Paluureittejä metsään ja parantajan taloon

P:n kakkosversio valmistui maaliskuussa, ja siitä asti se on ollut lepovuorossa. Ensiksi ajattelin jatkavani editointia elokuussa, mutta esilukijapalaute vaatikin hieman enemmän sulateltavaa. Syyskuussakaan en välttämättä vielä pääse editoinnin pariin, koska suunnittelu vie aikaa. Jospa lokakuussa pääsisin varsinaiseen kirjoitustyöhön! Sitä ennen yritän löytää vanhan paluureitin metsään ja parantajan taloon ja etsiä myös uusia polkuja. 

(Metsä ja parantajan talo ovat todella keskeisiä paikkoja tekstissä, mutta täytyy myöntää, että näin ilmaistuna ainakin itse saan hyvin erilaisen kuvan kässäristä kuin mitä se oikeasti on :D mutta se lienee sivuseikka.) 

Eniten uudelleenrakennusta vaatinee iso sivujuoni. Sain siihen liittyen palautetta, joka inspiroi laittamaan koko rakenteen uusiksi. Tällä hetkellä sivujuoni on ehkä enemmänkin "juoni" (rakkaita terveisiä esilukijalleni, joka aina moittii jänniteongelmiani :D), mutta luulen, että suunnittelemillani muutoksilla se luo tarinaan uutta potkua. Tämä vaatii hyvää suunnittelua, ja voi olla että tälläkin kertaa aloitan editoinnin sivujuonen rakentamisesta. Lisäksi päätarinaan täytyy hieman lisätä panoksia, että jännite pysyy sielläkin kasassa. Juonen takia tämä on ehkä hieman haastavaa, mutta uskon, ettei kuitenkaan mahdotonta. Myös kielivirheitä ja huolimattomuuksia teksti suorastaan vilisee, joten niitäkin täytyy korjailla. 

Kuvakaappaus P:n Pinterest-taulusta

Editoinnin aikataulusta minulla ei ole vielä täyttä varmuutta. Vähän itsellenikin yllätyksenä aloitin harjoittelun tässä kuussa, ja se tulee viemään elämästäni suuren osan syksyllä. Lisäksi minun täytyy suorittaa joitain kursseja (ei kauhean montaa kuitenkaan, onneksi!) ja noh, ehkä graduakin jonkin verran. Jos saisin aloitettua editoinnin syyskuun lopussa tai lokakuun alussa, saattaisin saada kässärin seuraavan version valmiiksi alkuvuodesta 2024. Sitten täytyy vielä käydä teksti ainakin kerran läpi kirjoitusvirheiden vuoksi. Kustantamoon P lähtisi ehkä siis kevään korvalla. Kärsimättömyys vaivaa, mutta aikataulussakin täytyy olla valmis olemaan joustava ja armollinen. 

Paris Paloman kappale labour on ollut ahkerassa kuuntelussa koko kesän ajan. Eräs P:n tärkeimmistä teemoista on sukupuolten väliset valtasuhteet, joten biisin sanat osuvat kässärin teemaan kuin nyrkki silmään. Vaikka kukaan päähenkilöistä ei ole täsmälleen laulun kuvaamassa tilanteessa, kyseinen tilanne ei valitettavasti tässä fiktiivisessäkään maailmassa ole ennenkuulumaton. "Miksi naisten pitää aina kannatella miehiä?" kysyy eräs päähenkilöni, ja se tiivistää melko hyvin myös labourin tunnelman. Liitän tähän pätkän sanoituksista, samoin kuin kappaleen musiikkivideon, jonka suosittelen ehdottomasti katsomaan! 

"All day, every day, therapist, mother, maid

Nymph then a virgin, nurse then a servant

Just an appendage, live to attend him

So that he never lifts a finger

24-7, baby machine

So he can live out his picket fence dreams

It's not an act of love if you make her

You make me do too much labour"

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Kesä-ämpärin sisälmykset

On tullut taas syksy, joten aika kurkistaa ämpärilistaan! 

Kesällä 2023 minä

☀ opiskelen.

Suunnitelmissani oli tehdä kolme kurssia, jotka minulta olivat jääneet keväältä. Minun oli tarkoitus tehdä kurssit touko-kesäkuun aikana, mutta totesin, että töiden ohella se on todella vaikeaa, joten kurssien suorittaminen valui heinäkuun ja kesälomani alkuun. Sain kaksi kurssia suoritettua, kolmas kurssi jäi syksylle. Tulipahan taas konkreettinen muistutus siitä, että opiskelun ja työn yhdistäminen on vaikeaa. 

☀ luen graduaineistoa ja tutkimuskirjallisuutta.

Kuten edellisestä kohdasta voi arvata, graduaineistonkaan lukeminen ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Joitain aineistoni tekstejä sain luettua ja muistiinpanoja tehtyä, mutta tutkimuskirjallisuus kerää edelleen pölyä kirjahyllyssä. Sentään sain käytyä arkistossa skannaamassa aineistoni loppuun! Toivon, että minun ei tarvitsisi enää käydä arkistossa, mutta voi olla, että minun pitää tehdä vielä uusi ekskursio joko syksyllä tai keväämmällä. 

☀ testailen jäätelöitä.

Söin kyllä jäätelöä, mutta uutuuksia en tainnut juurikaan syödä. Kolmen kaverin piparkakkutuutin söin, se oli hyvää! 

Juhannuspäivän rakkausperuna!

☀ luen non-fictionia omasta hyllystä.  

Luin kesällä paljon, mutta oman hyllyn non-fictioneista sain luettua vain Jantso Jokelinin ja Touko Hujasen Joutoretki-kirjan. Voisi oikeastaan sanoa, että ei määrä vaan laatu: Joutoretki on ehdottomasti vuoteni helmiä jo tässä vaiheessa! Luin kirjaa kesälomareissullani pitkin Suomea, ja siihen se sopi aivan täydellisesti. Olen suositellut kirjaa lähes kaikille tutuilleni, niin suuren vaikutuksen se minuun teki. 

☀ kirjoitan novellin valmiiksi. 

En kirjoittanut. Suurimman osan kesästä vietin niin, että kodissani oli toinenkin ihminen, ja tämä häiritsi jotenkin liikaa kirjoittamisrutiineitani. Niinäkin hetkinä, kun olin yksin, kirjoittaminen ei ollut se vaihtoehto, johon tartuin. En ole kirjoittanut proosaa huhtikuun jälkeen, jos ei lasketa erästä pientä kuvausta, jonka kirjoitin käsin vihkoon heinäkuussa. Runoja sentään on syntynyt jonkin verran. 

☀ teen jonkun reissun. 

Tein! Jossain vaiheessa heinäkuuta totesin, että en tainnut olla kesä-heinäkuun aikana kokonaista viikkoa kotona kuin yksi tai kaksi kertaa. Kävin totta kai useamman kerran kotikotona ja mummolaankin ehdin, mutta lisäksi matkustin parikin kertaa Helsinkiin ja kerran Raumalle, jälkimmäisessä en ollutkaan koskaan käynyt! Suurin reissuni oli "etelänlomani" Hankoon, jonne matkustin yksin ja olin siellä kaksi yötä. Olin käynyt Hangossa lapsena, mutta reissu sekoittui päässäni moneen muuhun lapsuuden kesälomareissuun, joten ajattelin, että voisin lähteä sinne. Kolme päivää melko päämäärätöntä haahuilua sai minut tuntemaan itseni lähinnä 1800-luvun hysteerikoksi, joka oli lähetetty merenrannalle toipumaan :D Reissuun mahtui enemmän kävelyä kuin odotin, kirpparilla käymistä, pari söpöä kahvilaa sekä ihana iltahetki rantakalliolla, kun istuin lukemassa ja syömässä mansikoita. Vaikka reissaaminen väsyttikin, oli kivaa kuitenkin reissata, kun viime kesänä en päässyt töiden takia oikeastaan minnekään. Vahinko otettu takaisin! 

☀ käyn yökävelyllä. 

Jaa-a, voikohan tämän laskea tehdyksi? Pari kertaa kävelin myöhään illalla riennoista kotiin, mutta varsinaiseksi "yökävelyksi" en ehkä niitä nimittäisi. Toisaalta eräs lämmin heinäkuinen yö jäi erityisesti mieleen, kun ulos astuessa laskeva aurinko värjäsi taivaan vaaleanpunaiseksi ja ihana illanvietto ystävien kanssa sai minut tanssahtelemaan ja kirmailemaan. 

Töissä muistilappuun syntyi monenlaista kiemuraa.

☀ pidän kestit. 

Pidin! Syntymäpäivääni oli juhlimassa muutama ystäväni, ja pöytä suorastaan notkui antimista. Rakastan emännöintiä, ja synttärikestini olivatkin oikein onnistuneet kestit emännällekin! 

☀ vien itseni lukupiknikille

Vein, mutta harmikseni vain kerran. Se oli ihan mukava piknik (vaikka lähellä oleva seurue kuunteli varmaan kolme eri Cha cha cha -remixiä ja muita vastaavia veisuja), sain hyvin kirjoja luettua eteenpäin. Join teetä, söin banaanileipää ja nautiskelin kesäillasta. Olisi ollut kivaa tehdä lukupiknikejä enemmänkin, mutta tämä meni nyt näin. Toisaalta piknikiksi voi varmaan laskea myös Hangon rantakalliolla istuskelun ja lukemisen, olihan minulla sentään mansikoita! 

Kesä 2023 jää mieleeni varmasti monista syistä. Ensinäkin vietin sitä harjoittelussa, joka on mahdollisesti paras työkokemukseni tähän mennessä ja lisäsi intoa unelma-alaani kohtaan. Toiseksi minulla oli kuukauden mittainen (tosin palkaton) kesäloma, jolloin tein kaikenlaista ihanaa, kuten kesälomalla kuuluukin. Kolmanneksi asumiskuvioni olivat erilaisemmat kuin koskaan aikaisemmin, ja vaikka se aiheutti välillä hankaluuksia, pääosin sekin oli mukavaa ja ainakin todella mieleenjäävää. En kirjoittanut juurikaan, mutta luin paljon ja näin monia ystäviäni, se lienee ehkä kaikkein tärkeintä! <3

Iltahetki Hangon kallioilla. "Mahtaako tunnistaakaan sua, kun tuut sieltä! Koet jonkun uudelleensyntymän kun on nii idyllistä haahuilua," ystäväni sanoi minulle, kun lähetin hänelle tämän kuvan.

Miten teidän kesänne meni? 

Elokuun luetut 2023

Elokuussa 2023 luin 12 kirjaa (2802 sivua, 17 h 33 min), joista viisi oli spefiä, kolme sarjakuvaa, yksi runokirja, yksi englanniksi luettu, kolme uusintaa, kaksi e-kirjaa ja kaksi äänikirjaa.

Meresmaa, J.S.: Tytär hämärän, piika pimeän (Rauniara-duologia #1) 299 s. 

Somersalo, Aili: Mestaritontun seikkailut 3 h 56 min [K]

Creech, Sharon: Rubiininotko 339 s. [U]

Strömman, Kasper: Tallipiällikko 86 s. 

Oseman, Alice: Heartstopper 1 263 s. + liitteet

Södergran, Edith: Elämäni, kuolemani ja kohtaloni: kootut runot 270 s. 

