitut sienet olivat erilaisia kuin siinä versiossa, johon olin tottunut :D (Kirjaa lukiessani muuten muistin, että joskus lapsena meillä oli ehkä kirjastosta lainattu äänikirja, jossa oli muutama kirjan tarinoista (mutta ei kuitenkaan kaikkia?), joista yksi oli Vilijonkka, joka uskoi onnettomuuksiin. Tarina oli kuitenkin luettuna niin pitkä, että en sitä jaksanut useinkaan kuunnella kerralla loppuun asti, mutta CD-muodossa sitä ei saanut kelattua siihen kohtaan, mihin olin viimeksi jäänyt. Tämän takia tarinan alku, jossa Vilijonkka pesee mattojaan meressä, on painunut mieleeni erityisen hyvin :D) Myös kuvitustyylin muuttuminen oli mielenkiintoista: piirrosjälki on paljon luonnosmaisempaa kuin edellisessä Taikatalvessa

Olen pitänyt todella paljon Kerstin Gierin Unien kirjat - ja Rakkaus ei katso aikaa -trilogioista, mutta silti olin jotenkin ennakkoluuloinen Pilvilinnaa kohtaan, tiedä sitten miksi. Ehkä kun takakansi ei hiukkaakaan vihjaillut spefi-elementtiin, kiinnostus oli matalalla? (Jos tätä lukee joku, joka samasta syystä välttelee Pilvilinnaan tarttumista, suosittelen kuitenkin lukemaan! Voit yllättyä iloisesti :) ) 17-vuotias Fanny on jättänyt lukion kesken ja on nyt töissä Sveitsin vuoristossa sijaitsevassa hotellissa nimeltä Pilvilinna. Pilvilinna on vanha ja arvokas, ehkä hieman kulahtanut, mutta kuitenkin viihtyisä hienostohotelli, joka täyttyy joulun aikaan mitä moninaisemmista vieraista. Yhtäkkiä Fanny onkin mukana melkoisessa pyörityksessä, johon liittyy muunmuassa kadonnut sormus, järjettömän kallisarvoinen jalokivi, hurmaavan komea jalokivivaras ja huhu luksushotellien lapsikaappaajasta. Kuten Gierin aikaisemmatkin teokset, Pilvilinna on mukavan vauhdikas, hauska, romanttinen ja kepeä. Vaikka kirja onkin melkoisen hattarainen, ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Myös Pilvilinna miljöönä on aivan ihastuttava! (Olin kesällä parissakin eri hotellissa töissä, ja vaikka Pilvilinna oli aika kaukana niistä, joistain yksityiskohdista tunnistin kyllä omassakin työssäni kohtaamani ongelmat ja onnistumiset :D) Oikeastaan ainoa moite on se, että Fanny henkilönä jäi ehkä vähän etäiseksi. Lisäksi ärsyynnyin jonkin verran hänen "not like the other girls" -asenteestaan, ja siitä, miten muut hänen ikäisensä tytöt esitettiin tyhminä, ilkeinä ja kauniina. Tämä asetelma tosin taitaa olla muissakin Gierin kirjoissa, ja ehkä nuorempana siihen ei kiinnittänytkään huomiota, mutta nyt se vähän rasitti :D Kuitenkin Pilvilinna oli ihanaa, kevyttä lukemista, jonka kanssa sai laittaa aivot narikkaan. Luulen, että jos tykkää Gierin aiemmista kirjoista, tykkää tästäkin! Esimerkiksi joululomalle tämä olisi aivan täydellistä lukemista. 

Kun olin kuunnellut äänikirjana Korennon, kaipasin sen jälkeen jotain hauskaa ja kepeää (ja lyhyempää) kuunneltavaa, joten päätin kokeilla Bridget Jonesia. Sitähän takakansikin tituleeraa hulvattomaksi! Voi, kuinka väärässä olinkaan. Nimensä mukaisesti kirja koostuu lontoolaisen, kolmekymmpisen sinkun päiväkirjamerkinnöistä vuoden ajalta. Bridget haaveilee pomostaan, tuskailee hankalan äitinsä kanssa ja kärsii, kun kaikki hänen ympärillään kyselevät jatkuvasti hänen parisuhdeasioistaan. Jokaisen päiväkirjamerkinnän hän aloittaa listaamalla, kuinka monta kiloa hän painaa, kuinka monta kaloria hän on päivän aikana syönyt, kuinka monta savuketta polttanut, kuinka monta alkoholiannosta juonut ja niin edelleen. Tästä päästäänkin ensimmäiseen ongelmaan kohdallani. Bridgetillä on selvästi syömishäiriö, hän kuluttaa aivan liikaa alkoholia ja hänellä on selvästi myös jotain muita mielenterveysongelmia, mutta nämä kaikki kuitataan lähinnä huumorilla, sillä, että Bridgetin elämänhallinta muutenkin hieman luisuu. Hänen sisäistetty naisvihansa on todella voimakasta, ja yleensäkin feminismi esitetään hyvin koomisessa valossa. Bridgetin pomo Daniel, jonka perään hän lähes koko kirjan ajan kuolaa, on järkyttävän misogynistinen sika, mutta Bridget ei tajua sitä, haaveilee jopa siitä, että Daniel ahdistelisi häntä seksuaalisesti (näillä sanoilla!!!). Toinen Bridgetin romanttisen kiinnostuksen kohteista, vanha perhetuttu Mark Darcy puolestaan on mukavan oloinen tyyppi, mutta hän on kirjassa läsnä niin pienen ajan, että hänen syvimpään olemukseensa ei oikein pääse kiinni. 1990-luvun puolivälissä julkaistu kirja on muutenkin melko vanhentunut monilta osin, eikä kovin arvokkaasti. Esimerkiksi Bridgetin ystäväpiiriin kuuluva Tom on homomies, ja se on hänen ainoa persoonallisuuspiirteensä. Tämän kaltainen "gay best friend" -representaatio ei ole oikein enää tätä päivää, ja sai minut pyörittelemään silmiä hyvin voimakkaasti, kun kirjaa kuuntelin. (Eikä tämä ollut todellakaan ainoa kohta, joka sai silmäni pyörimään...) Minun oli myös todella vaikea ymmärtää, miten sinkkujen ja parisuhteessa olevien ihmisten elämät olivat niin erilaisia. Eron tekeminen tuntui todella teennäiseltä, ja välillä puhisin ääneenkin: miksi ihmeessä parisuhteessa elävät eivät voisi viettää iltaa ystävien kanssa ravintolassa, ilman puolisoaan? Kun hoksasin kirjan juonessa olevat nyökkäykset Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, pohdin, pitäisikö minun nostaa arviotani Goodreadissa, mutta eivät ne riittänyt tähän: kirja sai vain yhden tähden, mikä on minulle hyvin harvinaista. En nauranut kertaakaan kirjaa lukiessani, vaikka tämän oli tarkoitus olla komedia, enemmänkin tulin surulliseksi. Sarjan myöhemmät osat jäävät kyllä lukematta. 

Lukufiiliksen ja Books on demandin järjestämän nuoruusaiheisen kirjoituskilpailun parhaimmistosta koottu Nuoruus. Nyt. sai kunnian olla kuukauden viimeinen kirja. Kirjassa on niin proosaa, runoja kuin esseitäkin tämän hetken nuoruudesta. Joissain teksteissä oli käytetty kekseliäästi kieltä ja tarjottu kiinnostavia näkökulmia, mutta hyvin suuri osa oli melko tylsiä ja keskenään samanlaisia, eikä niissä ollut minulle erityisen suuria oivalluksia. Luulen, että suhtauduin tähän kokoelmaan hieman liian ankarasti, sillä kirjoittajat olivat kuitenkin nuoria. (Heidän ikiään ei mainittu tekstien yhteydessä, mutta kirjoituskilpailun ikähaarukka oli 13-19-vuotiaat.) Odotin tältä kuitenkin enemmän. Olisiko tämä uponnut minulle paremmin esimerkiksi silloin, kun olin itse yläasteikäinen? Mahdotonta sanoa. Korona toistui monen nuoren tekstissä, arvattavista syistä, mutta ehkä tämä on jossain vaiheessa kiinnostava aikalaiskuvaus 2020-luvun nuorten elämästä. Kokoelman parhaat tekstit olivat Noora Helston Nuoruusiän kriisi, Siiri Koskisen Nuoruus, elämän parasta aikaa, Aliina Ruuttusen Jos olisit vielä täällä, Inka Niutan Sateenkaari, Natalia Romanoffin Bipolaarinen ja Pirita Pennasen Pikkuveli. (Tunnen erään kirjaan kirjoittaneen henkilön, mutta pyrin siihen, ettei se vaikuttaisi arviooni.) 



