maanantai 19. syyskuuta 2022

Mitä löytyi ämpäristä

Alkukesästä tein perinteisen ämpärilistan, ja niin ikään perinteiden mukaan näin syyskuun puolella on tilaisuus tarkistaa, miten listan kohdat toteutuivat. 



Kesällä 2022

käyn uimassa jossain uudessa paikassa 
Tehty! Yhden kerran kävin virallisesti uimassa uudella rannalla, toisella kerralla suppailemassa toisella rannalla, jossa en ollut ennen käynyt. Toisaalta suppailunkin lasken uimiseksi, molskahdin nimittäin pari kertaa laudalta järveen... :D

luen joka kuussa vähintään kolme kirjaa
Tehty! Vaikka lukeminen olikin kesän aikana välillä vähän nihkeää, ylitin tavoitteeni: kesäkuussa luin yhdeksän, heinäkuussa neljä ja elokuussa seitsemän kirjaa. 

lähden (päivä)reissulle jonnekin
Tehty! Tein yhden päiväretken heinäkuussa mummolaan ja toisen elokuussa Kuopioon. Kuopion matkan tein ihan itsekseni, ja se oli ihanaa, vaikka lähes koko päivän satoi aivan kaatamalla ja sukkani olivat likomärät suurin piirtein siitä lähtien, kun astuin asemalta ulos. Kävin Kuopion museossa kohtaamassa lapsuustraumojeni mammutin (tällä kertaa en alkanut itkemään, eikä minua tarvinnut kantaa pois huoneesta toisin kuin edellisellä vierailulla noin 17 vuotta sitten). Pikaisesti kipaisin myös Kanttilan läpi, ja toivon kovasti, että se saataisiin kuntoon! Olisi ollut kivaa tehdä retkiä enemmänkin, tai pidempiä reissuja, mutta tällä kertaa töiden takia hommat menivät näin. 

Kuopion mammutti.


saan varmuutta autolla ajamiseen
Ehkä? Työmatkan ajaminen ei aiheuta enää pelkoreaktiota pelkkänä ajatuksenakin, mutta en ehkä siltikään kovin mielelläni lähtisi millekään Suomi päästä päähän -roadtripille kuskiksi :D Loppujen lopuksi työmatkani oli suurimmaksi osaksi pelkkää moottoritietä suoraan pätkyttämistä, joten siinä pääsi melko helpolla. (Paitsi silloin, kun maakunnan suurin kesätapahtuma tukki koko moottoritien ja jouduin matelemaan ruuhkassa kymmenisen kilometriä...) Toisaalta ajoin kesällä muutaman kerran paikkoihin, joihin en ollut niin tottunut ajamaan, ja toimin pari kertaa kuskinakin muille, ja se sujui hyvin ilman sen suurempia ongelmia. Joten en tiedä, ehkä sain jonkinlaista varmuutta? Faktahan on kuitenkin se, että ajamaan oppii vain ajamalla. Mainitsemisen arvoista lienee myös se, että sain kesällä elämäni ensimmäisen parkkisakon :D tosin syytän siitä osittain huonoa ohjeistusta, vaikka se olikin loppujen lopuksi omasta toheloinnistani kiinni. 

tutustun yhteen uuteen musikaaliin
Tehty, vaikka en päätynytkään niihin musikaaleihin, joita listaa kirjoittaessani ajattelin :D Alkukesästä katsoin Oklahoma!-musikaalin, josta kirjoitinkin suuren Rodgers & Hammerstein -seikkailun uusimmassa osassa. Elokuvissa kävin katsomassa Elvis-elokuvan, mutta en tiedä, lasketaanko sitä välttämättä musikaaliksi vai onko se enemmänkin musiikkielokuva (raja on häilyvä, tiedän). Meemimielessä katsoin veljeni kanssa Mulan II -elokuvan, joka oli niin huono, ettei sitä oikein voi suositella kenellekään :D Loppukesästä katsoin vielä ystäväni kanssa Beatles-parodian The Rutles: All you need is cash, joka oli todella onnistunut parodia, nauratti monta kertaa. Sen laulupastissit ovat suorastaan pelottavan onnistuneita!

Eräänä työpäivänä melko viralliselta toimistolta löytyi kirjahyllyyn teipattu runo. 

pidän venäjän kielitaitoa jotenkin yllä
No jaa, en välttämättä. Suunnitelmissa oli esimerkiksi katsoa jotain venäjänkielistä elokuvaa tai sarjaa, tai edes vähän kuunnellut jotain vanhaa Ylen sivulta löytyneistä venäjän kielioppikursseja, mutta enpä tehnyt mitään noista. Sentään Regina Spektorin venäjänkielinen versio Ne me quitte pas-biisistä (eli Не покидай меня) on kesän aikana soinut paljon. 

luen (ainakin yhden) kirjan kotikodin hyllystä
Tehty! Luin kaksi kirjaa porukoiden hyllystä: Tarmo Koiviston www.mammila.fi ja Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Haru – eräs saari. Kumpikaan ei ollut kirja, jonka suunnittelin etukäteen lukevani, mutta se riitti tämän kohdan täyttämiseen. 

editoin P:n vähintään puoleenväliin
En editoinut. Editointi oli koko kesän vähän paussilla. Ajatukset kyllä pyörivät, minkä ehtivät, mutta varsinainen työnteko jäi aika vähäiseksi. Kun olin suunnitellut pääseväni lukuun 17, elokuussa valmistui luku 10. Vaikka en päässytkään tavoitteeseeni, en ole mitenkään erityisen tyytymätön. Valehtelisin, jos sanoisin että minua ei harmita, mutta editointiprosessi kuitenkin eteni tavoitteen alle jäämisestä huolimatta. Se on kaikken tärkeintä. Kesä toi kuitenkin uusia tuulia kirjoittamiseen ihan konkreettisestikin: tarinaan ilmestyi kissahahmo, joka muistuttaa täsmälleen kesätyöpaikan pihalla lähes päivittäin pyörinyttä naapurin kissaa <3 

Lempityökaverini <3

Kesä 2022 oli hyvin työpainotteinen, ihan vain siksikin, että työpäivät venähtivät helposti melkein kymmenen tunnin pituisiksi pitkän työmatkan takia. Toisaalta oli ihanaa päästä tekemään oman alan töitä, se motivoi ihan eri tavalla kuin esimerkiksi viime kesän siivoushommat! (Enkä siis todellakaan vähättele millään muotoa siivoustyötä, se on äärimmäisen tärkeää ja kovaa työtä, mutta ei mikään oma intohimoammattini.) Työntäyteisyyden takia ehkä muut kesähommat jäivät vähemmälle, mutta ei mennyt kesä mikään ikävin mahdollinen ollut siltikään: sen todistaa jo se, miten hyvin tämän listan asioita sain suoritettua. 

Miten teidän kesänne sujui? 

maanantai 12. syyskuuta 2022

Elokuun luetut 2022

Elokuussa 2022 luin seitsemän kirjaa (651 sivua, 11 h 22 min), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuvaa, yksi kuvakirja, yksi non-fictionia ja kaksi äänikirjaa.

Jansson, Tove & Pietilä, Tuulikki: Haru, eräs saari 102 s. 
Takalo, Tiitu: Tyhmä tyttö 87 s. 
Kunnas, Mauri: Kesä Koiramäessä (Koiramäki #8) 43 s. 
Clayton, Dhonielle, Jackson, Tiffany D., Stone, Nic, Thomas, Angie, Woodfolk, Ashley, Yoon, Nicola: Blackout 7 h 21 min [K]
Noronen, Paula: Paha saa palkkansa (Tarja Kulho #3) 4 h 1 min [K]
Itäranta, Emmi: Kuunpäivän kirjeet 382 s. 


kotimaisia: 6
käännöskirjoja: 1
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 3
muualta: 3

(Ja ei, en taaskaan ole laskenut kirjoja tai sivumääriä väärin. Luin näiden lisäksi asuinalueeni historiasta kertovan kirjan, jota en halua anonyymiteetin takia blogissa jakaa.) 