Gier, Kerstin: Rubiininpuna (Rakkaus ei katso aikaa #1) 197 s. (e-kirja) [U]

Saisio, Pirkko: Elämänmeno 181 s. (e-kirja)

Wilder, Laura Ingalls: Pitkä talvi preerialla 265 s. [U]

Collins, Karin: Säilyt sydämessäin (Hanko-trilogia #1) 13 h 34 min [K]

Aalto, Anne-Maija: Mistä valo pääsee sisään (Korento #2) 320 s. 

Thompson, Craig: Blankets 582 s. 

kotimaisia: 7

käännöskirjoja/luettu englanniksi: 5

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 5

muualta: 5

J.S. Meresmaan uusi fantasiasarjan avaus kiinnosti todella paljon. Mifonki-saaga todisti, että Meresmaa taitaa korkean fantasian kirjoittamisen, mutta viime vuosina hän on kokeillut paljon muiden genrejen parissa. Siksi Tytär hämärän, piika pimeän innosti jo pelkästään sillä, että se on korkeaa fantasiaa! Kirja sijoittuu Rauniaran maailmaan, jossa vallitsee ikuinen syksy. Päähenkilöinä toimivat nuori tietäjäoppilas Malka ja kunnianhimoinen elonseppä Arona. Malka löytää metsästä hylätyn vauvan, joka osoittautuukin maagiseksi tapaukseksi. Samaan aikaan pääkauningissa Arona tekee mullistavan löydön, jonka seurauksena hän kuitenkin tulee väliaikaisesti karkotetuksi seppien pajasta. Vaikka tytöt eivät kirjan aikana kohtaa toisiaan kertaakaan, heidän tarinansa kietoutuvat yhteen tiukasti ja peruuttamattomasti. Vaati todella pitkän ajan, että pääsin kunnolla sisään kirjan maailmaan. Meresmaa ei tuhlaa sivuja maailmansa selittämiseen, vaan lukija pudotetaan keskelle uutta maailmaa ja siellä täytyy selvitä itse. Jo ensimmäisillä sivuilla vilisee omituisia otuksia ja termejä, joiden merkitys täytyy päätellä kontekstista. Arvostan, että ensimmäistä kymmentä sivua ei käytetä siihen, että selitetään koko maailmanhistoria ja sen erikoispiirteet, mutta olin lukiessani monta kertaa todella hukassa, varsinkin alussa, eikä kirjan lopussakaan kaikki Rauniaran ulottuvuudet olleet minulle täysin selviä. Miljöö oli kyllä kiehtova, siinä en väitä vastaan: se yhdisteli mielenkiintoisesti suomalaista kansanperinnettä ja steampunkia. Siihen sisäänpäämisen vaikeus kuitenkin hankaloitti tarinankin imuun pääsemistä, vaikka siinä jatkuvasti tapahtuikin. Lopulta tarina kuitenkin veti hyvin mukaansa, ja sivut alkoivat kääntyä hyvin ripeään tahtiin. Juonenkäänteet eivät olleet ennalta-arvattavia, ja vaikka aavistelinkin jotain juonenkäänteitä, tarina yllätti silti. Meresmaan kieli todella nautinnollista luettavaa, niin rikasta ja kuvailevaa! Tämä jäi sen verran jännittävään paikkaan, että maltan tuskin odottaa jatko-osaa. Onneksi se ilmestyy keväällä!

Tutustuin Aili Somersalon Päivikin satuun alle kouluikäisenä mummolassa, kun mummo luki sitä minulle. Ihastuin ikihyviksi tähän kauniisti kuvitettuun satuun, mutta voi miten minua harmitti sen lopetus, joka tuntui jäävän aivan kesken! Siihen nähden, miten paljon Päivikin sadusta pidin, tuntuu hassulta, etten mielestäni ollut koskaan lukenut sen (itsenäistä?) jatko-osaa Mestaritontun seikkailuja koskaan loppuun asti. Törmäsin äänikirjaan Bookbeatissa, joten päätin paikata aukon yleissivistyksessä ja lukea kirjan. Ikivanha Mestaritonttu vartioi Satumaan kuninkaan linnaa, kunnes kuningas hermostuu Mestaritonttuun ja ajaa tämän tyytymättömänä matkoihinsa. Loukkaantunut Mestaritonttu lähtee etsimään onneaan muilta mailta ja saa kuulla kiven alle vangitusta prinsessasta. Mestaritontun seikkailut on sympaattista satufantasiaa, jossa on mukavan kansansatumainen maailma hahmoineen. Mestaritonttu itse on vallan mainio hahmo, noita Sammaleisesta nyt puhumattakaan! Juonellisesti tarina noudattelee satujen kaavaa, eikä siksi pääse varsinaisesti yllättämään, mutta ei se oikeastaan haitannut. Pidin Somersalon kerronnasta kovasti, ja sitä oli ilo kuunnella. Tosin tarinan loppumetreillä Mestaritonttu itse jää syrjään, ja juonen jännite lopahtaa. Vaikka seikkailu merenkuninkaan maassa onkin mielenkiintoinen, tuntui, ettei se kuulunut tähän kirjaan, vaan olisi voinut olla oma seikkailunsa. Toisaalta oli ihanaa saada vihdoin tietää, mitä Päivikille tapahtuu, koska tämä asia oli vaivannut minua jo lapsesta asti. Loppupuolen pikaromanssit olivat jopa koomisen ärsyttäviä, mutta toisaalta sellaiset taitava satuihin kuulua :D Suosittelen muuten ehdottomasti tämän tarinan kokemista juuri äänikirjana! Seela Sella on ihana lukija, ja satukirjaa on mukavaa nimenomaan kuunnella. Pitää kuitenkin etsiä jossain vaiheessa myös fyysinen kirja käsiini, jotta pääsen selailemaan Onni Mansneruksen kuvitusta!

Luin Sally Creechin Rubiininotkon juuri ennen seiskaluokkaa, ja tuolloin olin voimakkaasti sitä mieltä, että kirja oli yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Sittemmin kirja on pulpahdellut mieleeni säännöllisen epäsäännöllisesti, ja viimeisimmän kerran viime keväänä. Pian tämän jälkeen satun bongaamaan kirjan yliopistolla vaihtohyllystä. Tämän oli pakko olla jotain universumin johdatusta, koska olin juuri ajatellut kyseistä kirjaa, joten nappasin sen mukaani odottamaan uudelleenlukua. Rubiininotkon pääosassa on kaksoset nimeltään Dallas ja Florida. Heidät on vastasyntyneinä vauvoina hylätty ankean orpokodin portaille, ja koko lapsuutensa heitä on kierrätetty sijaiskodista toiseen, joista heidät on aina palautettu takaisin orpokotiin. Vanhempi pariskunta Tiller ja Sairy elää kahdestaan Rubiininotkossa lasten lennettyä ulos pesästä. He molemmat haaveilevat matkustamisesta, ja koska heidän matkasuunnitelmansa suuntautuvat eri paikkoihin, he päättävät hakea orpokodista kaksi lasta matkaseurakseen. Huonosti kohdellut kaksoset suhtautuvat pariskuntaan epäluuloisesti, ja Tiller ja Sairykin joutuvat miettimään, osaavatko he enää toimia lasten kanssa, kun omat lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Aikuislukijalle Rubiininotko ei noussut "ihan kiva" -tasoa korkeammalle. Tarina on ihan sympaattinen ja sydämellinen, mutta selvästi nimenomaan lapsilukijoille suunnattu. Kieli ja juonenkuljetus on helppoa, fonttikin on valtavan iso ja väljä. Luvut ovat parin sivun mittaisia, juoni kulkee epäuskottavan helposti eteenpäin, ja henkilöt ovat loppujen lopuksi melko yksioikoisia. Loppupuolen retkeilykohtaukset olivat myös jokseenkin pitkäveteisiä ja toisteisia, vaikka kuljettivatkin tarinaa eteenpäin. Rubiininotko ei ole varsinaisesti huono kirja, mutta en ole enää kohderyhmää. Ihan hyvä välipalakirja kuitenkin nopealukuisuudessaan. 

Muistan kiinnittäneeni kirjasomessa huomiota Kasper Strömmanin Tallipiällikköön sen ilmestyessä, mutta vasta kun joku (en kuollaksenikaan muista kuka! Saa ilmiantaa itsensä) bloggasi siitä tämän kevään tai kesän aikana, totesin, että kirja oli tosiaan jäänyt lukematta, ja lainasin sen kirjastosta. Sarjakuva kertoo Hansista, joka autotallia siivotessaan törmää autotallin haltiaan, Tallipiällikköön (joka ei siis ole tonttu, siitä hän on tarkka). Samaan aikaan Hansin vaimo Birgitta löytää olohuoneesta norsun. Entä mitä hämärää puuhaa naapurin Ilpo pihallaan? Kasper Strömmanin tyylin tuntien Tallipiällikkö on ihanan absurdi ja pöhkö. Se nauratti monta kertaa ääneenkin, ja yksinkertaisesti piirretyt hahmotkin olivat yllättävän ilmeikkäitä. Sarjakuvan juoni jäi aika kepoiseksi, mutta ei se oikeastaan haitannut, sen verran monta kertaa sain tämän kanssa kiherrellä. Epilogin tosin olisin joko leikannut pois tai sitounut juoneen mukanaan, se jäi todella irralliseksi.

Heartstopper-hehkutukselta on ollut mahdotonta välttyä somessa. Sarjakuva kertoo teini-ikäisistä Charliesta ja Nickistä, jotka päätyvät istumaan vierekkäin luokkahuoneessa, ja ystävystyvät. Tosin Charlie ei vain ystävysty, vaan myös ihastuu Nickiin korviaan myöten. Homoutensa takia kiusattu Charlie kuitenkin varoo visusti, ettei paljasta Nickille tunteitaan. Heteroon ihastumisesta tuskin seuraa mitään hyvää. Heartstopperia kehutaan moneen otteeseen suloiseksi ja sydäntälämmittäväksi, eivätkä kehujat ole väärässä. Haparoiva teini-ihastus on söpöä, henkilöt ovat sympaattisia ja ihanan ilmeikkäitä. Tarina sen sijaan ei ollut mikään tajunnanräjäyttävä: tuntui, että olen lukenut saman tarinan monta kertaa ennenkin. Vaikka tässä oli jotain elementtejä, joihin ei ihan jokaisessa sateenkaari-YA:ssa törmää, kuten myrkyllisen parisuhteen kuvaus, monet juonikuviot tuntuivat melkoisen nähdyiltä. Tämä oli kuitenkin vasta ensimmäinen osa, joten uskon, että tarina paranee edetessään. Kirja nimittäin loppui sellaiseen kohtaan, että pakkohan tämän lukemista on jatkaa. 