*********

Syyskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen: Näkymätön lapsi (Hemuli, joka rakasti hiljaisuutta -tarinassa Hemuli on huvipuiston lipunkannan leikkaaja)
32. Kirjan kannessa tai takakannen tekstissä on kissa: Pilvilinna

Syyskuussa alkoi taas arki, joka oli ihanalla erilainen kuin viime vuonna: minulla oli lähiopetusta! Ei tosin kauhean montaa kertaa viikossa, mutta kuitenkin! Olen myös päässyt opiskelemaan kaikenlaista, mitä en ole aikaisemmin opiskellut (kuten venäjää ja museologiaa), ja sekin on ollut uutta ja hauskaa. Ehkä syksyn alkumotivaatio alkaa hiljalleen rapista, kun periodin vaihde lähestyy ja alkaa olla jotain deadlineja näköpiirissä :D Syyskuussa kävin myös pitkästä aikaa kotikotona, jossa vietin puolivahingossa vauhdikkaan kulttuuriviikonlopun. Syyskuun aikana saavutin myös erään suuren tavoitteen ja merkkipaalun, kun Dystopiavampyyriromanssin ensimmäinen versio viimeinkin valmistui!! Ei siitä tässä kohdassa kuitenkaan sen enempää, omistan sille kokonaan oman postauksensa lähitulevaisuudessa. 

Lokakuullekin on luvassa monenlaista mukavaa: tiedossa on esimerkiksi juhlia ja kirjamessuja (joskaan en ole vielä ihan sataprosenttisen varma, uskaltaudunko Helsingin messuille, ne ihmisjoukot ovat vähän ahdistavia jo ilman koronaakin...). Toivon myös, että lokakuussa valmistuisin viimein hum. kandiksi!  Minusta tuntuu, että toistelen nykyään häiritsevän usein fraasia "elämme jännittäviä aikoja", mutta  se on tässä(kin) tilanteessa kovin osuva :D


Kuukauden biisi on Scandinavian Music Groupin Elämä on edessä. SMG:n edellinen biisi ilmestyi toukokuussa 2018 (en ollut silloin vielä edes ylioppilas, miten villi ajatus!), joten uutta kappaletta odotin kuin kuuta nousevaa. Odotukset olivat korkealla, mutta ne jopa ylittyivät. Elämä on edessä on ihanan lohdullinen ja kaunis biisi, joka nyökkää banjoineen SMG:n folk-vaiheen musiikille, mikä on aivan ihanaa. "Kun mietin huomista, mietin katastrofielokuvia." Terhi Kokkonen, I love you! (Ja toki muutakin bändiä <3) 

Lempeää lokakuuta itse kullekin! 

keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Ämpärilistan tarkistus

Kesä on mennyt, joten on aika kurkistaa toukokuussa tekemääni kesän ämpärilistaa. Miten kesä 2021 sujui pieniin tavoitteisiini nähden?



Kesällä 2021 minä

♠ suoritan kypsyysnäytteen ja viimeiset folkloristiikan kirjatentit
Tehty! Kypsärin kävin tekemässä jo toukokuussa, joten kanditutkielmaan liittyvät jutut olivat sitten paketissa. Folkkeja tentin sitten vielä heinäkuun lopussakin, mutta lopulta sain ne tehtyä ja sivuainekokonaisuuden valmiiksi. Kesäopiskelun riemu ei tosin loppunut siihen, koska yritin uudelleen päästä sisään museologiaan, ja pääsykokeeseen piti lukea, mutta vaikka oma olo ei ollut ennen koetta erityisen varma, sain kuin sainkin sivuaineoikeuden! 

♠ käyn meressä uimassa
Tehty! Tosin vain kerran, mutta sinne meni talviturkki kuitenkin. Uiminen jäi tänä kesänä harmittavan vähälle, mutta se johtuu lähinnä siitä, että asun opiskelukaupungissa aika kaukana kaikista uimapaikoista. Vaati jaksamista lähteä uimaan, kun edestakainen matka on pyörällä yli 10 kilometriä, eikä sitä jaksamista kovinkaan usein töiden ja helteiden uuvuttamana ollut, joten illat tuli lähinnä maattua kotona tuulettimen ääressä. Olisi ollut kivaa uida useammin, kun siitä kovasti pidän, mutta nyt meni näin. 

Tuparitarjoiluita.


♠ järjestän tuparit
Tehty! Tämänkin kohdan suoritin jo toukokuussa, kun pidin kahdetkin pienet tuparit. Molemmissa oli mukava tunnelma ja kivoja ihmisiä. 

♠ aloitan erään musikaaliprojektin
Tehty! Kyseessä on Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu, jonka ensimmäinen osa ilmestyi elokuun lopussa. Katsotaan, millaisella aikataululla seikkailu jatkuu. State fairista kirjoittaminen oli hauskaa, mutta tuollaisten postausten kirjoittaminen vie aikaa. 



♠ käyn hölkkäämässä ainakin kerran viikossa
Ei onnistunut. Koko kesän aikana kävin tasan yhden kerran lenkkipolulla, mutta muuten työt uuvuttivat niin pahasti, että en millään jaksanut lähteä hölkkäämään. Toisaalta työmatkat pyöräilin, mistä tuli suunnilleen 10 km pyöräilyä per päivä, ja töissäkin olin jalkojeni päällä koko päivän. (Töiden jälkeen en oikein pysynyt jaloillani, joten juokseminen olisi ollut paitsi raskasta, myös kivuliasta.) Mutta ehkä nyt syksyllä saisi aikaiseksi juoksennella? 

♠ pidän piknikin itselleni (ja miksei myös kavereiden kanssa)
Tehty! Vein itseni useamman kerran eri puistoihin lukemaan (ja eväät olivat tietysti mukana). Ulkona lukeminen oli välillä niinkin kivaa, että en olisi halunnut lähteä kotiin ollenkaan :D Ystävien kanssa en tällä kertaa pikniköinyt (paitsi kerran toukokuussa), mutta oma seura on usein parasta seuraa. Tätäkin olisi voinut harrastaa enemmänkin, mutta ehkä sitten ensi kesänä! 

Nälkäpeliä ja raparperipiirakkaa.


♠ kokeilen jotain uutta ruokareseptiä
Tehty! Tosin mitään uutta lempiruokaa en löytänyt, mutta kokeilin useampaa uutta reseptiä. Helteillä kokeilin tehdä esimerkiksi erilaisia salaatteja, toiset onnistuivat paremmin kuin toiset. 

 käyn kahvilassa, jossa en ole aikaisemmin käynyt
Tehty! Kävin itse asiassa kahdessakin uudessa kahvilassa, joskin toisesta pidin paljon enemmän kuin toisesta. Kahvilakäynnit jäivät kyllä tänä kesänä vähän vähälle, mikä vähän harmittaa. ("En tehnyt asiaa x niin paljon olisin halunnut" on näköjään tämän listan kantava teema :D)



♠ seikkailen
En tiedä, voiko tätä laskea varsinaisesti suoritetuksi. Kävin esimerkiksi naapurikunnan puolella uimassa. Työpaikkanikin oli sellaisessa osassa kaupunkia, jossa en ollut aikaisemmin koskaan käynyt, joten uusia paikkoja tuli kyllä kesän aikana valloitettua. Päämäärätöntä "lähden pyöräilemään sellaiseen suuntaan, johon en ole aikaisemmin mennyt ja katson, mihin päädyn" -seikkailua sen sijaan ei tullut harrastettua. 

