maanantai 3. elokuuta 2020

Heinäkuun luetut 2020

Heinäkuussa 2020 luin 16 kirjaa (3697 sivua), joista viisi oli spefiä, kaksi sarjakuvaa ja kuusi uusintoja.

Jansson, Tove: Muumit ja suuri tuhotulva (Muumit #1) 55 s. [U]
Vik, Erika: Seleesian näkijä (Kaksosauringot #2) 613 s. 
Hepo-oja, Briitta: Suomea lohikäärmeille (Suomea lohikäärmeille #1) 304 s. 
Folman, Ari & Polonsky, David: Anne Frankin päiväkirja 157 s. 
Salminen, Sally: Katrina 448 s. 
Nummelin, Juri (toim.): Sadan vuoden unet: satuja aikuisille 331 s. 
Meripaasi, Helena: Koiran kokoinen kesä (Koirahullun päiväkirja #1) 176 s. [U]
Kallio, Pauli & Takalo, Tiitu: Ottopoikia ja työläistyttöjä: yhdeksän tarinaa Tampereelta 61 s. 
Oksanen, Sofi: Norma 304 s. 
Meripaasi, Helena: Koirista parhain (Koirahullun päiväkirja #2) 191 s. [U]
Nojonen, Uolevi: Ruudussa räntää 205 s. 
Meripaasi, Helena: Enkelikoira (Koirahullun päiväkirja #3) 189 s. [U]
Puskala, Sirpa: Pintanaarmuja, Pihlström 113 s. 
Meripaasi, Helena: Tottelemattomuuskoe (Koirahullun päiväkirja #4) 236 s. [U]
Huotarinen, Vilja-Tuulia: Heistä tuli taitelijoita 93 s.
Meripaasi, Helena: Viittä vaille voittajaluokkaa (Koirahullun päiväkirja #5) 221 s. [U]

kotimaisia: 15
ulkomaisia: 1
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 13
muualta: 1

Minulla oli suunnitelmissa lukea kaikki Muumi-kirjat uudelleen jo Tove Janssonin satavuotisjuhlavuonna 2014, mutta lopulta sain tuolloin luettua vain Muumipeikon ja pyrstötähden. Ostin keväällä koko sarjan omaan hyllyyni tavoitteenani yrittää temppua nyt uudelleen, mutta tavoitettani on hieman hidastanut eräs nimeltämainitsematon pandemia, joka vei minut satojen kilometrien päähän kirjoistani. Kesäreissulla kuitenkin pääsin taas hyllyni ääreen, ja aloitin projektini lukemalla iltasaduksi sarjan ensimmäisen osan, Muumit ja suuri tuhotulva. Olin lukenut kirjan muutamia kertoja joskus lapsena, mutta kovin tarkkoja muistikuvia ei minulla sen tapahtumista ollutkaan. Sarjan ensimmäinen osa on kieltämättä varsinainen outolintu muihin verrattuna: vaikka seikkailu muistuttaa hieman esimerkiksi Muumipeikkoa ja pyrstötähteä, siinä on omanlainen, jotenkin vinksahtanut tunnelmansa, ja muumit itse ovat hassun pitkäkuonoisia. Se on sympaattinen lastensatu, jossa on useampia hauskoja kohtia, kuten (kieltämättä Jalista ja suklaatehtaasta muistuttava) vanhan herran herkkumaa ja pelastamispuuhista innostuva marabuhaikara. Kerronta on kuitenkin jotenkin kömpelöä, ja vaikka tarina on vekkuli, sekään ei ole mikään tajuntaaräjäyttävä. Kyseessä on oikein vekkuli kirja, mutta odotan kyllä myöhempiä osia ja sitä, miten ne uppoavat aikuisempaan makuun. 

Luin viime kesänä Kaksosauringot-trilogian aloittaneen Hän sanoi nimekseen Aleia, ja vaikka en ikihyviksi kirjaan ihastunutkaan, myös seuraavat osat olivat lukulistalla. Seleesian näkijään sain aikaiseksi kuitenkin uppoutua vasta lähes vuotta myöhemmin. Muistin ensimmäisen osan pääpiirteissään, mutta kun nimimuistini on huono muutenkin, erityisesti ihmisten ja paikkojen nimet tuottivat vaikeuksia, ja menikin tovi, ennen kuin pääsin kunnolla kirjan kanssa vauhtiin. Tarina alkaa suunilleen siitä, mihin edellinen osa jäi. Aleia ja Corildon ovat matkalla Seleesiaan, joka on nimensä mukaisesti seleesien kotisaari. Matkan tavoite on saada selvyys Aleian muistot vieneestä lumouksesta, mutta se ei olekaan niin helppoa, kun tielle tulee niin poliittisia kiemuroita kuin perhesuhteita. Erityisen hienoa tässä kirjassa olikin seleesien kulttuurin kuvaaminen! Kyseessä on hyvin kiehtova laji, joihin ei kovin paljoa (muistaakseni) ensimmäisessä perehdytty, mutta vahinko otettiin nyt takaisin. Vaikka HSNA:ssa oli useampia juttuja, joista en kovin paljoa pitänyt, se oli kuitenkin nopealukuinen ollakseen sellainen järkäle: muistan lukeneeni sitä jopa sata sivua yhdeltä istumalta suhteellisen vaivattomasti. Seleesian näkijän lukeminen sen sijaan tuntui välillä melkoiselta tervassa tarpomiselta. Vaikka tapahtumat seuraavat toisiaan melko jatkuvalla syötöllä, loppupuoli tuntuu melko laahaavalta, vaikka ollaankin sodan keskellä. Tiedättekö sen tunteen, kun ollaan elokuvan loppupuolella, ja odotat vain viimeistä kuvaa ennen lopputekstejä? Minusta tuntui kirjan loppupuolella vahvasti siltä. Toki erään merkittävän juonenkäänteen jälkeen tapahtuvat asiat ovat tärkeitä, mutta itse olisin pätkäissyt tarinan paremman cliffhangerin kohdalta ja jättänyt loput seuraavaan osaan. Lisäksi minulla oli edelleen vaikea kiintyä sarjan henkilöihin, joista varsinkin Corildon tuntuu rasittavalta tyypiltä, enkä kokenut, että minulla on mitään syytä välittää siitä, mitä hänelle tulee tapahtumaan. Vikin steampunkahtava maailma on todella kiinnostava, ja se onkin tähän mennessä ollut sarjan vahvin puoli, mutta sekään ei ole ongelmaton. En muista, kuinka paljon maailmanhistorian taustoitusta oli ensimmäisessä osassa, mutta olin lukiessani monta kertaa aivan ulalla siitä, mitä seleesien maailmassa oli tapahtunut ja millaisia otuksia tulilinnut edes olivat. Olinko vain huolimaton lukija vai eikö näitä asioita kerrottu? Siitäkin huolimatta, että ensimmäinen osa ei täysin vakuuttanut minua, koin silti pettyneeni Seleesian näkijään. Haluan kuitenkin tietää, kuinka tarina päättyy, ja päätösosa Nefrin tytär onkin minulla tällä hetkellä kesken. 

Briitta Hepo-ojan vaihtoehtohistorialliseen Suomeen sijoittuva Suomea lohikäärmeille oli kiinnostanut minua jo pitkään. Suomi on kuningaskunta, joskin valtion pohjoisosissa kapinoidaan kuninkaallisia vastaan, eikä Uudenmaan alueellakaan vältytä tasavaltaa kannattavien anarkistien iskuilta. Tarina seuraa ritarisuvun tytärtä Lynxia ja tavallista elämää elävää Timiä, jotka tapaavat sattuman kautta, tutustuvat ja lopulta rakastuvat. Mukana menossa on Timin syntymäpäivälahjaksi saama, pikkiriikkinen lohikäärme, jolle Tim yrittää epätoivoisesti opettaa suomea. Ihastuin Hepo-ojan vaihtoehtohistoriaan ikihyviksi. Vaikka kuninkaallisinstituutiossa on omat ongelmansa, olen monta kertaa esimerkiksi naapurimaan kruunupäitä seuraillessani miettinyt, millaista olisi, jos Suomessa olisikin oma kuningasperhe. Hepo-ojan kuvaama maailma tosin ei ole erityisen onnellinen tavallisille kansalaisille, jotka joutuvat elämään köyhyydessä, mutta ajatusleikki on todella kiinnostava. Olisin tosin toivonut, että tarina olisi keskittynyt enemmän miljööseen, politiikkaan ja muihin sen luomiin ongelmiin, mutta pääpaino olikin rakkaustarinassa, mikä oli vähän harmi, vaikka Lynxin ja Timin suhde olikin aika söpö. Tarinassa oli harmikseni muutenkin pientä sekavuutta ja hapuilua, mutta kyllä minä silti tämän yhdeltä istumalta ahmaisin, ja loppukoukku olikin sitten melkoinen! Onneksi jatko-osa ilmestyy syksyllä! Myös minilohikäärme oli kirjaa parantava asia, sillä se oli aivan syötävän suloinen otus <3

Anne Frankin päiväkirjan luin muistaakseni kahdeksannella luokalla ollessani, ja kokemus oli monessa mielessä järisyttävä. Olin kovin skeptinen, kun törmäsin päiväkirjasta tehtyyn sarjakuvaan, mutta koska sitä oli kehuttu useammankin tuttavan suusta, päätin sitten tarttua siihen. Olin positiivisesti yllättynyt! Piirrostyylistä pidin todella paljon, samoin siitä, että vaikka tositarina on hyvin synkkä ja kuvaa synkkiä aikoja, esimerkiksi graafista väkivaltaa ei näytetä ollenkaan. Tarinaa ei kuitenkaan ole yhtään pehmennetty, ja Annen ja muiden salaisessa siivessä piileskelevien elämä on yhtä raastavaa sarjakuvassa kuin Annen omin sanoin kerrottuna. Pidin todella paljon myös siitä, että Annen biseksuaalisuus oli otettu sarjakuvaan mukaan, sillä se on asia, jota ei kovin usein Annesta puhuttaessa mainita. Oikeastaan ainoa asia, joka ei toimi, on pitkät tekstipätkät Annen päiväkirjasta, joissa on vähän tai ei ollenkaan kuvitusta. Ne katkaisevat lukuflow'n, vaikka ymmärrän kyllä, että niiden on tarkoitus näyttää, kuinka kypsä Anne ikäisekseen oli. Oli miten oli, tämä teos sai kyllä ajattelemaan sitä, miten julmaa aikaa toinen maailmansota oli, puhumattakaan siitä, että juutalaisvainot eivät alkaneet tai päättyneet siihen. Tällaista ei pitäisi tapahtua enää koskaan, mutta ihmiskunta toistaa samoja virheitä. Toisen maailmansodan syttymisestä on vain 80 vuotta, eikä sen kauhuja saisi unohtaa. Suosittelen sekä alkuperäistä päiväkirjaa että tätä sarjakuvaversiota todella vahvasti.

