Heinäkuun luetut 2026

Heinäkuussa 2026 luin 11 kirjaa (2392 sivua), joista kaksi oli spefiä, kaksi sarjakuvaa, neljä tietokirjaa, yksi näytelmä, kaksi runokirjaa, yksi e-kirja ja kolme uusintalukua.

 

Kalha, Harri: Sukupuolen sotkijat. Queer-kuvastoa sadan vuoden takaa 192 s. 

Rosa, Don: Sammon salaisuus ja muita Don Rosan parhaita 200 s. [U]

Brotkin, Anna: Aikuiset the Bible 417 s. 

Vik, Merri: Matkalla huipulle, Lotta! (Lotta #31) 127 s. [U]

Rosa, Don: Kolmen caballeron paluu ja muita Don Rosan parhaita 176 s. [U]

Spoto, Donald: Marilyn Monroe 511 s. 

Korkea-aho, Kaj: Äitiä etsimässä 222 s. 

Meriluoto, Aila: Sairas tyttö tanssii 86 s. 

Tikkanen, Henrik: Henrikinkatu (Osoitesarja #5) 75 s. (e-kirja)  

Laitila, Inka-Maria & Strandén, Tarja: Tukaattityttö: Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen 260 s. 

Tabermann, Tommy: Veren sokeri 126 s.  

kotimaisia: 7

käännöskirjoja: 4

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 8

muualta: 2

 

Eräänä päivänä kirjastossa haahuillessani satuin tietokirjahyllyllä taideaiheisten kirjojen välikköön, ja sehän olikin sitten menoa: matkaani lähti heti useampi opus. Yksi niistä oli Harri Kalhan Sukupuolen sotkijat, joka oli ollut lukulistallani vuosia. Kirja esittelee postikorttikuvia 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä. Nykykatsojan silmään kuvat näyttävät queereiltä, ja kirjan viesti onkin se, että queer-ihmisiä on aina ollut olemassa. Vaikka kirjan konsepti on riemastuttava, on vähän vaikea sanoa, mitä mieltä tästä kirjasta loppujen lopuksi olen. Sen merkitys on suuri: samoihin kansiin on koottu suuri määrä kuvallisia esimerkkejä sukupuolella leikittelystä ja rajojen rikkomisesta, joka on ollut niin tavallista, että se on tallentunut jopa (vai juuri?) postikortteihin. Kääntöpuolena on toisaalta Kalhan itsensäkin esiin nostama anakronismi: nykykatsojan tulkinta kuvista on todennäköisesti hyvin erilainen kuin aikalaiskatsojan, ja tämän tulkinnan myötä kuvissa saattaa näkyä jotain, mitä ei oikeasti ole olemassakaan. Historioitsija minussa on yhtä aikaa epävarma mutkien suoristamisen edessä ja innoissaan rohkeasta vastakarvaan lukemisesta. Sitäkin tarvitaan! Tekstiosuuksissa häiritsi mutkien suoriksi vetämisen lisäksi (useamman kerran toistunut!) transihmisiin liittyvän slurrin käyttö. Aihepiirissä liikkuvalta vuonna 2019 julkaistulta kirjalta olisi odottanut vähän parempaa perehtymistä asiaan. Toisaalta olen kerran ollut itse Kalhan luennolla, ja muistan kanssaopiskelijoiden puuttuneen hänen kielenkäyttöönsä ja/tai asenteisiinsa (tosin en muista yhtään sen tarkemmin, mihin tilanne liittyi). Vaikka suhtautumiseni kirjaan on vähän ristiriitainen, Sukupuolen sotkijat on silti kiehtova kokoelma monenlaisia valokuvia ja näkökulmia niihin, ja jo siitä syystä voin varovasti suositella tutustumaan kirjaan. 

Don Rosan koottujen lukeminen jatkui. Kadonneen kirjaston vartijoiden tapaan Sammon salaisuus (suom. Markku Saarinen & Jukka Lindfors) on ollut meillä kotikotona hyllyssä, kun olen ollut lapsi, joten olen lukenut senkin monta kertaa aiemmin. Siihen nähden muistin tarinoita yllättävän huonosti, ja välillä ne pääsivätkin yllättämään :D Kirjassa on paljon Rosan ensimmäisiä sarjakuvia, ja niiden laatu ei ole aina yhtä hyvä kuin uudempien sarjojen. Eivät ne huonoja kuitenkaan ole, rima on vain korkealla! Nimitarinan lisäksi suosikkejani ovat Auringon poika, Monikäyttöauto, Onnesta turtana ja Ahneen palkka. 

 

Aikuiset on eräs lempisarjoistani. Vaikka ärsyynnyinkin jonkin verran coolista helsinkiläisyydestä (ehkä myös siksi, etten itse ole koskaan saanut kokea sellaista, enkä ehkä saakaan), on se silti ajankohtaisuudessaan, nerokkaassa käsikirjoituksessaan ja mahtavissa hahmoissaan hauska ja yllättävilläkin tavoilla koskettava. Jo pitkään kiinnostanut Aikuiset the Bible löytyi sattumalta kirjastosta. Se pitää sisällään kaikkien kolmen kauden alkuperäiset käsikirjoitukset, mutta lisäksi käsikirjoittaja Anna Brotkinin omia mietintöjä sarjan käsikirjoittamisesta, näyttelijöiden ja muiden tekijöiden haastatteluja, valokuvia ja kaikenlaisia muita making of -juttuja. Koska Aikuiset on tv-sarjana kultaa, totta kai käsikirjoituksetkin ovat. Brotkinin tapa kirjoittaa dialogia on upea ja kadehdittavan luonnollinen. Ja koska rakastan kaikenlaista making of -sisältöä, annoin kirjalle viisi tähteä. Ne tuovat todella kiinnostavia näkökulmia sarjaan, joita varmasti osaan pitää silmällä tulevilla katsomiskerroilla. Loisto-opus kerta kaikkiaan! 

 

Myös Lottien lukeminen jatkui. Matkalla huipulle, Lotta! (suom. Kaarina Jaatinen) on itse asiassa sellainen osa, jonka olen lukenut jo aikaisemmin, silloin, kun luin Lottia ahmimalla muutenkin. En lukenut kirjoja aikajärjestyksessä, mutta tätä kirjaa lukiessa kuitenkin tuntui, että nyt tuli tehtyä vähän liian suuri aikahyppäys, eikä ihmekään, sillä lukemieni sarjan osien ja tämän välissä on n. 15 osaa :D Tein siis päätöksen lukea kirjat ensin tästä välistä ja jatkaa vasta sitten sarjassa eteenpäin, ja tämän päätöksen seurauksena lukuprojekti jämähti paikalleen noin 10 vuodeksi... Mutta nyt olen oikeasti tässä kohdassa sarjaa! Lotta ja Giggi aloittavat lukion viimeisen luokan ja päätyvät ystävänsä Mickin yllyttäminä teatterikurssille. Ja se onkin sitten taas menoa. Huolimatta siitä, että olin lukenut tämän aiemmin, en muistanut tapahtumista juuri muuta kuin erään viikinkikohtauksen (mieleen on kyllä jäänyt ehkä paremmin hetki, jolloin kirjaa mummolassa luin). Tämä on kuitenkin mielestäni niitä sarjan parempia osia, vauhti pysyy jatkuvasti hyvin yllä, mutta ei uuvuta. Yhden junamatkan viihdykkeenä toimi oikein hyvin! 

 

Kolmen caballeron paluussa Don Rosa hairahtuu hieman Carl Barks -universumistaan: teos nimittäin sisältää kaksi tarinaa, joissa Aku seikkailee Saludos amigos! - ja Kolme caballeroa -elokuvista tuttujen Panchito Pistolesin ja José Cariocan kanssa. Akulla ei ole juurikaan ystäviä, jotka kohtelevat häntä tasavertaisesti, joten Rosa halusi tuoda sellaiset henkilöt mukaan sarjakuviin.  Kahden caballero-sarjakuvan lisäksi tässä on monta lyhyttä vitsisarjaa, joita Rosa ei ole itse kirjoittanut, ja ne ovat kyllä suhteellisen kökköjä. Onneksi vastapainona on monta hyvää tarinaa! Suosikkejani ovat Ensimmäinen keksintö ja Talon kokoinen vastustaja. 

 

Donald Spoton Marilyn Monroe -elämäkerta oli roikkunut lukemattomana hyllyssä useamman vuoden ajan. Koska Monroen syntymästä tuli kesäkuussa kuluneeksi 100 vuotta, päätin tarttua teokseen. 

Muistelen pitäneeni Spoton Audrey Hepburn -elämäkerrasta kovasti (huh kun hävettää linkata noita vanhoja kuukausikoosteita :D), vaikka sen lukemisesta onkin jo 10 vuotta. Tämä Marilyn-elämäkerta on hyvin runsas ja perusteellinen, mikä on teoksen siunaus ja kirous. Opin paljon uutta, ja kunnioitan sitä, miten tarkasti ja huolellisesti Spoto pyrkii Marilynin elämää dokumentoimaan. Hän oikoo vääriä käsityksiä ja myyttejä näyttelijän elämästä, mikä on myös tärkeää. Toisaalta kirjassa on sitten todella paljon ihan kaikkea, ja se tekee kirjasta paikoin hyvinkin hidas ja raskaslukuisen. Osasyynä on myös mahdottoman pieni ja tiivis fontti, mutta se lienee pokkariformaatin ongelma. Päällimmäinen tunne, joka kirjasta jää käteen, on suru ja turhautuminen. Marilynin tai Norma Jeanen elämässä meni alusta alkaen kaikki enemmän ja vähemmän pieleen, ja ongelmien kasautuessa tilanne lähti yhä pahempaan syöksykierteeseen. Jos hänellä olisi ollut elämässään tarpeeksi ihmisiä, jotka olisivat vilpittömästi välittäneet hänestä ja halunneet auttaa, olisi kurssi ehkä saatu käännettyä. Syyttävä sormi osoittaa myös lääkäreihin ja psykiatreihin, joiden leväperäinen toiminta mahdollisti lääkeriippuvuuden ja siitä johtuneet ongelmat. Samaan aikaan mietin, kuinka paljon Marilynin elämään vaikuttivat hänen aikakautensa asenteet. Ovatko ne lopulta nykyäänkään kuinka erilaisia? Pääseekö tyhmän blondin roolista irti yhtään sen helpommin kuin 1950-luvulla? Entä millainen Marilynin rooli olisi ollut, jos hän olisi saanut elää 1960-luvun seksuaalisen vallankumouksen ajan? Vähän pelkäsin etukäteen, että kirja sortuu käsittelemään Marilyniä mieskatseen kautta, ja niinhän siinä myös kävi. Tilanne ei ollut yhtä paha kuin pelkäsin, mutta jonkin verran kuitenkin, mistä jäi vähän paha maku suuhun. Vaikka Spoto käsittelee kohdettaan hellävaroen (silti totuudenmukaisesti), jää Marilyn silti useampaan otteeseen vain seksisymboliasemansa vangiksi. Pidin myös vähän outona sitä, miten myyttejä murtanut ja historiankirjoitukseen kriittisesti suhtautunut Spoto yllättäen syöksyy kirjan loppuvaiheessa pitämään erästä Marilynin kuolemaan liittyvää teoriaa tiukkana faktana, vaikka todisteet eivät aivan riitä todistamaan sitä oikeaksi. 

 

Kaj Korkea-ahon Äitiä etsimässä on kiinnostanut jo pitkään, ja tilaisuus lukemiseen koitti, kun sain rosvota sen luettavakseni siskoni kirjastolainapinosta. Kirja kertoo Korkea-ahon ja hänen puolisonsa haaveesta saada lapsi, ja hankaluuksista, joita miesparin haaveen tiellä on. Naisparien lastenhankinta on helpompaa (ei toki sekään helppoa), mutta miespareilla vaihtoehdot ovat vähissä. Korkea-aho puolisoineen päättää pyrkiä perheellistymään kumppanuusvanhemmuuden kautta, mutta sekin tie on pitkä ja haastava. Äitiä etsimässä on tärkeä teos aiheesta, josta en ole juurikaan kirjallisuutta lukenut. Korkea-aho kirjoittaa kauniisti ja rehellisesti, kivikoita ja vaikeita aikoja kaunistelematta, mutta myös ilonaiheille ja riemuille tarpeeksi tilaa antaen. Sivut kääntyilivät nopeaan tahtiin. Myönnän, että jo alkuvaiheessa oli pakko googlettaa prosessin lopputulos, koska myötästressasin Korkea-ahon ja hänen puolisonsa puolesta niin paljon :D Miesparin tie vanhemmiksi on tuskin koskaan helppo, mutta tämä kirja on mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten avoimella kommunikaatiolla pääsee monessa kohdassa pitkälle. 

