Elokuun luetut 2024

Elokuussa 2024 luin 10 kirjaa (1866 sivua, 5 h 47 min), joista yksi oli spefiä, kaksi non-fictionia, kolme sarjakuvaa, yksi näytelmä, kaksi englanniksi luettua, yksi äänikirja, yksi e-kirja ja kaksi uusintaa.

 

Bardugo, Leigh: Tuho ja roihu (Grishaversumi #3) 400 s. 

Ahonen, JP: Puskaradio 64 s. 

Koivisto, Sesse: Eläintarha olohuoneessamme 5 h 47 min [K] [U]

Terentjeva, Dess: Zeno 163 s.

Waltari, Mika: Aiotko kirjailijaksi? 120 s. (e-kirja)

Sattouf, Riad: Tulevaisuuden arabi 3: lapsuus Lähi-idässä (1985-1987)

Aciman, André: Call me by your name 248 s. 

Murphy, Kevin & O'Keefe, Laurence: Heathers the musical 162 s. 

Loe, Erlend: Supernaiivi 223 s. [U]

Oseman, Alice: Heartstopper, osa 5 336 s. 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja/luettu englanniksi: 6

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 5

muualta: 3

 

Vaikka Grishaversumi-trilogian toinen osa olikin pettymys, sen loppurymistelyt varmistivat minut siitä, että halusin lukea viimeisenkin osan. Tuho ja roihu alkaa siitä, mihin Saarto ja myrsky jäi. Alina ja muut ovat paenneet maan alle Varjon yllätysiskun jälkeen. Alina ei ole varma, keihin hän voi enää luottaa, ja lisäksi hänen omat voimansa ovat hävinneet. Hän kuitenkin tietää Varjon juonivan kauheita juoniaan, jotka saattavat tuhota koko maailman. On löydettävä tulilintu ennen kuin on liian myöhäistä. Bardugo jatkaa tutulla tyylillään, ja kuvailu on jopa elokuvallista. Kirja koukutti edellisten osien tavoin, ja viihdyin sen kanssa paremmin kuin edellisen osan. Jopa romanssikuviot kiinnostivat, ja se on jo jotain! Henkilöitä on kuitenkin edelleen tosi paljon, enkä edes näin trilogian päätösosassa ollut ihan varma kaikkien henkilöllisyydestä. Nikolaita olisin kaivannut kirjaan vieläkin enemmän, hän on kuitenkin lempparini kaikista hahmoista. Edellisten kirjojen perusteella en olisi odottanut, että tämän kirjan lopussa tulisi itku, mutta niin vain kävi! Vaikka loppuratkaisussa oli elementtejä, joista en varsinaisesti pitänyt, se tuntui hyvältä lopetukselta sarjalle. Aion ehdottomasti jatkaa muidenkin Bardugon kirjojen pariin, vaikka Grishaversumi-trilogia ei mikään ykköslempparini olekaan.

 

Puskaradio oli JP Ahosen tuotannosta vielä lukematta.Sarjakuvat on julkaistu Journalisti-lehdessä, ja ne kommentoivat ajankohtaisia tapahtumia eläinhahmojen kautta. Ahoselle tyypillisesti sarjakuva on hyvin ja huolellisesti piirretty, ja joskus hahmot tai kommentit ovat hyvinkin nokkelia, pari kertaa hymähdin äänenkin. Toisinaan ajallinen perspektiivi toi vitseihin uuden kerroksen: viime aikoina olen toivonut ehkä enemmän kuin koskaan, että perussuomalaiset ottaisivat naamarinsa pois ja koko puolueen olemassaolo paljastuisi isoksi jekutukseksi. Ajankohtaisia tapahtumia kommentoivan teoksen ongelma on se, että se vanhenee huonosti, eikä viittauksia välttämättä enää myöhemmin tunnisteta. Itsekin olisin ollut tätä lukiessani aika hukassa, koska sarjakuvien alkuperäiseen ilmestymisaikaan olin ala-asteella, enkä siis seurannut kauheasti uutisia tai ainakaan tajunnut niitä täysin. Onneksi kirjan takasivulla oli selvennystä sarjakuvien kontekstista. Ihan kiva aikakapseli 2010-luvun alusta, mutta ei mikään lemppari-Ahonen.

 

Rakastin Sesse Koiviston kirjoja lapsena, ja kun huomasin, että hänen kirjojaan on Bookbeatissa äänikirjoina, päädyin kuuntelemaan yhden näistä lapsuussuosikeistani. Koivisto oli Korkeasaaren johtajan Ilkka Koiviston vaimo, ja kirjoissaan hän muistelee eläinkohtaamisiaan ja muuta elämää Korkeasaaressa. Eläintarha olohuoneessamme kertoo ajasta, jolloin Korkeasaaressa ei ollut ympärivuotista hoitoa sairastuneille tai orvoille eläimille, joten Koivistojen kotona asui milloin tiikerinpentu, milloin paviaani ja milloin saukonpoikanen. Mielestäni kirja oli yhtä mainio kuin lapsenakin! Koivisto kirjoittaa elävästi, humoristisesti ja lämmöllä. Arkea eksoottisten eläinten kanssa ei kuitenkaan kaunistella, ja jo esipuheessa todetaankin, että lähtökohtaisesti villieläimet kuuluvat luontoon, eivät ihmisasumuksiin. Ehkä kaikista näkemyksistä en ollut Koiviston kanssa samaa mieltä. Hän oli toki biologi ja minä humanisti, mutta välillä pohdin, mitä joku muu alan ihminen Koiviston tavasta puhua eläimistä ajattelisi. Toki viidessäkymmenessä vuodessa yleisetkin käsitykset eläinten hyvinvoinnista muuttuvat. Kirjasta tulee kuitenkin selkeästi ilmi se, että Koivistolle eläinten hyvinvointi on ollut tärkeää, ja uskonkin, että hän on toiminut niin hyvin kuin on oman aikansa tiedon mukaan pystynyt. Muutamia vuosia sitten ostin omaan hyllyynkin Tapiiri sohvapöydän alla -kirjan, johon Koivisto on koonnut tarinoita vanhoista kirjoistaan, päivittänyt niitä ja kirjoittanut jonkin verran uuttakin materiaalia. Vertailin Eläintarhaa olohuoneessamme tähän kirjaan ja huomasin, että tässä alkuperäisessä jotkut tarinat ovat monisanaisemmin kerrottuja. Toisaalta Tapiiri sohvapöydän alla -kirjan lukemisestakin on useampi vuosi aikaa, joten eipä minua olisi haitannut, vaikka tekstit olisivat olleet sanasta sanaan samoja :D Äänikirjan lukija luki omaan makuuni kirjan hieman liian lapsekkaasti. Koiviston kirja sopii toki nuorillekin lukijoille, mutta lukija sai kirjan kuulostamaan melkein eläinsaduilta. Kovasti tekisi mieli lukea lisääkin Koiviston kirjoja, ehkä otankin niitä jossain vaiheessa taas kuunteluun!

 

Dess Terentjevan Zeno jatkaa itsenäisten säeromaanien "sarjaa", johon kuuluvat myös Ihana ja Freestyle. Tällä kertaa kirja sijoittuu Joutsenoon, missä ysiluokkalainen Nella asuu. Hän rakastaa luontoa, eikä kaipaa kotikaupungista pois, toisin kuin hänen isosiskonsa Miisa. Miisa on näkyvästi biseksuaali, mikä hävettää Nellaa erittäin paljon. Miksi ei voisi vain olla sitä mitä on, miksi kaikesta pitää tehdä niin iso numero? Miisan kohtaama homofobia koskettaa kuitenkin myös Nellaa: hänkin on bi, mutta ei ole vielä tullut kaapista kellekään. Pidin tässäkin kirjassa Terentjevan kielestä ja tavasta käyttää säeromaanin muotoa hyväksi. Kaikenlaiset fontti- ja muotokikkailut ilahduttavat tässä genressä aina! Valitettavasti teoksena Zeno jäi Ihanan ja Freestylen jalkoihin. Kirjassa oli paljon kiinnostavia juonilankoja, mutta loppujen lopuksi kovinkaan moneen niistä ei keskitytty. Toki kirjan isoin kysymys siitä, onko vähemmistöön kuuluvan pakko olla aktivisti, on mielenkiintoinen, ja pidin myös siitä, millaisia vastauksia kysymykseen annetaan. Mielestäni oli hauskaa, että Nella toimi ikään kuin peilinä Ihanan Liljalle. Tässä oli jopa ihan konkreettinen viittaus Ihanaan, mikä ilahdutti kovasti. Jokainen luku alkaa joutseneen liittyvällä ajatuksella, oli se sitten tietotekstiä tai kaunokirjallisempaa. Näiden merkitys jäi minulle vähän epäselväksi. Zeno jätti jälkeensä myös surullisen ja epätoivoisen olon. Pikkupaikkakunnalla erilaisuuteen ei suhtauduta hyvällä, ja koulun seinälle ripustettu sateenkaarilippu revitään alas ja tallotaan. Tiedän tällaisten kauheiden kiusaamiskokemusten olevan monelle arkea, mikä teki kirjan lukemisesta vaikeaa. Hahmojen kohtaamaa kiusaamista ei kuitenkaan ratkaista mitenkään. Ehkä on realistisempaa, että kaikki ei muutu kuin taikaiskusta hyväksi, mutta kerrassaan mitään muutosta ilmapiirissä ei tunnu tapahtuvan kirjan aikana. Tämä jätti jälkeensä aika toivottoman olon, ja jossain mielessä myös ehkä soti kirjan sanomaa vastaan.

