perjantai 13. toukokuuta 2022

Huhtikuun luetut 2022

Huhtikuussa 2022 luin kaksi kirjaa (723 sivua), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuva ja yksi englanniksi luettu.

Rowell, Rainbow: Any way the wind blows (Simon Snow #3) 579 s. 
Koivisto, Tarmo: Mämmilä 1982-1988 (Mämmilä #2) 144 s. 

kotimaisia: 1
käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 1 
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 0
muualta: 1

Simon Snow -sarja kasvoi viime vuonna trilogiaksi, kun Any where the wind blows ilmestyi. Rakastan sarjan aloittavaa Carry onia, mutta kakkososa Wayward son oli suuri pettymys. Siksi tartuin trilogian päätösosaan hieman epäröiden. Simon, Baz, Agatha, Penny ja Yhdysvaltojen takamailta matkaan hypännyt Shepard palaavat takaisin Englantiin, missä velhomaailmaa kuohuttaa Smith Smith-Richards, joka väittää voivansa palauttaa heikkovoimaisille heidän taikansa takaisin. Voimansa menettänyt Simon kiinnostuu tilanteesta, kun taas Baz huomaa sen uhkaksi jo valmiiksi vähän vaikeille perhesuhteilleen. Toisaalla Penny yrittää löytää ratkaisun Shepardia vaivaavaan kiroukseen, ja Agatha tutustuu isänsä eläinlääkäriklinikan kautta Watfordin maagisiin vuohiin ja hieman hankalaan Niamhiin. Vaikka AWTWB ei ihan yltänyt Carry onin tasolle, oli se huomattavasti parempi kuin Wayward sonWayward sonissa minua tuskastutti äärimmäisen paljon mm. se, miten Simon ja Baz kriiseilevät parisuhteestaan koko kirjan ajan, mutta eivät missään kohdassa puhu tunteistaan keskenään. Ja tiedän, että vaikeassa tilanteessa kommunikointi voi olla vaikeaa, mutta mitä muutakaan tekemistä pitkällä roadtripillä olisi (varsinkin, kun yksi syy roadtripille lähtemiseen on välien saaminen paremmaksi)?? (Sivumennen sanoen inhoan muutenkin sitä, kun kirjoissa ja elokuvissa tehdään turhaa draamaa asioista, jotka olisi voinut helposti hoitaa puhumalla...) Voitte siis uskoa, miten paljon ilahduin, kun Any way the wind blowsissa pojat puhuvat tunteistaan!! Ja kommunikoivat muutenkin!!!! Suhdesotkujen setvimisen lisäksi tarinassa on melkoinen määrä käänteitä, eikä tylsiä hetkiä tule (mikä tämän kokoisessa kirjassa on ihan mukavaa). Rowell on tässä trilogiassa onnistunut erityisesti hahmojen luomisessa, heistä pidän todella paljon <3 Vaikka kirja on yli 500 sivua pitkä, loppuratkaisu tuntui silti joiltain osin kiirehdityltä. Esimerkiksi Simonin perheeseen liittyvät paljastukset jäivät aika pikaisesti käydyiksi, ja petyinkin siihen, ettei Simonin tunteita näihin juttuihin liittyen avattu sen kummemmin. Myös jotkut juonilangat jäivät vähän huonosti solmituiksi (tai sitten pitkä tauko englanniksi lukemisesta teki tehtävänsä, enkä vain ymmärtänyt kaikkea :D) Any way the wind blows saa Wayward sonin tuntumaan entistä turhemmalta. Tuntuikin siltä, että edellisen osan tapahtumilla ei lähes ollut mitään merkitystä sarjan päätöksen kannalta. Olisiko toisessa osassa voinut tapahtua jotain merkittävää? Tai olisiko sen voinut kokonaan jättää pois, ja sarja olisi ollut duologia trilogian sijaan? Joka tapauksessa olen tyytyväinen siihen, miten Rowell sarjansa lopetti, koska edellisen osan kohdalla olin todella huolissani. 

Lienee selvää, mistä olin kirjassa eniten innoissani...

