lauantai 10. elokuuta 2019

20

Tykkään puhua itsestäni, kukapa ei tykkäisi? (Puhua itsestään siis, ei välttämättä minusta :D) Siksi tällainen 20 faktaa minusta -lista on jo pitkään kutkutellut mielessäni. Tämä olisi ollut loistava ensimmäinen postaus blogiin, mutta siihen palaaminen ei enää onnistu. Luonnollisia tilanteita on ollut vaikea löytää, mutta nyt sattui sopivasti: täytän tänään 20 vuotta, joten voin myös jakaa 20 asiaa itsestäni teille. "Tänään on sun syntymäpäivä, tänään voit tehdä mitä huvittaa," laulaa Olavi Uusivirta, ja niinhän minä teenkin!

Pyrin siihen, että en olisi blogissa maininnut näitä juttuja aiemmin, toivottavasti onnistun siinä :) 

1. Tiedän paljon Disney-leffojen suomidubeista. Tämä juontaa juurensa ala-asteelle, kun joskus kymmenenvuotiaana innostuin uudelleen Disneysta pienen hiljaisemman kauden jälkeen. Koska pikku-Celen englannin kielen taito oli ymmärrettävästi hieman heikko, suomenkielinen Disney-musiikki ja dubbaus muutenkin kiinnosti kovasti. Katsoin Disney-elokuvani aina suomeksi ja kulutin aikaa Youtubessa katsoen muiden tekemiä top 10-listoja suosikki-Disney-lauluista. Vaikka nykyään katson uudet Disneyt aina alkuperäisäänillä, vanhat elokuvat katson aina suomeksi ja nautin laadukkaista dubbauksista. (Vaikka toisinaan laulujen käännökset aiheuttavatkin hieman myötähäpeää :D) Tämän elämänvaiheen ansiosta kuitenkin monien elokuvien ääninäyttelijöiden nimet tulevat kysyttäessä kuin apteekin hyllyltä, ja suomenkieliset sanat hyvin moniin Disney-biiseihin suoraan selkäytimestä. Nyt vanhempana olen kiinnostunut myös muiden maiden dubbauksista: esimerkiksi ranskankielisiä Disney-dubbauksia kuuntelen toisinaan.


2. Minulla oli suosikkibändi jo alle kolmevuotiaana. The Beatles on ehdoton ykköslempparibändini, mutta se ei suinkaan ole ensimmäinen bändi, jota "fanitin": sen kunnian saa nimittäin ABBA, johon ihastuin alle vaahtosammuttimen kokoisena ikihyviksi. Waterloo-levy oli ahkerassa kuuntelussa, ja mielestäni Agneta oli kaikista ihanin. (Johtunee varmaan siitä, että hänellä oli juuri sellaiset pitkät, vaaleat hiukset, jotka olisin toivonut itsellänkin olevan.) ABBAlla on suuren suuri paikka sydämessäni edelleen juuri siksi, että bändi oli minulle pikkuisena todella tärkeä. Elämäni suurimpia järkytyksiä oli muuten se, kun ala-asteella kuulin, että ABBA oli hajonnut. Vielä enemmän järkytyin, kun minulle selvisi, että hajoaminen oli tapahtunut jo 1980-luvulla, eikä vasta muutama vuosi sitten. En tiedä, miten olin onnistunut välttymään tältä tiedolta.


3. Minulla on luonnonkiharat hiukset. En ole koskaan vihannut kiharoitani, kuten monet muut kiharatukkaiset ympärilläni, johtuen varmaan siitä, että haaveilin kunnon korkkiruuvikiharoista aina siihen asti, kun hiukseni mystisesti kihartuivat vasta ollessani noin 12-vuotias. Kannataa toivoa tarpeeksi, niin toiveet käyvät toteen :D Eniten kiharasta on harmia, jos otsatukkaan jää kummallisia vimpsottomia, mutta silloinkin tilanteesta on mahdollista selvitä suoristusraudalla, jos asia kauheasti häiritsee. Tukkani toimii myös ilmankosteuden paljastajana: jos sää on kostea, menevät hiukseni tuhannen syherölle. 

4. Rakastan valkosipulia. Tämä ei ehkä ole kaikkien kanssaeläjien mieleen, mutta onneksi yksin asuvana voi tomaattikeittoon heittää juuri niin monta valkosipulinkynttä kuin itse tahtoo. Pysyvätpähän vampyyrit loitolla! 

5. Tämän hetkisessä kuorossani laulan mezzosopraanoissa, mutta äänialaani ei ole missään vaiheessa varsinaisesti testattu. Useimmiten olen laulanut joko sitä ääntä, josta puuttuu laulajia, tai sitten sopraanoa, koska kuorot ovat usein olleet pieniä, ja minulla on vaikeuksia pysytellä omassa stemmassani, jos en kuule sitä kunnolla, ja sopraanot nyt laulavat yleensä melodiaa. Kaverini tosin epäili, että saatan sittenkin olla (kakkos)altto, mutta nykyisessä kuorossani sopraanon ja alton välimuoto mezzosopraano tuntuu itselleni juuri sopivalta ääneltä laulaa. Joskus olisi kyllä hauska mitata omaa äänialaansa, mutta tarvitsisin siihen jonkun soitto- ja nuotinlukutaitoisen, kun itseltäni ei taitoa löydy. 

6. Ensimmäinen päiväkirjani kattoi lähes 14 vuoden ajanjakson. Sain päiväkirjan lahjaksi, kun täytin seitsemän vuotta, ja tämän vuoden huhtikuussa sain sen lopultakin täyteen. Kertonee ehkä siitä, miten harvakseen olen päiväkirjaa kirjoittanut... :D

7. Piirsin kymmenenvuotiaana runsaasti fan artia L. M. Montgomeryn Anna-kirjoista. Luin koko sarjan samana kesänä, kun täytin kymmenen, joten kun sain synttärilahjaksi vihon ja tusseja, päätin kokeilla niitä piirtämällä Anna-aiheisen kuvan. Lopulta kuvia alkoi tulla enemmänkin, ja nimesin vihon melko nopeasti "Anna-vihoksi". Ehdin syksyn aikana kuvittaa kohtauksia sarjasta, mutta myös sarjan jälkeisestä ajasta: piirsin Kotikunnaan lapsien hääkuvia ja heidän perhepotrettejaan, ja pistelin Montgomeryn canonia huoletta uuteen uskoon. Minulla oli jotain tiukkoja kirjoittamattomia sääntöjä vihon kanssa: esimerkiksi kaikki kuvat täytyi piirtää suoraan kuulakärkikynällä, ilman monkään maailman luonnostelua, ja aina oman työpöytäni ääressä, ei missään muualla. Piirtäessäni kerroin kuviin liittyviä tarinoita itsekseni ääneen ja onkin harmi, etteivät nämä tarinat ole säilyneet missään muodossa: olin tuolloin laiska kirjoittamaan käsin ja turhauttavan hidas kirjoittamaan koneella. Dramatiikkaa ei näistä tarinoista missään nimessä puuttunut! Anna-vihon täytyttyä yritin jatkaa saman tyyppistä fanitaidevihkoa muista kirjoista, mutta se tyssähti heti alkuunsa: jokin taika oli kadonnut.

Dramaattinen kohtaus ja epäilyttävästi venyneet jäsenet Kotikunnaan Rillasta.
8. Pusu ei ole ensimmäinen romaanikäsikirjoitukseni, jonka olen saanut valmiiksi. Erään minun ja ystävieni lähimetsässä leikityn leikin pohjalta syntynyt idea johti lopulta siihen, että 11-vuotiaana aloin kirjoittaa trilogiaa, jonka ensimmäinen osa oli ensimmäinen valmis romaanikässärini. Tämä tekele valmistui ollessani 13-vuotias, on noin 50 sivua pitkä ja sellaista settiä, että en pysty lukemaan sitä ilman suurta myötähäpeää. Harmittaa vain, että jotkut tarinan alkuperäisistä osista ovat tainneet hävitä lopullisesti, kun kirjoitin esimerkiksi pari ensimmäistä lukua uudelleen, enkä katsonut tarpeelliseksi säilöä alkuperäisversiota mihinkään. Vaikka trilogian kirjoittamisinto lopahti syksyn 2014 blokkiin, idea ei ole sysihuono. Se vaatii runsaastikin muokkaamista ja hienosäätöä, mutta haluaisin kovasti palata tarinan pariin, kirjoittaa ensimmäisen osan uusiksi ja trilogian loppuun. Kyseessä on feministinen fantasiakertomus, jossa käsitellään paitsi henkilöiden kasvua, myös perhesiteitä ja rakkautta metsään. Eräs tarinan kolmesta päähenkilöstä on minulle edelleen rakkain kaikista luomistani henkilöistä, eräänlainen alter egoni.

Paint-taidetta trilogian päähenkilöistä, vuosi on varmaan 2009 tai 2010. 

9. Bravuurini keittiössä ovat nakkikeitto ja härkissörsseli. Kotikotona olen ollut virallinen nakkikeitonkeittäjä yläasteelta lähtien (kotitaloustunnilta saatu ohje on erittäin hyvä mittasuhteiltaan), ja opiskelujen alettua helppo ja nopea härkissörsseli on ruoka, jota usein tarjoan kylään tuleville vieraille, jos kaivataan tukevampaa syömistä. Tykkään kauheasti laittaa ruokaa ja varsinkin leipoa, mutta nykyisessä asumismuodossani se on hiukan haastavaa ja rasittavaa. Unelmoin ajasta, jolloin minulla on oma keittiö...

10. Osaan heiluttaa korviani. Huomasin osaavani tämän taidon täysin vahingossa ysiluokalla, minkä jäkkeen siitä on tullut se "hauska fakta", jonka kerron itsestäni aina tutustumisleikeissä. 