Myös Sally Salmisen Katrinaa oli kehuttu paljon. Kyseessä on suomalainen, 1930-luvun kansainvälinen bestseller, mutta uskallan veikata, ettei juuri kukaan nykyajan ihminen ole kuullut siitä tai sen kirjoittajasta, ja luen tuohon joukkoon myös itseni. Helsingin sanomissa oli joskus vuosi tai pari sitten juttu Salmisen käänteitä täynnä olleesta elämästä, ja Katrina onkin ollut lukulistalla kyseisen artikkelin lukemisesta lähtien. Periaatteessa Katrina on hyvin perinteinen suomalainen talonpoikaiskuvaus: naiivi, nuori pohjanmaalainen Katrina nai suurisuisen merimiehen, joka vie hänet kotiinsa Ahvenanmaalle, jossa paljastuukin, että koti onkin vain surkea torppa. Alkaa köyhyyden ja kurjuuden täyttämä elämä. Ankeaa, eikö totta? Alkuasetelman ei kuitenkaan pidä antaa hämätä, sillä Katrina on aivan omanlaisensa suomalainen klassikkoteos. Ensinäkin on päähenkilö, Katrina itse. Sen sijaan, että hän jäisi murehtimaan kurjaa kohtaloaan, hän tarttuu toimeen. Hän ei siedä huonoa kohtelua esimiehiltään tai keltään muultakaan ja toimii omatuntonsa mukaan, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että elämästä tulisi entistä vaikeampaa. Katrina ei luovuta vaikeuksienkaan edessä, ja se tekee hänestä todella ihailtavan hahmon. Uniikin kirjasta tekee myös saaristomiljöö. Arkea rytmittää laivojen kulku: saaren miesväki on puolet vuodesta merillä, eikä koskaan voi olla täysin varma, palaavatko he takaisin kotiin. Miljöön luoma twisti erottaa Katrinan monista muista suomalaisista klassikkokirjoista, jotka muuten kuvaisivat samankaltaisia elämäntarinoita. Juha Hurmeen uusi suomennos oli mielestäni oikein sujuva ja hyvä (joskaan en tietenkään voinut verrata sitä edelliseen käännökseen tai ruotsinkieliseen alkuteokseen, kun en ole niitä lukenut), mutta välillä siinä käytettiin sellaisia ilmauksia tai sanoja, jotka tuntuivat sopimattomilta ja liian moderneilta kirjaan. Kiinnitin asiaan useamman kerran huomiota, mutta muuten kielessä ei ollut valittamista. On hurjaa ajatella, miten omana aikanaan niin suosittu kirja ja kirjailija ovat vaipuneet lähes täydelliseen unohdukseen. En voi olla miettimättä, onko kirjailijan sukupuolella ollut väliä: menestyvä nainen on ollut niin epäilyttävä, että hänet on pyritty unohtamaan. Onneksi Katrina sai uuden suomennoksen, ja Salminen palautui jälleen ihmisten tietoisuuteen. Naisten kirjoittamia klassikkokirjoja pitäisi muutenkin nostaa esiin, (suomalainen) kirjallisuuskaanon on niin miehinen! 

Rakkauteni satuihin ja niiden versiointiin ei ole vuosien varrella mitenkään heikentynyt, ja jo pitkään lukulistalla ollut Sadan vuoden unet oli arvatenkin minulle oikein mieluista luettavaa. Suomalaisten (spefi)kirjailijoiden novelliantologiassa vanhat tutut sadut saavat kyytiä, kun niitä väännellään suuntaan jos toiseen. Lähes kaikissa novelleissa oli jokin piirre, josta pidin kovasti, vaikka novelli ei sitten kokonaisuutena olisikaan miellyttänyt. Oikeastaan ainoa novelli, josta en lainkaan pitänyt, oli Ikuisuuden purema, joka todella vastenmielisenä raiskaus- ja kostofantasiana tuntui vain turhalta, eikä tuonut minulle mitään uutta oivallusta. Suosikkinovellini olivat suurimmaksi osaksi tosi nerokkaasti alkuteostaan hyödyntäviä. Niitä olivat Johanna Venhon Sadan vuoden unet, Sari Peltoniemen Kissan sisin olemus, Artemis Kelosaaren Marleena ja uusi maailma, Marika Riikosen Lasikenkä, Shimo Suntilan Tyttö nimeltä Kari, Johanna Sinisalon Hantta ja Kertsi sekä Tiina Raevaaran Korppi. Pidin erityisen paljon myös siitä, että kirjailijat kertoivat kirjan lopussa lyhyesti novelleistaan ja niiden taustalla olleista prosesseista.

Keväällä satuin yhtenä iltana vertailemaan siskoni kanssa jutellessa Merja ja Marvi Jalon Koiratytöt- ja Helena Meripaaden Koirahullun päiväkirja -kirjasarjoja keskenään. Lopputulemani oli se, että vaikka sarjat ovat päällisin puolin hyvin samanlaiset (ala-asteikäisille, ehkä enemmän tytöille, suunnattu koirakirjasarja, jossa lukijoiden ikäiset varhaisnuoret seikkailevat lemmikkiensä kanssa), ovat nämä sarjat kuitenkin kuin yö ja päivä, ja Koirahullun päiväkirja on monessa mielessä paljon parempi. Tästä intoutuneena päätinkin lukea Koirahullun päiväkirjat kesälukemisena, vaikka tiedostinkin uudelleenluvun riskit. Koiran kokoisen kesän olin lukenut ainakin kahdesti aikaisemminkin, joten pääpiirteissään tarina oli hyvin muistoissani, vaikka pari kertaa yllätyinkin. Nimensä mukaisesti kirja kertoo yhdestä kesälomasta, joka muuttaa 12-vuotiaan Ullan elämän: hän saa äidin vastusteluista huolimatta koiranpennun, belgianpaimenkoira Daran. Tämän sarjan ehdoton plussa on sarjan realistisuus verrattuna esimerkiksi Jalojen sarjaan. Toki realistisuus ontuu heti kättelyssä tavassa, jolla Dara Ullan luo päätyy, mutta muuten kirja tuntuu mukavan todenmukaiselta. Vaikka koiranpentu on ollut Ullan pitkäaikaisin unelma, ei elämä sen kanssa ole todellakaan pelkkää auvoa. Dara on arka ja hankala koira, jonka kanssa Ulla joutuu tekemään todella paljon töitä saadakseen sen tottelevaiseksi ja kunnolliseksi palvelu- ja näyttelykoiraksi. Tässäkin kohdassa vertasin kirjaa Koiratytöt-sarjan ensimmäiseen osaan, jonka luin uudelleen vuosi sitten. Siinä kultainennoutaja Jesse löytyy pahoinpideltynä ja melkein hukkuneena, mutta koira ei osoita minkäänlaisia trauman merkkejä ja on kuin vaikeaa menneisyyttä ei olisi ollutkaan: koira toimii välittömästi kuin unelma. Toki Koirahullun päiväkirja on suunnattu hieman vanhemmille lukijoille kuin Koiratytöt, mutta silti lukiessani koin, että Meripaaden sarja antaa koiran omistamisesta ja kouluttamisesta paljon paremman kuvan kuin Jalojen sarja. Täytyy tosin todeta, että vaikka Koiran kokoinen kesä oli ihan viihdyttävä lukupala kaksikymppisellekin, se on kuitenkin melko yksioikoinen tarina. Sarja kuitenkin paranee edetessään huomattavasti, ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että kohderyhmään tämä todennäköisesti uppoaa kuin häkä :D

Ottopoikia ja työläistyttöjä on Tampereen Vapriikki-museolle tehty sarjakuvakirja. Kirjassa on yhdeksän sarjakuvamuotoista tarinaa eri aikakausien tamperelaisista. Jokaista sarjakuvaa edeltää pieni faktateksti ajankohdan historiasta ja tapahtumista, jotka antavat sitten kontekstia sarjakuvatarinalle. Mielestäni tämä on kiva tapa opettaa historiaa, varsinkin, kun Tampereen historiaan mahtuu monia mielenkiintoisia hetkiä. Kiinnostava valinta oli jättää sisällissota kokonaan kirjasta pois, se mainittiin vain lyhyesti faktatekstissä. Tämä oli todennäköisesti täysin tietoinen valinta, mutta kieltämättä hämmästytti, olihan Tampere sisällissodan tärkeimpiä paikkoja, vaikka se osa historiasta ei kaunista olekaan. Harmikseni sarjakuvatarinat jäivät melkoisen tyngiksi. Toki pariin sivuun ei mahdukaan kovin laajaa tarinaa, mutta silti tarinat jättivät minut kylmäksi. Tiitu Takalon piirroksista sen sijaan pidin todella paljon! Näkisin myös, että tätä voisi hyvin käyttää oppimateriaalina (ylä)koulussa.

Olen pitänyt Sofi Oksasen kirjoista, vaikka ne ovatkin ahdistavia ja synkkiä, joten kirjastoreissulta nappasin mukaan kauniskantisen Norman. Synkkä on Normakin: kirjan alussa päähenkilö-Norman äiti on tehnyt itsemurhan täysin yllättäen. Norma ei kuitenkaan kykene uskomaan, että hänen äitinsä olisi noin vain astunut metron alle, ja alkaa selvittää asiaa. Salapoliisityössään hän sotkeutuu hiuslisäke- ja kohdunvuokrausbisnekseen, ja saa omasta menneisyydestäänkin selville vaiettuja salaisuuksia. Yhtäkkiä hän on suuressa vaarassa, eikä asiaa helpota se, että hänen hiuksensa käyttäytyvät täysin oman tahtonsa mukaisesti. Norma on aiheidensa puolesta hyvin synkkä kirja: toisten ihmisten kauneuden takia useat muut joutuvat kärsimään. Naiset ovat halpaa kauppatavaraa, ja heitä käytetään häikäilemättömästi hyväksi. Maagisen realismin elementeistä kirjassa pidin. Ne eivät varsinaisesti tee tarinasta kevyempää, mutta niiden siihen tuoma sävy kiehtoo todella paljon ja sopivat yllättävän hyvin raakaan realismiin. Nautin myös Oksasen kielenkäytöstä. Tarina ei kuitenkaan pysy tarpeeksi hyvin koossa. Se on paikoin vaikeasti hahmotettava ja sekava, eikä se mielestäni täytä sitä potentiaalia, joka sillä olisi. Ei paras Sofi Oksaselta lukemani kirja.