Tove Janssonin syntymäpäivän kunniaksi päätin taas lukea jotakin hänen tuotannostaan. Vanhempien kirjahyllystä löytyi Haru, eräs saari, jossa Jansson muistelee hänen ja Tuulikki Pietilän kesäasuntoa Klovharun saarella. Jansson oli jo lapsesta alkaen haaveillut saaressa asumisesta, ja vastoinkäymisten jälkeen hän löysi Klovharun, johon hän aloitti Pietilän kanssa rakentamaan mökkiä hieman luvattomasti. Kirja kuvaa elämää Klovharulla rakennushetkestä alkaen siihen, kun Jansson ja Pietilä jättävät saaren taakseen 1990-luvun alussa. Melkein kolmeenkymmeneen vuoteen mahtuu iloja ja suruja, kauneutta ja haikeutta. Rakastin tätä kirjaa koko sydämestäni! Jansson kuvailee niin elävästi ja sympaattisesti saarielämää, että lukija pääsee saarelle itsekin Toven, Tootin ja Psipsina-kissan kanssa. Kirjan alkupuolella ääneen pääsee myös Brunström, joka auttaa "tyttöjä" rakentamaan mökkiään. Nämä muistiinpanot ovat ehkä hieman kuivakkoja, mutta toisaalta niissäkin on huumoria, kun vaitelias ja vakava mies kuvailee kahta kummallista taiteilijanaista, joilla on oma pieni maailmansa. Teoksen kuvituksena on Pietilän tunnelmallista taidetta, jossa aallot kuohuvat ja usva laskeutuu meren ylle. Aivan ihastutava kirja kokonaisuudessaan! <3

Tyhmä tyttö kokoaa yhteen Tiitu Takalon varhaisimpia sarjakuvia, joita on julkaistu erilaisissa pienlehdissä. Sarjakuvien lisäksi teoksessa on myös Takalon itsensä kommentteja vanhoista töistään. Lyhyet sarjakuvat käsittelevät lähes pelkästään feministisiä teemoja, kuten monet muutkin Takalon teoksista, ja nämä teemat ovat valitettavan ajankohtaisia edelleen. Vaikka sarjakuvissa onkin ansionsa, huomasi kyllä, että nämä olivat nimenomaan varhaisia töitä. Piirrosjälki oli monessa sarjakuvassa omaan makuuni hieman liian karkeaa ja yksinkertaista, ja tarinoiden juonikaaret olisivat välillä voineet olla hieman paremmin rakennettuja (tosin parhaat teokset toimivat ihan vain sellaisena kuin ovat). Taiteilijan alkuvaiheiden dokumentointina tämä on kuitenkin erittäin arvokas teos! Tavalla tai toisella minua puhuttelivat sarjakuvat Vaarallinen lauantai, Sadepäivä, Statisti, Se yksi nainen, Tulipalo Sankt Paulossa, Kuudet kuukautiset, Viisas nainen viehättää, Jos olisin kaunis, Säärikarvat, Pelon kiertokulku, Sinkut saa ja Avara luonto.

Kesä Koiramäessä lykättiin käteeni saatesanoilla "auttaisiko tämä sua töissä". Koiramäen lasten ystävä Aukusti saapuu kaupungista viettämään kesää maalle, ja Kille, Elsa ja Martta esittelevät hänelle 1800-lukulaista maaseudun kesää. Täytyy myöntää, että en ole enää moniin vuosiin ollut mitenkään lastenkirjojen aallonharjalla, mutta silti tämä vuonna 2015 ilmestynyt Koiramäki-kirja oli mennyt minulta aivan ohi. Toisaalta kirjan luettuani olin sitä mieltä, että ei ehkä olisi haitannut, vaikka en olisi koskaan lukenut tätä kirjaa: kyseessä on nimittäin melkoisen köykäinen teos. Ensinäkin kirja on kummallinen yhdistelmä "tietokirjamaista" (esim. alkuperäinen Koiramäen talossa) ja tarinallista (esim. Koiramäen Martta ja Ruuneperi) Koiramäki-kirjaa, eikä ehkä siksi oikein toimi kumpanakaan. Historian ja perinteiden esittely on Kunnakselle tyypillisesti yksityiskohtaista ja kiinnostavaa, mutta se tuntuu jäävän hieman juonen varjoon, joka puolestaan ontuu ja pahasti. Erityisen ikävä mielestäni oli Jussi-renki: on inhottavaa, kun aikuinen kiusaa lapsia jatkuvasti. Kunnaksen kuvitus tietysti oli jälleen ihastuttavaa, ja herra Hakkaraisen bongailu jaksoi innostaa aikuistakin. Pidin myös siitä, että Martta sai hieman toiminnallisemman roolin isosisarustensa rinnalla! Auttoiko tämä sitten minua töissä? No jaa, ei ehkä tämä nimenomainen teos, mutta kesän aikana tuli kyllä todettua, että Mauri Kunnas on kyllä teoksillaan tehnyt valtavan suuren kulttuuriteon kaikille Suomen lapsille opettamalla historiaa useille sukupolville! 

Novellikokoelma Blackout oli minulla kesken melkein koko kesän. Kuuden kirjoittajan teos kertoo yhdestä kesäpäivästä, kun sähkökatko pimentää koko New Yorkin. Pimeässä kaupungissa rakastutaan, suututaan, pohditaan sydänsuruja, perhedraamoja ja ystävyyttä. Erityisen kiinnostavan teoksesta tekee se, että kaikki novellit linkittyvät jollain tavalla toisiinsa. Representaation puolesta Blackout on ihana ja tarpeellinen kirja: kaikki päähenkilöt ovat POC-ihmisiä ja monet heistä myös queer. Valitettavasti itselleni tämä jäi jotenkin etäiseksi. Olisin varmasti pitänyt tästä enemmän, jos lukemisen keskellä ei olisi ollut yli kuukauden mittaista taukoa. Tämän olisi myös ehkä voinut lukea mieluummin fyysisenä kirjana, koska äänikirjassa erityisesti hahmojen suhteet toisiinsa oli hieman hankalia hahmottaa (toki tähänkin todennäköisesti vaikuttaa pitkä tauko lukemisessa). Toisaalta novellien linkittyminen toisiinsa oli mielestäni hauska idea, se on yleensä aina todella kiinnostavaa! (Hyvänä esimerkkinä tyylikeinon suuri klassikko Spoon river antologia.) Novellit myös sekoittuivat päässäni jonkin verran, ja välillä niiden ennalta-arvattavuus vähän ärsytti. Luulen, että jos olisin lukenut tämän hieman nuorempana, tarinoiden ennalta-arvattavuus ei olisi haitannut niin paljoa. Toisaalta suuri osa valituksistani johtuu oman lukukokemukseni olosuhteista, eikä välttämättä kirjasta itsestään. Kevyinä välipaloina novellit olivat paikallaan! Suosikkinovellejani Tiffany D. Jacksonin Pitkä marssi, Nic Stonen Naamiot pois, Ashley Woodfolkin Yhteensopivat, Angie Thomasin No sleep 'til Brooklyn ja Nicola Yoonin Seymor ja Grace

Tarja Kulho -sarjan edellinen osa oli melkoinen pohjanoteeraus, mutta kaipasin jotain kevyttä kuunneltavaa, joten uskaltaiduin kuuntelemaan sarjan uusimman osan. Kolmannessa osassa Tarja Kulho hyllytetään Räkkärimarketin kassalta toistaiseksi ikävän sattumuksen vuoksi. Päästäkseen takaisin rakastamaansa työhön hän joutuu käymään työpsykologin vastaanotolla ja tekemään hänen määräämiään tehtäviä. Lisääntynyttä vapaa-aikaansa Tarja käyttää toimimalla salaperäisenä Karja Tulhona, joka pyrkii ratkaisemaan kaikki maailman (tai vähintäänkin Korson) epäoikeudenmukaisuudet, oli kyseessä sitten kaapin ovien auki jättäminen, juuston leikkaaminen väärin tai julkisille paikoille virtsaaminen. Ei tämäkään ensimmäisen osan tasolle pääse, mutta kyllä tämä hymähdytti useammin kuin edellinen osa. Paljon näissä on myös hauskaksi tarkoitettuja vitsejä, jotka eivät oikein jaksa naurattaa, mutta välipalakirjoina nämä toimivat kyllä, ja nimenomaan äänikirjamuodossa! 