Sain Edith Södergranin kootut runot lahjaksi ysiluokan päättyessä, mutta kirja sai odotella hyllyssä lukemistaan melkoisen monta vuotta. Alkuvuodesta huomasin, että Södergranin kuolemasta tulisi tämän vuoden kesäkuussa kuluneeksi sata vuotta, joten totesin, että nyt on ehkä korkea aika tarttua hänen runoihinsa. Luin kirjaa hitaasti pitkin kevättalvea ja kesää. Elämäni, kuolemani ja kohtaloni -kokoelmaan on koottu Södergranin kaikki runot, ja lisäksi siinä on vielä muutamia muita tekstejä ja aforismeja. Ensimmäinen kokoelma on yksinkertaisesti nimetty Runoja. Sen runoissa on kauniisti kirjoitettua surua ja tuskaa, mutta myös yllättäviä pilkahduksia valoa ja iloa. Sitä seuraavan Syyskuun lyyran koin vaikeatajuisemmaksi ja raskaammaksi. Siinä oli joitain todella hienoja säkeitä ja runoja, mutta kokonaisuus ei puhutellut. Ainakin teoksen nimi oli onnistunut, sen verran monta kertaa lyyramotiivia käytettiin. Kolmas kokoelma, Ruusualttari, ihastutti minua hienoilla runoillaan, joista syntyi voimakkaita mielikuvia. Pidin erityisesti Fantastique-osiosta! Tulevaisuuden varjossa puolestaan on paljon kuolemakuvastoa ja synkkää tunnelmaa, mutta ihastuin voimakkaaseen elämäntahtoon, joka runoissa sykkii. Viimeinen kokoelma Maa, jota ei ole tarjosi löydetyn rauhan teemaa, joka nimirunon ohella vetosi minuun kovasti. Pitkät runot olivat kuitenkin tässä hetkessä keskittymiselle jotenkin haastavia. Ajattelin etukäteen, että Södergranin runot olisivat herkkiä, riutuvan runotytön säkeitä, joten yllätyin niiden voimasta, raivokkuudesta ja elämänhalusta. Kuolema on ymmärrettävästi läsnä, mutta ei hallitse. Mielestäni Södergranin vahvuus on ehdottomasti elävien mielikuvien loihtimisessa: monesti jäin ihastelemaan kielikuvia ja maisemia, joita runoissa oli. Välillä kuitenkin koin runot hyvinkin haastaviksi, mikä ei ole huono asia. Samasta syystä olen todella iloinen, että minulla on kirja omassa hyllyssäni, jotta voin palata siihen milloin tahansa. Luulen, että monet runot vaativat useamman lukukerran ja ehkä ajallista etäisyyttä lukuhetkien välillä. Suosikkikokoelmani oli mahdollisesti Tulevaisuuden varjo, mutta myös Runoja ja Ruusualttari tekivät vaikutuksen. 

Myös Rubiininpuna oli uusintaluku, ja sattumalta luin senkin vuonna 2012, kuten toisenkin Rubiini-alkuisen kirjan tässä kuussa :D Luin kirjaa e-kirjana töissä lounas- ja kahvitauoilla, ja miten ihana kokemus olikaan palata tämän pariin! Rubiininpuna kertoo 16-vuotiasta Gwendolynistä, jonka suvussa kulkee aikamatkustuksen mahdollistava geeni. Koko elämänsä Gwendolyn on luullut, että geeni on hänen nirppanokkaisella serkullaan Charlotella, mutta eräänä tavallisena koulupäivänä Gwendolyn matkustaakin yllättäen ajassa itse. Siitä alkaakin melkoinen pyöritys, kun Gwendolyn päätyy aikamatkustajien salaseuraan, joka on täynnä sääntöjä ja salaisuuksia. Olisi tarpeeksi ärsyttävää, että Gwendolynille ei suostuta kertomaan mitään, ja hän joutuu matkustamaan milloin mihinkin aikakauteen, mutta hänen kanssaan menneisyyteen matkustaa Gideon, joka on paitsi todella raivostuttava, myös raivostuttavan komea. Gierin eri sarjojen päähenkilöt ovat usein samasta puusta veistettyjä, reippaita, sarkastisia, fiksuja ja vähemmän "muiden tyttöjen" kaltaisia, eikä Gwendolyn ole tästä mikään poikkeus. Toisaalta yli 10 vuotta vanhassa kirjassa tämä on helpompi antaa anteeksi. Sisäistetty naisviha ei myöskään ole yhtä voimakasta kuin joissain lukemissani YA-kirjoissa (esimerkiksi Armonvuosi, looking at you). Rubiininpunan juonenrakennus on hieman epätasaista: kaikki toiminta painottuu loppuun. Toisaalta aikamatkustus vaatii melko paljon pohjustusta, ja viihdyin kirjan parissa silloinkin, kun siinä vain pohjustettiin tulevia tapahtumia. Romanssin rakennuksen koin isommaksi ongelmaksi. Siinä oli hyvät mahdollisuudet hitaaseen enemies to lovers -romanssiin, mutta kuvio romautetaan nopeasti, ja Gwendolynin mielipide Gideonista muuttuu hetkessä. En muutenkaan ole mikään "tapasimme eilen ja nyt olemme todella rakastuneita" -kuvion fani, ja se on tässä sarjassa hyvin voimakkaasti läsnä. Kritiikistä huolimatta Rubiininpuna oli edelleen viihdyttävä, humoristinen ja ihanan kepeä välipalakirja. Tällä hetkellä menossa on jo Safiirinsini! 

Pirkko Saision Elämänmenoon törmäsin sattumalta Bookbeatissa saatuani Rubiininpunan luettua, joten päätin paikata aukon sivistyksessä ja lukaista Saision esikoisteoksen. Aiemmin olin lukenut Saisiolta kirjan Spuuki Spaidermän ja raju nonna, joka oli melkoisen erilainen kuin Elämänmeno jo teemoiltaan. Elämänmeno kertoo Helsingin Kalliossa elävästä viisihenkisestä työläisperheestä 1950-luvulta alkaen 1960-luvun alkuun. Keskushenkilöiksi nouseevat perheen vanhin tytär Marja ja hänen äitinsä Eila. Eila on todella voimakastahtoinen, elämän kovuudessa itsekin kovettunut nainen, jolla ei aina riitä ymmärrystä herkälle ja taiteelliselle tyttärelle. Vuodet vierivät, elämän kohokohdat ja aallonpohjat seuraavat toisiaan. Elämänmeno on tälle kirjalle aivan täydellinen nimi! Saisio kuvailee tarkasti, ja lukija saakin kaikki aistit täyteen 1950-60-luvun Kalliota. Saision kirjoitustyyli ja tapa rakentaa tarinaa kiehtoivat todella paljon myös. On mielenkiintoista, miten joskus pienet asiat saavat ison painoarvon ja suuremmat valuvat ohi ilman sen kummempia noteeraamisia. Sellaista elämä toisinaan nimittäin on. Mitään hyvänmielenkirjallisuutta Elämänmeno ei kuitenkaan ollut. Työläisperheen elämä on rankkaa, köyhää ja lapsiin kohdistuu jatkuvaa väkivaltaa ja sen uhkaa. Todellisuutta lähellä tämä todennäköisesti on, ja varmasti yhä edelleen, vaikka ei välttämättä yhtä avoimesti. Myös naisten vähättely ja seksuaalisen väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä. Jos jotain kritisoitavaa on, Eilan minäkertojaosuudet tuntuivat jäävän irrallisiksi. Jos niitä olisi ollut enemmän, kritisoitavaa ei olisi, mutta nyt en oikein nähnyt niiden fuktiota, kun Eilan näkökulmasta tapahtumia seurataan välillä muutenkin. Elämänmeno on kaikin puolin hieno lukukokemus, jota suosittelen ehdottomasti. Vinkkinä: Elämänmenosta tehty tv-sarja vuodelta 1978 on tällä hetkellä Areenassa! Se on hyvin uskollinen versiointi kirjasta, useita hyviä näyttelijäsuorituksia! 

Heinäkuussakin palasin 1880-luvun preerialle, kun luin sarjan seuraavan osan Pitkä talvi preerialla. Muistelin edeltävän osan olevan synkkä, mutta Pitkä talvi vasta tunnelmaltaan ahdistava olikin! Nimensä mukaisesti kirja kertoo yhdestä talvesta, jolloin jatkuvat lumimyrskyt piinasivat preeriaa. Ingallsin perhe (muiden kaupunkilaisten ohella) on käytännössä loppusyksystä aivan kevään korvalle lukittuina kotiinsa. Junat eivät kulje, ruoka uhkaa loppua, kylmyys piinaa ja mieli on maassa itse kullakin. Muistin, että kirjan yleistunnelma oli melkoisen toivoton, mutta olin ehtinyt kokonaan unohtaa, miten ahdistavalta ja kahlitsevalta tuntuikaan olla Ingallsin perheen kanssa jumissa lumimyrskyn keskellä. Wilderin yksityiskohtainen kerronta toi myrskypäivien tuskallisuuden ja toisteisuuden todella lähelle lukijaa. En voinut taaskaan olla miettimättä, miten perhe selvisi hengissä koettelemuksistaan... Vaikka Wilder on varmasti hieman siloitellut ja kaunistellut menneisyyttä, tuskainen ja varmasti traumaattinen talvi on kuvattu raakana ja julmana. Kirja muistutti minua myös korona-ajasta, mistä en ihmeemmin nauttinut, mutta toisaalta pystyin samaistumaan henkilöiden kokemuksiin aivan eri tavalla kuin lapsena tätä lukiessani. 

Karin Collinsin Säilyt sydämessäin päätyi luettavakseni hauskan yhteensattuman ja Helmet-lukuhaasteen vuoksi. Kun olin heinäkuussa Hangossa, kustantajan S&S:n somessa kirjailija esitteli itse kirjansa tapahtumapaikkoja ja maisemia, jotka olivat sattumalta myös Hangossa. Yhteensattuma huvitti minua kovasti, mutta ajattelin, ettei kirja välttämättä kiinnostaisi minua sen enempää. Totesin kuitenkin myöhemmin, että se voisi sopia Helmet-lukuhaasteeseen Aura Nurmen niin ikään Hankoon sijoittuneen Leijonapatsailla-runoteoksen kaveriksi. Säily sydämessäin alkaa aivan toisen maailmansodan kynnykseltä, "viimeisestä kesästä" 1939. Teoksessa on kolme keskushenkilöä, joiden näkökulmista tarinaa seurataan. Bellevuen pensionaatin emäntä Disa yrittää pitää Bellevuen kulissit mahdollisimman hyvin pystyssä, mutta samalla tuskailee vanhenevan kehonsa ja mielensä kanssa. Kalastaja Hjalmar kantaa murhetta pojastaan, joka on vaimonsa kuoleman jälkeen vajonnut synkkyyteen. 17-vuotias Aino tahtoisi pakoon kotinsa köyhyyttä, ja hänen päänsä on täynnä nuoruuden naiiveja unelmia. Kirja tarjosi kiinnostavan kulman talvisotaan: en ollutkaan aiemmin lukenut näistä tapahtumista hankolaisten näkökulmasta! Niemi on ollut sotilaallisesti merkittävä, mikä tarkoittaa, että sen asukkaat ovat joutuneet kokemaan kovia aikojen saatossa moneen otteeseen. Vaikka historian kulku ei yllätä, huomasin jännittäväni oikeasti hahmojen puolesta. Myös se, ettei sodan loppu ollutkaan helpotus, tuntui suorastaan iskulta vatsaan, kun hahmojen elämään oli sukeltanut niin syvälle. Ajatukset vaelsivat väkisinkin Ukrainaan ja siihen, miten historia valitettavasti toistaa itseään. Kirja ei kuitenkaan ansioistaan huolimatta vähän kylmäksi. Kerronta oli runollista ja soljuvaa, mutta ehkä se juuri siinä runollisuudessaan toimi etäännyttävänä. Toisaalta myös talvisota aiheena on sellainen, mikä ei minua kiinnosta mitenkään erityisesti, joten sekin saattoi etäännyttää minua kirjasta. Disan hahmo tuntui minusta hieman irralliselta. Hänen näkökulmansa on yhtä tärkeä kuin muidenkin, mutta Hjalmarin ja Ainon tarinat linkittyvät toisiinsa hyvin tiiviisti, jolloin Disa jää ulkopuoliseksi. Luen kyllä todennäköisesti myös tirlogian seuraavat osat, sen verran kiinnostaa tämä itselle hieman pimentoon jäänyt osa historiaa. 