Koirista parhain jatkaa Ullan ja Daran tarinaa. Dara ei ole enää aivan yhtä hankala kuin pikkupentuna, mutta ei koiranomistajan elämä ole edelleenkään mitään ruusuilla tanssimista. Koirakon elämässä on kuitenkin iloa ja vauhtia: on näyttelyitä, kilpailuja, uusia ystäviä ja kenneltyttönä toimimista. Siitä huolimatta tässä kirjassa mennään hyvinkin syviin vesiin, sillä koiraharrastuksessa voi joutua kohtaamaan todella surullisia asioita. Eräs juonenkäänne (kirjan lukeneet tietänevät, mistä puhun) on todella järisyttävä. En voi kuin arvostaa Helena Meripaatta, että hän teki ratkaisun tällaiseen juonenkäänteeseen varhaisnuorille suunnatun sarjan alkupäässä. Tuskin tällaista olisi osannut arvata ensimmäisen osan perusteella! Arvostan myös sitä, ettei synkkyyttä ja kurjuutta vedetty täysin överiksi, vaan siinäkin pysyttiin maltillisissa, realistisissa mitoissa. Jos jotain kirjasta pitäisi moittia, niin huomasin ärsyytyväni melkoisesti siihen, miten Ulla ja hänen ystävänsä Kisse pitivät itseään parempina kuin monet muut koiranomistajat ja pätivät koira-asioissa minkä kerkisivät. Täytyy toki tunnustaa, että itselläni on taipumusta samaan (joskaan ei koira-asioissa) :D Toki monesti heidän kritisoimansa koiranomistajat ansaitsevat kritiikkinsä, mutta välillä se tuntui vain turhalta pätemiseltä. Tästä huolimatta Koirista parhain on oikeasti hyvä kirja, joka osoittaa sen, että sarjan on mahdollista parantua edetessään.

Ruudussa räntää eksyi lukupinooni puhtaasti meemimielessä, ja tämä vaatii hieman taustoittamista. Omistan jostain 1990-luvulta peräisin olevan Pikku naisia -painoksen, jonka viimeisillä sivuilla on esitelty muutamia muitakin kirjoja otsikolla "Tasokasta nuortenkirjallisuutta". Listan kirjat on esitelty muutamalla virkkeellä, jotka saavat kirjat kuulostamaan paitsi suhteellisen huonoilta, myös äärimmäisen ankeilta. Ruudussa räntää on ollut perheeni keskuudessa kyseisen listan kruununjalokivi: siinä mainitaan esimerkiksi ensirakkaus tyttöön, jonka täytyy tehdä valinta rakkauden ja urheilun välillä ja parhaan ystävän, Gonan, lähtö Norjaan. Ja jottei elämä olisi liian helppoa, täytyy Gonaa lähteä pelastamaan velkavankeudesta ja yo-kirjoituksetkin lähestyvät vääjäämättä... Täytyihän sitä sitten lopulta itse lukea, mikä tämä eeppisen ankea kirja on kirjojaan! Voin jo tässä kohdassa paljastaa, että ei muuten ollut mikään merkkiteos kyseessä. Tarina ja hahmot olivat hyvin köykäisiä, ja välillä tuntui siltä, että kirjaa on kirjoitettu siten, että kirjailija on keksinyt tapahtumia sitä mukaa kun kirjoitti. Koko kirja on yksi suuri antikliimaksi. Harvoin voi sanoa, että takakansi on parempi kuin kirja itse, mutta tässä tapauksessa asia on juuri näin. Herää vain kysymys, että kenen mielestä tämä on 1990-luvulla tasokasta nuortenkirjallisuutta? (Uolevi Nojosen tuotanto on muuten laaja, ja sieltä löytyy monia kummallisen nimisiä teoksia...)

Enkelikoira oli nuorempana suosikkiosani Koirahullun päiväkirjoista. Olen lukenut sen useammin kuin muut osat, mikä voi tietysti johtua siitä, että se on ainoa sarjan kirjoista, joka minulla on omassa hyllyssäni. Tähän väliin voisin kertoa pienen tarinan kokemuksistani Koirahullun päiväkirjojen kanssa. Luin ensimmäisen osan muistaakseni kolmannella luokalla ja mielestäni se oli ihan ok. Aloitin myös Koirista parhain -kirjan lukemista, mutta se ei imaissut mukaansa välittömästi, joten palautin sen lukematta kirjastoon. Sarja olisi todennäköisesti jäänyt kokonaan lukematta, ellen olisi sattunut saamaan Enkelikoiraa lahjaksi 11-vuotiaana. Lähdin lukemaan kirjaa hieman skeptisesti, mutta yllättäen olinkin aivan kirjan imussa mukana. Luinkin sitten edelliset osat miltei samaan syssyyn ja siitä sitten sarjan loppuun. Ehkä olin kolmasluokkalaisena sarjalle liian nuori, tai sitten Enkelikoira oli jo nuorempana mielestäni parempi kuin edelliset osat, mutta oli miten oli, on Enkelikoiran ansiota, että luin tämän mainion sarjan. Ja onhan Enkelikoira kahta edellistä osaa parempi! Edellisen osan surulliset tapahtumat ovat jättäneet jälkensä niin Ullaan kuin hänen ystäviinsä, ja erityisen huolissaan Ulla on Kissestä, joka tuntuu kadonneen täysin. Ajatuksia muualle vie kuitenkin Daran kouluttaminen ja kilpaileminen, muutto Vantaalta Helsinkiin ja uusi, koirista innostunut ystävä. Vaikka Enkelikoira keskittyykin hyvin pitkälti edellisten osien tavoin koirien kouluttamiseen ja kilpailemiseen, viitteitä tulevista, syvemmälle menevistä teemoista on jo nähtävillä: eräs teema tässä on kodittomat löytökoirat, erityisesti virolaiset.

Pintanaarmuja, Pihlströmin päädyin lukemaan samasta syystä kuin Ruudussa räntää, sillä sekin esitellään Pikku naisien takasivuilla. 15-vuotiaalla Jupi Pihlströmillä menee kaikin puolin huonosti: perheellä on rahaongelmia, vaarilla muistisairaus, ihastuksen kohde ei vastaa tunteisiin ja juominen menee diskossa överiksi. Sanon suoraan, että ei tämäkään erityisen hyvä kirja ollut, esimerkiksi siksi, että Jupi oli todella rasittava hahmo, joka muistutti vähän turhankin hyvin yläasteajoista. Lisäksi ihastuksen kohde Mirkka jäi todella kapeaksi hahmoksi, jonka motiiveista ei oikein ottanut selvää. Plussaa kuitenkin siitä, että kirjassa miehet näyttivät tunteitaan ja esimerkiksi itkivät avoimesti. Se ei ole turhan yleistä kirjallisuudessa nykyäänkään. Tämä oli myös huomattavasti paljon paremmin kasassa pysyvä paketti kuin Ruudussa räntää, joten siitä pisteet myös. Taitaa jäädä "tasokkaiden nuortenkirjojen" listalta muut kirjat lukematta :D

Koirahullun päiväkirjan neljäs osa Tottelemattomuuskoe on aiempia osia paksumpi, ja aloittaa monessa mielessä uudenlaisen vaiheen sarjassa. Ulla menee yläasteelle ja siten kiinnostuu koiraharrastukseen liittyvistä asioista paljon monipuolisemmin, joten myös sarja käsittelee niitä sitten laajemmin. Vaikka Tottelemattomuuskoe sisältää vakavia teemoja, kuten eläinharrastuksen eettisyyttä, perheongelmia ja koulukiusaamista, turhan synkäksi tunnelma ei mene, vaan esimerkiksi Luttu-koiran tempaukset naurattavat ääneen. Lukiessani sarjaa nyt uudelleen olen tykännyt siitä, miten hyvin 2000-luvun alussa kirjoitettu sarja on kestänyt aikaa. Toki ajan kulun huomaa esimerkiksi siitä, että henkilöillä ei välttämättä ole kännyköitä, ja Ullan kotona ei ole tietokonetta, mutta muuten sarja ei tunnu omaan silmääni ajan hampaan pahasti nakertamalta. En tosin tiedä, että miten tämän päivän 13-vuotias sarjan kokisi. Tottelemattomuuskokeessa kuitenkin esitellään uusi hahmo, Kissen ystävä Bogi, joka on vegaani ja eläinaktivisti, jonka kuvausta aika ei ehkä ole kohdellut kovin hyvin. Bogi on hyvin ehdoton aatteissaan, ja se esitetään usein koomisessa valossa. Toisaalta hänen myötään myös Ulla ja Kisse alkavat tiedostaa paremmin eläinten oikeuksiin liittyviä asioita, joten siinä mielessä hän on tärkeä esikuva heille, vaikka meneekin itse aatteessaan toisinaan överiksi. En voinut olla miettimättä, kirjoitettaisiinko Bogi edelleen samalla tavalla, jos kirjat ilmestyisivät nyt. Tästä huolimatta Tottelemattomuuskoe oli aidosti hyvä kirja, jonka lukemisesta nautin tosi paljon!

Vaikka olenkin lukenut useamman erilaisia sankarinaisia esittelevän kirjan, Vilja-Tuulia Huotarisen Heistä tuli taiteilijoita kiinnosti silti. Kirja myös lähestyy sankareitaan eri kulmasta kuin muut vastaavat, sillä sen sijaan, että naisten elämäntarinat kerrottaisiin syntymästä kuolemaan, Huotarinen tarjoaa fiktiivisiä välähdyksiä naisten elämästä, useimmiten ennen taiteellisia läpimurtoja. Tämä oli mielestäni äärimmäisen kiva idea, puhumattakaan siitä, että se esitteli joitain itselleni vieraitakin taiteilijoita! Teos ei myöskään jämähdä proosamuotoon, vaan käyttää esimerkiksi näytelmätekstiä ja runoutta kertoessaan eri taiteilijoista. Itse koin tämän teoksen ongelmaksi toiston, sillä hyvin monessa tekstissä on samanlaiset lähtökohdat: tyttö tai nuori nainen tahtoo taiteilijaksi, mutta vanhemmat tai yhteiskunta rajoittaa häntä. Kun luin kirjan yhdeltä istumalta, tarinoiden samankaltaisuus korostui entisestään. Myös tyylikikkailua olisi mielestäni saanut olla enemmän! Riikka Sormusen kuvitus on kirjan parhaita puolia. Kuvat ovat niin kauniita, että mielelläni ottaisin niitä vaikkapa postikortteina seinälleni. Lempitekstejäni olivat Maggie Gripenbergista kertova Lumous, Aino Kallaksesta kertova Tulevaisuus, Mateli Kuivalatarista kertova Alakulo, Fredrika Runebergista kertova Ruusun piikki ja Anni Swanista kertova Kertoja.