11. Sound of music oli ensimmäinen "oikea" musikaali, jonka näin. Voidaan kiistellä siitä, ovatko esimerkiksi Disneyn piirretyt musikaaleiksi laskettavia, mutta Sound of music oli ainakin ensimmäinen klassikkomusikaali, jonka katsoin. Olin tuolloin melkein 13-vuotias, ja siitä hetkestä ei olekaan ollut paluuta enää normaaliin, musikaalittomaan elämään :D


12. Opin lukemaan sinä kesänä, kun täytin kuusi vuotta. En itse muista tarkkaa hetkeä, jolloin kirjaimista tulikin sanoja, mutta muistan, että äiti käski minua lukemaan Mimmi Lehmä -kirjasta yhden luvun itse ääneen, mikä sujui kai ilman suurempia takelteluja. Sen jälkeen aina taitoani esitellessä etsin aina saman luvun Mimmi Lehmä -kirjasta ja luin luvun ensimmäisen sivun ääneen. En tiedä, miksi en halunnut lukea muita kohtia, vaikka aivan varmasti olisin osannut. 

13. Olen pitänyt lukupäiväkirjaa vuodesta 2012 alkaen. Tietoa lukemistostani on siis kertynyt jo useiden vuosien varrelta. On hauskaa katsella myöhemmin, mitä olen missäkin elämänvaiheessa lueskellut, ja miten tietyt tapaukset ovat vaikuttaneet lukemiseeni. Vaikka arkistoni kattavatkin hyvin suuren osan elämääni, en voi olla miettimättä, miten mielenkiintoista olisikaan, jos olisin alkanut kirjata lukemisiani ylös jo muutamaa vuotta aiemmin. Monia ala-asteella luettuja kirjoja muistan kyllä, mutta monet ovat myös painuneet täysin unohduksiin. (Vuonna 2012 luin muuten käsittämättömät 186 kirjaa. Kun sanon, että lapsena en tehnyt suunnilleen muuta kuin luin, en valehtele juurikaan.)

2012 ja 2019. 

14. Ensimmäisellä luokalla tahdoin eläinlääkäriksi. Sitten minulle selvisi, että kyseisessä ammatissa tarvitsee matikkaa (ja muita luonnontieteitä), joten haaveeni karahti siihen. Muutamaa vuotta myöhemmin tahdoin agility-kouluttajaksi (en ole koskaan harrastanut agilitya) ja ala-asteen loppupuolella näyttelijäksi (en ole ikinä näytellyt muualla kuin koulun joulu- ja kevätjuhlissa). Kirjailijaksi olen kai tahtonut aina. 

15. Tykkään tiskaamisesta. Monien inhoama kotityö on oikeastaan suosikkini kaikista siivoushommista. En tiedä, mikä tiskaamisessa oikeastaan viehättää. Ehkä minua innostavat selkeät ja toistuvat työvaiheet, tai se, että työn jäljen näkee heti. Vaikka kädet menevätkin karheiksi, ja ruokajämien jynssäys toisinaan vähän ällöttää, tiskaaminen on työ, jonka aikana voi ajatella kaikenlaista, kun homma itsessään ei ihmeemmin vaadi aivotyötä. Ilman tiskikonetta elävänä opiskelijana pääsen onneksi nauttimaan tästä puuhasta melko usein :D 

16. Jos minulla olisi rutkasti ylimääräistä rahaa, hankkisin kansallispukujuttuja. Haaveilen tykkimyssystä Ylä-Savon pukuuni, se on ihanan kaunis! (Katsokaa vaikka!) Lisäksi haaveilen omistavani useamman kansallispuvun. Ylä-Savo on todella kaunis, ja siihen liittyy vahva tunneside, mutta muita suosikkipukuja, joista jonkun haluaisin joskus omistaa, ovat esimerkiksi Kokkola, Alavuden kuoropuku ja Tuusula. Näitten pukujen kotipaikkoihin minulla ei ole samanlaista suhdetta kuin Ylä-Savoon, mutta puvut ovat kauniita ja se tiittää mielestäni perusteeksi puvun hankintaan. Tämä haave on kuitenkin sen verran hintava, että jään odottelemaan lottovoittoa tai rikasta aviomiestä.

Kuvituskuva, joka ei liity mihinkään. Kevättalven aurinko paistoi kivasti kaapinoveen, ja esseenteon sijaan otin taidekuvia.
17. Nuorempana kerroin tarinoita itselleni ääneen. Tätä tapahtui erityisesti silloin, kun kävelin tai pyöräilin yksin johonkin. Vaikka seurassa olikin hauska kävellä esimerkiksi kouluun, ihaninta oli kulkea yksin ja keksiä mitä villeimpiä juttuja. Syvennyin tarinoihini intenssiivisesti, eikä keskittymiskykyäni tutuilla reiteillä hätkähdyttänyt paljon mikään. Monet tarinat, joita kirjoitin esimerkiksi koulussa, rakentuivat tällä tyylillä. Harmittelin tosin jo silloin, etten saanut juttujani mihinkään talteen, mistä olisin voinut niitä myöhemmin kuunnella ja tarkistaa jonkun mielestäni erityisen hienon sanamuodon tai keksimäni nimen. Pyrin parhaani mukaan siihen, että kukaan ei kuulisi höpöttelyäni, mutta välillä joku ohikulkija pääsi yllättämään :D nykyäänkin saatan olla hyvin syvällä omissa maailmoissani liikkuessani paikasta toiseen, mutta enää en puhu ääneen. Jossain mielessä se saattaa olla hyväkin asia, mutta vähän harmittaa, että olen kadottanut tämän loistavan tarinansuunnittelukyvyn. 

18. Oloni on kirjastossa turvallinen. Rakastan kirjastoja! Kuten on arvattavissa, jo pienenä alkanut lukuharrastus on aiheuttanut sen, että olen elämäni aikana viettänyt runsaasti aikaa kirjastossa. (Minulla on muuten edelleen käytössä ensimmäinen kirjastokorttini kotikaupungin kirjastoon, jonka sain kuusivuotiaana!) Ala-asteella kirjastokokemuksiini kuului kaksi kertaa koulullamme vieraileva kirjastoauto ja vapaa-ajalla tehdyt retket lähimpään kirjastoon. Nämä retket saattoivat kestää monta tuntia, kun jäin yksin tai kavereiden kanssa lastenosaston sohville lukemaan ja juttelemaan pitkäksi aikaa, ja varsinkin talviaikana muutaman kilometrin matkan kävelyynkin kului aikaa. Yläaste sijaitsi onneksi tämän samaisen kirjaston vieressä, jolloin koulun jälkeen oli helppo hakea täydennystä hyllyihin. Lukio kaupungissa mahdollisti pääkirjaston suurien valikoimien ääreen pääsyn vaikka päivittäin. Varsinkin lukiossa kirjastosta tuli tärkeä paikka viettää aikaa: monesti tulin sinne hyppytunneilla tai koulun jälkeen odottamaan bussin tuloa tai vaikka vähän myöhemmin alkavia näytelmäharjoituksia. Uudessa opiskelukaupungissa etsin kirjaston ensi töikseni ja ihastuin siihen ikihyviksi. Kirjasto on ehdottomia lempipaikkojani opiskelukaupungissani! Jos minulla on paha mieli tai ahdistunut olo, menen sinne, ja olo on taas vähän parempi. 

19. Kaikista eniten haluaisin matkustaa Pariisiin. Monessa paikassa olen käynyt, mutta Pariisissa en. Meidän oli itse asiassa kerran tarkoitus lähteä sinne, mutta eräs perheenjäsen sairastui juuri ennen matkaa, emmekä päässeet lähtemään. Tämä karvas pettymys minulle, mutta on vain kasvattanut haluani matkustaa. Jo ala-asteelta asti haaveilemani ranskan opiskelu toteutui lopulta lukiossa, joten ehkä myös matka Pariisiin tapahtuu joskus. (Ranskani on kyllä kauhean ruosteessa, kun en ole käyttänyt sitä hetkeen! Hyvä, kun osaa sanoa "je ne parle pas français" :D)

20. Tykkään askarrella ja/tai lähettää kortteja. Rakastan askarrella kortteja ihmisille, oli kyseessä sitten syntymäpäivä, ystävänpäivä tai jokin muu merkkipäivä. Varsinkin joulukorttipaja on yleensä useamman viikon projekti, kun kaikesta huolimatta pitää hoitaa muutakin elämää askartelun sijasta. Joskus tätä muuta elämää on, uskomatonta kyllä, niin paljon, että täytyy tyytyä valmiisiin kortteihin. Korttien lähettäminen on minulle kuitenkin todella tärkeä asia, koska haluan sillä ilahduttaa ihmisiä. Siksi minulla on paha mieli, jos en jostain syystä ehdi tai muista jonkun kortin arvoista juhlaa :D

Synttärikettu ystävälle. 

Sellaisia juttuja tällä kertaa! Hyvää syntymäpäivää minulle!

maanantai 5. elokuuta 2019

Heinäkuun luetut 2019

Heinäkuussa 2019 luin yhdeksän kirjaa (2547 sivua), joista yksi oli spefiä, yksi runokirja, yksi nonfictionia ja kolme uusintaa.