Mika Waltarin teos Aiotko kirjailijaksi? on kirjoitusoppaiden klassikko. Vuonna 1935 julkaistu teos ohjeistaa aloittavaa kirjailijaa kirjoittamisen pariin neuvomalla julkaisuun liittyviä asioita, millaisia asioita täytyy ottaa mitäkin genreä kirjoittaessa huomioon ja millaista lukemista tulevalle kirjailijalle suositellaan. Tosin hän kehottaa lukijaa pitämään jalat maassa, ja varoittaa, ettei kirjailijan tie ole helppo. Waltarin ohjeet ovat monessa kohdassa yhä päteviä, ja tiukka ja varoitteleva sävykin tuntuu perustellulta. Itselleni kiinnostavinta oli kuitenkin ehkä ajankuva: melkein 90 vuotta sitten suomalaisessa kirja- ja kustannusmaailmassa on paljon samaa kuin nykyään, mutta monet asiat ovat myös eri tavalla. Aina en ollut Waltarin kanssa samaa kieltä siitä, mitä kirjallisuudessa "saa" tehdä ja mitä ei, mutta toisaalta tarkastelemme asioita tarkastelemme asioita hyvin erilaisista lähtökohdista käsin. Ja sanoohan Waltari itsekin, että säännöt on tehty rikottattavaksi. Ärsyynnyin kuitenkin aika paljon siihen, miten miesvaltainen Waltarin kuva kirjallisuuden parissa työskentelevistä ihmisistä on. Vaikka asiaa ei sanottu suoraan, lähes joka kohdassa oletetaan, että kirjoittaja on mies, joka kirjoittaa lähinnä miehistä. Naiset ovat statisteja ja lehtitoimitusten sihteerejä, mutta kelpaavat lähinnä kevyiden rakkaustarinoiden päähenkilöiksi. Tyttökirjallisuuskin sivuutetaan maininnalla sen olemassaolosta, ja samaan hengeenvetoon ylistetään perinteisten poikakirjojen merkitystä kirjallisuuskentälle... Aiotko kirjailijaksi? on syystäkin klassikko, mutta suosittelen aiheesta kiinnostuneita tutustumaan myös tuoreempaan opaskirjallisuuteen. Tämän kirjan kansi on muuten aivan ihana! Ostaisin sen postikorttina, jos sellainen olisi saatavilla.

Edellisen osan Tulevaisuuden arabista luin viime kesänä, mutta nyt sain taas aikaiseksi jatkaa sarjan parissa. Riad käy koulua syyrialaisessa kylänpahasessa, ja hänen päässään liikkuu monenlaisia hämmentäviä ajatuksia. Hänen äitinsä alkaa kyllästyä pahimman kerran elämään kylässä, mutta onko elämä Ranskassa loppujen lopuksi vähemmän julmaa? Edellisten osien tapaan tämä on synkkä ja painostava, mutta huumori keventää tunnelmaa. Jonkin verran tämä osa alkoi kuitenkin toistaa itseään, ja toivon, että seuraavassa osassa tarina saa jotain uutta kierrosta. Pidän muuten todella paljon värien käytöstä! Ne lisäävät oman kerroksensa tarinaan.

Muutama vuosi sitten katsoin Call me by your name -elokuvan, lähinnä kahdesta syystä, joista toinen oli pääosaa näyttelevä Timothée Chalamet (toinen oli kaverin kehut) :D En kuitenkaan ihmeemmin pitänyt elokuvasta, vaikka siinä joitain hyviä puolia olikin. Kirjan olin laittanut tbr-listalle Goodreadsissa noin sata vuotta sitten, vaikka en enää elokuvan jälkeen ollutkaan varma, haluaisinko sitä lukea. Satuin kuitenkin bongaamaan kirjan kirjaston vaihtohyllystä alkukesästä ja totesin, että se olisi hyvä "rymypokkari" kesäreissuihin: sen vahingoittuminen ei haittaisi, ja jos se olisi kesän päätyttyä vielä ehjä, sen voisi palauttaa vaihtohyllyyn. Call me by your name sijoittuu 1980-luvun Italiaan, jossa 17-vuotiaan Elion perhe viettää kesäänsä. Perheen kesähuvilalle majoittuu joka kesä akateemikkoisän tuttavia tutkimusretriitteihin, eikä tämä kesä ole poikkeus. Kolmekymppisessä Oliverissa on kuitenkin jotain erilaista kuin aiemmissa kesävieraissa, ja pian Elio huomaa ihastuneensa mieheen. Kesä on kuuma ja täynnä kaipausta, himoa ja suruakin. Heti kärkeen suuri paljastus: en pitänyt tästä kirjanakaan :D Voi olla, että suomeksi luettaessa tämä ei olisi ollut niin tuskallinen taival kuin englanniksi. Vaikka sinänsä pidin viipyilevästä ja hitaasta kesätunnelmasta, sen lukeminen oli todella raskasta, ja jouduin usein palaamaan taaksepäin, kun tajusin pudonneeni kärryiltä. Vaikka kerronnassa oli monia hienoja kohtia, lukeminen tuntui melkoisen pakkopullalta. Pakkopullalta lukeminen tuntui myös siksi, että kirjan markkinointi antaa ymmärtää kyseessä olevan Suuri Romanssi, eikä tätä kirjan sivuillakaan varsinaisesti kielletä. Minua tämä ei vakuuttanut yhtään. Tarinan olisi voinut kertoa niinkin, ettei siinä olisi ollut groomausaspektia mukana, mutta Aciman valitsee toisin. Yritin kovasti lukea tätä ajallista kontekstia vasten, mutta en päässyt inhotuksestani yli. Oliver voisi sanoa Eliolle ei, ja Oliverin pitäisi tehdä niin. Hän tietää tekeväänsä väärin, mutta hän vain jatkaa. Ja tämä on kaikille ok??? Toki loppupuolella käyty keskustelu antaa ymmmärtää, ettei vanhempi Oliver täysin innostu ajatuksesta aikuisen miehen sekaantumisesta nuoriin, mutta sekin jää ohimeneväksi maininnaksi. Jos tätä ei markkinoitaisi rakkaustarinana, ei ongalma olisi ehkä niin suuri. En kyllä tiedä, pitäisinkö tästä silloinkaan. Pidin muuten enemmän elokuvan kuin kirjan lopetuksesta. Kirjan loppu tuntui jotenkin venyteltyltä, vaikka viimeinen virke olikin hieno. 

 

Kuten blogia pidempään lukeneet ehkä tietävät, rakastan Heathers-musikaalia. (Alkuperäistä 80-luvun elokuvaa toki myös, mutta nyt puhutaan musikaalista :D) Sain näytelmän painetun version syntymäpäivälahjaksi viime vuonna ystävältäni, joka oli käynyt Lontoossa katsomassa musikaalin. Kävin elokuussa katsomassa Heathersin Suomen kantaesityksen Jyväskylässä, joten ajattelin lukea näytelmän sen tiimoilta. Heathers sijoittuu vuoteen 1989, Ohion Sherwoodiin, Westerbergin high schooliin. 17-vuotias nörttimäinen Veronica haaveilee koulun loppumisesta ja siitä, että koulu olisi vähemmän sietämätön paikka. Koulua hallitsee kolmen kauniin, rikkaan ja ilkeän Heather-nimisen tytön joukko, jonka johtaja Heather Chandler yhtäkkiä hyväksyy Veronican hovinsa jatkoksi. Koulun uusi oppilas, salaperäinen Jason Dean aiheuttaa Veronicalle sydämentykytyksiä, mutta hän joutuu miettimään, onko JD vähän liiankin raju kumppani, kun koulun opiskelijat alkavat kuolla. Mutta jospa kuolemat lavastaisi itsemurhiksi? Koska rakastan musikaalia, rakastin myös tätä kirjaa, onhan se kuitenkin musikaali painettuna paperille. Musikaalin lukeminen painettuna jättää toki kokemuksesta aika paljon pois, mutta varsinkin dialogin lukeminen oli kiinnostavaa, koska bootlegeissä dialogista on usein vaikeaa saada selvää (ei sillä, että sellaisia katsoisin, pois se minusta!). Tykkäsin myös lukea parenteeseja ja tekijöiden kommentteja teoksestaan. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että JD:n äidin kohtaloa ei sanota elokuvassa suoraan, vain musikaalissa asiaa avataan enemmän. Koen, että tämän kirjan lukeminen (ja omistaminen) on arvokas lisä omaan fanitukseeni. Suurin ongelma kuitenkin tämän nimenomaisen painoksen kohdalla on se, että se noudattaa West Endissä esitettyä versiota alkuperäisen Off-Broadway -version sijaan. West endin versio on ilmeisesti nykyään se versio, joka lisenssejä myydään uusille produktioille, joten myös Jyväskylässä näkemäni kantaesitys noudatti tätä versiota. Vaikka tykkään uusista biiseistä Never shut up again ja I say nosta tosi paljon, valitettavasti uudempi versio tuntuu vähän liian pehmitetyltä. Tuntuu, että Off-Broadwayn rosoisempi versio tavoittaa paremmin elokuvan julmat ja tummat sävyt, ja näyttää millaisia teinit pahimmillaan ovat. West End -version lyriikat tuntuvat välillä turhan silotelluilta ja oudolta itsesensuurilta. Oli miten oli, Heathers on niin rakas teos <3

Luin Supernaiivin abivuoden syksyllä ja pidin siitä mielettömän paljon. Olen jo pidempään halunnut lukea sen uudelleen, ja mikäs olisikaan parempi aika kuin pian sen jälkeen, kun täytti 25 vuotta. Ai miksikö? Kirja nimittäin alkaa tilanteesta, kun nimettömäksi jäävä päähenkilö on juuri täyttänyt 25 ja kohtaa ison eksistentiaalisen kriisin. Kaikki tuntuu merkityksettömältä, mutta päähenkilö alkaa ratkoa ongelmiaan hyvin tarmokkaasti. Jotenkin tämä ei uponnut minuun yhtä hyvin kuin ensimmäisellä lukukerralla. Tykkäsin kyllä edelleen samoista asioista kuin edellisellä lukukerralla: hakasta, Børrestä, listoista, fakseista ja kirjastohauista. Sen sijaan minua häiritsi todella paljon Lisen hahmon yksiulotteisuus. Pohdinnat ajasta ja avaruudesta olivat myös vähän raskaita lukea. Hymähdin kuitenkin useamman kerran ääneen, Loe kirjoittaa sujuvasti ja tuo esiin monia hyviä havaintoja. Supernaiivi on ihan kiva pieni välipalakirja, mutta tällä kertaa se ei tuntunut elämää suuremmalta, vaikka nyt olenkin (pieniin) kriiseihin taipuvainen 25-vuotias. Olispa hakka!

Sain uusimman Heartstopperin kirjastosta yllättävän nopeasti, ja nopeasti sen myös luin. Edellinen osa mentiin melko synkissä tunnelmissa, mutta vitososan yleisfiilis on vähän kevyempi. Tässä osassa Nick miettii yliopistoon hakemista, ja Charlie haluaisi Nickin luo yöksi. Pidin siitä, että syvällisempiä teemoja käsitellään edelleen romanssin rinnalla, mutta valoisampi yleisfiilis oli tervetullutta edellisen osan synkkyyden rinnalla. On kuitenkin tärkeää, että ongelmista ei selvitä sormia napsauttamalla, vaan prosessivat vievät aikaa. Tätä lukiessa tosin tuntui, että lukisin ehkä jopa mieluummin joidenkin sivuhahmojen elämästä. Charlie ja Nick ovat ihania ja sympaattisia, mutta sarjassa on paljon muitakin kiinnostavia tyyppejä, joiden seikkailuista lukisin mielelläni vaikka spin-off -tarinan. Mielenkiinnolla kuitenkin odotan, miten sarja päättyy!

 

Unohdin kuvata Puskaradion ja Zenon ennen kirjojen palauttamista kirjastoon! Amatöörivirhe, tiedän.

*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa: Supernaiivi (alkuperäiskieli norja)

34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus: Call me by your name

43. Kirjalla ei ole päähenkilöä: Puskaradio 

 

Elokuussa jatkoin harjoittelussa, mutta kertyneiden vapaapäivien takia taisin tehdä vain yhden kokonaisen työviikon :D Töiden ulkopuolella kävin museomatkalla Tampereella, katsomassa Heathersia Jyväskylässä ja jopa Särkänniemessä. Kuukauteen mahtui myös kaksi keikkaa, Hectorin ja Coitus int. 50 revivalin, joista molemmissa viihdyin oikein hyvin. Varsinkin Hector oli ravisteleva kokemus, itkin useamman biisin kohdalla, kun settiin oli valikoitunut minulle tärkeitä kappaleita. Juhlin myös syntymäpäivääni ja neljännesvuosisadan saavuttamista. Saavutuksia koki blogikin, kun 10 vuotta bloggaamista tuli täyteen. Harjoitteluni loppui elokuun viimeisellä viikolla, ja vaikka lähtötunnelma olikin haikea, ehdin onneksi pitää muutaman lomapäivän ennen kuin opiskeluarkeni taas alkoi. Ensimmäisenä lomapäivänä en laittanut herätystä ollenkaan ja heräsin vasta 12.30, joten vissiin lepo tuli tarpeeseen :D

 

 

Kuukauden biisi on Steel Cityn Kannattiko muuttaa yhteen. Kaija Koo lauloi Steel Cityssä ennen soolouraansa ja pääädyinpä päivänä eräänä kuuntelemaan Steel Cityn ainoan albumin. Hyvää, tanssijalan vipattamaan laittavaa tunnelmaa! Kannattiko muuttaa yhteen on lempibiisini levyltä. Miten voikin olla niin menevä biisi yhteiselämän katumuksista?

Vuosikymmen

 31.8.2014 15-vuotias Celestine naputteli perheen pöytäkoneella tämän postauksen ja painoi julkaise-nappia. 

Tasan 10 vuotta myöhemmin 25-vuotias Celestine istuu omassa yksiössään ja kirjoittaa juhlapostausta sen kunniaksi, että elämää on katseltu Lasisipulin läpi jo vuosikymmenen ajan!

 

10 vuotta tuntuu mystisellä tavalla todella lyhyeltä ja todella pitkältä ajalta. Totta kai yhdeksännen luokan alkuhämärä tuntuu tässä vaiheessa kaukaiselta: en todellakaan liiku enää samoissa ympyröissä kuin silloin, en asu edes enää samassa kaupungissa, toiveeni ja huoleni ovat suurimmaksi osaksi hyvin erilaisia kuin silloin. Kuitenkin vuosikymmen on sanana hurja, ja saa vuoden 2014 kuulostamaan kaukaisemmalta historialta kuin se oikeasti on. Ja kaikki nämä vuodet on taltioitu tämän blogiosoitteen alle! Myönnän, että varhaisimmat tekstit ehkä vähän hävettävät, mutta en halua niitä piilottaakaan, koska ne kertovat tarinaa kasvusta teinistä aikuiseksi.

Jos minä itse olen muuttunut, niin on kyllä blogikin. Olen selvästi kehittynyt kirjoittajana, verratkaa vaikka tuota ensimmäistä kirjakoostetta viimeisimpään! Nämä 10 vuotta ovat olleet blogin ansiosta antoista aikaa. Välillä muistelen nostalgian ruusunpunaisilla silmälaseilla bloggaamiseni alkuaikoja ja 2010-luvun alkupuolen aktiivista blogiyhteisöä. Vaikka (kirja)blogit ovat tainneet jäädä kirjagramin jalkoihin, yhteisön kipinä kytee kyllä edelleen, ja se on ihanaa. Uskon, että maailmassa on edelleen paikka tällaiselle alustalle, jossa teksti on pääosassa.

Minulle blogi on tärkeä oma tila. Vaikka välillä ehkä tuntuu, että huutelen täällä tyhjyyteen, mutta ei se oikeastaan edes haittaa. Täällä minä saan huudella, ja kirjoittaa milloin mistäkin aiheesta, mikä mieltäni miellyttää. Olen onnellinen, että tällainen mahdollisuus on olemassa. Lasisipulissa tuntuu kotoisalta kololta, jonka kulmaan käperryn mielelläni. Blogi on tuonut elämääni monenlaisia asioita, tärkeimpinä ehkä bloggaajapassit Helsingin kirjamessuille ja tietenkin useat tärkeät ihmissuhteet, jotka ovat siirtyneet ruudun toisellekin puolelle. Vaikka välillä elämässä on aikoja, jolloin blogiin ei tule panostettua niin paljoa, en halua tätä laivaa hylätä. Tänäkin vuonna olen ollut aika hiljainen, ja luulen, että loppuvuosi tulee jatkumaan samalla tavalla: gradu tulee hotkimaan suuren osan syksyäni. Mutta ehkä keväällä olisi taas aikaa blogillekin!

Juhlan kunniaksi 10 kaikkien aikojen luetuinta postausta: 

 

10. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1 (Kirjabloggaajien klassikkohaaste 9) (2019)

9. Kotikirjastossa (eli kuinka leikin olevani kulttuurikoti ja vakavasti otettava taiteilija) (2017)

8. Lokakuun luetut 2020

7. Blogistanian lukumaraton (2015)

6. Ihana Tallinna (2014)

5. Suomifilmiunelmointia (2020)

4. Olen eksynyt Latviassa (Riika, osa 1) (2015) 

3. Tuunaa kouluvihkot omin pikku kätösin (DIY-postaus jolle nauraa naurismaan aidatkin) (2015)

2. Huhtikuun luetut 2019

1. Parhaat (ja helpot) ukulele-biisit (2018)

Kolmen kärki ei tosiaankaan yllätä, se on ollut jo monta vuotta sama. Pahoittelen edelleen askartelupostaustani kaikille, jotka ovat tulleet etsimään oikeita ohjeita :D Kiinnostavaa on myös se, että uusimmat postaukset ovat neljän vuoden takaa. Ehkä uusimpien postausten pitää saada hieman ajan patinaa, että nekin nousisivat tilastoihin.

 

Näyttökertojen määrien vaihtelu huvitti kovasti. Ukulelepostaus huitelee aivan omissa sfääreissään, ja kärkikolmikon ulkopuolella ollaan vielä tosi kaukana niiden näyttökerroista.