♠ kirjoitan Dystopiavampyyriromanssin ensimmäisen version valmiiksi
Ei onnistunut. Kieltämättä vähän harmittaa, että en päässyt tavoitteeseeni, eteenkin, kun pääsin kuitenkin niin lähelle tarinan loppuhetkiä (sain siis kesän aikana kirjoitettua luvut 25-30/33 kirjoitettua). Heinäkuussa osallistuin Camp Nanoon, jonka tosin hävisin, mutta sekin vei tarinaa eteenpäin, joten ei se mikään turha haaste ollut. Tiedän luvanneeni itselleni milloin minkäkinlaisia aikatauluja ykkösversion valmiiksi saattamisen suhteen, mutta nyt uskallan sanoa, että syyskuun aikana se lopultakin valmistuu. Olen nimittäin tätä postausta kirjoittaessani toiseksi viimeisen luvun puolivälissä, ja jos nyt saan pidettyä kirjoitusrutiinin yllä, valmistuminen on hyvinkin mahdollista. Päässä humisee, kun vain ajatteleekin asiaa!  



Sellainen kesä sitten. Vaikka tein monenlaista, silti kesää muistellessa tulee mieleen lähinnä se, että olin töissä ja opiskelin, ja siksi tuntuukin, että kesä olisi mennyt jotenkin "hukkaan". Pitäisi muistella niitä hetkiä, kun käveli alkukesän lämpimänä yönä kotiin, tarjosi ystäville kakkukahvit, juhli sukulaisia (tälle kesälle osui varsinainen sukujuhlasuma), kävi katsomassa kesälampaita, piti opiskelusta vapaapäiviä, söi jäätelöä. Tunnen pientä haikeutta, kun kesä jäi taakse, vaikka syksystä pidänkin. 


Miten teidän kesä meni? 

perjantai 10. syyskuuta 2021

Elokuun luetut 2021

Elokuussa 2021 luin kahdeksan kirjaa (1640 sivua ja 14 h 51 min), joista neljä oli spefiä, kolme sarjakuvia, yksi uusinta, yksi non-fictionia, ja yksi äänikirja.

Wang, Jen: The Prince and the Dressmaker 277 s. 
Jansson, Tove: Taikatalvi (Muumit #6) 133 s. [U]
Zafón, Carlos Ruiz: Taivasten vanki (Unohdettujen kirjojen hautausmaa #3) 332 s. 
Ahonen, J.P.: Villimpi Pohjola (Villimpi Pohjola #1) 84 s. 
Aalto, Anne-Maija: Korento (Korento #1) 14 h 51 min [K]
Sinisalo, Johanna: Auringon ydin 340 s. 
Frangén, Simo & Heikura, Pasi: ABCBA-kirja. Alivaltiosihteerin palindromiopas 179 s. 
Spigelman, Art: Maus I-II 295 s. 

kotimaisia: 5
käännöskirjoja/luettu englanniksi: 3
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 5
muualta: 1

The Prince and the Dressmaker oli tullut niin monta kertaa vastaan blogeissa ja Goodreadsissa, että se kiinnosti, ja nyt sain aikaiseksi varata sen kirjastosta. Sarjakuva kertoo nuoresta prinssi Sebastianista, joka rakastaa pukeutua salassa mekkoihin, ja köyhistä oloista tulevasta ompelijatar Francesista, joka toivoo pukujensa pääsevän vielä huipulle. Frances palkataan salassa suunnittelemaan mekkoja Sebastianille, ja yhdessä he luovat Sebastianista lumoavan kauniin lady Crystallian. Valepersoonallisuuden turvin he livahtavat usein linnasta ulos, ja lady Crystallian siivellä Frances alkaa saada tunnustusta työstään. Mutta kuinka kauan tällainen järjestely voikaan kestää? Tämä oli aivan järjettömän söpö kirja!! Frances ja Sebastian ovat loistava päähenkilökaksikko, ja tarina on sydäntä lämmittävän sympaattinen. Loppuratkaisu sai minut melkein hykertelemään bussissa, jossa teoksen yhdeltä istumalta hotkaisin. Pieni ennalta-arvattavuus ei haitannut yhtään, kun imeydyin niin tehokkaasti kirjaan. Värimaailma on ihanan herkullinen, hahmot ilmeikkäitä ja ruutujakoja rikkova piirrustustyyli kiehtovaa. Jonnekin 1800-1900-lukujen vaihteen tietämille sijoittuva tarina ottaa tiettyjä vapauksia, mutta tässä tapauksessa anakronistisuus palvelee tarinaa. Teos on täyttä hattaraa, mutta kuitenkin fiksua sellaista. Sanomaakaan ei väännetä ärsyttävästi rautalangasta. Voisin suositella The Prince and the Dressmakeria aivan kaikille! Tiedän, että ylikäytän sanaa ihana, mutta tämä oli nimenomaan aivan järjettömän söpö ja ihana <3

Muumien uusintaluku jatkui elokuussakin, nyt helteisiin vähän sopimattomalla Taikatalvella. Itselläni juuri tähän kirjaan liittyy voimakkaasti muisto siitä, kun olen ollut joskus ala-asteen ensimmäsillä luokilla kuumeessa kotona, ja olen kuunnellut tätä äänikirjana sohvalla maaten. Vaikka kyseessä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kirjan luin (kuunnteltuna tai itse), muisto on niin voimakas, että nyt vuosia myöhemmin kirjaa lukiessani kuulin välillä päässäni äänikirjan lukijan tavan painottaa sanoja ja tiettyjä lauseita. (Toki olen äänikirjankin muistaakseni useamman kerran kuunnellut, että ei sinänsä mikään ihme.) Taikatalvi on selvästi suunnattu aikuisemmalle lukijakunnalle kuin sarjan aikaisemmat osat. Se ei enää ole sellainen seikkailukertomus kuin aikaisemmat osat, vaan suurimmat muutokset tapahtuvat Muumipeikossa itsessään, ja tasoja on muutenkin enemmän. Halutessaan kirjan voi lukea konkreettisena kuvauksena Muumipeikon ensimmäisestä talvesta, tai sitten tulkita talvea symbolisemmin, kuten kuvauksena kasvusta, murrosiästä tai seksuaalisesta heräämisestä. Yhtymäkohtia Janssonin omaankin elämään voi halutessaan etsiä ja pohtia. Itse ainakin kiinnitin tällä kertaa huomiota Muumimamman ja Tuu-tikin kanssakäymiseen kirjan loppupuolella ja vertasin sitä siihen, mitä muistin lukeneeni Janssonin äidin ja Tuulikki Pietilän suhteesta. Kuten aina, Janssonin kerronta on lumoavaa. Tapa, jolla hän kuvailee talvista laaksoa, pakkasta ja lunta, on hengästyttävän hienoa, vaikka se tuntuikin kirjan lukuhetkellä melko kaukaiselta :D Joskus haluaisin yrittää lukea näitä alkuperäiskielellä, mutta en tiedä, luotanko omaan ruotsintaitooni tarpeeksi. Taikatalvessa Jansson käytti ensimmäisen kerran raaputustekniikkaa kuvituksissa, ja se on kiva lisä muihin kuvituksiin. Innolla jatkan sarjan lukemista ja sitä, miten nämä aikuisemmalle yleisölle kirjoitetut Muumit uppoavat nyt, kun olen aikuinen itsekin. 