Olen pitänyt todella paljon Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta ja Kudottujen kujien kaupungista, joten uusin kirja Kuunpäivän kirjeet oli tietenkin lukulistalla. Kuunpäivän kirjeet sijoittuu tulevaisuuteen, jossa osa ihmiskunnasta on paennut saastuneelta maapallolta ja perustanut siirtokuntia Marsiin ja kaivoksia kuuhun. Teoksen päähenkilö on parantaja Lumi, joka on muuttanut Maasta Marsiin vasta muutama vuosikymmen sitten. Hänen puolisonsa Sol, kasvitieteilijä, ei eräänä päivänä saavukaan sovittuun tapaamiseen. Lumi luonnollisesti huolestuu, ja pian hän alkaakin epäillä, että Solille on sattunut jotain pahaa, vaikka Sol viesteissään väittää kaiken olevan hyvin. Lumi alkaa selvittää ekoterrorijärjestön toimintaa, jonka epäilee liittyvän Soliin, ja joutuu samalla kohtaamaan oman menneisyytensä ja sen vaikeatkin hetket. Avaruusscifi ei ole genre, jota kauhean mielelläni luen, ja minun olikin todella vaikeaa päästä teokseen sisään. Toisaalta minusta oli aivan ihanaa, miten tässä yhdistettiin ns. "kovaa", teknistä scifiä hieman pehmeämpään, mystisempään kansanperinteeseen kansanparannuksen kautta. Ei tämä mielestäni ihan Itärannan muiden teosten tasolle päässyt, mutta tässä oli paljon sellaista, mistä pidin. Kun tähän lopulta pääsi sisään, pystyin nauttimaan maailmanrakennuksesta ja tulevaisuudenvisioista. Oli kiinnostavaa lukea, miten siirtokunta käytännössä Marsissa toimisi. Lisäksi Itäranta kuvaa uskottavasti kulttuurishokkeja ja koti-ikävää, jota Lumi ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajana Marsissa kokee. Kirjan kieli on myös äärimmäisen nautinnollista luettavaa. Se punoo hienosti kudelman muistoista, todellisuuden ja henkimaailman rajoista, rakkaudesta ja ikävästä. Alkukankeuksien jälkeen Kuunpäivän kirjeet oli vetävä ja kiinnostava, jopa liikuttavakin. 




*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota: Kesä Koiramäessä
3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana: Haru, eräs saari
19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa: Blackout

Elokuu oli ehkä tapahtumarikkain kesäkuukausi. Alkukuusta olin vielä töissä, ensin ihan paikan päällä ja sitten vielä jonkin aikaa etätöissä. Töiden loppumisen jälkeen vietin synttäreitäni kahteenkin otteeseen ja nautin lomapäivistä kotikotona. Sitten olikin jo aika lähteä opiskelukaupunkiin, ja koska sain kyydin, matkalla vierailtiin esimerkiksi museoissa ja kirkoissa. Kesäloma opiskelukaupungissa oli vähän lyhyt, mutta siihen mahtui pyöräretki, museovierailu, yökyläläily, keikalla käymistä ja lepäilyä. Lukuvuoden alkukin osui vielä elokuun puolelle. Pientä akateemista ikäkriisiä on ehkä ilmassa, olen viidennen vuoden opiskelija! Tässähän pitäisi gradua alkaa tosissaan miettimään... Hieman hämmentävää on myös se, että blogikin täytti kahdeksan vuotta. Totta kai vuosi 2014 tuntuu hyvin kaukaiselta, mutta ajatus siitä, että olen naputellut näitä kuukausikoosteitakin jo niin monta vuotta, on vaikea hahmottaa. 


Kuukauden biisi on Kerkko Koskisen Olen heittänyt verkon. Muutamaan minuuttiin mahtuu tarina, joka jättää rivien väliin kiehtovan paljon. Millainen onkaan pohjimmilltaan puhujan ja Kallen suhde? Lisäksi biisin sovitus on Koskiselle tyypillisesti mahtipontinen ja melkoinen jyrä, joten mikäs sitä on kuunnellessa!

Omenoidentäyteistä syyskuuta itse kullekin! 

perjantai 19. elokuuta 2022

Lempeä lumisade ja valoja pimeyksien reunoilla – hajanaisia ajatuksia kirjallisista lopputeksteistä

Olen blogissakin useamman kerran puhunut musiikista ja kirjoittamisesta ja jakanut romaanikässäreideni soittolistoja. Olen myös järjestellyt Pusun, JL:n ja P:n soittolistat niin, että jokaista lukua kohden on (vähintään) yksi biisi per luku, jolloin soittolistaa voi kuunnella ns. tarinan kannalta kronologisesti. (Tosin soittolistoilla on reilusti enemmän biisejä kuin tekstissä lukuja...) Kun olen jakanut näitä "remontoituja" soittolistoja blogissa (kuten viime kevään Campin aikaan), olen maininnut myös "lopputekstibiisin". Tajusin jokin aika sitten, että vaikka sen merkitys minulle itselleni on erittäin selkeä ja biisivalinta yleensä hyvin tarkan ja pitkän ajatusketjun tulos, voi se hämmentää jotakuta, tekstimuotoisissa kulttuurituotteissa nyt kun harvemmin konkreettisia lopputekstejä on. 

Itse miellän lopputekstibiisin merkityksen hieman samankaltaiseksi kuin ihan kirjaimellisetkin lopputekstit elokuvissa. Ruutu pimenee, katsoja palaa elokuvasta oikeaan elämään, mutta ihan vielä ei tarvitse päästää irti, istui sitten elokuvateatterin hämärässä tai kotisohvalla. Lopputekstien ajan saa olla hiljaa ja miettiä, mitä juuri äsken näki ja koki. Monesti koen itse samaa kirjojenkin kanssa, varsinkin, jos kirja on tavalla tai toisella tehnyt vaikutuksen. Useamman kerran viimeisen sivun jälkeen on pitänyt istua hetken aikaa tuijottamassa tyhjyyteen, prosessoimmassa loppuratkaisua ja samalla pientä surua siitä, että tarina on päättynyt, ja hahmot ja sanat jäävät kansien väliin. 

Omiin kässäreihini valitsemani lopputekstibiisit ovat tarkoitettu juuri siihen hetkeen, kun viimeiset rivit on luettu, ja lukijan täytyy päästää tarinasta irti. Suurin osa kässäreiden loppuratkaisuista eivät ole yksiselitteisen onnellisia tai surullisia, vaan enemmän tai vähemmän katkeransuloisia, joten luulen, että lukija tarvitsee pienen hetken palautumiseen. Ehkä joku loppuratkaisu saattaa tuntua märältä rätiltä naamaan, jolloin lukija tarvitsee vähän lohtua, tai sitten ihan vain johdatusta kuvitteellisesta maailmasta takaisin todellisuuteen. On ehkä hieman nurinkurista esitellä näitä "lopputekstibiisejä" ja yrittää olla puhumatta liikaa loppuratkaisuista, mutta koska nämä ovat (minulle ainakin) äärimmäisen tärkeä osa tarinaa, haluan sanoa jokaisesta muutaman sanasen. 