Minulla on suunnitelmissa juhlavuoden kunniaksi pieni yllätys, mutta autuaasti unohdin kesähulinoiden keskellä koko asian :D Mutta kunhan syksyn arki tästä tasoittuu, saan sen varmasti toteutettua!

Joka tapauksessa haluan kiittää lämpimästi ihan kaikkia, jotka blogiini ovat eksyneet! <3 Olit sitten ollut täällä alkuhämäristä asti tai löytänyt tänne vasta tänään, olen kiitollinen siitä, että saavuit ja pysähdyit hetkeksi. Ota tästä sähköistä synttärikakkua, olet sen ansainnut! 

Onnea rakas Lasisipulissa, toivottavasti edessä on vielä useita vuosia! 

"I told you about strawberry fields
You know the place where nothing is real
Well, here's another place you can go
Where everything flows
Looking through the bent-backed tulips
To see how the other half lives
Looking through a glass onion"

 

(The Beatles: Glass onion)

Heinäkuun luetut 2024

Heinäkuussa 2024 luin 13 kirjaa (3590 sivua, 7 h 59 min), joista kolme oli spefiä, kolme non-fictionia, neljä sarjakuvaa, kaksi äänikirjaa ja kaksi uusintaa.

 

Alatalo, Katri: Kesäkuu 2 h 57 min [K]

McCartney, Paul: Elämä ja sanat 874 s. 

Hoffman, Mary: Naamioiden kaupunki (Stravaganza #1) 355 s. [U]

Leinonen, Tuula: 100 vuotta suomalaista animaatiota 510 s. 

Kim, Henn: I need art: reality isn't enough 448 s. 

Blomqvist, Anni: Hyvästi Myrskyluoto (Myrskyluoto #5) 159 s. 

Hassinen, Kirsti & Tobiasson, Jukka: Omat lampaat: Pienlampurin käsikirja 144 s. 

Woolf, Virginia: Orlando 251 s. 

Oikairinen, Anna: Vasilisa 310 s. 

le Huche, Magali: Nowhere girl 117 s. 

Gauld, Tom: Revenge of the librarians 180 s. 

Kinnunen, Tommi: Kaarna 5 h 2 min [K]

Virtanen, Rauha S.: Seljan tytöt (Selja #1) 242 s. [U]

kotimaisia: 7

käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 6

omasta hyllystä: 4

kirjastosta: 7

muualta: 2

 

Katri Alatalon Kesäkuuta kehuttiin jonkin verran kirjasomessa, ja päätin ottaa lyhyen yhdenyönromaanin kuunteluun. Kovasti yritin saada kirjan luettua kesäkuun aikana, mutta flunssa ja muu elämä tuli ikävästi tielle :D 15-vuotias Juli ei ole saanut peruskoulun päättötodistusta ikätoveredensa tapaan, ja hänet lähetetään muiden vastaavien tapausten kanssa pikkukylän kesäleirille. Juli karkaa heti ensimmäisenä yönä ohjaajan autolla, mutta hänen harmikseen mukaan tuppautuu myös ulkopaikkakuntalainen Bao. Tytöt harhailevat yön metsässä, puhuvat asioista, riitelevät, oivaltavat asioita ja kokevat kaikenlaista. Kesäkuu on tunnelmallinen ja liikuttavakin kuvaus ystävyydestä! Varsinkin Juli on melkoisen rasittava tyyppi, mutta juuri siksi hyvä valinta kertojahahmoksi. Julin ja Baon menneisyys paljastuu lukijalle ja tytöille itselleen pikkuhiljaa. Kirjassa on muutamia yllättäviäkin käänteitä, vaikka jotkut paljastukset arvasin ennen niiden tapahtumista. Pidin myös loppuratkaisun realistisuudesta. Kiva pieni kirja!

 

Paul McCartneyn järkälemäinen Elämä ja sanat sisältää nimensä mukaisesti McCartneyn valikoituja sanoituksia niin Beatlesin, Wingsien kuin soolourankin tuotannosta. McCartney sanoo esipuheessa, ettei ole koskaan kirjoittanut päiväkirjaa, mutta laulut kertovat hänen elämästään ja muistuttavat sen tapahtumista. Tämän idean ympärille kirja rakentuu. Yli 800-sivuinen kirjamöhkäle (jonka kantaminen kirjastosta kotiin ja takaisin oli melkoinen suoritus) on melkoinen runsaudensarvi, sillä se sisältää tarinoiden lisäksi paljon valokuvia (osa minullekin uusia) ja kuvia McCartneyn kotikokoelmiin kuuluvista esineistä. Beatles-osuuksissa ei ollut minulle oikeastaan mitään uutta, osittain koska Steve Turnerin Inside the Beatles on tullut luettua aikoinaan niin monta kertaa. Toki olen tässä suhteessa haastava yleisö :D Wings- ja soolomateriaali sen sijaan oli kiinnostavampaa, ja bongasin kirjasta pari uutta kivaa biisiäkin. Välillä sanoitukset tuntuivat pelkältä aasinsillalta johonkin toiseen aiheeseen. Vaikka toisinaan ärsyynnyin siihen, olihan kirja antanut ymmärtää keskittyvänsä nimenomaan sanoituksiin, aina se ei haitannut, koska jotkut tarinat olivat mielenkiintoisia. Oli vähän sama fiilis kuin Hectorin elämäkertaa kuunnellessa: aivan kuin isovanhempi olisi kertonut juttuja nuoruudestaan. Kuitenkin kirjassa oli paljon sellaista, mikä jäi vähän kaivelemaan. Macca on (varsinkin nykyään) hyvin tarkka omasta ja Beatlesin julkisuuskuvasta, minkä takia ymmärrän, että joitain asioita on siloiteltu tai jätetty kertomatta. Esimerkiksi avioliittoa Heather Millsin kanssa ei mainita ollenkaan. Tämän periaatteessa ymmärrän, mutta myöskään suhteesta syntynyttä lasta ei mainita, vaikka muista lapsista puhutaan suhteellisen paljon. Samaan aikaan Paul puhuu hyvin avoimesti esimerkiksi huumemyönteisyydestään ja katkeruudesta, jonka Beatlesin hajoaminen aiheutti, mutta välillä puheissa on ristiriitaisuuksia aiempiin lausuntoihin ja muiden ihmisten kertomuksiin. (Hesarin arviossa on nostettu esiin muutamia esimerkkejä!) Totta kai tämä lienee luonnollista, ja totuus on jossain näkökulmien välimaastossa, mutta vähän halju olo siitä jäi. Toistoakin kirjassa on jonkin verran. Biisit on listattu kirjaan nimen mukaan aakkosjärjestyksessä kronologisen järjestyksen sijaan, enkä oikein tiedä, mitä siitä ajattelen. Toisaalta oli virkistävää, ettei narratiivi ala aina alusta ja kulje valmiiksi tallattuja polkuja, mutta toisaalta tällaisessa kirjassa olisi ollut kiva nähdä kehityskaari sanoittajana. Elämä ja sanat on visuaalisesti ja esineenä upea teos, mutta sisältö jäi vähän vaisuksi. Plussaa kuitenkin siitä, että kirjassa mainittiin Temporary secretary, joka on yksi lempparibiisini Maccan soolouralta :D Elämäkertaa kaipaavalle kuitenkin suosittelisin perinteisempää (ja kohteeseensa hieman kriittisemmin suhtautuvaa) Philip Normanin teosta.

 

Ala- ja yläasteen taitteessa ahmin kaikki (siihen mennessä) suomennetut Stravaganza-kirjat. Rakastin näitä kirjoja mielettömästi, ja nostalgiamielessä olen kerännytkin kolme ensimmäistä osaa hyllyyni, kun pokkareita olen sattunut parilla eurolla löytämään. Uusintaluku on ollut pitkään mielessäni, ja nyt vihdoin toteutin sen, kun luin sarjan aloittavan Naamioiden kaupungin. Kirja kertoo 15-vuotiaasta englantilaispoika Lucienista (jonka muistelin olleen nuorempi!), joka sairastaa syöpää. Eräänä päivänä hän nukahtaa lahjaksi saatu venetsialainen muistikirja kädessään ja löytää itsensä rinnakkaismaailma Taliasta, Bellezzan kaupungista. Talia, kuten nimestä voi päätellä, muistuttaa meidän maailmamme Italiaaa ja Bellezza Venetsiaa, mutta monet yksityiskohdat ovat toisin. Bellezzassa Lucien törmää ikäiseensä Arianna-tyttöön, joka on karannut kaupunkiin muuttaakseen elämänsä suunnan. Lucienille selviää, että hän on stravagantti, ihminen, joka pystyy kulkemaan maailmojen välillä. Tämä on kuitenkin vaarallinen asia, sillä renessanssimaailmassa liikuskelee monia, joilla on pahat mielessään. Vaikka pidin tästä tosi paljon lapsena, lähdin lukemaan tätä uudelleen vähän epäilevissä tunnelmissa. Epäilykset osoittautuivat turhiksi, sillä Naamioiden kaupunki on kestänyt hyvin aikaa ja on erittäin pätevä fantasiaseikkailu edelleen! Jotkut juonenkäänteet olivat rajumpia kuin muistelin, mutta toisaalta istuivat (vaihtoehto)historialliseen kontekstiin. Muistin kirjasta monia yllättävän tarkkojakin yksityiskohtia, mutta paljon olin myös unohtanut, minkä takia kirjan lukeminen oli jännittävää. Muistin lukiessa myös elävästi turhautumiseni, kun eräs pääjuonista oli loppuratkaisuaan myöten samanlainen kuin eräässä tarinassa, jota olin kirjaa ensimmäistä kertaa lukiessani suunnitellut :D Hahmoja kirjassa on todella paljon. Hieman ollaan vähän liian suuren hahmogallerian rajoilla, mutta Hoffman saa pidettyä paketin kasassa. Odotan todella innokkaasti, että pääsen lukemaan jatko-osia, koska muistelen niiden olleen vielä parempia kuin tämä ensimmäinen osa!