Luin Anne-Maija Aallon Korennon pari vuotta sitten. Synkkä, toivoton ja ahdistava dystopia ei  ihan sataprosenttisen ollut mieleeni, mutta halusin silti lukea jatko-osan Mistä valo pääsee sisään, joka voitti lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon pari vuotta sitten. Edellisen kirjan päähenkilö Satomi on kuljetettu koeyksilöksi Uus-Tokion tutkintalaitokseen. Nuori Aleksei, tutkimuslaitoksen johtajan poika, on palannut opintojensa jälkeen Uus-Tokioon ja saa tehtäväkseen koeyksilön käsittelemisen muistinpyyhintää varten. Marija on vastarintaliikkeessä toimiva ulkokansalainen, joka menneisyydessä on synkkiä asioita. Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Korennosta! Aluksi tuntui vähän vaikealta päästä sisään tarinaan, mutta sitten tämä imaisi mukaansa tehokkaasti. Tämä on toiminnallisempi kuin Korento, ja ehkä se vetosi minuun paremmin. Yhtä julma ja riipaiseva teos tämä oli kuin edeltäjänsäkin, siitä ei päästy mihinkään, mutta oli tässä silti pieni, himmeä toivonkipinä. Vaikka tässä kirjassa on paljon muista dystopioista tuttuja elementtejä, tämä on kuitenkin omanlaisensa ja uniikki teos. Myös Aallon kieli on todella upeaa ja nautinnollista luettavaa. Se ei sokerikuorruta mitään, mikä on tällaisessa kielenkäytössä vaarana, mutta Aalto välttää sudenkuopat. Goodreadsista bongasin, että sarjaan olisi tulossa vielä kolmaskin osa. Sitä odotellessa siis! 

Niin ikään pari vuotta sitten luin Craig Thompsonin sarjakuvan Habibi, johon en mitenkään varauksetta ihastunut. Huomasin kuitenkin Goodreadsista, että Thompsonin edellinen teos Blankets oli saanut parempia arvioita, joten päädyin lainaamaan sen kirjastosta. Omaelämäkerrallinen sarjakuva kertoo Thompsonin nuoruusvuosista. Ääriuskonnollisella alueella ja uskonnollisten vanhempien perheessä kasvanut Craig kokee olevansa kaikin puolin vääränlainen pala palapelissä. Koulussa kiusaavat niin opettajat kuin muut koululaiset, pikkuveljen kanssa ei aina tule toimeen, ja vanhemmatkin käyvät välillä väkivaltaisiksi. Piirtäminen on ainoa asia, josta Craig saa iloa, mutta sitä ei ymmärretä kirkollisissa piireissä. Lapsuus ja teini-ikä kuluvat melko ankeissa merkeissä, mutta sitten Craig kohtaa seurakunnan talvileirillä Rainan, johon hän rakastuu. Blankets on riipaiseva, ahdistava, surullinen ja kaunis teos. Tarina on voimakas, ja pyöri päässäni silloinkin, kun en sitä lukenut. Uskon, että tarina tulee myös pysymään mielessäni hyvin pitkään. Thompsonin piirrokset ovat henkeäsalpaavan upeita. Ihailin niitä Habibissakin, ja tässäkin ihailtavaa riittää. Minua tosin jäi häiritsemään epätasapaino kahden pääjuonen välillä. Blankets käsittelee sekä Craigin ja hänen pikkuveljensä Philin suhdetta että Craigin ensirakkautta Rainaan, mutta vaikka veljessuhde on tarinassa alusta alkaen läsnä, se tuntuu silti jäävän rakkaustarinan varjoon. Blankets auttoi omaelämäkerrallisuudessaan ymmärtämään vähän paremmin Habibiakin. Kritiikkiäni teosta kohtaan se ei pehmennä, mutta nyt tajuan ehkä hieman paremmin, minkä takia se oli juuri sellainen kuin oli. Sisältövaroitus lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. 

*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

1. Kirjassa on kartta: Tytär hämärän, piika pimeän

11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi: Tallipiällikkö

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs: Rubiininotko

43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa: Mistä valo pääsee sisään (ehkä hieman tulkinnanvarainen, mutta kuitenkin)

47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön: Leijonapatsailla & Säilyt sydämessäin (Hanko)

Elokuussa palasin takaisin töihin, ja niiden parissa vierähtikin suunnilleen koko kuukausi. Siinä sivussa ehdin juhlimaan parejakin syntymäpäiviä (muunmuassa omiani), käymään spontaanisti Samae Koskisen keikalla, luontoretkeilemään ja näköjään lukemaan todella paljon! Kyseessä oli hyvä kuukausi, vaikka menoja ja hommia olikin paljon. Mikä ihaninta, oli myös vapaita viikonloppuja!

Kuukauden biisi on Pimeyden Lähdetään. Tähän biisin tutustuin itse asiassa vuosia sitten äikän tekstitaitoprelissä, mutta tänä kesänä se on soinut useampaan kertaan. Surullinen kesälomatarina ei onneksi ole vastannut omaa kesääni, mutta pidän sanoituksista kovasti. 

Kirjabloggaajien kesälukumaraton + kooste

Lukumaraton jossain vaiheessa kesää on suorastaan perinne, vaikka en ole joka vuosi siihen ehtinytkään osallistua. Tällä kertaa maratonin järjestää Yöpöydän kirjat. 

Kuva: Yöpöydän kirjat

Aloitan maratonin jo perjantaina, koska minulla on silloin vapaapäivä. Jatkan lukemista koko viikonlopun, sunnuntai-iltaan asti, koska lauantaina minulla on useamman tunnin meno, joka verottaa lukuaikaani. 

Lukupinossa minulla on tällä kertaa ainakin Anne-Maija Aallon Mistä valo pääsee sisään, Laura Ingalls Wilderin Pitkä talvi preerialla ja Craig Thompsonin Blankets. Äänikirjana minulla on kesken Karin Collinsin Säilyt sydämessäin. Fyysisistä kirjosita Aallon ja Wilderin teokset ovat keskeneräisiä, joten ne toivoisin saavani maratonin aikana luettua. Lähden kuitenkin jälleen rennosti maratonille liikkeelle, enkä tee mitään liian kahlitsevia suunnitelmia. 

Kivaa maratonia kaikille osallistujille! 

Perjantai 25.8.

13:00 Maraton alkaa!

13:55 Ensimmäinen tunti vierähti pyykkituvassa (aivan kreisi vapaapäivä, tiedän). Mistä valo pääsee sisään eteni tämän aktiviteetin aikana 69 sivua. Seuraavaksi ripustan pyykit ja puuhaan ehkä muitakin kotijuttuja, joten on aika vaihtaa hetkeksi äänikirjan pariin. 

16:30 Puuhastelujen taustalla Säilyt sydämessäin eteni 1 h 34 min. Nyt lukemiseeni tulee vähän pidempi tauko, kun lähden viettämään iltaa ystävieni kanssa, mutta palaan lukemisen pariin sitten, kun pääsen kotiin. 

Lauantai 26.8.

10:45 Viivyinkin eilen ulkona myöhään, joten lukeminen jäi yritykseksi lukea Pitkää talvea preerialla ennen nukkumaanmenoa. Sanon yritykseksi, koska ehdin lukea kokonaiset viisi sivua ennen kuin nukahdin :D mutta onpahan nyt luettu yhteensä 74 sivua. Lähden taas pian tämän päivän menoihin, mutta tänään pitäisi jäädä lukuaikaa vielä päivänkin puolelle :D 

20:45 Päivän menot tiristivät mehut aika tehokkaasti, mutta nyt olen lepäillyt kotona jo useamman tunnin. Sain myös Pitkän talven luettua loppuun, joten sivuja on kasassa yhteensä 117. Nyt kuuntelen vielä äänikirjaa ja toivon saavani senkin loppuun asti. 

22:25 Säilyt sydämessäin on nyt kuunneltu loppuun, kuunneltuja tunteja on yhteensä 2 h 45 min. Jatkan äänikirjan kuuntelua ainakin vielä hetken, aloitin Ursula K. LeGuinin Tehanua, mutta ennen nukkumaanmenoa palaan vielä varmaankin Anne-Maija Aallon kirjan pariin. 

Sunnuntai 27.8.

12:30 Maratonin viimeinen päivä on alkanut. Eilen illalla kuuntelin Tehanua vielä melkein tunnin, eli äänikirjoja on maratonin aikana kulutettu yhteensä 3 h 42 min. Luin myös Mistä valo pääsee sisään ennen nukkumaanmenoa, ja sekin eteni mukavasti. Sivuja on nyt kasassa 171. Nyt minun pitää siivota, kun en eilen jaksanut, eli jatkan Tehanua. 

16:45 Koti on siisti (ainakin siistimpi kuin aloittaessa), ja äänikirjojen osalta kuuntelua on kertynyt 4 h 34 min. Lukutaukoa tuli hetkeksi siitä, että toveri tuli juomaan teetä, mutta nyt loppuillan pitäisi olla ihan vain lukemiselle pyhitettyä aikaa. Todennäköisesti päätän maratonin siinä vaiheessa, kun ryhdyn iltapuuhiin ja valmistumaan tulevaan viikkoon, mutta siihen on vielä aikaa, joten voisin ottaa loppumaratonin tavoitteeksi rykäistä Mistä valo pääsee sisään loppuun. 

19:15 Mistä valo pääsee sisään on nyt luettu, luettuja sivuja yhteensä 277. Aloitan vielä Blanketsia, katson, kuinka pitkälle ehdin päästä sen kanssa. Lopettelen maratonin joskus klo 21 kieppeillä, ellen väsy jo aiemmin. 

21:00 Maraton päättyi. Sain luettua 232 sivua Blanketsia. 

Kooste

Tämän maratonin aikana sain luettua yhteensä 509 sivua ja äänikirjaa 4 h 34 minuuttia. Hyvä saavutus siis! Toki luonnollisesti kolme päivää kestäneellä maratonilla ehti lukea enemmän kuin vain perinteisellä 24 tunnin maratonilla, mutta loppujen lopuksi maratonin kestolla tai sivumäärällä ei ole mitään väliä. Tarkoitus on nauttia lukemisesta ja antaa itselleen "lupa" vain löhötä ja keskittyä lukemiseen. Maraton oli kokonaisuudessaan ihana, mutta varsinkin tämä sunnuntai oli aivan todella nautinnollinen, rauhallinen ja tarpeeseen tuleva <3 

Luettu loppuun: 

Laura Ingalls Wilder: Pitkä talvi preerialla 

Karin Collins: Säilyt sydämessäin

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään

Aloitettu: 

Ursula K. LeGuin: Tehanu

Craig Thompson: Blankets

Kiitos vielä Niinalle maratonin järjestämisestä! 