Viittä vaille voittajaluokkaa on kirja, joka on jäänyt hyvin elävästi mieleeni, vaikka olen lukenut sen vain kerran, melkein 10 vuotta sitten. En tosin muistanut mitään muuta kuin erään koiraleirin järkyttävät tapahtumat, mutta se olikin sitten jäänyt mieleeni varmaan parhaiten koko sarjasta :D Ja olihan se melko järkyttävä nytkin, ja sydämeni hakkasi todella lujaa, kun tiesin, mitä odottaa. Jälleen arvostan kirjailijan rohkeutta. Tuollainen tapaus ei ehkä ole kovin todennäköinen, mutta ei missään nimessä epärealistinen. Löytyy kirjasta kuitenkin positiivisiakin puolia: Ullan ja Daran vaikea alku on kääntynyt paremmaksi, ja he alkavat olla kirjan nimen mukaisesti viittä vaille voittajaluokkaa. Ulla saa huomata, että kova työ palkitaan. Tässä osassa ihmissuhteet ovat ehkä suuremmassa osassa kuin aikaisemmissa osissa, mutta se ei ole mikään moite, sillä vaikka koiraharrastus hotkaiseekin suuren osan päähenkilöiden elämästä, on heidän elämässään muutakin sisältöä kuin koirat. (Looking at you, Koiratytöt.) Tätä postausta kirjoittaessani olen lukenut jo sarjan viimeisenkin osan, mutta siitä lisää sitten elokuun koosteessa!



*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

6. Kirjan nimi alkaa ja loppuu samalla kirjaimella: Anne Frankin päiväkirja
9. Kirjassa kohdataan pelkoja: Koirista parhain
18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja: Norma
19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa: Ruudussa räntää
30. Kirjassa pelastetaan ihminen: Sadan vuoden unet
31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla: Katrina
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu: Muumit ja suuri tuhotulva
42. Kirjassa on isovanhempia: Pintanaarmuja, Pihlström

Minusta on lähes käsittämätöntä, kuinka paljon kirjoja heinäkuussa luin. Olkoonkin, että hyvin suuri osa kirjoista oli lyhyitä, yhdeltä istumalta hotkaistavia teoksia, määrä on silti aivan järjettömän suuri. (Vertailun vuoksi: viime vuonna luin heinäkuussa yhdeksän kirjaa, ja se oli vuoteni kirjarikkain kuukausi!) Ja kun ottaa vielä huomioon, että kirjoitin heinäkuun aikana Campissa yli 12400 sanaa, näyttää kirjamääräni entistäkin hengästyttävämmältä. Luin jopa niin paljon, että minun täytyi nostaa Goodreadsin lukutavoitetta jo toisen kerran, tällä kerta 65 kirjasta 75 kirjaan. Kieltämättä minua hieman houkuttelee ajatus siitä, että lukisin tänä vuonna 100 kirjaa, mutta luulen, että lukuvauhtini hidastuu syssymmällä, joten en pidä noin korkeaa tavoitetta realistisena. Mutta katsellaan, kuinka käy!

Heinäkuuhun mahtui kirjojen ja kirjoittamisen lisäksi pieniä retkelle lähelle ja vähän kauemmas, mutta suurimman osan ajasta olen ollut ihan vain kotona. Uskaltauduin kerran jopa teehuoneeseen ystäväni kanssa, vaikka se olikin melkein pelottava kokemus, kun on ollut niin pitkään käymättä kahviloissa. Lisäksi olen parhaani mukaan yrittänyt lukea museologian pääsykokeeseen, vaikka tuntuukin, ettei päähän jää siitä mitään :DHeinäkuun iso juttu oli myös se, että sain lopultakin ajokortin! Autokouluun vierähtikin lopulta vain lähes kolme vuotta, kaksi teoriakoetta ja kaksi inssiä. Jälkimmäinen inssi meni onneksi läpi, vaikka auto sammuikin kesken kaistanvaihdon. Pitäisi varmaan ajaa enemmän autolla nyt kun kortin haltija olen, mutta kieltämättä auton ratissa edelleen hirvittää melkoisesti...



Kuukauden biisi on Maija Vilkkumaan Hei sisko. Kävin ystäväni kanssa talvella katsomassa elokuvan Teräsleidit, jonka lopputeksteissä tämä soi, mutta silloin en kiinnittänyt biisiin sen kummempaa huomiota. Nyt löysin sen kuitenkin uudelleen, ja olenkin sitten luukuttanut tätä oikein olan takaa. Sen kuunteleminen saa minut haaveilemaan roadtripistä, mutta ehkä minun pitää vielä totutella autolla ajamiseen, ennen kuin uskallan lähteä minnekään (tällä hetkellä en uskaltaisi ajaa yksin edes lähikauppaan :D). 

sunnuntai 2. elokuuta 2020

Kirjabloggaajien kesälukumaraton + kooste

Oksan hyllyltä -blogi järjestää kesälukumaratonin!

Kuva Oksan hyllyltä -blogista.

Keväinen lukumaratonini meni vähän penkin alle, joten nyt ajattelin kokeilla uudelleen. Maratonlukemiselle on myös toinen hyvä syy: minulla on jonkin verran vielä kirjastonkirjoja lainassa, jotka pitäisi saada ahkeroitua ennen kuin lähden parin viikon päästä takaisin opiskelukaupunkiin. Alustava maratonpinoni näyttää tältä:


Kesken minulla on näistä kirjoista Ihan mieletön juttu ja Nefrin tytär, ainakin Greenin kirjan toivon saavani loppuun maratonin aikana. Tavoitteena on lukea niin paljon kuin ehdin, mutta pyrin olemaan ottamatta stressiä asiasta. Lisäksi minulla on äänikirjana kesken Angie Thomasin Mun vuoro. Keväällä maratoonatessa äänikirja osoittautui kivemmaksi vaihtoehdoksi kuin perinteinen lukeminen, mutta nyt pidän äänikirjaa lähinnä varavaihtoehtona ja yritän keskittyä kirjaston kirjoihin, ettei niitä tarvitsisi palauttaa lukemattomina.

Aloitan maratonin lauantaina 1.8., heti kun olen herännyt :)

12.40 Heräämisestäni on kulunut jo muutama tunti, mutta aloitan maratonin nyt. Jatkan Ihan mieletöntä juttua, tavoitteenani lukea se tältä istumalta loppuun.

15.30 Pidin lukemisen lomassa mustikkapiirakkatauon, mutta nyt Ihan mieletön juttu on luettu, yhteensä 138 sivua. Seuraavaksi lupasin mennä poimimaan viinimarjoja, ja koska marjapusikossa on vähän haastavaa lukea fyysisiä kirjoja, kuuntelen Mun vuoroa äänikirjana tämän aktiviteetin ajan.

17.05 Marjoja kerätessä Mun vuoro eteni 51 minuutin verran. Sen jälkeen pidin ruokatauon, ja nyt aloitan Helena Meripaaden Koirahullun päiväkirja -sarjan viimeistä osaa, Pentukuumetta. Edelliset osat ovat olleet hyvin nopealukuisia, joten luulen, että tämäkin on hyvä kirja maratonille.

19.20 Pentukuumetta luettu loppuun, eli kokonaissivumäärä on nyt 366. Nyt tarkoituksena on pitää vähän taukoa lukemisesta ja tehdä hiukan blogijuttuja. Jos saan hommat ennen iltapalaa tehtyä, saatan aloittaa Marinaa, mutta katsotaan, paljonko kello sitten on.

22.10 Hommat venähtivätkin vähän, joten painun tästä suoraan yöpuulle Nefrin tyttären kanssa. Hyvää yötä, jatketaan huomenna!

11.15 Huomenta! Nefrin tytärtä luin illalla/yöllä kokonaiset 131 sivua, mikä tarkoittaa, että kokonaissivumääräni on tällä hetkellä 467 sivua. Nyt syön aamupalaa, minkä jälkeen aloitan lukemaan Marinaa. Todennäköisesti luen sitä loppumaratonin ajan :)

12.40 Ennen maratonin päättymistä sain luettua Marinaa 65 sivua.

Yhteenveto

Lopullinen tulokseni tälle maratonille oli fyysisiä kirjoja 532 sivua ja 51 minuuttia äänikirjaa. Olen hyvin tyytyväinen tulokseeni, sillä vaikka jotkut muut olisivatkin lukeneet enemmän, sain kuitenkin tavoitettani hyvin suoritettua: kirjastolainapinoni muuttui matalammaksi, kun sain kaksi kirjaa luettua loppuun ja kahta kirjaa mukavasti eteenpäin. Olen tyytyväinen myös siihen, että nyt minulla oli sopivia kirjoja maratonille: kaikki olivat paitsi kiinnostavia, myös sellaisia kirjoja, joita oli helppo lukea yhtäjaksoisesti pitkään.

Mietin tosin sitä, että voisin joskus kokeilla lukumaratonia niin, että en olisi kotikotona :D ehkä yksin kotona ollessa lukemisen parista harhauttavia tekijöitä olisi vähemmän, vaikka ihan mukavasti sain nytkin luettua.

Luettu loppuun:
Hank Green: Ihan mieletön juttu
Helena Meripaasi: Pentukuumetta

Luettu eteenpäin:
Erika Vik: Nefrin tytär
Carlos Ruiz Zafón: Marina
Angie Thomas: Mun vuoro

Kiitos vielä MarikaOksalle maratonin emännöinnistä! 

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Camp NaNoWriMo -päivitys 5

Ja näin saapui vuoden toinen Camp voitokkaasti päätökseensä!


Lopullinen sanamäärä on 12416 sanaa, eli tavoite ylittyi niukin naukin. Olen kuitenkin paljon tyytyväisempi itseeni kuin huhtikuun Campin jälkeen! Toki tavoitteeni oli nyt paljon korkeampi, korkeampi kuin raakatekstiä Campissa kirjoittaessa koskaan, mutta olen todella ylpeä siitä, miten sain pidettyä motivaatiota yllä lähes koko kuukauden ajan, ja kirjoitin muutamana päivänä jopa reilusti päivätavoitteen yli. Myös tarinan etenemisestä sietää olla ylpeä.