100 vuotta suomalaista animaatiota lähti kirjastosta mukaan herätelainana. Nimensä mukaan se on muhkea ja monipuolinen paketti suomalaisen animaation historiaa, tekijöitä ja nykypäivää. Vaikka osasinkin nimetä useamman suomalaisen animaation, opin kirjasta silti paljon uutta. Uutta tietoa oli esimerkiksi se, miten paljon animaation tekijöissä on ollut naisia jo 1960-luvulta alkaen! Myös suomenruotsalaisten tekijöiden suuri määrä yllätti. Kirja on visuaalisesti miellyttävä, vaikka fontti onkin todella pientä: en nähnyt lukea sitä kunnolla ilman silmälaseja :D Kirjan rakenteessa oli kuitenkin ongelma. Leinonen on valinnut lähestyä aihetta lähinnä temaattisesti, mikä johtaa siihen, että kirjassa on paljon toistoa. Luku animaatiosta televisiossa oli sellainen, jollainen olisin toivonut koko kirjan olevan: selkeän kronologisesti etenevä. Toki ymmmärrän, että esimerkiksi animaatiokoulutukselle Suomessa on haluttu antaa oma lukunsa, mutta kokonaisuutena teemalähtöisyys kronologian sijaan on historiikissa vähän outo valinta.

Herätelaina oli myös Henn Kimin sarjakuva I need art: reality isn't enough, joka puhutteli nimellään. Omaelämäkerrallinen sarjakuva käsittelee kasvua, rakkautta, mielenterveyttä ja sen ongelmia ja paikkansa etsimistä maailmassa. Kuvituksista tykkäsin, tekstiosuuksissa oli samaistuttavia hetkiä, mutta kokonaisuutena tämä ei koskettanut niin paljon kuin odotin tai toivoin.

 

Olen viettänyt melkein koko kesän Myrskyluodolla, joten oli haikeaa jättää sarjalle hyvästit sen viimeisen osan, Hyvästi Myrskyluodon, myötä. Sarjan edellisessä osassa tapahtunut traaginen käänne on tuonut Myrskyluodolla asuvalle perheelle suuren surun. Maijan on nyt vain selvittävä. Aika parantaa haavoja, mutta kuluvat vuodet tuovat mukanaan myös muutoksia, joissa Maijan on vaikeaa pysyä mukana. Tämä osa taisi käsittää kaikista pisimmän aikajänteen sarjan kirjoista, mikä puolestaan johti aikahyppäyksiin, mikä johti samanlaisiin ongelmiin kuin aiemmissakin kirjoissa. Tunnelma oli lähes koko kirjan läpi synkkä ja surullinen, toki ihan ymmärrettävistä syistä. Maijan tarinan päätös on haikea, mutta se sopii sarjan tunnelmaan hyvin. Vaikuttava päätös vaikuttavalle tarinalle. Koko sarja tulee todennäköisesti elämään mielessäni vielä pitkään.

Kerran kirjastossa käydessä huomasin kirjanäyttelyssä Omat lampaat -nimisen kirjan, ja koska rakastan lampaita, lainasin kirjan heti. Olen useamman kerran vitsaillut, että ryhdyn lammasfarmariksi, ja vaikka loppujen lopuksi en siihen ehkä oikeasti koskaan ryhdy, luinpa lampaankasvatusoppaan kuitenkin! :D (Toki tämä voi olla myös taustatutkimusta tulevaan kirjoitusprojektiin, se on ehkä katu-uskottavampaa kuin huvikseen lukeminen :D) Varmasti ihmiselle, joka oikeasti on kiinnostunut lampaiden kasvattamisesta ja hoidosta tämä kirja on oikeasti hyödyllinen. Itse nautin lähinnä kuvista ja uusista lammasfaktoista.

Virginia Woolfin Orlandon luin Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, postaus täällä. 

Kirjahyllyä katsellessani tajusin, että Anna Oikarisen Vasilisa oli ollut hyllyssäni pienen ikuisuuden, joten päätin lukaista sen muiden kirjojen välissä. Sarjakuva on Oikarisen taidekoulun päättötyö, ja kertoo noita-akka Baba Jagan oppitytöstä Vasilisasta. Vasilisa suhtautuu noituuteen intohimoisesti, mutta hänen taitonsa ovat vielä vaillinaiset. Baba Jagan tehtävä vie Vasilisan vaaralliseen metsään, jossa hän törmää liikemieheen nimeltä Lumikki. Pian selviää, että he molemmat ovat suuressa vaarassa. Vasilisassa on paljon asioita, joista pidin. Satukuvastolla leikitteleminen toimii aina, ja tarina on muutenkin viihdyttävä. Piirrostyylistäkin tykkäsin, hahmot ovat ihanan ilmeikkäitä! Jonkin verran tarinassa oli kohtia, joiden paikka tarinassa ei tuntunut täysin oikeutetulta. Romanssi ei myöskään oikein vakuuttanut minua. Vasilisa on kuitenkin oikein hyvä teos, ja siitä on hyvä jatkaa eteenpäin. Toivonkin, että Oikarisen teoksia tulee lisää, ja saan nähdä hänen kehitystään. (En voi suoranaisesti sanoa tuntevani tekijää, mutta olen ollut hieman tekemisissä hänen kanssaan. Mielipiteeni teoksesta on kuitenkin niin objektiivinen kuin mahdollista.)

Herätelainateema jatkuu, sillä Magali le Huchen Nowhere girlin lainasin lähinnä nimen ja takakannen Beatles-maininnan perusteella. Omaelämäkerrallinen sarjakuva kertoo le Huchen esiteini-iästä, kun uudelle kouluasteelle siirtyminen aiheuttaa hänessä voimakasta ahdistusta. Myös murrosikä ahdistaa, mutta onneksi pahaa oloa helpottaa hieman The Beatlesin löytäminen ja musiikkiin uppoamaan. Nowhere girl on hyvin surumielinen kirja lapsuuden loppumisesta ja mielenterveydestä, mutta loppujen lopuksi teoksessa on toivoa paremmasta. Beatlesilla oli ilokseni aika suuri rooli kirjassa. Melkein huvitti, miten hyvin tunnistin itseni tarinasta, vaikka en kaikkiin le Huchen kokemuksiin samaistunutkaan. 11-vuotiaan tytön hurahtaminen korviaan myöten Beatlesiin taitaa olla universaali kokemus, sen verran samanlaiselta oma hurahtamiseni aikoinaan tuntui :D Oikeastaan ainoa asia, mistä kirjassa en ihmeemmin pitänyt, oli sen fonttivalinta. Se oli pienikokoista ja siksi välillä raskaslukuista.

Tom Gauldin sarjakuviin olen törmännyt netissä usein. Revenge of the librariansin humoristiset stripit keskittyvät kirjoihiin, lukemiseen ja kirjoittamiseen. Mikäli siis yksikin näistä aiheista kiinnostaa, suosittelen tarttumaan tähän! Sarjakuvissa käsiteltiin myös jonkin verran korona-aikaa. Pohdiskelinkin lukiessa sitä, miltä koronasta lukeminen tulevaisuudessa tuntuu. Tällä hetkellä koko kauhea eristysaika tuntuu lähinnä kaukaiselta unelta, mutta silti sarjakuviin tallennetut tunteet ja tapaukset herättivät outoja tuntemuksia, joita on vaikea sanoittaa. Lukukokemus oli kuitenkin ehdottomasti positiivisen puolella. Jonkin verran kirjassa on toistoa ja samojen vitsien kierrätystä, mutta minua se ei haitannut oikeastaan yhtään! Nauratti välillä ihan ääneenkin.

Vaikka minua ärsyttää kirja kirjalta enemmän Tommi Kinnusen kirjojen kurjuudessa rypeminen, Kinnusen uusin on aina lukulistallani. Edellinen teos Pimeät kuut oli mielestäni heikointa Kinnusta, joten suhtauduin Kaarnaan varauksella. Kaarna keskittyy naisten sotakokemuksiin ja -traumoihin, vähän samalla tavalla kuin Ei kertonut katuvansa. Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. 2000-luvun alussa Laina tekee kuolemaa, ja hänen poikansa Martti on kutsunut siskonsa Eevan ja Maijan pohjoiseen hyvästelemään äitiä. Siskot eivät kuitenkaan halua muistella Martin tavoin menneitä ja kantavat kaunaa äidilleen, joka teki heidän lapsuudestaan vaikean ja tuskaisen. Toisessa aikatasossa tapahtumia katsotaan Lainan näkökulmasta. Sodan julmuudet tunkeutuivat Lainan elämään väkivaltaisesti ja mursivat hänen mielensä, mutta naisten sotatraumoja ei otettu huomioon. Vain miehet saivat puhua keskenään traumoistaan, ja heidän käsityksensä mukaan naiset eivät käyneet sotaa ollenkaan. Kaarna on taattua Kinnusta siinä mielessä, että kaikki oli synkkää, kurjaa ja ankeaa. Erotuksina aikaisempiin kirjoihin tosin oli se, että Lainan kohtaama väkivalta oli vielä hirveämpää kuin mikään aikaisempi, mitä olen Kinnusen kirjoista lukenut. Toisaalta ymmärrän kirjan synkän tunnelman, eipä noin traumaattisten tapahtumien värittämästä elämästä kovin hilpeää teosta saa. Kirja menee välillä niin inhottavaksi, että sen kuuntelussa oli pakko pitää välillä taukoja. Sinänsä kyllä arvostin sitä, että joka yksityiskohtaa ei tuotu esiin. Lukija tajuaa kyllä, vaikka jotain jätettäisiin rivien väliin. Kerrontaratkaisusta, jossa tarinalinjat kulkevat vastakkaisiin suuntiin, pidin erityisesti. Vaikka joitain paljastuksia vihjailtiin mielestäni vähän liikaa vähän liian aikaisin, rakenne oli erittäin toimiva. Kinnusen kieli ei myöskään ikinä petä. Tuntuu, että erityisesti kuunneltuna se pääsee oikeuksiinsa. Naishistorian fanina (kehtaanko sanoa että jopa tutkijana, kun graduni liittyy aiheeseen :D) naisten sodan näkökulma on kiinnostava, vaikkei ehkä sinänsä minulle uusia näkökulmia tarjonnutkaan. Olen kuitenkin jo pitkään ollut sitä mieltä, että muustakin kuin sodasta ja jälleenrakennusajasta voisi kirjoittaa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että päässäni Kaarna alkoi sekoittua vähän Neljäntienristeykseen. Kaarnan päähenkilö Lainassa on nimeä myöten paljon samaa kuin Neljäntienristeyksen Lahjassa, ja miljöökin oli hyvin samankaltainen (ellei jopa täysin sama!). Olisi virkistävää nähdä Kinnuselta johonkin muuhun aikaan, kenties jopa nykypäivään sijoittuva teos. Kyllä kaikkiin ajankohtiin mahtuu kurjuutta ja rypemistä, jos se on hänelle tarinan edellytys.

Myös Selja-sarjan uusintaluvusta olen haaveillut vuosia, ja nyt oli viimein sen aika. Tämän ensimmäisen osan olen lukenut mielestäni useamman kerran (tosin en ehkä ihan kokonaan, koska en löytänyt merkintöjä lukupäiväkirjoista), ja omassa hyllyssäkin tämä on ehtinyt olla yli 10 vuotta. Sarjan on sanottu olevan Suomen Pikku naisia, ja vertaus on kyllä osuva ainakin tämän ensimmäisen osan kohdalla. Keskiössä on kirjan nimen mukaisesti Seljan perheen neljä tytärtä, teatterista haaveileva Kris, temperamenttinen ottotytär Margarita, kirjailijan urasta haaveileva Virva ja käytännöllinen pikku Dodo. Äidittömiksi jääneet tytöt saavat heti alkusivulla kuulla melkoisen uutisen, kun isä ilmoittaa menevänsä uusiin naimisiin. Rea-äitipuoleen suhtautuminen on tyttöjen puolelta aluksi kylmää ja uusi perhedynamiikka tuntuu hankalalta, mutta pikku hiljaa he tottuvat tilanteeseen. Ihana Seljan tytöt! Sydämessäni tuntui todella lämpimältä, kun palasin kirjaan pitkästä aikaa ja syvennyin siskosten iloihin ja suruihin. Muistin tämän osan juonen kaikista parhaiten, mutta paljon olin ehtinyt myös unohtaa. En muista, onko tulevissa osissa yhtenäisempi juoni, tässä ainakin tarinankerronta oli melko episodimaista.Toki pidempiäkin tarinalinjoja on, kuten Rean hyväksyminen osaksi perhettä ja Margaritan taustojen selvittäminen. Tyylikin toi mieleen Alcottin sarjan. Koska kirja sijoittuu 50-luvulle, tuntuu se tietyssä mielessä modernilta, ainakin jos vertaa amerikkalaisiin tyttökirjaklassikoihin. Viehättävää patinaa ja ajankuvaa tässä silti on, pidin erityisesti pienistä, arkisista yksityiskohdista. Jonkinlainen utopia tämä kuitenkin taitaa olla. Minun on vaikea uskoa, että pikkukaupungissa meksikolaistaustaiseen Margaritaan suhtaduittaisiin niinkin neutraalisti kuin kirjassa häneen suhtaudutaan. Toki häneen kohdistuu jonkin verran eksotisointia ja eteläiseen temperamenttiin vetoamista, mutta avointa, vihamielistä rasismia ei ole. Romanttisia kuvioita ei tässä osassa vielä kauheasti ollut, mitä nyt vähän kolmiodraamaa ja vispilänkauppaa, mutta se oli ihan virkistävää. Odotan innolla tulevia seikkailuja Seljojen parissa! (Hauska yksityiskohta: tytöt perustavat kirjassa teatterikerhon ja esittävät Topeliuksen näytelmän Kypron prinsessa. En muista törmänneeni kyseiseen näytelmään missään muualla kuin tässä kirjassa, mutta sattumalta tänä kesänä töissä löysin julisteen Kansallisteatterin produktiosta 1900-luvun alkuvuosilta!)

*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:

6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle: Orlando (ainakin osa tapahtumista)

26. Kirjan nimessä on sana kirja: Omat lampaat: Pienlampurin käsikirja

27. Kirja kertoo jälleenrakentamisesta: Kaarna

28. Kirjailija on Välimeren maasta: Nowhere girl (Ranska)

 

Heinäkuu oli varsin vauhdikas kuukausi. Pari ensimmäistä viikkoa kesälomailin, ja vaikka ne olivat enemmän suoritus- kuin pötkötyspainoiset kaksi viikkoa, kesäloma oli ihana. Kävin kotikotona, mummolassa ja jopa Tukholmassa, viimeksi mainittu oli ensimmäinen ulkomaanmatkani sitten vuoden 2018! Lisäksi heinäkuun aikana piipahdin Finnconissa ja kävin Linnanmäellä, vierailin festareilla ja näin kotimatkalla rusakonpoikasia. Töitäkin tein, tosin siellä menoa on hidastanut toimimaton tekniikka. Heinäkuussa en kauheasti ehtinyt hidastella, ja sama meno on jatkunut elokuussakin (siitä kertonee se, että tämänkin postaus ilmestyy vasta nyt...). Mutta sellaista kesä on, ja nautin siitä!

 

 

Kuukauden biisi on Hectorin Kaikki tahtoo rakastaa. Tämä on vain yksinkertaisesti ihana biisi!! Olen kuunnellut sitä viime aikoina tosi paljon. Sen tunnelma on täydellinen, ja pidän todella paljon sen kertomista pienistä tarinoista. Ja loppujen lopuksi se tarjoaa suurimman totuuden: kaikki tahtoo rakastaa!

Virginia Woolf: Orlando (Kirjabloggaajien klassikkohaaste)

Virginia Woolfin Orlando (1928, suom. Kirsti Simonsuuri) ehti olla lukulistallani jo useamman vuoden ajan. Katsoin pari vuotta sitten vuoden 1992 elokuvaversion, josta pidin paljon enemmän kuin odotin, ja sen jälkeen halusin lukea kirjankin. (Ajatuksiani elokuvasta voi lukea tästä.) Viime keväänä luin Woolfilta Oman huoneen, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Olen pelännyt Woolfin teosten olevan vaikeita, mutta koska pidin kovasti Omasta huoneesta, uskaltauduin vihdoin tarttumaan Orlandoonkin (vaikka tiedostinkin, että Woolfin essee- ja proosamuodot eroavat todennäköisesti toisistaan).

Kirja alkaa 1500-luvulta, kuningatar Elisabeth I:n hallituskauden loppupuolelta. Nuori, kaunis ja rikas aatelismies Orlando kirjoittaa runoja ja näytelmiä ja kokee tunteensa hyvin voimakkaina. Vuosisadat kuluvat ja hallitsijat vaihtuvat, mutta Orlando pysyy nuorena ja kauniina. Hän kokee niin onnea kuin pettymyksiäkin rakkauden ja kirjallisuuden saralla. Suunnilleen kirjan puolivälin paikkeilla hän muuttuu yhtäkkiä ja selittämättömästi naiseksi. Vaikka Orlandossa itsessään ei muutu kuin sukupuoli, ympäröivä yhteiskunta suhtautuu naiseen eri tavalla kuin mieheen.