10 kulttuurihistorioitsijaa kiinnostavaa non-fictionia

Kiinnostaako historia? Entäs tietokirjat? Jos vastasit molempiin kysymyksiin kyllä, mutta et tiedä, mitä lukisit, olet tullut juuri oikeaan paikkaan!

Opiskelen kulttuurihistoriaa yliopistossa, pian kuudetta vuotta, ja vuosien varrella on tullut luettua kaikenlaista historiaa sivuavaa tietokirjallisuutta myös opintojen ulkopuolella. Lukumieltymyksiäni tietokirjoissakin ohjaavat kiinnostuksenkohteeni, jotka näkyvät myös omissa sivuainevalinnoissani (folkloristiikka + sukupuolentutkimus + museologia). Ajattelinkin, että nostan blogissa esiin muutamia suosikkeja luetuista kirjoista, jotta myös muut näistä aiheista kiinnostuneet löytäisivät luettavaa. 

Huijarisyndroomani potkii vähän, kun nostan itseäni tällä tavalla jonkinlaiseen auktoriteettiasemaan, joten sanon pakollisena disclaimerina sen, että olen tosiaan "vasta" opiskelija, enkä mikään erehtymätön tai kaikkitietävä ammatti-ihminen. Mieltymykseni ovat henkilökohtaisia myös tietokirjoja lukiessa, ja joku toinen (kulttuuri)historiaihminen voisi antaa toisenlaisen 10 kirjan listan. Listani koostuu populaareista tietokirjoista, eli akateemista tekstiä ei näiden kohdalla tarvitse pelätä. 

Janina Ahlfors & Minna Honkasalo: Muumimuseokirja

Muumimuseokirja on suunnattu ensisijaisesti lapsille, mutta se sopii oikeastaan kaikille, jotka ovat kiinnostuneita siitä, miten museot toimivat! Museologi minussa oli aivan riemuissaan, kun maailmassa on tällainen kirja, joka kertoo museoiden toiminnasta aina kokoelmanhallinnasta näyttelynrakentamiseen yksinkertaisesti ja selkein, konkreettisin esimerkein. Mielestäni tämä herättelee hienosti myös aikuiskävijää miettimään museokokemustaan. 

Olen blogannut kirjasta täällä. 

Marta Breen & Jenny Jordahl: Naiset: 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta

Sarjakuvamuodossa kerrottu tarina feminismin ja naisasialiikkeen historiasta, joka nostaa esiin myös monia liikkeessä merkittävässä asemassa olleita henkilöitä. Kyseessä ei missään nimessä ole täydellinen tai kaikenkattava kuvaus, mutta ei sen tarvitsekaan ollan: parhaassa tapauksessa se innostaa jatkamaan tutkimaan aihetta lisää. Vaikka teoksessa käsitellään vakavia asioita, kuten sortoa ja epätasa-arvoa, huumoria ei ole kuitenkaan unohdettu. Tämä sopisi varmasti luettavaksi jo yläasteikäisille. 

Olen blogannut kirjasta täällä. 

Sandra Hagman: Seitsemän kummaa veljestä: kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta

Seitsemän miestä, seitsemän vuosikymmentä, seitsemän rikosta. Sandra Hagmanin kirjassa käsitellään suomalaisen homoseksuaalisuuden historiaa seitsemän yksittäistapauksen kautta, 1900-luvun alusta aina 1970-luvulle asti. Hän esittelee seitsemän miestä, joilla on ollut suhteita toisiin miehiin, ja jotka ovat siksi olleet oikeuden edessä homoseksuaalisuuden ollessa Suomessa laitonta. Vaikka tapaukset ovat yksittäisiä, niistä nähdään myös, millainen eri aikakausien suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin oli. Kirjasta ei tule hyvä mieli, mutta se on arvokas dokumentti ihmisistä, jotka tuomittiin asioista, joista kenenkään ei pitäisi joutua tuomittavaksi. 

Olen blogannut kirjasta täällä. 

Jenni Kirves ja Satu Näre (toim.): Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia

Ruma sota on vakiosuositukseni lähes joka tilanteeseen: minun kanssa samoissa seminaareissa olleet voisivat ehkä ottaa juomapelin, jossa huikka otetaan joka kerta, kun mainitsen Ruman sodan. Se kertonee siitä, miten suuren vaikutuksen kirja minuun teki. Sotahistoria ei ole mielestäni erityisen kiinnostavaa, mutta Ruma sota tuo todella mielenkiintoisia näkökulmia suomalaiseen sotahistoriaan. Opin lukiessa paljon uutta esimerkiksi käpykaartilaisista, sotapropagandasta ja sodanaikaisista vankileireistä, joista kirja käyttää suoraan nimitystä keskitysleiri. Näistä asioista ei itsenäisyyspäivän juhlapuheissa puhuta. Suomessa on mielestäni muutenkin erityinen ja erikoinen suhde toiseen maailmansotaan: esimerkiksi se, että Suomi hävisi molemmat sodat, on asia, joka sanotaan hämmästyttävän harvoin ääneen. Sotanarratiivista riittäisi enemmänkin sanottavaa, mutta ei ehkä tällä kertaa. Sota ei ole koskaan kaunista, eikä sitä pitäisi sellaisena myöskään pitää. Ihmisen toiminta saa ääriolosuhteissa jopa naurettavia piirteitä: Suomessakin sotaa sekä käytiin että johdettiin melkoisen päihdecocktailin alaisena. Ruman sodan soisin olevan pakollista luettavaa ihan jokaiselle suomalaiselle. 

Olen blogannut kirjasta täällä. 

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina

Myös Virginie! on teos, jota suosittelen hyvin usein. Kirjassa selvitetään, kuka oli Virginieksi kutsuttu nainen, joka poseerasi Albert Edelfeltin Pariisissa maalatuissa tauluissa. Albert Edelfeltin henkilökohtaisista arkistoista Virginie on siivottu pois, mutta aikalaiskertomuksista paljastuu, että Edelfeltillä oli jopa lapsia mallinsa kanssa. Mutta miten löytää ihminen, joka on ollut elinaikanaan yhteiskunnan pohjalla, kansanosassa, jonka vaiheita ei juurikaan ole dokumentoitu? Mikäli on kiinnostunut Suomen kultakauden taiteesta, 1800-luvusta, naishistoriasta ja/tai mikrohistoriallisesta tutkimuksesta, suosittelen kirjaa erittäin lämpimästi. 

Olen blogannut kirjasta täällä. 

Ilkka Malmberg: 1917 – samaan aikaan toisaalla

Vuonna 1917 ensimmäinen maailmansota jylläsi kohti vääjäämätöntä loppuaan. Venäjän tsaarinvallan taru päättyi vallankumoukseen, ja sen myötä loppuvuodesta Pohjois-Euroopassa itsenäistyi eräs pieni valtio, joka oli aiemmin ollut osa Venäjää. Suomen itsenäistyminen ei kuitenkaan ollut ainoa asia, ei edes suurin uutinen, joka samana vuonna tapahtui, ja siitä Malmbergin kirja kertoo. Se käy läpi suuria ja pieniä sattumuksia sekä Suomessa että ulkomailla, joita kyseisen vuoden aikana koettiin ympäri maailmaa. Kirja on kirjoitettu niin vetävästi, että sitä lukee kuin romaania. Tapahtumat linkittyvät toisiinsa enemmän tai vähemmän pitkien aasinsiltojen kautta, ja loppujen lopuksi järjestyvät kiehtovaksi ajankuvaksi yhdestä vuodesta vuosisadan alussa. Valitettavasti Malmberg kuoli kesken kirjan kirjoittamisen, mutta onneksi kirja päätettiin saattaa postuumisti julkaisukuntoon ja kansan luettavaksi, sen verran hieno teos kyseessä. 

Olen blogannut kirjasta täällä. 

L. M. Montgomery & Sisko Ylimartimo: Alppipolku –  L. M. Montgomeryn elämä ja teokset

Lempikirjailijani L. M. Montgomeryn elämästä ja tuotannosta kertova teos kuuluu tälle listalle aivan ehdottomasti! Tämä muutama vuosi sitten julkaistu kirja koostuu oikeastaan kahdesta osasta: Montgomeryn lyhyehköstä omaelämäkerrasta Alppipolku ja Sisko Ylimartimon teoksesta Anna ja muut ystävämme, joka taustoittaa niin Montgomeryn elämää kuin hänen teoksiaan. Nämä muodostavat kiehtovan parin: Montgomery tekee omaelämäkerrassaan valintoja kertoa joitain asioita ja samalla jättöö jotain pois (kuten jokainen kirjailija missä tahansa tekstissä), ja Ylimartimo täydentää kuvan omalla teoksellaan. Ihastelin myös sitä, miten Montgomery tuo omasta elämästään esiin paljon sellaisia yksityiskohtia, jotka on löydettävissä hänen teoksistaan. Varsinkin Runotyttö-sarjasta tuttuja juttuja lukija bongaa varmasti! (Alppipolku ilmestyi alun perin vuonna 1917, ensimmäinen Runotyttö-kirja 1923.) Montgomeryn ja Ylimartimon kirja on varsinainen runsaudensarvi!

Olen blogannut kirjasta täällä. 

Sakari Silvola: Nukkumatin kylmä sota

Nukkumatti-animaatio on osa lapsuuttani, vaikka sen esittäminen onkin lopetettu, kun olen ollut vielä melko pieni. Tuolloin "Huppulakkia" (kuten ohjelmaa ja sen päähahmoa nimitin) katsellessani en kuitenkaan vielä tiennyt, että kyseessä oli Itä-Saksan propagandakoneiston tärkeä osanen. Nukkumatin historiaa ja tämän suhdetta kylmään sotaan Silvola tutkii kirjassaan. Miten Nukkumatti olikin niin merkittävä, ja mikä sen asema on tänä päivänä? Tässä kirjassa pidin erityisesti siitä, miten Silvola toi mukaan ihmiset Nukkumatin ympärillä. Vaikka lastenohjelma olikin propagandaa, sitä tehtiin todellisesta rakkaudesta animaatioon. 

Olen blogannut kirjasta täällä. 

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Strömquistin sarjakuvat ovat yleisestikin loistavia, mutta Kielletty hedelmä saa kunnian päästä tälle listalle, koska se oli ensimmäinen Strömquistilta lukemani teos. Kielletty hedelmä kertoo siitä, mille ei ole edes kunnollista nimeä, sille, jota kutsumme "naisen sukupuolielimeksi". Teos keskittyy sen merktyksiin ja historiaan: miksi sitä on pelätty, miksi yhä edelleen sen kontrolloiminen on niin tärkeää yhteiskunnan mielestä? Strömquistin teoksista ei puutu huumoria, mutta faktat ovat silti kohdallaan: muistan vallan hämmästyneeni, kun sarjakuvassa olikin oikein kunnolliset lähdeviitteet! Mutta niinhän se tietokirjassa kuuluukin olla. 

Olen blogannut kirjasta täällä. 

Virginia Woolf: Oma huone 

Lista loppuu Virginia Woolfin klassikkoteokseen. Woolfin pitämään luentoon pohjautuva teos on edelleen ajakohtainen pohtiessaan naisen asemaa, omaa tilaa ja omaa rahaa. Tämä ajankohtaisuus sekä ihmetyttää että suututtaa: miten voikaan olla, että lähes satavuotias teos silloisen yhteiskunnan ongelmista tuntuu tuoreelta ja puhuttelee edelleen? Oma huone ei ole klassikko syyttä suotta, ja sen kannustankin ehdottomasti sen lukemiseen! Formaattina tosin voisin suositella jotain muuta kuin äänikirjaa: minusta tuntui, että tekstiin keskittyminen olisi ollut helpompaa, jos olisin nähnyt sen. Tämä toki on yksilöllistä. 