Tammikuussa luin ensimmäisen Mämmilä-sarjakuva-albumin, ja pääsiäislomalla oli aika lukea seuraava osa, joka kokoaa yksiin kansiin vuosina 1982-1988 ilmestyneet sarjakuvat. Tarina jatkuu samalla tyylillä kuin edellinenkin albumi. Mämmilän poikki rakennetaan tie, mutta rakentaminen keskeytyy, kun alueelta löydetään muinaismuistoja. Kunnallispolitiikassa ja yrityskuvioissa on melkoista salakähmäilyä ja pyöritystä, ja se heijastuu väkisinkin hahmojen henkilökohtaiseenkin elämään. Kuvakerronnaltaan tämä albumi oli huomattavasti mielenkiintoisempi kuin edellinen kokoelma! Mämmilä poikkeaa monista muista (lehti)sarjakuvista siinä, että hahmot vanhenevat, jopa kuolevat. Hahmoihin liittyvät kuitenkin suurimmat ongelmani Mämmilän kanssa, niin hyvässä kuin pahassa. Hahmoja on todella paljon, ja heitä on välillä vaikeaa erottaa toisistaan. Vaikka sisäkannessa on henkilöiden kuvat ja nimet, kuvat eivät ihan vastaa hahmojen ulkonäköä. Tajusin tätä lukiessani myös sen, että minua kiinnostaisi paljon enemmän henkilöt ja heidän suhteensa kuin kunnallispolitiikka ja yrityskuviot, joihin sarjakuva kuitenkin keskittyy enemmän. Tästä huolimatta viihdyin albumin parissa, ja esimerkiksi Heimon ja Anjan tarina oli mielestäni albumin parasta antia. Todennäköisesti kesän aikana luen sarjan loppuun. Täytyyhän minun saada tietää, kuinka Mämmilän väelle käy!


*********

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
34. Kirjailijan nimessä on luontosana: Any way the wind blows (Rainbow)
44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi: Mämmilä 1982-1988 (kuvitteellinen kaupunki, mutta onpa kuitenkin!) 

Toivoin huhtikuusta vähemmän kiireistä kuin maaliskuusta, mutta toiveeni ei toteutunut. Vaikka kuukauteen sisältyi monia mukavia asioita, kuten rentouttava pääsiäisloma ja ihanat vappuhulinat kahden vuoden vaputtomuuden jälkeen, eikä opiskelujuttujakaan ollut ihan yhtä paljon kuin aikaisemmin keväällä, kalenterini tuntui viikko toisensa jälkeen aivan turboahdetulta, vaikka monesti jutut olivatkin tosi kivoja. Kiireen huomaa todennäköisesti myös siitä, miten vähän luin huhtikuussa. Haluaisin todella paljon lukea enemmän, mutta jotenkin kevät on ollut vaikeaa aikaa lukumotivaation kannalta. Haluan uskoa, että se helpottaa kesää kohden, kun ei tarvitse enää lukea opiskeluja varten (se jos mikä tappaa lukumotivaation...)! Huhtikuussa osallistuin myös Camp NaNoWriMoon, jossa aloitin P:n editointia, mutta voitto jäi tällä kertaa saavuttamatta. 


Kuukauden biisi on Scandinavian music groupin Clemensia. Smg julkaisee uuden albumin loppukesästä, ja viime kesänä ilmestyneen Elämä on edessä -singlen jatkoksi saapui Clemensia. Biisissä on mielestäni hyvin voimakkaat Palatkaa Pariisiin kohtaa Baabelin -vibat, mutta en valita sitten laisinkaan. Sanoitus on jälleen aivan timanttia. Odotan uutta albumia niin, etten meinaa housuissani pysyä!! 

Tarmoa toukokuuhunne! 

sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Camp NaNoWriMo -päivitys 4

Ja kuten edellisessä postauksessa ounastelinkin, ei voittoa tullut: 11067 sanaa sain lopulta kokoon, kun tavoitteeni oli 12k. 

Pakko myöntää, että asia harmittaa, vaikka pienestä jäikin kiinni. Olisin todellakin halunnut kirjoittaa enemmän, mutta huhtikuussakin on ollut niin paljon kaikkea, ettei esimerkiksi pitkiä kirjoitussessioita ole ehtinyt eikä edes jaksanut pitää. Osittain taustalla ovat myös omat ongelmani aikatauluttamisessa... Yksi lisäsyy harmitukseen on se, että hävisin edellisenkin Campin,  ja vaikkei kyseessä ole mikään elämää suurempi epäonnistuminen, on tavoitteesta jääminen kuitenkin turhauttavaa ja ärsyttävää. 