Denison, Muriel: Susanna koulussa (Susanna #3) 193 s. [U]
Linna, Väinö: Täällä Pohjantähden alla 1 543 s. 
Rasa, Risto: Kaksi seppää 53 s. 
Acevedo, Elizabeth: Runoilja X 368 s. 
Montgomery, L. M.: Pieni Runotyttö (Runotyttö #1) 304 s. [U]
Jalo, Mervi & Jalo, Marvi: Jesse löytökoira (Koiratytöt #1) 143 s. [U]
Vik, Erika: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1) 532 s. 
Paul, Gil: Kuninkaallisia rakkaustarinoita 187 s. 
Montgomery, L. M.: Yrttitarha 233 s. 

kotimaisia: 4
käännöskirjoja: 5
omasta hyllystä: 4
kirjastosta: 5
muualta: 0

Montgomery-lukuhaaste: 3 kirjaa

Susanna-sarjan kolmas osa, Susanna koulussa, on aina ollut suosikkini. Pienenää (ja vähän isompanakin) minua kiehtoi kauheasti sisäoppilaitoselämä, minkä vuoksi myös tällaisten kirjojen tyylipuhdas edustaja viehätti. Susanna koulussa on yhtä ihana kuin edellisetkin osat. Susanna on taas edellistä osaa hieman vanhempi, mutta välillä yhtä itsepäinen ja ajattelematon kuin nuorempanakin. Hän on melko vastahakoinen koulun suhteen, mutta huomaa pian, että koulu on juuri niin hauskaa kuin siitä itselleen tekee. Kirja on täynnä ihastuttavia yksityiskohtia perinteisen brittiläisen sisäoppilaitoksen elämästä. Tytöt pelaavat maahockeyta (täysin mysteerinen laji pikku-Celelle), perustavat salaseuroja, härnäävät koulun ylimielistä ja ärsyttävää tyttöä ja kammoavat sitä päivää, jolloin ruokana on "kalansilmiä liimassa". Huomasin syventyväni sisäoppilaitoksen elämään samalla innolla kuin aiemminkin, ja tämä osa taitaa edelleen olla suosikkini koko sarjasta. Kirja ei ole täysin ongelmaton: kohtaus, jossa tytöt kenkälankkaavat kasvonsa ja esiintyvät koulun juhlassa on todella rasistinen, mutta on muistettava, että kirja on kirjoitettu 1930-luvulla. Silti tuntuu vähän inhottavalta, että lapsuuden lempisarjasta löytyy tällaista. Toisaalta, taitaa Pieni talo preerialla -sarjassakin olla jokin blackface-kohtaus?

Osallistuin Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen lukemalla Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogian ensimmäisen osan. Mietteitäni voi lukea täältä

Luen runoja äärimmäisen harvoin, mikä vähän harmittaa, niitä nimittäin olisi kiva lukea enemmän! Tunnen vain oloni vähän tyhmäksi usein runoja lukiessani, eikä se ole kiva tunne. Risto Rasan runot ovat onneksi ratkaisu tähän ongelmaan! Pienet runot kertovat usein luonnosta, mutta myös ihmisistä. En voinut kuin ihmetellä ja ihailla, miten Rasa onnistuu muutamalla sanalla maalaamaan niin vahvoja ja kauniita kuvia. Rasan runoja haluan ehdottomasti lukea enemmänkin! Voisin yrittää pyristellä irti runopelostani ja lukea muitakin hyllystäni löytyviä runokirjoja. 
Yötuuli heiluttaa
veneeni lyhtyä
Suuntaneulana rinnassani
pyörähtää sydämen sakara

Runoilija X on säeromaani, joka kertoo uskonnollisen latinoperheen puristuksessa taitelevasta Xiomarasta, joka on tottunut olemaan hiljaa, vaikka hän pursuaakin sanoja. Vaikka tarina on periaatteessa melko nähty, tuo säemuoto siihen uutta kulmaa ja keveyttä välillä hyvinkin raskaaseen tarinaan. Runoudella on myös rooli tarinassa. Muoto sopii senkin takia kirjaan mielestäni paremmin kuin joululomalla lukemaani Yhteen. Xiomara tappelee itsensä, äitinsä, uskonsa, taustansa, kehonsa ja sitä ahdistelevien miesten kanssa, mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sitä rohkeammin hän uskaltaa asettua rajoja vastaan. Oma elämäni on hyvin kaukana Xiomaran elämästä, mutta jollain tasolla kirja osui todella syvälle, minkä vuoksi nieleskelin kyyneleitä bussissa sitä lukiessani. Ehkä loppuratkaisu tapahtuu liian helposti, mutta tämä kirja vaikutti minuun niin vahvasti, että päädyin antamaan tälle Goodreadsissa täydet viisi tähteä. Lavarunouskohtauksia oli hauska lukea, kun itsekin olin kevään mittaan käynyt muutaman kerran sellaista kuuntelemassa (ja tämä kirja vain vahvisti tunnetta siitä, että syksyllä pitää itse uskaltaa lavalle!)

Minun on ollut jo pitkään tarkoitus lukea Runotyttö-sarja uudelleen, ja viime kesänä ilmestynyt Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen "jatko-osa" Emilia Kent vain vahvisti tätä halua. Vaikka Emilia Kent on odottanut hyllyssäni jo vuoden päivät, päätin lukea alkuperäisen sarjan uudelleen ennen sitä,  ja heinäkuussa sain lopultakin aikaiseksi tarttua Pieneen Runotyttöön. Trilogian ensimmäinen osa muistuttaa jonkin verran Annan nuoruusvuosia juonikuvioiltaan, mutta Anna ja Emilia ovat kuitenkin todella erilaiset päähenkilöt ja sarjojen tunnelma on aivan erilainen. Avonlea on aurinkoinen ja Annan kommellukset ovat hauskoja, mutta Blair Water on hieman synkkäkin paikka, ja Murrayn ylpeyden perinyt Emilia suhtautuu häpeään kuin kuolemaan. Ylidramatiikkaa rakastava sydämeni viihtyy Uudessa Kuussa Emilian kanssa, minkä lisäksi Emilian orastavat kirjalliset taipumukset ja yliluonnolliset tapahtumat ovat niin ikään sydäntäni lähellä. Jossain määrin Pieni Runotyttö tuntuu vain osalta, jossa henkilöt ja miljööt esitellään: kirja koostuu lähinnä pienistä hetkistä, jotka valottavat hahmojen eri puolia. Tämä ei kuitenkaan ole moite, sillä hotkaisin kirjan muutamassa päivässä ja nautin joka hetkestä. Tai no, Dean Priest on hirveä ja kammottava, mutta onneksi aika pienessä osassa vielä tässä kirjassa. Muistelin, että hän olisi ollut paljon nuorempi, mutta hän onkin jo 36-vuotias, kun hän tapaa 12-vuotiaan Emilian. Kammottavaa! Huomasin lukiessani muutenkin paljon pieniä juttuja, joita en muistanut tajunneeni ennen: Emilia esimerkiksi käy katsomassa erästä juonelle myöhemmin merkityksellistä kaivoa jo kirjan puolinvälin paikkeilla, mutta asiaan ei kiinnitetä sen ihmeemmin huomiota. Minulla on jo menossa sarjan toinen osa, joten nälkä tästä ensimmäisestä osasta jäi.

Kirjastossa käydessäni kävelin lastenosaston läpi, mistä katseeni sattui osumaan hyllylle, jossa Koiratytöt-sarja komeili. Luin sarjaa intopinkeänä joskus ala-asteen alkuvuosina, ja hotkin kaikki siihen asti ilmestyneet osat jonkin kesäloman aikana. Taisin olla yläasteella, kun vielä luin uusimpia osia, mutta olin melko kyllästynyt sarjaan jo siinä vaiheessa ja lopetinkin sen ehkä neljännentoista osan jälkeen (tai sinne päin). Puoliksi vitsillä nappasin ensimmäisen osan nyt kirjastosta mukaan ja katsoin, onko se yhtä typerä kuin oletin. Lukaisin kirjan nopeasti yhdeltä istumalta, ja yllätyin melkoisesti. Ensimmäinen yllätys oli se, että muistin kirjan sijoittuvan Helsinkiin, mutta heti ensimmäisillä sivuilla tulee selväksi, että ollaankin Turussa. Toinen yllätys oli se, että muistin kirjan tapahtumia yllättävän hyvin, vaikka olen lukenut kirjan vain kerran ja siitä on reippaasti yli 10 vuotta aikaa. Toki monet yksityiskohdat olivat hämärtyneet mielestä, mutta silti hämmästyin tästä. Kolmanneksi yllätyin siitä, että se ei ollutkaan ihan niin hirveä ja hölmö kuin oletin. Olihan se melkoisen yksioikoinen ja typerä tarina, mutta ei mitenkään sysihuono. Tapahtumat etenevät mukavan reippaaseen tahtiin ja käänteitä riittää näinkin lyhyeen kirjaan, mutta melko paljon kirjassa oli Jennan rasittavaa jankkaamista siitä, miten hän rakastaa Jesseä ja miten hän ikävöikään koiraa sen ollessa löytöeläinkodissa, ja huomasin samaistuvani paljon enemmän Jennan nihkeästi suhtautuvaan äitiin :D Toki olen kaukana kohderyhmästä. Maailmankirjallisuuden mestariteos Jesse löytökoira ei todellakaan ole, mutta ihan hauska nostalgiapala. Täytyy tosin tunnustaa, että nyt himottaisi hiukan lukea pari seuraavaakin osaa :D

Hän sanoi nimekseen Aleia on kirja, johon monet ihastuivat täydestä sydämestään. Idea tuntui kiinnostavalta, mutta vasta nyt sain kirjan kirjastosta käsiini. Täytyy myöntää, että hehkuttamisen seurauksena suhtauduin kirjaan hieman varautuneesti, mutta yritin lähteä lukemaan sitä avoimin mielin. Kirja oli kieltämättä koukuttavaa ja nopeaa luettavaa: luin yhdeltä istumalta helposti monta kymmentä sivua. Tämä on tällaisessa 500-sivuisessa järkäleessä positiivinen ominaisuus :D Juoni eteni vauhdikkaasti, ehkä välillä vähän liiankin vauhdikkaasti. Tylsistyä ei todellakaan ehtinyt. Ongelmaksi nopeassa juonenkuljetuksessa nousi kuitenkin hahmot ja miljöö. Olen todella hahmovetoinen lukija, minkä vuoksi haluan syitä kiintyä heihin. HSNA:ssa tämä oli kuitenkin todella hankalaa. Corildon ja Aleia ovat molemmat hahmoja, joilla on tavoitteita ja menneisyyttä, mutta välillä lukiessani havahduin ajatukseen, että minulle on ihan se ja sama, mitä heille tapahtuu tai saavuttavatko he tavoitteensa. Monet sivuhenkilöt ovat paljon kiinnostavampia, tosin kaikista mielenkiintoisimmat kuolevat kirjan puolenvälin paikkeilla. Vasta aivan loppurytinöissä aloin kiinnostumaan päähenkilöistä, vaikka en edelleenkään voi sanoa kiintyneeni heihin. Vikin luoma maailma on myös kiinnostava, mutta siitä saadaan vain pintaraapaisu ja sen vuoksi se jää harmittavasti vajaan tuntuiseksi, varsinkin, kun monesti huomaa, että maailmaa on rakennettu huolella. Potentiaalia HSNA:ssa on paljon, mutta se ei harmittavasti pääse esille kunnolla. Kirja kuitenkin parani loppua kohti huomattavasti, ja aion lukea myös Kaksosauringot-trilogian kaksi seuraavaa osaa. Salaisuuksia jäi vielä selvittämättä. (Kenties jotkut langat olisi voinut sitoa hieman paremmin jo tässä osassa, välillä oltiin vähän liiankin mysteerisiä.)