 

Muutama vuosi sitten luin Aila Meriluodon esikoisrunoteoksen Lasimaalaus. Odotukseni teokselle olivat korkeat, mutta petyin vähän kokonaisuuteen (monista yksittäisistä runoista kuitenkin pidin). Ostin talvella Meriluodon runoja yksiin kansiin kokoavan teoksen, mutta siitä puuttuu useampi Meriluodon runokokoelmista. Yksi niistä on kuusi vuotta esikoisteoksen jälkeen ilmestynyt toisinkoinen Sairas tyttö tanssii, jonka lainasin kirjastosta. En oikein saanut näistä runoista otetta. Ote oli ehkä hieman modernistisempi kuin Lasimaalauksessa, siitä pidin, mutta melko lailla muistijälkeä jättämättä nämä soljuivat silmien ohi. Silti esimerkiksi runot Miikal, Hovineito, Myrkytetty ja Tulva puhuttelivat. Kokoelman tunnelma on synkkä ja nojautuu lähelle kuolemaa. Rainer Maria Rilken runojen kimara teoksen lopussa oli vähän outo lisä, eikä se mielestäni oikein istunut teokseen. Toisaalta tämä omien käännösrunojen julkaisu osana omia kokoelmia on tainnut olla tyypillinenkin tapa: luen tällä hetkellä Helvi Juvosen koottuja runoja, joissa olen törmännyt samaan.  

 

Henrik Tikkasen Henrikinkatu päättää Osoitesarjan. Edellinen osa Yrjönkatu ei oikein ollut mieleeni, ja Henrikinkadussa taso laskee entisestään. Henrikinkadussa Tikkanen valitaan uuden presidentin valitsijamieheksi, minkä vuoksi hänen täytyy viettää 50 päivää poissa töistään, ikään kuin karanteenissa. Tämä tarjoaa tilaisuuden pohdiskella elämää ja taiteilijuutta. Ja voi jestas, millainen keski-ikäisen ukkelin tajunnanvirtavuodatus tämä olikaan. Jotain kertoo sekin, että minulla meni tämän alle satasivuisen kirjan lukemiseen kuukausitolkulla aikaa. (Olkoonkin, että luen e-kirjoja lähinnä junaa odottaessani, mutta tämä ei mitenkään erityisesti kutsunut odottelutilanteissakaan luokseen.) Kaikki, mistä olen edes etäisesti pitänyt Osoitesarjassa, puuttui tästä kirjasta. Huomiot ovat laimeahkoja ja piikit tylsiä. Suurimmaksi osaksi tämä on keski-ikään päätyneen, fyysisesti, ehkä myös henkisesti raunioituneen, alkoholisoituneen miehen tajunnanvirtaa. Feministeille ja varsinkin vaimolle osoitettu katkeruus ärsytti, varsinkin, kun sitä yritettiin verhota joksikin muuksi kuin katkeruudeksi. Seuraavaksi kiinnostaisi lukea Märta Tikkasen Kaksi-kirja hänen avioliitostaan Henrikin kanssa. Näkökulma on varmasti erilainen kuin mitä Osoitesarja tarjoaa. 

 

Olen ollut ehkä yläasteella, kun olen lukenut Kuukausiliitteestä jutun suomalaisen taiteilijan Tyko Sallisen vaimosta. Sallinen ei ollut minulle tuttu taiteilija, mutta artikkelin tarina jäi mieleeni rajuna. Vuosia myöhemmin, jo yliopistossa ollessani, törmäsin artikkeliin uudelleen, ja silloin laitoin lukulistalleni Inka-Maria Laitilan ja Tarja Strandénin Tukaattityttö-teoksen, jota oli käytetty artikkelin lähteenä. Ja nyt satuin bongaamaan sen samalta taidekirjahyllyltä kuin Sukupuolen sotkijatkin! Kirjan päähenkilö on Helmi Vartiainen, josta tuli avioliiton myötä Helmi Sallinen. Suuri yleisö tuntee hänet Mirrinä, rehevänä, hölmistyneen näköisenä, jopa rumana hahmona Tyko Sallisen muotokuvissa. Mutta millainen oli Helmin lyhyeksi jäänyt, traaginen elämä taulujen ulkopuolella? Miten rohkeasta, taiteilijan urasta haaveilevasta karjalaistytöstä tuli Mirri? Olen iloinen siitä, että tämä kirja on olemassa. On tärkeää, että miehensä armottomaan varjoon jäänyt taiteilijanainen saa vihdoin valokeilan itseensä, ja muutamia sitkeitä harhaluuloja hänen hahmostaan voidaan rehellisesti kumota. Helmi Vartiainen ansaitsee paljon enemmän kuin tulla muistetuksi pelkkänä tyhjäkatseisena Mirrinä. Vaikka kirja on kiinnostava, sen isoimpana ongelmana on se, että varmoja lähteitä Vartiaisen lyhyestä elämästä on melko vähän. Tarinaan jää siis väkisinkin aukkoja, joita täydennetään arvailulla ja spekulaatiolla. Tätä oli välillä ärsyttävää lukea, vaikka ymmärränkin syyt, miksi tähän päädyttiin. Kysymyksiä jäi jonkin verran ilmaan muutenkin, esimerkiksi Sallisen toiseen avioliittoon liittyen: kuinka paljon Helmin varjo vaikutti sen taustalla? Tiedonjanoni Helmi Vartiaisen suhteen ei tyydyttynyt täysin, eikä se tietysti olekaan mahdollista, mutta vähän turhautunut olo tästä jäi. Väkisinkin tuli mieleen Anna Kortelaisen Virginie!, joka ei spekuloinnillaan ja aukkoisuudellaan muistaakseni ärsyttänyt niin paljon. Toki olemassaolevan ja lähteenä käytettävän faktatiedon määrä on näissä kahdessä kirjassa hyvin erilainen. On ehdottoman tärkeää nostaa miesten varjoon jääneitä ja jätettyjä naisia esiin, mutta samaan aikaan alan olla jo vähän kyllästynyt lukemaan aina saman narratiivin taiteilijapariskunnista, joista toinen osapuoli dominoi toista. Onko terveemmistä ja tasapainoisemmista taiteilijapareista kirjoitettu kirjoja? Sellaisiakin taitelijaparisuhteita nimittäin takuulla on. 

 

En ollut lukenut Tommy Tabermannia pariin vuoteen, joten korjasin kirjaston runohyllyllä tilanteen ottamalla Veren sokerin matkaani. Tabermann on tässä kokoelmassa oma itsensä, hyvässä ja pahassa. Yhdellä sivulla saattaa olla kaunis ja koskettava rakkausruno, ja seuraavalta sivulta ilmestyykin sitten suuseksiä harrastava mehiläinen ja siemensyöksyn personifikaatio. Ok, Tommy, ok. Jotkut pidemmät kokonaisuudet Veren sokerissa olivat raskaita ja epäkiinnostavia, mutta esimerkiksi Ajoista ja Kuudesta kyyneleestä pidin kovin, ja monet muutkin runot olivat hyviä. Bagdad spa yllätti poliittisuudellaan, eikä se oikein tuntunut istuvan kokonaisuuteen, vaikka sinänsä siitä pidinkin. Se muistutti minua Tabermannin esikoisteoksesta Ruusuja Rosa Luxemburgille, jossa oli myös poliittisia teemoja. Pidän Tabermannissa erityisesti siitä, miten häpeämättömän voimakkaasti hän tuo tunteet esiin. Ei säästele vaan päästelee, niin sanotusti. 

 

 

*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:  

12. Kirjan nimestä ei voi päätellä, millä kielellä kirja on kirjoitettu: Marilyn Monroe

21. Kirjassa käydään museossa: Tukaattityttö

41. Kirjan kansi tai nimi on mielestäsi kaunis: Sairas tyttö tanssii 

 

Heinäkuu kului arkisin töissä ja viikonloppuisin reissussa. Reissasin viikonloppuisin Suomea pitkin ja poikin, ja ohjelma oli vähemmän yllättävästi kulttuuripainotteista: museoita ja teatteria. Töissäkin onneksi vauhti vähän hiljeni, kun väki jäi suurimmaksi osaksi kesälomille. Lisäksi heinäkuussa sain useammankin kerran vieraita kylään ja paistoin parikin kertaa lettuja uudella lettupannullani, jonka ostin kirpparilta neljän euron hintaan! Parhaat käyttämäni neljä euroa hetkeen. 

 

 

Kuukauden biisi on Scandinavian music groupin Missä olet Laila. Ostin SMG:n samannimisen albumin levykirppikseltä, ja sain taas muistutuksen siitä, miten ihana levy onkaan kyseessä. Missä olet Laila on kaunis päätöskappale levylle, joka kertoo oman tulkintani mukaan surusta ja siitä selviytymisestä. Siinä on loppukesän kaihoisuutta ja surullisuudesta huolimatta pieni toivonkipinäkin. 

Kesäkuun luetut 2026

Kesäkuussa 2026 luin 10 kirjaa (2494 sivua, 7 h 43 min), joista kuusi oli spefiä, yksi näytelmä, kaksi sarjakuvaa, neljä uusintaa, yksi äänikirja ja yksi englanniksi luettu.

Knutson, Gösta: Pekka Töpöhäntä Amerikassa (Pekka Töpöhäntä #3) 76 s. [U]

Virtanen, Rauha S.: Ruusunen 268 s. 

Adams, Douglas: The original Hitchhiker's guide to the galaxy radio scripts 270 s. 

Rosa, Don: Kadonneen kirjaston vartijat ja muita Don Rosan parhaita 180 s. [U]

Enoranta, Siiri: Keskusteluja kukkasten kanssa 332 s. 

Montgomery, L. M.: Vanhan kartanon Pat (Pat #1) 365 s. [U]

Lundberg, Ulla-Lena: Marsipaanisotilas (Petter Kummel #1) 642 s. 

Rosa, Don: Musta ritari ja muita Don Rosan parhaita 176 s. [U]

Myllymäki, Maisku: Valvoja 7 h 43 min [K] 

Perkiö, Annika: Perhoshuuto 185 s.  

kotimaisia: 5

käännöskirjoja/luettu englanniksi: 5

omasta hyllystä: 4

kirjastosta: 5

muualta: 1

 

Jatkoin Pekka Töpöhäntä-kirjojen uudelleenlukua. Pekka Töpöhäntä Amerikassa (suom. Terttu Liukko) kertoo nimensä mukaisesti siitä, kun Pekan perhe lähtee Amerikkaan isän töiden vuoksi, ja Pekkakin pääsee mukaan matkaan. Matkalla Pekka kohtaa monia uusia kissatuttavuuksia, joista osa on mukavia, osa kuuluu hurjiin Gangsterikissoihin, jotka yrittävät kovasti juonia Pekan pään menoksi. Ja siinpä se juoni oikeastaan kokonaisuudessaan on. Tämä on sarjan heikoin lenkki, tähän mennessä ainakin. Juoni toistaa itseään koko ajan ja muuttuu aika nopeasti tylsäksi. Pekan sinisilmäisyys on uskomatonta, samoin se, että hän ei tosiaankaan opi tekemistään virheistä. Lisäksi n-sanaa heitellään hyvin huolettomasti ympäriinsä, ja vaikka sen voi osittain laittaa ajankuvan piikkiin (kirjailija on selkeästi tarkoittanut hyvää, sillä Pekan suulla hän puuttuu rasismiin useamman kerran), ei se oikein kissamaailman kontekstissa toimi. Ehkä Pekan seikkailut toimivat paremmin kotimaan kamaralla. 

 

Rauha S. Virtasen Selja-sarjan luin jo lapsena, mutta muut hänen teoksensa jäivät silloin lukematta. Ruususta muistan pyöritelleeni kädessäni kirjastossa, mutta sitten minulle kommentoitiin, ettei se ole ikäiselleni sopivaa luettavaa, joten jätin sen hyllyyn. Seljojen uusintaluvun myötä kiinnostus muihinkin Virtasen teoksiin heräsi, ja totesin, että ehkä olen 26-vuotiaana vihdoin tarpeeksi vanha lukemaan Ruususen :D Ruusunen kertoo kirjailijan urasta haaveilevasta abiturienttityttö Niinasta, jonka naapuriin muuttaa kolmihenkinen Rannikon perhe. Perheen isä, kirjailija Antti, nousee Niinan silmissä heti puolijumalan asemaan, ja pian käy ilmi, että Anttikin on kiinnostunut Niinasta, eikä vain mentoroitavana kirjailijanalkuna. Voi miten toivoisinkaan, että tarinat teinityttöihin hullaantuvista aikuisista miehistä eivät olisi ajankohtaisia edelleen! Valitettavasti Ruususenkin tarina voisi (joitain aikakauteen kiinnittyneitä juttuja lukuun ottamatta) tapahtua myös melkein 60 vuotta kirjan julkaisunkin jälkeen. Onneksi kertojanääni ei itse moralisoi Niinan toimintaa, vaan antaa nuorelle tytölle tilaa tehdä omia virheitään. Vaikka yhteisö Niinan tuomitseekin, kertojan syyttävä sormi ei missään kohdassa varsinaisesti kohdistu häneen, kuten ei kuulukaan. Antin kohtelu sen sijaan tuntuu vähän liian hellävaraiselta. Virtasen sujuvaa teksti on ilo lukea, ja oli hauskaa, kun tekstiin oli ripoteltu kirjoitusaikakauden slangia. Huolimatta siitä, että tämänkin tarinan on lukenut eri muodoissa monta kertaa, jännite kantoi loppuun asti. Lukiessani huomasin ärsyyntynväni lähes kaikkiin henkilöhahmoihin, enkä oikein tiedä, oliko se hyvää ärsyyntymistä vai ei. Tuiren suuri rooli vei ehkä vähän fokusta pois pääjuonesta, mutta ehkä kokonaisuudesta olisi tullut liian painostava, jos se olisi keskittynyt vain Niinan ja Antin suhteeseen. Painostavia ja hiertäviä perhedynamiikkoja Virtanen tosissaaan osaa kirjoittaa, sen huomasi esimerkiksi Virva Seljan yksityisasiaa lukiessa! Virtasen muu tuotanto kiinnostaa edelleen, ehkäpä hankin sitä luettavakseni lisää. 