Pusu: You'll be mine (The Pierces)



Ystäväni ja esilukijani vinkkasi muutamia vuosia sitten tämän biisin, koska a) se on hyvä biisi, josta minäkin voisin pitää ja b) se muistutti häntä Pususta. Ja niinpä tosiaan näissäkin sanoituksissa viljellään satuviittauksia, ja kertosäkeessä mainitaan jopa koko tekstin kaikkein tärkein motiivi! Oli siis hyvin selvää, että tämä on Pusun lopputekstibiisi. Tunnelma osuu kohdalleen täydellisesti, ja vaikka sanoituksissa onkin hieman erilainen sävy kuin tekstissä, niin monet asiat loksahtavat paikoilleen, ettei muita vaihtoehtoja kuin You'll be mine oikeastaan edes ole. 

"Prick your finger on a spinning wheel
But don't make a sound
A drop of blood and now you're taken for all time
With a kiss you will awaken and you'll be mine"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

JL: Stars and midnight blue (Enya)



Enyan And winter came... on tunnelmaltaan hyvin pitkälti sitä, mitä JL:kin monessa kohdassa on: kylmää, kaunista, kuulasta. Lunta sataa pehmeästi ja lempeästi, oikeastaan koko tarina päättyy kohtaukseen, jossa sataa lunta. Luulen, että P:n loppuratkaisun ohella JL:n lopetus on jakanut eniten esilukijoiden mielipiteitä. Vaikka tarinassa on paljon kauneutta, siinä on myös julmuutta. Kun lukija jättää päähenkilöt, Stars and midnight blue maalaa kuvan idyllisistä, hellistä hetkistä, joita on ollut ollut ja tulee vielä olemaankin, vaikka tarina päättyy. Tarinan loppu ei ole kaiken loppu, ei päähenkilöille, eikä lukijalle. 

"Time goes by, and the snow is drifting
Slowly in the sky
Cold, cold night as you lie beside me
I can hear your heartbeat"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.) 

P: Valloittamaton (PMMP)


P:n lopputekstibiisin päättäminen oli tuskallisen vaikeaa! Siinä on niin paljon teemoja ja hahmoja, joiden kaaret halusin vetää yhteen, eikä sopivaa kappaletta vain tuntunut löytyvän. Missään ei ollut tarpeeksi paikoilleen loksahtavia osia. Ensin ajattelin, että PMMP:n Valloittamaton oli päätynyt melko löyhin perustein soittolistalle, mutta mitä enemmän sitä kuuntelin, sitä sopivammalta sen sanat alkoivatkin kuulostaa, ja loppujen lopuksi tajusin, että täydellisempää kappaletta ei P:n loppuun voisi laittaa. Tiedän, että monet esilukijat ovat toivoneet, että tarina päättyisi toisin, mutta kenties Valloittamaton auttaa ymmärtämään, että juuri tällä tavoin tarinan kuuluukin päättyä.

"Kuinka väkivaltainen
Tekosyy on rakkauden
Mitä tehty on nimissä sen
Näytä, kuinka lähdetään
Pelastutaan, hymyillään
Naurulokin sielu jätetään"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

DVR: Valot pimeyksien reunoilla (Apulanta) 



En ole ikinä ihmeemmin pitänyt Apulannasta, enkä välttämättä tässäkään biisissä erityisesti pidä Toni Wirtasen laulutyylistä, mutta sanoitus sopii DVR:n lopputunnelmiin kuin nyrkki silmään! Sanat sopivat kolmen keskeisimmän henkilön suuhun ja onnistuvat jopa kuvaamaan heidän keskinäisiä suhteitaan. Pimeyden ja valon suhde ja ristiriita on yksi käsikirjoituksen tärkeimpiä teemoja, niin fyysisesti tarinan maailmassa kuin hahmojen päiden sisällä. Dystopiamiljöössä myös muistutus siitä, että lauluihin ei pidä uskoa, on tärkeä, tulkitsi sen sitten tarkoittavan mitä tahansa. Ja onpa tekstissä jopa ihan konkreettisia valoja pimeyksien reunoilla! 

"Tää on pelkkä tyhjä kuori
Joka sun pitää täyttää
Tää on valoista kirkkain
Tää on loputon yö
Tää on sydämen lyönti
Tää on ajattomuus"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.) 

Tämä postaus on taas sarjaa "olen tämän blogin diktaattori ja saan kirjoittaa tänne mitä hyvänsä, eikä kenelläkään ole siihen mitään sanottavaa" :D En tiedä, saako kukaan kiinni kirjallisesta lopputekstiajatuksestani, mutta tämä vaivasi omaa päätäni niin paljon, että täytyi vähän kirjoittaa omia ajatuksiani auki. 

(Kirjoitus)soittolistojani pääsee kuuntelemaan joko blogin sivupalkin Spotify-kuvakkeesta tai sitten tästä

keskiviikko 10. elokuuta 2022

Ikkunan läpi

Ikkunassa ei ole lasia
ja siitä voisi 
kiivetä ulos

astua kuin Lucy vaatekaappiin
tai Alice peilin läpi
varoa sirpaleita
ja olla toisella puolella
toinen

nähdä vihreämmät niityt
punaisen linnun koivun latvassa
kallion lämpö paljaiden jalkojen alla

ja olisiko ikkunan takana
maailma vinksallaan vai oikein
haluaisinko herätä tarinan lopussa
vai sulkea Päivärinteen oven kiinni asti

olisitko sinä kirjava käärme
puiden oksistoissa odottamassa
ja upottaisitko myrkkyhampaasi pehmeään lihaani
jos pyytäisin

siellä ulkona
ikkunan toisella puolella

(21.7.2022)

***

Näköjään kun tarpeeksi monena aamuna seisoskelee odottamassa bussia rikotulla bussipysäkillä, alkaa päässä kehkeytymään runontynkää :D Olen tähän yllättävän tyytyväinen, vaikka lopputulos ei ollutkaan ihan sitä, mitä ajattelin. 

maanantai 8. elokuuta 2022

Heinäkuun luetut 2022

Heinäkuussa 2022 luin neljä kirjaa (754 sivua), joista kolme oli sarjakuvaa ja yksi non-fiction.

Nabokov, Vladimir: Lolita 384 s. 
Takalo, Tiitu: Kehä 60 s. 
Koivisto, Tarmo: www.mammila.fi (Mämmilä #4) 72 s. 
Bechdel, Alison: Hautuukoti: tragikoominen perheeni 238 s. 

kotimaisia: 2
käännöskirjoja: 2
omasta hyllystä: 0
kirjastosta: 3
muualta: 1

Lolitan luin Kirjabloggaajien klassikkohaastetta varten, siitä oma postauksensa tässä

Viime joulukuun kirjakatsauksessa tein epävirallisen lupauksen lukea kaikki loputkin lukemattomat Tiitu Takalon teokset tämän vuoden aikana, mutta vasta nyt pääsin astumaan lähemmäksi tavoitetta, kun luin Kehän. Sarjakuva kertoo 16-vuotiaasta Juliasta, joka harrastaa nyrkkeilyä ja kapinoi äitiään vastaan. Treenisalilla hän kohtaa uuden tytön, Alexandran, ja ystävystyy tämän kanssa. Mutta ovatko tunteet sittenkin jotain muuta kuin ystävyyttä? Sanon tämän joka kerta, kun käsittelen Tiitu Takalon teoksia, mutta sanon sen taas: rakastan hänen piirrustustyyliään ja ilmeikkäitä hahmojaan! Valitettavasti itse tarina jätti tällä kertaa kylmäksi. Siinä oli paljon potentiaalia niin aiheidensa, kuten teinirakkauden, identiteetin, feminismin ja nyrkkeilyn, puolesta, mutta jotenkin sekä tarina että hahmot jäivät etäisiksi. Yksi syy tälle oli teoksen lyhyys: tuntui, että tarina vasta alkoi, kun se jo loppuikin. Sekä juoni että hahmot olisivat kaivanneet lihaa luiden päälle, että tämä olisi ihastuttanut. Huomasin, että moni muukin Goodreads-arvioija oli lisännyt arvioonsa Julian mietteen, joka jäi itsellenikin tästä teoksesta hyvin mieleen: "Miten voi olla pahempi rakastella jonkun kanssa kuin hakata joku?