Kuninkaallisten elämä kiinnostaa, ja rakastan kuninkaallisia häitä. (Olen todella surullinen, että missasin Harryn ja Meghanin häät! Seuraavia televisiohäitä joudutaankin varmaan odottamaan vuosikausia.) Mikäs sen parempi valinta lukemiseksi kuin Kuninkaallisia rakkaustarinoita! Nimi tosin on hiukan harhaanjohtava, koska kuten jo esipuheessa sanotaan, että kuninkaallisten pariutumisessa rakkaus on harvoin pääosassa, koska varsinkin ennen aikaan avioliitot ovat olleet puhtaasti poliittisia. Kirja esittelee 14 kuninkaallista paria, joista suurin osa on eurooppalaisia, mutta mukaan mahtuu esimerkiksi intialainen Shah Jahn, joka rakensi Taj Mahalin syvästi rakastamansa vaimon muistoksi. Monet pariskunnat olivat tuttuja jo ennestään, kuten Ranskan vallankumouksessa teloitetut Marie Antoinette ja Ludwig XVI tai kannestakin löytyvä Hollywood-tähti Grace Kelly (maailman kauneimmassa hääpuvussa!) ja Monacon ruhtinas Rainer. Vaikka nämä tarinat olivat minulle pääpiirteissään tuttuja jo aiemmin, monet yksityiskohdat olivat hämärän peitossa, kuten esimerkiksi Napoleonin ja hänen Joséphinensa tarina. Vaikka kyseessä oli tietokirja, se oli kuitenkin melko kevyttä lukemista: teksti oli sujuvaa, eikä poliittisiin kiemuroihin tai muuhun taustoitukseen jääty pyörimään sivutolkulla. Jos aihe yhtään kiinnostaa, tai kaipaa helppoa tietokirjaa luettavakseen, suosittelen kovasti!

Yrittitarha on eräs niistä teoksista, joka oli vielä Montgomerylta lukematta. (Jos tietoni pitävät paikkaansa, olen mielestäni lukenut kaiken häneltä suomennetun!) Kyseessä on novellikokoelma, johon on koottu Montgomeryn novelleja pitkältä aikaväliltä. Novelleissa on runsaasti Montgomeryn tuotannosta tuttuja aineksia: tiukkoja kyläyhteisöjä, ankaria tätejä tai muita sukulaisia, salaisuuksia, väärinkäsityksiä ja romantiikkaa. Vaikka novellit ovat teknisesti ehjiä, niistä puuttuu usein kipinä, joka Montgomeryn romaaneista tekee niin ihastuttavia. Tarinat ovat usein melko yksinkertaisia ja ratkaisut helppoja. Lähes kaikki novellit pyörivät avioliiton ympärillä, mutta kuten Montgomerylla yleensäkin, naiset eivät jää passiiviseen osaan. Nykyfeministi kurtisteli lukiessaan kulmiaan toisinaan, mutta verrattuna kirjoitusajan asenteisiin suurin osa novelleista on naiskuvaltaan yllättävän moderneja. Lempinovellejani olivat Jedidahin romanssi, Putneyn naisten lakko, Mary Isabel kapinoi, Miriamin sulhanen, Häävieraat ja Yrittitarha. Mieleen jäi myös novelli Eräänlaista rakkautta, jossa naispäähenkilö päätyy menemään naimisiin velvollisuudentunnosta miehen kanssa, jota ei rakasta. Tämä vertautuu toki Montgomeryn omaan elämään, mutta on erikoinen ratkaisu muuten hyvin tiukasti sydämen seuraamista ja romanttista rakkautta painottavien novellien joukossa. En oikein tiennyt, miten olisin novelliin suhtautunut. Toki pidän siitä, että ratkaisu poikkeaa tavanomaisesta, mutta sen lukemisesta tuli jotenkin hankala olo. Muita mielenkiintoisia seikkoja oli Häävieraat-novellin kohtaus rouva Matilda Pitmanin kanssa, joka oli täsmälleen samanlainen kuin Kotikunnaan Rillasta löytyvä kohtaus, ja erään novellin draamaileva pariskunta nimeltään Anne ja Gilbert. Molemmat novellit on kirjoitettu ennen ensimmäistäkään Anna-kirjaa.


*********

Kirjankansibingoon luetut kirjat:


Romantiikka: Pieni Runotyttö (tai tässä tapauksessa yhteisniteen kannet)
Matkalla: Susanna koulussa
Kotieläin: Jesse löytökoira
Numero(ita): Täällä Pohjantähden alla
Kaunis vaate: Kuninkaallisia rakkaustarinoita

Ja näin sain ensimmäisen bingoni!!

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue: Kaksi seppää
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa: Runoilija X
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla: Pieni Runotyttö
19. Et pidä kirjan nimestä: Yrttitarha (mielestäni Yrttitarha on ruman kuuloinen sana, ja esimerkiksi Eräänlaista rakkautta olisi ollut kirjan nimeksi sopivampi)
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria: Kuninkaallisia rakkaustarinoita (eräs tarina on Jordanian kuningashuoneesta)
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä: Hän sanoi nimekseen Aleia
41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää: Susanna koulussa

Heinäkuussa oli sekä vauhdikkaita että hitaampia päiviä. Kuukauden aikana ehdin viettää viikonlopun Finnconissa, muutaman päivän mummolassa, tehdä pikavisiitin Kuopioon ja käydä Turussa kahteenkin otteeseen. Lisäksi näin kavereita, olin talonvahtina ja tomaatinkastelijana muun perheen ollessa reissussa, luin kirjoja, katsoin Downton abbeyta ja Monty Pythonin lentävää sirkusta, haaveilin hellepäivistä ja niiden tultua pysyttelin tiukasti varjossa, vaikka nautinkin mekkokeleistä.

Elokuussa aion vielä lomailla ahkerasti, vaikka pitääkin ryhtyä jo hieman asennoitumaan syksyyn ja opiskelujen alkuun. Odotan kuorokauden alkua ja ainejärjestön tapahtumia, kuten myös opiskelukavereiden tapaamista. Sitä ennen ehdin kuitenkin esimerkiksi juhlia synttäreitäni ja eräitä rippijuhlia.


Kuukauden biisi on Elton Johnin I'm still standing. Kävin katsomassa Rocketman-elokuvan, josta pidin kovasti, vaikka Elton Johnin tuotanto onkin jäänyt minulle melko vieraaksi. Tästä kappaleesta tulee mukavan itsevarma ja toiveikas olo, minkä lisäksi tämä on ihan kiva rytmittämään jolkottelua pururadalla. 

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1 (Kirjabloggajien klassikkohaaste 9)

Väinö Linnan vuonna 1959 julkaisema Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäinen osa on eräs niistä klassikoista, joka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea kerran elämässään. Lähipiirissäni on useampia ihmisiä, jotka hehkuttavat Linnan trilogiaa ja nimeävät sen jopa lempikirjakseen, joten päätin nyt klassikkohaasteen varjolla tarttua hyllyssäni lojuvaan ensimmäiseen osaan.


Trilogia kertoo Koskelan torpparisuvun edesottamuksista kuvitteellisessa hämäläiskylässä, Pentinkulmassa. Ensimmäinen osa alkaa 1800-luvun loppupuolelta ja päättyy 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Jussi, pappilan torppari, rakentaa suolle Koskelan torpan, mihin hän muuttaa vaimonsa Alman kanssa. Perheeseen syntyy kolme poikaa, joista vanhin, Akseli, on aatteissaan vielä isäänsäkin ankarampi. Koskelan perheen ilojen ja surujen lisäksi kirjassa käsitellään paljon myös muiden kyläläisten sattumuksia.

Tuntemattoman sotilaan läpi kahlanneena yllätyin, kun kirja lähtikin yllättävän sutjakasti käyntiin, eikä jäänyt polkemaan paikalleen juuri ollenkaan. Tuntsikan kanssa leikki meinasi jäädä parikin kertaa kesken, kun miehet vain norkoilevat paloaukealla sivutolkulla, eikä toimintaan päästä millään kiinni. TPA puolestaan etenee Tuntsikkaan verrattuna suorastaan vauhdikkaasti: vaikka suvantokohtiakin löytyy, niihin ei jäädä turhauttavan pitkäksi aikaa. Myöskin henkilömäärä on paremmin hallittavissa. Vaikka nimettyjä kyläläisiä on paljon, tärkeimpien nimet oppii kyllä muistamaan. Henkilömäärän kanssa minulla oli myös ongelmia Tuntemattoman sotilaan kanssa, kun jatkuvasti menin Lahtisissa, Lehdoissa ja Lammioissa sekaisin. (Tämä kuulostaa siltä, että en pitänyt Tuntemattomasta ollenkaan, mutta asia on aivan päin vastoin :D) Kuitenkin, toisin kuin Tuntemattomassa sotilaassa, minun oli hankalampi päästä hahmojen pään sisään ja kiintyä heihin. Lopussa huomasin välittäväni heistä kaikista jonkin verran, mutta se oli vienyt pitkään aikaa. Tosin tämä tuntuu hieman huolestuttavalta, kun tietää, mitä suuria tapahtumia on tulossa.

Suomen historia on kiedottu hyvin tarinaan, eikä historiaselostus hyppää silmille. Tyylissä on jotain samaa kuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä, jossa historian tapahtumat kulkevat omalla painollaan taustalla, kun henkilöt elävät elämäänsä, johon nyt sattuu vaikuttamaat maailmanhistorian suuret linjat. Vaikka Linna ei olekaan yhtä hienovarainen, tuntuu sosialisti, kaupungissa sivistyksen saanut räätäli Halme selityksissään kyläläisille perustellulta. Tuskinpa pentinkulmalaiset muuten tietäisivät sen kummempia maailman menosta. Ehkä Neljäntienristeyksen ja TPA:n ero on siinä, että Kinnunen kuvaa ihmistä ja Linna historiaa. Ainakin tästä ensimmäisestä osasta tuli hieman sellainen vaikutelma, että henkilöhahmot ovat välillä vain väline esitellä historian tapahtumia. Tästä huolimatta kirja ei tuntunut historian oppikirjalta. Linnan kertojanääni on lempeän ironinen, mistä pidän todella paljon. Hän on heikomman puolella, mutta irvailee silti kaikille hahmoilleen ja tapahtumille yhtä lailla, unohtamatta kuitenkaan hellyyttä, kuten kuvaillessaan esimerkiksi erään nuoren parin ensimmäisiä yhteisiä hetkiä, joista tulee todella kaunis ja hellä mieli.

Luenko myös seuraavat osat? No totta vie luen. Vaikka sisällissota odottaa nurkan takana (puhumattakaan parista muusta "pikku"sodasta), ja tunnen jo valmiiksi, miten se tulee repimään sydänparkaani riekaleiksi, odotan silti innolla, mikä Koskelan perhettä tulevaisuudessa odottaa. Sen lisäksi minulla on ikävä Vilho Koskelaa, ja tahdon jo päästä lukemaan hänen vaiheistaan. Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäinen osa ei todellakaan ole mikään tylsä ja pölyinen klassikko, vaan edelleen paikkaansa puolustava, mielenkiintoinen teos, joka ei ole vanhentunut.

Kiitos haasteen järjestämisestä Tuntematon lukija -blogin Handelle!


Huh, olipas melkoista kirjoittaa ensimmäinen varsinainen kirjapostaus koko blogiaikana :D

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Kirjoja, kirjoja!

Materialismionnellisuus on parasta onnellisuutta, eikös juu? :D Olen haalinut jälleen hyllyyni kirjoja, monista eri lähteistä. Koska itse tykkään kuunnella muiden ihmisten kirjasaalistuksista, kerron omiatani nyt teille.

Kaksi ensimmäistä hankintaa menee itse asiassa toukokuun puolelle. Nokkosvallankumousta olen jäljittänyt aggressiivisesti jo vuosia, tuloksetta, mutta luottodiilerini bongasi kirjan vitosella ja kiikutti minulle. On aina yhtä ihana hetki asettaa kauan kaivattu kirja paikalleen hyllyyn! <3


Läpi yön on ollut hankintalistallani niin ikään vuosia, varsinkin kuin keväisen uudelleenluvun jälkeen muistin, miten tavattoman tärkeä kirja minulle onkaan. Olin jo valmistautunut vuosien toivottomaan etsintään. Löysin yhden kappaleen kyseistä kirjaa eräästä kirjakaupasta niin kalliilla hinnalla, että olin lentää pyllylleni. Hinta oli sinäänsä normaali suomalaiselle kovakantiselle kirjalle, mutta viisi vuotta vanhasta kirjasta vähän liikaa. Lisäksi opiskelijan taloustilanne on mitä on. Onneksi jo aiemmin mainittu luottodiileri hoksasi toisesta kirjakaupasta pienen pinon samaista kirjaa niin ikään vitosella, ilmoitti asiasta minulle, eikä mennyt kauaakaan, kun Läpi yön oli käpälissäni.


Finncon järjestettiin heinäkuun alussa Jyväskylässä, ja itse luuhasin paikalla lauantain ja sunnuntain. Olin päättänyt, että yhden tietyn kirjan tulen paikalta ostamaan. Ihastuin ikihyviksi Maria Carolen Tulen tyttäriin, joten äskettäin ilmestynyt itsenäinen jatko-osa Sinisen talon noita oli automaattisesti lukulistalla. Hankinkin kirjan lähes ensi töikseni lauantaina ja sain siihen omistuskirjoituksenkin :)


Finnconin kirpparipöydästä silmään osui Väristys-pokkari. Luin kirjat ysiluokalla ja rakastin niitä raivokkaasti, minkä vuoksi ajattelin, että kolme euroa nuoruusvuosieni suosikista (nythän olen jo ikivanha, lähes muinainen ;)) ei ole paha hinta, ja pelastin kirjan omaan hyllyyni.


Lisäksi Finnconista tarttui mukaan Turun science fiction -seuralta kaksi pinssiä (heikkouteni) Myrntain suloinen ja kiiltävä kirjanmerkki.


Mummolareissulla siivottiin erästä kirjahyllyä, josta saimme ottaa haluamiamme kirjoja mukaan. Salaisen puutarhan olen lukenut joskus ala-asteella, mutta muistan pitäneeni siitä ja sen virkistävän erilaisesta tyttöpäähenkilöstä sen verran paljon, että nappasin tämän mukaani. Kirja on melkein viisikymmentävuotiaaksi todella hyvässä kunnossa!


Varsinainen mummolan hyllystä pelastettu aarre on kuitenkin Susanna-sarja kokonaisuudessaan. Tämä 1930-luvulla kirjoitettu tyttökirjasarja oli eräs ehdottomista suosikeistani pienenä, ja olen nyt vanhempanakin viihtynyt sen seurassa erittäin hyvin. Sarja tuntuu olevan melko huonosti tunnettu, mutta olen äärimmäisen onnellinen, että minulla on koko sarja (ensipainoksia 1950-luvulta kaikki!) hyllyssäni. Varsinainen kirja-aarre <3


Mitkä kirjoihin liittyvät asiat ovat tehneet sinut onnelliseksi lähiaikoina?

Postauksen viisi viimeistä kuvaa on ottanut siskoni. 

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Hävettääkö kirjoittaminen?

Päädyin viime syksynä tilanteeseen, jossa juttelin uuden tuttavuuden kanssa harrastuksista. Hän tiesi, että pidän lukemisesta, joten hän kysäisi, olenko kirjoitellut mitään. "Vielä kysyt," vastasin. Selvitin hänelle hieman kirjoittajataustojani, ja juttelimme hetken aiheesta yleisesti. Sitten hän kysyi, millaisista asioista romaanikäsikirjoitukseni kertovat. Äkkiä minua alkoi hävettää kauhesti. Kaikki ideani kuulostivat tiivistettyinä äärimmäisen typeriltä. Sanoin ne kuitenkin ääneen, vaikka minusta tuntuikin hölmöltä, eikä keskustelukumppanini ainakaan näyttänyt sitä ulospäin, jos ideani olivat hänen mielestään hupsua höttöä. Siirryimme aiheessa eteenpäin ja lopulta täysin muihin juttuihin.

Yllätyin kuitenkin omasta, voimakkaasta häpeän tunteestani. En minä häpeä projektejani! Ne ovat minulle tavattoman rakkaita, ja vaikka ne ehkä yhteen tai kahteen lauseeseen tiivistettynä kuulostavatkin hölmöiltä, niissä on myös oikeaa sisältöä ja isojakin teemoja. Ehkä tämä johtuu suuremmasta kirjallisuuskeskustelun tasosta: tekstini solahtavat kaikki mukavasti YA-fantasian lokeroon, ja vaikka olenkin onnistunut löytämään ympärilleni kyseistä genreä ymmärtäviä ihmisiä, ei jossain Hesarin kirjallisuuspalstalla käsitellä yleensä mitään tällaista kirjallisuutta. (Kärjistän hieman, onhan tilanne lähiaikoina hieman parantunut.) "Oikea kirjallisuus" on Suomessa yhä edelleen tiskirättirealismia, jossa käsitellään oikeiden ihmisten (keski-ikäisten) oikeita ongelmia (työttömyys, alkoholismi, sukutraumat) oikeissa paikoissa (joku helsinkiläinen lähiö). (Jos kärjistykset kotimaisesta kirjallisuudesta kiinnostaa, kurkkaa tänne!) Vaikka esimerkiksi P käsittelee eräänä isona teemana erilaisuuden pelkoa, ei minun tulisi pieneen mieleenikään puhua siitä yhteiskunnallisesti kantaaottavana, vaikka eri hahmojen ajatukset aiheesta ovat kuin suoraan nykymaailmasta bongattavia, sillä teksti sijoittuu epämääräiseen pseudokeskiaikaiseen fantasiamaailmaan. Helposti kysyttäessä vastaan vähätellen kirjoittavani "fantasiahuttua rakkausmausteella", vaikka se ei ole koko totuus. Ironisesti suhtautuminen omiin teksteihin tuntuu toisaalta keskusteluissa helpoimmalta keinolta, kun kirjoittaa jotain sellaista, mikä ei solahda valtavirtaan täysin sulavasti. Kokisinko tätä ongelmaa, jos kirjoittaisin tiskirättirealismia? 

Minua hävettää jostain syystä myös sanoa, että olen kirjoittanut kolme täysmittaista romaanikäsikirjoitusta (ja osan vielä useampaan kertaan). Monilla kirjoittavilla ystävillä on aikaansaamisen ongelma: pitkiä tekstejä on vain hankala saada aikaan. Joko aloitus on vaikeaa, innostus lopahtaa keskikohdassa tai loppuun on mahdotonta päästä. Silloin hävettää: miksi minulle se on niin helppoa, että olen rämpinyt kolmen suon läpi suhteellisen lyhyessä ajassa ja ilman sen suurempia ongelmia? Kun ympärillä ihmiset huokailevat luomisen tuskaa, tuntuisi todella typerältä ja kiusalliselta sanoa, miten eilen kirjoitti lähes viisi liuskaa tekstiä. Kun nämä muut puhuvat siitä, miten kadehtivat minua tästä syystä, minä häpeän. Kiireesti muistutan, että määrä ei ratkaise vaan laatu, ja miten omatkin tekstini ovat suurimmaksi osaksi "räpellyksiä", joista vain pieni osa on oikesti siedettävää ja lukemisen arvoista. Tämä ei aina ole totta: olen useimmiten tyytyväineen suurimpaan osaan kirjoituksistani. Taas löydän itseni vähättelemästä, koska minua hävettää. 

Itsetutkiskelun syövereissä tajusin myös, että jollain tapaa myös suojelen itseäni. Puhuiain kirjoittamisesta enemmän kuin mielelläni, mutta yleensä häpeä estää sen. Eihän harrastuksessani ole mitään hävettävää, mutta joskus se on ollut ainoa asia, joka on ollut vain ja ainoastaan minun. Koska se on minulle eräs maailman tärkeimmistä asioista, en tahdo, että ihmiset, jotka mahdollisesti haluavat satuttaa tai loukata minua saavat siitä aseen itselleen. Tehokas muistutus tästä oli pari tilannetta yläasteella, jolloin satuin erehdyksissäni sanomaan asiasta jotain, ja sain heti pilkallisen ja vähättelevän kommentin asiasta. Asiaa ei helpottanut se, että toisella kerralla kommentin heittäjä oli opettaja. Istuessani pulpetissa posket häpeästä punoittaen tiesin, että en puhuisi aiheesta enää ääneen kuin sellaisille, joihin sataprosenttisesti luottaisin. Silti, varsinkin jos puhun aiheesta sellaiselle, joka ei itse kirjoita, pelkään, että hän pitkästyy, mutta on liian kohtelias mainitsemaan asiasta. Sen takia on hyvä, että on blogi, johon voi käydä huutelemassa näitä juttuja mielin määrin ;) Sanataidekoulu koitui kyllä tässä(kin) asiassa pelastukseksi. Yllättäen olinkin porukassa, jossa kukaan ei katsonut vinoon, kun kerroin viettäneeni viikonlopun vain kirjoittaen, tai pyöräyttäneet silmiään, kun hehkutin runoni julkaisua, ja jossa kaikki nyökyttelivät ymmärtäväisesti, kun turhauduin siitä, kun hahmot toimivat eri tavalla kuin olisin halunnut. Saniksessa sain aina olla täysin oma itseni, eikä kirjoittamista tarvinnut hävetä tippaakaan. 

Vastaus otsikon kysymykseen: ei, kirjoittaminen ei itsessään hävetä. Olen valtavan ylpeä siitä, mitä olen kirjoittamisen saralla saanut aikaiseksi, eikä näitä saavutuksia voi kukaan viedä minulta pois. Tuskin kirjoitusharrastus tulee myöhemminkään olemaan se asia, jonka itsestäni heti kättelyssä kerron, mutta minulla ei ole mitään syytä vähätellä tai peitellä rakkainta harrastustani. Se on asia, johon ei ihan jokainen jormapera (ainakaan ilman harjoitusta) pystykään, ja sen vuoksi saan tuntea harrastuksestani ylpeyttä ja iloa, ilman häpeää. 

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Kesäkuun luetut 2019

Kesäkuussa 2019 luin viisi kirjaa (1498 sivua/7h 1 min), joista yksi oli äänikirja ja yksi nonfictionia. 

Kinnunen, Tommi: Pintti 7h 1 min [K]
Doerr, Anthony: Kaikki se valo jota emme näe 543 s. 
Kinnunen, Tommi: Lopotti (Sukutarina #2) 364 s. 
Wurst, Conchita: Minä, Conchita – We are unstoppable 143 s. + liite
Baker, Jo: Longbournin talossa 448 s.

kotimaisia: 2
käännöskirjoja: 3
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 2
muualta: 2

Sisältää pieniä spoilereita. 

Ala-asteikäisenä kuuntelin äänikirjoja todella paljon, mutta kun lähikirjaston lastenkirajvalikoima oli kuunneltu läpi, eikä ikä meinannut riittää aikuisten kirjoihin, jätin tämän lukemismuodon kokonaan. Kun äänikirjat tekivät pari vuotta sitten comebackin, ajattelin, ettei keskittymiskykyni enää millään riittäisi äänikirjan kuuntelemiseen. Kun eräs perheenjäseneni hankki keväällä Bookbeat-tunnukset ja antoi ne myös minulle käyttöön, päätin kuitenkin antaa äänikirjoille mahdollisuuden ja otin kuunteluun samaise peheenjäsenen suosituksesta Tommi Kinnusen Pintin. Ihastuin viime kesänä Neljäntienristeykseen, joten odotukset olivat korkealla. Pintissä oli paljon samaa kuin Kinnusen esikoisteoksessa: se kertoo pienestä kylästä jälleenrakennusajan Suomessa, ja siellä asuvista henkilöistä, jotka ovat omalla tavallaan ulkopuolisia kyläyhteisössä. Vaikka asetelma on tuttu, Kinnunen tuo omanlaista tunnelmaansa tarinaan. Päähenkilöinä toimivat sisarukset ovat kaikki tarpeeksi erilaisia, ja vaikka esimerkiksi Railin salaisuuden arvasin jo melko alkumetreillä, on kirjassa myös paljon ennalta-arvaamattomia kohtia, kuten Jussin osuuden loppu, joka veti maton alta tehokkaasti. Kinnunen kirjoittaa upeaa kieltä, ja lasinpuhallusvertaukset solahtavat tekstiin hienosti. Erityisesti Jussin osuuden tarkkanäköisyys on nautinnollista luettavaa. Vaikka teos on todella hieno, en ihastunut siihen täysin. Sekä Neljäntienristeys että Pintti vievät henkilönsä todella kurjiin ja surullisiin tilanteisiin. Jälleenrakennusajan Suomessa elämä ei ollut pelkkää onnea ja auvoa, kyllähän minä nyt sen tiedän, mutta välillä huomasin miettiväni, että oliko tämä tai tuo juonenkäänne nyt tarpeellinen, kyllä henkilöillä oli tarpeeksi kurjaa jo ennestään! Viihdyin Pintin parissa, mutta tämä piirre kirjassa ärsytti jonkin verran. Äänikirjaa kuuntelin melko lyhyissä pätkissä, joten sen kuunteluun meni pitkän aikaa. Välillä harhauduin ajattelemaan omiani samalla kun kuuntelin, mutta suhtellisen hyvin pysyin kärryillä kuitenkin. Kirjan lukija oli myös todella hyvä! Pidän edelleen enemmän fyysisten kirjojen lukemisesta, mutta aion myös kuunnella äänikirjoja enemmänkin: tälläkin hetkellä menossa on yksi. 

Myös Kaikki se valo jota emme näe oli kesken pitkän aikaa. Odotukset olivat korkealla myös tähän, koska olin kuullut kirjaa kehuttavan ja hehkutettavan. Vaikka minulla oli lukemisessa pitkiä taukoja, silloin, kun luin, luin kirjaa melko paljon kerrallaan. Lyhyet luvut koukuttivat heti. Kirjoitustyylissä oli myös jotain kiehtovaa. Vaikka toinen maailmansota on aiheena todella käytetty, Werner ja Marie-Laure ovat molemmat omalla tavallaan erilaisia päähenkilöitä kuin mitä yleensä tätä aihetta käsittelevissä kirjoissa on. (Täytyy tosin myöntää, että minua kiinnosti Marie-Lauren osuudet paljon enemmän kuin Wernerin osuudet.) KSVJEN kulkee kahdessa aikatasossa ja seuraa päähenkilöidensä elämää vuorotellen, ja vie heitä jatkuvasti lähemmäksi toisiaan. Tämäkin oli koukuttava tekijä: lukija tietää, mihin tapahtumat vievät, joten kysymys kuuluukin, että miten tilanteeseen päädytään. Korkeat odotukseni eivät kuitenkaan täysin täyttyneet. Vaikka viihdyinkin kirjan parissa, minulla meni todella kauan, että pääsin siihen kunnolla sisään. Loppupuolen tapahtumat tuntuivat myös hieman hätiköidyltä, minkä lisäksi tietyt väkivaltakohtaukset saivat minut hieman huonovointiseksi. Mitään kovin yksityiskohtaista ei näissä kohtauksissa ollut, mutta koska eräs näistä kohtauksista tapahtuu eräälle sivuhenkilölle, johon ei oltu hetkeen keskitytty, se tuntui tavallaan turhalta ja liian helpolta tavalta shokeerata lukijaa. Marie-Lauren sokeus oli kuvattu jotenkin epäuskottavasti: välillä melkein unohdin, että hän on sokea, sillä hänen osuuksissaan kuvailu tuntuu välillä siltä, että hän näkisi. Kaikki se valo jota emme näe on kuitenkin mielenkiintoinen ja koukuttava kirja, vaikka se ei ihan suosikiksini noussutkaan.