Olen blogannut kirjasta täällä. 

Heinäkuun luetut 2023

Heinäkuussa 2023 luin 13 kirjaa (2239 sivua, 12 h 55 min), joista neljä oli spefiä, kolme sarjakuvia, kaksi runokirjoja, kaksi non-fictionia, kaksi englanniksi luettua, kolme uusintaa ja kolme äänikirjaa.

Nykänen, Anni: Mummo 5 104 s. 

Meripaasi, Helena: Koppakuoriaiskevät (Kisse #3) 240 s. 

Sattouf, Riad: Tulevaisuuden arabi 2: Lapsuus Lähi-idässä (1984-1985) 158 s. 

Wilder, Laura Ingalls: Hopeajärven rannalla (Pieni talo preerialla #4) 328 s. [U]

Nurmi, Aura: Leijonapatsailla 1 h 3 min [K]

Jokelin, Jantso & Hujanen, Touko: Joutoretki: road trip kätkettyyn Suomeen 251 s. 

LeGuin, Ursula K.: Kaukaisin ranta (Maameren tarinat #3) 8 h 27 min [K] [U]

Leinonen, Anne & Myllymäki, Mia: Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita (Steampunk! #3) 334 s. 

Sinnemäki, Anni: Aleksis Kiven katu 77 s. 

Hai, Magdalena: Sarvijumala 4 h 25 min [K]

Henry, Emily: Book lovers 377 s. 

Lewis, C. S.: Hopeinen tuoli (Narnian tarinat #4) 178 s. [U]

Rowser, Jamila & Smith, Robyn: Wash day diaries 192 s. 

kotimaisia: 7

käännöskirjoja: 6

omasta hyllystä: 4

kirjastosta: 4

muualta: 5

Mummo-sarjakuvan (toistaiseksi?) viimeinen osa tuli luettua heinäkuun puolella. Minulla ei ole oikeastaan mitään uutta sanottavaa tästä, mitään, mitä en olisi sanonut jo jossain aiemmissa kuukausikoosteissa. Mummo on symppis ja ihana edelleen, ja nämä sarjakuvat ovat juuri sopivaa välipalalukemista! 

Kesäkuussa luin Helena Meripaaden Kisse-sarjasta kaksi ensimmäistä osaa, ja viimeisen osan heti niiden perään. Koppakuoriaiskevät kertoo nimensä mukaan Kissen synkkää syksyä seuraavasta keväästä. Elämässä on uusia tuulia, kuten uusi työ Kennelliiton arkistossa. Tulevaisuudensuunnitelmat eivät vielä ole aivan selvillä, mutta elämässä riittää lyhyenkin tähtäimen asioita selvitettäväksi. Töidensä kautta Kisse tapaa Emman, jolla on ongelmia perheensä ja koiransa kanssa. Lisäksi hänen elämäänsä ilmestyy Janne, jolla on ihmeellinen kyky päästä Kissen panssarin läpi ja saada tämän pää pyörälle. Koppakuoriaiskevät on mielestäni paras Kisse-trilogian kirjoista! Vaikka kirjan lopussa oli vähän kiirehtimisen tuntua, enkä ollut ihan samaa mieltä Kissen loppuoivalluksen kanssa, kokonaisuudessaan kirja oli mainio. Kissen hahmokehitys sarjan mittaan on uskottavaa, ja vaikka hän on sarjan lopussakin keskeneräinen, se on vain uskottavaa. Kolmas osa on vähemmän angstinen kuin kaksi edellistä, kevät tuo valoa synkkiinkin aikoihin. Vaikeita teemoja ei ole kuitenkaan unohdettu: Emman tilanne on todella haastava, ja se vaivaa Kisseä todella paljon. Janne on aivan ihana hahmo, josta olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Koppakuoriaiskevät on edeltäjiensä tavoin täydellinen välipalakirja: nopealukuinen ja kevyt, mutta ei aivoton. (Kirja muuten aiheutti minulle spontaanin naurukohtauksen, kun siinä mainittiin Johan Huizingan Keskiajan syksy :D teos on jonkinlaisessa vitsin asemassa opiskelukavereideni keskuudessa, ja tämä oli ehkä viimeinen kirja, jossa siihen odotin törmääväni...) 

Luin viime syksynä Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -sarjakuvan ensimmäisen osan, ja alkukesäisellä kirjastoreissulla nappasin kakkososan mukaani. Sattoufin perhe palaa Ranskassa vietetyn kesän jälkeen Syyriaan, jossa kuusivuotias Riad aloittaa koulun. Diktaattori Hazed al-Assadin vallassa olevassa maassa kontrastit ovat suuria. Köyhyys on suurta, ja mustan pörssin kauppa kukoistaa. Samaan aikaan sotilasjohto elää todella yläkylläistä elämää. Syyrian tiukka ja ahdasmielinen kulttuuri ahdisti lukiessa useampaan otteeseen. Erityisesti kohtaus, jossa kuvailtiin kunniaväkivaltaa, aiheutti melkein fyysisesti pahan olon, vaikka mitään ei yksityiskohtaisesti näytetykään. Olisin edelleen kaivannut historiallisen kontekstin tuomista mukaan tapahtumiin, mutta ehkä Sattoufin tarkoituksena on nimenomaan pysytellä lapsen perspektiivissä, ainakin näin aluksi. Lapsen näkökulma myös keventää hieman synkkiä tapahtumia, mutta se ei vähennä tilanteiden vakavuutta. 

Pitkästä aikaa edistin Pieni talo preerialla -uusintalukuprojektiani. Hopeajärven rannalla on sarjan neljäs osa, josta en muistanut oikeastaan muuta kuin vain yleisesti kurjan tunnelman, enkä siitä siksi lapsena oikein pitänytkään. Kirja alkaakin hyvin surullisissa tunnelmissa: tulirokko on riehunut perheessä ja vienyt perheen vanhimmlta tyttäreltä Marjalta näön. (Tiesittekö muuten, että Wilder jätti kirjoistaan kokonaan pois vuoden mittaisen jakson, jonka aikana perhe asui Iowassa ja piti hotellia? Tänä aikana perheeseen syntyi poika, joka kuitenkin kuoli alle vuoden ikäisenä, sekä nuorin lapsi Grace, joka on suomennettu Marketaksi. Ingallsit palasivat Iowasta takaisin Minnesotaan ja Luumujen poukamaan, josta Hopejärven rannalla alkaa.) Isä pyytää Lauraa toimimaan Marjan "silminä". Tätä tehtävää riittääkin, sillä perhe pakkaa jälleen tavaransa ja lähtee Etelä-Dakotaan, jossa rakennetaan rautatietä. Laura perheineen pääseekin ensimmäistä kertaa matkustamaan junalla! Ratatyömaalle kohoaa pikku hiljaa kaupunki, ja Ingallsinkin perhe etsii paikkaa uudistilalleen, jotta he voisivat asettua lopullisesti aloilleen. Vaikka kirjassa on paljon surua ja jopa uhkaavia tilanteita, yllätyin, kun siitä löytyi iloakin! Väliosan tuntua tässä kuitenkin mielestäni oli, sillä oikeastaan koko kirja tuntui vain pitkältä siirtymältä johonkin seuraavaan elämänvaiheeseen Lauran elämässä. Kun juoni ei vetänyt ihan samalla tavalla kuin edellisissä osissa, kiinnitin huomiota muihin kirjan osa-alueisiin. Wilder ei ole mielestäni esimerkiksi Montgomeryn tasoinen luontokuvauksissaan, mutta jotenkin erityisesti tätä kirjaa lukiessani jäin useaan otteeseen ihastelemaan tapaa, jolla hän kuvaa preeriaa, sen eläimiä ja luontoa. Lukiessani mietinkin, että näitä kirjoja olisi kiinnostavaa tutkia juuri niiden suhteessa luontoon: miten toisaalta ihminen on luonnon yläpuolella ja hyödyntää sitä, mutta toisaalta samaan aikaan luonto on kesytön ja vaarallinenkin paikka. Onkohan tällaista tutkimusta tehty? Huomioni kiinnittyi myös siihen, miten äiti kasvattaa tyttäriään. Nykynäkökulmasta ankara tapa kasvattaa lapsia on toki tullut esiin jo aiemmissakin osissa, mutta nyt kun Laura on vanhempi, kasvatuksellinen näkökulma on enemmänkin siinä, miten tyttöjen pitää käyttäytyä, enemmänkin kuin lasten yleisesti. Toki 1870-80-lukujen naisihanne on olltu mitä on, mutta välillä tuntui lukijanakin tukahduttavalta seurata, miten Lauran omapäisyyttä ja luonnetta pyritään kontrolloimaan ja vääntämään valmiiseen muottiin. Varmasti äiti tahtoo tyttärilleen vain parasta, mutta välillä lukiessa tuntui, että jopa moralisoija-Alcott ei pakota päähenkilöitään yhtä voimakkaasti "yhteiskuntakelpoisiksi" naisiksi. Tähän liittyen pitää muuten mainita, että minua on aina ärsyttänyt Maija Vilkkumaan Ingallsin Lauran sanoitukset :D Sanoituksessa annetaan ymmärtää, että Ingallsin Laura tottelee aina kiltisti, eikä puhuja tahdo olla sellainen. Mutta eihän Laura aina tottele! Hän ehkä yrittää olla kiltti ja tottelevainen, mutta varsinkin näissä ensimmäisissä osissa itsepäisyys puskee läpi. 

Kävin heinäkuussa Hangossa. Kävellessäni rantakatua pitkin törmäsin Hangon Vapaudenpatsaaseen, ja muistin äkkiä, että olin joskus törmännyt kirjaan, jossa monumentin leijonapatsaat mainitaan. Pikaisen aivojen ja Googlen kaivelun seurauksena löysinkin Aura Nurmen runokirjan Leijonapatsailla. Runot sijoittuvat Hankoon, kuten pohjustuksestani arvata saattaa, mutta kesälomaidyllit ovat näistä runoista kaukana. Runoissa murrosikäinen tyttö pakenee väkivaltaista ja köyhää perhettään ja kuuntelee, kuinka rippikoulutyttöjen kehoja ja pukeutumista moititaan syntisiksi. Hän solmii intiimejä suhteita vanhempiin miehiin, ajelehtii elämässään, siivoaa laivoja ja kauppakeskuksia. Runot ovat rajuja ja rujoja, mutta samaan aikaan ne ovat kauniita ja kirkkaita. Niissä käsitellään todella inhottavia ja kipeitä asioita, mutta sanoja kuuntelee mielellään. Ne luovat voimakkaita mielikuvia, ja vaikka en (onneksi) voinut samaistua moneenkaan runoissa kuvattuun tilanteeseen, jokin niissä resonoi silti. Tämä on tapahtunut, tämä tapahtuu tälläkin hetkellä ja tulee tapahtumaan tulevaisuudessakin, vaikka emme haluaisikaan. Tarvitaan todella paljon, että väkivallan ja huono-osaisuuden kierteet katkeavat. Kuuntelin Nurmen itsensä lukemaa äänikirjaa ja kävelin pitkin Hankoa, mietin, miten eri tavoilla saman kaupungin voi kokea. 