Mämmilän lukeminen jatkui taas, tällä kertaa 2000-luvun alussa ilmestyneellä www.mammila.fi -teoksella, joka jatkuu suurin piirtein suoraan siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin. Mämmilän kylään saapuu internet ja Anja Koskisen masinoima EU-hanke, joista seuraa paljon hämmennystä ja outoja käänteitä. Toisin kuin aikaisemmissa albumeissa, johon oli koottu lehdissä ilmestyneitä sarjakuvia, tämä osa on piirretty suoraan yhtenäiseksi albumiksi. En tiedä, johtuiko siitä, että jokainen sivu ei ns. päättänyt tarinaa, mutta edellisiin albumeihin verrattuna www.mammila.fi:ssa on koko ajan järjettömän kova vauhti päällä! Toki edellisissäkin osissa sattui ja tapahtui, mutta nyt hengähdystaukoja ei juuri 70 sivuun mahtunut. Edelleen kiinnostuin sarjassa vähemmän politiikasta ja enemmän henkilökemioihin syventymisestä. Esimerkiksi eräiden hahmojen suhde yllätti todella paljon, mutta pidin siitä, että heidän queeriydestään ei tehty minkäänlaista numeroa. Heille olisin ehkä kaivannut enemmän sivutilaa, vaikka se erottamattomasti EU-juoneen liittyikin. Edellisen albumin perusteella odotin Koskisen perheen draaman saavan huomiota, mutta se jäikin melkoisen epätyydyttävään tilaan: elementtejä tilanteen jonkinlaisesta ratkeamisesta oli, mutta minusta sitä käsiteltiin liian kevyesti. Koivisto on palannut Mämmilän pariin vielä yhden albumin verran, mutta sitä ei meiltä kotikotoa löydy. Onhan sarja kuitenkin luettava loppuun, joten varmaan lainaan sen syssymmällä kirjastosta. 

Hautuukotia ovat monet kirjablogeissa ja Goodreadsissa kehuneet, joten se lähti herätelainauksena kirjastosta mukaan. Teos on Alison Bechdelin muistelmateos, jossa hän käsittelee perhettään ja menneisyyttään, erityisesti kasvamista omaan lesbouteensa ja suhdetta isäänsä. Bechdelin isä kuoli tämän ollessa nuori aikuinen, eikä hänellä ole täyttä selvyyttä, oliko isän kuolema itsemurha vai onnettomuus. Alisonin aikuistumisen kynnyksellä isästä selviää myös jotain muuta, nimittäin tämän avioliiton ulkopuoliset suhteet miesten kanssa. Kirjan alaotsikko Tragikoominen perheeni kuvaa mielestäni erittäin hyvin kirjan tunnelmaa. Ikivanhassa talossa asuvan perheen elämä on oudolla tavalla vinksahtanutta, eikä kukaan sano syitä ääneen. Koko perhe pyörii jollain tavalla jokseenkin neuroottisen isän ympärillä, mutta perheenjäsenet ovat silti kaukana toisistaan. Alisonissa ja isässä on hyvin paljon samaa, mutta he eivät koskaan täysin kohtaa ennen isän ennenaikaista kuolemaa. Se onkin yksi syy, miksi tarina tuntuu niin traagiselta: jos asioista olisi puhuttu, olisiko molempien ollut helpompaa olla olemassa saman katon alla? (Toisaalta jäin hieman miettimään sitä, että Bechdel käsittelee kirjassaan lähinnä suhteita vanhempiinsa, erityisesti isäänsä. Alaotsikko kuitenkin ottaa huomioon koko perheen, mutta hänen veljensä jäävät aika pieneen rooliin. Ehkä keskittyminen veljiin olisi vienyt tilaa isän ja tyttären suhteen käsittelyltä, mutta olisi kiinnostanut lukea siitä, miten maskuliinisiin sukupuolirooleihin vetoa tunteva Alison kokee veljensä, tai miten veljet itse näkevät feminiinisimmistä asioista kiinnostuneen isänsä.) Tärkeä osa Hautuukotia on myös kirjallisuusviittaukset. Alisonin isä opettaa kirjallisuutta ja suhtautuu intohimoisesti moniin klassikkoteoksiin, ja hän siirtää rakkautensa kirjallisuuteen myös tyttärelleen. Kirjallisuusviittauksia tosin oli omasta mielestäni sen verran paljon, että ne alkoivat jossain vaiheessa tuntua raskailta. Ymmärrän kyllä niiden funktion, ja toisaalta pidinkin siitä, miten klassikkokirjallisuuden hahmot ja teemat vertautuvat Bechdelien omaan elämään. Minua kiehtoi myös kerroksellisuus ja kertautuvuus, se toi hieman mieleeni Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin -trilogian. Kirjan symboliikkakin oli mielestäni kiinnostavaa. Koska teosta on kehuttu todella paljon, odotukseni olivat hyvin korkealla, mutta ne eivät kuitenkaan aivan täyttyneet. En osaa oikein sanallistaa, mikä kirjasta tai lukukokemuksesta jäi puuttumaan. Ehkä sarjakuvassa oli liikaa tekstiä omaan makuuni, ja ilmavuus jäi puuttumaan? Ymmärrän, miksi tämä on monille tärkeä teos, mutta minua tämä ei puhutellut ihan niin vahvasti. Pidin Hautuukodista kuitenkin sen verran, että en pidä mahdottomana tutustua muihinkin Bechdelin teoksiin. 


*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
35. Kirjassa on oikeudenkäynti: Hautuukoti
36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää: www.mammila.fi


Heinäkuu kului pääosin samoissa merkeissä kuin suurin osa kesäkuustakin, eli töissä. Varsinkin kuun loppua kohden kiirettä riitti, ja olo oli kyllä päivien jälkeen melkoisen kaikkensa antanut. Vapaapäivinä lähinnä sukuloin ja siivosin kaappeja (kaikenlaista voikin ihminen säilyttää, olin säästänyt esimerkiksi suunnilleen kaikki postikortit, joita viimeisen 23 vuoden aikana saanut...), mutta muutamia ystäviäkin ehdin nähdä ja käydä esimerkiksi sup-lautailemassa ja teellä. Kävin jopa mustikassa pitkästä aikaa, ja kesäteatterikin tuli koettua muutaman vuoden tauon jälkeen. Sen sijaan luin turhauttavan vähän: kolme neljästä luetuista oli sarjakuvaa, ja proosan lukemiseen on tullut naurettava kynnys. Toivoin, että minua koko kevään vaivannut lukujumi olisi kesällä hellittänyt, mutta näköjään samoissa tunnelmissa jatketaan edelleen. Työmatkoilla nukahdan bussiin lähes poikkeuksetta, yritä siinä sitten lukea jotain... Edes kirjoittamista ei voi syyttää lukuajan viemisestä, sillä en heinäkuussa tehnyt oikein sitäkään. 

Onneksi kesälomani odottaa aivan nurkan takana! Elokuulle on siis luvassa (toivottavasti) mukavaa kiireettömyyttä ja pieniä kesäkirmailuja. Jospa silloin saisi aikaiseksi myös tarttua kirjaan? Palaan pian opiskelukaupunkiin, odotan sitäkin innolla. 


