Tammikuun luetut 2026

Tammikuussa 2026 luin kuusi kirjaa (1590 sivua), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuva, kaksi tietokirjaa ja yksi e-kirja.

 

Bettelheim, Bruno: Satujen lumous, merkitys ja arvo 392 s. 

Gottfredson, Floyd: Vaarallinen Mikki: Floyd Gottfredsonin hurjimmat sota-ajan tarinat 128 s. 

Salama, Annukka: Sulamispiste 359 s. 

Harpman, Jaqueline: En ole koskaan tuntenut miehiä 221 s. 

Sheff, David: Yoko Ono: elämäkerta 399 s. 

Tikkanen, Henrik: Kulosaarentie 8, Kulosaari, puh. 35 (Osoitesarja #1) 91 s. (e-kirja) 

kotimaisia: 2

käännöskirjoja: 4 

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 5

muualta: 1

 

Vuosia sitten kuuntelin Yle areenasta Olipa kerran -podcastin, joka kertoi tuttujen satujen historiasta ja merkityksestä. Jokaiseen jaksoon sisältyy psykoanalyysinurkka, jossa käsitellään sadun sisältöä psykoanalyysin keinoin käyttäen lähteenä Bruno Bettelheimin Satujen lumous, merkitys ja arvo -teosta (suom. Mirja Rutanen). Olen vuosia halunnut lukea tämän teoksen, en niinkään saadakseni siitä uusia oivalluksia, vaan lähinnä kuriositeettinäkökulmasta. Bettelheim käsittelee kirjassaan satujen psykoanalyyttistä puolta niin temaattisesti kuin yksittäisten satuesimerkkien kautta. Hänen suurin teesinsä on se, että lapsi tunnistaa piilotajuntansa kautta kautta saduissa näkymättömissä olevat psykoanalyyttiset rakenteet, ja ne auttavat häntä kasvamaan ja kohtaamaan oman elämänsä haasteet. Heti kättelyssä on tietysti sanottava, että minä en ole psykologi vaan kulttuurihistorioitsija ja sivuainefolkloristi, joten en osaa sanoa, kuinka paljon psykoanalyysissä ja/tai Bettelheimin teorioissa loppujen lopuksi on sellaista, mikä nykyään psykologian alalla tunnistetaan päteväksi tieteeksi, mutta itse ainakin pyörittelin Bettelheimille aika paljon silmiäni. Tämä kirja meni nimittäin aika monesti melko sakeanpuoleiseksi. Ei kaikessa voi olla kysymys seksuaalisuudesta ja oidipaalisista komplekseista :D Mikäli Bettelheim oliis yhä elossa, kehottaisin häntä menemään ulos ja koskemaan ruohoa. Väkisinkin vertasin tätä pari vuotta sitten lukemaani Clarissa Pinkola Estésin Naiset jotka kulkevat susien kanssa -kirjaan, joka myös käsittelee satuja psykoanalyysin näkökulmasta. En pitänyt Estésin kirjasta, ja iso tekijä siinä oli se, että kirja oli todella raskaslukuinen. Sen takia Bettelheimin kirja yllätti siinä, miten populaari ja helposti ymmärrettävä se oli. Vaikka Bettelheimin teoriat toistavat itseään aika paljon, erilaiset symboliikat ja piilomerkitykset olivat ihan mielenkiintoisia. Ärsyynnyin vain siihen, miten hän esittää näkemyksensä ainoina oikeina faktoina, ja kaikki muut versiot saduista kuulemma tuhoavat lapsen kehityksen. Mietin myös monesti, kuinka paljon Bettelheimin sukupuolella on tekemistä hänen ajatustensa kanssa. Hänen mukaansa esimerkiksi peniskateuden käsitettä kyseenalaistavat lähinnä "radikaalifeministit". Ok, Bruno, ok. Jotain mystistä ja alitajuista saduissa kyllä on, sitä en kiistä: miksi muuten samat motiivit ja juonirakenteet toistuisivat ajasta toiseen ja ympäri maailmaa? Sadut myös opettavat lasta ymmärtämään maailmaa, sekin on totta. Olen Bettelheimin kanssa samaa mieltä myös siitä, että lapselle lukeminen ja tämän mielikuvituksen tukeminen on äärimmäisen tärkeää. Viihteenä Satujen lumous toimi ihan hyvin, mutta sen tieteellinen puoli jäi vähän hähmäiseksi. 

 

Kirjastossa käydessäni satuin huomaamaan hyllyllä kokoelman Floyd Gottfredsonin sodanaikaisia Mikki-sarjakuvia, ja otin sen mukaani. Mikki Hiiri ei ole mikään lempihahmoni Disney-sarjakuvauniversumista, mutta joistain Gottfredsonin sarjakuvista pidin lapsena kovasti. Vaarallinen Mikki -kokoelmassa (suom. Antti Hulkkonen) on joukko Gottfredsonin sarjakuvia, jossa Mikki joutuu sotatoimien pyörteisiin tavalla tai toisella. Yhteistä on se, että aina Mikki on nokkelampi kuin viholliset ja onnistuu päihittämään katalat suunnitelmat. Sarjakuvat ovat varsin vauhdikkaita ja välillä ihan hauskojakin. Aikuislukijaa jäi vaivaamaan sarjakuvien yksinkertaisuus ja "helppous", varsinkin, kun ottaa huomioon, että Gottfredson on tehnyt myös oikeasti hyviä ja kiinnostavia tarinoita (kuten Mustakaapu). Myös vieraisiin kulttuureihin kohdistuva eksotisointi ja rasismi jätti kitkerän maun suuhun, vaikkei niin yllättänytkään tässä kontekstissa. Pidin kyllä tietystä kaoottisuudesta, joka näissä pilkahteli: sellaista ei nyky-Disneyllä (varsinkaan Mikki-sarjiksissa) juuri näe. Historiallisena kuriositeettina ja propagandavälineenä kiinnostava, sarjakuvina ei ehkä niinkään. 

 

Vaikka Annukka Salaman edellinen teos oli vähän pettymys, odotukset uutuusteos Sulamispisteelle olivat korkealla, olkoonkin, että jääkiekko ei kiinnosta minua yhtään. Kirjan päähenkilö on Oliver "Olli" Järvinen, joka treenaa julkisesti hiihtoa ja jääkiekkoa salaa. Kun Ollin taidot paljastuvat, hän saa koepaikan nuorten maajoukkuueesta ja pääsee opiskelemaan urheiluun painottuvaan sisäoppilaitokseen. Täydestä tuntemattomuudesta kaiken maailman silmien eteen sinkoutuminen ei ole helppoa, ja entistä tuskaisempaa on, että Ruotsin maajoukkueen nuori lupaus, ruotsinsuomalainen Niklas Gauffin, on turhauttavan voimakas vastustaja. Ja kaiken lisäksi vielä turhauttavan komea. Vaikka minulla oli huolia kirjan suhteen, Sulamispiste oli onneksi parempi kuin Asioita, joista en tiennyt pitäväni. Aluksi minua häiritsi tarinan epäuskottavuus (muutenkin kuin utopisen avarakatseisten teinikiekkoilijoiden osalta), mutta kun Ollin ja Niklaksen suhde alkoi kehittyä, pääsin itsekin kirjaan paremmin mukaan. Loppupuolen paljastus Ollin isän henkilöllisyydestä jäi ehkä vähän turhan kevyelle käsittelylle: näin iso asia olisi ansainnut isomman roolin tarinassa. Kieli ja kerronta oli myös mielestäni jotenkin turhauttavan yksinkertaista. En muista kiinnittäneeni Salaman kirjoissa tällaiseen huomiota aikaisemmin. Salamalle tyypillisesti hahmojen väliset kemiat ja dialogit ovat kirjan parasta antia. Häikkä oli lempihahmoni, maailma tarvitsisi enemmän hänen kaltaisiaan ihmisiä. Ja toki kirja saa pisteet siitäkin, että luin kirjan parissa päivässä loppuun, vaikka jääkiekko ei kiinnosta minua yhtään. Satu Ovaskaisen kuvitus oli kiva lisä kirjaan. Enemmän kuvitettuja (YA-)kirjoja maailmaan! 

 

Kirjasomessa paljon näkynyt Jaqueline Harpmanin dystopia En ole koskaan tuntenut miehiä (suom. Nana Sironen) päätyi omallekin lukulistalleni. Luullakseni lukukokemus on parhaimmillaan, kun siitä tietää mahdollisimman vähän, joten pyrin olemaan tässä mahdollisimman vähäsanainen. 49 naista ja yksi tyttö elävät maan alla olevassa bunkkerissa. Heitä vahtivat miehet, jotka eivät puhu heille, mutta vartioivat heidän jokaista liikettään. Kun pääsin kirjan loppuun, en tiennyt, olinko vain vaikuttunut vai vaikuttunut ja vihainen :D Mieleen tämä kirja ehdottomasti jää: olen lukemisen jälkeen ajatellut sitä tosi paljon, ja lukemisesta kuitenkin on tässäkin vaiheessa jo viikkoja. Kirjassa oli jotain samankaltaista häiritsevyyttä kuin Chi Ta-Wein Kalvoissa,  mutta tämä on kyllä ihan omanlaisensa teos. Vaikka odotukseni olivat ehkä liian korkealla ja eivät täysin täyttyneet, on tämä kuitenkin kiinnostava kirja täynnä voimakkaita yksityiskohtia. 

 

David Sheffin Yoko Onon elämäkerta (suom. Arja Kantele & Ulla Lempinen) kiinnitti huomioni kirjastossa. Ottaen huomioon, että olen ollut kovan luokan Beatles-fani viimeiset 15 vuotta ja tiedän aika paljon kyseisestä bändistä ja ihmisistä sen ympärillä, tunsin Yoko Onoa aika huonosti, hävettävän huonosti jopa. Tiedän hyvin paljon hänen elämästään John Lennonin kanssa, ja mitä hän yhteisten vuosiensa Lennonin aikana teki, mutta hänen uransa ennen sitä tai sen jälkeen oli melko lailla hämärän peitossa. Ja paljon hän on ehtinytkin tehdä! Varakkaan mutta tunnekylmän japanilaisperheen tytär varttui Japanissa ja Yhdysvalloissa ja tunsi itsensä molemmissa ulkopuoliseksi. Sotatraumoja ja yksinäisyyden värittämää lapsuutta ja nuoruutta Ono kanavoi taiteeseensa, josta tuli hänen selviytymiskeinonsa. Oli Onon taiteesta mitä mieltä tahansa, ei voi väittää vastaan siihen, että hän on ollut edelläkävijä. Esimerkikis kirjassa usein esiin nostettu Cut piece -teos on todella ravisteleva feministinen kannanotto edelleen. Taide on ollut Onolle pelastusrengas, jonka avulla hän on selvinnyt elämänsä mustimmista hetkistä, ja niitä hetkeä hänen elämässään on tosiaankin riittänyt. Kaikkein kammottavinta oli kuitenkin lukea Lennonin murhan jälkeisestä ajasta, joka ei todellakaan ollut mitään hiljaista suruaikaa, vaan raakaa, pelottavaa ja ahdistavaa tilannetta päivästä päivään. On pieni ihme, että sellaisesta helvetistä on selvinnyt järjissään. Kirjailijan kaikkitietävä sävy ärsytti toisinaan. Vaikka hänellä onkin taustallaan vuosikymmenten mittainen ihmissuhde Yokon kanssa, välillä epäilytti, laittaako Sheff itse sanoja kohteensa suuhun (vaikka kirjassa toki kattavat lähdeluettelot onkin, siitä pisteet). Sheff sortuu varsinkin kirjan loppupuolella lähinnä luettelemaan erilaisia töitä ja näyttelyitä, ja tätä oli melkoisen puuduttavaa lukea. Kielellisesti tässä oli myös joitain kömpelyyksiä, mutta en tiedä, johtuivatko ne alkuteoksesta vai käännöksestä. Esipuheessa kirjailija lupaa antaa rehellisen kuvan kohteestaan, ja arvostan tätä tietysti suuresti: onhan Ono popkulttuurin vihatuimpia naisia, johon on kohdistunut järjettömät määrät täysin tarpeetonta vihaa. Silti mietin, mahtaako Sheffin näkemys olla ainoa totuus, vaikka hän kovasti niin antaakin ymmärtää. Esimerkiksi May Pangin Rakasta Johnia moititaan kirjassa rahastukseksi ja mustamaalaukseksi. Pangin kirjassa oli omat ongelmansa, ja se luo kuvan Onosta totaalisena ihmishirviönä, mutta minua häiritsi se, miten Sheff tuntuu täysin mitätöivän Pangin kokemukset pelkkänä rahanahneutena. Totuus on tuskin niin mustavalkoinen. Mutta kirjan kohteena olevan ihmisen elämä on mielenkiintoinen, siitä ei pääse mihinkään, oli Yoko Onosta mitä mieltä tahansa. Valaiseva lukukokemus! 

 

Henrik Tikkasen Osoitesarjan avaava Kulosaarentie 8 (suom. Elvi Sinervo) valikoitui luettavaksi lähinnä siksi, että se oli lyhyt e-kirjana. Vaikka takaraivossani kummittelikin Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinassa piirtämä kuva aviomiehestään (joka ei järin imarteleva ole), päätin antaa Henrikillekin mahdollisuuden. Kulosaarentie 8 keskittyy Henrik Tikkasen nuoruusvuosiin varakkaan suomenruotsalaisen perheen lapsena. Raha ei tosiaankaan tuo onnea, ja Tikkasen vanhemmat keskittyvätkin lastenkasvatuksen sijaan sivusuhteisiin ja päihteisiin. Tämä vaikuttaa väkisinkin myös perheen lasten elämiin. Sodat ovat viimeinen naula monen arkkuun. Vanhat rakenteet tutisevat, ja kulosaarelainen eliitti yrittää pysyä kyydissä. Kulosaarentie 8 on yhden suvun kautta kerrottu tarina suomenruotsalaisen yläluokan tyhjyydestä ja sisäänpäinkääntyneisyydestä. En tiedä, missä menevät Tikkasen autofiktion ja totuuden rajat, mutta kovin suopeaa kuvaa hän ei lapsuudenperheestään ja kulttuuriympäristöstään anna. Tämä muistutti minua jonkin verran Edwar st. Aubynin Patrick Melrose -sarjaa (1-3 & 4-5), joka myös käsittelee yläluokan mädäntyneisyyttä pisteliään ironian kautta. En ehkä varsinaisesti pitänyt tästä kirjasta: Tikkasen kertojanääni on melkoisen sietämätön, ja välillä oli hankala seurata kirjan aikajanoja (tosin jälkimmäinen ongelma voi johtua ihan lukuformaatistakin, e-kirjan lukeminen juna-asemalla ei aina ole se keskittynein hetki), mutta jotenkin tykästyin sen kyynisyyteen ja provosoivaan, instituutioita kunnioittamattomaan tyyliin. Jotain kertonee se, että olen lukenut jo sarjan toisen osan ja kolmas on kesken, mutta niistä lisää joskus myöhemmin. 

 

 

*********

Tammikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

9. Kirjassa on jääkiekkoilija: Sulamispiste

30. Kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa: En ole koskaan tuntenut miehiä

39. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Kulosaarentie 8 

 

Tammikuussa oli oma tahmeutensa, mutta suurimmaksi osaksi se ei ollut niin paha kuin pelkäsin. (Esimerkiksi viime vuoteen verrattuna, kummasti kuulkaa helpottaa, kun ei tarvitse tehdä gradua tai käydä muita vastaavia turbulensseja uudelleen läpi.) Rakastan talvea, ja tammikuu tarjosi talvisäitä siitä nauttivalle. Tammikuussa oli myös melkoisesti sosiaalista elämää: parina viikonloppuna oli ystäviä kylässä, ja kuun vaiheessa matkustin pidennetyksi viikonlopuksi opiskelukaupunkiin. Jossain töiden ja sosiaalisen vapaa-ajan välissä ehdin edioida P:n loppuun ja lähettää sen kustantamoon. Hurjan jännää! 