Kuukauden toinen Kinnunen oli Neljäntienristeyksen jatko-osa Lopotti. Neljäntienriestyksen lukemisesta oli suunnilleen tasan vuosi, joten suurin osa yksityiskohdista oli hävinnyt päästäni, mutta nopeasti ne palautuivat takaisin. Kinnusen upea kirjoitustyyli imaisi tässäkin mukaansa täysin, ja luinkin kirjan muutamassa päivässä. Lopotti kertoo tarinan kahden eri sukupolven ulkopuoliseksi jäävästä henkilöstä: sokeasta Helenasta, joka lähtetään sokeainkouluun Helsinkiin 1950-luvulla, ja hänen veljenpojastaan Tuomaksesta, joka on homo. Heidän elämänsä kulkevat omia reittejään, risteävät, kulkevat samaa matkaa ja lopulta eroavat. Kerrontaratkaisu eroaa Neljäntienristeyksestä, jossa kirja oli jaettu neljään eri osaan, kun taas Lopotissa Helena ja Tuomas kertovat tarinoitaan vuorotellen. Huomasin tässä pientä ongelmaa omalla kohdallani: olin paljon kiinnostuneempi Helenan kuin Tuomaksen osuuksista. Helena on äärimmäisen mielenkiintoinen henkilö, mukavan ristiriitainen! Aloitin tämän heti Kaikki se valo jota emme näe -kirjan lukemisen jälkeen, en voinut olla vertaamatta sokeiden näkökulmahenkilöiden kuvausta, ja mielestäni Kinnunen onnistuu siinä huomattavasti paremmin kuin Doerr. Mietin myös todella paljon Tuomaksen seksuaalisuutta, enkä tiennyt, pidinkö ratkaisua hyvänä. Toisaalta tuntui, että kun aihetta oltiin käsitelty jo Neljäntienristeyksessä, Lopotissa se tuntui toistolta. Toisaalta Tuomas elää täysin eri aikaa kuin isoisänsä, jolloin suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on hieman erilaista ja tulee muuttumaan radikaalisti verrattain lyhyessä ajassa, minkä vuoksi se peilautuu kiinnostavasti edellisen osan Onnin kokemuksiin. Oli miten oli, sekä Helenan että Tuomaksen tarinoissa toistuu haave kuulua joukkoon, tarve olla osa perhettä ja yhteisöä. Huomasin samaistuvani molempien henkilöiden ajatuksiin vahvasti, välillä niin paljon, että värisytti ja välillä itketti, myös bussissa lukiessani. Täytyy tosin todeta, ettei Lopotti(kaan) nouse samalle tasolle kuin Neljäntienristeys: jotain jää puuttumaan, vaikka teos onkin hieno. Lisäksi kurjuudessa vellominen ärsytti pariin otteeseen. Erityisesti kirjan loppupuolen käänne Tuomaksen elämässä (kirjan lukijat tietänevät, mitä meinaan) oli sen verran järkyttävä ja hirveä, että ensimmäinen ajatukseni oli valehtelematta: "Oliko tämä nyt oikeasti tarpeellista??"  Tästäkin huolimatta odotan innola, mitä Kinnunen kirjoittaa seuraavaksi. 

Suhtaudun hieman skeptisesti (oma)elämäkertoihin yhä elävistä (ja nuorista) ihmisistä. Siksi tartuin Conchita Wurstin omaelämäkertaan hieman epäillen. Wurst (oikealta nimeltään Tom Neuwirth) on itävaltalainen drag queen, joka voitti Euroviisut vuonna 2014. Ihastuin Conchitaan ikihyviksi jo silloin, kun hän voitti, ja ihastukseni on jatkunut yhä. Vaikka odotukseni olivat melko matalalla, luin kirjan silti. Sain onneksi yllättyä positiivisesti. Conchita (vai Tom?) on ehtinyt tehdä paljon enemmän kuin olin tiennyt. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän vakuutuin siitä, miten upea esikuva tämä henkilö on kaikille: hän tekee todella paljon tärkeää poliittista työtä ihmisoikeuksien puolesta. Kirjoitustyyli oli tosin toisinaan hieman köykäinen (vai johtuiko suomennoksesta?), ja tietyt painotukset olivat myös hieman outoja. Odotin kirjalta kiinnostavia juttuja Euroviisujen kulisseista, mutta lopulta koko tapahtuma ohitettiin todella nopeasti, mikä oli sekä pettymys että mielestäni outoa: ilman Euroviisuja Wurst olisi tuskin saanut läheskään niin paljon julkisuutta, jota käyttää hyväkseen poliittisella uralla. Plussaa kirja saa kuitenkin kuvaliitteestä ja musikaaliviittauksista jokaisen luvun alussa. 

Longbournin talossa on pitänyt lukea jo pitkään. Idea ihastutti: Ylpeys ja ennakkoluulo palvelusväen näkökulmasta? Kyllä kiitos! Kirja päästää ääneen ne ihmiset, jotka huolehtivat siitä, että Bennetin neidit saavat ruuan pöytään, puhtaat vaatteet ylleen, kyydin tanssiaisiin ja ruusukkeet tanssikenkiin Merytonista. Jo kirjan aloituskohtaus, jossa päähenkilö, piikatyttö Sarah jynssää kädet haavoilla perheen pyykkejä paljastaa, että nyt liikutaan aivan toisissa tunnelmissa kuin Austenin klassikossa. Pidin siitä, että kirja kertoi oman tarinansa sen sijaan, että olisi toistanut pelkkää Lizzyn ja Darcyn rakkaustarinaa. Toki tämäkin juoni kulkee sivussa, mutta tärkeämpiä ovat palvelijoiden väliset suhteet. Jouduin kuitenkin pettymään tämän kirjan kanssa, sillä se ei hyvistä ominaisuuksista huolimatta ollut kauhean hyvä. Ensinäkin kaikki vanhat tutut hahmot tuntuvat vierailta ja oudoilta. Totta kai eri ihmiset näkevät toisensa erilailla, mutta kaikki Bennetit tuntuivat olevan todella kaukana siitä, millaisena heitä pidin, mikä tuntui epäuskottavalta. Tähän liittyy myös eräs kirjan suurista plot-twisteistä: arvasin kyllä, mikä oli taloon saapuvan James-lakeijan ja rouva Hillin välinen suhde, mutta erään kolmannen hahmon osuus asiaan oli sellainen, mitä en pystynyt sulattamaan ollenkaan. Lisäksi kirjan loppupuolella kuvaillaan pitkään Jamesin sotakokemuksia, mitkä ovat kyllä hyvää taustoitusta hahmolle, mutta mielestäni tätä osuutta olisi saanut saksia runsaasti. En myöskään kauhesti innostunut jatkuvasta inhorealistisesta kuvauksesta mudasta, eritteistä ja väkivallasta. Eihän se palvelijan elämä ole mitään herkkua ollut, ja on kiva, että Austenin siloiteltua historiankuvausta muokataan ihmisten mielissä lähemmäs todellisuutta, mutta en olisi tahtonut lukea niin tarkasti esimerkiksi herra Bennetin yöastian sisällöstä kuin mitä kirjassa kuvailtiin. Pieni plussa tulee kuitenkin siitä, että eräs keskeinen henkilö kuuluu seksuaalivähemmistöön, mutta asiasta ei tehdä minkään maailman numeroa. 


*********

Kirjankansibingoon luetut kirjat: 



: Kaikki se valo jota emme näe
Puu: Longbournin talossa
Nainen: Lopotti
Piirroskuva: Pintti

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

12. Kirja liittyy Iso-Britanniaan: Longbournin talossa
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Minä, Conchita (Wurst on Itävallasta) 
36. Kirjassa ollaan yksin: Pintti 
45. Kirjassa nimessä on kieltosana: Kaikki se valo jota emme näe
48. Kirja kertoo näkö- tai kuulovammaisesta henkilöstä: Lopotti

Kesäkuu kului melkoisella vauhdilla. Saavuin alkukuusta takaisin kotikaupunkiini ja menin suoraan töihin. En viihtynyt työssäni kauhean hyvin, mutta ainakin palkka juoksi, ja nyt minulla on ansaittu kesäloma. Töiden ulkopuolella näin paljon kavereita, vietin pienempiä ja suurempia kekkereitä joka viikonloppu (elämäni on yhtä juhlaa), kaipasin opiskelukaupunkiin ja katsonut Downton abbeyta paljon (olen täysin koukussa!). Sain myös Pusun kolmosversion valmiiksi, täsmälleen aikataulussa! Olin todella ylpeä itsestäni, syystäkin :) Nyt teksti on esilukijoilla, murskapalautetta odotellen.

Heinäkuussa lomailen ahkerasti: aion ainakin lukea kirjoja, käydä Finnconissa ja reissata hieman kotimaassa. Suunnitelmat ovat vielä hieman auki, mutta eivätköhän ne tästä selviä.


Kuukauden biisi on Olavi Uusivirran Miten mulla meni. Uusivirran uusi albumi Skorpioni  on ehdottomasti kesäkuuni kuunnelluin albumi kokoanaisuudessaan, mutta ihanan kummallinen ja  erilainen Miten mulla meni on mahdollisesti suosikkini albumilta. Kyseinen kappale soi päässäni joka aamu, kun heräsin mennäkseni töihin :D Musiikkivideokin on mukavan hämärä. 

torstai 27. kesäkuuta 2019

Marina: Love + Fear

Neljä vuotta tätä saatiin odottaa, mutta oli sen arvoista!


Marina and the diamonds julkaisi edellisen albuminsa FROOT keväällä 2015, minkä jälkeen hän ei julkaisutkaan mitään pitkään aikaan. Vuonna 2017 hän oli mukana Clean Banditin Disconnect-kappaleessa, mutta sen jälkeen hiljaiselo jatkui. Viime vuoden lopussa hän julkaisi uutisen, joka oli monelle fanille, myös minulle, pieni shokki: hän pudotti nimestään pois "and the Diamonds" -osan ja on nyt artistinimeltään pelkkä Marina (tai no, MARINA, mutta käytän tässä pieniä kirjaimia). Tässä vaiheessa on selvennettävä faktaa, että the Diamonds ei missään vaiheessa viitannut taustabändiin, vaan Marinan faneihin. Alkujärkytyksen jälkeen ymmärsin Marinan valinnan: jossain haastattelussa hän sanoi, ettei halua olla enää "tuote", vaan oma itsensä.