Kuukauden biisi on Scandinavian music groupin Ikuinen ystävä. Viimeinen singlelohkaisu elokuussa ilmestyvältä, samannimiseltä albumilta ei ehkä ole ihan yhtä hyvä kuin aiemmin julkaistut Elämä on edessä ja Clemensia, mutta ihastuttava kuitenkin. Ikuinen ystävä on kaunis, kuulas ja lempeä, kuin ystävä, tosiaankin. Ensimmäisellä kuuntelukerralla säkeet "luen kaiken minkä kirjoitat/luen kaiken minkä lähetät" iskivät niin syvälle, että melkein itketti. En vain saa tarpeekseni siitä ihanasta ajatuksesta, että SMG julkaisee uuden albumin seitsemän vuoden jälkeen! Lisäksi singlet ovat antaneet osviittaa siitä, että tyylissä palattaisiin folk-tunnelmiin parin koneellisemman albumin jälkeen, mistä pidän kovastu. 

Ihania, hämäriä elokuun iltoja! 

sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

Vladimir Nabokov: Lolita (Kirjabloggaajien klassikkohaaste)

Kun ilmoittauduin taas parin vuoden tauon jälkeen Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, en tiennyt vielä lainkaan, mitä olisin haastetta varten lukenut. Kun sitten havahduin joskus toukokuun loppupuolella siihen, että kirja pitäisi ehkä päättää, että sen ehtisi lukea, päädyin valitsemaan Vladimir Nabokobin Lolitan (1955), koska muistelin kirjan olevan melko ohut. No, kävi ilmi, että olin muistanut väärin, mutta en antanut sen hidastaa, vaan sukelsin pastellisävyisten kansien kätkemään synkkään tarinaan. 

Lolita on fiktiivisen päähenkilönsä Humbert Humbertin kirjoittama muistelmateos, joka on syntynyt tämän odottaessa vankilassa tuomiotaan. Humbert on jo nuoresta iästä asti ollut mieltynyt nuoriin, murrosiän kynnyksellä oleviin tyttöihin, joita hän kutsuu nymfeteiksi. Koska yhteiskunta tuomitsee aikuisen miehen seksuaalisen kiinnostuksen lapsiin, täytyy Humbertin pitää taipumuksensa visusti salassa. Erilaisten elämänvaiheiden seurauksena hän päätyy synnyinmaastaan Ranskasta Yhdysvaltoihin, jossa hän rakastuu päätä pahkaa vuokraemäntänsä 12-vuotiaaseen Dolores-tyttäreen. Keski-ikäisen Humbertin pakkomielle Lolitaksi kutsuttua tyttöä kohtaan kasvaa lopulta niin suureksi, että hän on valmis menemään tytön äidin kanssa naimisiin vain ollakseen lähempänä Lolitaansa. Kun Lolitan äiti sitten äkillisesti kuolee, lähtee Humbert tytärpuolensa kanssa pakomatkalle halki Amerikan. 



Katsotaan heti elefanttia huoneessa: kirjan päähenkilö on pedofiili, jonka toiminta on vastenmielistä eikä missään nimessä hyväksyttävää. Humbert Humbert yrittää voittaa lukijan puolelleen kaikin tavoin. Hän kuvailee sydäntä särkevästi nuoruudenrakastettuaan, jonka kohtalo häneltä julmasti vei, ja tuskaansa, joka häntä vaivaa, kun hän näkee nymfettejä ympärillään, mutta ei saa yhteiskunnan ahdasmielisyyden takia heihin kajota. Hän jopa vierittää syyn Lolitan raiskaamisesta tytön itsensä harteille, ja sanoo tämän "vietelleen" hänet, hän itse ei ole tietenkään tehnyt mitään väärää! Kirjan loppupuolella hän tosin toteaa, että hänen tekonsa ovat saattaneet pilata Lolitan elämän, mutta en siltikään löytänyt hänen puheistaan katumusta teoistaan. Vaikka Humbert puhuu lähes vakuuttavasti ja kirjan kieli on todella kaunista, lukija (toivottavasti) tajuaa hänen olevan erittäin epäluotettava kertoja. Nabokov on tosiaankin onnistunut rakentamaan henkilön, joka ei jätä lukijaa kylmäksi. 

Mutta oliko kirja huono, vaikka sen aihe oli niin inhottava? Mielestäni ei. Kuten jo aiemmin mainittua, sen kieli oli hyvin kaunista. Esimerkiksi jo kirjan ensimmäinen kappale näyttää, miten ihana rytmi Nabokovin kielessä on: 
"Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hyppää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta. Hän oli Lo, vain Lo, aamulla; pituus neljä jalkaa kymmenen tuumaa toisessa jalassa nilkkasukka. Hän oli Lola housuasussa. Hän oli Dolly koulussa. Hän oli Dolores pisteviivalla. Mutta minun sylissäni hän oli aina Lolita.
(Teoksen ovat suomentaneet Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, joten kunnia kuuluu myös heille. En ole tosiaan lukenut teosta englanniksi, joten en tiedä, millainen lukukokemus voisi alkukielellä olla.) 

Vaikka kieli ja kielikuvat ovat nautittavia, niiden ihastelu ei vie kirjasta syntyvää pahaa makua suusta pois: lukijat pakotetaan lukemaan, kuinka nuoren tytön elämä tuhotaan täysin kauniilla sanoilla kuvailtuna. Pelkäsin etukäteen, että kirjassa kuvailtaisiin lapseen kohdistuvaa väkivaltaa pienintä yksityiskohtaa myöten, mutta onneksi paljon toimintaa jätetään rivien väliin (mutta kuitenkin sen verran selkeästi, että lukijalle ei jää epäselväksi, mitä tapahtuu.) Koska Humbert Humbert on syntyjään ranskalainen, hän käyttää kerronnassaan paljon ranskankielisiä fraaseja, joita ei ole kirjassa suomennettu. Vanhana ranskanlukijana sain jotain näistä irti, mutta monta kertaa lauseiden sisältö jäi kysymysmerkiksi. 

Kirja rakentaa jännitettään hyvin, mutta mielestäni se lässähtää n. viimeisen sadan sivun aikana. Silloin tarina alkaa tuntua tyhjäkäynniltä, eikä sen huipennus oikein enää jaksa kiinnostaa. Esimerkiksi tässä vaiheessa myös Nabokovin runsas kieli alkaa käydä vähän turhan raskassoutuiseksi lukea, toki samaa ongelmaa oli paikoitellen myös muualla. 

Välillä Lolitaa näkee kutsuttavaksi romanttiseksi tai eroottiseksi kirjaksi, enkä voi olla miettimättä, ovatko nämä ihmiset edes lukeneet koko kirjaa. (No, yksi syy voi olla esimerkiksi kirjan kansikuvitukset, jotka ovat usein hyvin seksuaalissävytteisiä. Tässä hyvä video aiheesta!) Lolita on tarina sairaasta pakkomielteestä, valta-asetelmista ja omistushalusta. Oman tulkintani mukaan Humbert ei edes "rakasta" Lolitaansa. Hän on luonut mielessään kuvan, johon hän suhtautuu pakkomielteisen omistushaluisesti, ja on valmis tekemään lähes mitä vain pitämään tämän haavekuvansa lähellään. Humbertin käytös Doloresia kohtaan onkin malliesimerkki manipuloinnista. Dolores saattaa itsepäinen ja kuriton lapsi, mutta hän on nimen omaan lapsi, eikä häntä pitäisi pakottaa aikuistumaan sillä tavalla kuin Humbert hänet pakottaa. Mielestäni on tärkeää huomioida myös se, että Dolores itse ei saa romaanissa ääntään kuuluviin. Hänet nähdään vain Humbertin katseen kautta, ja vaikka lukija näkeekin vilahduksia siitä, mitä seksuaalinen hyväksikäyttö hänelle aiheuttaa, lukija näkee vain Humbertin mielikuvan Lolitastaan, ei oikeaa Dolores Hazea. Lisäksi Dolores on Lolita vain Humbertille: kukaan muu kirjan hahmo ei kutsu häntä sillä nimellä. Lukijat näkevät siis vain sairaan miehen fantasian, ohuen siivun kokonaisesta henkilöstä. Lolita onkin mielestäni tarina Humbert Humbertista, ei Dolores Hazesta. 