Luin viime marraskuussa Enkelipelin, enkä halunnut pitää nyt yhtä pitkää taukoa ennen sarjan seuraavan osan lukemista, joten Taivasten vangin aika koitti tänä kesänä. Tämä on suorempaa jatkoa Tuulen varjolle kuin Enkelipelille: ollaan jälleen 1950-luvun Barcelonassa ja Semperen kirjakaupassa. Daniel on mennyt Bean kanssa naimisiin, heillä on pieni poika ja he asuvat kirjakaupan yläkerrassa. Danielin ystävä Fermín on menossa naimisiin, mutta hänen salaperäinen menneisyytensä yrittää ottaa hänet kiinni. Luvassa on jälleen Zafónille tyypillisesti eri aikatasoja, salaisuuksia, rumuutta ja synkkyyttä, mutta samalla kauniisti kuvattua miljöötä ja rakkautta kirjoihin. Koska Enkelipeli on hyvin synkkä ja välillä oikein velloi tuskaisuudessaan, oli ihanaa palata takaisin tutumpaan miljööhön, jossa viihdyn mainiosti. Rakastan myös Unohdettujen kirjojen hautausmaata, ja siellä vierailu teki minut kovin onnelliseksi kirjaa lukiessani. Fermín oli lempihenkilöitäni jo ensimmäisessä osassa, joten oli hauskaa, että juoni keskittyi nimenomaan häneen. Valitettavasti tämä osa kompuroi juonellisesti. Se on paljon lyhyempi kuin kaksi edellistä osaa, mutta se yrittää silti rakentaa kahta suurta mysteeriä. Kulta-aarteeseen liittyvä juoni vaikuttaa aluksi kirjan päämysteeriltä, mutta sitten se ratkeaa yhtäkkiä ja yllättäen. Danielin äitiä käsittelevästä juonesta tulee äkkiä paljon tärkeämpi, mutta sitä puolestaan ei ratkaista kunnolla, ja kaikki langat jäävät roikkumaan. Toivottavasti sarjan viimeinen osa korjaa asian. Huomasin myös sen, että vaikka Enkelipelin lukemisesta on alle vuosi aikaa, olin unohtanut sen tapahtumat melko tehokkaasti. En esimerkiksi muistanut, että Martín ylipäänsä päätyi pahamaineiseen vankilaan, ja kun muistikuvat olivat niin hämärät, ei Taivasten vangin tapahtumat tuoneet minulle mitään ahaa-elämyksiä Enkelipelin tapahtumien suhteen, vaikka se ehkä oli tarkoitus. Enkelipeliä lukiessani tuskistelin sitä, miten vastenmielinen päähenkilö oli, mutta olin unohtanut, että Danielkin on melkoisen rasittava tyyppi :D Myöskään naishahmojen kirjoittaminen ei ole Zafónin vahvinta osaamisalaa: Bea on tässä osassa ehkä hippusen mielenkiintoisempi kuin Tuulen varjossa, mutta silti hän jää mieshahmojen varjoon, ja hänen ainoa roolinsa on olla vaimo ja äiti. Maramatuksestani huolimatta viimeinen osa kiinnostaa silti, haluan tietää, miten tarina päättyy. 

J.P. Ahosen kuvitukset tulivat minulle tutuksi alun perin yläasteen englanninkirjasta, jolloin tykästyin niihin kovasti. Ahosen Villimpi Pohjola -sarjakuvaan olen toisinaan törmäillyt niin kirjastossa kuin yksittäisinä strippeinä jossain muuallakin, ja kun ensimmäinen osa sattui olemaan kirjastossa paikalla, se lähti mukaan. Villimpi Pohjola kertoo yliopistossa opiskelevasta kaveriporukasta, jotka tuskastelevat opiskelujen, aikuisuuden ja ihmissuhteiden kanssa. Pieniä, arkisia hetkiä kuvaava sarjakuva oli ihan hauska, välillä hymähtelin ääneenkin, mutta odotin tältä ehkä liikaa, jotain jäi puuttumaan. Jospa myöhemmät osat olisivat sitten parempia? Ainakin seuraavan osan lainasin jo kirjastosta :D Ahosen piirrustustyylistä tykkään kyllä edelleen paljon, mutta erityisesti mieshahmot olivat mielestäni liian samannäköisiä, ja heitä oli vaikea erottaa toisistaan. Hahmogalleria oli muutenkin ehkä vähän liian laaja, kehenkään ei yhden albumin aikana ehdi kunnolla tutustumaan. Lisäksi Rontti oli hahmo, josta en ihmeemmin välittänyt: olen lukenut ihan tarpeeksi vastaavista mieshahmoista, jotka ovat sitoutumiskammoisia mutta harrastavat naisten iskemistä (ja kehuskelevat valloituksillaan). Katsotaan, mitä sarjan jatko tuo tullessaan. 

Anne-Maija Aallon Korento lumosi kauniilla kannellaan ja lupauksella totuttua erilaiseen miljööhön sijoittuvasta dystopiasta. Ja tosiaan, sen sijaan, että oltaisiin tyypillisen angloamerikkalaisissa maisemissa, Korento sijoittuu saarelle, joka tunnettiin aikaisemmin Japanina. Satomi ja Mai ovat ulkokansalaisia, joilla ei ole käytännössä mitään oikeuksia, ja he viettävät päivänsä siivoten merenrantaa roskista, töissä kemiantehtaassa tai ompelimossa. Eräänä päivänä eräs tuttu komentaja vie Main pois, nymfikseen. Nymfit ovat paperilla geishojen perinnön jatkajia, mutta tosiasiassa he ovat komentajiensa seksiorjia. Satomi tietää, että tämä tarkoittaa sitä, ettei hän näe Maita enää koskaan, mutta hän ei siltikään ole valmis luopumaan Maista kokonaan. Korennon maailma on synkkä ja väkivaltainen, mutta samaan aikaan pelottavan realistinen. Tällaista on tapahtunut, tälläista tapahtuu tälläkin hetkellä, tällaista tulee tapahtumaan vastakin, niin väärin kuin se onkin. Aina löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita alistamaan luonnon ja toiset ihmiset oman valtansa alle. Aallon kieli on kuitenkin kaunista, ja vaikka raakuuksia ei peitellä, kieli tekee tarinaa hieman kevyemmeäksi. Kiinnostava piirre oli myös naisten välinen rakkausjuoni, jota ei alleviivata (en edes tajunnut heti lukea Satomin ja Main suhdetta romanttiseksi, vaikka tunteiden voimakkuuden tunnistinkin). Mukavaa vaihtelua! Pidin myös siitä, miten japanilainen kulttuuri tuodaan esiin. Siitä tulee dystopiamaailmaan aivan omanlainen tunnelmansa, jollaiseen en muista aikaisemmin genressä törmänneeni. (Sain yläasteella jonkinlaisen yliannostuksen (YA-)dystopiasta, jotka loppupeleissä seurasivat aina samoja reittejä kuin kaikki genrensä edustajat, joten mielelläni luin jotain erilaista :D) Jostain syystä en kuitenkaan en täysin ihastunut kirjaan, vaikka sinänsä sen osasista pidinkin. Jokin viimeinen palanen jäi loksahtamatta kohdalleen. Tänä syksynä ilmestyvä jatko-osa kuitenkin kiinnostaa, monia kysymyksiä jäi vielä auki! 
(Luin kirjan noin puoliväliin fyysisenä kirjana ja kuuntelin loput äänikirjana, mutta merkkasin tämän nyt itselleni kokonaan äänikirjana kuunnelluksi.)

Johanna Sinisalolta olin aikaisemmin lukenut vain Finlandia-palkitun Ennen päivänlaskua ei voi, mutta kiinnostusta hänen muidenkin teostensa lukemiseen on ollut (tosin ei ilmeisesti niin paljoa, että olisin niitä kirjastosta mukaan napannut). Nyt lopultakin sain aikaiseksi tarttua Auringon ytimeen, ja sehän olikin sitten aivan tajunnanräjäyttävän hyvä! Teos sijoittuu dystooppiseen rinnakkaistodellisuuteen (tuskin voi puhua enää tulevaisuudenkuvauksesta, kun kirjassa eletään vuotta 2016?), Suomen Eusistokraattiseen Tasavaltaan, jossa yhteiskunta pitää kansalaistensa hyvinvoinnista huolta esimerkiksi kieltämällä kaikki vanhan maailman nautintoaineet, kuten kahvin, alkoholin ja tupakan. Myös chili on kielletty, mutta aiemmin mainittujen aineiden sijaan chiliä kulkee yhä suljettujen rajojen läpi. Nautintoaineiden lisäksi yhteiskunta kontrolloi ihmisiä, pääosin naisia, jotka on jaettu kahteen ryhmään: kauniisiin, tyhjäpäisiin ja hedelmällisiin eloi-naisiin, ja lisääntymiskyvyttömiin "epänaisiin", morlokkeihin. Päähenkilö Vanna on päältä päin eloi, mutta tosiasiassa morlokki, ja yrittää elää yhteiskunnassa naamionsa takana piilossa. Hän on menettänyt pikkusiskonsa traagisten tapahtumien seurauksena, ja joutuu nyt elämään syyllisyyden kanssa, ja osittain siitä johtuen hän on päätynyt chiliaddiktiksi. Hänen liittolaisenaan toimii chiliä diilaava Jare, joka puolestaan tutustuu uskonlahkoon, joka pyrkii chilin avittamana kohti jotain suurempaa ja pyhempää kuin "normaalikäyttäjät". Kuten jo lukumaratonilla totesin, kyseessä on aivan todella koukuttava kirja, jonka luin ihan muutamalta istumalta. Kirjan yhteiskunta on todella kiinnostava, vaikkakin myös ahdistava. En tiedä, onko Sinisalon luoma maailma täysin sellaisenaan mahdollinen, mutta tapa, jolla naisista ja heidän ominaisuuksistaan puhutaan, aiheutti kylmiä väreitä, sillä se ei ole kovinkaan kaukana siitä, millaista retoriikkaa jotkut tahot ihan oikeassa elämässä käyttävät (esimerkiksi että miesten aggressiivisuus johtuu siitä, että naiset torjuvat heidät, joten naisista pitäisi kouluttaa sävyisiä ja suostuvaisia, jotta miesten aggressiivisuus vähenisi!!). Vaikka kirjan teemoja ovat muunmuassa sellaiset kevyet aiheet kuten addiktiot, eugeniikka, syyllisyys ja naisen asema, ei se tunnu täyteen ahdetulta. Sinisalon jo esikoisteoksessaan käyttämä tyyli, jossa tarinankerrontaan yhdistetään muita tekstilajeja, kuten propagandatiedotteita, sanakirjamääritelmiä ja historiallisia (tai "historiallisia") dokumentteja, toimi mielestäni tässä paljon paremmin Ennen päivänlaskua ei voissa, jossa kyseistä tyyliä oli omaan makuuni ylikäytetty. Kaikista kehuista huolimatta ihmettelin kuitenkin kovasti sitä, miksi kirjassa käytetään muutaman kerran n-sanaa kuvaamaan tummaihoisia ihmisiä. En nähnyt mitään pointtia sanan käyttöön asiayhteyksissään. Myös aivan kirjan loppuratkaisu jotenkin lässähti. Tajunnanvirtamainen, abstrakti lopetus ei sopinut tyyliltään muuhun kirjaan, olisin kaivannut selkeää konkretiaa. Pienistä kauneusvirheistään huolimatta Auringon ydin oli mielestäni parempi kuin Sinisalon esikoinen, ehdottomasti lempikirjojani tänä vuonna! 