 

 

Tammikuun biisi on Harmony sistersin Sulle salaisuuden kertoa mä voisin. Lauloimme tätä kuorossa, ja sitten se onkin soinut satunnaisen epäsäännöllisesti päässä. Kiva biisi laulaa ja kuunnella! 

Joulukuun luetut 2025

Joulukuussa 2025 luin kahdeksan kirjaa (1372 sivua, 7 h 30 min), joista yksi oli spefiä, yksi runokirja, yksi tietokirja, kaksi sarjakuvaa ja kaksi äänikirjaa.

 

Mikkola, Marja-Leena & Kaila, Kaarina: Lumijoutsen 31 s.

Itäranta, Emmi: Lumenlaulaja 410 s. 

Orenius, Melanie, Porola, Laura & Donner, Ulla: Breathe – niinku hengitä 103 s. 

Ikola, Kaisa: Joulumuistoja (Betty #3.5) 5 h 21 min [K]

Aalto, Ilari & Helkala, Elina: Vuosi keskiajan Suomessa 206 s. 

Dåsnes, Nora: Sydän vasta puolillaan 256 s. 

Keegan, Claire: Nämä pienet asiat 2 h 9 min [K]

Lundberg, Ulla-Lena: Jää (Petter Kummel #2) 366 s.  

kotimaisia: 6

käännöskirjoja: 2

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 5

muualta: 3

 

Bongasin Marja-Leena Mikkolan Lumijoutsen-kirjan Lapsuuden joulu -runokokoelman kautta. Ajattelin, että kirjassa olisi talvisia runoja, joten varasin sen kirjastosta niin, että lukisin kirjan joulukuun alussa fiilistelläkseni alkavaa joulun aikaa. No, pian kävikin ilmi, ettei kirja ollut erityisen jouluinen ja talvinen muutamaa runoa lukuun ottamatta, mutta se ei loppujen lopuksi haitannut. Kokoelma sisältää Mikkolan (lasten)runoja, jotka Kaarina Kaila on kuvittanut. Runojen maailma on lähellä luontoa sekä myyttejä ja satuja, toisin kuin Mikkolan aikuisemmalle yleisölle suunnatut runot, jotka ovat enemmän tosimaailmassa kiinni. (Joskin Lumijoutsenessa on yksi myös Lauluja -teoksessa julkaistu runo, mutta siinä onkin satutunnelma.) Varsin kiva pieni runokirja, vaikken siitä kaipaamaani joulutunnelmaa saanutkaan. Kailan kuvitukset ovat ihania, ja ne sopivat runoihin mainiosti. Tykkäsin kovasti! 

 

Vaikka Emmi Itärannan edellinen teos ei ihan osunut omiin mieltymyksiini, uusin teos Lumenlaulaja kiinnosti kovasti, varsinkin, kun kuulin sen perustuvan Itärannan Tinarinnat-antologiassa julkaistuun Taivasta silpovat siivet -novelliin, josta pidin tosi paljon. Lumenlaulaja kertoo tarinan Lauhasta, kaukana Pohjolassa matriarkaalisessa yhteisössä varttuvasta nuoresta naisesta. Kun vieraat miehet hyökkäävät Pohjolaan, joutuu Lauha äitineen ja sisarineen pakosalle. Vuosien aikana Lauhasta kasvaa Louhi, joka palaa Pohjolaan ottamaan vallan takaisin itselleen. Mielestäni tämä on ehdottomasti Itärannan paras kirja (ja se on jo jotain, kun on Itärannan tasoinen kirjailija)! Louhi hahmona on kiinnostava, ja feministinen uudelleenkerronta virkistävä näkökulma Kalevalaan, vaikka se ei keksikään pyörää uudelleen. Oli ihanaa lukea maailmasta, jossa matriarkaatti ja queeriys on normi eikä poikkeus. Lisäksi kirjassa on kiinnostava metataso, jossa Louhi seuraa Elias Lönnrotin toimintaa kaukaa. Millainen mies pienestä pojasta kasvaa, ja miten hän kirjoittaa kansanrunojen voimakkaan naisen kirjallisuushistoriaan? Vaikka tarina on monessa kohdassa surullinen ja raaka, oli siinä myös kauneutta ja lempeyttä. Kieli on terävää ja kristallinkirkasta ja hengästyttävän kaunista. Omaa lukukokemusta hieman himmensi se, että piti lukea tämä melkoisella kiireellä alle viikossa, kiitos kirjaston niskaan hengittävän varausjonon, enkä siksi pystynyt juuri pysähtymään ja makustelemaan. Mutta ehkä joskus tulevaisuudessa luen tämän uudelleen ilman kiirettä. Kirja on joka tapauksessa parhaita lukukokemuksia tänä vuonna! <3

Olin nähnyt Breathe – niinku hengitä -sarjakuvan kirjastossa aiemmin, minkä lisäksi sitä oli minulle ehkä pariinkin otteeseen henkilökohtaisesti suositeltu. Amos Rexin kanssa yhteistyössä tehty sarjakuva kertoo parhaista kaveruksista Lumista ja Nikistä, jotka matkustavat kotoaan tuppukylästä Helsinkiin, jossa Lumin serkun taideteos on valittu taidemuseon näyttelyyn. Mutta miten taidemuseossa käyttäydytään? Mitä tehdä, jos taidetta ei ymmärrä? Saako museossa nukkua päiväunet? Ideahan tässä on vallan mainio, mutta toteutus vähän ontuu. Tunnelma on vähän sekava, ja tapahtumia on näin pieneen kirjaan tosi paljon. Sinänsä samaistuin ja huvituin nykytaiteen parissa haahuilun kuvailusta (ja samaistutti myös näyttelyvalvojan hahmo), mutta en tiedä, miten se kohdeyleisöön uppoaa. Vaikka tämä ehkä kannustaakin lähestymään (taide)museoita sillä kulmalla, ettei haittaa, vaikkei ymmärtäisikään kaikkea näkemäänsä, jäin pohtimaan, voiko tällainen museokuvaus vain vahvistaa ennakkoluuloja ja tuntua luotaantyöntävältä.  

 

Kaisa Ikolan Betty-sarjaan kuuluu "varsinaisten" romaanien lisäksi myös lukuisia ekstranovelleja, ja Joulumuistoja -kirjaan on koottu nimen mukaan niistä jouluisimpia. Bookbeatissa tämä oli sijoitettu syksyllä lukemani Betty oppii elämää -romaanin jälkeen, joten arvelin, että sen uskaltaisi lukea ilman spoilereiden pelkoa. Ja oikeassa olin, novellit sijoittuvat kolmen ensimmäisen kirjan aikaan ja niitä edeltäviin vuosiin. Joulumuistoja piti sisällään ihan kivoja joulunovelleja, joissa on mukavasti sarjasta tuttuja hahmoja ja menneiden vuosien joulutunnelmaa. Luulen, että nämä novellit unohtuvat aika nopeasti, mutta viihdyin hyvin niiden pyöriessä joulupuuhien taustalla. Lempinovellini olivat Joulumuistoja, Uusi vuosi New Yorkissa ja Cathyn tarina. Äänikirjan lukija sen sijaan ei saa minulta pisteitä. Välillä kuulosti siltä, että kirjaa olisi lukenut tekoäly, eläytyminen oli samaa luokkaa. Se teki kuuntelukokemuksesta vähän tympeän. 

 

Ilari Aalto ja Elina Helkala on tuttu tekijäkaksikko monista Suomen historiaa kuvaavista teoksista, vaikka yhtäkään teosta en ole heiltä lukenut :D (Matka muinaiseen Suomeen on kyllä ollut hyllyssäni ylioppilasjuhlistani asti, mutta enpä ole siihenkään vielä tarttunut...) Vuosi keskiajan Suomessa kertoo nimensä mukaisesti siitä, millaista elämä Suomessa (tai silloisessa Ruotsissa) on ollut 1400-luvulla, tarkemmin sanottuna vuonna 1480. Kirja kulkee kuukausi kerrallaan ja kuvailee arkiaskareita, juhlia ja ilmiöitä, jotka keskiajan ihmistä ovat koskettaneet. Vuosi keskiajan Suomessa on mitä mainioin kirja! Selkeä rakenne auttaa kirjan sisällön hahmottamisessa, ja kirjasta syntyy monipuolinen kuva keskiajan ihmisten arjesta. Opin kirjasta paljon uuttakin: en esimerkiksi tiennyt, miten paljon Pohjolastakin on matkustettu Roomaan kirkollisten asioiden perässä! Lisäksi kirjassa käy hyvin ilmi minua aina yhtä paljon liikuttava ihmisten inhimillisyys: pohjimmiltaan ihan samanlaisia tyyppejä on tässä maailmassa elänyt 600 vuotta sitten ja nykyään. Helkalan autenttisia keskiaikaisia kuvia jäljittelevä kuvitus on hienoa, ja sitä olisi saanut minun puolestani olla enemmänkin. Aalto kirjoittaa populaaristi, muttei kuitenkaan liian yksinkertaisesti: viitteetkin ovat kunnossa! Luulen, että tämä teos saattaisi upota jo ala-asteen loppupuolella oleviin lukijoihin! (Tai ainakin meikäläiseen olisi uponnut, mutta minä nyt olenkin aina ollut tämmöinen nörtti :D) Voin suositella kirjaa siis hyvin lämpimästi lähes kaiken ikäisille lukijoille. 

 

Nora Dåsnesin Sydän vasta puolillaan (suom. Kati Valli) on näkynyt pitkin kirjasomea hyvin hehkuttavin arvioin. Sarjakuvan päähenkilö on 12-vuotias Tova, joka aloittaa kuudennen luokan. Hän odottaa innolla majan rakentamista koulun metsään ystäviensä kanssa, mutta heti ensimmäisenä koulupäivänä tunnelma on jotenkin outo ja muuttunut. Pian koko luokka tuntuu jakautuneen kahtia niihin tyttöihin, joilla on poikaystävä ja niihin, joilla ei ole. Railo tyttöryhmien välillä syvenee entisestään, ja Tova kokee paljon ristiriitaisia tunteita. Asiaa ei helpota se, että koulun uusi tyttö, Miriam, tuntuu sielunkumppanilta. Mutta voiko Tova olla ihastunut tyttöön? Tämä oli niin söpö ja kiva! Kirja on jotenkin tosi aito kuvaus lapsuuden ja nuoruuden välillä kipuilusta, ja tunnistin siitä useamman itsellekin tutun tunteen ja hetken. Jotenkin odotin kuulemani perusteella, että queer-näkökulma olisi ollut voimakkaampi, mutta tämä keskittyikin kuitenkin enemmän ystävyyssuhteisiin ja niiden kiemuroihin, ja ehkä tämä olikin paras ratkaisu. Tykkäsin kirjan piirrostyylistä ja väreistä tosi kovasti. Tuvan isä on kans aivan ihana hahmo! 

 

Myös Claire Keeganin Nämä pienet asiat (suom. Kristiina Rikman) on kirjasomesta tuttu. Kirja sijoittuu 1980-luvun Irlantiin, jossa hiilikauppias Bill Furlong kohtaa töissään juuri ennen joulua nuoren tytön, ja tämä kohtaaminen järkyttää häntä syvästi. Kohtaaminen herättää hänessä muistoja menneisyydestä, ja epämiellyttävät tunteet heijastuvat perhe-elämäänkin. Kuuntelin pienen kirjan joululomalle pakkaamisen taustalla, ja parin tunnin mittainen äänikirja sopi hyvin joulutunnelmointiin, vaikka järin idyllinen tarina ei olekaan. Pidin kovasti kirjan tunnelmasta ja yksityiskohtaisesta kerronnasta, mutta ehkä tarinan keskiössä olevat Magdalena-pesulat jäivät kuitenkin yllättävän pieneen rooliin. Odotukseni olivat korkealla, mutta ne eivät ihan täyttäneet, vaikka näenkin kirjan ansiot. 

 

Luin viime vuonna Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Anna -sarjan (Kungens Anna ja Kökarin Anna), ja Finlandia-palkinnon voittanut Jää (suom. Leena Vallisaari) löytyi porukoiden kirjahyllystä, joten otin sen joululomalukemiseksi. Toinen maailmansota on päättynyt ja Ahvenanmaalla sijaitseville Luodoille saapuu uusi pappi vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Uuteen paikkaan sopeutuminen ei aina ole helppoa, mutta varsinkin pappi ihastuu saareen ja sen ihmisiin. On jotenkin vaikea päättää, mitä kirjasta pidin. Pidin kyllä kirjan tunnelmasta ja verkkaisuudestakin, mutta jokin vaikeasti määriteltävä tästä jäi puuttumaan. Teksisi mieli moittia kirjaa etäisyydestä, mutta ei vika ollut siinäkään. Joskus oli vaikea keskityä tekstiin, ja toisinaan jouduin palaamaan taaksepäin saadakseni selkoa siitä, kuka milloinkin oli äänessä (henkilöiden nimien käyttäminen ei olisi ollut pahitteeksi) tai mistä nyt olikaan kyse. Mutta kirjan tunnelma oli kyllä aivan omaa luokkaansa, se jäi voimakkaasti mieleen ja luikersi ihon alle. Uskon Jään säilyvän mielessäni pitkään. Kirjan loppupuolen dramaattinen käänne ei tehnyt niin suurta vaikutusta minuun kuin se olisi voinut, sillä viime kesänä aika moni Kökarin museossa käynyt alkoi sitä muistella meikämuseomamsellille, joten olin spoilaantunut siitä moneen kertaan. Ja Kökarillahan tässä tosiaan oltiin, vaikkei sitä kertaakaan ääneen sanottu: siinä oli liian paljon täsmääviä ja tarkkoja yksityiskohtia, jotka paljastivat sen, ettei miljöö ollut vain hieman Kökaria muistuttava. (Kirjan uuden painoksen kannessa asiaa ei tosin juurikaan peitellä.) 

 

*********

Joulukuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla: Nämä pienet asiat

34. Kirjassa on tunnettu rakennus: Jää (eikö Turun tuomiokirkko lasketa sellaiseksi??) 

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: Sydän vasta puolillaan 

Joulukuussa töissä oli kauhea kiire ja hulabaloo, kun väki jäi lomille ja yritti saada maailman valmiiksi, mikä sitten vaikutti omalla työpisteellä siihen, että työtä oli ihan kauheasti. Jäin itse lomalle vasta 23. päivä, ja aika voimakkaasti tuntuikin siltä, etten selviä lomalle asti :D mutta selvisin, ja olipa tosiaan ihanaa lomailla! Toki arjessakin oli muutamia ihania valopilkkuja: olin useamman viikonlopun reissussa, niin opiskelukaupungissa kuin Helsingissäkin, näin kavereita, tanssin, kävin joulumarkkinoilla, näin Wickedin kakkososan ja nautin siitä, että elämässäni on juuri sellaisia ihmisiä kuin on. Vähän reilun viikon mittainen joululomani kului kotikotona pötkötellen ja leväten, mutta ehdin näkemään kavereita sielläkin suunnalla. 

 

 

Kuukauden biisi on Jenni Vartaisen Junat ja naiset. Koska olin suuren osan joulukuusta liikkeellä, muistin jossain vaiheessa tämän biisin olemassaolon. Ja koska istuin aika suuren osan reissuistani junassa, tämä puhutteli :D "Junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan", toden totta. 

2025 (2/2)

Tervetuloa vuosikatsauksen toisen osan pariin! Perinteiseen tapaan tällä kertaa käydään läpi kirjavuotta 2025. 

 

 

"Tällä kertaa mopo ei karkaa kirjastossa" ja muita valheita, joita kerron itselleni.