Loppujen lopuksi en ole varma, pidinkö Lolitasta vai en. Ymmärrän sen klassikkostatuksen, ja ymmärrän, miksi kirjaa ylistetään. Se tarjoaa paljon pohdittavaa ja analysoitavaa, ja sen teemat ovat edelleen ahdistavan ajankohtaisia. Ehkä juuri jälkimmäinen myös aiheuttaa negatiivisia tunteita kirjaa kohtaan. Se muistutaa ahdistavalla tavalla siitä, että naiset eivät ole yhteiskunnassa ikinä turvassa, edes silloin, kun he ovat lapsia. Lolitan ei todellakaan toivoisi olevan ajankohtainen kirja, mutta ihan tänä kesänäkin olemme saaneet nähdä, miten aikuiset miehet ovat valmiita käymään käsiksi alaikäisiin tyttöihin, ja vierittämään syyn omasta toiminnasta uhrien niskoille. 

Kirja jättää jälkeensä ennen kaikkea surullisen ja toivottoman olon. Millaista Doloresin elämä olisi voinutkaan olla, jos Humbert Humbert ei olisi sattuman kaupalla ilmestynyt hänen elämäänsä? 

Kiitos Ankille haasteen järjestämisestä! 


Aikaisempia osallistumisiani Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen voi lukea tästä

maanantai 25. heinäkuuta 2022

Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu: Oklahoma! (1955)

 
Oklahoma! (1955)
Ohjannut Fred Zinneman
Perustuu Lynn Riggsin näytelmään Green grow the lilacs
Päärooleissa Gordon McRae (Curly McLain), Shirley Jones (Laurey Williams), Rod Steiger (Jud Fry), Gene Nelson (Will Parker), Gloria Grahame (Ado Annie Carnes), Charlotte Greenwood (Aunt Eller) 


Pitkästä aikaa jatkamme Suurta Rodgers & Hammerstein -seikkailua! Tällä kertaa tarkasteluvuorossa on musikaali Oklahoma! vuodelta 1955. Oklahoma! perustuu Lynn Riggsin näytelmään Green grow the lilacs vuodelta 1931. Musikaalin Broadwayn ensi-ilta oli vuonna 1943, ja kyseessä on Rodgers & Hammerstein -tiimin ensimmäinen yhteinen musikaali. (Molemmat tekijät olivat tosin tehneet useampia musikaaleja muiden tekijöiden kanssa aikaisemminkin.) Wikipedian mukaan Oklahoma! on R&H-kaksikon musikaalien elokuvaversioista kaikkein uskollisin alkuteokselle. Teoksen musiikkia on tallennettu Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Recording Registry -tietokantaan, johon tallennetaan kulttuurihistoriallisesti merkittäviä yhdysvaltalaisia äänitteitä. 
(Lähde: Wikipedia) 

Oklahoma! oli minulle ainoastaan nimeltä tuttu teos. Nimi ja dvd:n kansikuva auttoivat päättelemään, että kyseessä on cowboy-teemainen seikkailu, joka ei kauheasti herättänyt kiinnostusta (niissä kun on monesti melko ikävän yli-isänmaallinen tunnelma). Toisaalta esimerkiksi teoksen musiikin saama arvostus houkutteli teoksen pariin, ja pyrin katsomaan elokuvan mahdollisimman avoimin mielin. Kuinkas sitten kävikään? 

(Pahoittelen kuvien huonoa laatua, ne ovat ruutukaappauksia elokuvasta, jonka kuvanlaatu oli jokseenkin heikko.) 

Tästä eteenpäin tekstissä on pieniä juonipaljastuksia. 

Juoni

Oklahoma! sijoittuu nimensä mukaisesti Oklahoman osavaltioon 1900-luvun alussa. (Tosin tuolloin kyseessä oli pelkkä terrotorio, ja osavaltio perustettiin myöhemmin, mutta tätä historiaa ei kauheasti elokuvassa avata, vaikka se mainitaankin pariin otteeseen. Ehkä tämä on yhdysvaltalaiselle yleisölle ihan selvää pässinlihaa, mutta minun piti vähän lueskella Wikipediasta aiheesta myöhemmin.) Iloinen ja huoleton cowboy Curly McRae on ihastunut tätinsä Ellerin suojattiin Laurey Williamsiin, ja Laureyllakin on lämpimiä tunteita Curlya kohtaan. Molemmat ovat kuitenkin melkoisen jääräpäisiä ja ylpeitä henkilöitä, ja Laurey ei niin vain suostukaan Curlyn seuraksi tanssiaisiin, vaan suostuu mustasukkaisuutta herättääkseen tilan työmiehen Jud Fryn seuralaiseksi. Saavatko nuoret toisensa? Entä kuinka helposti Jud antaa periksi tälle tähtiin kirjoitetulle rakkaudelle? Sivujuonteena kulkee Laureyn ystävän Ado Annien kolmiodraama kulkukauppias Ali Hakimin ja pitkäaikaisen ihastuksensa Will Parkerin kanssa. 

Sinänsä juonessa ei ole mitään vikaa: se on yksinkertainen ja vähän ennalta-arvattava, mutta se ei välttämättä ole paha asia. Silti elokuvaa katsoessani minun teki mieli lyödä päätäni useamman kerran seinään. Juonen konfliktit syntyvät pääosin siitä, että hahmot eivät suostu keskustelemaan keskenään tai tulemaan senttiäkään toisiaan vastaan, ja varsinkin ensimmäinen on suuria inhokkijuonikuvioitani. Lähes kaikki tarinan konfliktit olisi voinut ratkaista sillä, että hahmot olisivat istuneet noin kymmeneksi minuutiksi alas ja puhuneet asiat halki. Toinen inhokkitrooppini, kolmiodraama, on myös melkoisen päälleliimatun oloinen, vaikka onkin tärkeä osa tarinaa. Katsojalle on alusta asti selvää, kuka Laureyn sydämen valittu on, ja siksi kaikki draamailu sen ympärillä tuntuu turhalta. 

Juonenkuljetuskin tökkii ja pahasti. Loppupuolella elokuva alkaa laahata ja pahasti, ja mietin monessa kohdassa, että koko homma voisi loppua tähän ja kaikki olisi hyvin. Sitten viimeisen 10 minuutin aikana tapahtuukin monta todella isoa asiaa, jotka sitten kuitenkin ratkeavat sormia napsauttamalla. Kun Oklahoma! lopulta loppui, olin sekä helpottunut sen loppumisesta että turhautunut liian helposti ratkeavasta lopusta. Tarinan alkuasetelmassa olisi ollut potentiaalia ihan hyvään teokseen, mutta koko homma lässähti kuin pannukakku. 

Virallinen arvosana juonelle on 2/5. 

Laurey ja Curly, rakastavaiset. 



Laulut

Oklahoma! sisältää yhteensä 11 laulua (plus repriisit): Oh what a beautiful mornin, The surrey with the fringe on top, Kansas city, I cain't say no, Many a new day, People will say we're in love, Pore Jud is daid, Out of my dreams, The farmer and the cowman, All er nuthin ja Oklahoma. Lauluja on siis hyvin runsaasti, mutta niistä yksikään ei jäänyt elokuvan jälkeen mieleen. Jos ajattelen esimerkiksi sarjan edellisessä osassa käsiteltyä State fairia, pystyisin tältä istumalta hyräilemään pariakin laulua siitä, vaikka en ole kuunnellut niitäkään sen jälkeen, kun kirjoitin aiheesta postauksen. Huomaa kyllä, että R&H-tiimi on ollut vasta yhteistyönsä alussa: tämä ei tosiaankaan ole heidän parasta työtään. 