Nimensäkin mukaisesti palindromeja käsittelevän ABCBA-kirjan kotiutin hyllyyni Turun kirjamessuilta 2019. (Muistatteko, kun oli vielä oikeita kirjamessuja?) Ostoksen tekemiseen oli oikeastaan kaksi painavaa syytä. Olin messuilla kuuntelemassa, kun Simo Frangén ja Pasi Heikura kertoivat kirjastaan, ja viihdyttivät yleisöään lukemalla kirjastaan suomalaisista etunimistä tehtyjä palindromeja. Puoliksi vitsillä päädyin kysymään palindromia omasta nimestäni, ja ällistyin, kun kirjasta sellainen löytyi, vieläpä vallan mainio yksilö! (Siviilinimeni kyllä löytyy suomalaisesta nimipäiväkalenterista, mutta  on sen verran harvinainen, että missään ei ikinä myydä omalla nimelläni merkattuja avaimenperiä, mukeja tai mitään muutakaa krääsää, mikä oli eteenkin nuorempana kova isku :D) Jo tämä olisi riittänyt taivuttamaan kirjan ostoon, ja toinen, päätösen sinetöivä syy oli puolestaan se, että ostaessani kirjan saisin pyytää siihen kirjailijoiden nimikirjoitukset, ja päästä vähän fanityttöilemään Simo Frangénille, jonka 2000-luvun alussa juontama Maailman ympäri -ohjelma oli vaahtosammuttimen kokoisen Celestinen lempiohjelmia, ei sillä että olisin ymmärtänyt ohjelman sisällöstä tuolloin mitään :D Kirja siis päätyi hyllyyni, ja kun nyt elokuussa saavutin itse palindromi-iän (22), totesin, että oli hyvä aika tarttua teokseen. Kirja muodostuu oikeastaan kahdesta osasta. Ensimmäinen puolisko kirjasta käsittelee esimerkiksi palindromien historiaa, ohjeita omien palindromien muodostukseen ja palindrominikkareiden kokemuksia harrastuksensa parista. Loppupuolella kirja esittelee palindromiesimerkkejä listana, ensiksi suomalaista nimipäiväkalenteria seuraavat nimipalindromit ja sitten Alivaltiosihteerin suosikkipalindromit. Kirja oli varsin hauska, faktaosassakin oli pidetty huumori mukavasti mukana. Kuitenkin pitkät palindromiluettelot olivat aika puuduttavaa luettavaa tällä tavoin luettuna, vaikka ne olivatkin toisinaan kovinkin oivaltavia (kaikki eivät valitettavasti olleet mielestäni yhtä onnistuneita). Lopussa tapahtuneesta kiinnostuksen lopahtamisesta huolimatta kirja oli mielenkiintoinen ja kevyt lukukokemus. Jäin vain miettimään sitä, että palindromimaailma näyttää tämän kirjan perusteella vallan miehiseltä. Eikö naiset tosiaan harrasta palindromeja? 

Maus on sarjakuvaklassikko, omaelämäkerrallinen tarina holokaustista selviytymisestä. Molemmat Art Spigelmanin puolanjuutalaisisista vanhemmista kokivat natsien keskitysleirit, mutta selvisivät sieltä hengissä. Pariskunta pakeni sodan jälkeen Puolasta, ensin Tukholmaan ja sitten New Yorkiin, jossa Art on suurimman osan elämästään asunut. Teos kulkee kahdessa aikatasossa: sarjakuvan nykyhetkessä eletään 1970- ja 1980-luvun taitetta, kun Art haastattelee isäänsä Vladia hänen sotamuistoistaan, jotka muodostavat tarinan toisen aikatason. Vlad ja hänen vaimonsa Anja ovat ennen sotaa hyvässä asemassa, mutta kun he sodan myötä menettävät työnsä ja omaisuutensa, heistä tulee muiden nurkissa piileskeleviä pakolaisia. Lopulta heidät huijataan Unkariin, jossa heille luvataan turvapaikka ja vapaus, mutta juna viekin heidät Auschwitziin. Vaikka tämä ei tosiaankaan ollut ensimmäinen koskaan lukemani holokaustia käsittelevä teos, ja tiesin, mitä odottaa, silti teos meni todella voimakkaasti ihon alle, ja minun oli lukiessa välillä vaikea hengittää, vaikka jo alussa tehdään selväksi, että sekä Vlad että Anja selvisivät leireiltä pois. Raa'an kaunistelematon keskitysleirielämän kuvaus on arvokasta, mutta mielestäni juuri Mausissa kiinnostavinta on tarinan metatasot. Kun Art haastattelee isäänsä, käsittelee hän samalla vaikeaa suhdettaan sekä tähän että itsemurhan tehneeseen äitiinsä. Keskitysleirikokemus oli molemmille (muista leiriltä selvinneistä puhumattakaan) äärimmäisen traumaattinen kokemus, ja hengissä selviäminen ei ollut niin itsestään selvä helpotus ja ilo kuin aluksi ehkä ajattelisi. Henkiinjäämisen syyllisyys on valtavan painava taakka, joka kulkee jopa sukupolvien yli. Vlad ja Anja myös menettivät esikoispoikansa sodan aikana, mikä on vielä yksi lisä traumalastiin. Onkin siis kiinnostavaa nähdä, miten leiriltä selvinnyt Vlad toimii vanhana miehenä. Raivostuttavatkin luonteenpiirteet selittyvät mahdollisesti sillä, että on joutunut kokemaan jotain, mitä kenenkään ihmisen ei todellakaan pitäisi. Harvemmin olen nähnyt kulttuurissa tätä puolta sodasta käsiteltävän! Teos kuvaa eri kansallisuudet eläiminä: juutalaiset ovat hiiriä, saksalaiset kissoja, puolalaiset sikoja. Tämä tuo vielä oman metatasonsa tarinaan, ja eläinhahmoista löytää varmasti enemmänkin symboliikkaa, jos sitä ryhtyy etsimään. Itse esimerkiksi kiinnitin huomiota siihen, miten lopussa pikaisesti esiintyvä (joskin todella stereotyyppinen) romanihahmo on kuvattu hyönteisenä. Ei tarvitse kauheasti pohtia symboliikan vetämiä yhtäläisyysmerkkejä hiirien kanssa, kun tuntee historian. Juuri historian tuntemista mietin kovasti Mausia lukiessani. Ihmiskunta ei saisi unohtaa menneisyyttään, muuten samat virheet tehdään uudestaan. Valitettavasti nykyhetken tilanne vaikuttaa toisinaan siltä, että alle 100 vuotta sitten tapahtuneet kauheudet ovat unohtuneet tai unohdettu, ja se ahdistaa todella. Mitään tämän suuntaista ei pitäisi enää koskaan tapahtua. 