Love + Fear koostuu kahdesta kahdeksan kappaleen mittaisesta albumista. Marina itse on kertonut saaneensa inspiraationsa psykologi Elisabeth Kübler-Rossin teoriasta, jonka mukaan on olemassa vain kaksi tunnetta: rakkaus ja pelko. Kaikki muut tunteet kumpuavat niistä. Ensimmäinen singlejulkaisu tuli jo marraskuussa, kun Clean banditin ja Luis Fonsin kanssa yhteistyössä tehty Baby ilmestyi. Sitä seurasivat helmikuinen Handmade heaven ja maaliskuun Superstar ja Orange trees. Sen jälkeen Marina tarjosi faneilleen melkoisen yllätyksen: Love julkaistiin jo huhtikuun ensimmäisellä viikolla, vaikka albumin julkaisupäivä oli vasta 26.4. Fear ilmestyi puolestaan ajallaan, ilman singlejulkaisuja.

Millainen tämä albumi sitten on? Arvostelen Love- ja Fear-puolet erikseen, koska ne ovat kuitenkin erilliset albumit, vaikka ne muodostavatkin yhteisen kokonaisuuden.


LOVE

Marina on sanonut, että rakkaus ja pelko eivät ole pelkästään positiivisia tai negatiivisia: rakkaudessa on negatiivisiakin puolia ja pelossa positiivisia. Tämä ajatus näkyy albumin molemmilla puolilla. Love sisältää nimensäkin mukaan rakkautta eri kulmista pohtivia lauluja. Siinä missä esimerkiksi Superstar on todella perinteinen rakkauslaulu, To be human pohtii siitä, miten kaikkien maailman ihmisten täytyy osata rakastaa toisiaan, koska olemme kuitenkin pohjiltamme samanlaisia. Handmade heaven ja Orange trees puolestaan julistavat rakkautta ympäristöön ja luontoon, minkä lisäksi Orange trees -kappaleen voi katsoa myös kertovan rakkaudesta omiin juuriinsa, kertoohan se Kreikan saaresta, jolta Marinan isä on kotoisin. Marina ei unohda myöskään itsensä rakastamisen tärkeyttä: Enjoy your life lupaa, että pahimmat päivät ovat jo takana päin, eikä kaikkia ongelmia tarvitse yrittää ratkaista, kun taas True muistuttaa, että jokainen meistä pelkää, ja juuri se tekee meistä ihmisiä.

Rakkauden synkempää puolta kuvailee puolestaan espanjalaistyyppinen Baby. Ensikuuntelulla kappale saattaa vaikuttaa suhteellisen yksinkertaiselta, tanssittavalta kappaleelta, mutta sanoituksien tarkempi kuuntelu paljastaa melko surullisen tarinan, jossa kertoja on jo "someone else's baby", vaikka haikailee edelleen entisensä perään. End of the Earth on niin ikään hieman surumielinen tunnelmaltaan, vaikka tunnustaakin todella vahvaa ja järkähtämätöntä rakkautta toista ihmistä kohtaan. Rakkaus ei ole yksiselitteinen tunne, ja Love vain vahvistaa tätä kuvaa. 

Marinan kehitystä artistina on kiehtovaa seurata. Vaikka Lovekin käsittelee välillä synkkiä aiheita, jonkinlainen toivo paremmasta leimaa koko albumia. Superstar on todennäköisesti positiivisin ja hempein rakkauslaulu, jonka hän on koskaan levylleen päästänyt: siinä ei ole lainkaan kyynisyyttä tai uhkaa rakkauden loppumisesta, pelkkää lempeyttä toista ihmistä kohtaan. To be human muistuttaa sanoituksiltaan todella paljon Savages-raitaa FROOTilta, tosin siinä missä Savages leimaa koko ihmiskunnan itsekkäisiksi raakalaisiksi, To be human suhtautuu aiheeseen lempeämmin: "We're united by our love/we're united by our pain". Myöskin True-kappaleelta löytyvä kohta "Don't need to wear nothing on your skin, skin, skin/be happy with the body that you're in, in in" on selkeästi ajatusmaailman kehittymistä: Electra Heart -albumi ja varsinkin kappale Teen idle kertoo todella vahvasta itsevihasta ja syömishäiriöajatuksista. Lovea kuunnellessa tulee sellainen olo, että Marinalla on asiat hyvin: hän on kasvanut hyväksymään itsensä ja kokee olevansa elämäänsä tyytyväinen juuri nyt.


FEAR

Fear tuo kuulijalle heti alussa Marinan tuotannosta hyvin tutun teeman: rakkauteen liittyvän pelon. Believe in love on kappaleena tavanomainen ja ehkä hieman tylsäkin, mutta toisaalta sanoituksen viesti on vahva. Samaa aihetta käsittelee myös Emotional Machine, joka tuo heti mieleen Family Jewelsilta tutun I am not a robot -kappaleen. Vaikka teema on hyvin tuttu esimerkiksi Electra Heartin ajoilta, tässäkin huomaa Marinan (tai laulujen puhujan) kehittyneen: hän tiedostaa, että pelkää rakkauteen liittyviä asioita, mutta tietää, että hänen täytyy tehdä työtä pelkonsa kumoamiseksi. Life is strangekin muistuttaa sanoituksiltaan jonkin verran aiempia levyjä, mutta siinäkin on tapahtunut kasvua ja kehitystä.

You ja Karma muistuttavat minua melko paljon edellisten levyjen teemoista: molemmissa kommentoidaan jonkun ihmisen (huonoa) käytöstä terävästi, jopa hieman nenäkkäästi. Vaikka en tiedäkään, kenestä näissä kappaleissa puhutaan, minusta on silti hauska kuunnella, miten heitä piikitellään. No more suckers sivuaa samaa aihetta, mutta se puhuu enemmänkin yleisesti ihmisistä, jotka imevät energiaa itseensä. Nautin kaikista kolmesta kappaleesta todella paljon. Ne ovat virkistävän röyhkeitä, varsinkin kun yhä edelleen naisartistien kappaleet tuppaavat helposti olemaan melko kilttejä. No more suckersin sanoitus on huima. Tärkeä aihe! Fear-puolen riipaisivimmat raidat ovat ehdottomasti Too afraid ja Soft to be strong. Too afraid kertoo tilanteesta, jossa olisi itselle kaikista parasta siirtyä eteenpäin, mutta muutos pelottaa. Soft to be strong puolestaan kertoo siitä oivalluksesta, että vahvimmat ihmiset ovat pehmeitä. 

Vaikka Fear käsittelee pelkoa useammasta näkökulmasta, se tuntuu silti aihepiiriltään suppeammalta kuin Love. Sanoitusten tyyli muistuttaa enemmän "vanhaa", pisteliästä ja kyynistä Marinaa, mistä toki pidän, mutta tavallaan se on myös yllätyksetöntä. Onko tämä sitten hyvä vai huono juttu, en tiedä. Pidän kuitenkin siitä, että Fear ei käsittele yksistään negatiivisia asioita: se keskittyy todella paljon itsetutkiskeluun liittyviin oivalluksiin, ja esimerkiksi Soft to be strong on todella lempeä ja jollain tapaa turvallinen laulu. On ihanaa, että albumikokonaisuus päättyy tällaiseen, omalla tavallaan toiveikkaaseen ja itsensä hyväksymistä kannustavaan lauluun. "And I guess I've known it all along/the truth is you have to be soft to be strong/finally I feel the fear is gone"



LOVE + FEAR

Marinan aiemmilla levyillä, varsinkin Family Jewelsilla ja Electra Heartilla maailma on näyttäytynyt melko mustavalkoisena paikkana, mutta Love + Fear osoittaa, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Mielestäni kokonaisuus on todella mielenkiintoinen ja saa miettimään kaikille tuttuja tunteita eri kulmista. Rakkaus ja pelko eivät ole toistensa vastakohtia, vaikka niin voisi äkkiseltään ajatella. 

Love + Fear tarjoaa sekä uudentyyppistä että vanhaa tuttua Marinaa: mukana on sekä tuttuja teräviä huomioita että uudenlaisia, itsensä hyväksymisen ja lempeyden ajatuksia, jotka tulivat tutuiksi jo FROOTilla, mutta ovat nyt jalostuneet. Marinan musiikkityyli on muuttunut jokaisella albumilla: Kun Family Jewels oli melko raakaa ja tietyllä tavalla hiomatonta musiikkia, ja Electra Heart purkkapoppia, FROOT oli tietyllä tavalla maanläheisempää ja hiottua. Love + Fear on FROOTiin verrattuna elektronisempaa ja koneellisempaa, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että ero olisi jotenkin huomattava. Ehkä tämä oli pieni pettymys albumin kanssa: se ei musiikillisesti eroa valtavirtapopista kauhean paljon, oikeastaan vain Life is strange jousineen oli yllättävä veto. 

Upean äänen lisäksi Marinan valttikortti ovat fiksut ja valtavirrasta hieman poikkeavat sanoitukset. Helmiä löytyy myös tältä kaksoisalbumilta, kuten Superstarin "My love is a planet revolving your heart". Jollain konstilla Marina onnistuu aina sanoituksillaan osumaan juuri sen hetkiseen elämäntilanteeseen. Kun yläasteella kuuntelin paljon vihaista Family Jewelsia ja epävarmuuttaan peittelevää Electra Heartia, ysiluokalla FROOT toi minulle lupauksen siitä, että asiat järjestyvät. Love + Fear puolestaan puhui aiheista, joita olen lähiaikoina pyöritellyt päässäni paljon: esimerkiksi True ja Soft to ne strong iskivät niin lujaa, että ensikuuntelulla vain itkin.

Kaikesta hehkuttamisesta huolimatta Love + Fear ei ole lempialbumini Marinalta. Tulen varmasti kuuntelemaan sitä todella paljon, mutta ykkössuosikin paikalla säilyy huikea FROOT