Positiivista on kuitenkin se, että pääsin tarinassa ihan hyvin alkuun: kirjoitin kaikki "väliluvut" ja kaksi ensimmäistä lukua "varsinaista" tarinaa. Kirjoittaminen jatkuu, vaikka Camp tällä kertaa loppuukin. Ehkä heinäkuussa kokeillaan uudelleen, tosin se riippuu hieman työkuvioista ja kesämenoista. 

Vain kaksi nollapäivää kuitenkin! 


maanantai 25. huhtikuuta 2022

Camp NaNoWriMo -päivitys 3

Sanoja kasassa tällä hetkellä n. 9513. 

Kun edellisessä postauksessa mainitsin, että olen edellä, tilanne on nyt hyvin päinvastainen: minulla pitäisi olla tällä hetkellä kasassa 10k. Jotenkin kirjoittaminen on ollut tahkeampaa, ja useampana päivänä olen jäänyt päivätavoitteen alle. Nollapäiviä ei sentään ole kuin vain yksi. Hieman tosin huolestuttaa, miten vappuviikko vaikuttaa kirjoittamiseen: joka päivä on jotain menoa, ja jossain välissä pitäisi ehkä kirjoittaa yhtä esseetäkin. Sen nyt ainakin tiedän, että lauantaina tuskin kirjoitan juuri mitään, joten periaatteessa sanojen pitäisi olla kasassa perjantaihin mennessä. Saattaa olla, että tästä tulee elämäni toinen Camp-häviö, mutta ei vielä maalata piruja seinille. Ehkä inspiraatio iskee lujempaa uuden viikon kunniaksi, tai sitten eksyn jonkinlaiseen aikarepeämään ja saan vuorokauteeni n. 10 lisätuntia. Ehkä. 

Sain väliluvut kirjoitettua, ja olen nyt siirtynyt varsinaisen tarinan pariin. Huomaan, että sekä P:n että JL:n aloituksissa on hieman samaa ongelmaa: parissa ensimmäisessä luvussa on tarinan kannalta tärkeää pohjustusta, mutta en tiedä, onko se hieman tyhjäkäyntiä. P:ssa päätin tehdä ratkaisun jättää ensimmäisen luvun melko lyhyeksi ja selitellä asioita vasta myöhemmin, jolloin ensimmäinen luku toimisi ikään kuin esinäytöksenä, joka heittää lukijan suoraan keskelle toimintaa ja tapahtumia. Sen jälkeen ehkä toinen, tahdiltaan rauhallisempi ja henkilöiden taustoja avaava luku toimii, koska luvun lopussa taas rytisee. Jää nähtäväksi, miten tämä toimii. 

P:n näkökulmahenkilöistä toinen. Koska hän on tarinassa äänessä hieman enemmän, olen viime päivät viettänyt lähinnä hänen päänsä sisällä. (Ja kyllä, näitä Picrew-muotokuvia minulla riittää. Vaatetus ei tosin ole aivan autenttinen, vaihtoehdot olivat rajalliset.) 


maanantai 11. huhtikuuta 2022

Camp NaNoWriMo -päivitys 2

Reilu viikko Campia takana, ja sanoja kasassa n. 4600. Olen siis hieman aikataulusta edellä, mikä on erittäin positiivista. Toivon, että pääsisin tällä viikolla päivätavoitteiden yli ja kirjoitettua sanoja varastoon, koska puuhaa riittää: on paitsi yksi (todennäköisesti) vaikea tentti ja pitkähkö kenttätyöpäivä, mutta myös pääsiäinen, ja molemmat tulevat vaikuttamaan kirjoittamiseeni. Pääsiäislomalla tuskin kirjoitan, joten sanoja pitäisi kirjoittaa varastoon reippaasti, että pysyn aikataulussa loppukuunkin. 