Jantso Jokelinin kirjoittama Joutoretki päätyi käsiini vähän sattumalta, kun talvella sain kirjan eräältä läheiseltäni, joka oli epähuomiossa hankkinut itselleen kirjaa kaksin kappalein. Kirjan premissi vaikutti hauskalta ja kiinnostavalta, ja kirjaa selaillessani muistin, että olin nähnyt Touko Hujasen valokuvanäyttelyn Tampereella Työväenmuseo Werstaassa, ja monet teoksen kuvituskuvat olivatkin tuttuja ennestään. Joutoretki koostuu esseistä, joissa Jokelin ja Hujanen reissaavat ympäri Suomea milloin kylpylöiden, milloin perinneruuan ja milloin matkustajakotien perässä. Matkoihin mahtuu paljon kaikkea tylsää, harmaata ja ankeaa, mutta silti tai juuri siksi Suomi on ihana paikka matkustaa. Joutoretki sopi kesälomareissujeni lukemistoksi vallan mainiosti! Esseet ovat kevyitä ja hauskoja, lukiessa nauratti välillä ääneenkin. Esimerkiksi Jokelinin kotiseutumuseoihin liittyvä puulusikka-ahdistus huvitti todella paljon meikämuseologia, joka vietti koko viime kesän eräässä kotiseutumuseossa. Kuulosti nimittäin melkoisen tutulta! Huumorista huolimatta kirjassa on oikeatakin asiaa, ja sisältö jääkin mieleen pyörimään. Joutoretki toimii mielestäni mainiona kritiikkinä myös nykymaailman suorituskeskeisyydelle. Se on oodi hitaalle etenemiselle ja päämäärättömälle haahuilulle: joutoretkiä ei tehdä kiireessä. Suosittelen Joutoretkeä erittäin lämpimästi jokaiselle, joka on koskaan matkustanut Suomessa ja päätynyt enemmän tai vähemmän ankeiden nähtävyyksien äärelle. Luulen, että lähes kaikilla suomalaisilla on sama kokemus. Erityisesti minua ilahdutti, että eräs lapsuudenkotini läheinen paikka sai kirjassa useammankin maininnan, joten ehkä muutkin voivat harrastaa lukiessaan tuttujen paikkojen bongaamista!

Myös Maameri-uusintalukuprojekti sai heinäkuussa jatkoa. Sarjan kolmannesta osasta Kaukaisin ranta minulla ei ollut juuri mitään muistikuvia: muistin lähinnä, että olin lukenut kirjan (muistin vielä reilun 10 vuoden takaisen lukupaikankin!) ja etten pitänyt siitä :D Kirja alkaa, kun nuori prinssi Arren saapuu Roken velhokouluun ja pyytää arkkimaagi Varpushaukalta apua. Taikuus on nimittäin häviämässä Arrenin kotisaarelta, ja samanlaisia huolestuttavia uutisia kaikuu myös muilta suunnilta Maamerta. Varpushaukka lähtee Arrenin kanssa etsimään ratkaisua tilanteeseen. Pian alkaa näyttää siltä, että matka kulkee tunnetun maailman reunalle, jopa pidemmällekin. Kirjan luettuani en ihmettele yhtään, miksi en muistanut kirjasta juuri mitään. Huolimatta siitä, että siinä pelastettiin maailmaa, kirja oli suorastaan hämmästyttävän puuduttava! Toki kirjassa matkustettiin pitkiä aikoja merellä, ja merimatkat ovat luonnollisesti pitkiä ja hitaita, mutta lukiessa tuntui, että hitautta oli yli kirjan tarpeiden. Kirjassa oli elementtejä, joista pidin kovastikin, kuten veneissä ja lautoilla elävä kansa, mutta kokonaisuus jäi aika laimeaksi. Sentään tässä Varpushaukan ja Arrenin pyähdyspaikat matkoilla tuntuivat paremmin perustelluilta kuin Maameren velhossa, jossa tuntui, että pysähdyttiin joka ikisellä vastaantulevalla saarella, kuljetti se tarinaa eteenpäin tai ei... Seuraavaa osaa, Tehanua, odotankin sitten innokkaammin, sillä siitä muistelen pitäneeni. (Siinäkin esiintyy Tenar, kuten myös Atuanin holvihaudoissa, josta olen tähän mennessä pitänyt eniten. Onkohan tässä jokin teema? :D) 

Olin lukenut Osuuskumman julkaisemista Steampunk! -antologioista kaksi aikaisemmin (Koneita ja korsetteja täällä, Höyryä ja helvetinkoneita täällä), ja ostanut kolmannen osan Silintereitä ja siipirattaita Helsingin kirjamessuilta jo vuosia sitten, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lukea sen. Erona aikaisempiin kokoelmiin on se, että tällä kertaa kaikki novellit sijoittuvat Suomeen. Tämä oli mielestäni kiinnostava idea, sillä Suomeen sijoittuessaan tarinoissa on omat rajoituksensa ja samaan aikaan mahdollisuutensa. Monenlaisia höyry- ja kellopelivisiota kokoelmaan mahtuikin! Siksi tällaisia kokoelmia, joissa on jokin yhdistävä teema, onkin kivaa lukea: ikinä ei tiedä, millainen maailma ja näkökulma aiheeseen aukeaakaan, kun sivun kääntää. Novellikokoelma oli mukavan tasainen: sellaisissakin novelleissa, jotka eivät minuun uponneet, oli kuitenkin aina jotain, mistä pidin. Harmi vain, että useampi novelli tuntui jäävän jotenkin tyngäksi, eikä täyttävän koko potentiaaliaan. Lempinovellejani olivat kuitenkin Kari Välimäen Kellopeliseppä, Christine Thorelin Tähden lento, Magdalena Hain Rattaiden tanssi, Hanna Morren Käsi kädestä, Maija Haaviston Josefiinan ihmeellinen vaunu, Mikko Rauhalan Menninkäisten aamunkoitto ja Mia Myllymäen Wetterbergin isännät. 

Kellekään pidemmän blogia seuranneelle tuskin tulee yllätyksenä, että rakastan Ultra brata. Bändin musiikissa on paljon asioita, joista pidän, mutta sanoitukset ovat ehdottomasti eräs merkittävimmistä syistä, miksi bändi on suosikkini. Sanoitusten takana on suurimmaksi osaksi Anni Sinnemäki, joka on julkaissut myös runokirjoja. Kotikotona ollessani nappasin hyllystä Sinnemäen toisen teoksen, Aleksis Kiven katu. Ihmettelen, miksi en ollut lukenut kirjaa aiemmin, sillä pidin siitä kovasti! Sinnemäen kieli ja tyyli on niin tuttua Ultra bran sanoituksista, että etsin väkisinkin mielestäni säveliä runoille. Toisaalta kokoelmasta löytyikin pari sävellettyä runoa, nimittäin Kerkko Koskinen Kollektiivin levyiltä tutuksi tulleita biisejä, kuten Hämeentie ja Vuodet. Näistä tosin oli leikattu kokonaisia säkeitä pois, mitä ihmettelin suuresti! Varsinkin Hämeentiessä oli säkeitä, jotka toivat runoon mielestäni lisäarvoa. Kirjassa on kuitenkin näiden lisäksi monia muitakin hienoja runoja. Sinnemäen tyyli on todella paljon mieleeni: toisaalta runoissa on arkisuuksia, toisaalta pieniä ja suuria ihmeitä. Sinnemäellä on monia tarkkoja sanavalintoja, joitain helpommin unohtuvia, niistä syntyy toimivia runoja. Teemat vaihtelevat rakastamisesta ja sen vaikeudesta perhesuhteisiin ja matkusteluun. Kokoelman nimi Aleksis Kiven kadulla ei ole mielestäni kovinkaan onnistunut, sillä se ei oikeastaan kuvaa niitä tunteita ja mielikuvia, joita teoksesta sain, vaikka se yhdessä runossa mainitaankin. Myös runojen säejaoista ärsyynnyin toisinaan: olisin itse pilkkonut runot säkeisiin toisella tavalla, ja Sinnemäen tyyli hidasti välillä ymmärtämistä, kun lauseet muotoutuivat vähän oudoiksi. Kaikesta huolimatta tämä runokokoelma ihastutti enemmän kuin ärsytti. Pitääkin etsiä kirjastosta Sinnemäen ensimmäinen runoteos (ja ehkä myös laittaa Ultra brata soimaan ja nautiskella suosikkisanoituksistani)!

En pidä kauhusta, mutta pidän Magdalena Hain tuotannosta, ja jälkimmäinen syy painoi vaakakupissa enemmän, joten päädyin kuuntelemaan Hain uusimman teoksen Sarvijumala. Kirja alkaa tilanteesta, jossa amista käyvä Lauri pääsee pois sairaalasta. Hän on ollut autokolarissa, jossa hänen äitinsä on kuollut. Isä makaa koomassa sairaalassa, eikä hänen selviämisestään ole täyttä varmuutta. Lauri siirretään parantelemaan vammojaan tätinsä perheen luo varsinaissuomalaiseen maalaiskylään. Kolarin käsittelyssä ja uusiin ympyröihin totuttelussa olisi jo tarpeeksi, mutta pian Lauri alkaa nähdä näkyjä, jotka eivät olekaan ehkä pelkkää lääkehuurua. Lisäksi hänen päätään vaivaa kaunis Vilja-Maaria, joka ei tahdo elää, ja joka vierailee Laurin unissa yhtenään. Tässä on kauhukirja, jonka arkajalkakin uskalsi lukea! Tykkäsin kovasti siitä, ettei kirja ollut pelkkää säikyttelyä ja pelkotunnelmaa, vaan juonessa oli paljon muutakin. Varsinkin tunnekuvaus oli todella onnistunutta! Kauhuelementit palvelivat tarinaa, eivätkä tuntuneet päälleliimatuilta. Myös monet ajankohtaiset teemat, kuten rasismi, trauman käsittely ja mielenterveysongelmat solahtivat tarinaan mukaan luontevasti, eikä kirja tunnu saarnaavalta niidenkään osalta. Loppu jäi avoimeksi, ja olisin mielelläni halunnut tietää joistain asioista lisää, mutta avoimuus ei kuitenkaan jäänyt ärsyttämään. Sinänsä lukisin mielelläni jatkoakin tarinalle, mutta toisaalta tämä oli mainio kokonaisuus näinkin! 