 

Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille on minulle hyvin rakas ja tärkeä teos, eikä tämä tule todennäköisesti yllätyksenä kellekään, joka blogiani on pidempään lukenut. Minut tuntevat tietävät myös sen, että vannon tämän tarinan formaateissa kuunnelman nimeen, joka on mielestäni paras versio tarinasta. Se on myös tarinan alkuperäinen muoto: kuunnelmaksi kirjoitettu sarja kirjoitettiin kirjamuotoon vasta myöhemmin. Pari vuotta sitten ostin itselleni englanninkielisen kuunnelman alkuperäiset käsikirjoitukset sisältävän kirjan, ja toukokuussa, pyyhepäivän kunniaksi, aloitin sitä lukemaan. Lukeminen venyi vähän kesäkuun puolelle, mutta se ei onneksi haittaa. Olen kuunnellut kuunnelman suomenkielistä versiota niin paljon, että varsinkin ensimmäiset jaksot ovat jääneet hyvin syvälle aivopoimuihini. Siksi pystyin aika hyvin vertailemaan alkuperäisiä kuunnelmakäsikirjoituksia suomenkieliseen sen kummemmin jälkimmäisiä tarkastamatta :D Mielenkiintoista onkin, että vaikka suomalainen versio on hyvin suora adaptaatio, jotkut pienet jutut ovat kuitenkin erilaisia. Esimerkiksi jotkut poistetut repliikit ovat mielestäni suomiversiossa mukana, ja eräs juonenkäänne on kokonaan erilainen. Lisäksi esimerkiksi maininta Katastrofialue-bändistä puuttuu alkuperäisteoksesta kokonaan. Vertailun lisäksi tätä kirjaa lukiessa tuotti iloa erityisesti parenteesit ja varsinkin efektien kuvaukset, joissa oli hyvin Adamsille tyypillistä huumoria. Lisäksi jokaisen jakson lopussa oleva huomautusten lista oli kiinnostavaa luettavaa ja hauska kurkistus kulissien taakse. Vaikka olenkin Linnunradan kuunnelmaformaatin ystävä, homma vähän hajoaa mielestäni loppua kohden, eikä Bronttitallin tapahtumat ole oikein enää samalla tavalla vetäviä kuin ensimmäiset osat. Toki se saattaa johtua työskentelytavoistakin: Adamsin tyyli tuoda käsikirjoitukset äänitysstudioon viime tipassa tulee useamman kerran esiin. Alkuperäinen kuunnelma on 12 jakson mittainen, ja nämä kaikki jaksot ovat tämän kirjan kansien välissä. Adamsin kirjoihin perustuvat kuunnelman jatko-osat on Britanniassa tehty vasta 2000-luvun puolella, mutta Suomessa tehtiin jo 1990-luvulla omat versiot. Olisi kiinnostavaa vertailla näitä! 

 

Puhuin toukokuun koosteessa siitä, miten innostuin lukemaan Don Rosan ankkasarjakuvia uudelleen, ja sama meno jatkui myös kesäkuussa. Kadonneen kirjaston vartijat (suom. Jukka Lindfors, Markku Saarinen ja Pekka Tuliara) oli meillä kotona omana, kun olin lapsi, joten olen lukenut sen elämäni aikana ehkä n. 1000 kertaa, eikä siinä ole mielestäni yhtään huonoa tarinaa. Lemppareista lemppareimmat ovat nimitarinan lisäksi Nokanneulan tapaus, Mestaripuutarhuri, Pysähtyneisyyden aika ja Takaisin Xanaduun. Luin tällä kertaa kirjan tarkistetun juhlapainoksen, missä värityksiä ja käännöksiä on tarkennettu. Ymmärrän, miksi näin on tehty, mutta joitain ikonisia kuplatekstejä jäin vähän suremaan. 

 

Siiri Enorannan uusi kirja on minulle aina tapaus, ja hän onkin niitä harvoja kirjailijoita, joiden uutuudet ovat automaattisesti ostoslistallani, niin tälläkin kertaa. Keskusteluja kukkasten kanssa sijoittuu Viisjoen maahan, jossa maagiset koruleeliat kukkivat ja voimistavat paikallisten ihmisten taikoja. Xaskia opiskelee kukkia hoitavaksi leelittareksi ja elää ihanaa arkea rakastettunsa Naumin kanssa. Pilalle mennyt taika kuitenkin syöksee Xaskian rinnakkaistodellisuuteen, eikä hän tiedä, miten pääsisi taiastaan ulos. Olisko kylän uudesta tulokkaasta Sonasta apua? Tässä kirjassa oli paljon elementtejä, joista pidin. Viisjoen kulttuuri on kiinnostava, ja ilahduin todella paljon monisuhteisuuden kuvauksesta. Enorannan teoksissa on toki aina ollut monenlaisia ihmissuhteita, myös ei-monogamisia, mutta ihan tällaista representaatiota en muista hänen teoksissaan (tai paljon missään muussakaan) lukeneeni. Xaskian, Naumin ja Sonan suhteessa kommunikointi toimii (suurimman osan ajasta ainakin) ja pelisäännöt ovat yhteiset, mutta suhde ei ole aina ongelmaton, mikä on toki hyvin inhimillistä. Hahmot ovat kuitenkin niin ihastuttavan avoimia kommunikaatiossaan, joten heidän kanssaan ei tarvinnut repiä hiuksia päästään. Juonikin viihdytti, kyytiin pääsi helposti ja matka sujui ilman sen suurempia töyssyjä. Tämä oli kuitenkin mielestäni sitä vähemmän timanttista Enorantaa. Se ei tosiaankaan tarkoita, että kirja olisi ollut huono, enemmänkin ongelmaksi tuntui muodostuvan se, että odotin jotain vielä huimempaa visiota. Uniikkiudestaan huolimatta kirjan maailmassa, juonessa tai hahmoissa ei ollut suurta yllätyksellisyyttä. Lisäksi näkökulmahahmojen määrä tuntui vähän liialta näin lyhyeen kirjaan. Erään loppupuolen ison kohtauksen näkökulmahahmon valinta oli myös jotenkin outo, eikä antanut kohtaukselle sen ansaitsemaa painoarvoa. Epilogikin tuntui suurimmaksi osaksi turhalta: ei jokaisen hahmon tarinaa olisi tarvinnut vetää yhteen. Keskusteluja kukkasten kanssa on kuin peilikuva Keuhkopuiden unelle. Siinä missä Keuhkopuiden uni on synkkä ja dekadenttinen, Keskusteluja kukkien kanssa on valoisampi ja vaaleanpuinaisempi. Julma ja painostava tunnelma on vaihtunut kepeyteen ja luonnonläheisyyteen, mutta syvä, jopa fyysinen luontoyhteys ja halu vaikuttaa luonnon toimintaan ovat samankaltaisia. Lisäksi tässä oli selvä yhteys myös Maailmantyttäriin utopian ja vaaleanpunaisen väriteeman myötä.

 

Myös Montgomeryn uudelleenluku jatkui, tällä kertaa vuorossa oli Vanhan kartanon Pat (suom. Sisko Ylimartimo). Kirjan sankaritar on nuori Patricia "Pat" Gardiner, jonka elämää kirjassa seurataan seitsemänvuotiaasta aikuisuuden kynnykselle. Pat rakastaa kotiaan, Silver Bushia, perhettään ja taloudenhoitajatar Judyn kertomia hurjia tarinoita. Hän ei tahtoisi minkään ikinä muuttuvan, mutta valitettavasti elämä näyttää kerta toisensa jälkeen, että Patin hartain toive kaiken pysymisestä ennallaan ei tule toteutumaan. Annojen ja Runotyttöjen ohella Vanhan kartanon Pat on ollut isoin lapsuudensuosikkini Montgomeryltä. Olen saanut kirjan lahjaksi, kun olen ollut 10-vuotias ja lukenut sen sen jälkeen monta kertaa. Olikin vähän pelottavaa tarttua kirjaan yli 10 vuoden tauon jälkeen, mutta en onneksi joutunut pettymään. Olin unohtanut paljon, joten lukukokemuksessa oli melkeinpä jotain uuttakin. Kirja on episodimainen, kyllä, mutta kokonaisuus on kuitenkin jotenkin selkeämpi kuin vaikkapa Marigoldin lumotussa maailmassa. Kiinnitin tällä lukukerralla huomiota erityisesti siihen, miten taustaroolissa yllättävän merkittävätkin hahmot ovat. Patin äiti ja hänen rakas ystävänsä Bets ovat kyllä mainintojen tasolla läsnä, mutta loppujen lopuksi heidän toimintaansa Patin kanssa näytetään hyvin vähän, eikä heistä saa lopulta kauhean paljon irti. Toisaalta sitten vahvimmat hahmot, Jingle, Judy ja Pat itse, ovat todella vahvoja. Montogomeryn lähes kaikissa sankarittarissa taitaa olla ainakin yksi piirre, johon samaistun, ja Patia ja minua yhdistää se, että muutokset ovat vaikeita. Oma suhtautumiseni ei (ainakaan enää) ole ehkä yhtä jyrkkä kuin Patilla, mutta ymmärrän silti hyvin hänen tuskansa muutosten edessä. Sisko Ylimartimon loppusanat ovat kiinnostavat, kuten aina. Tarkistin muuten Project Gutenbergistä, että kolmen pisteen runsas käyttö on ihan ehtaa Montgomeryä, joten suomentaja säästyy niiltä moitteilta, joita annoin Janen ja saaren kutsun kohdalla. Judyn murretta oli välillä vähän raskas lukea, mutta siinäkin tehdyt ratkaisut ovat ehkä perusteltavissa. Kirjan jatko-osa on minulla jo luvussa, mutta sen olen lukenut vain kerran, enkä muista siitä juuri mitään. 

 

Luin joululomalla Ulla-Lena Lundbergin Jään. Vasta kirjan luettuani minulle selvisi, että kyseessä on itse asiassa sarjan toinen osa, joten lainasin sitten Marsipaanisotilaan (suom. Leena Vallisaari) kirjastosta. Kirja kertoo suomenruotsalaisesta Kummelin perheestä toisen maailmansodan aikana. Neljästä lapsesta esikoinen, papiksi opiskeleva Petter, ei terveytensä vuoksi pääse sotaan, vaan jää kotirintamalle sotilaiden ja siviilien toiveiden ja odotusten ristituleen. Veljeksistä nuoremmat, kyyninen Frej ja perheen lempilapsi, hemmoteltu Göran lähtevät rintamalle, ja kuopus Charlotte ei anna sodan juuri vaikuttaa huolettomaan elämäänsä. Sotavuodet ovat monesta syystä raskaita, eikä toivoa rauhasta aina juuri näy. Tulipahan luettua, oli melkoinen tuskien taival kahlata tämä 600-sivuinen tiiliskivi läpi. Lundberg käyttää tässä samanlaista "etäistä" kirjoitustyyliä kuin Jäässä, mutta siinä missä eristyneisiin saarimaisemiin se sopi, Marsipaanisotilaassa se etäännytti hahmoista ja tapahtumista liikaa. Aika nopeasti tajusin, että en välitä hahmoista pätkääkään, eikä minua kiinnosta, mitä heille tapahtuu. Sinänsä omituista, sillä pidin esimerkiksi Petteristä valtavan paljon Jäässä! Toisaalta Marsipaanisotilas keskittyy pääosin rintamalla oleviin veljiin, ja kotirintama jää pienempään rooliin. Edellämainituista syistä johtuen kirja oli kuitenkin melkoista tervanjuontia. Suomenruotsalainen näkökulma sotiin oli kiinnostava, harvemmin olen siitä lukenut. Pidin myös kielenkäytöstä ja esimerkiksi koulutaloon liittyvistä vertauskuvista, mutta mitään wau-hetkiä kirja ei ihmeemmin tarjonnut. Ruokanäkökulma oli hauska lisä, ja onkin ehkä se asia, mikä tästä jäi voimakkaimmin mieleen. Aionko lukea Lundbergia vielä lisää? En tiedä. Ehkä joskus, mutta en ihan heti ainakaan. 

 

Don Rosan Musta ritari (suom. Jukka Lindfors ja Jukka Heiskanen) sisältää hyvin monta vuosipäivätarinaa, kuten Rosa myös esipuheessaan itse huomioi: kokoelma sisältää mm. Roope Ankan ja Hannu Hanhen pyöreiden vuosien kunniaksi julkaistut tarinat. Ne ovat sen verran hyviä, että kirjassa olevat aarteenetsintätarinat jäävät ankarasti niiden varjoon, vaikka vallan kivoja nekin ovat. Nimitarina on myös oikein riemastuttava! Muita lemppareitani ovat Kaikkein mieluisin lahja, K.A.S.V.A.T.U.S.O.P.P.I.A ja Kolmoistikliaisen merkki. 

 

En muista, missä törmäsin Maisku Myllymäen Valvojaan, kirjasomessa kai. Museotyöntekijän näkökulma kiinnosti kovasti, joten otin kirjan kuunneltavakseni. Yhdenpäivänromaani kertoo Maiasta, joka työskentelee museovalvojana. On veistosnäyttelyn viimeinen päivä, ja museossa vilisee ihmisiä. Unettomuudesta kärsivä Maia ei ole nukkunut päiväkausiin, ja taistellessaan pitkän työpäivän läpi hän käy mielessään läpi myös näyttelyn avajaispäivänä alkanutta rakkaussuhdettaan Peteriin. En oikein tiedä, mitä Valvojasta ajattelen. Tykkäsin museokuvauksista tosi paljon, ja olin aivan innoissani, kun kirjassa puhuttiin näyttelyiden rakentumisesta, ihmisten käytöksestä museoissa, museotyöntekijöiden arjesta ja niin edelleen. Sen sijaan rakkaussuhteen kuvaus ei niinkään kiinnostanut, ja se oli kuitenkin kirjassa pääfokuksessa :D Peter oli sietämätön typpi, ja ärsytti, miten sinisilmäisesti Maia häneen suhtautui (vaikka loppupuolen paljastukset saivatkin vähän epäilemään tätä). Myllymäki kirjoittaa sujuvasti ja lukeminen oli miellyttävää, mutta jotain tästä jäi puuttumaan, tai sitten jotain oli liikaa. Enemmän museota ja vähemmän rakkautta, kenties :D Ärsytti myös epämääräinen etäännyttäminen, kun oli kuitenkin päivänselvää, että kirja sijoittui Helsinkiin. Somekritiikki tuntui jotenkin väsähtäneeltä, eikä tuonut kirjaan juurikaan mitään uutta. Loppu jätti vähän hämmentyneeseen mielentilaan. Enkö nyt vain tajunnut jotain, vai miksi hahmot sitten toimivat niin kuin toimivat? Jotenkin tästä tuli mieleen Emilia Karjulan Kuningatar Mab, vaikka loppujen lopuksi näissä ei ehkä ollutkaan kauhean paljon samaa.  

 

Annika Perkiön Perhoshuuto on niin ikään ollut kirjasomessa isosti näkyvillä, ja sitten se kulkeutui kesäkämppikseni kirjastokassissa kotiin, joten tartuin tilaisuuteen ja luin kirjan. Kirja kertoo lukioikäisestä Tytistä, joka ei oikein koe kuuluvansa omaan elämäänsä. On fribeegolffaava poikaystävä Joonas, josta Tytti ei edes erityisemmin pidä, ja vanhemmat, jotka yrittävät kovasti tunkea Tyttiä johonkin sellaiseen muottiin, johon hän ei mahdu. Eräänä keväisenä päivänä Tytti löytää metsästä kummallisen kiven ja pian sen jälkeen menninkäistyttö Ruun. Tytön ja menninkäisen välille syntyy ystävyys, ehkä jotain muutakin, mutta taustalla päilyy Ruun menneisyyden uhat. Viihdyin Perhoshuudon parissa oikein hyvin. Jäin kaipaamaan syvempää maailmanrakennusta: miten ihmisten ja menninkäisten rinnakkaiselo käytännössä toimii? Mikä ihmisiä ja menninkäisiä yhdistää, mikä erottaa, ja miten tällainen yhteiskunta ylipäätään pyörii? Toisaalta tällaisena kesäkirjana se toimi tällaisenaankin ihan tarpeeksi hyvin. Kielellisesti kirja oli vallan mainio, pienet huomiot elämästä ja ihmisyydestä olivat osuvia myös. Jännite kantoi hyvin, ja viimeinen kolmasosa tulikin hotkaistua yhdeltä istumalta. Loppuratkaisu tuntui joiltain osin vähän kiirehdityltä, mutta tunteisiin se meni silti. 

 

*********

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

42. Kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä: Marsipaanisotilas (sisältää sivutolkulla jatkuvan kohtauksen, jossa kaikki dialogi on saksaksi! Kontekstissaankin jokseenkin älytön ratkaisu, jos minulta kysytään)

43. Uusin kirja lempikirjailijaltasi: Keskusteluja kukkasten kanssa

49. Kirja on julkaistu vuonna 2026: Perhoshuuto 

 

Kesäkuu alkoi oikein mukavissa merkeissä, nimittäin kesälomalla! Lomani kesti huikeat kaksi viikkoa ja sen aikana pääosin reissasin ja näin kavereita. Yritin myös ottaa muuten vain rennosti kotona. Loma loppui ja arki alkoi, ja töissä oli taas tavanomaisen tympeää ja tuttua härdelliä, tulipaloja siellä täällä. Juhannusta vietin opiskelukaupungissa, mutta olen myös tehnyt nykyisessä kotikaupungissani kesäjuttuja, kuten kesän ämpärilistassa haaveilinkin. Kesäkuu toi mukanaan myös kaksi iloista kirjoittamisuutista: yksi novellini julkaistaan lähitulevaisuudessa ja toinen teksti pääsi erään kirjoituskilpailun top kymppiin! 

 

 

Kuukauden biisi on Enkelin Tipitii. Löysin tämän viime kesänä jonkun tutun somepostauksesta ja lisäsin sen välittömästi Kökar-soittolistalleni (minne se toki sopikin kuin nenä päähän, onhan sillä saarella valtavat määrät lintuja). Kesän tullessa biisi kaivautui jälleen soittolistojen uumenista korvakäytäviini. Kansanmusameno ilahduttaa, samoin riemukas lintulaulelu! 

Toukokuun luetut 2026

Toukokuussa 2026 luin yhdeksän kirjaa (2088 sivua), joista kolme oli spefiä, kaksi tietokirjaa, neljä sarjakuvaa ja kolme uusintaa.

Kallas, Aino: Päiväkirja 1907-1915 369 s. 

Jokelainen, Jessi: Femokratia 126 s. 

Meresmaa, J.S.: Noidanlanka 320 s. 

Vik, Merri: Varo aaveita, Lotta! (Lotta #30) 135 s. 

Herr, Luke & Viljakka, Siiri: Kaurisjahti 75 s.  

Eugenides, Jeffery: Virgin suicides – kauniina kuolleet 287 s. 

Montgomery, L. M.: Sininen linna 280 s. [U]

Rosa, Don: Roope Ankan elämä ja teot 272 s. [U]

Rosa, Don: Roope Ankan elämä ja teot 2: Kaikki lisäseikkailut 224 s. [U] 

 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 6

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 8

muualta: 0

 

Luin viime syksynä Aino Kallaksen päiväkirjojen ensimmäisen osan, josta en ihmeemmin innostunut, mutta ajattelin kuitenkin antaa vielä toisen mahdollisuuden. Ja onneksi annoin, koska tämä vuosien 1907-1915 päiväkirja kosketti kyllä syvältä! Kallas tuskailee näissä päiväkirjoissa avioliittonsa kanssa, viettää aikaa keuhkotautiparantolassa ja pohtii paljon kirjallista uraansa.Vaikka oman elämäni puitteet ovat hyvin erilaiset kuin yli sata vuotta sitten eläneen kirjailijan ja perheenäidin, moniin tunnekokemuksiin pystyin samaistumaan. Kallas kirjoittaa koti-ikävästä, vaikeista suhteista ihmisiin, rakkaudenkaipuusta ja kirjoittamisesta, ja monet näistä ajatuksista voisi olla omasta kynästäni peräisin. Tuntuu jotenkin lohduttavalta tuntea tällaista sielunyhteyttä johonkin menneisyyden ihmiseen. Yllätyin muuten siitä, miten vähän ensimmäisen maailmansota päiväkirjassa näkyy. Ehkä siitä ei ole haluttu kirjoittaa, tai sitten sen vaikutukset Kallasten elämässä ovat oikeasti olleet suhteellisen pienet, mutta välillä ehdin melkein unohtaa, että sota on meneillään. 

"Veltto, työkyvytön, nautinnonhaluinen, rakkaudenkipeä — niin olen. Jos voisinkin luoda, elää taiteessa, mitä minun ei ole suotu elää elämässä!" (1.5.1915) 

 

Jessi Jokelaisen Femokratiaa on näkynyt paljon kirjasomessa. Sarjakuva kertoo siitä, mikä on naisen asema suomalaisessa yhteiskunnassa ja politiikassa. Spoileri: ei edelleenkään hyvä, vaikka Suomi antoi ensimmäisien joukossa naisille äänioikeuden ja mahdollisti myös eduskuntaan ehdolle asettumisen. Silti misogyninen yhteiskunta ajaa naiset ahtaalle, ja sen antamat kapeat sukupuoliroolit muodostavat ahtaan häkin. Verratkaapa huviksenne, kuinka paljon Petteri Orpon vapaa-ajan toiminnasta on uutisoitu verrattuna Sanna Mariniin.... Femokratia ei varsinaisesti opettanut minulle uusia asioita, koska elän nuorena naisena tässä yhteiskunnassa, jolloin monet sarjakuvassa esitellyt asiat olivat tuttuja joko omastani tai jonkun tuttuni elämästä. Tästä huolimatta tykkäsin teoksesta kovasti! Piirrustustyyli on hieno (kaikki tehty käsin!), ja Jokelaisen yhteiskunnallinen kynä terävä. Huumorikin upposi minuun tehokkaasti. Kokonaisuus on eheä, ja vaikka punainen lanka välillä vähän sotkeutuu (olkoonkin, että syrjintä ja patriarkaatti liittyy lopulta kaikkeen), paketti pysyy kasassa. Odotankin innolla, mitä Jokelainen seuraavaksi tekee tällä saralla! Mietin kuitenkin teoksen kohderyhmää. Tarttuvatko kirjaan ne, joiden siihen toivoisi tarttuvan? Karkottavatko vaaleanpunainen kansi ja feminismiin viittaava nimi sellaiset lukijat, joille aihe on punainen vaate, mutta jotka voisivat mahdollisesti tehdä ongelmille jotakin? 

 

J.S. Meresmaan uusin teos Noidanlanka sijoittuu Kernoksen valtakuntaan. Syväharjussa asuva Nooa on helmenkuiskaajien sukua. Nooan perhettä ovat koetelleet viime vuosina äidin vammautuminen ja isän joutuminen vankilaan, mutta hetken aikaa onni näyttää kääntyvän, kun Nooa kuiskaa ensimmäisen helmensä. Synkät pilvet tummentavat taivaan nopeasti, kun Nooan isosisko Midja sairastuu surmiaistautiin. Nooan on lähdettävä Syväharjusta isoon kaupunkiin Paulavaan hakeakseen Midjalle lääkettä ja pelastaakseen koko perheensä elinkeinon. Olipas kiva lukea hyvää perusfantasiaa! Pidin kovasti kirjassa kuvatusta lankataikuudesta, joka kietoutuu vielä ensinäkemää syvemmin maailman rakenteisiin. Maailma on muutenkin kiehtova ja selvästi paljon syvempi kuin tämä kirja näyttää. Helmenkuiskaus oli myös kiinnostava konsepti, josta olisin halunnut kuulla lisää, mutta se jäi loppujen lopuksi aika pieneen rooliin, kun otti huomioon, miten tärkeässä osassa se Nooan elämässä on. Pidin monista yksityiskohdista kirjassa, kuten Suolakurkku-rupikonnasta, joka oli ehdottomasti eräs lempiasioistani koko teoksessa. Vaikka kirjassa oli varsinkin alkupuolella melko rauhallinen tahti, jännitteet rakentuivat hyvin, ja sivut kääntyilivät vaivattomaan tahtiin eteenpäin. Loppuratkaisu tuli tosin jotenkin aivan liian nopeasti ja helposti eteen, ja ainakin yksi Tšehovin ase jäi laukeamatta.Vaikka Kernos on oma maailmansa, joka toimii omilla säännöillään, se silti sekoittui päässäni helposti Meresmaan Rauniara-duologiaan (1 & 2). Jotenkin kirjoissa oli hyvin paljon samoja elementtejä, mutta Rauniara-duologia tuntui jotenkin kehittyneemmältä ja kunnianhimoisemmalta. Cozyssä ja pienen mittakaavan fantasiassa ei ole mitään pahaa, mutta Noidanlanka tuntui jäävän häiritsevän epämääräisesti jonnekin cozyn ja eeppisemmän välimaastoon. Nämä asiat jäivät harmittamaan muuten ansiokkaassa kirjassa. Sen itsenäinen jatko-osa Metsänkorva on kuitenkin ehdottomasti lukulistallla! 

 

Lottien lukeminen jatkui taas parin kuukauden tauon jälkeen (edelliset osat täällä). Varo aaveita, Lotta! (suom. Anna-Liisa Haakana) sisältää taas aimo annoksen Lotan ja Giggin vauhdikkaita kesälomaseikkailuja. Tytöt oivaltavat, että he ovat tunteneet toisensa 10 vuotta ja päättävät juhlistaa pyöreitä vuosia pienellä matkalla. Onnekkaan sattuman kautta he pääsevät Tanskaan asti Lotan isän pomon kyydissä, ja useiden uusien sattumusten kautta he seikkailevat muun muassa kummituslinnassa. Tapaavatpa he Kihara-Fridolfinkin, vähemmän yllättävästi :D Varo aaveita, Lotta! on varsin kiva kesälomaseikkailu. Siinä on kaikista tapahtumista huolimatta mukavaa kiireettömyyden tuntua, mutta samalla yllätyksellisiä käänteitä. 

 

Kaurisjahti-sarjakuvaankin törmäsin somessa. Teos kertoo mystisestä saaresta, jonka kansalaiset ovat kuolleet, mutta joka on nykyään täynnä kauriita. Joukko sotilaita lähetetään saarelle tappamaan näitä eläimiä, heidän mukanaan herkkä, nuori Ensio. Saaren salaisuudet ovat kuitenkin ennalta-arvaamattomat. Piirrostyyli on mielettömän kaunis, ja tarinakin kiehtova. Fantasia- ja queer-elementit innostivat, mutta jokin tarinassa jäi vähän hähmäiseksi. Toisaalta esimerkiksi sanaton alkujakso oli mielettömän hienoa kerrontaa!

 

Virgin suicides (suom. Juhani Lindholm) on kirja, josta kuulin ensimmäistä kertaa varmaan 10 vuotta sitten (tai yli?), kun ystäväni sitä luki. Kirjan kiinnostava nimi jäi mieleeni, mutta koska olen (lukijanakin) toisinaan hyvin aikaansaamaton, se päätyi käsiini vasta nyt. Nimensä mukaisesti kirja kertoo naapurustosta, jossa Lisbonin perheen kaikki viisi tytärtä päätyvät teini-ikäisenä itsemurhaan. Tapahtumia seurataan naapuruston poikien näkökulmasta, jotka yrittävät kovasti ymmärtää, mitä Lisbonin talon suljettujen ovien takana tapahtuu. Odotukseni kirjaa kohtaan olivat todella korkealla. Odotin surullista, mysteeristä tarinaa tyttöydestä, kasvukivuista, ahtaista sukupuolirooleista ja mielenterveydestä, mutta jouduin pettymään. Idea on kiinnostava, ja ehdin innostua myös me-kertojasta, johon törmää hyvin harvoin. Loppujen lopuksi kuitenkin tuntui, ettei tästä saanut ihan hirveästi irti tästä. Mieskatseen määrä ällötti. Vaikka se on kontekstissa ymmärrettävää, ei se ollut vähemmän vastenmielistä lukea. Kirja ei tuntunut loppujen lopuksi avaavan Lisbonin tyttöjen tai edes kertojien elämää juurikaan. Ehkä se oli tarkoitusenmukaista, mutta ei minun tarvitse tästä asiasta pitää :D Plussaa kirjassa oli se, että luin sen vähän reilussa vuorokaudessa ja ajattelin sitä melko lailla koko ajan myös lukemisen ulkopuolella. Kuvailuiltaan tämä oli myös hieno, ja useassa kohdassa näin myös sen, mitä tämä olisi voinut olla, jos tarina olisi kerrottu toisella tavalla. Elokuva kiinnostaa kyllä. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten se käsittelee kertojaratkaisua (ja vaikuttaako naisohjaaja yleisesti tunnelmaan). 

 

Montgomeryn tuotannon uudelleenluku etenee hitaasti mutta varmasti: tällä kertaa vuorossa oli Sininen linna (suom. A. J. Salonen). Kirjan sankaritar Valancy Stirling on 29-vuotias, ruma ja harmaa vanhapiika, sukunsa alistama hiirulainen. Elämä on kurjaa ja toistaa itseään päivästä ja vuodesta toiseen, ja Valancyn ainoana lohtuna on kuvitelma Sinisestä linnasta, jonka valtiatar hän on ja jossa häntä odottaa komea kosija. Kun hän saa kauhukseen kuulla, että hänellä on elinaikaa jäljellä mahdollisesti vain vuosi, hän tekee päätöksen elää, tarkoitti se sitten mitä tahansa (esimerkiksi sukulaisten tunteiden loukkaamista). Olin lukenut kirjan viimeksi teininä ja rakastanut sitä jo silloin, mutta kas vain kummaa, miten paljon paremmin tämä upposi reilut 10 vuotta myöhemmin, kun olen huomattavasti lähempänä Valancyn ikää. Kirjassa oli paljon sellaista, minkä olin kokonaan unohtanut, ja riemastuinkin siitä, miten paljon kirjassa oli aikakaudelle "epäsoveliasta" käytöstä. Se tuntui raikkaalta tuulahdukselta nykylukijastakin! En tosin tiedä, pitäisikö olla huolissaan siitä, että normikoodisto on muuttunut sadassa vuodessa niin vähän, että sain lukijana tällaisen tunteen... Pidän kamalan paljon Valancystä henkilönä, ja toivoin hänelle lukiessani pelkkää hyvää. Montgomeryllä on jälleen hahmogalleria täynnä herkullisia ihmishahmoja, joita joko rakastaa tai rakastaa vihata. Luonnonkuvauksessa Montgomeryn kynä on ehkä runsaimmillaan, mutta luonnon kauneudesta hurmaantunut, jopa humaltunut kerronta sopii täydellisesti kirjaan, jossa Valancyn tärkeää todellisuuspakoa ovat Sinisen linnan lisäksi John Fosterin luontokirjat. En olisi toivonut tämän kirjan koskaan loppuvan. Se on ehdoton helmi Montgomeryn tuotannossa, ja paras uusintalukukokemus tällä kierroksella (tähän asti ainakin)! 

 

Luettuani helmikuussa Katja Kontturin kirjan Ankkalinna – portti kahden maailman välissä minuun iski vastustamaton halu lukea Don Rosan sarjakuvia pitkästä aikaa. Aloitin Rosan "pääteoksesta", Roope Ankan elämästä ja teoista (suom. Jukka Lindfors ja Markku Saarinen). Nimensä mukaisesti teos kertoo Roope Ankan elämäntarinan ensilantin saamisesta siihen hetkeen, kun Roope esiteltiin suurelle yleisölle Carl Barksin Joulu Karhuvuorella -sarjakuvassa. Miten köyhän skotlantilaisperheen pojasta tuli maailman rikkain ankka? Olipa ihana lukea tätä pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta oli varmaan yli 10 vuotta! Tämä on kyllä yksi hienoimmista (Disney-)sarjakuvateoksista koskaan. Teos on runsas ja yllättävän liikuttavakin ryysyistä rikkauksiin -tarina, mutta samaan aikaan huumoria ei ole unohdettu, ja pari kertaa tirskahtelin ääneenkin. Roopen hahmokehitys on uskottavaa ja vaikuttavaa, ja kokonaisuus on loppuun asti mietitty. Visuaalinen tarinankerronta on myös hienoa. Olinkin unohtanut, miten paljon tavaraa Rosa saa mahtumaan ruutuihinsa :D Ihailen myös Rosan valtavaa taustatyötä sarjakuviaan varten ja yritystä saada kaikki Barksin tuotannon faktat osumaan yhteen tarinallisten ja historiallisten raamien kanssa. Erityisesti tykkään Rosan omista taustoituksista jokaisen luvun lopussa. Jokaisen pitäisi mielestäni lukea Roope Ankan elämä ja teot ainakin kerran elämässään! 

 

Luontevana jatkumona tähän oli tietysti Roope Ankan elämä ja teot 2: Kaikki lisäseikkailut (suom. Jukka Lindfors & Ville Viitanen). Se sisältää nk. B- ja C-osia, jotka joko täydentävät kokonaisuuteen jääneitä aukkoja tai sitten keskittyvät Roopen menneisyyteen jostain toisesta näkökulmasta. Minulla on tähän kirjaan liittyen mahdollinen kiistanalainen mielipide. Alkuperäinen Elämä ja teot -kokonaisuus on tietysti helmi ja huippu, sitä ei käy kiistäminen, mutta olen silti valmis väittämään, että tässä lisäosassa yksittäiset tarinat ovat parempia. Toki voidaan olla montaa mieltä siitä, kannattaako alkuperäistä arvostella tarina kerrallaan, kun kyse on kokonaisuudesta... Mielipiteeseeni saattaa hieman vaikuttaa se, että meillä oli nimenomaan tämä kakkoskirja kotona, kun olin lapsi, jolloin nämä tarinat ovat muodostuneet minulle läheisimmiksi kuin pääteos. Suosikkejani ovat edelleen ne tarinat, joista pidin lapsenakin: Ensilantin tarina, White Agony Creekin vanki, Yukonin sydämet ja Unelmoiden läpi elämän. Varsinkin White Agony Creekin vanki kosketti tosi syvältä, tuli pieni itkukin. Harva Aku Ankka -tarina on pystynyt samaan. Roopen ja Kultun tarina on vihollisista rakastavaisiksi -trooppeineen ja voimakkaine räytymisineen herkkua. 

 

 

*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

10. Kirjassa leikataan: Femokratia

16. Kirjailija on kirjoittanut sekä aikuisille että lapsille tai nuorille: Noidanlanka

29. Kirjan tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle: Roope Ankan elämä ja teot

 

Toukokuu jatkui hyvin samankaltaisissa merkeissä kuin melkein koko muukin kevät. Töissä on sen verran rankkaa ja haipakkaa koko ajan, että arkisin vapaa-ajasta menee suurin osa palautuessa. Onneksi kuukauteen mahtui pari pidempää viikonloppua, jotka eivät tosin välttämättä olleet kovinkaan palauttavia, mutta sitäkin mukavampia: minulla oli paljon ystäviä yökylässä ja mm. hankin vihdoin parvekkeelle kalusteet ja kukkia! Siellä olenkin viihtynyt vallan mainiosti kirjoja lukien, ei tekisi mieli lähteä sieltä pois ollenkaan. Pidän toukokuusta kovasti, on ihanaa, miten kevät äkkiä kiihdyttää vauhtia ja loikkaa kesän kynnykselle. 

 

 

Kuukauden biisi on Marinan Orange trees. Se on kesäbiisilistallani, ja sitä listaa tuli kuunneltua toukokuussa melkoisen paljon. Tämä ei ole Marinan paras biisi (tai edes paras levy), ja näin seitsemän vuotta julkaisun jälkeen ehkä vähän häiritseekin, miten tämä kuulostaakin vuodelta 2019 :D mutta tässä on silti ihanan kepeä ja kesäinen tunnelma. 

Kesän 2026 ämpärilista

On kesä! Tai ainakin kesän kynnys! Se tarkoittaa perinteisesti ämpärilistaa, joten tässä se tulee. 

 

Minulla on kesäkuun kaksi ensimmäistä viikkoa kesälomaa, mutta loppukesä kuluukin sitten töissä. Tiedän jo valmiiksi, että lomaltapaluun jälkeen töissä odottaa kauhea härdelli, mutta jospa energianmurusia riittäisi töiltä vapaa-ajallekin. 

 

Kesällä 2026 aion 

 

☀ uida ainakin kahdessa eri paikassa. Uiminen on jokakesäinen ämpärilistan kohta, ja tänäkin kesänä toivon sen toteutuvan. Uimapaikkoja on ainakin paljon enemmän kotini lähellä kuin opiskelijakaupungissa asuessani. Siksi vähintään kaksi eri uimapaikkaa on ihan mahdollinen rasti saavuttaa. 

 

☀ käydä kesäteatterissa. On parikin esitystä, jotka haluan nähdä! 

 

☀ syödä brunssia parvekkeella. Minulla on nykyisessä asunnossani parveke, ja olen pari viime viikkoa viettänyt siellä paljon aikaa. Haaveilen, että kesällä voisi syödä brunssin siellä. 

 

☀ käyttää Museokorttia. Hankin elämäni ensimmäisen Museokortin alkuvuodesta, ja olen sitä jonkin verran jo käyttänytkin, mutta kesän aikana toivottavasti reissaan muihinkin kaupunkeihin ja voin vinguttaa korttiani joka paikassa. 

 

☀ lukea Don Rosan sarjakuvia. Luettuani talvella Katja Kontturin Ankkalinna – portti kahden maailman välissä -kirjan innostuin kovasti ajatuksesta lukea Don Rosan sarjiksia pitkästä aikaa. Minulle tyypillisesti homma vähän karkasi käsistä ja nyt minulla on kirjastosta lainassa kaikki Rosan suomennetut kokoelmat :D Olen jo hieman aloitellut niiden lukemista, mutta siitä lisää sitten myöhemmin. Toivon lukevani paljon Rosaa kesän aikana! 

 

☀ jatkaa suurta Rodgers & Hammerstein -seikkailua. Muistatteko vielä tämän projektin? En suinkaan ole unohtanut sen olemassaoloa, vaikka se onkin ollut hieman jäissä. Olisi kuitenkin ilo jatkaa sitä. 

 

☀ tehdä kesäjuttuja uudessa kotikaupungissani. Muutin tänne syyskuussa, joten yhtäkään kesää en ole täällä kokenut. (Olkoonkin, että olen sukuloinut täällä monesti kesienkin aikana, mutta on se silti vähän eri asia.) Minulla on tätä varten itse asiassa erillinen lista, mutta se on kesäkämppikseni kanssa yhteinen, joten sitä en täällä sen kummemmin jaa. 

 

☀ kuunnella pari roikkumaan jäänyttä albumia. Nykyään suosikkiartistienkin albumit jäävät harmittavan usein kuuntelematta heti ilmestymisen jälkeen, joten minulla roikkuu parikin keväällä ilmestynyttä albumia kuuntelulistalla. 

 

☀ käydä lukupiknikillä. Kesien lempijuttu! Toivottavasti se toteutuu tänäkin vuonna. 

 

☀ ostaa Scrivenerin. Sen jälkeen, kun yliopiston Office-lisenssi päättyi vuosi sitten, olen kirjoittanut LibreOfficella. En tykkää siitä juurikaan, ja olen haaveillut ostavani kehutun Scrivenerin kirjoittamissovelluksekseni. Aikaansaaminen vain on niin kovin vaikeaa :D 

 

☀ saada JL:n editoinnin kunnolla vauhtiin. Sain läpiluvun loppuun huhtikuun alussa, ja olen siitä asti halunnut ruveta toden teolla editoimaan, mutta eteen on tullut elämä, laiskuus, työväsymys jne. Pitäisi tehdä ensin pari valmistelevaa toimenpidettä (kuten hiukan räjäyttää rakennetta ja rakennella sitä uuteen uskoon), mutta toivon, että kesän aikana pääsen ihan kirjoitushommiinkin, ja hommat etenevät taas. 

 

Mitä suunnitelmia teidän kesäänne kuuluu?

 

Viimekesäinen juhannussalko Kökarilla. Pari viime päivää on ollut ihan mahdoton saari-ikävä, mutta tänä kesänä en kyllä sinne asti taivu. 

Huhtikuun luetut 2026

Huhtikuussa 2026 luin 10 kirjaa (2118 sivua, 4 h 26 min), joista kahdeksan oli spefiä, kolme sarjakuvaa, yksi tietokirja, kaksi uusintaa ja yksi äänikirja.

 

Miyazaki, Hayao: Tuulen laakson Nausicaä 3 148 s. 

Kauppinen, Katri: Laulunpunojat (Laakso ja Aava #2) 254 s. 

Knutsson, Gösta: Pekka Töpöhännän uudet seikkailut (Pekka Töpöhäntä #2) 75 s. [U]

Tammela, Juha-Matti & Luukkanen, Antti: Raul Reiman: iskelmäsanoittajan elämä 493 s. 

Miyazaki, Hayao: Tuulen laakson Nausicaä 4 132 s. 

McGuire, Seanan: Ovi joka sydämessä (Harhateiden lapset #1) 4 h 26 min [K] 

Renko, Mari: Pihlajapalatsi (Häiveen tapauskirjat #1) 429 s. 

Laulajainen. Leena & Hakkarainen, Anna-Liisa: Kultamarja ja metsän salaisuudet 28 s. [U]

McQuiston, Casey: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä 400 s. 

Malin, Mitja Mikael: Kivet, kannot, tähdet, kuuta 159 s. 

 

kotimaisia: 5 

käännöskirjoja: 5

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 7

muualta: 1

 

Jatkoin Tuulen laakson Nausicaän (suom. Heikki Valkama) lukemista. Lähes koko kolmososa oli sotimista, minkä olen todennut jo edellisten osien perusteella hankalaksi seurata. Rauhallisemmissa hetkissä viihdyin paremmin, ihan vain siksikin, että hahmotan silloin, mitä tapahtuu :D Tämä osa ei kuitenkaan niitä ihmeemmin tarjonnut. Tässä oli paljon kiinnostavaa maailmanrakennusta, ja jopa todella kammottavia paljastuksia! Silti lukukokemus oli raskas. 

 

Pari vuotta sitten luin Katri Kauppisen Laakson linnut, Aavan laulut -kirjan, josta pidin kovasti. Laulunpunojat jatkaa tarinaa, mutta tällä kertaa kertojana on pelkästään Mai, Aavan entisen päällikön tytär. Kun tunnelma Aavalla kasvaa liian ahdistavaksi, päättää Mai lähteä kauemmas kuin kukaan aavalainen: etsimään lauluja, jotka voisivat tuoda rauhan aavalaisten keskuuteen. Kaukaisilla mailla Mai tapaa viholliskansaan kuuluvan Mietin, joka vetää Maita omituisella tavalla puoleensa. Laulunpunojat on edeltäjänsä tavoin viihdyttävää kalevalaistyyppistä fantasiaa. Ensimmäinen osa oli ehkä kokonaisuutena vaikuttavampi, mutta viihdyin Laulunpunojienkin kanssa vallan mainiosti, ja luinkin kirjan parilta istumalta. Kauppisen kieli on nautinnollisen kaunista, ja tarina vei mennessään. Juonessa oli ennalta-arvaamattomia käänteitä, ja Main ja Mietin välinen suhde aiheutti kipinöitä lukijankin sydämeen. Lopetus jätti mahdollisuuden jatko-osalle, mahtaakohan sellaista olla tulossa? 

 

Syksyllä luin ensimmäisen Pekka Töpöhäntä -kirjan uudelleen, ja jatkoin lukuprojektia nyt keväämmällä toisen osan myötä. Pekka Töpöhännän uudet seikkailut (suom. Terttu Liukko) on nimensä mukaan (tämä on kyllä hyvin tylsä tapa nimetä sarjan osia :D) pitkälti toisinto ensimmäisestä osasta: pieniä episodeja Pekan elämästä. Ensimmäisen osan tavoin tarinat ovat hyvin sympaattisia ja söpöjä, vaikka Monni ja muut kissat ovatkin Pekalle ilkeitä. En missään nimessä hyväksy kiusaamista, mutta samaan aikaan ymmärrän kyllä, miksi Pekka ottaa Monnia hermoon :D Tarinat kuitenkin loppuvat aina Pekan kannalta onnellisesti, ja Monni jää nuolemaan näppejään. Jonkin verran juonikuviot toistavat itseään, mutta se ei näin lyhyessä kirjassa kauheasti haittaa. 

 

Siihen nähden, miten paljon rakastan (1900-luvun) Suomi-iskelmää, on kummallista, miten tuntematon hahmo Raul Reiman on minulle ollut. Nimi on ehkä ollut etäisesti tuttu, mutta en ollut tiennyt hänen valtavan suuresta merkityksestään suomalaiselle iskelmäkentälle. Siksi ilahduinkin suuresti, kun sain tietää, että Reimanista ilmestyi viime syksynä elämäkerta. Raul Reiman syntyi vuonna 1950 ja kuoli vuonna 1987 ja ehti lyhyen elämänsä aikana tehdä lähes 1300 iskelmäsanoitusta ja 200 sanoitusta. Monta kaikkien suomalaisten dna:ssa olevaa sanoitusta on juuri Reimanin kynästä, kuten Olen suomalainen, Titanic ja Tummat silmät, ruskea tukka. On uskomatonta, minkä määrän teoksia Reiman ehti tehdä: ensimmäisestä julkaistusta sanoituksesta viimeiseen on vain reilun 10 vuoden mittainen jakso. Silti Reiman on (ainakin nykyisin) jokseenkin piiloon jäänyt tekijä. Tuntuu ainakin, että viime aikoina esimerkiksi Vexi Salmi ja Chrisse Johansson ovat olleet mediassa enemmän näkyvillä kuin Reiman. Siksi tämä kirja on kulttuuriteko! Varsinkin uransa loppupuolella julkistakin ryöpytystä saanut Reiman ansaitsee elämäkertansa, joka nostaa esiin sen, miten ahkera ja taitava tekijä on kyseessä. Reiman on jättänyt suuren jäljen suomalaiseen musiikkihistoriaan. Valitettavasti kirja on toteutukseltaan raskaslukuinen ja luettelomainen. Suurin osa kirjan sivumäärästä menee siihen, että esitellään eri artisteja, joille Reiman teki kappaleita. Totta kai sanoituksista puhuttaessa on pakko puhua myös musiikin esittäjistä, mutta en siltikään tiedä, tarvitsiko minun tietää ihan jokaisen yhden singlen levyttäneen artistin myöhempiä vaiheita... Tästä syntyi luettelomainen vaikutelma, mikä ei ollut omiaan huoukuttelemaan takaisin kirjan pariin. Elämäkerran päähenkilö tuntuu välillä jäävän kokonaan syrjään. Kirjan ensimmäinen ja viimeinen osio olivat kaikista parhaiten koossa pysyvät, sillä ne keskittyivät eniten Reimaniin itseensä. Harmittaa, että kiinnostava elämäkerta kompuroi toteutukseensa. 

Tuulen laakson Nausicaän (suom. Heikki Valkama) neljäs osa oli parempi kuin kolmas, mutta poliittisia kuvioita on edelleen vaikea hahmottaa. Varasin jo sarjan kolme viimeistä osaa, katsotaan, milloin pääsen niiden kimppuun. 

 

Ovi joka sydämessä -kirjaan (suom. Kaisa Ranta) törmäsin kirjasomessa ja ihastuin sen ideaan. Kautta aikojen lapset ovat kadonneet vaatekaappeihin, kaninkoloihin ja muihin portteihin, jotka vievät ihmeellisiin fantasiamaailmoihin. Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, kun lapset palaavat takaisin kotiin seikkailuidensa jälkeen? Niille, joiden on vaikea unohtaa ihmemaitaan ja sopeutua tavalliseen elämään, on olemassa paikka: Eleanor Westin koulukoti harhateiden lapsille. Sinne saapuu myös 17-vuotias Nancy, joka ei haluaisi mitään muuta kuin vain palata takaisin Vainajien saleihin. Hän saa kuitenkin pian muuta ajateltavaa, kun koulukodissa tapahtuu murha. Kirjasta jäi jokseenkin ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta tykkäsin ideasta tosi paljon, ja konsepti ja juonikuvaus yleisesti olivat todella mielenkiintoisia. Toteutus kuitenkin vähän ontui: näin lyhyessä kirjassa ei päässyt oikein kunnolla sisään hahmoihin tai maailmaan tai oikeastaan mihinkään, ja juonenkuljetuskin tuntui jotenkin epätasaiselta. Jatko-osiin jäi kuitenkin kiinnostus, ehkä annan vielä sarjalle mahdollisuuden. 

 

Mari Rengon Pihlajapalatsi on myös näkynyt voimakkaasti kirjasomessa. Ilisiran valtakunta on jakautunut hyvin voimakkaasti kahtia, ihmisiin ja keijuihin, ja jakolinja on syvä. Jännitteet kärjistyvät, kun ihmishovissa voimakkaasti vaikuttanut mies murhataan juhlailtana, ja paikalta löytyy pahamaineinen keijuvaras Häive. Tilanne näyttää hyvin selkeältä, mutta nuori ja nokkela aatelisneito Viona Hollins huomaa nopeasti, että jotain epäilyttävää siinä on. Viona päätyy tekemään yhteistyötä Häiveen, oikealta nimeltään Elyn, kanssa, ja pian he huomaavat, että pelissä on mukana valtavan suuria panoksia. Pihlajapalatsi on kuin Agatha Christien, keijufantasian ja steampunkin yhteentörmäys, ja tämä keitos on varsin herkullinen! Alkuun minulla iski perinteinen uuden fantasian alku-uuvahdus uusien nimien ja termistöjen kanssa, mutta sain onneksi aika nopeasti jutun juuresta kiinni. Pihlajapalatsi ei keksi pyörää uudelleen, mutta on silti varsin viihdyttävää ja koukuttavaa luettavaa alusta loppuun asti. Tykkäsin päähenkilöistä kovasti, ja odotan innolla, mihin nokkelan ihmisetsivän ja kieron keijuvarkaan suhde kehittyy. Ilahduin siitäkin, että Vionalla oli vamma, joka myös näkyy hänen toiminnassaan, mutta ei määrittele häntä. Tällainen representaatio ei ole turhan yleistä fantasiakirjoissa(kaan). Myös miljöiden estetiikka hiveli sieluani. Odotan jatkoa innolla! Onneksi sitä on tulossa pian. 

 

Lapsena perhepäivähoitopaikassani oli paljon kirjoja, ja yksi parhaiten niistä mieleen jäänyt oli Leena Laulajaisen kirjoittama ja Anna-Liisa Hakkaraisen kuvittama Kultamarja ja metsän salaisuudet. Meni tosin vuosia, ennen kuin löysin kirjan uudelleen, sillä muistin siitä vain kansikuvan, enkä esimerkiksi nimeä tai kirjoittajaa. Muistan selanneeni kirjaa useasti, mutta koska en vielä perhepäivähoidossa ollessani osannut lukea, kokemus jäi kuvien katseluksi. En myöskään muista, luettiinko minulle hoidossa ollessani tätä kirjaa koskaan ääneen. Kirja on joka tapauksessa elänyt mielessäni yli 20 vuotta, ja olen monta kertaa miettinyt, että haluan sen lukea. Ja nyt sitten toteutin haluni! Kirja kertoo kylästä, jossa on ikuisesti talvi ja pimeä. Lapset eivät kasva, ja kylää vartioi suuri, sininen hevonen. Tyttö nimeltä Kultamarja lähtee ystävänsä kanssa metsään etsimään kadonnutta metsänvartijaa ja aurinkoa. En ollut ehkä menettänyt mitään, jos en ollut aikaisemmin kuullut tarinaa, sillä se oli melkoisen köppänen. Sinänsä pidin sen sanomasta (tai ainakin sanoman yrityksestä), mutta ei tämä kyllä mikään kuolematon klassikko ole. Siksi pidänkin vähän omituisena, että tämä voitti ilmestymisvuonnaan Finlandia junioirin, kovin suuria kirjallisia ansioita tällä ei nimittäin mielestäni ole. Kuvituksesta sen sijaan pidin edelleen. Se oli suloinen ja lumoava, ottaisin monet kuvat mielellään vaikka postikortteina seinälle. Vaikka en ole ihan varma, olinko varsinaisesti lukenut tätä aiemmin, merkkasin tämän kuitenkin uusinnaksi, sillä sen verran monta kertaa kirjaa kuitenkin selailin lapsena. 

 

Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä (suom. Johanna Auranheimo) oli ehtinyt olla lukulistallani vuosia. Kirjan päähenkilö Alex on Yhdysvaltojen ensimmäisen naispresidentin poika, ja sen myötä melkein koko maailman silmien alla. Hän on vuosikaudet pitänyt ykkösvihollisenaan Britannian tylsää ja persoonatonta prinssi Henryä, joka on aina suhtautunut Alexiin jotenkin nuivasti. Poikien välinen kärhämä kärjistyy kuninkaallisissa häissä tapahtuvaan selkkaukseen, minkä vuoksi heidän täytyy esittää parhaita kavereita säilyttääkseen Britannian ja Yhdysvaltojen väliset diplomaattisuhteet. Sietämätöntä, eikö? Vai voisiko sittenkin ennakkoluulot pettää puolin ja toisin? Ja tunteeko Alex itseään lopulta niin läpikotaisin kuin luuli? Olipas se söpö kirja! En aina tykkää vihollisista rakastavaisiksi -troopista (siinä on monesti vaarana jonkinasteinen toksisuus ja epäterveet valtasuhteet), mutta tässä se mielestäni toimi oikein kivasti. Vakavammat teemat ja kepeämpi romanssi olivat hyvin tasapainossa, eikä kumpikaan vienyt tilaa toiselta. Tykkäsin myös kirjan luomasta vaihtoehtotodellisuudesta, jossa Yhdysvaltoihin on valittu naispresidentti vuonna 2016, eikä koronasta ollut kirjan nykyhetkessä vuonna 2020 tietoakaan. Olisivatpa asiat olleet tosiaankin näin! Toisaalta oli mielestäni myös hyvä ratkaisu, ettei kaikkia tämän maailman ongelmia ollut ratkottu tässä rinnakkaistodellisuudessakaan. Se tuntui uskottavalta, vaikkei ollutkaan erityisen kivaa: totta kai sitä toivoisi, ettei itsestäänselvyyksistä tarvitsisi vääntää tai ihmisten henkilökohtaisesta elämästä tehdä niin isoa numeroa. Pari kertaa mietin, olivatko kaikki kohtaukset tarpeellisia juonen kannalta, mutta kyllä ne loppujen lopuksi solahtivat tärkeäksi osaksi tarinaa. Suurin ongelma omalla kohdallani oli ehkä se, etten ymmärrä kauhean hyvin Yhdysvaltojen sisäpolitiikan rakennetta, mikä vaikeutti vähän joidenkin käänteiden tajuamista. Mutta tässä kohtaa vika on lukijassa. Lukukokemus oli joka tapauksessa oikein ihana ja herätti halun lukea McQuistonia tulevaisuudessakin. 

 

Kirjasomesta bongattu oli myös Mitja Mikael Malinin Kivet, kannot, tähdet, kuuta. Sarjakuvassa käsitellään suomalaisen kansanperinteen eri puolia, yhteentörmäystä muinaisuskon ja kristinuskon välillä ja queer-näkökulmaa. Sivuainefolkloristi ja -sukupuolentutkija minussa ilahtui kovasti tällaisesta queerillä twistillä maustetusta kansanperinteestä. Piirrostyyli on ihanan pyöreä ja selkeärajainen, ja huumori upposi minuun. Viimeinen tarina kiukkuisesta saunatontusta oli ehkä suosikkini. Tärkeä sanoma on myös se, että queer-ihmisiä on aina ollut, ja heidän tarinansa ovat yhtä arvokkaita kuin kaikkien muidenkin. 

*********

 

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto: Kivet, kannot, tähdet, kuuta 

11. Kirjassa on 400-500 sivua: Raul Reiman – Iskelmäsanoittajan elämä

19. Kirjan nimessä on jokin talon osa: Ovi joka sydämessä

26. Sateenkaarikirja, jossa on onnellinen loppu: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä

40. Kirja sijoittuu syksyyn: Pihlajapalatsi

45. Kirjassa on kiusaamista: Pekka Töpöhännän uudet seikkailut 

 

Huh, kun olikin huhtikuu. Töissä on aika raskasta tällä hetkellä monesta syystä, ja tuntuu, että kaikki mehut menee työmaalla. Olin toki myös pääsiäislomalla, emännöin yhden yökylävieraan ja vietin vappua opiskelijakaupungissa, ne olivat kaikki ihania asioita, mutta silti kuukautta tuntuu hallitsevan se, että olen ollut töissä ja yrittänyt toipua työnteosta. 

 

 

Kuukauden biisi on Swimming musikaalista tick... tick... boom! Olen nykyiseen kotikaupunkiin muuttamisen jälkeen käynyt uimahallissa ensimmäistä kertaa moneen vuoteen (olisiko peräti lukiossa ollut edellisen kerran?), ja tämä soi usein uimahallissa päässä. 

Maaliskuun luetut 2026

Maaliskuussa 2026 luin 12 kirjaa (2509 sivua, 8 h 51 min), joista yksi oli spefiä, kolme runokirjaa, yksi näytelmä, kaksi tietokirjaa, yksi äänikirjaa, kaksi e-kirjaa ja yksi uusinta.

 

Viiding, Elo: Tuhannelle äänelle 272 s. 

Ikola, Kaisa: Betty ja muutosten aika (Betty #4)  548 s. 

Tikkanen, Henrik: Mariankatu 26, Kruununhaka (Osoitesarja #3) 85 s. (e-kirja)

Toivio, Miia: Hukka tukka nukka 107 s. 

Mörttinen, Valtteri: Semmarit: 35 ensimmäistä vuotta 381 s. 

Nurmi, Aura: Villieläimiä 61 s. 

Rauhala, Pauliina: Taivaslaulu 8 h 51 min [K]

Tikkanen, Henrik: Yrjönkatu (Osoitesarja #4) 68 s. (e-kirja)

Kyllönen, Marja: Lyijyuuma 288 s. 

Uuttu, Emil Santtu: Huomioita nimestä 143 s. 

Montgomery, L. M.: Marigoldin lumottu maailma 349 s. [U]

Hepo-oja, Briitta: Viikatetytär 207 s.  

kotimaisia: 10

ulkomaisia: 2

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 8

muualta: 3

 

En ollut kuullutkaan Elo Viidingistä ennen kuin ystäväni kertoi, että hänelle oli suositeltu Tuhannelle äänelle -kirjaa (suom. Katja Meriluoto). Viiding on tunnettu virolainen runoilija, jonka ura on alkanut jo 1990-luvulla ja jatkuu edelleen, ja Tuhannelle äänelle kokoaa hänen tuotantoaan suomennettuna yksien kansien väliin. Varsinkin maininta siitä, että Viidingin runot käsittelevät tyttöyttä, kiinnosti kovasti, ja hankinkin sitten kirjan kirjastosta itselleni. Viidingin runot ovat rosoisia, kurittomia ja ironisia. Pitkät runot poukkoilevat monesti useaan suuntaan, mutta kokonaisuudet ovat silti loogisia. Aika nopeasti tajusin, että näiden runojen kanssa kannattaa vain kiinnittää turvavyö ja nauttia kyydistä, mahdollisesti uudemmalla lukukerralla näitä voisi yrittää tulkita enemmän. Runot herättivät voimakkaita, lähes fyysisiä tunteita, joita on vaikea sanoittaa, mutta eikö se ole vaikuttavan kirjallisuuden merkki! 

 

Betty ja muutosten aika jatkaa Betty-sarjaa siitä, mihin Betty oppii elämää jäi. Betty ja Duncan opettelevat uutta arkea esikoispoikansa Stuartin kanssa. Elämä ei ole helppoa: huolta tuottavat kirjakaupan talous, kasvattityttö Ruthin kasvukivut sekä pientä perhettä kohtaavat suuret surut. Vaikeisiin vuosiin mahtuu kuitenkin myös valopilkkuja ja suurta onnea. Tätä osaa lukiessani huomasin, että olen salakavalasti tykästynyt kovasti näihin hahmoihin, ja seuraan kiinnostuksella heidän edesottamuksiaan. Vaikka kirja on paksu, sivut kääntyivät hyvin reippaaseen tahtiin, ja äkkiä huomasin ahmineeni kirjaa parisataa sivua kerralla. Kirjan paksuudesta huolimatta ei tuntunut siltä, että se olisi kaivannut lyhentämistä, vaan se viihdytti koko pituutensa ajan. Vaikka tässä osassa käytiin läpi hyvinkin synkkiäkin juttuja, lopussa on kuitenkin lämmin ja pehmoinen olo. Lopussa mainittu vuosiluku aiheuttaa tosin huolta tulevasta, ja pelkään sydänparkani puolesta, kun seuraavan osan lukeminen koittaa. Ilahduttaa myös huomata kirjailijan kehitys: esikuville kumarretaan ja heidän vaikutuksensa näkyy, mutta sarja seisoo voimakkaammin omilla jaloillaan osa osalta. 

 

Henrik Tikkasen Osoitesarja jatkui Mariankatu 26:lla (suom. Elvi Sinervo). Edellinen osa jäi siihen, että Henrikin elämän suuri rakkaus Märta meni naimisiin toisen kanssa, mutta suhde Henrikin ja Märtan välillä ei katkennut. Salasuhde on johtanut Henrikin avioliiton kariutumiseen, ja ennen pitkään myös Märtan avioliitto päättyy ja Henrik ja Märta saavat lopulta toisensa. Vaikka Henrik on nyt saanut elämänsä rakkauden virallisesti itselleen, hänen toinen suuri rakkautensa, alkoholi, ei jää elämästä pois. Mariankatu 26 on rakkautta ja ryyppäämistä. Mielestäni se oli myös tähän mennessä sarjan paras kirja. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisin siitä sokeasti, tai ettei lukiessa olisi ärsyttänyt useampaan otteeseen, mutta jollain kierolla konstilla Tikkasen tapa kertoa elämän edesottamuksista vetää mukaansa ja kiinnostaa. Esimerkiksi kertomus taidetta rakastavasta lääkäristä nauratti melkein ääneenkin. Toisaalta tämän lukemisen jälkeen ymmärrän vielä paremmin sen, miksi Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on olemassa, ja ilmeisesti se onkin vastaisku juuri tälle kirjalle. Henrik Tikkasen kuvaama enkelimäisen kärsivällinen Märta on jotain aivan muuta kuin Märtan itsensä kuvaama ahdistunut, vihainen ja katkera runopuhuja. 

 

Muistelen, että kuulin Miia Toivion Hukka tukka nukka -runokirjasta ensimmäisen kerran Hesarin arvostelusta. Runoissa liikutaan lapsuuden ja aikuisuuden rajamaiden teemoissa, ja niissä puhutaan saduista ja susista. Onko siis mikään ihmekään, että pidin kirjasta? Teemoista pidin, samoin taitollisista kikkailuista, vaikka en aina ymmärtänytkään, mistä runoissa oli kyse. Tunnelma kuitenkin oli sen verran voimakas, että pidin kirjasta kovasti. 

 

Pidän kovasti Seminaarinmäen mieslaulajista, ja siksipä kuoron "ensimmäisestä 35 vuodesta" kertova historiikki oli lukulistallani. 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Jyväskylän Seminaarinmäellä nuoret miesopettajaopiskelijat päättivät perustaa kuoron. Suurimmalla osalla laulajilla ei ollut kokemusta kuorolaulusta tai edes taitoa lukea nuotteja, mutta pikku hiljaa Seminaarinmäen mieslaulajat eli Semmarit saivat jalansijaa suomalaisessa kuoro- ja viihdemaailmassa. Ison kuoron hallinnoiminen ei aina ole helppoa, ja 35 vuoteen mahtuukin monenlaista sattumusta niin Suomessa kuin ulkomailla. Olipas jotenkin virkistävää lukea bändihistoriikkia, joka oli suhteellisen sekoiluvapaa! Tai kyllähän tässä kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, mutta päihteillä on harvemmin osuutta asiaan, kun kuoro on kaikille laulajille vain sivutyö. Monenlaiseen ovat Semmarit päätyneet enemmän ja vähemmän sattuman kautta ja kengännauhabudjetilla. Monesti lukiessa tuli mieleen, että tällaista pitäisi tarkoittaa, kun sanotaan, että pojat on poikia: (yleensä) suhteellisen harmitonta kujeilua. Naisten rooli tässä tarinasa on aika olematon, mutta se ei varsinaisesti yllättänyt, kun kyse on nimenomaan isosta miesporukasta. Toisaalta naisten rooli esimerkiksi yhtyeen sanoituksissa on suuri, joten ehkä jokin naisnäkökulma kirjaan oliis mahtunutkin. Vaikka yleensä Semmareiden tarinassa mennään huumorikulmalla, vakavampikin puoli löytyy. On tehty virheitä ihmissuhteissa ja muussakin toiminnassa, ja siitä uskalletaan puhua rehellisesti, mitä arvostan todella. Yllättäen lukiessa tuli parissa kohtaa kyynelkin silmään. Valtteri Mörttinen kirjoittaa vetävästi ja humoristisestikin, mutta pysyy huumorinsa kanssa oikealla puolella suurimman osan ajasta, eikä lipsahda samanlaiseen sutkautteluun kuin Antti Heikkinen Juice-kirjassaan. 

 

Pari vuotta sitten rakastuin Aura Nurmen Leijonapatsailla -teokseen, minkä myötä lisäsin myös Nurmen esikoisteoksen Villieläimiä lukulistalleni. Villieläimiä liikkuu jokseenkin samoissa teemoissa kuin Leijonapatsaillakin: keskiössä ovat päihteiden ja väkivallan täyttämässä maailmassa kasvavat lapset. Runot ovat rujoja, mutta ehkä juuri siksi niin voimakkaita. Ne kertovat tarinaa maailmasta, jonka ei toivoisi olevan totta kellekään, mutta joka valitettavasti tapahtuu liian monelle lapselle joka ikinen päivä. Samankaltaisista elementeistä huolimatta tämä ei mielestäni noussut Leijonapatsaiden tasolle. Vertailu on epäreilua, mutta toisaalta on hienoa huomata, miten Nurmi on jalostunut runoilijana esikoiskokoelmastaan. Villieläimistä jäi mieleen ehkä enemmänkin yleinen tunnelma kuin mikään yksittäinen runo. 

 

Pauliina Rauhalan Taivaslaulukin ehti olla ikuisuuden lukulistallani. Taivaslaulu kertoo vanhoillislestadiolaisesta nuoresta parista, Viljasta ja Aleksista, joilla on nuoresta iästä huolimatta jo neljä lasta. Suuri perhe on Jumalan tahto, mutta tahtooko Jumala myös, että vanhemmat murtuvat perhe-elämän alle? Kielellisesti Taivaslaulu on todella hieno. Kielikuvat ovat loppuun asti mietittyjä, ja intertekstuaalisuus esimerkiksi Raamattuun ja virsiin kiehtoi. Myös teemat tiukasta yhteisöstä, omista valinnoista ja oikeudesta omaan kehoon olivat hienoja ja kiinnostavia. En ole itse elänyt vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, mutta tunnen ihmisiä, jotka ovat, ja sen myötä olen itsekin pohtinut paljon sitä, mitä uskonto ihmisen elämään tuo ja mitä kaikkea sen varjolla voidaankaan tehdä ja oikeuttaa. Kokonaisuus tuntui kuitenkin raskaalta, eikä vain teemojen takia. Voi olla, että raskaus (heh) johtui äänikirjamuodosta, jossa erilaiset tekstilajit vaativat ekstrakeskittymistä, mutta esimerkiksi epilogin kohdalla huokailin ääneen, kun se ei tuonut tarinaan mitään uutta, ja samaa ongelmaa oli kirjassa muutenkin. Pidin kuitenkin siitä, että tarinassa oli Aleksinkin näkökulma yhtä voimakkaana kuin Viljan: miehen mallin ja roolin kanssa kipuilua uskonyhteisössä olen lukenut harvemmin. Ja tärkeä näkökulmahan kirja on edelleen, vaikka 10 vuodessa uskonyhteisön epäkohtia on kulttuurissa nostettu esiin muutenkin. Tämä ei vain ollut minun kirjani. 

 

Tikkasen Osoitesarjan oli tarkoitus olla trilogia, mutta sarjaan ilmestyi vielä kaksi myöhempää osaa. Yrjönkatu (suom. Kyllikki Härkäpää) kertoo ankean 1970-luvun saapumisesta sekä keski-ikäisen miehen kriiseistä oman kuolevaisuutensa ja hajoamispisteessä natisevan avioliiton edessä. Yrjönkatu ei kuitenkaan ole yhtä tenhoava kuin sarjan edelliset osat. Pidin kirjassa siitä, miten elämä ryhmittyy yhden kadun varrelle, uskottavista tunteista kuolemanpelon (oman ja muiden) edessä ja lopetuskappaleesta. Sen sijaan en pitänyt siitä, miten keski-ikäinen mies ulisee siitä, miten vaikeaa hänellä on. Joistain asioista hyväksyn ulinan, mutta esimerkiksi valitus siitä, miten naisten emansipaatio on pilannut kaiken, oli aika raskasta luettavaa. Yrjönkatu tuntuukin välillä kostoiskulta Märtan Vuosisadan rakkaustarinaa kohtaan. Jos Tikkanen tahtoi pestä likapyykkiään julkisesti ja laittaa lukijat valitsemaan puolia, olen edelleen team Märta. 

 

Joitain vuosia sitten luin jostain lehdestä (ehkä Imagesta?) artikkelin Marja Kyllösestä. Artikkeli kertoi siitä, miten Kyllösen lupaavasti alkanut kirjailijanura lopahti kahden kirjan jälkeen (sittemmin hän on julkaissut kolmannenkin romaanin). Kiinnostuin Kyllösen romaaneista, ja useamman vuoden jälkeen hankin Kyllösen esikoisteoksen Lyijyuuman käsiini kirjastosta. Lyijyuuma kertoo nuoresta Oljasta ja hänen avomiehestään Tuukasta. Pientä perhettä täydentää muutaman kuukauden ikäinen Tiitu-vauva. Tuukka rakastaa kovasti sekä Oljaa että Tiitua, mutta Olja suhtautuu molempiin kylmästi. En oikein tiedä, mitä mieltä tästä kirjasta olen, mutta päällimmäinen tunne on ehkä pettymys: odotukset olivat todella korkealla, mutta ne eivät täyttyneet. Lyijyuumaa hallitsee kieli, niin hyvässä kuin pahassa. Kieleen on selkeästi nähty vaivaa, ja siinä on yllättävää käänteitä ja raakuutta, millaista en muista kovin usein lukeneeni. Mutta samaan aikaan tuntuu, että tarina jää kielen alle, vaikka voimakas sekin on. Vika voi myös olla lukijassa, mutta minusta tarinassa oli välillä jopa vaikea pysyä mukana juuri kielenkäytön takia. Jäinkin miettimään, onko kyseessä ollut nuoren kirjailijan itsetarkoituksellinen keino erottua, koska mielestäni tarina itsessään ei tällaista kielenkäyttöä vaatinut. Yleensä fanitan erityistä kieltä kirjoissa, mutta tässä se ei uponnut. Kyllösen muukin tuotanto jäi kuitenkin kiinnostamaan. Olisi mielenkiintoista verrata niitä tähän esikoisteokseen.

Emil Santtu Uutun Huomioita nimestä sisältää kaksi teosta: näytelmän Ihana tytär Erika: Huomioita nimestä ja esseen että hän kirjoitti itsensä näkyviin ja sitten vapaaksi. Sekä näytelmä että essee käsittelevät arkistoaineistossa esiintyviä henkilöitä, jotka venyttävät sukupuolen rajoja. Kirja oli kuin tehty minua varten: se sisältää kulttuurihistoriaa, arkistoja, arkistojen hiljaisuuksia ja vallankäyttöä, vähemmistöjen historiaa ja vielä Suomalaisen kirjallisuuden seuran. (Tein graduni arkistojen vallankäytöstä ja alkuperäisaineistonani oli SKS:n keruuaineistot, joten siksikin tämä osui kuin nyrkki silmään.) Oli ihanaa, miten lempeän ymmärtäväisesti sekä näytelmän että esseen päähenkilöihin suhtauduttiin. He ovat tavallisia ihmisiä, jotka ovat halunneet elää omannäköistään elämää. Yhteiskunta ja vallitsevat asenteet ovat olleet erilaisia kuin nykyään, samoin käytetty sanasto. Näytelmän oliisn mielelläni kokenut esitettynä, mutta meni se mukavasti luettunakin. Sekä näytelmä että essee tarjosivat kiinnostavia pohdintoja ja kritiikkejä näin alan ihmisellekin pureskeltavaksi. Miten vanhoja aineistoja käsitellään eettisesti, ja miten valtakertomuksia luetaan vastakarvaan? Kirjasta tuli väkisinkin mieleen Sandra Hagmanin Seitsemän kummaa veljestä, vaikka tyylillisesti kirjat eroavatkin tyylistään.  

 

Epämääräisen aikavälin tavoitteenani on lukea uudelleen L. M. Montgomeryn teoksia: kesäkuussa luin Jane ja saaren kutsun, ja nyt heti perään maaliskuussa Marigoldin lumottu maailma (suom. Sisko Ylimartimo). Kirja kertoo Marigold Lesleyn elämästä syntymästä 12-vuotiaaksi. Lesleyt ovat äärimmäisen ylpeää ja arvonsa tuntevaa sukua, ja Marigoldkin oppii jo nuoresta suvun tavoille. Marigoldin elämään tuo taianomaista tunnelmaa hänen vilkas mielikuvitusmaailmansa, vaikka hänen isoäitinsä pitääkin tytön mielikuvitusystävää ja -leikkejä epäilyttävinä. Luin kirjan ehkä 13-vuotiaana, ja silloin rakastin tätä mielettömän paljon. Uusintaluvussa Marigold ei kuitenkaan lumonnut samalla tavalla kuin silloin. Ei tämä toki huono kirja ole vieläkään, mutta Montgomeryn tuotannossa tämä ei asetu kärkikahinoihin. Tässä on kuitenkin paljon asioita, joita rakastan, kuten Marigoldin mielikuvitusmaailmat (joihin samaistuin kovasti, olinhan varsin mielikuvituksellinen lapsi itsekin), ja Montgomerylle tyypilliset sukulaishahmot. Kyllähän minä tämän parissa viihdyin oikein hyvin, valehtelisin, jos muuta väittäisin! Loppupuolella näyttämölle vyörytetään melkoinen määrä hahmoja, joiden kanssa käydään hyvin samankaltaisia kaaria läpi, mistä tulee toiston makua. Lisäksi episodimaisuus häiritsee vähän: vaikka Montgomery taitaa lajin, kaipasin kirjaan ehkä hieman jämäkämpää punaista lankaa. Toisaalta tällaisenaan kirjaan on helppo palata taukojenkin jälkeen, kun ei tarvitse hirveästi muistella menneitä tapahtumia. Ylimartimon käännös on pääsääntöisesti hyvä, mutta joitain vähän erikoisia käännösvalintoja tästäkin kirjasta löytyy. Tosin en ole lukenut (tätäkään) alkuteosta, joten en tiedä, onko osa outouksista alkutekstin peruja. 

 

Briitta Hepo-ojan Viikatetytär herätti kiinnostuksen hienolla kannellaan ja mielenkiintoisella ideallaan. Kirja kertoo abivuotta käyvästä Beatasta, joka saa yhtäkkiä kuulla olevansa kotikylänsä uusi Kuolema. Beata ei todellakaan haluaisi tappaa ketään, varsinkaan, kun hänen ensimmäinen uhrinsa on viimeinen ihminen, jonka Beata toivoisi kuolevan. Mutta onko Beatalla loppujen lopuksi mahdollisuutta valita? Idea tässä on todella hyvä, mutta jotenkin aiheen mittakaavan huomioon ottaen tarina tuntui jotenkin... pieneltä? Tarinalla on kosmiset mittasuhteet, mutta suurin osa ajasta menee teinien tunne-elämän käsittelyyn. Tuntui, että käteen jäi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Harmi, koska potentiaalia kirjassa oli. 

 

*********

 

Maaliskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

5. Kirjassa on epilogi eli jälkisanat: Taivaslaulu  

28. Kirjassa tanssitaan: Betty ja muutosten aika 

44. Kirja on ollut ehdolla Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi: Lyijyuuma (voittikin!) 

 

Anteeksi, mutta mihin maaliskuu meni ja kuka painoi pikakelausnappia? Kuukausi hujahti ohi ihan huomaamatta. En erityisemmin pidä maaliskuusta, ja tänäkin vuona kuukausi tuntui vähän raskaalta esimerkiksi töiden puolesta. Vastapainona oli onneksi kulttuuria, kuten teatteria ja konsertteja (Muumimusiikkia-konsertti ja elämäni ensimmäinen Litku Klemetin keikka!). Kuukausi päättyi vähän antiklimaattisesti, kun ensin minulta hävisi ääni ja sitten nousi kuume. Pienikin kuume saa minut ihan sellaiseen "kuoleva viktoriaaninen lapsi" -tilaan, joten olo ei ollut kauhean hyvä. Mutta ainakin kuukauteen mahtui lukemista ja myös JL:n editointia, ne olivat hyviä asioita. 

 

 

Kuukauden biisi on Litku Klemetin Natural high healingiin. Klemetin alkuvuodesta ilmestynyt synkkiä lauluja sisältävä Ankeuttaja-ep on pyörinyt kuuntelussa kerran jos toisenkin. Natural high healingiin on melodisesti todella kaunis kappale, ja sanoitus on yhtä aikaa haavoittuvainen ja ironinen.