Vaikka päivää on vielä jäljellä, päätän pelini nyt tähän, sillä minulla on tänään muuta ohjelmaa kuin kirjoittaminen. Sen sijaan DVR:n kirjoittamista olisi tarkoitus jatkaa elokuussa lähes samanlaisella vauhdilla kuin nytkin. Pyrin ainakin siihen, että en luopuisi kirjoittamisesta samalla tavalla kuin huhtikuun Campin jälkeen, sillä minulla on nyt hyvä kirjoittamisrutiini ja draivi tarinaan, josta haluan pitää kiinni. En usko, että osallistun marrasnanoon tänä vuonna. Todennäköisesti DVR on marraskuussakin vielä kesken, ja tuntuisi vähän hassulta nanoilla silloinkin. Toisaalta never say never, mutta ehkä minulle tekee hyvää marraskuu ilman kirjoittamistressiä...

Nyt kuitenkin vain taputtelen itseäni selkään ja onnittelen itseäni huippuhienosta suorituksesta!

Vain kaksi nollapäivää!!

torstai 23. heinäkuuta 2020

Camp NaNoWriMo -päivitys 4

Sanoja tällä hetkellä kasassa 8820, eli olen aika lailla tasan aikataulussa.

Aiempi kirimiseni osoittautui hyödylliseksi, kun viime viikolla oli useampi päivä, jolloin olin aika poikki, enkä jaksanut keskittyä kirjoittamiseen niin paljon kuin ehkä olisin halunnut. Voin siis hyvällä omallatunnolla hieman taputella itseäni selkään! Sain 12. luvun lopultakin valmiiksi. Se oli työn ja tuskan takana, koska siinä kerrottiin paljon isoja ja tärkeitä asioita. Se tuntuu kyllä olevan yksi iso sotku, jossa infodumpit vaanivat jokaisen kulman takana. Asiat tulevat ehkä selväksi, mutta tunnetasolla se on ehkä vähän köyhä. Tällaisia ongelmia varten on onneksi editointi, joten pitäisi päästä nyt irti omasta turhautumisesta tuohon lukuun ja jatkaa vain eteenpäin.

Edellisessä postauksessa jaoin kappaleen DVR:n soittolistalta, mutta tällä kertaa ajattelin tarjoilla hieman tekstimuotoista inspiraatiotani. Tommy Tabermannin runo Paikka jota ei ole sopii nimittäin DVR:n tunnelmiin, miljööseen ja henkilöihin kuin nyrkki silmään. En tiedä, milloin runo on alun perin julkaistu, mutta itse olen löytänyt sen Tabermannin kokoelmasta Ilma vuodelta 1987.

Paikka jota ei ole

Tapahtukoon mitä tahansa. 

Vaikka eksyisimme
toistemme syrjäkujille
missä huorat vinguttavat
hampaattomia viulujaan
ja likaiset kadut päättyvät seiniin. 
Vaikka ajelehtisimme 
reiteille missä 
majakat sammuvat
ja murheen sutenöörit 
ovat luotseja. 

Tapahtukoon mitä tahansa. 

Olemme nähneet
toistemme silmissä
paikan jota ei ole
ja asuneet siellä. 

Tapahtukoon mitä tahansa. 
Vaikka eksyisimme. 
Vaikka emme löytäisi. 

Tapahtukoon mitä tahansa. 

Tämän jälkeen voimme
sanoa: "Olen ollut
olemassa."

keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Camp NaNoWriMo -päivitys 3

Sanoja kasassa 6499, eli olen vähän yli puolenvälin, kuten kuuluukin.

Kirjoittaminen sujuu tosi hyvin! Ahkeroin viime viikolla muutamana päivänä reilusti enemmän sanoja kuin olisi tarvinnut, ja nyt olenkin ollut jo monta päivää tavoitteestani edellä. Toivon, että hyvä draivi jatkuisi pitkään, jotta tarina etenisi sutjakasti ja pääsisin lopulliseen tavoitteeseeni kivuttomasti. Toivon myös, että ns. varastoon kirjoittamani sanat auttavat sellaisessa tilanteessa, jos esimerkiksi yllättävän kesäreissun takia en ehdi enkä jaksa kirjoittaa.

Sanatavoitteen lisäksi asetin kuukaudelle tavoitteen tehdä lukusuunnitelman lopultakin valmiiksi, ja voin ilokseni ilmoittaa, että se onnistui! En tosin ole aivan satavarma siitä, haluanko, että tarina menee niin kuin olen sen suunnitellut menevän, mutta ajattelin, että kirjoitan ensimmäisen version näiden suunnitelmien pohjalta ja mietin asiaa sitten uudelleen. Eräs pitkäaikainen juonikuvio jäi tästä suunnitelmasta uupumaan, mutta en ole itse asiassa varma, onko se lopulta tarinan kannalta edes tarpeellinen. Joka tapauksessa, enää 21 lukua kirjoitettavana... :D

Päätin myös nimetä luvut, jotta saisin vielä enemmän pohtimista ja päänvaivaa :D Olen aiemmin käyttänyt luvun nimiä JL:ssa (Pusussa ja P:ssa on pelkkä numerointi), jossa asetin itselleni säännöksi sen, että luvun nimi on oltava yksittäinen sana. DVR:ssa en käyttänyt lukujen nimeämiseen mitään kaavaa, mikä osoittautuikin jopa vaikeammaksi kuin vain yhden kuvaavan sanan keksiminen. Inhoan sitä, jos sisällysluettelo spoilaa kirjan tapahtumat (esim. Luku 75, jossa Jormapera kuolee), joten itse olen pyrkinyt sekä JL:n että DVR:n lukujen nimissä siihen, että ne voi lukea tarinaan perehtymättä, eikä siltikään tarinaa aloittaessa tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Toki lukujen nimistä voi arvailla, mihin suuntaan tarina menee (esimerkiksi luvussa nimeltä Memento mori ei todennäköisesti vain silitellä kissanpentuja, tai mistäs sitä tietää), mutta tarinaa lukiessa asiat sitten avautuvat. Vaikka osa lukujen nimistä ovat vielä vähän luonnoksia, koen kuitenkin onnistuneeni nimikokonaisuudessa.

Loppuun vielä yksi biisi DVR:n soittolistalta, jota olen viime aikoina kuunnellut paljon. Tiivistää mielestäni hyvin niitä asioita, joita henkilöt pohtivat (ja musiikkivideokin on hyvä)!


(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Camp NaNoWriMo -päivitys 2

Sanoja kasassa 3246, eli aikataulussa ollaan.

Lomareissun takia jäi kirjoittaminen kokonaan paitsioon pariksi päiväksi, mikä onkin sitten tarkoittanut hyvin raivokasta kirimistä, kun tavoitesanamäärä on niin korkea. Nyt olen kuitenkin taas tavoitteen kanssa aikataulussa, mikä on erittäin hyvä juttu. Kirjoittaminen sujuu tällä hetkellä suhteellisen kivuttomasti, mistä olen iloinen. Pyrin kirjoittamaan sanoja varastoon, jotta huonon päivän sattuessa voin joko päästää itseni helpommalla tai pitää kokonaan tauon.

Vaikka kirjoittaminen itsessään on helppoa, ei tarina ole muuttunut minulle yhtään sen helpommaksi. Kässärin pituus on tällä hetkellä 82 liuskaa, enkä tiedä, olenko edelleenkään edennyt kauhean paljoa tarinan tasolla ja se turhauttaa. Toki pitäisi muistaa se, että kirjoitan ensimmäistä versiota, ja saan dumpata siihen kaiken mieleeni tulevan ja editoida sitä sitten myöhemmin, mutta välillä tuntuu, että tekstin pitäisi olla valmiimpaa ja rytmityksen nopeampaa. Olen myös miettinyt sitä, että vaikka kaikissa neljässä kässärissäni on erilaiset teemat, hahmot ja miljööt, niissä on kuitenkin häiritsevän paljon samankaltaisia piirteitä. Olenko sittenkin vain yhden tempun poni? Noh, jospa nämä fiilikset tästä jossain vaiheessa asettuisivat. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin kirjoittaminen.

Tuskailin ongelmaani myös eräälle ystävälleni.

torstai 2. heinäkuuta 2020

Kesäkuun luetut 2020

Kesäkuussa 2020 luin 13 kirjaa (2800 sivua, 10h 8min), joista kuusi oli spefiä, kaksi nonfictionia, yksi runoja, yksi äänikirja, yksi e-kirja ja viisi uusintaaa.

Atwood, Margaret: Orjattaresi (Orjattaresi #1) 396 s. 
Nousiainen, Miika: Vadelmavenepakolainen 270 s. 
Gabler, Neal: Walt Disney − Amerikkalaisuuden ikoni 661 s. + liitteet
Meresmaa, J.S.: Dodo 157 s. 
Wiggin, Kate Douglas: Villiruusu 199 s. [U] 
Söderholm, Emma Sofianna: Edes hetken elossa 131 s. 
Tabermann, Tommy: Maa − runoja matkalle epätoivon tuolle puolen 69 s. 
Banks, Lynne Reid: Intiaani lipastossa 181 s. [U]
Enoranta, Siiri: Kesämyrsky 285 s. 
Marck, Mary: Luokan ikävin tyttö 190 s. [U]
Rowling, J. K.: Harry Potter and the chamber of secrets (Harry Potter #2) 10h 8min [K] [U]
Mikkola, Marja-Leena: Ovi toiseen maailmaan 172 s. [U]
Poukka, Petteri: Seppo − hyvän mielen konsultti 116 s.

kotimaisia: 8
käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 5
omasta hyllystä: 5
kirjastosta: 2
muualta: 6

Kuukauden aloitin feministisellä klassikkodystopialla. Orjattaresi on ollut pitkään lukulistallani, ja nyt sain viimein aikaiseksi tarttua siihen. Ääriuskonnolliset fundamentalistit ovat kaapanneet vallan Yhdysvalloissa, ja valtion nimi on nykyään Gilead. Lisääntymiskykyisiä naisia on jäljellä enää muutamia kourallisia, ja heidät on alistettu yläluokan synnytyskoneiksi. Heillä ei ole mitään ihmisarvoa, ei edes omaa nimeä, vaan heitä kutsutaan kulloisenkin omistajansa nimellä. Tarinan päähenkilönkään oikea nimi ei koskaan selviä, mutta häntä kutsutaan Frediläiseksi. Orjattaresi on synkkä ja ahdistava kirja, jossa on pelottavan paljon ajankohtaisia aineksia. Kuitenkin tapa, jolla tarina kerrotaan, on todella koukuttava, ja ahmin kirjan melkoista vauhtia. Pelkäsin etukäteen, että kirja olisi liian rankkaa luettavaa aiheensa puolesta, mutta vaikka olisi valehtelua sanoa, että lukeminen oli aina helppoa, arvostin todella paljon sitä, että väkivallalla ei mässäilty turhaan. Lukijalle tuli naisten huono asema selville ilman sitä. Synkkyydestä huolimatta tarinassa on toivonkipinä. Se on melko pieni, mutta se on kuitenkin olemassa. Se tuntuu tärkeältä. Joissain lukemissani arvioissa sanottiin, että fundamentalistien nopea valtaannousu tuntuu epäuskottavalta. Kenties näin onkin, mutta samalla mietin, että suuretkin muutokset voivat tulla nopeasti. Ehkä kirjan kuvaama lähes yhdessä yössä tapahtuva vallanvaihto ei ole 100% uskottava, mutta vähemmän kärjistetysti samankaltainen tapahtumaketju saattaa hyvin olla mahdollinen. Kirjan lopussa jäljelle jää paljon kysymyksiä, mutta vaikka Atwood onkin kirjoittanut tarinalle myöhemmin Testamentit-nimisen jatko-osan, en ole varma, tahdonko lukea sitä. Toisaalta olisi kiinnostavaa tietää lisää Gileadin taustoista, joten en pidä sen lukemista täysin mahdottomana ajatuksena. 