 

Vuonna 2025 luin 

• 109 kirjaa (22249 sivua, 135 h 23 min), eli keskiarvoisesti noin yhdeksän kirjaa (1854 s.) kuukaudessa
• niistä 27 oli spefiä
• niistä 24 oli uudelleen luettuja
• niistä englanniksi luettuja oli viisi ja ruotsiksi luettuja kolme
• kotimaisia kirjoja luin 67 kappaletta
• ulkomaisia kirjoja luin 42 kappaletta
• äänikirjoina kuuntelin 23 kirjaa, e-kirjoina luin neljä
• eniten kirjoja luin toukokuussa (17 kirjaa/3770 s./16 h 53 min)
• vähiten kirjoja luin tammikuussa (viisi kirjaa/1343 s.)

 

Luettujen kirjojen määrä on edelleen suuri, vaikka viime vuoen ennätyslukemiin ei päästykään (en sitä odottanutkaan). Kaiken viimevuotisen kaaoksen keskellä tuntuu ihmeelliseltä, että sain noinkin paljon luettua. Proosaa luin kaikkein eniten, 76 kirjaa. Tietokirjoja luin 16, sarjakuvia 10, runoja seitsemän ja yhden näytelmän. Sarjakuvien pieni määrä yllätti, odotin, että niitä olisi tullut luettua paljon enemmän. Uudelleenlukuja kertyi paljon: sain loppuun Kukkulan kortteli -, Stravaganza- ja Selja-sarjojen uudelleenluvut, minkä lisäksi luin kesällä uudelleen Nälkäpeli-trilogian, englanniksi tosin. Vuoden isoimpana (luku)saavutuksena pidän kuitenkin kolmea ruotsiksi luettua kirjaa, joista yksi oli kokonainen romaani! Toisella kotimaisella lukeminen on haasteellista, mutta todistetusti mahdollista. 

 

Osallistuin vuoden aikana Helmet-lukuhaasteeseen ja ystävänpäivän lukumaratoniin. Muutkin lukuhaasteet olisivat ehkä olleet kivoja toteuttaa (esimerkiksi klassikkohaaste jäi viime vuonna molemmilla kierroksilla väliin), mutta tällä kertaa näin. 

 

 

Kynnet (ja paita) sopii kirjan väreihin.

Minulla on ollut tapana blogin alkuhämäristä asti antaa vuoden lopussa lukemilleni kirjoille erilaisia "arvonimiä", lähinnä siksi, että saisin mahdollisimman monta lukukokemusta mainittua :D Perinteestä ei poiketa tänäkään vuonna, ja tuttuun tapaan kategoriat ovat:  

 

• paras uutuuskirja (ilmestynyt vuonna 2025, myös suomennos tänä vuonna lasketaan)
• paras kotimainen
• paras ulkomainen
• paras klassikko
• itkettävin kirja
• huti
• yllättäjä (kirja, josta en odottanut pitäväni, mutta joka olikin hyvä)
• paras spefikirja
• paras ei-spefikirja
• paras non-fiction
• paras sarjakuva
• paras uusintaluku
• kirjailija (kirjailija, johon tutustuin tänä vuonna tai jonka tuotantoa luin erityisen paljon)
• odotetuin (kirja, jonka ilmestymistä/lukemista odotin eniten)
• kuukauden helmi (jokaisen kuukauden kirjamäärä ja sen paras kirja) 

 

Lista elää lähes päivästä riippuen, ja jotkut valinnat ovat hyvinkin vaikeita. Tällainen lista kuitenkin syntyi juuri tänään (tai ainakin postauksen kirjoitushetkellä, tämä on ajastettu julkaisu). Siispä pidemmittä puheitta:  

 

Vuoden 2025

 

Paras uutuuskirja

 Vehka Kurjenmiekka: Jouka Lumisalon ihastumisoppi

 

Paras kotimainen

 Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

 

Paras ulkomainen

 Tove Ditlevsen: Aikuisuus

 

Paras klassikko

Väinö Linna: Musta rakkaus

 

Itkettävin kirja

 Suzanne Collins: The Mockingjay

 

Huti

 Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy

 

Yllättäjä

 Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava

 

Saarikirja saaressa (olkoonkin väärä saari).

Paras spefikirja

 Elina Pitkäkangas: Naraka

 

Paras ei-spefikirja

 Petter Sandelin: Osuma 

 

Paras non-fiction

 Ilari Aalto & Elina Helkala: Vuosi keskiajan Suomessa

 

Paras sarjakuva

 Hanneriina Moisseinen & Markku Nieminen: Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia starinoita

 

Paras uusintaluku

 Suzanne Collins: The Hunger Games

 

Kirjailija

Ulla-Lena Lundberg

(Lundbergin kirjoja täällä, täällä ja täällä)

 

Odotetuin

Suzanne Collins: Elonkorjuun sarastus 

 

Kuukauden helmi:

 

Tammikuu

Sanna Jaatinen (toim.): Tähtiviltti: Suomen lasten runot

viisi kirjaa/1343 s.  

 

Helmikuu

Ulrika Ewerman, Mira Wickman & Maja Sten: Ett hem: Carl och Karin Larssons värld 

11 kirjaa/2226 s., 14 h 43 min 

Maaliskuu

 Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava 

kuusi kirjaa/622 s., 16 h 37 min

 

Huhtikuu

 R. F. Kuang: Yellowface

seitsemän kirjaa/1605 s., 11 h 55 min

 

Toukokuu

 Petter Sandelin: Osuma

17 kirjaa/3770 s., 16 h 53 min

 

Kesäkuu

 Johanna Sinisalo: Enkelten verta

kahdeksan kirjaa/1456 s., 8 h 13 min

 

Lottokuponki vuodelta 1992 antikvariaatista löydetyn kirjan välissä! 

 

Heinäkuu

Suzanne Collins: The Hunger Games

yhdeksän kirjaa/1657 s., 18 h 54 min 

 

Elokuu

 Elina Pitkäkangas: Naraka

kahdeksan kirjaa/2299 s., 13 h 55 min

 

Syyskuu

 Suzanne Collins: Elonkorjuun sarastus

seitsemän kirjaa/2146 s. 

 

Lokakuu

Väinö Linna: Musta rakkaus

14 kirjaa/2114 s., 17 h 23 min 

 

Marraskuu

 Tove Ditlevsen: Aikuisuus

yhdeksän kirjaa/1639 s., 8 h 50 min

 

Joulukuu

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

kahdeksan kirjaa/1372 s., 7 h 30 min 

 

Yksi vuoden parhaista kirjoista melko epäesteettisessä paikassa.

Semmoinen kirjavuosi! Se piti sisällään monia uskomattoman hienoja lukuelämyksiä ja myös kädenlämpöisempiä kirjoja. Lukeminen on tärkeä henkireikä arjessa, ja olen onnellinen, että viime vuonnakin pystyin pakenemaan arkea muihin maailmoihin ilman sen isompia lukujumeja. 

 

Vuodelle 2026 olen asettanut Goodreadissa tavoitteeksi 70 kirjaa. Monena aiempana vuonna olen asettanut tavoitteeksi 50 kirjaa, mutta olen sen verran monena vuonna lukenut (reilusti) yli sen, joten tänä vuonna päätin nostaa tavoitetta rohkeasti heti vuoden alusta. Lisäksi aion osallistua Helmet-lukuhaasteeseen. Toivon myös, että lukisin ainakin yhden kirjan ruotsiksi! Eniten kuitenkin toivon, että saan nauttia hyvistä kirjoista tänäkin vuonna. 

 

Mitä helmiä teidän lukuvuoteenne mahtui?  

Helmet-lukuhaasteen kooste 2025

Vuoden 2025 Helmet-lukuhaasteesta luin 44/50 kirjaa. 

 

Lukema on hyvä, vaikka vähän jäikin harmittamaan, että pari helppoa kohtaa jäi täyttämättä. 