Book loversiin olin törmännyt kirjasomessa, en oikeastaan muista sen tarkemmin, missä. Viimeisenä työpäivänä kahvihuoneen pöydällä oli läjä kirjoja "saa ottaa" -lapun alla, joten sen kummempia harkitsematta nappasin Book loversin mukaani, kun se siinä sattui olemaan. Ajattelin, että kesälomalle sopisi hyvin romanttinen hömppä. Book loversin päähenkilönä on kirjallisuusagentti (onko tälle mitään järkevää suomennosta?) Nora, joka on stereotyyppinen newyorkilainen bisnesnainen. Niin stereotyyppinen, että hän on jopa itse tajunnut olevansa romcomien hahmotyyppi: kylmä ja huumorintajuton exä, joka jätetään kaupunkiin, kun päähenkilö on löytänyt pikkukaupungista vapaan luonnonlapsen, johon on rakastunut. Nora on nimittäin jätetty useita kertoja juuri tuohon tapaan. Kun Noran pikkusisko Libby houkuttelee Noran lähtemään lomalle pikkukaupunkin, Nora ei ole kovinkaan innoissaan, mutta siskonsa mieliksi suostuu. Hänen harmikseen samaan kaupunkiin on saapunut myös Charlie, tiukka ja huumorintajuton kustannustoimittaja, jonka kanssa Nora on ollut napit vastakkain menneisyydessä. Mutta onko kaikki sittenkään sitä, miltä päältä päin näyttää? Book lovers oli kuin olikin maailman täydellisintä lomahömppää! Tarina on äärimmäisen ennalta-arvattava, mutta se ei haitannut yhtään. Onnistui juoni pari kertaa yllättämäänkin! Noran ja Charlien suhde kehittyy ehkä hieman nopeasti, mutta siinä on paljon hihityttäviä ja varpaita kipristeleviä hetkiä, mutta myös tarpeeksi isoja uhkia, että takaraivossa heiman jännittää, miten pariskunnan käykään. Vaikka tarinassa kepeä romantiikka ja huumori ovat pääosissa, tarinassa on synkempiäkin sävyjä, ja hetkiä, jotka saivat melkein itkemään (myös julkisella paikalla, kuten junassa...). Balanssi on mielestäni erittäin onnistunut! Kaiken kruunaa vielä kirjallisuusteema, joka toi kirjaan uniikimman silauksen. Nautin todella paljon kohtauksista, joissa Nora ja Charlie väittelevät ja keskustelevat kirjallisuudesta ja lopulta tekevät töitäkin yhdessä (esimerkiksi yhdessä kohtauksessa oltiin kuumissa tunnelmissa kirjastossa, voiko siitä olla pitämättä!). Oikeastaan ainoa asia, josta en ihmeemmin innostunut, oli eräs pieni yksityiskohta epilogissa, mutta toisaalta se ehkä kuuluu genreen. Itse olisin kuitenkin jättänyt sen pois. Tällainen romanttinen hömppäkirjallisuus ei ole mikään lempigenreni, mutta Book lovers oli täydellinen juuri tähän hetkeen, tarvitsin sitä. En pidä mahdottomana, että lukisin Emily Henryn teoksia vielä myöhemminkin!

Narnioidenkin uusintaluku jatkui jälleen. Siinä missä edellinen osa Kaspianin matka maailman ääriin oli ehdottomasti suosikkiosiani lapsena ja luin sen monta kertaa, Hopeisesta tuolista muistikuvani olivat paitsi hämärämmät, muisto lukukokemuksesta oli myös jotenkin laimea. Pevensiven sisarukset ovat kasvaneet liian vanhoiksi Narniaan, joten tämän kirjan päähenkilönä on heidän serkkunsa Eustace, joka tuli tutuksi jo edellisessä osassa. Seikkailu alkaa, kun Eustace ja hänen koulutoverinsa Jill pakenevat kiusaajiaan salaperäisestä ovesta koulun takana. He löytävät itsensä Narniasta, jossa Aslan antaa heile tehtävän: heidän on löydettävä kadonnut prinssi Rilian, kuningas Kaspianin poika. Lapset lähtevät pitkälle ja vaikealle matkalle mukaan suistokainen nimeltä Rapanhapakko. En kyllä innostunut tästä tälläkään lukukerralla! Tässä oli hieman samaa ongelmaa kuin LeGuinin Kaukaisimmassa rannassa: matka on todella pitkä ja puuduttava! Olkoonkin, että Hopeisen tuolin tahti on hieman reippaampi, ja matkalle mahtuu jännittäviäkin käänteitä, mutta välillä tuntuu, että seurue rämpii eteenpäin sivutolkulla eikä tarina etene. Loppurymistelyt maanalaisessa kaupungissa olivat viihdyttäviä kuitenkin! Tuttuja hahmoja ei myöskään juurikaan tavata. Vaikka uudet tuttavuudet ovat ihan kiinnostavia (lempparini on ehdottomasti pöllö nimeltä Sulkatakki!), kaipasin esimerkiksi Kaspianin tapaamista kunnolla. Eräs isoimpia ongelmia tässä kirjassa oli sen kieliasu. Kieli oli välillä todella kökköä, eikä sen tyyli ja rytmi ollut läheskään yhtä miellyttävää kuin sarjan aiemmissa osissa. Lisäksi parin hahmon nimien kohdalla oli ongelmia: aiemmin suomeksi käännetty nimi oli jätetty kääntämättä ja toisin päin. Omistamani kirja on ensimmäinen suomenkielinen painos, en tiedä, johtuvatko ongelmat siitä. Käännös on Kaarina Helakisan, joten sen heikko laatu yllätti minut! Tarkistin uudemmasta painoksesta, että nimet on sittemmin korjattu, mutta muuten en tutkinut käännöstä sen kummemmin. Vaikka Hopeinen tuoli ei mikään suosikkini ollutkaan, plussaa kirja saa siitä, että Jill on sukupuolestaan huolimatta lähes yhtä toiminnallisessa roolissa kuin Eustace! Olin positiivisesti yllättynyt, yleensähän näissä kirjoissa tyttöpäähenkilöjen tehtävä on lähinnä laittaa ruokaa, kun pojat sotivat... Ihan puhtain paperein Lewis ei kuitenkaan 1950-luvun sukupuolirooleista selviä: pari kertaa kirjassa oli todella tarpeetonta naishahmojen kommentointia, joka ei tuonut tarinaan kerrassaan mitään lisäarvoa. Seuraava osa on onneksi taas suuri suosikkini Hevonen ja poika, jonka toivon olevan positiivisempi kokemus kuin Hopeinen tuoli. 

Wash day diaries -sarjakuvaan törmäsin keväällä POC-lukupiirin Instagram-tilillä. (Suuri suositus, jos kiinnostaa saada vinkkejä ei-valkoisten kirjailijoiden kirjoista!) Sarjakuva koostuu viidestä lyhyestä tarinasta, joiden pääosissa on neljän naisen kaveriporukka, Kim, Tanisha, Davene ja Cookie. Tarinat käsittelevät ystävyyttä, rakkautta, mielenterveyttä ja perhesuhteita, ja tarinoiden keskiössä ovat afrohiukset, kuten kirjan nimestä voi päätellä. Hiusnäkökulma oli mielestäni todella hyvä, sillä niihin liittyy paljon tunteita ja merkityksiä, jotka kulkevat mukana arkipäivissäkin. Rakastin sitä, miten teos käsitteli naisten välistä ystävyyttä ja sisaruutta! Kyseessä on ehdottomasti eräs lempiteemoistani, johon en varmaankaan koskaan kyllästy. Wash day diaries on todella sympaattinen sarjakuva, jota luki todella mielellään! Tämän porukan seikkailuista olisi mielellään lukenut enemmänkin. Vaikka hahmot eivät paperinukeiksi jääneetkään, heidän elämästään olisi halunnut tietää muutenkin kuin vain pienen välähdyksen verran!

*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

8. Kirja kertoo pienestä kaupungista: Book lovers

17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja: Joutoretki

35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua: Koppakuoriaiskevät (sattumalta tässä oltiin samoissa hommissa kuin mitä teen tänä kesänä!) 

39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta: Wash day diaries

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa: Aleksis Kiven katu

44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä: Sarvijumala

Heinäkuu oli kesälomakuukausi! Olin koko kuun lomalla (tosin palkattomana, mutta kuitenkin), ja se oli aivan ihanaa! Käytin lomani lähinnä erilaiseen matkusteluun: tein päiväreissuja Helsinkiin ja Tampereelle, ja pidemmät reissut Hankoon ja kotikotiin. Reissuihin mahtui esimerkiksi museoita ja kahviloita, mansikoita, haahuilua, huvipuisto ja mainioita keskusteluja. Lisäksi kävin peräti kolmella eri keikalla (Semmarit, Smg sekä Prinssi Rohkea ja Erämaan rotat)! Kuten postauksesta huomaa, heinäkuussa lukeminen sujui myös, peräti niin hyvin, että sain Goodreadsin lukutavoitteen täyteen! Tätä ei ole tapahtunut vielä koskaan näin aikaisin. Toivon, että lukemisen kanssa säilyy hyvä meininki vielä elokuussa ja syssymmälläkin. Pohdiskelin kuun lopussa, olenko kesän aikana viettänyt yhtäkään kokonaista viikkoa matkustamatta mihinkään, enkä ehkä ole. Toisaalta viime kesänä en päässyt töiden takia oikeastaan minnekään, joten olenpahan ottanut vahinkoa takaisin :D Heinäkuulta olisin ehkä toivonut vielä ainakin yhtä sellaista viikkoa, jolloin olisi voinut vain pötkötellä kotona, mutta kaikkea ei voi saada, ja olen kuitenkin kesälomaani todella tyytyväinen. (Kulunut viikko onkin ollut vähän tuskainen, kun olen palannut töihin ja joutunut taas heräämään aikaisin aamulla... Ei ole herkkua aamuherätykset, vaikka töissä onkin ollut taas mukavaa.) 

Kuukauden biisi on Litku Klemetin Suuri seksipyörä. Eräs ystäväni on suuri Litku-fani, ja hänen linkkamanaan tähänkin biisiin tutustuin. Jotenkin se onkin sitten soinut koko heinäkuun niin päässä kuin Spotifyssa! Sanoituksessa riittää pureskeltavaa, ja vaatikin useamman kuuntelukerran, ennen kuin täysin hahmotin, mistä tässä oikeastaan on kyse. Ehkä tämä voisi toimia itsellenikin muistutuksena siitä, että voisin tutustua Litkuun paremmin. 

Kuningattaren muistelmat, eli säkeitä Adelaide Herrmannista

Sahanpurun haju areenalla

ja puuterin tuoksu

ne kaikki tuovat mieleeni sinut

minä tein, minkä pyysit

ja paljon enemmän

25 vuotta ilman sinua on pitkä aika

rakentaa uutta ja vahvistaa vanhaa

ja ansaita omat aplodit

Opin tyttönä lentämään ilmojen halki

ja ajamaan polkupyörää

ja myöhemmin olin sinun tanssiva tulesi, ihmistykinkuulasi

nappasin luodinkin paljain käsin

vaikka sitä temppua inhosin

siihen ei moni nainen ryhtynyt

"Taikuuden kuningattareksi" he minua kutsuivat

kun vuosia ja vuosia hallitsin

valtakuntaani, sen ihmisiä ja eläimiä

muistosi melkein haalistui

mutta muistin sen aina 

puuterin ja ruudin tuoksusta

sinä lähdit luotani junamatkalla

kannoit huolta viimeiseen asti

rakkaani, enkö tehnytkin oikein? oletko ylpeä minusta? 

Tulipalo vei lopulta kaiken

mutta maailma ei unohtanut kuningatartaan

ja silti kaiken sen jälkeen

hautakivessäni

olen pelkkä

vaimosi

***

Runon inspiraationa toimi oikea historiallinen henkilö, sirkustaiteilija Adelaide Herrmann. Hänestä puhuttiin eräällä luennolla, jolla olin viime syksynä, ja inspiraatio iski välittömästi. Runon varsinainen kirjoittaminen antoi odottaa itseään, mutta joskus odottaminen kannatti: tästä tuli mielestäni varsin hyvä!