*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
3. Historiallinen romaani: Taivasten vanki
22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä: Auringon ydin
23. Kirja, jota luet ulkona: Korento
27. Kirjan päähenkilö on eläin: Maus (toki tämä on vähän tulkinnanvarainen vastaus tähän, mutta saa luvan kelvata)
34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa: Taikatalvi
41. Kirjassa matkustetaan junalla: Villimpi Pohjola

Elokuustakin suurin osa kului töissä, oman syntymäpäivänikin vietin niissä hommissa. Työvuorojani tosin hieman vähennettiin, mikä oli helpottavaa. Elokuun viimeisen viikon vietinkin sitten kesälomaa, jonka aikana esimerkiksi tein pienen retken Uuteenkaupunkiin, siivosin kotona ja luin kirjoja. Elokuu tarjosi myös suvun kanssa juhlimista, pyöräilyn ilon uudelleen löytämistä (huolletulla pyörällä on kuulkaas paljon mukavampi ajaa kuin sellaisella, joka on huollettu viimeksi yli viisi vuotta sitten...), taide-elämyksiä, tärkeiden ihmisten kohtaamista pitkästä aikaa sekä hyviä uutisia. Elokuu on ehdottomasti vielä kesäkuukausi, mutta kieltämättä kuikuilin paljon jo syksyä kohti. Eräs ystäväni totesi, että tämä syksy vaikuttaa olevan minun syksyni, ja olen aivan samaa mieltä (tai ainakin haluan kovasti uskoa niin). 



Kuukauden biisi on Regina Spektorin Samson. Olin kuullut tämän jo joskus aikaisemminkin, mutta nyt löysin biisin uudelleen, ja päädyin kuuntelemaan sitä usein erityisesti DVR:aa kirjoittaessani, vaikka se ei oikein sen teemoihin sovikaan. Rakastan sanoituksen monitasoisuutta, ja miten se tarjoaa pohjan erilaisille tulkinnoille. Kauniin surumielinen kappale. Spektoria pitäisi varmaan kuunnella enemmänkin, olen pitänyt kovasti niistä kappaleista, joita olen häneltä kuullut. 

Mukavaa syyskuuta! 

tiistai 31. elokuuta 2021

Lisää ukulelebiisejä

Hyvää syntymäpäivää seitsemän vuotta täyttävälle blogilleni! Niin ne vuodet vierii, ihme juttu. 

Juhlan kunniaksi ajattelin palata kaikkien aikojen suosituimman blogipostaukseni aihepiirin pariin, ja ei, kyseessä ei tällä kertaa ole kouluvihkojen tuunaus :D Parhaat (ja helpot) ukulele-biisit -postaus maaliskuulta 2018 nimittäin ohitti kouluvihkopostauksen blogin suosituimpana tekstinä jo vuonna 2019, eikä se ole sieltä muualle liikahtanut. (Se on myös ihan omissa sfääreissään näyttökerroissa: yli 21 tuhatta! Tilastoissa seuraavalla tekstillä on vain alle puolitoistatuhatta näyttökertaa.) 

Edellisen ukulelepostauksen tapaan tässä on läjä biisejä, joita tykkään ukulelella soittaa. Monissa on helppo (/helpohko) sointukierto, eikä erityisen vaikeita tai nopeita vaihtoja. Toisaalta vaikeus on usein soittajan taitotasosta ja sorminäppäryydestä kiinni (itselleni esimerkiksi H ja Hm ovat edelleen vaikeita, varsinkin nopeatempoisissa biiseissä), joten korostan tässä, että nämä ovat vain oman kokemukseni mukaan kivoja soittaa :D mutta jos tästä on jollekulle muullekin iloa, sen parempi! 

Perinteistä suomirokkia heti listan kärkeen! Karjalaisen biisit ovat yleensä aika simppeleitä soitettavia, ei kovinkaan montaa sointua ja yleensä aika yksinkertainen kierto. 

Hirvittävää, miten unohdinkaan Smg:n edellisestä postauksestani! Ukulelen soundi sopii bändin tuotantoon kuin nenä päähän, eteenkin folk-vaiheen kappaleisiin. Toisaalta esimerkiksi yksinkertaiseen Helenaan ukulele on juuri sopiva, vaikka Terminal 2 -albumi muuten on melkoisen koneellinen. Valitsin tähän nyt vain muutaman suosikkini, vaikka monia muitakin usein soitan. 
Huom. Vieläkö soitan banjoa kannattaa transponoida (-1), jos haluaa helpommat soinnut. 

La la land: City of stars
Listan pakollinen musikaaliosuus. Yleensä musikaalibiiseissä on niin vaikeat soinnutukset, että jätän ne suosiolla soittamatta, mutta City of stars on ihanan helppo. Tätä olisi ihanaa laulaa jonkun kanssa duettona, vaikka alkuperäisessä versiossa se lauletaankin pianon, eikä ukulelen säestyksellä :D 

The Cure: Lovesong
Äärettömän helppo sointukierto! The Curen tuotanto ei ole minulle muuten tuttua, mutta ystäväni vinkkasi tämän kappaleen joskus, ja se päätyi välittömästi DVR:n soittolistalle, koska se kuvaa täydellisesti tarinan pariskuntaa. Joskus, kun haluan viritellä itseäni DVR-tunnelmaan, kuuntelen tätä, ja joskus jopa innostunun soittamaan sitä itse.

Autoheart: Moscow
Autoheartin biisit ovat usein vähän vaikeampia kuin ensiksi kuulostaa, mutta Moscow on mukavan helppo! Se on muutenkin eräs lempikappaleistani Autoheartilta, ja myös ylipäänsä ensimmäisiä, joita opettelin soittamaan, kun sain oman ukuleleni (ja siitäkin on jo yli neljä vuotta, kauhistus!) 

Vähän vanhempaa suomi-iskelmää tähän väliin! En oikein muista, missä yhteydessä tähän joskus lapsena törmäsin, mutta silloin tykästyin tähän heti, vaikka en ehkä ihan täysin ymmärtänyt, mistä tässä oli kyse. "Löysin" tämän uudelleen melko vähän aikaa sitten, ja pitihän sitä sitten kokeilla ukulelellakin. Hyvin toimii!


Erika Vikman: Cicciolina
Cicciolinan olisi pitänyt voittaa vuoden 2020 UMK (tosin sitten viisujen peruminen olisi kirvellyt varmaan vielä enemmän, joten ehkä asioiden oli tarkoitus mennä, miten meni), mutta onneksi niukka häviö ei todellakaan tarkoita kappaleen katomista maailmankaikkeudesta. Yhden ukulelen kanssa ei ihan päästä samoihin musiikillisiin tunnelmiin kuin alkuperäisversiossa, mutta on tätä niin kiva soittaa!
Huom. Kannattaa transponoida (-2), jos haluaa helpommat soinnut. 

Olavin tuotannosta löytyy helpompia ja vähän vaikeampia biisejä, mutta yleisesti niitä on kiva soitella. (Monesti suurin vaikeus onkin sopivan laulukorkeuden löytämisessä, helposti se on liian korkea tai liian matala itselleni :D) Olavin sävellykset ja sanoitukset ovat sen verran hienoja, että niiden soittaminen ja laulaminen on erityisen miellyttävää!

Miljoonasade: Marraskuu
Jos haluaa lähestyvään syksyyn sopivan synkähkön ja helposti soitettavan korvamadon, voi kokeilla soittaa Marraskuuta!

En oikein välitä Jipun musiikista (rehellisyyden nimissä en ole sitä kauheasti kuunnellutkaan), mutta Eva on kaunis kappale. Jotenkin yllätyin siitä, miten kiva tätä oli soittaa! 

Ja totta kai tällä listalla pitää yksi Kaijan biisi olla! 

The Bonzo Dog Band: I'm the urban spaceman
Tämän pienen, kahjon biisin bongasin alun perin Monty Pythonista. Se lienee tarpeeksi selittämään :D Itse pidän enemmän juuri nopeammasta Python-versiosta kuin varsinaisesta levytyksestä, mutta onneksi soittaessa tahdin voi päättää ihan itse. 