Eniten pidän musikaalin lauluista The surrey with the fringe on top, Many a new day ja People will say we're in love. Ehdottomia inhokkibiisejäni ovat puolestaan Pore Jud is daid ja I cain't say no. Muut kappaleet eivät herätä oikeastaan mitään tunteita. 

Tanssikohtauksille annan kuitenkin pisteitä. Esimerkiksi Kansas city, jossa kaupungista palaavat cowboyt tanssivat rautatieasemalla, ja Many a new day, jossa Laurey ja lähiseudun tytöt tanssivat valmistautuessaan juhliin ovat molemmat kivasti koreografioituja, ja niissä on ihanasti vanhan Hollywoodin musikaaliglamouria. Myös unikohtaus, jossa Laurey pohtii tunteitaan Curlyn ja Judin välillä, oli mielestäni hienosti toteutettu. Ehkä kohtaus oli hieman alleviivaava, mutta se toimi ja oli tehokas. Sanattomasta kerronnasta tuli hieman mieleen The Red shoes -elokuva vuodelta 1948, josta pidin kovasti. 

Virallinen arvosana lauluille on 2/5. 

Lähiseudun tytöt tanssivat alusvaatteissaan ennen juhliin lähtöä. 


Hahmot

Suoraan sanottuna: 99% musikaalin hahmoista on täysin ääliöitä. Curly ja Laurey ovat rasittavia jääräpäitä, ja kuten jo aiemmin sanoin, kaikki heidän ongelmansa ratkeaisivat, jos he puhuisivat asioista keskenään. Jatkuvat yritykset tehdä toinen mustasukkaiseksi on ärsyttävää. Kumpikaan hahmo ei herätä sympatioita. Judiakaan on vaikea nähdä uskottavana kolmiodraaman osapuolena, koska hän on uhkaava ja väkivaltainen jo alusta alkaen, eikä sitä salata katsojilta (tai muilta hahmoiltakaan). Tarpeetonta lienee sanoa, että Judinkaan puolella olisin katsoessa ollut. 

Ado Annie on ehkä koko musikaalin ärsyttävin hahmo, tyhjäpäinen ja hölmö, joka ei osaa ajatella puolta tuntia pidemmälle. Hän on ehkä koko musikaalin ärsyttävin hahmo, eikä hänen pitkäaikainen ihastuksensa Will ole kovinkaan paljon parempi. Heidän kolmiodraamansa kolmatta osapuolta, kulkukauppias Ali Hakimia käsikirjoitus kohtelee kummallisesti. Koska Ado Annie esitetään tyhjäpäisenä hupakkona, Ali Hakimin sitoutumiskammo häneen nähdään oikeutettuna. Kuitenkin Ali Hakim saa "rangaistuksen" hylättyään Ado Annien (joka on kuitenkin tässä vaiheessa jo päätynyt onnellisesti yhteen Willin kanssa) joutuessaan puolipakolla naimisiin vielä Ado Annietakin ärsyttävämmän tytön kanssa. Kenen puolella tässä nyt sitten pitäisi olla? 

Oikeastaan koko musikaalin ainoa kiva hahmo on Aunt Eller, jolla on ehkä koko musikaalin ainoa aivosolu. Hän on napakka järjen ääni, ja sellaiselle tässä teoksessa on todellakin tarvetta. Toisaalta hänkin antaa Laureyn pelata peliään Judin kanssa, vaikka aavisteleekin, että Jud voi olla mustasukkaisena vaarallinen. Ehkä Aunt Eller haluaa antaa suojatilleen jonkinlaisen opetuksen, mutta voisiko sen järjestää niin, että kenenkään henki ei joutuisi vaaraan? 

Lyhyesti ja ytimekkäästi: kaikki hahmot olivat niin typeriä, että teki mieli hakata päätä seinään lähes koko musikaalin ajan. 

Virallinen arvosana hahmoille on 1/5. 

Laurey ja Ado Annie lammella. 


Onko teos kestänyt aikaa?

Ei erityisen hyvin. Vaikka teoksessa ei olekaan mitään erityisen räikeää epäkorrektiutta (kauhulla odotan muutamaa seikkailussa edessä olevaa musikaalia), tarina tuntuu vanhanaikaiselta, eikä erityisen hyvällä tavalla. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan, jos sanon, että tyyli on ehkä sopinut 1950-luvulle, mutta ei oikein enää toimi 2020-luvulla? En tietenkään odottanut tältä musikaalilta mitään kauhean syvällistä, mutta tarina on mielestäni jopa turhauttavan kepoinen. 

Suuresta inhostani musikaalin hahmoja kohtaan puhuin jo, mutta puhun siitä vielä hieman lisää. Ado Annie on paitsi ärsyttävä hahmo, myös melkoisen huonosti aikaa kestänyt. Kun hän laulaa, että ei vain kerrassaan mitenkään pysty sanomaan miehille ei, nousevat feministin niskakarvat pystyyn. Me too -ajassa tällainen (miesten kirjoittama!) laulu herättää erittäin ikäviä mielleyhtymiä, varsinkin, kun tämä Ado Annien ominaisuus nähdään lähinnä humoristisena. Kun Ado Annie on vieläpä niin tyhjäpäinen hahmo, esimerkiksi Ali Hakim käyttää häntä melko suruttomasti hyväkseen. Ali Hakimista puheenollen, hänenkin hahmonsa on melkoisen ongelmallinen. Hahmo on kotoisin Persiasta, mutta näyttelijä on valkoihoinen, mikä tekee hahmosta melkoisen kiusallisen (joskaan tämä valinta ei yllätä yhtään...). Hahmo on muutenkin melkoisen stereotyyppinen. Tällainen ei (toivottavasti!) menisi enää nykyaikana läpi. 

Eivät kaikki laulutkaan ole selvinneet ajan hampaasta. Esimerkiksi Pore Jud is daid -kohtaus, jossa Curly yrittää houkutella Judia itsemurhaan oli melkoisen järkyttävä, varsinkin, kun se esitettiin koomisena. Toki vakavilla ja synkilläkin aiheilla voidaan vitsailla musikaaleissakin (hyvänä esimerkkinä Heathers), mutta tässä koko kohtauksen sävy tuntuu vain erittäin epäsopivalta ja inhottavalta. 

Virallinen arvosana Oklahoman! kestävyydestä on 2/5. 

Aunt Eller huutokauppaa eväskoreja. 


Viimeinen tuomio

Mikäli edellisistä kohdista asia ei jo käynyt selväksi: minä en pitänyt Oklahomasta!

Juoni ei jaksa kiinnostaa, hahmot ovat sietämättömiä ja musiikki loppujen lopuksi melko tylsää. Toki rehellisyyden nimissä on sanottava, että katsoin elokuvan olleessani kuumeessa, ja oloni oli siksi melko hirveä, mikä saattoi vaikuttaa mielipiteeseeni, mutta en usko, että terveenä katsottaessa se olisi saanut sen kummempia pisteitä. 

Edellisessä osassa käsiteltu State fair ei myöskään ollut mikään lempimusikaalini, mutta sitä katsoessa ei sentään tehnyt mieli lyödä päätä seinään. State fairista muistan edelleen paljon asioita, vaikka katsoin sen melkein vuosi sitten. Oklahoman! katsomisesta on reilu kuukausi aikaa, ja siltikin olen unohtanut siitä jo melkoisesti asioita. Lienee sanomattakin selvää, että tätä musikaalia tuskin tulen katsomaan uudelleen, vaikka ei tämä mikään maailmankaikkeuden huonoin musikaali ollutkaan. 

Oklahoma! saa yhteensä seitsemän pistettä kahdestakymmenestä. 

Laureyn uni hetkeä ennen kuin kaikki menee karmaisevasti pieleen. 


***
Sarjan aikaisemmat osat: