Kesäkuun luetut 2024

Kesäkuussa 2024 luin 13 kirjaa (1945 sivua, 16 h 31 min), joista kolme oli spefiä, kaksi non-fictionia, yksi runokirja, yksi sarjakuva, yksi englanniksi luettu, kolme äänikirjaa ja kaksi uusintaa.

 

Andersen, Jens: Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä 436 s. 

Karppanen, Pasi (toim.): Tyrän saanut ampiainen: valikoituja huonoja runoja 82 s. 

Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja 3 h 2 min [K]

Wilder, Laura Ingalls: Onnen kultaiset vuodet (Pieni talo #8) 287 s. [U]

Sjöholm, Emmi-Liia: Virtahevot 3 h 34 min [K]

Fisher, Carrie: The Princess Diarist 257 s. 

Nieminen, Matti & Rauhala, Anssi: Väinö I: Suomen kuningas 71 s. 

Blomqvist, Anni: Meren voimia vastaan 138 s. 

Green, Simon James: Heartbreak boys 9 h 55 min [K]

Wilder, Laura Ingalls: Neljä ensimmäistä vuotta (Pieni talo #9) 137 s. [U]

Tolonen, Tuutikki: Agnes ja unien avain (Agnes #1) 183 s. 

Tolonen, Tuutikki: Agnes ja huvilan salaisuus (Agnes #2) 186 s.

Tolonen, Tuutikki: Agnes ja varjo ikkunassa (Agnes #3) 168 s. 

kotimaisia: 8

käännöskirjoja: 6

omasta hyllystä: 3

kirjastosta: 7

muualta: 3

 

Astrid Lindgrenin elämäkerta oli ollut vuosia lukulistallani. Kirjalla oli melkoisesti kokoa, mutta kuivakka se ei ollut, päin vastoin: Andersen onnistui koukuttamaan lukijansa niin hyvin, että luin kirjaa suorastaan ahmimalla. Jos elämässäni ei olisi ollut mitään velvollisuuksia (esimerkiksi töissä käyminen), olisin varmasti lukenut sen parilta istumalta kannesta kanteen. Vaikka tiesin paljon Lindgrenistä etukäteen, oli kirjassa paljon uutta tietoa. Tiesin, että Lindgren oli aktiivinen lasten oikeuksien puolestapuhuja, mutta en tiennyt hänen olleen poliittisesti aktiivinen muillakin aihealueilla. Varsinkin luonto ja eläinten oikeudet olivat hänelle tärkeitä. Minusta oli outoa, että Lindgreni lapsuus käsiteltiin kirjassa niin kevyesti, koska sieltä hän ammensi aineksia moniin kirjoihinsa. Toisaalta välillä tuntui myös, että Lindgrenin kirjat jäivät elämäkerrassa sivuosaan, ja Andersen keskittyi vain hänen henkilökohtaiseen elämäänsä. Toki kirjailija on muutakin kuin vain kirjansa, mutta kyllä ne aika suuressa osassa kuitenkin Lindgreninkin elämässä olivat! Jonkin verran kirjassa oli myös toistoa, mikä häiritsi vähän. Esineenä kirja oli miellyttävä. Taitto oli mukavan ilmava, ja kuvia oli paljon. Värikuvia olisin toivonut mukaan myös, mutta kaikkea ei voi saada. Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjat ovat olleet niin ikään pitkään lukulistallani, ja tämän kirjan jälkeen ne kiinnostavat entistä enemmän. Jos kaipaa enemmän Lindgrenin omaa ääntä, suosittelen lukemaan Lindgrenin ja Sara Schwardtin Kätken kirjeesi patjani alle -teoksen, jossa vanheneva kirjailija ja kapinoiva teinityttö kirjoittavat toisilleen.

 

Joskus bongasin Goodreadsista Tyrän saanut ampiainen -kokoelman, ja Linnunradan käsikirjan liftareille lukeneena tunnistin viittauksen heti ja hymähdin ääneen. Löysin kirjan kirjastosta runohyllyllä haahuillessani, ja otin sen mukaan ihmeempiä harkitsematta. Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti on järjestänyt kirjailija Douglas Adamsin muistolle huonojen runojen iltamia vuodesta 2006 alkaen, ja Tyrän saaneeseen ampiaiseen on koottu näitä hengentuotteita vuosilta 2012-2016. Antti Holman Kauheimmista runoista nämä luomukset eroavat siten, että niiden ei ole tarkoituskaan olla taitavia pastisseja tai parodioita, vaan pelkästään kauhistuttavan huonoja runoja. Ja lupauksensa kirja täyttää! Metaforat ontuvat ja riimit nolostuttavat lukijaakin. Teemoissa esiintyy niin avaruusoopperaa kuin kimaltelevia vampyyreitäkin. Pienen kirjan lukee nopeasti, ja siinä on toki se ongelma, että vitsi menettää teränsä nopeasti, mutta silti viihdyin näiden runojen parissa. Niin kauhistuttavaa tavaraa, että ilahdutti!

Kaikki nämä vuodet olen onnistunut olemaan lukematta yhtäkään Mielensäpahoittaja-kirjaa. Konsepti on toki tuttu, ja joitain yksittäisiä jupinoita olen lukenut, muistaakseni kirjoittanut jostakin tekstitaidon vastauksenkin. Konsepti lienee suurimmalle osalle tuttu, mutta kerrataanpa silti: Mielensäpahoittaja on nimettömäksi jäävä 80-vuotias suomalaismies, joka on mielestään aina oikeassa. Ennen oli kaikki paremmin ja nuoriso ja nykyaika ovat pilalla. Jokaisen luvun hän aloittaa jupisemalla "kyllä minä niin mieleni pahoitin", minkä jälkeen hän lausuu painavia mielipiteitään niin ystävänpäivästä, moottoriteistä kuin äänestämisestäkin. Ymmärrän, miksi ihmiset pitävät Mielensäpahoittajasta, sillä niin pidin minäkin! Yllättävän paljon voi kaksikymppinenkin samaistua vanhan kärttyukon ajatusmaailmaan :D Ihailen sitä, miten Tuomas Kyrö on onnistunut hiomaan hahmon niin tarkan tunnistettavasti aina kielellisiä piirteitä myöten. Kyllähän näitä samanlaisia tyyppejä on kohdattu ihan oikeassa elämässäkin! Juuri kielen takia äänikirjaformaatti toimi erityisen mainiosti! Yllätyin siitä, miten paljon kirjaa kuunnellessa liikutuin. Mielensäpahoittajan vaimo on dementoituneena vanhainkodissa, ja kohtaukset, jossa mies viettää vaimonsa kanssa aikaa, saivat palan nousemaan kurkkuun. Viihdyin Mielensäpahoittajan kanssa niin hyvin, että varmasti kuuntelen seuraaviakin osia. Nekin tarjoavat varmasti hyvää välipalalukemista.

 

Pieni talo preerialla -uudelleenlukuprojekti eteni kahdeksanteen osaan. Onnen kultaiset vuodet alkaa siitä, mihin Pieni kaupunki preerialla päättyi: 16-vuotias Laura on saanut opettajan pätevyyden ja matkustaa nyt opettamaan pieneen kouluun kauas kotoa. Se ei missään nimessä ole helppoa: Lauran on vaikeaa pitää oppilaat kurissa, hänen on vaikeaa tulla toimeen asuinpaikkansa omistajan vaimon kanssa ja koti-ikävä vaivaa kovasti. Kovien pakkasten takia Laura pelkää, ettei isä tulekaan hakemaan häntä viikonlopuksi kotiin, mutta perjantaina koululle ilmestyykin Almanzo Wilder upeine hevosineen ja tarjoutuu viemään Lauran kotiin. Nyt Lauralla on uusi syy odottaa viikon päättymistä: tulisiko Almanzo taas häntä hakemaan? Muistelin, että Onnen kultaiset vuodet olisi ollut edellisellä lukukerralla suosikkejani, ja olihan se just niin ihana kuin muistelinkin! Alun opettajakokemus kasvattaa Lauraa todella paljon, ja sen jälkeen hän osaa jälleen katsoa omaa elämäänsä hieman eri kulmasta. Onnen kultaisissa vuosissa on itse asiassa paljon samoja elementtejä kuin Pienessä kaupungissa preerialla: kouluarkea, tuntemuksia aikuisuuden kynnyksellä ja tietenkin romantiikkaa. Lukijat osaavat odottaa, että Lauran ja Almanzon välille on luvassa jotain suurta, mutta häitä saadaan odottaa ihan kirjan loppuun saakka. (Tämä tuskin on mikään suuri spoileri, kun katsoo kirjailijan nimeä :D) Muistelin kyllä, että romanssi olisi ollut voimakkaampi ja räiskyvämpi, mutta toisaalta hitaasti ja maltillisesti etenevä suhde oli sekin ihan mukava. Myönnettäköön tosin, että välillä välillä pohdin samaa kuin äiti-Ingalls, joka kysyy, onko Laura enemmän ihastunut hevosiin vai niiden omistajaan... Onnen lisäksi kirjassa on myös ripaus haikeutta, kun Marjan suulla pohditaan ajan kulumista ja aikuiseksi kasvamista. Tämä teema koskettaa aina, niin nytkin. Onnen kultaiset vuodet on ehdottomasti yksi lempiosistani sarjasta, ellei jopa kaikkein lempparein! Rakastan myös kirjan kansikuvaa, se on niin tunnelmallinen.

 

Emmi-Liia Sjöholmin Virtahepoja oli suositellut minulle useampikin ihminen. Virtahevot on tarkoitettu äänikirjaksi ja kirjoitettu dialogimuotoon, vaikka kirja on julkaistu fyysisenäkin kappaleena. Äänikirjassa Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki antavat äänensä Toukolle ja Eevikselle, jotka istuvat kesäyönä kalliolla ja puhuvat elämästä. (Niittymäen ääni oli muuten aivan todella miellyttävä ja rauhoittava!) Dialogin myötä henkilöiden elämä ja asenteet kiertyvät hitaasti ja luontevasti auki. Touko ja Eevis ovat välillä raa'an rehellisiä, välillä valehtelevat toisilleen ja paljastavat valheensa vasta myöhemmin, siirtyvät aiheesta toiseen ja palaavat takaisin. Hahmot ärsyttivät monta kertaa (varsinkin Eevis), mutta ehkä juuri siksi tuntuivat niin aidoilta. Joistain asioista olin heidän kanssaan eri mieltä, joistain samaa, jotkut kokemukset oli sanallistettu todella hyvin. Dialogimuoto sopii kirjaan hyvin, koska aukikirjoitettuna tämä olisi ollut helposti tylsä. Kun kaikki ylimääräinen oli karsittu, jännite kantoi hyvin. Silmäisin vähän myös e-kirjaa, kun halusin tietää, kuinka paljon tulkintaa näyttelijöiden lukutavassa on. Uskon, että siinä formaatissa kirja on hyvin erilainen kokemus, mutta ei välttämättä huonompi kuin äänikirja. Kirjan lopussa on ikään kuin "lopputekstibiisinä" Arpan Karuselli, joka sopii kirjan tunnelmaan todella hyvin. (Sattuneesta syystä lopputekstibiisin konsepti ilahdutti tosi paljon!) Kirjan nimeä jäin pohdiskelemaan. Virtahevot mainitaan kirjassa kyllä, mutta mielestäni kyseessä ei ollut niin vahva motiivi, että se oikeuttaisi paikan kirjan nimenä, varsinkin, kun siihen ei palata enää ensimmäisten mainintojen jälkeen. En tiedä, mikä olisi sopivampi nimi kirjalle, mutta Virtahevot ei mielestäni kuvaa teosta tarpeeksi hyvin.

 

En ole mikään Star wars -fani (en ole edes nähnyt kaikkia elokuvia), mutta minua kiinnosti silti Carrie Fisherin muistelmateos The Princess Diarist, onhan prinsessa Leia ikonen osa elokuvia ja populaarikulttuuria. Fisher pääsi näkemään showbisneksen loiston ja varjopuolet jo hyvin nuoresta iästä, sillä hänen molemmat vanhempansa työskentelivät alalla. Siitä huolimatta (tai juuri siksi) hänkin päätyi näyttelijäksi. Melko kokemattomana 19-vuotiaana hänet roolitettiin pieneen tieteisfantasiaelokuvaan, josta tulikin paljon suurempi, kuin hän osasi aavistaakaan. Fisherin kokemukset Star warsin tekemisestä olivatkin kirjan kiinnostavinta antia. Ei ole helppoa olla hukassa oleva teinityttö elokuvan kuvauksissa, ja olla koko tarinan ainoa (merkittävä) naishahmo. Kirsikkana kakun päällä oli vielä Fisherin suhde vastanäyttelijä Harrison Fordiin, joka oli paitsi Fisheriä vanhempi, myös naimisissa. Suhde oli Fisherin mukaan muutaman kuukauden kestänyt yhden yön juttu, eikä siihen enää sen jälkeen palattu. Vaikka kirjan kirjoitushetkellä Fisher on selvästi päässyt suhteesta yli, Star warsin kuvausten aikaiset päiväkirjatekstit paljastavat, miten surulliseksi ja ahdistuneeksi suhde ja sen vääjäämätön päättyminen nuoren Fisherin tekivät. Kiinnostavista osista huolimatta koin kirjan melkoisen sekavaksi. En tiedä, oliko ongelmana Fisherin tavassa kirjoittaa vai siinä, että luin kirjan englanniksi, mutta monessa kohtaa kirja tuntui jotenkin tajunnanvirtamaiselta, ja minun oli vaikea pysyä siinä kärryillä. Myöskin aiheet tuntuivat pintaraapaisuilta: minua olisi kiinnostanut lukea enemmän elokuvan tekemisestä, mutta nyt se jäi aiheen huomioon ottaen hyvinkin syrjään. Kirjaa lukiessani tulin monesti hyvin surulliseksi siitä, miten Fisher kommentoi niin nuorta kuin nykyistä itseään, varsinkin kehoaan ja ulkonäköään. Myös fanikulttuuri tuntui Fisheristä monesti ahdistavalta ja itsensä myymiseltä, vaikka hän tiedostikin, miten paljon prinssessa Leia merkitsee faneille. Päällimmäinen tunne kirjan päätyttyä olikin suru, vaikka Fisher ironisesti ja nokkelasti kirjoittaakin. Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin siellä jossakin!

 

Mielestäni Suomi monarkiana on todella mielenkiintoinen vaihtoehtohistoriallinen mahdollisuus, ja myös sen oikea historiallinen tausta kiinnostaa. Tästä syystä päädyin lainaamaan kirjastosta sarjakuvan Väinö I, joka kertoo hankkeesta saada Suomelle kuningas. Suomen kuninkaaksi pyydettiin Hessenin prinssi Friedrich Karlia, joka harkinnan jälkeen myös suostui siihen. Sarjakuva keskittyy hänen näkökulmaansa, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Saksa on yhä mukana ensimmäisessä maailmansodassa, ja tilanne alkaa näyttää todella huonolta, mikä vaikuttaa väkisinkin prinssin mielialaan. Lisäksi Suomesta kuuluu soraääniä hänen kuninkuuttaan kohtaan. Mikä on paras ratkaisu? Teos on hyvä ja napakka, ja lukiessa heräsi monia ajatuksia (suurimpana tietysti "entä jos"). Minua melkein liikutti, miten suurella innolla Friedrich Karl paneutuu tulevaan kuninkuuteensa, lukee kaikki käsiinsä saamansa Suomi-aiheiset kirjat ja alkaa jo ajatella Suomea uutena kotimaanaan, vaikka ikinä ei ole maassa vieraillut. Mitähän prinssi olisi miettinyt, jos olisi päässyt käymään Suomessa ja nähnyt sisällissodan runteleman nuoren valtion? Vaikka tiesinkin tarinan pääpiirteissään, tarjosi sarjakuva myös uutta tietoa aiheeseen. Tämä voisi soveltua hyvin oppimateriaaliksi vaikka jo yläasteelle! 

Meren voimia vastaan jatkaa Myrskyluodon Maijan tarinaa. Edellisen osan tragedian jälkeen Maijan ja Jannen perhe on jälleen päätynyt asumaan Maijan perheen luo Simskälaan. Talven jälkeen Myrskyluodolle rakentuu kuitenkin uusi, entistä ehompi tupa, johon perhe pääsee muuttamaan. Maija näkee outoja onnettomuuden enteitä, mutta ei ole varma, ovatko enteet sittenkin vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Edellisen osan tavoin tässä riitti kurjuutta ja ankeutta, vaikka kotiinpaluusta iloa seurasikin. Tässä osassa edellisissä kirjoissa ärsyttäneitä pitkiä aikahyppäyksiä oli huomattavasti vähemmän (oliko peräti ollenkaan?), ja tämä oli erittäin hyvä ratkaisu! Maija tuntui taas läheisemmältä ja samaistuttavammalta, kun hänen elämäänsä ei harpottu eteenpäin. Loppuratkaisu onnistui järkyttämään, vaikka olinkin spoilaantunut sen verran, että tiesin kyseisen tapahtuvan tulevan jossain vaiheessa. Viimeisen osan lukeminen saattaa olla tämän käänteen takia tuskallista :(

Heartbreak boysiin olen törmäillyt kirjasomessa, ja kevyt kesähömppä kiinnosti, joten otin sen kuunteluun. Kirja kertoo kahdesta yläasteen päättävästä pojasta, Jackista ja Natesta. Molemmilla on suuret suunnitelmat päätöstanssiaisia varten: Jack tahtoo voittaa tanssiaisten kuninkaan ja kuningattaren tittelin poikaystävänsä kanssa, kun taas Nate on valmis tulemaan kaapista koko koulun edessä. Kauhukseen pojat kuitenkin saavat tietää pahimmalla mahdollisella hetkellä, että heidän poikaystävänsä ovat pettäneet heitä keskenään. Nate on murtunut, mutta Jack hautoo kostoa. Kun exät esittelevät somessa ihanaa ja rakkaudentäyteistä kesäänsä, päättää Jack iskeä takaisin. Hän ja Nate lähtevät Naten perheen kanssa asuntoautolla road tripille, ja Jack aikoo somettaa koko matkan @heartbreakboys-instatilille. Heartbreak boys on tosiaan viihdyttävää ja kevyttä kesähömppää sateenkaaren sävyissä. Siinä sivutaan tummempiakin sävyjä, kuten homofobiaa ja kiusaamista, mutta pääosin tunnelma pysyy kevyenä. Jack ja Nate ovat hyvin erilaisia hahmoja, mutta he täydentävät toisiaan (olkoonkin, että Jack ärsytti minua jonkin verran :D). He olivat olleet aikoinaan parhaita ystäviä, mutta välit ovat sittemmin katkenneet. Matkalla on siis muutakin selvitettävää kuin sydänsurut. Suurin osa käänteistä on melko ennalta-arvattavia, mutta se ei oikeastaan tällaisessa kirjassa haitannut yhtään! Sanailu on nokkelaa, ja brittihuumori vetoaa minuun kovasti, pari kertaa hymähdin ääneenkin. Voi olla, että vähän nuorempana olisin pitänyt tästä vielä enemmän, mutta hyvin viihdyin nytkin!

Neljä ensimmäistä vuotta päättää Pieni talo -sarjan. Tämä viimeinen osa on itse asiassa vain ensimmäinen luonnos kirjasta, joka löytyi Lauran ja Almanzon Rose-tyttären jäämistöstä. Esipuheessa epäillään, ettei Lauralla ollut Almanzon kuoleman jälkeen enää kiinnostusta palata kirjan pariin. Goodreadsista luin, että jotkut eivät pidäkään tätä sarjan varsinaisena osana ollenkaan, vaan heidän mielestään Onnen kultaiset vuodet päättää sarjan. Omasta mielestäni Neljä ensimmäistä vuotta on kuitenkin ihan perusteltu osa sarjaa, sillä se näyttää, miten Lauran elämä rouva Wilderinä alkaa. Nimensä mukaisesti kirja kertoo Lauran ja Almanzon neljästä ensimmäisestä aviovuodesta, jonka aikana he viljelevät maata Almanzon uudistilalla. Näiden vuosien aikana syntyy myös pariskunnan ainoa (eloon jäänyt) tytär Rose. On kuitenkin pakko myöntää, että Neljä ensimmäistä vuotta on vähän antiklimaattinen lopetus pitkälle sarjalle, vaikka ymmärränkin hyvin, ettei ensimmäinen luonnos voi millään olla samalla tasolla kuin valmiiksi hiottu teos. Sen piikkiin laitan myös kirjan töksähtelevän kielen. Kirjan alku on hyvin samankaltainen kuin Onnen kultaisten vuosien lopetus, hieman tiiviimmin kerrottuna vain. Kiinnostavaa tässä on kuitenkin se, että tässä kirjassa Laura pohtii farmarin vaimona olemista, eikä ole siitä erityisen innoissaan, eikä näitä pohdintoja ole edellisessä osassa! Lieneekö Laura hieman siloitellut muistojaan julkaistussa kirjassa... En muistanut, että kirja olisi näin synkkä. Sadot epäonnistuvat peräjälkeen, ja lopulta Wilderin pieni perhe kohtaa valtavia menetyksiä todella lyhyen ajan (kirjassa parin sivun!) sisällä. Olisi kiinnostavaa tietää, millainen kirjasta olisi tullut, jos Wilder olisi jatkanut sen loppuun. Nyt lopetus tuntuu vähän oudolta: aivan kuin olisi ollut pakko saada kirjaan onnellinen loppu kaiken kauhean jälkeen. Lauran optimismi ei tunnut kovin uskottavalta onnettomuuksien jälkeen. Pieni talo -sarjan loppuun pääseminen tuntuu vähän haikealta. Lukija kulkee Lauran rinnalla niin pitkään, että teiden eroaminen viiltää hieman sydäntä. Sarjan lukeminen aikuisena oli kiinnostava kokemus, kun on enemmän historiallista perspektiiviä kuin lapsilukijalla. Tuntuu, että ymmärsin nyt paljon enemmän ja kiinnitin huomiota erilaisiin asioihin kuin lapsena, vaikka ihan luonnollistahan se varmaan on :D Seuraavaksi haluaisin lukea muut Lauran kirjoittamat kirjat, jotka eivät sarjan viralliseen kaanoniin kuulu. Niitä ei ole myöskään suomennettu.

Siskoni luki Tuutikki Tolosen Agnes-sarjan, ja totesi, että minäkin voisin näistä kirjoista pitää. Kun sairastuin kesäflunssaan, totesin, että jaksamiseni ja keskittymiseni riittää ehkä juuri ja juuri lastenkirjaan, ja tartuin ensimmäiseen osaan, Agnes ja unien avain. Kirja kertoo 12-vuotiaasta Agnesista, joka muuttaa äitinsä kanssa Helsingistä pieneen ja hiljaiseen Harmalan kylään. Hautausmaalla seikkaillessaan Agnes huomaa hautakiven, johon on haudattu hänen täyskaimansa. Agnes kiinnostuu tutkimaan asiaa, ja pian selviää, että hautakivi liittyy hylättyyn huvilaan. Agnes alkaa myös nähdä unia, joissa hän vaeltelee huvilan pihamaalla. Ai että, miten hyvä tämä olikaan!! Olisin rakastanut tätä kirjaa lapsena, mutta yhtä lailla rakastin tätä aikuisenakin. Siinä on paitsi realistista arkikuvausta, myös ripaus magiaa ja selittämättömiä tapahtumia, ja tämä keitos toimii oikein hyvin. Lisäksi päähenkilöt Agnes ja hänen Pulla-ystävänsä ovat aivan ihania tyyppejä <3 Lisäksi museologina ja arkistoihmisenä peukutan sitä, että arkistot ja museot ovat kirjassa niin tärkeässä roolissa! Kivaa, että lapsille muistutetaan kirjallisuuden kautta, että tietoa voi etsiä näistäkin paikoista. (Vähän kyllä entistä kotiseutumuseon työntekijää nauratti, kun Agnes kritisoi kotiseutumuseon kesäjuhlia tylsäksi tapahtumaksi. Nehän on parhaita bileitä!) Kirjassa oli vähän samaa tunnelmaa kuin Maria Gripen kirjoissa. Gripen kirjojen lukemisesta on niin kauan, etten muista niistä juuri mitään muuta kuin salaperäisen tunnelman, mutta juuri sitä Agneskin tarjoaa.

Heti ensimmäisen Agnes-kirjan perään luin sarjan toisen osan, Agnes ja huvilan salaisuus. Agnes ja hänen äitinsä ovat perineet Rauhalan huvilan ja kunnostavat sitä. Tapetin alta löytyy astiakaappi, johon on kätketty vanha mustekynä. Käy ilmi, että kynä on kuulunut jollekin Elsalle, josta ei kuitenkaan ole mitään muuta tietoa kuin etunimi. Agnes ja Pulla alkavat selvittää Elsan salaisuutta. Tämäkin on aivan tosi ihana kirja, vaikka vähän jäikin ensimmäisen osan varjoon. Myös tässä kirjassa on hyvää yliluonnollista lisämaustetta, jopa enemmän kuin ensimmäisessä osassa. (Aukinainen pianonkansi taisi jäädä vaille selitystä, mutta ehkä se oli vihje kolmannen osan teemoista?) Vaikka tämä oli vähän jännittävämpi kuin ensimmäinen osa, ei tämä mennyt kuitenkaan liian jännittäväksi, vaikka kiinnitapetoiduista ovista tulikin Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa mieleen. Yliluonnollisten elementtien lisäksi kirjassa käsitellään esiteinien arkea. Tärkeässä roolissa ovat mm. Agnesin suhde Unkariin muuttaneeseen isään ja kaveripulmat. Tässäkin osassa hyödynnettiin arkistoja. Vähän kyllä mietin, annettaisiinko jotain koulun vanhoja oppilaslistoja noin helposti luettavaksi, mutta ehkä (lasten)kirjallisuudessa ei ihan jokaisen arkiston toimintaperiaatteeen tartte olla just kohdallaan :D

Flunssavuoteella ei ollut jaksamista kauheasti mihinkään muuhun, joten kakkososan jälkeen luin putkeen vielä kolmannen ja viimeisen Agnes-kirjan, Agnes ja varjo ikkunassa. Tässä osassa Agnes ja Pulla osallistuvat kesälomallaan Angesin äidin ystävän vetämälle valokuvauskurssille. Jälleen on luvassa yliluonnollisuuksia ja arvoituksia, kun valokuviin tallentuu yllättäviä asioita ja piirrustuskurssilaisten töiden seasta löytyy hiilipiirroksia, joita kukaan ei tunnusta omakseen. Nykyaikaan sijoittuvan tarinan rinnalla kulkee tarina Hugosta, Agnesin isoisoäidin kaksoisveljestä, joka liittyy 1930-luvulla kamerakerhoon. Tämän osan mysteeri ei kiinnostanut minua yhtä paljon kuin edellisten osien, mutta pidin siitä, miten menneisyyden tapahtumia kuljetettiin nykyajan rinnalla. Kirjan yleistunnelma on surumielisen haikea, vaikka kepeyttä ja huumoriakin on mukana. Harmitti todella, että tämä on sarjan viimeinen osa, olisin halunnut lukea vielä vaikka kuinka lisää Agnesin ja Pullan seikkailuja! (Sivumennen sanoen oli ihanaa, että kirjassa tyttö ja poika olivat parhaita kavereita ilman mitään romanssiviritelmiä! Edes aikuiset eivät kysele sellaisten perään, ihanaa ystävyyskuvausta!) Agnes-trilogia on ehdottomasti ollut kesäni (ellei koko vuoden) lukuhelmiä. Pitää antaa vielä erityiskiitos Kati Vuorennon ihanille kuville!

 

*********

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

4. Kirjassa on presidentti: Väinö I 

14. Kirjassa harrastetaan: Agnes ja varjo ikkunassa

40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma: Onnen kultaiset vuodet

Kesäkuusta suurin osa kului töissä, mutta onneksi töiden oheen mahtui muutakin elämää. Olen tehnyt kavereiden kanssa useammankin viikonloppureissun ja juhlinut juhannusta ensimmäistä kertaa opiskelukaupungissa. Ja näköjään lukenut taas ihan järjettömiä määriä :D mut vähän luin gradumateriaalejakin kesäkuun aikana, että on sitä asiallisiakin juttuja tehty! Kesäkuu loppui vähän tylsästi flunssaan, mutta se on onneksi nyt taputeltu ja olen päässyt nauttimaan pienestä kesälomastani!

 

Kuukauden biisi on Jere Valkosen Tuhat pimeetä keskiaikaa. Olin kuunnellut Valkosen esikoisalbumia silloin, kun se pari vuotta sitten ilmestyi, mutta en ollut kuunnellut sitä sen koommin. Toukokuussa satuin kuitenkin Valkosen keikalle, ja kävi niin, että biisit avautuivat aivan eri tavalla. Tuhat pimeetä keskiaikaa on ehkä lempibiisini hänen esikoislevyltään, sitä olen ainakin kuunnellut aivan hirveän paljon. Valkosen biiseissä on paljon tasoja ja uskontosymboliikkaa, eikä tämä ole poikkeus.

Toukokuun luetut 2024

Toukokuussa 2024 luin 15 kirjaa (2394 sivua, 11 h 28 min), joista neljä oli spefiä, kolme non-fictionia, kaksi sarjakuvaa, kaksi runokirjaa, kaksi äänikirjaa, kaksi e-kirjaa ja kaksi uusintaa.

 

Lindroth, Malin: Vanhapiika: Tahattomasti yksinäisen tarina 2 h 33 min [K]

Vik, Merri: Lottapa tietenkin (Lotta #1) 147 s. [U]

Bardugo, Leigh: Saarto ja myrsky (Grishaversumi #2) 427 s. 

Takalo, Tiitu & Männistö-Funk, Tiina: Polkimilla: nyt, ennen ja tulevaisuudessa 168 s. 

Schulz, Charles M.: Täydelliset Tenavat 1953-1954 (Täydelliset Tenavat #2) 325 s. 

Blomqvist, Anni: Maija (Myrskyluoto #3) 132 s. 

Toiviainen, Mikko & Salmi, Ronja: 12 tarinaa kirjoittamisesta 143 s. (e-kirja)

Esquivel, Laura: Pöytään ja vuoteeseen 215 s. 

Larmola, Maija & Lumme, Leena: Kesätukka ja muita juttuja Kukkulan korttelista (Kukkulan kortteli #2) 65 s. [U]

Peltonen, Juhani: Elmo 8 h 45 min [K]

Chi, Ta-Wei: Kalvot 94 s. (e-kirja)

Happonen, Sirke: Muumiopas 248 s. 

Tabermann, Tommy: Ruusuja Rosa Luxemburgille 57 s.  

Ikola, Kaisa: Betty (Betty #1) 374 s. 

Tabermann, Tommy: Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen 56 s. 

kotimaisia:9

käännöskirjoja: 6

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 8

muualta: 5

 

Muistelen lukeneeni Malin Lindrothin haastattelun (tai ainakin kirja-arvion) Hesarista muutama vuosi sitten, kun Vanhapiika ilmestyi suomeksi. Kuvaus kirjasta jäi mieleeni, mutta ei ehkä kiinnostanut niin paljon, että olisin sen halunnut lukea. Kirja tuli uudelleen tietoisuuteeni, kun luin huhtikuussa Marika Riikosen teoksen Yksin, kiitos. Riikosen teoksessa kirjaa moitittiin hyvinkin kovasanaisesti, ja tuntuu, että peruste moitteille oli pääosin se, että Riikonen ei pystynyt samaistumaan Lindrothin ajatuksiin. Tästä kimpaantuneena päätin lukea kirjan itse ja arvostaa Lindrothin omaa ääntä. Vanhapiika kertoo yksinkertaisuudessaan siitä, millaisia ajatuksia ja tuntemuksia herättää elää yhteiskunnassa naisena, joka ei ole ollut vuosikymmeniin parisuhteessa. Kirjallisuudessa ja elokuvissa vanhanpiian hahmo ei ole kovin miellyttävä, tai hänen asemansa sellainen, mitä tavoitellaan, mutta samankaltaista ajattelutapaa näkee yhä edelleen nykypäivänä ihan arjessakin. Jos nainen ei ole parisuhteessa, hänen on oltava jotenkin viallinen, ajatellaan helposti. Mutta entä jos parisuhdetta kaipaisikin, mutta sitä ei vain saa? Periaatteessa pidin kirjasta paljonkin. Arvostan Lindrothin rehellisyyttä: ei varmastikaan ole helppoa olla näin paljaana yleisön edessä. Pidin vanhanpiian historiallisen roolin pohdinnasta (yllättyneet voivat mennä parijonoon) ja siitä, miten vanhanpiian ja sinkun roolit eroavat mediassa ja yhteiskunnallisesta keskustelussa. Miltä tuntuu toistuvasti kuulla, että oma elämä olisi jonkun pahin painajainen? Kuitenkin huomasin saman, mitä myös Riikonen kirjassaan kritisoi: Lindroth sanoo valtaavansa vanhapiika-termin itselleen, mutta silti tuntuu, ettei hän käytännössä nouse stereotypian yläpuolelle. Kirja ehkä päättyy Lindrothin suureen oivallukseen, mutta lukija ei pääse näkemään, kuinka hän aikoo oivallustaan toteuttaa ja rakentaa identiteettiään sen mukaan. Kirja jäi kädenlämpöiseksi kokemukseksi itselleni ehkä myös siksi, että hetki sen lukemiseen oli vähän väärä. Jossain toisessa mielentilassa tämä olisi voinut upota paremmin, mutta sen hetkisiin ajatuksiin Lindrothin teksti osui usein turhankin kipeästi, ja eksyin vähän liikaa kirjan herättämiin ajatuksiin ja tunteisiin. Kävikin usein niin, että hoksasin äänikirjaa kuluneen useita minuutteja ilman, että olin keskittynyt tekstiin ollenkaan. Ehkä annan tälle vielä joskus toisen mahdollisuuden, sillä kiinnostava kirja kyllä oli.

Siivotessani työpöydän laatikoita löysin joskus yläasteella tekemäni listan Merri Vikin Lotta-kirjoista, joita en ole vielä lukenut. Luin Lottia ahmimalla ala-asteen viimeisillä luokilla ja vielä yläasteellakin jonkin verran, mutta melkein 50-osaisesta (!!) sarjasta suurin osa sijaitsee tätä nykyä kirjastojen varastoissa, enkä kai sitten jaksanut niitä ruveta varailemaan, ja sarjan lukeminen hiipui. Listan löytämisen myötä tuli kuitenkin taas fiilis ruveta lukemaan sarjaa eteenpäin (ehkäpä jopa päästä joskus loppuun!), ja varasinkin pari seuraavaa osaa listaltani. Sitä ennen päätin kuitenkin lukaista sarjan aloitusosan Lottapa tietenkin, joka omasta hyllystäni löytyy. Sarjan päähenkilö on teini-ikäinen Marie-Sofie Månsson, jota on lapsesta asti kutsuttu Lotaksi. Hän ei nimittäin ole sellainen hillitty ja hallittu kuin jonkun Marie-Sofie-nimisen tytön kuuluisi olla, vaan kömpelö, äänekäs ja kiusallisiin tilanteisiin taipuvainen. Parina joululomaa edeltävänä päivänä Lotta ehtiikin koheltaa melkoisesti niin yksin kuin ystäviensä kanssa. Kirjan aikana ehditään niin murtautua kouluun hiilikellarin kautta kuin joutua keskelle salaperäistä salkkuvarkauttakin. Oli vähän hassua lukea näin jouluista kirjaa toukokuussa, mutta ilokseni Lotta toimii vuodenajasta riippumatta. Kirja oli yhtä kepeä ja hauska kuin muistelinkin, ja tarjoaa ihanan makupalan 50-luvun ruotsalaisesta koululaisarjesta. Lotassa on paljon samaistuttavia piirteitä, ja pidän kovasti hänen itseironisesta kertojanäänestään. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta ja se oli aivan ihanaa. Odotan innolla seuraavia seikkailuja Lotan matkassa!

Luin viime syksynä Grishaversumi-trilogian aloittavan Varjon ja riipuksen, ja nyt sain aikaiseksi jatkaa toiseen osaan, Saartoon ja myrskyyn. Kirja alkaa siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Alina kääntyi Sysikuilussa Varjoa vastaan, ja pakeni hävitystä Malin kanssa meren yli. Varjo kuitenkin löytää karkulaiset, ja kaappaa heidät mukaansa. Varjon kaapparilaivan kapteeni osoittautuu kuitenkin moraaliltaan häilyväksi, ja niin Alina ja Mal karkaavat jälleen Varjon kynsistä. Tie vie kohti kuninkaan palatsia. Varjon voimat ovat kasvaneet, mutta niin ovat Alinankin. Kansa pitää Alinaa pyhimyksenä, mutta Alina tietää, miten lähellä on lipsahtaa pimeälle puolelle. Mielestäni Saarto ja myrsky ei lunastanut niitä odotuksia, joita Varjossa ja riipuksessa rakennettiin. Minulla oli vaikeaa päästä kirjaan sisään, koska ensimmäisen osan lukemisesta oli melkein vuosi aikaa, ja olin unohtanut enemmän kuin luulin. Silti kirja tuntui lähes loppumetreille asti ärsyttävän pitkäveteiseltä. Tapahtumia on kuitenkin koko ajan, ja jollain oudolla tavalla sitä kuitenkin luki sujuvasti yllättävän sujuvasti eteenpäin. Todella mystinen yhdistelmä! Tässäkin osassa ongelmana on edelleen se, etteivät hahmot kauheasti kiinnosta minua. Maailma on kiehtova, ja grishat loputtoman mielenkiintoisia, mutta esimerkikis Alina ja hänen romanssinsa eivät jaksa innostaa (joskin tykkäsin siitä, miten Alinan hahmokehitys flirttaili pimeämmän puolen kanssa!). Nikolai oli kuitenkin poikkeus muuten tylsähköihin hahmoihin. Hän oli julkeudessaan suosikkini! Loppurymistelyistä pidin todella paljon, se suorastaan pelasti kirjan. Bardugon kuvailu on tarkkaa ja toimintakohtaukset kuin elokuvista, siitä pidän myös todella paljon. Lopetus olikin sellainen, että seuraavan osan olen jo lainannut kirjastosta ja toivon pääseväni sen pariin pian! 

Tiitu Takalon uusin sarjakuva oli luonnollisesti lukulistallani. Pyöräilyä käsittelevä teos Polkimilla: nyt, ennen ja tulevaisuudessa on tehty yhteistyössä historiantutkija Tiina Männistö-Funkin kanssa. Kirja kuvaa pyöräilyn historiaa ja sen roolin muutosta. Yläluokan kulkupelistä tuli työväen liikkumisväline, jolla naisetkin saivat kulkea. 1900-luvun alkupuolella polkupyörä oli tasa-arvon väline. Autojen yleistyessä kaupunkisuunnittelu muuttui, kun kaduista päätettiin tehdä autoille sopivampia. Pyöräilijät jäivät johonkin jalankulkijoiden ja autoilijoiden väliin, ja siinä tilassa ollaan monessa (suomalaisessa) kaupungissa edelleen. Historiaosuuksien välissä on henkilökohtaisempia pyöräilymuistoja ja unelmia pyöräilyn tulevaisuudesta. Polkimilla osoittaa, että pyöräily on paljon muutakin kuin vain polkemista. Aihe kiinnostaa ja koskettaa minuakin: asun kaupungissa, jossa pyöräilijät eivät ole olleet kaupunkisuunnittelun ykkösprioritetttin. Esimerkiksi viime syksynä neljän kilometrin työmatkastani pyörätietä oli ehkä kilometrin verran, muuten piti ajaa autojen seassa! Kiinnostavasta sisällöstä huolimatta kirja jäi vähän etäiseksi. Suurimmaksi osaksi tuntui, että olisin lukenut kuvitettua tiedeartikkelia (joskin todella hyvin kuvitettua sellaista!). Henkilökohtaisemmat luvut jäivät historiaosuuksien varjoon, ja minulla oli tunnetasolla vaikeaa saada niistä kiinni. Lopun utopiakaupungin kuvittelu tosin suorastaan liikutti. Miten ihana olisikaan kaupunki, jonka keskustaan autoilla ei olisi pääsyä, ja jossa huomioitaisiin ihmisten erilaiset tavat ja tarpeet liikkua. Sarjakuvan luettuani minulla olikin riemukas tunne siitä, että pyöräily on kapinaa!

 

Jatkoin toukokuussa Täydellisten Tenavien lukemista. Edellisen osan tavoin tässä sarjakuva hakee vielä selvästi muotoaan, mutta samaan aikaan mukaan tulee uusia elementtejä, joista tulee sarjan pysyviä kulmakiviä. Esimerkiksi Rapa-Ripa esiintyy sarjassa ensimmäisen kerran. Muodon hakemisesta jännittävä esimerkki on aikuisen rooli. Klassisissa Tenavissa aikuisten ääntä ei kuulu, eikä heitä näytetä, mutta näissä aikuistenkin puhekuplat näkyvät, ja eräässä pidemmässä sunnuntaistrippikokonaisuudessa aikuiset on jopa piirretty ruutuihin mukaan. Harmittaa todella paljon, että Täydellisten Tenavien suomentaminen lopetettiin näiden kahden osan jälkeen. Olisi ollut kulttuuriteko saada koko sarja suomeksi! Loppuja osia ei edes löydy kaupunkini kirjastosta edes englanniksi, joten seuraavat osat pitää sitten kikkailla kaukolainoina jostain muualta.

Myös Myrskyluodon Maijan tarinan lukeminen jatkui toukokuussa, tällä kertaa vuorossa oli sarjan ytimekkäästi nimetty kolmas osa Maija. Maija ja Janne lapsineen ovat päässeet jälleen asettumaan kotiin Myrskyluodolle sen jälkeen, kun sota oli ajanut heidät sieltä edellisessä osassa pakoon. Onni on kuitenkin lyhytaikaista: Maijassa perhe kohtaa valtavan tragedian toisensa perään. Luoto meressä -kirjan kohdalla moitiskelin pitkiä aikahyppäyksiä, ja samaa ongelmaa oli Maijassakin, joskaan ei yhtä paljon. Tämän vuoksi valtavat muutokset Maijan elämässä eivät tunnut tekevän niin suurta vaikutusta kuin niiden toivoisi lukijaan tekevän. Ehkä tällä tyylillä Blomqvist on halunnut tuoda lukijalle ilmi 1800-luvun saariston ihmisen mentaliteetin: elämän on jatkuttava ja työtä on tehtävä, vaikka tapahtuisi mitä, eikä kauheitakaan menetyksiä saa jäädä suremaan. Lukijana kuitenkin toivoin, että näitä tunteita olisi käsitelty myös kirjan sivuilla. Kritiikistä huolimatta pidin kirjasta. Jotain kertonee se, että luin sen parilta istumalta (käytännössä puolet perjantain junamatkalla ja loput sunnuntain paluumatkalla). Olen kolmen kirjan aika ehtinyt kiintyä hyvin paljon Maijaan.

12 tarinaa kirjoittamisesta on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti, mutta niin vain vuodet vilahtivat ohi ennen siihen tarttumista :D Kirjassa Mikko Toiviainen ja Ronja Salmi haastattelevat 12 henkilöä, joiden elämässä kirjoittaminen on voimakkaasti läsnä. Ääneen pääsevät niin kirjailija Emmi Itäranta kuin toimittaja Reetta Räty, mutta myös poliitikko Ozan Yanar ja Youtubesta tuttu huumoriryhmä Justimusfilms. Kattaus on siis hyvin monipuolinen ja siksi kiinnostava. Vaikka itseäni kiinnostavat enitsen kirjailijoiden kirjoituskokemukset ja -rutiinit, myös eri tekstilajien kirjoittajien työprosesseista ja ideoista on kiinnostavaa ja inspiroivaa lukea. Joidenkin tekstin olisi toivonut menevän vielä syvemmällekin, mutta mainio opus oli tällaisenaankin. Erityisen paljon minua ilahduttivat lopun kirjoitusvinkit, jotka olivat mukavan monipuolisia!

Useimmiten minulle kirjoja suosittelevat ihmiset ovat sellaisia, jotka lukevat itsekin paljon ja tuntevat kirjamakuni. Tällaisten täsmäsuositusten ulkopuolelta tuleviin suosituksiin voi olla riski tarttua, mutta silti päätin lukea Laura Esquivelin teoksen Pöytään ja vuoteeseen, kun sitä eräs läheiseni suositteli. Kirja sijoittuu 1800-luvun lopun Meksikoon, jossa de la Garzan karjatilalla asuu neljä naista: tilaa ja perhettään diktaattorimaisesti johtava Mamá Elena ja hänen tyttärensä Rosaura, Gertrudis ja Tita. Perheen nuorin tytär, Tita, on rakastunut Pedroon, mutta suvun perinteen mukaisesti hänen on pysyttävä naimattomana ja huolehdittava äidistään. Pedro tahtoo pysytellä lähellä Titaa, joten hän päätyy naimaan perheen esikoistytär Rosauran. Titan valtakuntaa on keittiö, ja välillä ruoka tuntuukin ainoalta asialta, joka tuo hänelle lohtua ja jota hän pystyy hallitsemaan. Titan tunteet eivät kuitenkaan jää vain keittiöön, vaan tuovat ruokaan oman, yllättävän sivumakunsa. Pöytään ja vuoteeseen oli monella tavalla yllättävä kirja! En tiennyt, että kirjan genre on maagista realismia, minkä vuoksi varsinkin alussa käänteet tulivat melkoisen puskista. Yliluonnolliset elementit toimivat kuitenkin yllättävän hyvin. Tyyli olisi voinut ärsyttää, mutta kun kirjaan pääsi sisään, siihen tempautui mukaan sen verran tehokkaasti, että maailman lainalaisuudet oli helppoa hyväksyä ja niiden myötä myös uskomattomat juonenkäänteet. (Eräs juonenkäänne toi minulle mieleen Eileen Favoriten Sankarittaret, vaikkei näissä loppujen lopuksi kovinkaan paljon samaa ollut.) Ruoka on kirjassa hyvin tärkeässä osassa. Jokainen luku alkaa ruokareseptillä, ja kyseinen ruoka myös valmistetaan luvun aikana. Ruuanvalmistuksen kuvaus oli ihailtavan tarkkaa! Melkein maistoin kaiken, mitä kirjan sivuilla kuvattiin. Kirjan historiallinen konteksti on myös kiinnostava: Meksikon vallankumous riehuu taustalla, ja melskeet ulottuvat karjatilallekin asti. (Piti kylläkin lukea Wikipediasta, mistä Meksikon vallankumouksessa loppujen lopuksi olikaan kyse...) Vaikka pidin kirjasta todella paljon, sen ytimessä oleva rakkaustarina oli mielestäni epäuskottava. Pedro oli koko kirjan ajan kerrassaan raivostuttava tyyppi, enkä ymmärtänyt, mitä Tita hänessä näki. Tämä söi väkisinkin koko kirjan uskottavuutta. Olen kuitenkin tosi iloinen, että minulle suositeltiin tätä kirjaa, ja että suositukseen tartuin. Pöytään ja vuoteeseen on lukukokemus, joka jää mieleen.

Joskus esiteini-ikäisenä meille kotiin kulkeutui kirjaston poistomyynnistä Kukkulan kortteli -niminen kirja, jossa kuvitteellisen helsinkiläiskorttelin havainnollistamana kerrottiin historiaa kahden vuosisadan ajalta. Muistin lukeneeni myös muita sarjaan kuuluneita kirjoja, jotka keskittyivät yhteen vuosikymmeneen, ja jokin aika sitten rupesin muistelemaan näitä kirjoja. Kun lapsena minua kiinnostivat kuvaukset menneestä ajasta (toki edelleen :D), nykyään minua kiinnostaa hyvinkin paljon se, millaista historiakuvaa lastenkirjoissa välitetään. Siksi päädyin lainaamaan kirjastosta 1930-luvulle sijoittuvan Kesätukka ja muita tarinoita Kukkulan korttelista -kirjan. Kirjassa seurataan Kukkulan korttelin alueella asuvien lasten ja nuorten (ja vähän aikuistenkin) elämää episodimaisesti. Tällaisessa kirjassa voisi olla vaarana, että historiallinen näkökulma menee tarinan edelle, mutta Kesätukka onnistuu hyvin olemaan ensisijaisesti tarina ja vasta sitten historiallinen tietokirja. Lopussa on kuitenkin paljon selityksiä ja ajallista kontekstia, joka tuntui hyödylliseltä myös aikuislukijalle. Viihdyin tämän parissa niiin hyvin, että haluan ehdottomasti lukea loputkin Kukkulan kortteli -kirjat uudelleen! Kun kirja on suunnattu lapsille, tyyli on mukavan kevyt, mutta faktat ovat kohdallaan ja taustatyötä on tehty.

Juhani Peltosen luoma urheilusankari Elmo oli minulle tuttu ennestään kuunnelmasta, jonka olin kuunnellut joskus yläasteella. Elmo on parodia urheilusankarista, hiljaisesta ja pohdiskelevasta kainalniemeläisestä miehestä, joka osoittautuu voittamattomaksi jokaisessa mahdollisessa urheilulajissa. Urheilumenestys ei kuitenkaan tuo onnea henkilökohtaisessa elämässä, sillä melankolinen Elmo kantaa sisällään tuskaa ja surua silloinkin, kun onni häntä hetken koskettaa. Yläasteella Elmo oli mielestäni aivan mielettömän hauska, ja kirjassakin oli samaa absurdiutta ja parodiaa, minkä kuunnelmasta muistan. Koska absurdi huumori uppoaa minuun, nautin tästä piirteestä kovasti. Myös Peltosen kieli ilahduttaa, se on ihanan rikasta ja monipuolista. Useamman kerran hymähtelin ääneenkin. Tähtihetkiä olivatkin lähes hurmokselliset urheiluselostukset. Kuitenkin kirjassa tuntui olevan myös paljon turhaa. En yleensäkään pidä "mies haahuilee" -genrestä, ja sitä kirja urheiluosuuksien ulkopuolella pitkälti oli. Varsinkin äänikirjan pari viimeistä tuntia olivat hyvin pitkäveteisiä ja raskassoutuisia. Elmo on hahmona ihan mielenkiintoinen, mutta naishahmot ovat melkoisia paperinukkeja. Suututti tosissaan, miten Elmon ihastuksen kohdetta Aliisaa kirjassa kohdeltiin! Hänessä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta hän jäi käveleväksi kliseeksi. Elmo täytti ehkä aukon yleissivistyksessä, mutta en voi sanoa pitäneeni kirjasta kokonaisuutena. Kauko Helovirta lukijana on kuitenkin aivan loistava!

Taiwanilaisen Chi Ta-Wein Kalvot on ollut kirjasomessa tänä keväänä isosti esillä. Vaikka scifi ei niinkään kiinnosta minua, hype herätti mielenkiinnon. Lisäksi on aina kiinnostavaa lukea kirjoja jostain vähän harvemmin käännetyltä kielialueelta. On vuosi 2100, ja ihmiskunta on siirtynyt elinkelvotonta maanpintaa ja sen tappavana porottavaa aurinkoa meren alle, kupolien alle. 30-vuotias ihonhoitospesialisti Momo saa yllättäen viestin äidiltään, mikä saa hänen elämänsä järkähtämään. Lapsena Momo joutui vaikeaan leikkaukseen, eikä hänen ja äidin välit olleet sen jälkeen enää entisensä, ja lopulta äiti katosi Momon elämästä täysin. Momo ei tiedä syytä äidin käytöksen taustalla, eikä hän tiedä, miten äidin yllättävään viestiin pitäisi reagoida. Kalvot ei todellakaan ollut ennalta-arvattava kirja! En muista, milloin viimeksi loppuratkaisu olisi ollut yhtä yllättävä. Ennakko-odotukseni osoittautuivat myös aivan vääriksi. (Olin esimerkiksi jostain syystä luullut, että Momo oli mies, ennen kuin aloin lukea!) Dystopiassa on todella kylmäävä tunnelma, ja vielä kylmäävämmältä se tuntuu, kun muistaa kirjan olevan kirjoitettu 1990-luvulla. Niin moni asia tuntuu mahdolliselta nykyhetkessä. Toki kirjan ikä näkyy esimerkiksi teknologian kuvauksessa, joka tuntuu toisinaan vanhentuneelta. Toisaalta esimerkiksi kirjan queeriys on miellyttävän kasuaalia, eikä siitä tehdä mitään numeroa. Tämä nyt ei ole itsestäänselvyys kaikissa uudemmissakaan kirjoissa. Pidin mielettömästi kirjan oudosta, vinksahtaneesta tunnelmasta. Maailmanrakennus lipsahti tosin useamman kerran infodumpin puolelle. Toki maailmassa on paljon asioita, joita pitää selittää, mutta se silti turhautti vähän. Kalvot oli kuitenkin ehdottomasti ihastuttavan erikoinen ja mieleen jäävä lukuelämys! Tässä kirjassa oli samoja elementtejä kuin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -teoksessa, joten jos pidit siitä, pidät ehkä tästäkin! Toisaalta itse pidin Kalvoista enemmän kuin Ishiguron kirjasta, joten kannattaa ehdottomasti kokeilla siinäkin tapauksessa. 

Muistelen nähneeni Sirke Happosen Muumioppaan kustantamon katalogissa jo sen ilmestymisaikoihin, mistä on varmaan 10 vuotta.Vaati kuitenkin kevätreissun siskon luo, ennen kuin päädyin kirjaa hänen hyllystään lukemaan. Muumiopas esittelee kaikki muumihahmot, heidän historiaansa ja persoonallisuuttaan. Ja kun sanon kaikki, tarkoitan oikeasti kaikkia: parissa sarjakuvaruudussa esiintyvät hahmotkin saavat oman esittelynsä. En tiedä, oliko tämä tarpeellista. Sinänsä on hauskaa, että myös pieniin sivuhenkilöihin keskitytään (esimerkiksi sarjakuvien Samu on lempparini!!), mutta jos hahmo esiintyy yhden tarinan yhdessä ruudussa, ei hänestä ole kovinkaan paljon edes sanottavaa. Myös "hahmo x meidän maailmassamme" - ja "muuntaudu hahmoksi" -osuudet olivat jotenkin köykäisiä ja liian self-helpiltä maistuvia kirjan kontekstissa. Viihdyin Muumioppaan kanssa, vaikka kovinkaan paljon uutta tietoa se ei tarjonnut. Olisin kaivannut ehkä syvempää hahmoanalyysiä. Mielestäni oli esimerkiksi kiinnostava huomio, että Muumimamma nukkuu Janssonin teoksissa hyvin usein. Muumipappa ja meri -kirjassa nukkumisesta tulee Mammalle jopa pakopaikka ja keino selviytyä. Tällaista olisin ehdottomasti halunnut lukea enemmänkin! Visuaalisesti kirja oli todella miellyttävä, ja kirjoitustyyli mukavan kevyttä ja hyvin kulkevaa.

 

Luin Tommy Tabermannin runoja koronaeristyksissä keväällä 2020, ja silloin sain huomata, että ennakkoluuloni teennäisestä ja vähän kiusallisesta runoilijasta oli väärä, sillä pidin hänen runoistaan todella paljon! Muutaman vuoden tauon jälkeen nappasin kirjaston runohyllystä pari hänen teostaan mukaan, ja näistä toinen oli Tabermannin esikoisteos Ruusuja Rosa Luxemburgille. Runokirjassa kuljetaan kaupungissa, mietitään maailman menoa sekä kaivataan ja rakastetaan toista ihmistä. Jotkut runot ja säkeet olivat kauniita ja liikuttavia, mutta kokonaisuus jäi minulle valjuksi. Ehkä kyseessä oli esikoisteoksen ongelma, ja runoilijan kynä ei ole vielä täydellisessä terässä. Ruusuja Rosa Luxemburgille on myös maailmantuskaisempi kuin Tabermannilta odotin. Olen tottunut siihen, että hänen runoissaan keskitytään ihmisiin ja heidän suhteisiinsa, maailmaan, johon ei mahdu muita, ja siksi jopa poliittiset kannanotot hieman yllättivät. Ei täyttänyt odotuksia, mutta ei tämä missään nimessä sysihuono ollut.

Kaisa Ikolan Betty-sarjaan törmäsin jossain kirjasomen syövereissä vuosia sitten. Kyseessä on tyttökirjafanin esikuviensa innoittamana kirjoittama sarja, joka sijoittuu 1800-luvun Skotlantiin. (Ikolan kotisivuilta voi lukea enemmän Bettyn taustoista.) Koska rakastan tyttökirjoja, olin kiinnostunut näistäkin! Sarjan aloittava Betty kertoo nimensä mukaan teini-ikäisestä Beatrice Stewartista, joka asuu yhdeksän sisaruksensa ja vanhempiensa kanssa idyllisellä Kuusikukkulalla. Betty haluaisi opiskella, ja vaikka isä aluksi ideaa vastustaakin, pääsee hän lopulta Rob-veljensä kanssa Edinburghin opistoon. Opiskelun ohessa Betty haaveilee kirjailijan urasta ja päätyy ratkomaan ystäviensä ja sukulaistensa rakkaushuolia. Bettyä itseään ei naimisiinmeno kiinnosta, vaikka monet häntä yrittävätkin naittaa tai kosia. Betty on varsin viihdyttävä tyttökirjapastissi. Kirjasta huomasi, että Ikola on esikuvansa lukenut, sillä kirja noudattelee hyvin pitkälti genren perusperiaatteita. Tämä ei missään nimessä ole huono asia! Kirjaa lukiessa tuntui ihanasti samalta, kuin silloin, kun oli lapsi ja luki ensimmäistä kertaa tyttökirjaklassikoita. Vaikka kirja ei ollutkaan ennestään tuttu, oli siinä jotain tuttua ja turvallista. Bettystä huomasi kuitenkin myös sen, että sen kirjoittaja on ollut teini-ikäinen. Kirjassa on aivan liikaa hahmoja, ja kiinnostavat jännitteet saadaan ratkottua mielestäni usein turhan helposti ja nopeasti. Vaikka kirja nuoren kirjailijan teokseksi onkin oikein vaikuttava, näkyy kompuroinnit tällaisissa asioissa. Kritiikistä huolimatta haluan ehdottomasti jatkaa Bettyn matkassa jatkossakin. Kiinnostaa, millaisiin seikkailuihin tulevaisuus hänet vie!

Kuukauden toinen Tabermann oli Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen. Takakannessa lupailtiin, että kirja kuvaa yksinäisyyttä, pelkoa ja kaipuuta sekä kahden yksinäisen tietä toistensa luo. Odotin kirjalta todella paljon tämän perusteella, mutta jouduin pettymään. Teemassa ja tarinassa olisi ollut runsaasti potentiaalia, mutta valitettavasti sitä ei hyödynnetty. Runot olivat häiritsevällä tavalla toisteisia, eikä jännitettäkään ihmeemmin ollut. Lisäksi Tabermann selvästi oli innostunut keksiessään, mitä yksisarvisen sarvi voisi symboloida. Hieman kurtistelin kulmiani jo ensimmäisen fallossymboliikan läjähtäessä sivulle, mutta kun asiaa alleviivattiin suorastaan kiusallisen paljon, aloin kiemurrella tuskissani. Vähempikin olisi riittänyt, ja asian olisi voinut tuoda hienovaraisemminkin esiin kuin sanomalla "miehellä on sarvi ja se kuuluu laittaa naisen sisään" (ei suora lainaus, muta hyvin lähellä sitä). Olisin toivonut tämän kirjan olevan toisenlainen, mutta eipä sille mitään mahda. Mirka Johanssonin kuvitus oli kuitenkin upeaa. Kirjaan voi tutustua oikeastaan vain sen takia, runoja ei välttämättä tarvitse lukea :D

*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi: Saarto ja myrsky

13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu: Kalvot

25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (esimerkiksi joulu tai juhannus): Betty

30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja: Kesätukka

42. Kirjan nimessä on alaotsikko: Vanhapiika: Tahattomasti yksinäisen tarina

 

Olipahan toukokuu! Tuntuu, että siihen mahtui kaksi erillistä kuukautta. Vappuna totesin, että toukokuussa tulen todennäköisesti olemaan varsinainen ratakana (rata sisältää kaikki menot ja meiningit, ei pelkät juhlat :D), enkä ollut väärässä. Oli elämä vapun jälkeen, kun painoin loppuun viimeisen yliopistokurssini (!!), esiinnyin kuorokonsertissa, juhlin taideprojektin loppuun saamista, pidin vaihtoehtoisen Euroviisujen boikottikatsomon (katsottiin dvd:ltä vanhoja viisuja) ja tein pari keikkatyövuoroa uudessa työpaikassa. Kuun puolesta välistä aloitin harjoittelun, joka on vaatinut aika paljon aikaa ja energiaa. Sen rinnalla on onneksi ollut kulttuuria ja ystäviä, vaikka lepohetkiä ei toukokuun loppupuolelle kovinkaan paljoa mahtunut. Eräs kuukauden tähtihetkistä oli ehdottomasti Scandinavian music groupin ja Vantaan viihdeorkesterin yhteiskeikka Tampere-talossa. Oli upea kokemus, mutta myös vähän rankka: itkin todella paljon keikan aikana :D Kuulin useamman suosikkini ensimmäistä kertaa livenä. Esimerkiksi Joisin viskin ja nousisin osui aika kovasti sydämeen.

 

 

Kuukauden biisi on Wingsin Arrow through me. Olen lukenut Paul McCartneyn Elämä ja sanat -teosta, ja bongasin Arrow through men siitä. Sävellyksenä biisi on menevä (sitä hyvää bassottelua!), ja sanoitus kiepauttaa kiinnostavasti Amorin nuoli -kuvaston ympäri: nuoli sydämessä ei olekaan ihanaa, vaan tuskaisaa ja kipeää.

Ämpärin aika

Taas on se aika vuodesta, kun on hetki miettiä kesäsuunnitelmia ja tehdä jo perinteeksi muodostunutta ämpärilistaa!

 

Tätä kesää vietän jälleen opiskelukaupungissa, mikä on aivan ihanaa, rakastan tämän kaupungin kesää. Teen kesällä viimeistä opintoihini kuuluvaa harjoittelua, minkä vuoksi olenkin sitten päivisin arkistorottana, mutta illat ja viikonloput ovat vapaita kaikenlaiselle kesäkirmailulle. Minulla on heinäkuussa myös kaksi viikkoa lomaa, jolloin saa olla vapaa ja huoleton kuin taivaan lintu. 

Tuttuun tapaan listan ainoa sääntö on se, ettei sen suorittamisesta saa stressata.

 

Kesällä 2024 minä

 

☀ saan asunnon suursiivouksen suoritettua. Ehkä listan pitkäveteisin ja tylsin kohta, mutta myös tarpeellinen. Viimevuotinen suursiivous jäi osittain suunnitelman asteelle, joten nyt tarkoitus olisi ottaa itseä niskasta kiinni ja oikeasti siivota esimerkiksi keittiön kaapit ja laatikot.

☀ luen graduaineistoa ja -kirjallisuutta. Toinen velvollisuuskohta, mutta yhtä pakollinen kuin siivouskin. Graduaineisto pitäisi saada käytyä läpi niin pian kuin mahdollista, ja kirjallisuuttakin pitäisi kesän aikana lukaista.

☀ uin meressä vähintään kerran. Ylipäätään olisi kiva uida enemmän, mutta opiskelukaupungissa uimapaikat ovat tuskastuttavan kaukana. Pyrin kuitenkin siihen, että ainakin kerran kesän aikana pääsisin ihan mereen asti uimaan! (Viime vuonna Hangon-lomalla yritin kovasti käydä meressä pulahtamassa, mutta vesi oli niin kylmää, etten kärsinyt kahlata kuin lantioon asti.)

☀ käyn kesäteatterissa. En ole pariin vuoteen käynyt kesäteatterissa, mutta minulla on jo mielessä näytelmä, jonka ehdottomasti tahdon nähdä! Yritän erittäin kovasti päästä paikalle katsomaan sen, vaikka sitä esitetäänkin eri kaupungissa kuin missä kesääni vietän.

 

☀ teen museomatkan Tampereelle. Tampere on ihana museokaupunki. Totesimme vappuna ystäväni kanssa, että siellä on tällä hetkellä useampi museo/näyttely, jonka haluaisimme käydä katsomassa, ja suurin piirtein siltä seisomalta päätimme, että kesällä teemme reissun sinne. Molemmilla meillä on taustalla museologian opintoja ja kestävyyskuntoa kiertää useampi museo päivän aikana (testattu on!), joten toivon matkan toteutuvan ja odotan sitä innolla.

☀ osallistun lukumaratonille. Toivon, että Kirjabloggaajien kesälukumaraton tulee taas! Lukumaratonit kuuluvat ehdottomasti kesään.

☀ saan editoitua P:a 50 sivua. Osuuskumman romaanikilpailun dedis on elokuussa, ja sitä varten pitää lähettää 50 sivua valmista tekstiä. Siksi tällainen tavoite.

☀ teen retken antikvariaattiin. Olen jo useamman vuoden haaveillut reissusta erääseen opiskelukaupungissa sijaitsevaan antikvariaattiin, mutta se on sen verran kaukana kaikilta arkireiteiltäni, etten ole saanut aikaiseksi. Jospa tänä kesänä olisi vihdoin sen aika!

☀ pidän taideretriitin ystävän kanssa. Eräs taideprojekti valmistui juuri vapun korvilla, mutta uusia ideoita riittää. Yhteinen taideretriitti näille projekteille olisi ihana! 

 

Millaisia juttuja teidän kesä-ämpäreistänne löytyy? 

Huhtikuun luetut 2024

Huhtikuussa 2024 luin 12 kirjaa (2848 sivua, 9 h 26 min), joista viisi oli spefiä, kaksi non-fictionia, kaksi sarjakuvaa, kaksi englanniksi luettua, yksi äänikirja, yksi e-kirja ja viisi uusintaa.

 

Sacco, Joe: Palestiina 286 s. 

Blomqvist, Anni: Tie Myrskyluodolle (Myrskyluoto #1) 156 s. 

Mikama, Anniina: Tinasotamiehet (Taikuri ja taskuvaras #3) 273 s. (e-kirja)

Stiefvater, Maggie: Linger (Wolves of Mercy Falls #2) 362 s. [U]

Kero, Esa & Seppovaara, Juhani: Leikkimökki 107 s. [U]

Riikonen, Marika: Yksin, kiitos 9 h 26 min [K]

Blomqvist, Anni: Luoto meressä (Myrskyluoto #2) 149 s. 

Wilder, Laura Ingalls: Pieni kaupunki preerialla (Pieni talo #7) 282 s. [U] 

Stiefvater, Maggie: Forever (Wolves of Mercy Falls #3) 390 s. [U]

Meresmaa, J.S.: Akanvirta 320 s. 

Lewis, C. S.: Narnian viimeinen taistelu (Narnian tarinat #7) 180 s. [U]

Schulz, Charles M.: Täydelliset Tenavat 1950-1952 (Täydelliset Tenavat #1) 343 s.

kotimaisia: 6

käännöskirjoja/luettu englanniksi: 6

omasta hyllystä: 6

kirjastosta: 2

muualta: 4

 

Pääsiäislomalla päädyin lukemaan kotikodin kirjahyllystä Joe Saccon Palestiina -sarjakuvateoksen. Sarjakuva perustuu Saccon omaan Palestiinan-matkaan 1991-1992, matkalla koettuihin asioihin ja kohdattuihin ihmisiin. Palestiinalaiset eivät eläneet 1990-luvun alussa ihmisarvon mukaista elämää, mutta nykytilanne on vielä hirveämpi. Suututtaa ja itkettää, että tilanne on vain 30 vuodessa mennyt niin rajusti pahemmaksi ja kamalammaksi kuin mitä sarjakuva kuvaa.Vertasin tätä Riaf Sattoufin Tulevaisuuden arabi-sarjaan ja Marjane Satrapin Persepolikseen, joissa myös käsitellään Lähi-idän maiden kriisejä ja heikkoja ihmisoikeuksia yksittäisten ihmisten näkökulmista, vaikka Saccon kirjassa onkin paljon enemmän yksittäisten ihmisten tarinoita. Näkökulma on myös erilainen. Kun Sattouf ja Satrapi ovat kasvaneet lapsesta asti kulttuuriin, joita he kuvaavat, Sacco on ulkopuolinen. Tämä voi olla tällaisen reportaasiteoksen etu, mutta itse ärsyynnyin Saccon asenteisiin. Hän tuntuu suhtautuvan matkaansa lähinnä sarjakuvansa ja reportaasin kautta, ja ihmiset tuntuvat olevan hänelle vain välineitä saada teokseen lisää sisältöä. Toisaalta en tiedä, onko sarjakuva nimenomaan Saccon tapa reflektoida omaa toimintaansa, ja sarjakuvan Joe on enemmän tai vähemmän karikatyyrinen ja ironinen versio todellisesta versiosta. En voinut olla miettimättä, millainen kirja olisi, jos palestiinalaiset olisivat itse saaneet kertoa omat tarinansa. Pidin kirjan yksityiskohtaisesta piirrostyylistä, mutta lukiessa oli pakko pitää taukoja, kun maailmantilanne alkoi ahdistamaan niin paljon. Tämä on todella suuri etuoikeus: minä voin pitää lukemisesta tauon, mykistää uutismediat ja ajatella jotain aivan muuta, mutta Gazassa eletään tätä ja aina vain pahenevaa todellisuutta koko ajan. Palestiina on yhä (valitettavan) ajankohtainen teos, ja suosittelisinkin sitä juuri nyt kaikkien luettavaksi.

Ostin Myrskyluodon Maija -yhteisniteen Turun kirjamessuilta joskus ennen koronaa, ja kuten omaan hyllyyn ostetuilla kirjoilla tapana on, sai kirja kerätä pölyä useamman vuoden ennen siihen tarttumista. Monien tapahtumien summa sai minut talvella ajattelemaan, että sarja pitäisi lukea, joten pääsiäislomalla tartuin kirjaan. Sarjan aloittaa Tie Myrskyluodolle, joka tutustuttaa lukijat nuoreen Maijaan. Arka ja mietteliäs Maija elää yksinkertaista maalaiselämää Ahvenanmaan saaristossa 1800-luvun puolivälissä. Eräänä päivänä hänet kihlataan naapurin Jannelle. Tämä aiheuttaa Maijassa ymmärrettävästi voimakkaita tunteita, mutta päätöstä hän ei tietenkään voi ääneen kyseenalaistaa. Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin odotin! Perheenjäseneni varoitteli minua siitä, että kirja on tylsä ja hidastempoinen, mutta itse koin kirjan pitkäveteiseksi vain parissa yksittäisessä kohdassa. Blomqvist kuvailee saaristoelämää sujuvasti ja kiinnostavasti. Yksityiskohtaisesta tyylistä tulee mieleen Pieni talo preerialla -sarja! Saaristolaismaisema on kiehtovan eksoottinen miljöö tällaiselle sisämaassa kasvaneelle lukijalle :D Maijasta päähenkilönä pidin mielettömään paljon. Hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan ja sisäisessä maailmassaan on paljon sellaista, mihin samaistuin. Hän on kasvatettu aikansa naisihanteiden mukaisesti, joten hän ei aina avaa suutaan, mutta mielessään hän pohtii ja kyseenalaistaa asioita. Odotan innolla hänen kasvutarinansa seuraavia vaiheita. Myös hänen ja Jannen rakkaustarinan kehittyminen kutkuttaa.

Tinasotamiehet päättää Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -trilogian. Siinä missä keskimmäinen osa, Huijarin oppipoika, sijoittui Professorin nuoruuteen, jatkaa Tinasotamiehet Tomin ja Minan tarinaa, joka sai alkunsa ensimmäisessä osassa. Tom, Mina, Professori ja Alex-nimen valinnut Sotamies saavat kutsun Lontooseen, jossa heidän on tarkoitus esittää sirkusspektaakkeliaan. Mina huomaa kuitenkin pian, että he eivät ole Lontoossa pelkästään taikaesityksensä takia, vaan kaupunki tarjoaa suuria mysteerejä ja vihjeitä Tomin menneisyydestä, jotka johtavat toisesta ajasta saapuvat vaaralliset viholliset heidän jalanjäljilleen. Trilogian päätösosassa riittää vauhtia ja vaaralisia tilanteita! Varsinkin loppupuolella on takaa-ajoa takaa-ajon perään, eikä tiukkoilta tilanteilta tai vaikeilta päätöksiä vältytä. Kun Huijarin oppipoikaa lukiessani mietin, oikeuttaako aikahyppy paikkansa sarjassa, vastaus on kyllä, sillä Tinasotamiehissä esiin astuu hahmoja ja esineitä, joihin tutustuttiin sarjan edellisessä osassa. Varsinkin Professorin ja Sofian kohtaaminen ilahdutti minua kovasti! Miljöökuvaus oli mielestäni myös onnistunutta. Kuitenkin kirjassa törmäsin yhä samankaltaisiin ongelmiin kuin edellisissä osissa, vaikka Mikama onkin kehittynyt kirjoittajana trilogian aikana. Tapahtumat tuntuivat välillä hyvinkin epäuskottavilta, ja eteenkin Minan ja katupoikien dialogi oli mielestäni vaivaannuttavaa ja kömpelöä. Minan ja Tomin romanssiin minun on edelleen vaikea uskoa. Tässä osassa on hyvin paljon tähän romanssiin liittyviä kriisejä ja käänteitä, mutta ne eivät tehneet sen suurempaa vaikutusta. Toisenlaisessa tarinassa olisin voinut niistä liikuttuakin, eli eivät ne sinänsä juonenkäänteinä hassumpia olleet, mutta tässä kontekstissa lähinnä ärsyynnyin niistä. Välillä kirja oli mielestäni sekava, mutta se saattoi johtua ihan vain omasta lukukokemuksestani kiinni. Aloitin e-kirjan lukemisen marraskuussa, jolloin minulla oli vielä jonkin verran sellaisia menoja, joissa e-kirjoja syksyllä kulutin. Sitten e-kirjojen lukuvauhti hyytyi, joten kirja jäi roikkumaan keskeneräisenä monen kuukauden ajaksi. Välillä luin sitä vähän eteenpäin, mutta lukutauot olivat pitkiä. Hieman kiinnostaisi lukea muitakin Mikaman teoksia ja nähdä kirjoittajan kehitystä. En kuitenkaan usko, että ne ovat ensimmäisenä lukulistallani.

Luin helmikuussa Maggie Stiefvaterin ihmissusitrilogian ensimmäisen osan Shiver, ja jatkoinkin jatko-osien perään pian. Nyt Sam on onnistuttu parantamaan ihmissusikirouksestaan, mutta hänen ja Gracen elämä ei ole vieläkään auvoista ja ihanaa, sillä nyt Gracella alkaa olla omituisia oireita. Lisäksi päänvaivaa aiheuttavat uudet sudet, jotka Samin kasvatti-isä Beck on muuttanut. Varsinkin rajua rock-elämää elänyt itsetuhoinen Cole saa Samin raivon partaalle. Isabel ei oikein tiedä, miten suhtautuisi Samiin, Graceen ja susiin sen jälkeen, mitä hänen veljelleen tapahtui, mutta hän huomaa sotkeutuneensa kuvioihin itsekin. Lisäksi Cole aiheuttaa hänellekin tuntemuksia, joiden laadusta hän ei ole aivan varma. En odottanut pitäväni tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta! Myönnän, että Lingerin juonessa on paljon samaa kuin Shiverissä, mutta jotenkin tämä veti mukaansa aivan eri tavalla. Koska muistin tämän tapahtumat paljon huonommin kuin edellisen osan, tuntui välillä melkein siltä, että olisin lukenut kokonaan uutta kirjaa. Linger ei ole täysin vapaa trilogian toisen osan ongelmista, mutta isoimmat sudenkuopat (heheh) mielestäni vältetään, ja Stiefvaterin juonenkuljetus kulkee sutjakasti eteenpäin. Edellisellä lukukerralla muistan inhonneeni Colea ja olleeni nihkeä Isabeliakin kohtaan, mutta nyt kiinnostuin heistä jopa enemmän kuin Gracesta ja Samista. Olihan tämä vähän teinidraamainen, mutta jostain syystä se ei ihmeemmin ärsyttänyt. Ehkä se johtuu nostalgialaseista. Lingerin suomenkielisen käännöksen Häivähdyksen olen muuten lukenut blogin ihka ensimmäiseen kuukausikoosteeseen elokuussa 2014 (ja ollut hyvin harvasanainen nykyiseen verrattuna :D)!

Esa Keron Leikkimökki on kirja, jota olen lapsena selaillut useampaan otteeseen. Tosin tuolloin olin kiinnostuneempi Juhani Seppovaaran ottamista valokuvista kuin fiktiivisestä tarinasta, joka kirjaan sisältyi. Tarinassa nimettömäksi jäävät mies ja poika viettävät yön leikkimökissä. Mies kantaa menneisyytensä syntejä niin mielessään kuin kehossaan, yksinäinen ja kiusattu poika elää mielikuvitusmaailmassaan, kun oikea elämä käy liian raskaaksi. Yhdessä he pohtivat elämää ja maailmaa, sitä mitä voi nähdä ja sitä mitä ei voi. Uudelleen kirjaa lukiessa kuvat olivat edelleen kirjan paras asia. Niissä on hyvin monenlaisia leikkimökkejä ja niiden esineistöä. Olisin kaivannut kuviin enemmän kontekstitietoja. Nyt monien kuvatekstit olivat runollisia lausahduksia tai sitten pienen pieniä kontekstin murusia, joista ei kuitenkaan saanut kovinkaan paljon irti. Tarinassa puolestaan oli hetkensä. Pidin sen katkeransuloisuudesta ja vähäeleisyydestä, mutta jokin siinä hankasi vastaan. En osaa oikein sanoittaa, mikä se oli. Rivien välistä oli luettavissa vähän naisvihamielisiä ajatuksia, se sai ainakin aikaan ikävän olon.

Marika Riikosen Yksin, kiitos kiinnosti kirjasomen perusteella. Määrittelen itseni introvertiksi, ja tarvitsen aikaa olla yksin, omassa tilassani. Siksi kirja yksinolon ihanuudesta ja asemasta yhteiskunnassa kuulosti aivan minulle sopivalta. Kirjassaan Riikonen pohtii yksinoloa nimenomaan omasta näkökulmastaan (onhan kyseessä kuitenkin hyvin subjektiivinen kokemus), mutta keskustelee myös muiden kirjoittajien kanssa, hyödyntää kirjaa varten tehtyjä kyselyvastauksia ja pohtii, miten yksin elävät ja viihtyvät nähdään outolintuina yhteiskunnassa. Varsinkin vapaaehtoisesti yksinäiset naiset ovat pelottavia ja epäilyttäviä. Teemaa käsitellään paitsi sukupuolen ja parisuhteen kautta, myös muun muassa työelämän, matkustamisen ja juhlien näkökulmasta. Olisin todellakin halunnut pitää tästä kirjasta! Vaikka en selvästikään tarvitse yksinoloa yhtä paljon kuin Riikonen, rakastan asua ja tehdä asioita yksin. Monet Riikosen esiin nostamat asiat olivat sellaisia, joita olen itsekin miettinyt ja joihin samaistun. Myönnän esimerkiksi sen, että minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät halua mennä esimerkiksi elokuviin yksin. Mielestäni yksin elokuvissa (ja monissa muissa riennoissa) käyminen on tosi kivaa! Välillä ekstroverttien pyörittämässä maailmassa kokee ulkopuolisuutta. Aika nopeasti hermoilleni kuitenkin kävi Riikosen päivittelevä ja huokaileva kirjoitustyyli. Tehokeino menettää merkityksensä, kun sitä käytetään koko ajan! Ärsyynnyin myös siitä, miten yksinoloa lähestyttiin melkein koko ajan ongelmien kautta. On totta, että asia tulee monesti esiin silloin, kun yksinoloa tai toivetta siitä ei ymmärretä tai hyväksytä, mutta olisiko kirjassa voitu puhua enemmän siitä, miksi yksinolo on niin ihanaa ja tärkeää? Kyllä, yksinolon kieltäminen voi johtaa todella tuskaisiin tilanteisiin, mutta vähemmilläkin tapausesimerkeillä asia olisi tullut selväksi. Inhottavalta tuntui myös muiden ihmisten kokemusten vähättely. Riikonen toteaa itsekin, että itse valittu yksin oleminen on eri asia kuin tahaton yksinäisyys, mutta sitten hän suhtautuu mielestäni todella ikävästi kirjoihin, joissa kirjoittaja käsittelee omaa yksinäisyyttään. Vaikka itse kokisi asiat eri tavalla, kaikki ihmiset ovat erilaisia ja kaikkien kokemukset yhtä arvokkaita. Kirjaa lukiessa tuli myös sellainen olo, että vain Riikosen kaltaiset yksinolosta nauttivat ovat "oikeita" introverttejä ja osaavat olla yksin "oikealla" tavalla. Olen introvertti, vaikka tykkäänkin mennä juhliin. Se, että minusta on kivaa nähdä ihmisiä ei poista sitä, että tarvitsen vastapainoksi paljon yksinoloa. En välttämättä halua koskaan elää kenenkään ihmisen kanssa saman katon alla pysyvästi, mutta en lähtökohtaisesti koe toisia ihmisiä uhkana omalle yksinololleni. Tietoisesti en ainakaan koe aiheuttavani muille introverteille kärsimystä, koska ymmärrän, että eri ihmisillä on erilaisia tarpeita. (Jos olen joskus tehnyt niin, olen aidosti pahoillani!) Ehkä kirjan tarkoitus on provosoida. Paradoksaalisesti se sai minut toivomaan, että en asuisi yksin, jotta olisin äänikirjaa kuunnellessa voinut puhista ääneen ärtymystäni kirjaa ja sen väitteitä kohtaan :D Yksin, kiitos ei todellakaan ollut minun kirjani, ja se harmittaa. Kiinnostava ja läheinen aihe olisi ansainnut paremman käsittelytavan.

Luoto meressä jatkaa Myrskyluodon Maijan tarinaa: heti kirjan alussa hänestä tulee tosiaan myrskyluotolainen, kun vastanaineiden Maijan ja Jannen vene saapuu karun, pienen luodon rantaan.  Nuorenparin elämää seurataan kirjasssa vajaan kymmenen vuoden ajan. Perhe kasvaa, ja elämä kaukaisella saarella asettuu alkuhankaluuksien jälkeen uomiinsa. Sota kuitenkin uhkaa syrjäistä Myrskyluotoakin, ja Maija joutuu kohtaamaan suuren tragedian. Blomqvistin tyyli on hyvin samanlainen kuin sarjan ensimmäisessä osassa, ja pidin kyllä tästäkin, mutta Luoto meressä ei pitänyt yhtä tiiviisti otteessaan kuin Tie Myrskyluodolle. En pitänyt pitkistä, melkein vuoden pituisista aikahypyistä, koska niitä oli niin paljon. Yhden tai kaksi aikahyppyä olisi voinut kestää, mutta nyt tuntui, että ne etäännyttivät minua tarinasta todella paljon. Hahmoihin kiintyminen on vaikeampaa, kun heidän elämäänsä ja kehitystään ei näe. Loppupuolella jännite alkoi kuitenkin taas kantaa, kun sodan melskeet saavuttivat Myrskyluodon. Paljon ajattelin taas naisten asemaa. Suututtaa, kun naisia rangaistaan asioista, joille he eivät mitään mahda. Hyvänä esimerkkinä tästä on kirkotus. Tuntuu kohtuuttomalta, miten kirkonmiehet Maijaa asiasta moittivat, vaikka olosuhteet ovat mitä ovat. Maijan ja Jannen rakkaustarina lämmittää todella paljon. Ei ole itsestäänselvyys, että heidän suhteensa on niin hellä ja rakastava! Luoto meressä oli hyvä lukukokemus ja odotan innolla, miten tarina jatkuu. Muuten sarjan kirjojen nimet on suomennettu hyvin alkuperäisille uskollisesti, mutta tämän kohdalla tykkään paljon enemmän ruotsinkielisestä nimestä Med havet som granne.

Pieni kaupunki preerialla jatkuu siitä, mihin Pitkä talvi preerialla päättyi. Lumimyrskyjen piinaamasta talvesta on selvitty, ja isä ehdottaa Lauralle kesäksi työtä kaupungissa. Perheen on kerättävä rahaa, jotta Marjan voisi lähettää sokeainkouluun Iowaan. Siksi Lauran on myös opiskeltava, jotta hän voisi opettajan palkallaan varmistaa Marjan opinnot. Tämä on ehkä lempiosani sarjasta, tähän mennessä ainakin! Ingallsin perheen arki kulkee tuttuun tapaan eteenpäin, mutta kasvava kaupunki tarjoaa mahdollisuuksia myös uusiin kokemuksiin. Pidin myös koulukuvauksista todella paljon! Laura pääsee maistamaan ensimmästä seuraelämääkin, ja se on jännittävää. On hauskaa huomata, miten Laura kasvaessaan alkaa kiinnittää huomiota uusiin asioihin. En muista, että aiemmissa osissa olisi kuvailtu esimerkiksi vaatteita niin tarkasti kuin tässä! Kirjassa annetaan jo joitain viitteitä tulevaan, kun Laura päätyy puheisiin Almanzo Wilderin kanssa. Romantiikan ripaus tuntui vähän päälleliimatulta, mutta jospa asia korjaantuisi seuraavassa osassa. Hetken harkitsin kirjalle jopa viittä tähteä, mutta yhdessä luvussa oleva blackface-kohtaus hiertää. Sen olemassaolo ei varsinaisesti yllättänyt, mutta olkoonkin kuinka ajankuvaa, se tuntuu häpeätahralta muuten mainiossa kirjassa.

Huhtikuuhun mahtui myös Stiefvaterin trilogian päätösosa Forever. Sam ja Grace ovat taas joutuneet erilleen. Koko kaupungin katseet ovat kiinnittyneet Samiin, joka pyrkii olemaan ihmisten kanssa tekemisissä mahdollisimman vähän. Cole yrittää selvittää, miten ihmissuden voisi parantaa, ja Isabel yrittää lähinnä selviytyä ja pysyä mahdollisimman kaukana kaikesta susiin liittyvästä. Kun hän kuulee isänsä suunnittelevan suurta susijahtia, ei hänellä kuitenkaan ole muita mahdollisuuksia kuin yrittää auttaa ystäviään. Enpä muistanut tästäkään kirjasta oikein mitään etukäteen (myös Forever (/Ikuisuus) on arvioitu blogissa vuonna 2014!), mutta mielestäni tämä oli hyvä päätös trilogialle. Forever on synkempi kuin kaksi edellistä osaa. Onnen hetkiä on loppujen lopuksi melko vähän, ja toki tämä on ymmärrettävää, onhan kirjassa aika paljon vaaran tuntua ja muuten ikävää tunnelmaa. Koin juonen välillä laahaavaksi, mutta en tiedä, johtuiko se osittain siitä, että luin kirjaa englanniksi. Loppuratkaisu ei myöskään aivan tyydyttänyt, se tuli vähän äkkiä ja puun takaa, ja viimeisen sivun jälkeen ilmaan jäi edelleen paljon kysymyksiä, joihin en saanut vastausta. Pidin edelleen Isabelista ja Colesta jopa enemmän kuin Samista ja Gracesta, mutta heidän suhteensa tuntui tässä osassa turhankin hallitsevalta. Tämä on kuitenkin alun perin Samin ja Gracen tarina, ja tuntuu ikävältä, että he jäävät syrjään. Gracen hahmokehitys kuitenkin toimi, hän ei ärsyttänyt enää niin paljoa tässä osassa kuin esimerkiksi Shiverissä. Stiefvaterin kielikin toimii edelleen erittäin hyvin. Joistain kömpelyyksistä ja ärsytyksistä huolimatta tämä on kyllä hyvä trilogia, jonka parissa viihdyin hyvin näin toisellakin lukukerralla. Seuraavaksi aion lainata kirjastosta vielä trilogian jatkoksi kirjoitetun Viettelyksen, jossa Isabel ja Cole ovat pääosassa. Sen olen lukenut vuonna 2015, mutta muistikuvia siitä ei käytännössä ole.

Sain J.S. Meresmaan novellituotantoa kokoavan Akanvirta-kirjan lainaksi ystävältäni vuolaiden kehujen saattelemana. Akanvirta juhlistaa Meresmaan kymmenvuotista kirjailijanuraa, ja kirjassa onkin aiemmin julkaistuja novelleja vuosien varrelta ja muutamia tätä kirjaa varten kirjoitettuja. Minulle kaikki kirjan novellit olivat uusia, yhtä lukuunottamatta. Tämä olikin erittäin kiinnostava katsaus Meresmaan novellituotantoon, vaikka toki olin häneltä useampia novelleja vuosien varrella lukenut. Eniten pidin novelleista, joissa spefielementti kohtasi meidän maailmamme, suljettuihin maailmoihin sijoittuvat novellit tuntuivat harmittavan pieniltä vilkaisuilta kiehtoviin maailmoihin. Esimerkiksi Kivun oppituntien maailmasta olisin halunnut ehdottomasti lukea pidemmän tekstin. Ihastelin erityisesti Meresmaan kykyä kirjoittaa kauhugenreen solahtavia novelleja, vaikka genre ei olekaan mikään lempparini. Yllätyin lukiessani siitä, miten synkkiä monet novellit olivat. Kokoelman novellien päähenkilöt ovat naisia, jotka kokevat elämässään kurjia asioita. Yliluonnollisuus tarjoaa monesti naisille ulospääsyn hankalista tilanteista. Silti mietin, onko kuinka tarpeellista keskittyä vain naisten kärsimystä kuvaaviin tarinoihin, vaikka lopetus olisikin jollain mittarilla onnellinen. Lempinovellejani olivat Laulaisin surusi mereen, Kielolinna, Emelie ja rautahevonen, Siivet kantavat kotiin, Karuselli ja Noitahousut.

Narnia-uudelleenlukuprojekti saavutti maalinsa viimein huhtikuussa. Narnian viimeinen taistelu on sarjan seitsemäs ja viimeinen kirja, joka nimensä mukaisesti kertoo Narnian viimeisistä ajoista. Tarina alkaa, kun Kattilalammella asuva Metku-apina löytää leijonannahan ja pukee sen Pulma-aasin päälle. Pulma, joka pitää Metkua ystävänään, mutta ei tajua apinan hyväksikäyttävän itseään, ei asiasta innostu, mutta Metku näkee mahdollisuuden huijata itselleen lisää valtaa. Pian Narnian kuningas Tirianinkin korviin kantautuu tieto siitä, että Aslan on saapunut Narniaan, mutta tämän määräykset tuntuvat oudoilta. Narnian hallitsijan on aika viimeisen kerran pyytää apua meidän maailmamme lapsilta. Jestas, millainen kirja tämä olikaan! En muista pitäneeni tästä lapsena erityisemmin, enkä ihmettele enää yhtään, miksi. Lastenkirjat saavat olla synkkiä ja käsitellä vaikeita asioita, mutta Narnian viimeinen taistelu on aivan mielettömän, jopa tarpeettoman synkkä. Edellisissä osissa on ollut kepeyttä ja seikkailun tuntua, tässä ei enää ollenkaan, suurimmaksi osaksi pelkkää pahuutta ja kurjuutta. Se tuntui todella omituiselta suunnanmuutokselta, ja lähinnä Lewisin tekosyyltä kirjoittaa Ilmestyskirjasta inspiroitunutta apokalypsiä. Lisäksi kirja on järkyttävän rasistinen. Hevonen ja poika -kirjassa kuvatut kalormenilaiset ovat myös tässä osassa suuressa roolissa, ja heidät esitetään vielä kauheammassa valossa kuin siinä. Heidän kuvauksensa on karikatyyristä ja halventavaa, ja mahtuupa kirjaan jopa blackface-kohtaus. Hahmoissa on ylipäätään todella vähän harmaasävyjä: pahat ovat pahoja, hyvät ovat hyviä. Seitsemäs kirja on hyvin epätyydyttävä lopetus sarjalle. En tässä kohdassa puhu spoilereiden takia isosta juonenkäänteestä, mutta Goodreadsista voi lukea tarkempia pohdintojani aiheesta. Se ei kuitenkaan ollut missään nimessä hyvä ratkaisu, jos minulta kysytään. Ymmärrän Lewisin pointin, kun hän sanoo edellisten seikkailujen olleen pelkkä kansi ja nimilehti, mutta samalla se tuntuu lukijan väheksymiseltä. Luin juuri seitsemän kirjaa, eikä se ilmeisesti merkitse mitään? Oikein suututtaa, millainen mahalasku sarjan viimeinen osa on. Jos tulevaisuudessa luen koko sarjan uudelleen, jätän Narnian viimeisen taistelun kyllä väliin.

Joululomalla päädyin lukemaan Tenavat-sarjiksia pitkästä aikaa. Kotikotona on vino pino vanhempieni lapsuudesta peräisin olevia Tenavat-pokkareita, ja enemmän tai vähemmän koko perhe eksyi jouluruokia sulatellessaan lueskelemaan niitä. Niiden myötä puhe kääntyi Täydelliset Tenavat -kirjoihin, joihin on koottu kaikki Tenavat-sarjikset aikajärjestyksessä. Muistan, että ainakin sarjan ensimmäinen osa on joskus kauan sitten ollut kirjastosta lainassa mutta en muista, luinko sitä silloin kokonaan. Päädyin sitten lainaamaan kaksi ensimmäistä osaa kirjastosta. Ensimmäisessä osassa on (kuten arvata saattaa) kaikkien aikojen ensimmäiset Tenavat-stripit vuosilta 1950-1952. Näinä vuosina sarjakuva selvästikin hakee vielä muotoaan. Piirrostyyli on paljon hiomattomampi (tosin jotkut kuvakulmat yllättivät!), hahmojen persoonallisuudet etsivät vakiintuneita piirteitään ja strippien juonet ovat vielä yksinkertaisia ja melko tylsiä. Huumorikin on vielä suhteellisen tylsää, vaikka myönnänkin pari kertaa hymähtäneeni ääneenkin. Hyvin paljon pelataan toistolla, mutta siinä missä myöhemmissä sarjakuvissa toisto toimii, näissä se tuntuu lähinnä sivuntäytteeltä. Jos sarjakuva olisi loppunut näiden ensimmäisten vuosien jälkeen, sillä tuskin olisi samanlaista klassikkoasemaa kuin nykyään. Onneksi Schulz sai jatkaa sarjakuvaansa ja kehittyä tekijänä! Eräs sarjakuvan parhaista puolista on ehdottomasti alku-Ressu, joka on maailman söpöin pikkuotus, vaikka hänkin on melko kaukana siitä hahmosta, jona hänet nykyään tunnetaan. Vaikka tämä ei vielä ollut läheskään sillä tasolla, jolla Tenavat parhaimmillaan on, odotan innolla seuraavien osien lukemista. Tekijän kehittymistä on aina ilo seurata! (Suomennoksessa oli tosin muutamia vähän outoja valintoja. Tuntui vähän oudolta, että teoksessa, jonka olisi tarkoitus olla täydellinen kokonaisuus, on tällaisia, huolimattomuudelta vaikuttavilta käännösratkaisuja.)

*********

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

16. Kirjassa on valokuvia: Leikkimökki

21. Kirjasta on tehty TV-sarja: Tie Myrskyluodolle

37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita: Palestiina

41. Kirjassa syntyy lapsi: Luoto meressä

44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen: Yksin, kiitos

45. Kirjassa pelataan: Täydelliset Tenavat 1950-1952

Kuukaudet menevät kyllä ohi hurjaa vauhtia. Huhtikuussa pääsiäislomailin, tapasin ystäviä niin läheltä kuin kaukaa, edistin opintoja joskus hitaammin ja joskus vauhdikkaammin ja tappelin imurini kanssa (luulin jo, että yhteinen tiemme on tullut päätökseensä, mutta löysinkin letkusta jättikokoisen tukoksen ja sain ronklattua sen ulos! Ja kuka kehtaa väittää, ettei elämäni ole hurjaa ja vauhdikasta!). Kuukausi päättyi tietenkin vapun juhlintaan. Viimeinen opiskelijavappuni ei ollut ehkä yhtä vauhdikas kuin joskus aikaisempina vuosina, mutta yhtä ihana joka tapauksessa <3 Lukeminen sujui huhtikuussa todelle hyvin. Toivon, että hyvä tahti jatkuu tulevaisuudessakin.

 

Kuukauden biisi on Saimaan Yksi flirtti. Saimaa on bändinä kiinnostanut jo pitkään, mutta enpä ole saanut aikaiseksi kuunnella sitä juurikaan. Yhden flirtin bongasin ystäväni soittolistalta, ja sehän on oikein menevä biisi! Sanoituskin on kivasti monogamianormia rikkova.