Pidin Orlandossa monista asioista. Ensinäkin sen tarina on mielenkiintoinen: 1500-luvulta 1920-luvulle levittyvään yhden ihmisen elämään mahtuu paljon. Orlando on tosiaankin matka! Pidin myös Woolfin ironisesta ja parodisesta tavasta kertoa tarinaa. On huvittavaa, miten kertoja tuo itsensä ilmi, vaikka esittääkin olevansa neutraali elämänkerturi. Ristiriitoja syntyy myös siitä, miten kertoja ja Orlando suhtautuvat asioihin: esimerkiksi sukupuolen muutoksesta kertoja on hyvin hämillään, kun taas Orlando ei asiasta ihmeemmin järkyty, vaikka muutos on hänellekin yllätys. Muuttuva sukupuoli onkin eräs kirjan kiehtovimmista osista. Vaikka Orlando haluaisi jatkaa elämäänsä kuten ennen, monet tahot (lähinnä miehet) kieltävät sen. Niinpä Orlando pyrkii sopeutumaan: kun yhteiskunta asettaa hänet tiettyyn muottiin, hän yrittää asettaa itsensä siihen. Myös Woolfin runsas ja monipuolinen kieli oli kiehtova osa lukukokemusta.

Orlando huokaisi syvään ja heittäytyi – hänen liikkeissään oli mainitsemisen arvoista kiihkeyttä – maahan tammen juurelle. Hänestä oli ihanaa tuntea maan selkäranka allaan, kaiken tämän kesäisen ohikiitävyyden alla; sillä selkärankana hän piti tammen lujaa juurta; tai toisiaan seuraavien kuvien mukaan se oli myös suuren laivan kansi – se oli tosiaankin mitä tahansa, kunhan se vain oli kovaa, sillä hän tunsi tarvitsevansa jotakin mihin hän voisi kiinnittää ajelehtivan sydämensä; sydämen, joka jyskytti kyljessä; sydämen, joka näytti täyttyvän tulisista ja rakkautta janoavista tuulista suunnilleen tähän aikaan joka ilta, kun hän käveli ulos. Tammeen hän kiinnitti sen, ja kun hän loikoi siinä, lepattava liikehdintä sisällä ja ympärillä tyyntyi vähitellen. Lehdykät riippuivat, peura pysähtyi, kalpeat kesäpilvet olivat paikoillaan; hänen jäsenensä lepäsivät raskaina maassa; ja hän makasi niin hiljaa, että vähä vähältä peura astui lähemmäksi ja naakat pyörivät hänen ympärillään ja pääskyset poukkoilivat ja kiersivät sudenkorennot suhahtelivat ohitse, aivan kuin koko kesäillan hedelmällisyys ja rakkauden toimet olisivat kietoutuneet seitin tavoin hänen ruumiinsa ympärille.

Mielenkiintoinen on myös tarinan historiallinen tausta. Woolf inspiroitui ystävästään ja rakastajattarestaan Vita Sackville-Westistä, jolle myös omisti kirjan, ja onpa kirjaa tituleerattu rakkauskirjeeksikin naisten välillä. (Suosittelen lukemaan esimerkiksi Wikipediasta kirjan taustoista, se oli todella mielenkiintoista luettavaa!) Orlando on siis ehdottomasti queer-kirjallisuutta, niin sisällöltään kuin taustaltaan. Päähenkilön muuttuva sukupuoli on tietenkin ehkä selkein esimerkki LGBTQ+-sisällöstä, mutta myös Orlandon rakkaussuhteet ja ihastukset ovat välillä muita kuin sataprosenttisen heteronormatiivisia. Loppujen lopuksi hänen suurin rakkautensa on myös luettavissa sukupuoleltaan häilyväiseksi hahmoksi. Kieltämättä odotin queer-näkökulman olevan voimakkaampi ja enemmän esillä sen perusteella, mitä kirjasta ennen lukemista tiesin. Toisaalta ymmärrän, että 1920-luvun lopulla aiheesta avoimesti kirjoittaminen ei ole todennäköisesti ollut samalla tavalla mahdollista kuin nykyään. 

 

Ihan täysin en kuitenkaan kirjaan ihastunut. Luulen, että syynä on se, että olin nähnyt elokuvan ennen kirjan lukemista, sillä monet pettymykseni johtuivat siitä, että elokuvassa jotkut ratkaisut oli tehty toisin. Elokuva sitoi tarinan siistiin pakettiin, kirja haahuili ja rönsyili. Vaikka kirjasssa ja elokuvassa on samaa luontevuutta kerronnassa, eikä asioita ei kauheasti selitellä, koen, että elokuvassa tapahtumien selittämättä jättäminen oli toimivampaa. Orlandon ikuiseen nuoruuteen elokuva sen sijaan tarjosi selityksen, jota kirjassa ei annettu. Lisäksi Orlandon lapseen liittyvistä ratkaisuista pidin elokuvassa enemmän. Hieman lukuinnostusta laski myös se, että tuoreista teemoistaan huolimatta ajan hammas on päässyt hieman puraisemaan kirjaa. 1920-luvun asenteet näkyvät myös rasistisissa stereotypioissa ja ilmaisuissa, mutta se ei varsinaisesti lukiessa yllättänyt. 

Vaikka Woolfin kieli ihastutti monessa kohdassa, se tuntui välillä myös raskaalta ja hankalalta. Virkkeet ovat välillä suorastaan monsterimaisen pitkiä! Suomentaja Kirsti Simonsuuri kertoo jälkisanoissaan, että kirjallinen tyyli vaihtelee sen vuosisadan mukaan, mitä kirjassa eletään. Itse en osannut kiinnittää tähän huomiota, mutta voi olla, että joku (Englannin) kirjallisuuden historiaa paremmin tunteva huomaisi tämän. Siihen kyllä kiinnitin huomiota, että tajunnanvirran määrä kasvoi, mitä lähemmäs kirjan loppua tultiin!

Orlando on klassikko syystäkin. Vielä lähes sata vuotta ilmestymisensä jälkeen se tuntuu tuoreelta, ja sen teemat jaksavat kiinnostaa. Vaikka itse päädyinkin pitämään elokuvaversiosta enemmän kuin alkuperäisteoksesta, suosittelen tutustumaan molempiin versioihin! Kirjassa on lukuisia hetkiä, jotka asettuivat sydämeeni, varsinkin lopetus, joka oli tunteiden suuruudessaan jopa liikuttava <3

"Hyvä rouva," mies huudahti ja hyppäsi maahan, "te olette loukkaantunut!"
"Olen kuollut, hyvä herra!" Orlando vastasi.
Muutamaa minuuttia myöhemmin he solmivat kihlauksen.

 

Kuva: Niina T./Yöpöydän kirjat

Kiitos Niinalle haasteen järjestämisestä!

Kesäkuun luetut 2024

Kesäkuussa 2024 luin 13 kirjaa (1945 sivua, 16 h 31 min), joista kolme oli spefiä, kaksi non-fictionia, yksi runokirja, yksi sarjakuva, yksi englanniksi luettu, kolme äänikirjaa ja kaksi uusintaa.

 

Andersen, Jens: Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä 436 s. 

Karppanen, Pasi (toim.): Tyrän saanut ampiainen: valikoituja huonoja runoja 82 s. 

Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja 3 h 2 min [K]

Wilder, Laura Ingalls: Onnen kultaiset vuodet (Pieni talo #8) 287 s. [U]

Sjöholm, Emmi-Liia: Virtahevot 3 h 34 min [K]

Fisher, Carrie: The Princess Diarist 257 s. 

Nieminen, Matti & Rauhala, Anssi: Väinö I: Suomen kuningas 71 s. 

Blomqvist, Anni: Meren voimia vastaan 138 s. 

Green, Simon James: Heartbreak boys 9 h 55 min [K]

Wilder, Laura Ingalls: Neljä ensimmäistä vuotta (Pieni talo #9) 137 s. [U]

Tolonen, Tuutikki: Agnes ja unien avain (Agnes #1) 183 s. 

Tolonen, Tuutikki: Agnes ja huvilan salaisuus (Agnes #2) 186 s.

Tolonen, Tuutikki: Agnes ja varjo ikkunassa (Agnes #3) 168 s. 

kotimaisia: 8

käännöskirjoja: 6

omasta hyllystä: 3

kirjastosta: 7

muualta: 3

 

Astrid Lindgrenin elämäkerta oli ollut vuosia lukulistallani. Kirjalla oli melkoisesti kokoa, mutta kuivakka se ei ollut, päin vastoin: Andersen onnistui koukuttamaan lukijansa niin hyvin, että luin kirjaa suorastaan ahmimalla. Jos elämässäni ei olisi ollut mitään velvollisuuksia (esimerkiksi töissä käyminen), olisin varmasti lukenut sen parilta istumalta kannesta kanteen. Vaikka tiesin paljon Lindgrenistä etukäteen, oli kirjassa paljon uutta tietoa. Tiesin, että Lindgren oli aktiivinen lasten oikeuksien puolestapuhuja, mutta en tiennyt hänen olleen poliittisesti aktiivinen muillakin aihealueilla. Varsinkin luonto ja eläinten oikeudet olivat hänelle tärkeitä. Minusta oli outoa, että Lindgreni lapsuus käsiteltiin kirjassa niin kevyesti, koska sieltä hän ammensi aineksia moniin kirjoihinsa. Toisaalta välillä tuntui myös, että Lindgrenin kirjat jäivät elämäkerrassa sivuosaan, ja Andersen keskittyi vain hänen henkilökohtaiseen elämäänsä. Toki kirjailija on muutakin kuin vain kirjansa, mutta kyllä ne aika suuressa osassa kuitenkin Lindgreninkin elämässä olivat! Jonkin verran kirjassa oli myös toistoa, mikä häiritsi vähän. Esineenä kirja oli miellyttävä. Taitto oli mukavan ilmava, ja kuvia oli paljon. Värikuvia olisin toivonut mukaan myös, mutta kaikkea ei voi saada. Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjat ovat olleet niin ikään pitkään lukulistallani, ja tämän kirjan jälkeen ne kiinnostavat entistä enemmän. Jos kaipaa enemmän Lindgrenin omaa ääntä, suosittelen lukemaan Lindgrenin ja Sara Schwardtin Kätken kirjeesi patjani alle -teoksen, jossa vanheneva kirjailija ja kapinoiva teinityttö kirjoittavat toisilleen.