 

1. Kirjan nimessä on alistuskonjunktio (että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes): Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy

 

2. Fantasiakirja: Kerstin Gier: Jo kadotettua

 

3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä: Astrid Lindgren: Rasmus ja kulkuri

 

4. Kirjassa valvotaan yöllä: Pirkko Saisio: Vastavalo

 

6. Kirjassa on prologi eli esipuhe: Elina Pitkäkangas: Naraka

 

7. Hyvän mielen kirja: Merri Vik: Juhlahumua, Lotta!

 

8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä: Sarah Hawley: A witch's guide to fake dating a demon

 

9. Kirjassa on konflikti: Ulla Onerva: Hattaradilemma

 

10. Kirjassa käydään elokuvissa: Graham Chapman, John Cleese, Terry Gilliam, Eric Idle, Terry Jones, Michael Palin & Bob McCabe: Monty Pythonin maailma Monty Pythonin mukaan

 

11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla: Boris Brander, Janne Bäckström ja Atte Huhtala (toim.): Salatieteiden Suomi: Esoteerinen ja okkultti Turku

 

12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo: Gregory Maguire: Noita: Lännen ilkeän noidan elämä ja teot

 

13. Kirjailija on työskennellyt kirjastossa: Susanna Hynynen & Dess Terentjeva: Luutivoli

 

14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon: Maria Gripe: ...ja metsän valkeat varjot

 

15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon: Mary Shelley: Frankenstein

 

16. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo: Katinka Sarjanoja: Unennäkijä 

 

17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira: Pirkko Saisio: Punainen erokirja

 

18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa: L. M. Montgomery: Jane ja saaren kutsu

 

19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla: Claire Keegan: Nämä pienet asiat 

 

20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja: Libba Bray: The Sweet Far Thing

 

21. Kirjassa on muusikko: Rauha S. Virtanen: Seljalta maailman ääreen

 

22. Kirjassa lomaillaan: Astrid Lindgren: Mestarietsivä Blomkvist vaarassa

 

23. Pidät kirjan nimestä: Jenna Kostet: Sinisiipisten saari

 

24. Kirjassa tehdään laittomuuksia: Anja Kauranen: Pelon maantiede

 

26. Kirjassa on itse valittu perhe: Heidi Airaksinen: Vaarallisia unia

 

27. Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla: Suzanne Collins: The Hunger Games

 

28. Kirjassa ollaan järvellä: Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja

 

29. Kirjailijan viimeisin teos: Emilia Karjula: Kuningatar Mab

 

30. Kirjassa on häät tai hautajaiset: Mary Hoffman: Kukkien kaupunki

 

31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä: R. F. Kuang: Yellowface

 

32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin: Tove Jansson: Kesäkirja

 

33. Kirjassa ratsastetaan: Mary Hoffman: Salaisuuksien kaupunki

 

34. Kirjassa on tunnettu rakennus: Ulla-Lena Lundberg: Jää

 

36. Kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa: Magdalena Hai: Isetin solmu

 

39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen: Astrid Lindgren: Mestarietsivä Blomkvist

 

40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys: Suzanne Collins: Catching fire

 

41. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää: Petter Sandelin: Osuma

 

42. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja: Jessie Burton: Onnen talo

 

44. Kirjassa hoidetaan ihmistä (Suomen Sairaanhoitajat 100 vuotta): Rauha S. Virtanen: Virva Seljan yksityisasia

 

45. Kirjassa on isä ja tytär: Avi Heikkinen & Aapo Kukko: Ethän kuole ennen minua

 

46. Suosittu kirja, jonka kaikki muut vaikuttavat lukeneen: Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

 

47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt: Anni Blomqvist: Anna Beatan suuri ikävä & Ulla-Lena Lundberg: Kungens Anna

 

49. Kirja on julkaistu vuonna 2025: Vehka Kurjenmiekka: Jouka Lumisalon ihastumisoppi

 

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: Nora Dåsnes: Sydän vasta puolillaan

 

2025 (1/2)

Taas on yksi vuosi päättymäisillään, mikä tuntuu yhtä käsittämättömältä joka kerta. 

 

Perinteitä kunnioittaen vuosikatsaus on tänäkin vuonna jaettu kahteen osaan, ja tässä ensimmäisessä käsitellään vuoden 2025 kuulumisia. Kakkososassa käsitellään kirjavuotta 2025, mutta palataan niihin asioihin sitten ensi vuoden puolella. 

 

Vuonna 2025 

 

♦ alkuvuosi oli vähän rankka. Heti joululomilta palattuani nappasin jostain sitkeän yskän, josta selvittyäni sain vaihtokaupassa kauheat niskakivut, ja näiden perässä saapui erinäinen joukko isompia ja pienempiä murheita. Tähän päälle kun lätkäisi vielä jatkuvan gradustressin, niin pidän pienenä ihmeenä, että selvisin varsinkin tammikuusta yhtenä kappaleena. Melkoisen väsyneenä, stressaantuneena ja itkuisena sellaisena, mutta selvisin kuitenkin. 

 

Kuvasta puuttuu tärkein lääke: jäätelö. 

♦ minulta poistettiin kaksi viisaudenhammasta. Stressasin operaatiota etukäteen kauheasti (minulle ei ole tehty yhtäkään hammasoperaatiota aikaisemmin, ei edes hampaiden paikkausta), mutta lopulta se oli ohi viidessätoista minuutissa. Toipuminenkin sujui hyvin, vaikka ei se veren syljeskely ja puutuneen naaman kanssa toimiminen mitään erityisen mukavaa ollut. Kyllä aikuisetkin ansaitsisivat hammaslääkäristä tarroja, sen minä vain sanon. Lisätasoja tilanteeseen toi se, että kun tulin operaation jälkeen kotiin ja nukuin n. 40 min päiväunet, unilta herätessä soi puhelin. Olin edelleen vähän unenpöpperöinen ja lisäksi puoli naamaa oli puuduksissa, joten olin aivan kujalla, kun puhelimesta alettiin puhua ruotsia. Seuraavaksi keskustelin kaksikielisesti kesätyöasioista puolisen tuntia. Olipa tosiaan erikoinen päivä. 

 

Kun Foucault on nostettu pöydälle, tilanne on vakava.

Tulostin gradun ja tein omia merkintöjä. 

♦ tein gradua kuin pieni eläin. Sain lähetettyä gradun esitarkastukseen ennen joulua, joten alkuvuodesta aloitin tutkielman muokkausta palautteen perusteella. Vaikka sinänsä isoja sisällöllisiä muutoksia ei tarvinnut tehdä, tarkennettavaa ja avaamista oli tehtävä jonkin verran, ja tuntui, että lisää tehtävää tuli koko ajan. Tavoitteenani oli palauttaa gradu helmikuun loppuun mennessä, mutta se ei ihan onnistunut. Useassa hetkessä tuntui erittäin tuskaiselta ja vaikealta, ja valmistuminen hyvin kaukaiselta. Mutta niin vain lopulta koitti maaliskuun 4. päivä, jolloin palautin gradun...

 

 

♦ ...ja paria viikkoa myöhemmin valmistuin viimein filosofian maisteriksi!! Gradusta tuli arvosanaksi nelonen, ja sitten jäljellä oli enää muutaman kokonaisuusmerkinnän pyytäminen ennen todistushakemuksen lähettämistä. Todistus tuli pdf-tiedostona sähköpostiin, ankeaa tämä nykyaika. Valmistuminen tuntui todella oudolta ja epätodelliselta (ja ehkä vähän tuntuu edelleen). Se oli toki suuri helpotus, vaikka liittyy siihen tietty haikeuttakin: siihen päättyi seitsemän vuoden ajanjakso elämästäni, joka tuntuu kokonaiselta ihmisiältä. 

 

♦ kuuntelin musiikkia. Spotifyn tilastot eivät tarjonneet juurikaan yllätyksiä, joskin olin varma, että Jenni Vartiaisen En haluu kuolla tänä yönä olisi viiden kuunnelluimman biisin joukossa (mainitsinko jo, että alkuvuodesta oli vähän rankkaa :D). Marina julkaisi uuden albumin, mikä ilahdutti kovasti, ja Nössö Novan, Smg:n sekä Nupun uudet albumit pyörivät kuuntelussa myös. Kovin monella keikalla en käynyt: keväällä näin livenä Prinssi Rohkean ja Erämaan rotat sekä Jere Valkosen, Nössö Novan eräässä toisessa kevään tapahtumassa ja elokuussa Frederikin. Ensimmäiset olivat yhtä hyviä kuin ennenkin, viimeinen aivan kauhea kokemus :D mutta onpahan koettu, enkä maksanut onneksi tästä "elämyksestä" senttiäkään. Vuoden isoimmasta ja tärkeimmästä keikkaelämyksestä lisää vähän myöhemmin <3

 

Zinetonin loppukiriä Urheilu-Suomen voimalla.