Mikko Virtanen on hyvin tavallinen suomalainen mies, mutta ei kuitenkaan. Hän nimittäin tahtoo olla ruotsalainen, tavallinen, onnellinen ruotsalainen perheenisä. Hän on jo lapsesta asti kokenut olevansa väärän maan kansalainen. Kun tilaisuus ruotsalaiseksi muuttumiseen tarjoutuu, tarttuu Mikko siihen ilman suurempia epäröintejä, vaikka se vaatii lainvastaisia tekoja. Ikään kuin päiväkirjamerkintöinä kerrottu Vadelmavenepakolainen on idealtaan aivan loistava. Nauroin useamman kerran ääneen, kun Mikko kuvaili, kuinka hän parhaansa mukaan eli ruotsalaista elämää Suomessa. Kirja oli parhaimmillaan silloin, kun Mikon ruotsalaisuushaaveet ja niiden toteuttaminen lähtevät aivan todella absurdeille ylikierroksille, silloinkin tätä lukijaa nauratti makeasti. Aivan täydellinen kirja ei kuitenkaan ollut. Mikko kutsuu itseään kansalaisuustransvestiitiksi, mutta käyttää sen kanssa ristiin myös transsukupuolisuutta (kaksi täysin eri asiaa!) ja kaiken lisäksi vielä synonyyminä tilalleen transihmisiä halventavaa nimitystä, useaan kertaan. Myös tapa, jolla vakavaa masennusta ja itsemurhaa käsitellään, sai minut miettimään, onko tällainen käsittelytapa ok edes tällaisen kirjan kontekstissa. Pakka ehkä vähän hajoaa muutenkin loppua kohden. Harmi sinänsä, alkuasetelma on niin herkullinen, että pelkästään sen perusteella olisi voinut antaa kirjalle viisi tähteä. Katsoin myös kirjaan perustuvan elokuvan, kun se sattui Yle areenassa olemaan. Elokuva meni joihinkin aivan omiin sfääreihinsä, enkä siitä sitten sen kummemmin välittänyt. Vaikka se vältti kirjan isoimmat ongelmat omalla kohdallani, se ei tavoittanut kirjan absurdin överiä tunnelmaa, joten suosittelen mieluummin kirjaa. 

Disneyn elokuvat ovat suuri osa (minunkin) lapsuuttani, ja vaikka en suhtaudu aiheeseen enää yhtä intohimoisesti kuin joskus vähän nuorempana, olen edelleen todella kiinnostunut siitä, mitä studio tekee. Walt Disneyn järkälemäinen elämäkerta tuntui siis hyvältä valinnalta, sillä mikäs sen kiinnostavampaa, kuin lukea miehestä, jonka ideoista ja visioista koko jättimäinen (nykyisin ehkä vähän liiankin suuri) animaatiostudio sai alkunsa? No, olin jokseenkin väärässä. Jotain kertoo ehkä se, että luin kirjaa lähes kolme kuukautta. (Toki kirja on paksu, mutta kuitenkin.) Tajusin nimittäin jossain vaiheessa kirjaa lukiessani, että oikeastaan minua kiinnostaisi enemmän animaatioiden teon historia kuin varsinaisesti Walt Disney henkilönä. Tämä oivallus oli melkein harmittava, sillä Gabler on päässyt ensimmäisenä (populaarina) tutkijana käsiksi Disneyn studion ja hänen henkilökohtaisiin arkistoihinsa, minkä vuoksi kirjassa on todella paljon sellaista tietoa, jota ei ole aiemmin ollut saatavilla. Kuitenkin kirjassa suuren osan vie erilaisten sopimusten tekemisen ja sisällön selostus ja pitkiä pätkiä, joissa puhutaan vain siitä, millaiset rahat animaatiobisneksessä liikkuivat. Sen sijaan jonkun elokuvan ilmestyminen saatetaan mainita vain sivulauseessa, oikeastaan ainoat elokuvat, joiden tekoprosessit saavat kunnolla sivuja ovat Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja Fantasia. Näistä animaatio-osuuksista nautin: oli kiinnostvaa lukea, miten animaatiota tehtiin 1930-luvulla ja myöhemmin, millaisia ideoita hyllytettiin ja millainen prosessi oli. Jopa Walt itse jää kirjassa välillä sivuun pitkien talous- ja sopimusselostusten tieltä, osittain toki varmaan siksi, että hänellä ei ollut studion ulkopuolista elämää juurikaan. Pidin kirjassa kuitenkin siitä, että vaikka Waltia usein ylistetään hänen mielikuvituksensa ja sinnikkyytensä ansiosta, hänelle ei piirretä sädekehää. 1920-luvulla animaattorit lakkoilivat, mikä oli Waltille kuin henkilökohtainen loukkaus, mistä johtuen hän teki monia huonoja päätöksiä. Hän ei todellakaan ollut ihminen, jonka kanssa oli helppo työskennellä, eikä kirja onneksi edes yritä väittää niin. Kirjan luettua on tietenkin myös pakko arvostaa sitä, miten Disneyn kaltainen imperiumi on lähtenyt rahapulaisesta animaatiostudiosta, joka on sijainnut milloin missäkin pihavajassa. Walt Disneyn tarina on todellinen amerikkalainen unelma, olkoonkin, että unelmilla on välillä karujakin kääntöpuolia (esimerkiksi Waltin suhde vanhempiinsa). Tämä ei vain ollut minun kirjani. Jos joku sattuu tietämään jonkun (hyvän) Disneyn animaatioiden historiaan keskittyvän tietokirjan, saa vinkata!

J.S. Meresmaan ensimmäinen säeromaani Dodo on myös ensimmäinen spefielementeillä maustettu säeromaani, jonka olen lukenut. (Eipä sellaisia taida tosin kauheasti olla saatavilla muutenkaan, ainakaan suomeksi!) Dodo kertoo Iinasta, jonka olisi saatava ysiluokan numeroita korotettua, jotta hän pääsisi lukioon. Asiaa vaikeuttaa kuitenkin poikaystävä Tuukan vaikea masennus, minkä lisäksi Iinan aikaa vie louhokselta löytynyt outo lemmikki, jota hän kutsuu dodoksi. Kun äiti lähettää Iinan tämän isän luo kesäksi, joutuu Iina jättämään dodon Tuukan ja ystävänsä Saran hoidettavaksi. Dodossa on todella paljon painavia teemoja masennuksesta luonnonsuojeluun ja seksuaalisuudesta vanhemman alkoholismiin, mutta säemuoto tekee siitä kaikin puolin kevyemmän. Jos kirja olisi kerrottu perinteisessä proosamuodossa, siitä olisi tullut helposti hyvin raskas. Ikävä kyllä odotukseni teosta kohtaan olivat nousseet kohtuuttoman korkeiksi, joten kirja oli minulle pienoinen pettymys, vaikka ei se missään nimessä huono ollutkaan. Koska teemoja on paljon, jää osan käsittely melko pintapuoliseksi: esimerkiksi Iinan ja tämän isän suhdetta olisin toivonut käsiteltävän enemmän. Kirja on kuitenkin ihanan kesäinen, huiman vimmainen ja kaunis. Pidin myös erityisesti Iinan ihastuspohdintojen lopputuloksesta, se on harvinainen ratkaisu jopa YA-kirjallisuudessa <3 Lisää spefisäeromaaneja, kiitos!

Päätin luopua muutamasta kirjasta kirjahyllystäni, mutta koska en halunnut tehdä hätiköityjä päätöksiä, päätin lukea mahdolliset poistokirjat uudelleen. Ensimmäisenä vuorossa oli Kate Douglas Wigginin tyttökirja Villiruusu, jonka olin lukenut vain kerran aikaisemmin. Kirja oli tarttunut antikvariaatista mukaani joskus ala-asteen loppupuolella, sillä kansi oli mielestäni tuolloin aivan ihastuttava. Kirja kertoo Rebekka-tytöstä, joka saapuu vanhapiikatätiensä luo kasvatettavaksi. Kirja on hyvin perinteinen tyttökirja: se kertoo Rebekan kasvusta 11-vuotiaasta aikuisuuden kynnykselle. Rebekka muistuttaa luonteeltaan hämmästyttävän paljon Montgomeryn Annaa, mutta vanhapiikatädit, joista toinen on ilkeä ja toinen ymmärtäväinen, tuovat mieleen Runotytön. (Rebekka tosin ei ole orpo, ja hänellä on laaja sisaruskatras.) Hämmästyinkin, kun minulle selvisi, että Villiruusu on julkaistu vuosia ennen Annan nuoruusvuosia! Siitä huolimatta vertasin Rebekan tarinaa väkisinkin Montgomeryn teoksiin. Vaikka teoksissa on paljon samaa, ovat Montgomeryn henkilöt sivuhenkilöitä myöten mieleenjääviä ja mielenkiintoisia henkilöitä. Villiruusussa jopa Rebekka tuntui välillä todella ohuelta ja paperiselta. Myös kirjan kylmän Miranda-tädin muutos ei tunnu uskottavalta, kun taas Runotyttö-Emilian Elisabeth-täti kasvaa itsekin ja kehittyy jo sarjan ensimmäisen kirjan aikana. Koin ongelmalliseksi myös Adam Laddin hahmon: kyseinen hahmo on noin kolmekymppinen mies, joka kiinnostuu Rebekasta jo lapsena. Kun Rebekka on valmistunut koulusta, Ladd juttelee erään Rebekan opettajan kanssa Rebekan tulevaisuudesta, ja toteaa, että Rebekan ei pidä enää opiskella tai työskennellä, ja on omasta mielestä oikeassa, koska kuulemma tuntee Rebekan sydämen. Tästä tuli vähintäänkin epämukava olo, vaikka "romanssi" Rebekan ja Laddin välillä ei sinänsä (onneksi) kirjassa etenekään. Runotytöissä sentään lukijalle tehdään selväksi, että Pönttöselällä ei ole aivan puhtaat jauhot pussissa! Monessa kohdassa tuntuu siltä, että kiinnostavia ja Rebekan kasvun kannalta tärkeitä kohtia ohitetaan olankohautuksella. Villiruusu oli ihan viihdyttävä ja nopealukuinen kesäkirja, mutta paljon parempiakin tyttökirjoja on olemassa. Kansi on kyllä todella kaunis edelleen!