Aloitin editoinnin ns. väliluvuista, koska ne muodostavan oman, vähän päätarinasta erillisen kokonaisuutensa, ja niiden fokusta pitäisi muutenkin terävöittää. Ongelmana on lähinnä se, että henkilöitä on todella paljon, ja lukijan pitäisi pysyä heissä perässä. Nämä väliosat (en todellakaan tiedä, mikä näille olisi hyvä nimitys!) luovat katsauksen kaikkien pään sisään, mutta pelkään silti, että he eivät erotu toisistaan tarpeeksi. (Voisinko poistaa jonkun näistä henkilöistä? Ehkä, mutta en halua :D) Toivon, että saisin tällä viikolla väliluvut valmiiksi, mutta se on ehkä vähän toiveajattelua (menossa on luku 6/9). Kirjoittamisrutiinin kanssa on ehkä hieman hakemista vielä, mikä johtunee osittain kiireestä, osittain pitkästä tauosta. Mutta kyllä tämä taas tästä, kirjoittaminen (/editoiminen) on onneksi kivaa! 

Kuten tein Pusun soittolistan kanssa pari vuotta sitten, järjestin myös P:n soittolistan uudelleen. Listan alkupuolella biisit ovat kronologisessa järjestyksessä tarinaan nähden (suurin piirtein biisi/luku). PMMP:n Valloittamaton on ns. lopputekstibiisi, sen jälkeen tulevat biisit on lähinnä yleisfiilistelyä. (Upotuksessa näkyy muuten vain 100 biisiä, kannattaa kurkata koko soittolista tästä, jos kiinnostaa.)

perjantai 8. huhtikuuta 2022

Maaliskuun luetut 2022

Maaliskuussa 2022 luin kolme kirjaa (473 sivua, 6 h 55 min), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuva ja yksi äänikirja.

Salama, Annukka: Ripley – Nopea yhteys 6 h 55 min [K]
Garber, Stephanie: Valenda (Caraval #2) 377 s. 
Ahonen, J.P.: Irtiotto (Villimpi Pohjola #5) 96 s.

kotimaisia: 2
käännöskirjoja: 1
omasta hyllystä: 0
kirjastosta: 2
muualta: 1

Luettuani Annukka Salaman Faunoidit-trilogian uudestaan keväällä 2020, kirjoitin blogiin seuraavasti: "Näistäkin moitteista huolimatta tämä osa kruunaa sarjan hienosti, ja on eräs parhaista YA-sarjoista, joita Suomessa on 2010-luvulla julkaistu. Harmittaa, että Salama on tämän jälkeen melko lailla kadonnut julkisuudesta (tai ei ole ainakaan minun somekuplaani eksynyt), varsinkin, kun hän tuolloin lupaili kirjoittavansa jotain uutta Faunoidien maailmaan liittyen. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, josko hän palaisi ryminällä takaisin jonain päivänä! Jos Salamalta joskus ilmestyy uusi kirja, olen heti kieli pitkällä sitä odottamassa." Ja kahden vuoden kuluttua odotukseni sitten palkittiin, kun Ripley – Nopea yhteys ilmestyi! Täytyy tosin tunnustaa, että kun kuulin, että kirja keskittyy peliaiheeseen, en ollut erityisen innostunut, pelaaminen kun ei kiinnosta sitten yhtään. Päätin kuitenkin luottaa siihen, ett Salaman kirja on hyvä, ja kuuntelin kirjan äänikirjana. Se oli hyvä päätös! Ripley kertoo lukioikäisestä Islasta, jolle pelaaminen on elämän tärkein asia. Isla on tutustunut netissä kivaan tyyppiin, joka käyttää nimeä Damien, Isla on Ripley. Isla ei Damienin pyynnöistä huolimatta halua tavata tätä livenä, ettei joutuisi pettymään. Reaalimaailmassa Isla puolestaan törmää ärsyttävään, mutta äärimmäisen kuumaan Antoniin, jolla on synkkiä salaisuuksia. Siihen nähden, että pelaaminen ei kiinnosta enkä edes tiedä aiheesta mitään, kirja oli todella vetävä ja viihdyttävä! Salaman huumori oli mahtavaa Faunoideissakin, niin tässäkin, joskin sitä olisi saanut olla puolestani vähän lisääkin. Juoni oli koukuttava ja kiinnostava (vaikka arvasinkin Damienin henkilöllisyyden hyvin nopeasti ja turhannuuin, kun Isla ei vaan tajua). Pidin kirjassa erittäin paljon myös romanssista, varsinkin, kun se vaikutti todella tasa-arvoiselta, eikä siinä ollut Faunoidien vähän kiusallisia alfaurosmeininkejä. Oli myös erittäin ihanaa ja tärkeää, että nuoren naisen seksuaalisuutta suhtauduttiin luonnollisena asiana, eikä sitä nolosteltu tai pyritty kontrolloimaan! Tällainen representaatio on YA-kirjallisuudessa erittäin tärkeää. Tärkeää oli sekin, että kirjassa nostettiin esiin naisten pelimaailmassa kokema häirintä, eikä sitä painettu villaisella. Ihan täydellinen tämä kirja ei kuitenkaan ollut. Esimerkiksi lopun väärinkäsitysjuoni oli vähän ärsyttävä, tuntui, että ongelmia yritettiin saada esiin väkisin ja ne ratkesivat lähes saman tien. Monet sivuhahmot, kuten Islan koulukaverit, jäivät myös melkoisen ohuiksi. (Tosin oli kivaa, että Islalla oli (tyttö)kavereita, eikä ystävyydessä ollut kilpailuasetelmia! Pelkäsin nimittäin alussa, että Isla olisi syvästi inhoamani not like other girls -hahmo, mutta onneksi hän oli paljon enemmän. Not like other girls -ilmiökin kuitenkin tunnistettiin kirjassa, ja asiaa käsiteltiin mielestäni hyvin.) Täytyy myöntää sekin, että Faunoidien konsepti oli kiinnostavampi kuin reaalimaailman sijoittuva "gaming-romaani", vaikka teos yllättävän kiinnostava olikin. Summa summarum, pidin tästäkin kirjasta kovasti ja toistan toiveeni siitä, että Salamalta saataisiin lukea mahdollisimman pian jotain uutta! 