 

♦ osallistuin ensimmäistä kertaa Zinetoniin. Kyseessä on viikonlopun kestävä zinehaaste, johon osallistuimme ystäväni kanssa yhdessä. Meille arvottu teema oli inspiroiva ja innostava, ja sisältöä syntyikin aika helposti. Taitelun taustalla mm. katsoimme paavin hautajaisia. Loppukiri oli melkoisen intensiivinen, kun tekniikka uhkasi pettää, ja siksi lopulliseen työhön jäi muutamia ärsyttäviä virheitä, mutta yleisesti olen tosi tyytyväinen meidän yhteiseen zineen <3 

 

Villit onnittelukukat.

♦ juhlin valmistumistani monta kertaa. Keväällä juhlin pienimuotoisesti perhepiirissä ja sitten isommin kavereiden kanssa. Varsinkin jälkimmäisistä juhlista on juhlakalu ja emäntä edelleen ylpeä: kaikesta ennakkosterssistä huolimatta juhlat sujuivat oikein hyvin, ja tarjoilut maistuivat vieraille hyvin. Vieraat myös viihtyivät hyvin, ja minusta oli äärimmäisen ihanaa, että tärkeät ihmiset ympäri Suomea saapuivat juhlimaan minua <3 Kesäkuussa oli myös vähän juhlintaa yliopiston puolelta, kun valmistuneita maistereita juhlittiin publiikissa. 

 

Koska Wicked oli vuoden isoimpia elokuvaelämyksiä (kahteen kertaan), katsoin alkuvuodesta uudelleen myös alkuperäisen Ihmemaa Ozin, jonka dvd:t olivat hyvin Wicked-henkiset.

♦ katsoin elokuvia ja sarjoja, aika vähän, mutta katsoin kuitenkin. Sarjapuolelta ehdoton suosikkini oli ranskalainen HPI, johon ihastuin ikihyviksi heti, ja joka onnistui koskettamaan jotenkin yllättävän syvältä. Elokuvista mieleeni jäi Wicked ja Wicked: For good, Ever after, Belle, Myrskyluodon Maija, Neitoperho, Everything everywhere all at once ja The Roses. 

 

Vappudrinkki.

 

♦ vietin vappua. Vappu kului hyvin kylmissä ja lumisateisissa tunnelmissa, ja meiniki oli muutenkin vähän erilainen kuin yleensä. Olemme ystäväporukan kanssa siirtymävaiheessa: osa on jo valmistunut ja työelämässä, osa oli juuri valmistunut vapun aikaan ja osa opiskeli vielä. Siksi vappu olikin yhdistelmä opiskelijavappua ja ns. aikuisvappua, minkä vappuseurani oli vähän tavanomaisesta poikkeava. Hyvä vappu, vaikkakin erilainen! 

 

♦ olin kuorossa vähän erilaisissa tehtävissä kuin ennen. Suurimman osan ajasta toki ihan tavallisena rivikuorolaisena, mutta viime keväänä ohjelmistossa oli ensimmäistä kertaa minun (ja apuvoimien) sovittamani ja johtama biisi. Kuoromme pyörii kuoron sisältä tulevien kuoronjohtajien voimin, ja olin ajatellut, ettei minusta ikinä olisi siihen hommaan, mutta sitten tarpeeksi monta palasta loksahti kohdalleen. Koko homma kauhistutti ja tuntui moneen otteeseen isolta virheeltä, mutta kaikki meni loppujen lopuksi hyvin. Lisäjännitystä kauteen teki se, että vähäisen sopraanotilanteen takia lauloin parissa biisissä sopraanostemmaa. Totesin, että on kaksi eri asiaa pystyä laulamaan tietyt nuotit ja kuulostaa hyvältä niitä nuotteja laulaessaan :D 

 

♦ vietin kesän Kökarilla. Tammikuussa eräälle sähköpostilistalle tuli työpaikkailmoitus Kökarin kotiseutumuseon kesätyöntekijän paikasta. Ensin vähän vitsailin paikan hakemisesta, mutta aika nopeasti se lakkasi olemasta vitsi, ja lopulta hain paikkaa ihan oikeasti. Loppujen lopuksi sain paikan ilman että minua edes haastateltiin kunnolla :D Keväällä ajatus kesästä Kökarilla tuntui lohdulliselta paolta omasta arjesta, ja sitä se myös tarjosi: koko kesä oli ihmeellinen oma kuplansa. Puhuin kesästä enemmän omassa postauksessaan, mutta sen sanon nytkin, etten kadu valintaani lähteä tippaakaan. En tiedä, tuleeko vastaavaa tilaisuutta lähteä enää koskaan, joten tätä ei tarvitse nyt jäädä jossittelemaan ja harmittelemaan. Kesä oli kokemus isolla K:lla, ja Kökar jäi sydämeeni ikuisesti. Palaan sinne takuulla vielä joskus tulevaisuudessa. 

 

♦ näin Ultra bran livenä!! Kun olin katsomassa Ultra brata silloisella Hartwall-areenalla joulukuussa 2017, en arvannut, että näkisin bändin enää uudemman kerran, mutta niin vain elokuussa 2025 löysin itseni Olympiastadionilta. Keikka oli mahtava: sain monia lempibiisejäni ja harvinaisempiakin herkkuja. Kyynel kimalteli silmäkulmassa useamman kerran, ja viimeistään siinä vaiheessa, kun kuoro aloitti Vesireittejä, hajosin aivan totaalisesti. Voi UB, miten rakas oletkaan. Kiitos illasta, jätti jäljen sydämeen.  

 

♦ sain työpaikan ja muutin toiselle puolelle Suomea. Kun lähdin Kökarille kesäkuussa, ajattelin, että kaikki stressi jää mantereelle. No, enpä siinä vaiheessa tiennyt, että muutamaa viikkoa myöhemmin joudun järjestelemään elämää mantereella saaristosta käsin, kun ensin sain kutsun työhaastetteluun ja sitten vielä sain sen työpaikan. Koko hommaan liittyi todella paljon stressiä ja ahdistusta, eikä vähiten sen takia, että jouduin jättämään rakkaaksi muodostuneen opiskelukaupungin taakseni ja muuttamaan toiselle puolelle Suomea. Muutto oli hoidettava hieman vajaassa kahdessa viikossa, mikä oli aika intensiivinen rykäys heti Kökarilta palaamisen jälkeen. Kertonee aika paljon tilanteesta, että viimeisenä päivänä opiskelukaupungissa itkin ehkä puolen tunnin välein... Muutto itsessään sujui ihan hyvin. Uuden työn aloittaminen on ollut aika raskasta. On paljon uutta opittavaa, lähtien siitä, miten kyseinen organisaatio toimii. Vaikka kyseessä onkin oman alan työ, se ei kuitenkaan ole ihan sitä, mitä elämälläni haluan tehdä. Mieluummin toki teen tätä kuin esimerkiksi myyn lehtiä puhelimitse, mutta tämä tulee toivottavasti olemaan vain pelkkä välivaihe. Kyllä hommat sentään vähän paremmin sujuu jo kuin aloittaessa, mutta varsinkin ennen joululomaa hermoni olivat hyvin kireällä töihin liittyen :D 

 

♦  kävin vähemmän kulttuuritapahtumissa kuin olisin halunnut, ja syitä siihen on kolme: keväällä ei ollut rahaa (kiitos opintotuen puute ja työttömyys), kesällä olin Kökarilla ja syksyllä muutin kaupunkiin, jossa ei mitenkään liiaksi erilaisia kulttuuritapahtumia ole. Pari kertaa kävin (opiskelija)teatterissa, ja parhaiten mieleeni jäi Jyväskylän Laajavuoressa kesällä esitetty Tytöt 1918, jota ehdin kuin ehdinkin katsomaan. Oli villiä nähdä lavalla sellainen esitys, jonka soundtreackin osaa ulkoa, mutta ei tiedä juonesta kauheasti mitään :D Teoksen ongelmista huolimatta esitys oli hieno, ja näyttelijäsuoritukset huimia. Teos myös itketti melkoisesti, mutta osa herkistelystäni saattoi johtua siitä, että saman päivän aamuna olin jättänyt opiskelukaupungin taakseni, ja olin itkenyt koko edellisen päivän ja vielä junamatkallakin :D 

 

♦ aloitin uudessa kuorossa syksyllä. Yhtäkkiä löysin itseni laulamasta ykkössopraanoa, koska kuoronjohtajan mielestä "selvästi" olen sellainen. Se on tuntunut välillä tosi vaikealta (varsinkin, kun identifioidun aika voimakkaasti mezzosopraanoksi), mutta ilahduttavasti huomaan myös kehittyneeni syksyn aikana. Tykkään kyllä meidän ohjelmistosta, ja laulaminen nyt on aina kivaa, vaikka olenkin n. 50 vuotta nuorempi kuin kaikki muut kuorolaiset (mukavia tyyppejä ne siltikin ovat). 