Kuten Neonkaupungin kohdalla, myös Edes hetken elossa -romaania odotin kiinnostuksella juuri siksi, että olin lukenut kirjailijan blogia pitkään ja seurannut käsikirjoituksen matkaa pöytälaatikosta kansien väliin jo vuosia. Edes hetken elossa kertoo abivuotta käyvästä Elsistä, jonka perheessä ongelmia riittää: äiti on jättänyt perheen vuosia sitten, isällä on mielenterveysongelmia ja isoveli Topias on teillä tietymättömillä. Topiasta etsiessään Elsi päätyy Korson huumepiireihin, eikä mene kauaakaan, kun hän itsekin pakenee pahaa oloaan huumeisiin. Kuten arvata saattaa, kyseessä ei ole mikään kevyt tai helppo tarina. Osasin odottaa rankkaa tarinaa, mutta varsinkin eräs loppupuolen käänne tuntui vähän turhankin julmalta, vaikka sitä olisi varmaan pitänyt osata odottaa. Tarina ei kuitenkaan tuntunut överiksi vedetyltä tai epärealistiselta, muutamia kohtia lukuun ottamatta. (Esimerkiksi Elsi tarttuu tarjottuihin huumeisiin suhteellisen pienen harkinnan jälkeen, mikä ei tuntunut kovin uskottavalta hahmon ajatuksiin nähden.) Tarina kuitenkin eteni omaan makuuni vähän liian nopeatempoisesti, eikä koruton kielikään ollut aivan oman makuni mukaista. Toisaalta tällaiseen tarinaan ei olisi kieleksi sopinutkaan mikään kiemurainen krumeluuri, vaan raa'an toteava, joten siinä tapauksessa tyyli on oikea, vaikka se minuun ei uponnutkaan. Myös Taten hahmo jäi vähän mysteeriseksi: kuka koko tyyppi lopulta oli? Vaikka kirjassa uidaan välillä todella syvissä vesissä, toivonkipinä on olemassa, mikä kevensi lukukokemusta tarpeellisesti. Silti kirjan loppuun saatuani minun oli pakko istua jonkin aikaa vain tuijottamassa tyhjyyteen ja järjestellä ajatuksiani. Itse pääsin maailmasta eroon viimeisen sivun jälkeen, mutta joillekin, monille, se on täyttä todellisuutta ja arkea. Todella hyvä esikoisteos joka tapauksessa! Tämä sai muuten kunnian olla ensimmäinen koskaan kokonaan lukemani e-kirja!

Maa oli viimeinen vielä lukematon osa Tommy Tabermannin tästä nimenomaisesta julkaisusarjasta, ja täytyypä todeta, että se oli näistä neljästä kaikista paras! Todella monet runot puhuttelivat minua juuri tässä elämäntilanteessa. Toki kokoelmaan mahtuu joitakin hutejakin, mutta suurin osa runoista on todella hienoja ja vaikuttavia. Kokoelmassa on myös eräs suursuosikkini mukana, todennäköisesti kirjalle alaotsikonkin inspiroinut Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen. Perheen kirjahyllystä löytyy vielä pari Tabermannin kokoelmaa, katsotaan, luenko ne vielä kesän aikana vai vasta joskus myöhemmin.

Intiaani lipastossa oli niin ikään uudelleen luettava mahdollinen poistokirja. Toisin kuin Villiruususta, tästä muistin pitäneeni ala-asteikäisenä yllättävän paljon. Kirja kertoo Omri-pojasta, joka saa syntymäpäivälahjaksi muovi-intiaanin ja vanhan kaapin, johon sopii äidin kätköistä löytyvä avain. Hetken mielijohteesta Omri lukitsee intiaanin kaappiin, minkä seurauksena intiaani muuttuukin eläväksi. Pieneksi Häräksi esittäytyvä intiaani aiheuttaa Omrille sekä ongelmia että iloa. Intiaani lipastossa on viihdyttävä ja vauhdikas lastenkirja, ja lukiessani tajusin kyllä, miksi olin viihtynyt sen parissa niin hyvin. Jotkut tapahtumat nostivat myös vähän isomman lukijan sykettä, ja vaikka muistinkin, kuinka kirja päättyy, se oli kuitenkin hieman haikea kokemus (tämä tunnereaktio oli tosin laimennut, muistan ensimmäisellä lukukerralla itkeneeni melkein silmät päästäni). Kuitenkin kirja oli selvästi vanhentunut, eikä kovinkaan nätisti: intiaanikuvaukset ovat melko stereotyyppisiä. Vaikka Pieni Härkä pitääkin tiukasti kiinni siitä, mitä hänen heimonsa tekee ja ei tee, Omri kuitenkin monesti jättää kuuntelematta häntä ja toimii omien stereotypiodensa mukaan. Koska Pieni Härkä on Omrin armoilla, ei hänen auta kuin alistua. Naishahmot ovat myös melkoisen tylsiä ja yksipuolisia: ainoa, joka ei ole Omrin äiti tai opettaja, tulee mukaan vasta aivan loppumetreillä, eikä sano montakaan sanaa. Sen sijaan hän on kaunis ja hoivaava, ja sehän on ainoa asia, mitä naiselta halutaan, eikös vain? Pidän kyllä kirjan ideasta, ja joistakin Omrin pohdinnoista, mutta kokonaisuus tuntuu vähän ummehtuneelta. Goodreadsista muuten selvisi, että tämä on neliosainen sarja. Seuraavia osia ei ilmeisesti ole suomennettu.

Siiri Enorannan Kesämyrskyn ostin jo aiemmin keväällä, melkein heti sen ilmestyttyä, mutta säästelin sitä kesäkuuhun asti. Minun ei tarvinnut lukea kirjaa kovin pitkälle, kun tiesin jo, että tämä kirja on ehdottamasti Enorannan sitä vähän parempaa tuotantoa. (Mielestäni Enorannan tuotannon voi jakaa karkeasti kahteen: erittäin hyvät ja vähän sitäkin paremmat.) Kesämyrskyn päähenkilö on nuori Andrew, joka pääsee psykiatri-isänsä mukaan maalle rikkaan Royn perheen kartanoon. Andrew on salaa ihastunut perheen poikaan Joshiin, joka johtaa Nokisiipien jengiä. Joshin pikkusisko Penelope on todistanut raakaa murhaa, ja koko kartanon väki on kulkee varpaillaan tytön vuoksi. Rakastuin kirjan miljööseen! Vaihtoehtohistoriallisessa Englannissa ylimystö kulkee erilaisilla lentureilla, jotka käyttävät polttoaineenaan salaperäistä indigoa, ja maaseutukartanoissa eletään 1920-lukua muistuttavaa hulppeaa elämää juhlineen. Juuri mikään ei Royn kartanossa ole sitä, miltä näyttää, eivätkä kaikki hahmot puhu totta toisilleen, toiset eivät myönnä totuutta itselleenkään. Salaisuuksien verkko paljastuu lukijalle pala kerrallaan, ja jouduinkin välillä pohtimaan, että halusinko ahmia kirjaa sivukaupalla, vai säästellä lukunautintoa ja lukea sitä pienissä osissa. Enorannan kieli on jälleen kerran uskomatonta, ja lukeminen oli siksikin äärimmäisen nautinnollista. Täytyy tosin myöntää, että hoksasin erään tärkeän asian olevan valetta jo melko alkuvaiheessa kirjaa, mutta varsinainen totuus yllätti, osittain siksi, että hahmo, joka asiaan liittyi, ei mielestäni käyttäytynyt sillä tavalla kuin hänen olisi tuollaisessa tilanteessa pitänyt. Teki melkein mieli lukea kirja saman tien uudelleen ja katsoa, huomaisiko hänen käytöksessään jotain vihjeitä, kun tietää loppuratkaisun. Joka tapauksessa, Kesämyrsky on ehdottomasti parhaita kirjoja, joita olen tänä vuonna lukenut! Kirja on myös esteettisesti todella miellyttävä. Kun avasin kirjan paketistaan, voihkaisin ääneen pelkästään siksi, että kirja oli aivan upean näköinen.

Luokan ikävin tyttö oli myös poistolistalla ja siksi luin sen uudelleen. Tämänkin olin lukenut vain kerran aikaisemmin. Mary Marckin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pitkään, mutta en ole lukenut kuin tämän. Romaanin päähenkilö on Liisa, joka pitää itseään tylsänä ja harmaana ihmisenä, joka ei koskaan tule pääsemään "intresanttien" luokkatovereidensa seuraan. Sattuman kautta eräs luokan "intresanteimmista" ihmisitä, Nella, tutustuu häneen ja tytöt ystävystyvät. He perustavat salaisen yhdistyksen, johon he ottavat mukaan muutaman tuntemansa pojan. Kirjassa on todella paljon viehättävää kuvausta 1920-luvun helsinkiläisestä kouluelämästä: nuoret pitävät syntymäpäiväjuhlia, retkeilevät lähiseuduilla ja käyvät Fazerilla syömässä leivoksia. (Tähän väliin on pakko kertoa yksi lapsuuteni unelma: Anni Swanin Iris rukka -kirjassa henkilöt käyvät Fazerilla syömässä leivoksia, ja kirja sai kyseisen tapahtuman kuulostamaan niin elegantilta ja upealta, että unelmoin itsekin joskus samasta :D Olin yläasteella, kun jollain Helsingin reissulla kävimme Fazerin kahvilassa. Kokemus ei ollut ehkä yhtä upea ja uskomaton kuin olin odottanut, mutta silti yhä edelleen pelkkä ajatus Fazerin kahvilasta on jotenkin viehättävä :D) Kirja ei kuitenkaan onnistu lumoamaan sillä tavalla kuin olin odottanut, mikä johtuu varmaan osittain siitä, että henkilöt, varsinkin  Nella ja Anto, ovat todella rasittavia tyyppejä. En myöskään pitänyt siitä, että henkilöt haukkuivat jatkuvasti tyttöjä ja sivistystä. Ehkä tämä on ollut kirjan ilmestymisajankohtana hyvin rohkeaa ja erilaista, mutta nykylukijalle jäi vähän ikävä ja ärtynyt olo. Toisaalta pidin todella paljon siitä, että kirjassa tyttöjen ja poikien välillä on tosiaan pelkkää ystävyyttä, eikä romanssia yritetä väkisin tunkea mukaan. Toki pidän romansseista, mutta virkistävää, kun on välillä jotain muutakin! Ehkä voisin lukea jotain muitakin Mary Marckin kirjoja, sillä koululaiskuvaus oli tässä sen verran hauskaa. Jospa ne uppoaisivat minuun paremmin kuin Luokan ikävin tyttö! (Kirjan nimi on kyllä hauska ja jokseenkin samaistuttava :D)