Vielä loppuun sellainen ekstravinkki, että Nuoren seurakunnan veisukirjassa on useita yksinkertaisia lauluja, joita on aloittelevankin ukulelensoittajan helppo oppia. Jo kolmella, neljällä soinnulla pääsee monesti pitkälle. Jos blogiin on eksynyt esimerkiksi nykyisiä tai tulevia isosia, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä vakuuttaa, että soittotaitoiset isoset ovat ainakin oman kokemukseni mukaan kovin haluttuja ripareille, ja ukulele on helppo soitin ottaa haltuun niin, että pystyy leirillä säestämään laulujen laulamista. 

maanantai 30. elokuuta 2021

Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu: State Fair (1945)


State Fair (suom. Kevättä ilmassa) (1945)
Ohjannut Walter Lang
Perustuu Philip Stongin samannimiseen romaaniin
Päärooleissa Jeanne Crain (Margy), Dick Haymes (Wayne), Dana Andrews (Pat), Vivian Blaine (Emily), Charles Winninger (Abel) & Fay Bainter (Melissa)



Lasisipulin Rodgers & Hammerstein -seikkailu polkaistaan käytiin vuoden 1945 State fairilla. Toisin kuin muut R&H-elokuvat, State Fair ei perustu lavamusikaaliin, vaan on tehty vuoden 1933 elokuvan pohjalta, joka puolestaan perustui Philip Stongin vuonna 1932 ilmestyneeseen, samannimiseen romaaniin. Musikaalielokuvasta tehtiin uusintaversio vuonna 1962, ja 1990-luvulla State fair pääsi viimein Broadwayllekin. 

State fair oli ainoa Rodgers&Hammerstein -boksini musikaaleista, josta en ollut koskaan kuullutkaan mitään, kaikki muut olivat ainakin nimeltä tuttuja. Tämän vuoksi minulla ei ollut kerrassaan mitään käsitystä, mistä kyseisessä musikaalissa olisi edes kyse, eikä minulla siksi ollut myöskään mitään odotuksia teosta kohtaan. Olikin mielenkiintoista hypätä täysin tuntemattomaan tämän musikaalin myötä!


Huom! Tästä eteenpäin teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia!


Juoni

State fair esittelee katsojilleen nelihenkisen Fraken perheen, johon kuuluvat äiti Melissa, isä Abel ja lapset Wayne ja Margy. Perhe odottaa jännittyneenä lähtöä maalaismarkkinoille Iowaan, kukin omasta syystään. Abel toivoo saavansa sialleen ensimmäisen palkinnon näyttelyssä, Melissaa huolettaa säilykekurkkujensa pärjääminen kilpailussa, Wayne tahtoo näpäyttää häntä edellisvuonna huijannutta kojunpitäjää ja Margy haaveilee, että markkinat toisivat hänen pitkäveteiseen elämäänsä hieman jännitystä ja veisivät hänet hetkeksi pois tylsän kosijansa luota. Nimensä mukaisesti musikaali tapahtuu suurimmaksi osaksi markkinoilla, jossa kaikki perheenjäsenet kokevat omia pieniä seikkailujaan. Tarinan pääpaino on kuitenkin Waynessa ja Margyssa, jotka molemmat salamarakastuvat markkinoilla kohtaamiinsa henkilöihin. 

Musikaalin pääjuoni on hyvin ennalta-arvattava: oikeastaan yksi ainoa osa loppuratkaisusta oli sellainen, jota en osannut odottaa, ja sekin johtui siitä, että eräs hahmo oli niin pienessä osassa, että melkein unohdin hänen olemassaolonsa kokonaan. Toisaalta en tiedä, oliko ennalta-arvattavuus tässä tilanteessa edes huono asia: kyllähän ihmiset katsovat mielellään esimerkiksi romanttisia elokuvia, vaikka ne noudattaisivatkin samoja juonikuvioita kuin kaikki muutkin genren elokuvat. Koska State fairia katsoessa ei tarvinnut kauheasti keskittyä juonenkäänteiden pohtimiseen ja jännittämiseen, toimi se itse asiassa mukavan rentouttavana katselukokemuksena, kun sai laittaa aivot narikkaan. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta teos ei siis ollut tylsä!

En ole lukenut kirjaa, johon elokuva pohjautuu, mutta kiinnostuksesta silmäilin Wikipediasta sen juonitiivistelmää, joka osoittautui synkemmäksi kuin musikaali. Nuorten rakastavaisten tarinat eivät pääty yhtä onnellisesti kuin musikaalimuodossa, ja Fraken sisaruksilla on painavampia syitä salata suhteensa vanhemmiltaan kuin musikaalissa, jossa salailulle ei tunnu olevan oikein mitään järkevää perustetta. Sinänsä ei ollenkaan yllätä, että 1940-luvulla tehdyssä musikaalissa ollaan haluttu ottaa kevyempi ja höttöisempi lähestymiskulma tarinaan kuin alkuteoksessa, mutta tämä oli mielestäni kiinnostava muutos. 

Virallinen arvosana juonelle on 3/5

Margy kaipaa elämältään jotain muuta.


Laulut

State fair sisältää yhteensä kahdeksan laulua (plus repriisit): Our state fair, It might as well be spring, That's for me, It's a grand night for singing, Isn't it kind of fun? ja All I owe Ioway. Kuten aloituspostauksessa arvelinkin, musiikki oli juuri sellaista kuin odottaisi kuulevansa tämän aikakauden musikaaleissa. Kovin mieleenjääviä kappaleet eivät ole, joskin It's a grand night for singing jää aika tehokkaasti soimaan päähän. All I owe Ioway puolestaan on mukavan reipastahtinen, ja siihen liittyvä tanssinumero oli hauskaa seurattavaa. Lempikappaleeni oli kuitenkin ehkäpä It might as well be spring, jossa Margy kaihoilee kotonaan elämänsä tylsyyttä. Monessa kohdassa musiikki on hahmojen itsensä esittämää, kuten laulajatar Emily Edwardsin esittämä That's for me, sen sijaan, että sillä olisi juonta eteenpäin kuljettava funktio. Kokonaisuudessaan State fairin musiikki ei ole erityisen mielenkiintoista. Kyllähän sitä voi mielellään kuunnella, mutta musiikkinsa puolesta tämä ei nouse miksikään suosikiksini. 

Mielenkiintoinen huomio lauluihin liittyen: sekä Margya näyttelevän Jeanne Crainin että Patia näyttelevän Dana Andrewsin laulusuoritukset on dubattu, mikä oli myös ajalle tyypillistä. Dubbaus ei siis itsessään ole kiinnostavaa, mutta molempiin liittyy kiinnostava fakta. Jeanne Crainin laulut dubannut Louanne Hogan päätyi tekemään uransa juurikin Crainin dubbaajana, sillä tämän elokuvan jälkeen Crain roolitettiin useisiin muihinkin rooleihin, joissa hänen piti laulaa. Dana Andrewsilla puolestaan oli laulajan koulutus, mutta hän ei kertonut siitä kenellekään kuultuaan, että hänen laulunsa oli päätetty dubata, koska hän uskoi dubbaajansa Ben Gagen tarvitsevan töitä. Huolimatta koulutuksestaan Andrews ei koskaan päätynyt elokuvissaan laulamaan itse, vaikka hänen elokuvauransa kesti vuosikymmeniä. 

Virallinen arvosana lauluille on 3/5.

Emily Edwards, markkinoiden tähtilaulajatar. 