 

♦ kävin Helsingin kirjamessuilla. Postaus jäi kirjoittamatta, eikä sellaista tulekaan. Olen tänä vuonna laiminlyönyt blogia harmillisen paljon! Messut itsessään olivat kuitenkin mainiot. Stressasin koko viikon, paraneeko flunssa tarpeeksi jotta voin lähteä reissuun, mutta onneksi parani, sillä viikonloppu tuntui todella suurelta valolta synkässä syksyssä. Oli myös ihanaa olla messuilla niin, ettei tarvinnut ihan jokaista senttiä laskea (vrt. viime vuonna, jolloin olin messuilla noin kolmen markan budjetilla). Viikonloppuun osui myös erään ystäväporukan tapaamisen 10-vuotisjuhla, minkä mainitseminen blogissa on merkittävää, ovathan nämä ystävät näistä ympyröistä peräisin. Kävimme yhdessä syömässä, kuten vuosipäivään kuuluu, ja olin aivan mahdottoman onnellinen ja kiitollinen siitä, että juuri nämä ihmiset ovat päätyneet elämääni ja ovat siinä edelleen <3 

 

Tällaista näkyä ei ole syksyllä mitenkään turhan usein nähty, mutta välillä kuitenkin.

♦ pohdin paljon ystävyyttä ja podin yksinäisyyttä. Monestakin syystä olen miettinyt paljon ihmissuhteita kuluneena vuonna. Ystävien merkitystä elämässä ei voi korostaa liikaa, ja olen aina valmis alleviivaamaan sitä, miten tärkeitä nimenomaan ystävyyssuhteet ovat, ja miten niitä ei pidä jättää esimerkiksi parisuhteiden varjoon. Olen monta kertaa ollut äärimmäisen kiitollinen siitä, että minulla on sellaisia ystäviä, joille voi soittaa kriisien kohdatessa tai muuten vain, jotka kuuntelevat ja luottavat siihen, että minä kuuntelen. Elämääni tuli muutama uusikin ihminen, kuten kämppikseni Kökarilla, ja siinäkin tuntee olonsa etuoikeutetuksi: maailmassa on ihmisiä, jotka valitsevat pitää minut elämässään. Kolikon kääntöpuolella on sitten yksinäisyys ja ulkopuolisuus, jota olen tuntenut enemmän ja vähemmän koko vuoden ajan. Keväällä gradun ja muun hässäkän keskellä eristäydyin muista vähän puolivahingossa, en totaalisesti, mutta kuitenkin jonkun verran, ja sitten lähdinkin Kökarille, jossa sosiaalisia verkostoja ei ollut. Nyt asun kaupungissa, jossa minulla ei ole oman ikäistä seuraa lähes lainkaan, työkaveritkin ovat paljon vanhempia. Vaikka olen introvertti, kaipaan kuitenkin välillä ihmisten seuraa. Ratkaiseva avain tuntuukin olevan siinä, että haluan voida päättää itse, milloin olen yksin ja milloin näen ihmisiä, ja nyt en pysty siihen, koska ei ole ketään, ketä nähdä. Vaikka olen viimeisen kymmenen vuoden aikana tottunut siihen, että kavereita asuu pitkin ja poikin Suomea, se tuntuu ihan erilaiselta, kun samassa kaupungissa ei asukaan ketään. Syksy on ollut siis tästäkin syystä aika raskas, ja sen valossa myös tuleva ja siihen liittyvät ratkaisut vähän huolettavat, mutta kai sitä täytyy vain selvitä päivä kerrallaan. 

 

Pusun jatko-osanovellin taittoa zineksi. Kyllä, se on just niin sekavaa kuin miltä tuossa näyttää, mutta oon tosi ylpeä ittestäni, kun onnistuin tekemään sen just eikä melkein oikein ekalla yrityksellä! 

♦ kirjoitin. Pääosin vuosi kului P:n kanssa, jota yritin tosi kovasti saada kustantamokuntoon. En ihan onnisutnut tavoitteessani, jonka mukaan kässäri olisi lähtenyt maailmalle vielä tämän vuoden puolella, mutta sain version 2.1 valmiiksi ja nyt olen työstänyt vähän päälle puoleen väliin versiota 2.2, joka toivottavasti ensi vuoden alussa lähtee kustantajien syyniin. Kirjoituskilpailuista osallistuin Novaan, jossa pääsin esiraadista läpi, mutta en sijoittunut. Ilahduin kuitenkin todella paljon siitä, että varsin synkeästä novellista tykättiin esiraadissa! Kässäreistäni Pusu ja JL täyttivät molemmat tänä vuonna 10 vuotta, mikä on tosi pitkä aika :D JL:n vanhenemista juhlin jatkamalla kässärin läpilukua (hyvin hitaasti, mutta toivottavasti varmasti), mutta koska Pusu ei ole enää aktiivisessa vaiheessa vaan eläkkeellä, päätin juhlistaa merkkipäivää kirjoittamalla pienen novellin päähenkilöistä 10 vuotta Pusun päättymisen jälkeen. Ja se oli aivan ihanaa, oli ihana viettää aikaa poikien kanssa useamman vuoden tauon jälkeen <3 Koska mopo keulii aika helposti tämmöisissä asioissa, päädyin tekemään novellista zinen, jonka taitoin itse ja tulostin jäljellä olevilla yliopiston tulostuskrediiteillä. Ei siitä nyt ihan täydellinen tullut, mutta täysin nollabudjetilla tehtynä oikein hyvä! Muutaman kappaleen painos meni aikoinaan Pusua esilukeneille luettavaksi. Oman zineprojektin lisäksi teimme ystäväni kanssa kaksi yhteiszineä, toisen jo aiemmin mainitussa Zinetonissa ja toisen pikkuzinen. Hyvä kirjoitusvuosi siis! 

 

"Makasimme hetken hiljaa pimeässä.   

– Jos olisin kymmenen vuotta sitten tiennyt, että olisin tänään tässä, en takuulla olisi uskonut, hän sanoi lopulta. 

– Samat sanat, totesin. – Mutta onneksi tässä kävi juuri näin."

 (Pusun 10-vuotisjuhlanovelli)

 

 

Olipahan vuosi. Olen puhunut monille siitä, miten kulunut vuosi on ollut ehkä elämäni omituisin, hyvässä ja pahassa. Siihen mahtui valtavan suuria elämänmuutoksia, joihin liittyy aina ristiriitaisia tunteita. Onneksi hyviäkin hetkiä oli paljon, ja koin paljon sellaista hyvää, jota en vuosi sitten tähän aikaan tosiaankaan osannut odottaa. Tulevaisuus huolettaa, koska siihen liittyy paljon epävarmuutta, mutta toivon, että vuonna 2026 riittää valoa ja iloa niin itselle kuin kanssaihmisillekin. Ainakin useampaan kulttuuritapahtumaan on jo liput varattuna, niitä on ainakin hyvä odottaa. 

 

Mitä mainiointa uutta vuotta kaikille tätä lukeville!