Ennen joulua luin Caravalin, joka ei ollut mikään maailmaa mullistava kirja, mutta ihan hyvää hömppää, jolla sai aivot narikkaan. Jatko-osa Valendaa aloitin jo joululomalla, mutta siinä missä Caravalin luin parissa viikossa, Valendan kanssa junnasin useamman kuukauden. Valenda alkaa suurin piirtein siitä, mihin Caraval päättyi, ja tällä kertaa tapahtumia seurataan Scarlettin pikkusisaren Tellan näkökulmasta. Caraval on voitettu, ja peliseurue suuntaa seuraavaksi maan pääkaupunkiin Valendaan, jossa järjestetään uusi peli. Tella on kirjoitellut nimettömän ystävän kanssa pitkään, ja tämä on luvannut auttaa Tellaa löytämään siskosten kauan sitten kadonneen äidin. Palkaksi ystävä vaatii Legendin oikean nimen. Tella lähtee mukaan Caravaliin, mutta saa huomata, että vaikka hän on nähnyt pelin kulissit, hän ei voi siltikään luottaa mihinkään. Hän tajuaa pian olevansa sekä kuolemanvaarassa että kuolettavan rakastanut. Caravalkaan ei ollut mikään uusi suosikkikirjani, mutta Valenda vielä vähämmän. Ihan vauhdikas ja kevyt seikkailu tämäkin oli, mutta tuntui monessa kohdassa vanhan toistolta. Scarlett oli melkoisen rasittava (eikä mitenkään hyvällä tavalla) hahmo, mutta Tella lähinnä tylsä. Voi olla, että olen liian vanha tuollaisille "olen nainen, mutta ajattelen ja toimin itsenäisesti" -hahmoille, ja kaipaan enemmän syvyyttä ja sävyjä, tai sitten kyseessä oli vain kehnosti kirjoitettu hahmo. Toisaalta Scarlettkin käyttäytyi tässä useamman kerran aivan ääliömäisesti, ja varsinkin edellisen osan romanssin kehittely oli melko olematonta, ja lopun paljastus oli sen takia mielestäni niin typerä, että löin päätäni seinään. (Pään lyömistä seinään aiheutti sekin, että erään hahmon nimi oli Paradise Kadotettu. Alkukielinen nimi Paradise the Lost on sekin mielestäni melkoisen typerä, että tässä kohdassa ei voi syyttää pelkästään suomentajaa. Silti vaikeroin joka ikinen kerta, kun nimi tuli esiin.) Juonikin tuntui sekavammalta kuin edellisessä osassa, tosin se saattoi johtua siitäkin, että luin kirjaa niin pitkään ja melko lyhyitä pätkiä kerrallaan. Pidin kyllä edelleen tarinan ja maailman estetiikasta ja magiasta, ja oli helpottavaa, että Garber oli hieman rauhoittunut överikuvailuissa ja naurettavissa vertauksissa (vaikka ei niistä kokonaan oltu päästy). Viimeisenkin osan aion kyllä lukea, sillä vaikka en kauhean syvästi hahmoihin olekaan kiintynyt, täytyyhän minun saada tietää, miten Dragnan siskosten tarina päättyy.