Minua on jo pitkään kiinnostanut lukea loputkin Potterit englanniksi (Viisasten kiven luin alkukielellä vuonna 2015), mutta myös äänikirjamuoto on kiinnostanut, sillä sarjan lukee englanniksi ihanaakin ihanampi Stephen Fry. Salaisuuksien kammiosta ei tarvitse ehkä kirjana puhua sen enempää: kirja ei ole suosikkini sarjasta, mutta siinä on kuitenkin hetkensä, ja nautin ensimmäisten osien lastenkirjamaisuudesta kovasti. Sen sijaan äänikirjakokemuksesta voisin sanoa muutaman sanan. Ensinäkin Stephen Fry lukee kirjaa ihanasti. Hänen äänensä sopii tällaiseen kirjaan täydellisesti! (Noh, jos ollaan rehellisiä, voisin kuunnella hänen lukevan vaikka puhelinluetteloa.) En kaipaa äänikirjoihin mitään kuunnelmamaisia erikoisefektejä, mutta tässä muutamat, harkitut efektit toimivat mainiosti: räyhääjän huuto kaikuu ja Harryn kuulemat kuiskaukset kuulostavat oikeasti vaarallisilta ja pelottavilta. Pelkäsin aluksi, ettei keskittymiskykyni ja/tai kielitaitoni riittäisi kirjan kuuntelemiseen, mutta melko nopeasti huomasin, että koska olen lukenut suomenkielisen kirjan monta kertaa, ei minun tarvinnut kauheasti ponnistella ymmärtääkseni, mitä kirjassa tapahtui. Sen tosin huomasin, että jos ajatus yhtään harhautuu, on kirjaan vaikempi päästä takaisin sisään kuin suomenkieliseen. Silti kyseessä oli todella hauska kokemus, ja kuuntelinkin kirjaa usein parikin tuntia kerralla.

Tähän väliin on tietenkin katsottava elefanttia huoneessa ja puhuttava pieni hetki J. K. Rowlingista itsestään. Hän twiittasi kesäkuussa törkeän transfobisia kommentteja, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän teki niin. Tuntui äkkiä todella väärältä lukea Potteria ja nauttia siitä, varsinkin, kun kuuntelin äänikirjaa, josta ilmesesti menee kuitenkin jotain rahoja kirjailijalle itselleen. Se, että lapsuuden ja nuoruuden idoli osoittautuu suvaitsemattomaksi ihmishirviöksi, on todella kova pala, ja voin vain kuvitella, miltä tuntuu olla trans-taustainen tai muunsukupuolinen Potter-fani tässä tilanteessa. Pottereissa on ehkä omat ongelmansa, mutta ne ovat kuitenkin tärkeä osa lapsuuttani. Rowling on luonut upean fantasiamaailman, enkä voi kuin ihailla tapaa, jolla hän saa seitsemänosaisen kirjasarjan pysymään kasassa loppuun asti. Tämä ei kuitenkaan riitä puolustukseksi sille, mitä hän on sanonut ja tehnyt. Tuskin tulen luopumaan Pottereiden lukemisesta jatkossakaan, mutta pyrin siihen, että en tukisi Rowlingia enää millään tavalla, sillä hän ei ansaitse minun rahojani, henkisestä tuesta nyt puhumattakaan.
Toivon, että kukaan lukijani ei kannata Rowlingia hänen vaarallisissa, julmissa ja typerissä "mielipiteissään". Jos näin kuitenkin on, olet vapaa lähtemään lukijajoukosta. Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys, ja transihmisillä on yhtä suuri oikeus elää ja olla rauhassa kuin cis-sukupuolisillakin. Pyrin parhaani mukaan pitämään blogini turvallisena tilana kaikille ihmisille, eikä Lasisipuliin siten mahdu transfobia (tai mikään muukaan ihmisoikeuksia halventava "aate"). (Toki jokainen tekee virheitä, mutta parhaani yritän! Jos kuitenkin huomaat, että olen jotenkin kammottavan epäkorrekti tai sanon jotain typerää, kerro siitä. Korjaan asian!)

Ovi toiseen maailmaan oli viimeinen poistopinoni kirjoista. Tämän muistelen olleen ala-asteaikojeni suuri suosikki, ja pidinkin tästä yllättävän paljon edelleen! Kirja kertoo tähtitieteestä kiinnostuneesta Teemu-pojasta, joka on pihapiirinsä suosituin lapsenvahti, vaikka joutuukin sen vuoksi kiusaamisen kohteeksi. Joulun ja uuden vuoden välipäivinä hän on lupautunut kastelemaan naapurin fysiikan opiskelijan kasveja, mutta törmää asunnossa kummalliseen Barbara-tyttöön. Pian paljastuu, että Barbara on tullut toisesta maailmasta ja tarvitsee kipeästi Teemun apua. Tämä on kaikin puolin viihdyttävä lasten fantasiakirja! Noh, ehkä tämä ei iskenyt yhtä lujaa kuin aikoinaan pikku-Celelle, mutta kyllä minä viihdyin edelleenkin. Tykkäsin todella paljon Teemusta, sillä hän on todella hyvä hahmo, ja lapsenvahtiharrastuksineen vähän erilainen poikahahmo, mihin kirjallisuudessa useimmiten törmää. Niin paljon kuin Teemusta pidinkin, huomasin, että kirja olisi ehkä toiminut paremmin, jos Barbara olisi ollut päähenkilö. Nyt nimittäin Barbaran maailma jää vähän sekavaksi ja lukijalla on enemmän kysymyksiä kuin mihin saadaan vastaus. Toisaalta Teemun kasvutarina on kiva, mutta koska Barbaran maailma on todella kiehtova, olisin toivonut kirjan keskittyvän enemmän siihen, varsinkin, kun toinen maailma mainitaan jo kirjan nimessä. Nyt se jää vähän sivumausteeksi Teemun kasvutarinassa. Tämä onkin ainoa kirja poistopinostani, joka sai hyllyyni jäädä.

Somessa julkisuuteen ponnahtaneen Seppo-koiran kirja kulkeutui meille kirjastosta, ja koska se ei kovin paksu teos ollut, päätin sen itsekin lukaista, vaikka suhtauduinkin hieman skeptisesti kirjaan, josta olin kuullut vähän nihkeitä kommentteja. Kirjassa on paljon kuvia ja kertomuksia Sepon seikkailuista. Vähän mietin lukiessani, että onko eettistä, että koiraa käytetään näin kaupallisiin tarkoituksiin, mutta kirja mainitsee useamman kerran, että esimerkiksi kaupallisissa yhteistöissä mennään Sepon ehdoilla ja yhteistyökumppanit valitaan tarkkaan. Myös se, miten paljon Seppo tekee vapaaehtoistyötä, on kunnioitettavaa. Mietin kuitenkin myös sitä, että eihän Sepon omistaja ("iskä", kuten sekä Seppo että kirjailija itse toteaa) voi tietää, onko koira oikeasti "loistotuulella" vai ei. Uskon kuitenkin, että sheltistä pidetään hyvää huolta, ja ainakin kirjasta välittyy se, että Seppo on omistajalleen todella tärkeä kaveri. Ihan söpö kirja, mutta ei nyt mikään kirjallisuuden merkkiteos. Kyllähän sen nyt lukaisi, eikä tästä nyt pahalle mielelle tullut :)


Kollaasin tekemisessä oli todella paljon teknisiä ongelmia, joten tästä nyt puuttuu kuva Salaisuuksien kammiosta. Kun huomasin asian, olin jo niin turhautunut koko hommaan, että päätin, että mennään tällä nyt. 

*********

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti: Seppo − hyvän mielen konsultti
11. Vaihtoehtohistoria: Kesämyrsky
27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani: Dodo
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan: Edes hetken elossa

Kesäkuu tuntui yhtä aikaa todella pitkältä (tuntuu, että kuukauden ensimmäisten kirjojen lukemisesta olisi todella pitkä aika) mutta samalla päivät hujahtivat ohi tuosta noin vain (miten ihmeessä nyt voi olla jo heinäkuu??). Kesäkuussa jatkoin elämääni suhteellisen samalla tavalla kuin jo aiemmin keväällä: vietin päiväni lukien kirjoja, auton ajamista harjoitellen ja stressaten, Great British Bake-Offia katsellen... Lisäksi kirjoitin DVR:aa eteenpäin ja yhden novellin, jonka julkaisin juhannuksena blogissakin. Näin jopa paria kaveria ensimmäistä kertaa talven jälkeen, joten tuskin kyseessä oli aivan todella huono kuukausi :) Talviturkinkin kävin viskaamassa lampeen. 30 asteen helteet olivat vähän liikaa, mutta nyt kun täällä on satanut monta päivää putkeen, sitä aivan toivoo, että elohopea edes hipoisi hellerajaa. (Jo se on kumma kun mikään kelpaa :D)

Kuten jo tästä postauksesta kävi ilmi, olen luopumassa muutamista kirjoistani, joten muistutan vielä siitä! Kaikki kirjat ovat yhä vapaana, joten kannattaa nyt käydä tutkimassa, josko joku niistä kiinnostaisi vaikkapa kevyeksi kesäkirjaksi. Käy kurkkaamassa tästä postauksesta yksityiskohdat :)



Olavi Uusivirta esiintyi keväällä Yle Olohuoneessa Lauantain toivotut -konsertin merkeissä, ja myöhemmin hänen tuossa konsertissaan soittamista biiseistä koostettiin levy, niin ikään nimeltään Lauantain toivotut. Muutaman Olavin oman biisin lisäksi levyllä on covereita suomalaisia klassikkokappaleita, joista Vihreät niityt herätti minussa aivan omia tuntemuksiaan. Olin unohtanut kokonaan tämän kappaleen olemassaolon, vaikka olinkin sen pienenä kuullut lukuisia kertoja. Siinä on sellaista kaunista kesäyön taikaa <3