Hahmot

Hahmot ovat tämän musikaalin isoin ongelma. State fairin hahmot ovat melko yksiulotteisia, kuin paperinukkeja, joilla on yksi määrittelevä luonteenpiirre kullakin. Kukaan heistä ei ole erityisen mielenkiintoinen. Näyttelijät tekevät kyllä hyvää työtä, mutta ongelma on käsikirjoituksessa. Esimerkiksi Emily on kiinnostava henkilö, jonka menneisyyden salaisuudesta saisi paljonkin irti sävyjä hahmoon, mutta tätä mahdollisuutta ei ole hyödynnetty. Waynen tyttöystävä Eleanor ja Margyn ihailija Harry ovat molemmat juonessa mukana sen verran vähän, että heidän olemassaolonsa melko lailla unohtaa. Varsinkin Eleanor jää etäiseksi: hän nimittäin on Waynen kanssa samassa paikassa vain pari minuuttia koko elokuvan kestosta. Heitä ei myöskään kauheasti markkinoilla muistella. Wayne ja Margy eivät itsekään ihmeemmin sykähdytä. Lehtimies Pat puolestaan on aika kliseinen sitoutumiskammoinne naistenmies, joka ei kyllä ainakaan tässä katsojassa herättänyt erityisen lämpimiä tunteita. Hänen muutoksensa ei myöskään tuntunut erityisen uskottavalta ja pohjustetulta. Yllättäen pidin kaikista eniten Fraken perheen vanhemmista! Heillä oli jotenkin kauhean hauskaksi kirjoitettu suhde ja hyvä kemia. Tykkäsinkin kovasti kohtauksesta, jossa he hassuttelevat viimeisenä iltana markkina-alueella. Tosin vaikka heilllä oli ripaus enemmän persoonallisuutta kuin heidän lapsillaan, eivät hekään mitenkään erityisen moniulotteisia hahmoja olleet. Muutamia keskeisiä sivuhahmojakin tarinassa pyörii, mutta he ovat joko äärimmäisen karikatyyrejä tai sitten heillä on vielä vähemmän persoonallisuutta kuin päähenkilöillä, mikä on jo suoritus sinänsä. 

Luulen, että osasyy hahmojen ohuuteen voi liittyä lauluihin. Kun suuri osa lauluista on kirjoitettu esiintymisen muotoon, eikä niiden avulla päästä oikein hahmojen päiden sisään (It might as well be springia lukuun ottamatta), heidän sielunmaisemansa ei katsojalle avaudu. Musikaaliformaatin parhaita puolia on juuri se, että henkilö voi rauhassa laulaa ajatuksensa suoraan katsojalle, eikä se tunnu infodumpilta, mutta State fairissa tätä ei kyllä ole hyödynnetty. 

Virallinen arvosana hahmoille on 2/5

Emily ja Wayne laulavat juhlissa.


Onko teos kestänyt aikaa?

State fairia voisi kuvailla sanalla harmiton. Värikkäät markkinamaisemat, äärimmäisen epäuskottavat rakkaustarinat ja onnellinen loppuratkaisu ovat juuri sellainen kombo, jonka kanssa voi viihtyä ja nauttia puolitoistatuntisen ajan. Se ei muuta maailmaa, mutta ei myöskään sisällä mitään kauheuksia, jotka nykykatsojaa järkyttäisivät. Toki kaikki henkilöt ovat valkoihoisia, ja sukupuoliroolit ovat hyvin konservatiiviset, mutta se oli myös odotettavissa. Suurempi ongelma esimerkiksi naishahmojen kohdalla on se, että he ovat kuin paperinukkeja, kuin se, että he toteuttavat useaan kertaan nähtyjä stereotypioita. Myös amerikkalaisuuden ja isänmaallisuuden korostaminen tuntui itselle jotenkin epämukavalta, koska se oli melko ylistävää, eikä kritiikkiä 1940-luvun Yhdysvaltoja kohtaan ollut (vaikka syytä ehkä olisi...). Toisaalta State fair on aikansa lapsi, mutta vaikka se voisi olla hyvin negatiivinen asia, tällä kertaa selvittiin melko kuivin jaloin. 

Virallinen arvosana State fairin kestävyydestä on 3/5

Margyn ja Patin herkkä hetki. 

Viimeinen tuomio

Tämä projekti lähti kivasti käyntiin, State fair nimittäin yllätti erittäin positiivisesti! Onko se maailmaa järisyttävä klassikko? Ei. Onko kyseeessä uusi lempimusikaalini? Ei tosiaankaan. Pidinkö siitä silti? Kyllä! Joskus vain haluaa upota epäuskottavaan hattararomantiikkaan ja nauttia siitä. Erityinen kunniamaininta menee puvustukselle, oli ihana katsella erityisesti Margyn ja Emilyn mekkoja! 

State fair saa yhteensä 11 pistettä kahdestakymmenestä

Viimeisen markkinaillan riehakkaat tanssit.

***
Sarjan muut postaukset: 

perjantai 27. elokuuta 2021

Elokuun lukumaraton + kooste

 Kesän toisen lukumaratonin aika! Tällä kertaa maratonia emännöi Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa.

Kuva: Oksan hyllyltä


Ajattelin tällä kertaa lähestyä maratonia hieman erilaisella kulmalla, enkä tee minkäänlaista valmista suunnitelmaa. Tämä voi olla joko todella huono idea, tai sitten todella hyvä, en tiedä vielä :D Keskeneräiset kirjat todennäköisesti pyrin lukemaan loppuun, tai ainakin jatkamaan eteenpäin, ja sellaisia tällä hetkellä ovat: 

Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Sini Helminen: Hurme
Helen Fielding: Bridget Jones – Elämäni sinkkuna (äänikirja)

Päädynkö lukemaan näitä? Päädynkö lukemaan jotain ihan muuta? Se jää nähtäväksi. Aloitan maratonini lauantaina 28.8., kun olen saanut päiväni käyntiin. 

13.50 Loikoilin aika pitkäään sängyssä aamulla, ja sen jälkeen piti vielä tehdä muutamia askareita, ennen kuin pääsin lukemisen kimppuun, mutta maratonini alkaa nyt! Aion lukea Auringon ydintä, ainakin niin kauan, että minulle tulee nälkä, jolloin pidän sitten pienen tauon. 


16.30 Auringon ydin koukuttikin (heh) niin tehokkaasti, että luin kirjan loppuun, joten luettuja sivuja on tällä hetkellä 184 sivua. En malttanut edes päiväkahvin ajaksi luopua siitä! Seuraavaksi syön jotain ja imuroin asuntoni (vähän jaloittelua lukemisen vastapainoksi), saa nähdä, minkä kirjan parissa sitten jatkan. Ehkä jonkin sarjakuvan? 

17.50 Tauko venähti vähän pitkäksi, mutta seuraavaksi ajattelin lukea Simo Frangénin ja Pasi Heikuran ABCBA-kirjaa, mahdollisesti loppuun asti, koska tarvitsin jotain vähän kevyempää Sinisalon jälkeen. Jatkan sen jälkeen Art Spigelmanin Maus-sarjakuvalla. 

20.10. ABCBA-kirja on luettu nyt loppuun, ja Mausia luettu jonkin verran eteenpäin, luettuja sivuja yhteensä 388. Seuraavaksi ryhdyn laittamaan itselleni iltapalaa ja sitä nauttiessani aion katsoa Amazing racen viimeisen jakson. Ennen nukkumaanmenoa suunnitelmissa on lukea Hurmetta eteenpäin. Todennäköisesti en enää tämän päivän puolella palaa päivittämään tätä postausta, joten toivotan jo tässä kohdassa hyvää yötä kaikille niille, jotka maratonia jatkavat (ja toki kaikille muillekin :D)! Palataan asiaan aamulla. 

12.50 Luin eilen illalla 86 sivua Hurmetta ennen kuin uni vei mukanaan. Luettuja sivuja on nyt siis yhteensä 474. Loppumaratonin aion lukea vielä Mausia, katsotaan, jos saan sen luettua loppuun. 

13.50 Lukeminen seis! Viimeisen tunnin aikana Maus eteni 112 sivun verran. 

Yhteenveto

Luin tämän lukumaratonin aikana yhteensä 586 sivua, mikä on hieman enemmän kuin heinäkuun maratonilla. Äänikirjaa en tämän maratonin puitteissa ehtinyt kuuntelemaan. Olen tulokseeni hyvin tyytyväinen! Pääsin lukemiseni kanssa hyvään flow-tilaan, ja nautin siitä, että sain vain istua paikallani ja uppoutua kirjaan. Vaikka luettujen sivujen määrä ei ratkaisevasti eroa edellisestä maratonista, minulla oli jostain syystä paljon kivempaa nyt! Johtuiko se siitä, että en valinnut pinoa etukäteen, vai kenties siitä, että nyt luin vetävempiä kirjoja? Enpä tiedä, mutta mukavaa oli! 

Luettu loppuun: 
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Simo Frangén ja Pasi Heikura: ABCBA-kirja. Alivaltiosihteerin virallinen palindromiopas

Luettu eteenpäin: 
Sini Helminen: Hurme
Art Spigelman: Maus

Kiitos vielä Marika Oksalle maratonin järjestämisestä!