Maaliskuussa oli vuoro Villimpi Pohjola -sarjakuvan (toistaiseksi?) viimeisen osan, Irtioton. Kaveriporukka alkaa pikku hiljaa valmistua (kenties jopa Otto!) ja siirtyä oikeasti aikuiseen elämään. Esimerkiksi Anna ja Rontti elävät lapsiperhearkea, Ukko ja Muusa puolestaan tuskailevat lapsettomuuden kanssa. Sävy on tummempi kuin aikaisimmissa osissa, mutta ehkä se on ymmärrettävää, kun hahmot siirtyvät huolettomista opiskeluajoista aikuisuuteen. Edelleen naurahtelin ja samaistuin (erityisesti saalistavaan sänkyyn ja gradulle nauraville opettajille), ja toisaalta huomasin kiintyneeni hahmoihin niin kovasti, että heidän vastoinkäymisensä toivat melkein kyyneleet silmiin. Viimeisen sivun käänteen jälkeen oloni oli paitsi innostunut, myös hieman huolestunut. Eihän tämä jää tähän? Kai jatkoa tulee vielä?? (Olenko muuten ainoa, jota häiritsee suunnattomasti se, että Anni näyttää noin viisivuotiaalta, vaikka hahmon pitäisi olla taaperoikäinen?) 



*********

Maaliskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua: Valenda
22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiäRipley – Nopea yhteys

Maaliskuu oli kokonaisuudessaan kyllä aivan hirveä: jatkuva kiire, deadlinet, työhaastattelut ja kieltävät vastaukset, kasaantuva stressi, tuhat ja yksi juoksevaa asiaa. Karmean kuukauden oikein kruunasi korona-altistuminen. Vaikka olin oireeton, minun piti kaiken varalta perua yksi viikonloppureissu, johon olisi sisältynyt monen muun mukavan asian lisäksi J. Karjalaisen keikka. Harmitti aivan älyttömästi, kun pitikin jäädä kotiin kirjoittamaan esseetä, ja jotenkin kaikki kuukaden paineet purkautuivat pienessä perjantai-illan huutoitkusessiossa (sori naapurit). Kyllä maaliskuussa taisi olla jotain kivojakin hetkiä, mutta rehellisesti sanottuna en oikein edes muista, mitä muuta maaliskuussa oli kuin kauhea stressi koko ajan. No, ainakin kuorotoiminta käynnistyi melkein tasan kahden vuoden tauon jälkeen, se oli ihanaa! Kiireen huomaa siitäkin, että luin ainoastaan yhden fyysisen kirjan, jossa on yli sata sivua, jotenkin lukemiseen ei vain kaiken pyörityksen keskellä ole ollut energiaa. Huhtikuun pitäisi onneksi olla ainakin vähän helpompi, jopa tämän lukuvuoden opiskelut ovat pian paketissa! Kohta on pääsiäislomakin! Suunnitelmissani on parkkeerata itseni neljäksi päiväksi sohvalle kirjan kanssa, enkä aio liikauttaa lihastakaan. Tulee niin tarpeeseen <3


Kuukauden biisi on Hectorin Ota yhteyttä apinaan. Olen viime aikoina kuunnellut jonkin verran Hectoria ja ihastunut erityisesti Varjot ja lakanat -albumiin, jota maaliskuussa tuli soitettua melkoisesti. Olisin voinut valita levyltä melkein minkä tahansa biisin tähän, mutta menevä ja dystooppinen Ota yhteyttä apinaan sai tällä kertaa sen kunnian. Siinä ei ehkä ole samanlaista surumielistä särkyvyyttä kuin monissa muissa albumin kappaleissa, mutta pidän sen tarinasta.  

perjantai 1. huhtikuuta 2022

Camp NaNoWriMo -päivitys 1

Kalenterin sivut ovat kääntyneet huhtikuuhun, mikä tarkoittaa, että pitkästä aikaa on Campin aika! (Noh, eihän edellisestä kerrasta ole oikeastaan kuin vain reilu puoli vuotta, mutta silti tuntuu, että siitä on pieni ikuisuus!)

Palaan tällä kertaa jossain mielessä juurilleni, koska tulen työstämään samaa tekstiä kuin ihan ensimmäisessä Campissani huhtikuussa 2017! Kyseessä on siis P, jonka editoin aloitan tämän Campin aikana. Tavoitesanamääräni on 12000 sanaa. Editoidessa sanoja tulee helpommin kuin raakatekstiä kirjoittaessa, mutta en ole kirjoittanut kunnolla DVR:n valmistumisen jälkeen, joten ainakin lähden pienellä sanamäärällä. Katsotaan, muutanko määrää kuun edetessä. 

Takanani on tosiaan puolen vuoden kirjoitustauko, ja vaikka tauonkin aikana olen työstänyt joitain novelleja ja raapustellut runoja, romaanimittaisen tekstin tuottaminen on ollut tauolla. Hieman siis hirvittää, miten pääsen taas rytmiini kiinni: näin pitkää taukoa en äkkiseltään muista pitäneeni vuosiin! Pitkä tauko ei tosiaankaan ollut suunnitelmissani: alun perin ajattelin, että aloittaisin ediotointia helmikuussa, viimeistään maaliskuun alussa, mutta elämä tuli tielle. Minulla on nyt kuitenki 10 sivua muistiinpanoja esilukijoiden kommenteista, omat editointimerkintäni ja intoa ja tarmoa tekstin pariin, joten ehkäpä tämä tästä lähtee sujumaan. Ja Camp on kuitenkin tunnetusti hyvä kirittäjä! Luulen, että alkuun pääseminen on vaikeinta. 

Tarkoitus olisi tänään perjantaina kirjoittaa mahdollisimman paljon, koska viikonlopun ohjelmassa on yökyläilyä, joka syö kirjoitusaikaa. Jos saisi vähän puskuria tehtyä, olisi erittäin jees. 

Askartelinpa iltojeni iloksi (oikesti vain välttelin esseehommia) jopa kannen projektille! Kuvat ovat peräisin Pixabaysta, muokkaus tehty Canvalla. Olen ihan tyytyväinen, vaikka kuvasta tulikin ehkä vähän levoton. Onneksi en ole graafinen suunnittelija, ja tämäkin kansi on ihan vain omaksi ilokseni tehty :D 


Blogista tulee taas huhtikuun ajaksi käytännössä Camp-blogi, koettakaahan kestää :D Tsemppiä myös muille, jotka haasteeseen tarttuvat! 

torstai 24. maaliskuuta 2022

Vapaapäivä

Maata kissana auringonläikässä
pyörähtää, kiiskotella
jatkaa päiväunia

maljakossa punaisia
                        oransseja
                               keltaisia tulppaaneja

pölyhiukkaset putoilevat kirjapinon päälle
ja kellon viisarit ovat hitaat

pöydällä ruusukupit ja hopealusikat
tiikerikakussa pyörteilevät raidat

eihän tänään
           ole kiire mihinkään

aikojen takaa
rahisevalla levyllä
Pariisin varpunen laulaa

"je vois la vie en rose"

(22.3.2022)

****

Minulla ei ole ollut viime aikoina järin paljoa vapaapäiviä, joten kirjoitin tällaisen pienen runon idyllisestä vapaapäivästä. Kohta onneksi helpottaa, deadlinesuman loppu näkyy jo horisontissa!