 

Joskus bongasin Goodreadsista Tyrän saanut ampiainen -kokoelman, ja Linnunradan käsikirjan liftareille lukeneena tunnistin viittauksen heti ja hymähdin ääneen. Löysin kirjan kirjastosta runohyllyllä haahuillessani, ja otin sen mukaan ihmeempiä harkitsematta. Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti on järjestänyt kirjailija Douglas Adamsin muistolle huonojen runojen iltamia vuodesta 2006 alkaen, ja Tyrän saaneeseen ampiaiseen on koottu näitä hengentuotteita vuosilta 2012-2016. Antti Holman Kauheimmista runoista nämä luomukset eroavat siten, että niiden ei ole tarkoituskaan olla taitavia pastisseja tai parodioita, vaan pelkästään kauhistuttavan huonoja runoja. Ja lupauksensa kirja täyttää! Metaforat ontuvat ja riimit nolostuttavat lukijaakin. Teemoissa esiintyy niin avaruusoopperaa kuin kimaltelevia vampyyreitäkin. Pienen kirjan lukee nopeasti, ja siinä on toki se ongelma, että vitsi menettää teränsä nopeasti, mutta silti viihdyin näiden runojen parissa. Niin kauhistuttavaa tavaraa, että ilahdutti!

Kaikki nämä vuodet olen onnistunut olemaan lukematta yhtäkään Mielensäpahoittaja-kirjaa. Konsepti on toki tuttu, ja joitain yksittäisiä jupinoita olen lukenut, muistaakseni kirjoittanut jostakin tekstitaidon vastauksenkin. Konsepti lienee suurimmalle osalle tuttu, mutta kerrataanpa silti: Mielensäpahoittaja on nimettömäksi jäävä 80-vuotias suomalaismies, joka on mielestään aina oikeassa. Ennen oli kaikki paremmin ja nuoriso ja nykyaika ovat pilalla. Jokaisen luvun hän aloittaa jupisemalla "kyllä minä niin mieleni pahoitin", minkä jälkeen hän lausuu painavia mielipiteitään niin ystävänpäivästä, moottoriteistä kuin äänestämisestäkin. Ymmärrän, miksi ihmiset pitävät Mielensäpahoittajasta, sillä niin pidin minäkin! Yllättävän paljon voi kaksikymppinenkin samaistua vanhan kärttyukon ajatusmaailmaan :D Ihailen sitä, miten Tuomas Kyrö on onnistunut hiomaan hahmon niin tarkan tunnistettavasti aina kielellisiä piirteitä myöten. Kyllähän näitä samanlaisia tyyppejä on kohdattu ihan oikeassa elämässäkin! Juuri kielen takia äänikirjaformaatti toimi erityisen mainiosti! Yllätyin siitä, miten paljon kirjaa kuunnellessa liikutuin. Mielensäpahoittajan vaimo on dementoituneena vanhainkodissa, ja kohtaukset, jossa mies viettää vaimonsa kanssa aikaa, saivat palan nousemaan kurkkuun. Viihdyin Mielensäpahoittajan kanssa niin hyvin, että varmasti kuuntelen seuraaviakin osia. Nekin tarjoavat varmasti hyvää välipalalukemista.

 

Pieni talo preerialla -uudelleenlukuprojekti eteni kahdeksanteen osaan. Onnen kultaiset vuodet alkaa siitä, mihin Pieni kaupunki preerialla päättyi: 16-vuotias Laura on saanut opettajan pätevyyden ja matkustaa nyt opettamaan pieneen kouluun kauas kotoa. Se ei missään nimessä ole helppoa: Lauran on vaikeaa pitää oppilaat kurissa, hänen on vaikeaa tulla toimeen asuinpaikkansa omistajan vaimon kanssa ja koti-ikävä vaivaa kovasti. Kovien pakkasten takia Laura pelkää, ettei isä tulekaan hakemaan häntä viikonlopuksi kotiin, mutta perjantaina koululle ilmestyykin Almanzo Wilder upeine hevosineen ja tarjoutuu viemään Lauran kotiin. Nyt Lauralla on uusi syy odottaa viikon päättymistä: tulisiko Almanzo taas häntä hakemaan? Muistelin, että Onnen kultaiset vuodet olisi ollut edellisellä lukukerralla suosikkejani, ja olihan se just niin ihana kuin muistelinkin! Alun opettajakokemus kasvattaa Lauraa todella paljon, ja sen jälkeen hän osaa jälleen katsoa omaa elämäänsä hieman eri kulmasta. Onnen kultaisissa vuosissa on itse asiassa paljon samoja elementtejä kuin Pienessä kaupungissa preerialla: kouluarkea, tuntemuksia aikuisuuden kynnyksellä ja tietenkin romantiikkaa. Lukijat osaavat odottaa, että Lauran ja Almanzon välille on luvassa jotain suurta, mutta häitä saadaan odottaa ihan kirjan loppuun saakka. (Tämä tuskin on mikään suuri spoileri, kun katsoo kirjailijan nimeä :D) Muistelin kyllä, että romanssi olisi ollut voimakkaampi ja räiskyvämpi, mutta toisaalta hitaasti ja maltillisesti etenevä suhde oli sekin ihan mukava. Myönnettäköön tosin, että välillä välillä pohdin samaa kuin äiti-Ingalls, joka kysyy, onko Laura enemmän ihastunut hevosiin vai niiden omistajaan... Onnen lisäksi kirjassa on myös ripaus haikeutta, kun Marjan suulla pohditaan ajan kulumista ja aikuiseksi kasvamista. Tämä teema koskettaa aina, niin nytkin. Onnen kultaiset vuodet on ehdottomasti yksi lempiosistani sarjasta, ellei jopa kaikkein lempparein! Rakastan myös kirjan kansikuvaa, se on niin tunnelmallinen.

 

Emmi-Liia Sjöholmin Virtahepoja oli suositellut minulle useampikin ihminen. Virtahevot on tarkoitettu äänikirjaksi ja kirjoitettu dialogimuotoon, vaikka kirja on julkaistu fyysisenäkin kappaleena. Äänikirjassa Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki antavat äänensä Toukolle ja Eevikselle, jotka istuvat kesäyönä kalliolla ja puhuvat elämästä. (Niittymäen ääni oli muuten aivan todella miellyttävä ja rauhoittava!) Dialogin myötä henkilöiden elämä ja asenteet kiertyvät hitaasti ja luontevasti auki. Touko ja Eevis ovat välillä raa'an rehellisiä, välillä valehtelevat toisilleen ja paljastavat valheensa vasta myöhemmin, siirtyvät aiheesta toiseen ja palaavat takaisin. Hahmot ärsyttivät monta kertaa (varsinkin Eevis), mutta ehkä juuri siksi tuntuivat niin aidoilta. Joistain asioista olin heidän kanssaan eri mieltä, joistain samaa, jotkut kokemukset oli sanallistettu todella hyvin. Dialogimuoto sopii kirjaan hyvin, koska aukikirjoitettuna tämä olisi ollut helposti tylsä. Kun kaikki ylimääräinen oli karsittu, jännite kantoi hyvin. Silmäisin vähän myös e-kirjaa, kun halusin tietää, kuinka paljon tulkintaa näyttelijöiden lukutavassa on. Uskon, että siinä formaatissa kirja on hyvin erilainen kokemus, mutta ei välttämättä huonompi kuin äänikirja. Kirjan lopussa on ikään kuin "lopputekstibiisinä" Arpan Karuselli, joka sopii kirjan tunnelmaan todella hyvin. (Sattuneesta syystä lopputekstibiisin konsepti ilahdutti tosi paljon!) Kirjan nimeä jäin pohdiskelemaan. Virtahevot mainitaan kirjassa kyllä, mutta mielestäni kyseessä ei ollut niin vahva motiivi, että se oikeuttaisi paikan kirjan nimenä, varsinkin, kun siihen ei palata enää ensimmäisten mainintojen jälkeen. En tiedä, mikä olisi sopivampi nimi kirjalle, mutta Virtahevot ei mielestäni kuvaa teosta tarpeeksi hyvin.

 

En ole mikään Star wars -fani (en ole edes nähnyt kaikkia elokuvia), mutta minua kiinnosti silti Carrie Fisherin muistelmateos The Princess Diarist, onhan prinsessa Leia ikonen osa elokuvia ja populaarikulttuuria. Fisher pääsi näkemään showbisneksen loiston ja varjopuolet jo hyvin nuoresta iästä, sillä hänen molemmat vanhempansa työskentelivät alalla. Siitä huolimatta (tai juuri siksi) hänkin päätyi näyttelijäksi. Melko kokemattomana 19-vuotiaana hänet roolitettiin pieneen tieteisfantasiaelokuvaan, josta tulikin paljon suurempi, kuin hän osasi aavistaakaan. Fisherin kokemukset Star warsin tekemisestä olivatkin kirjan kiinnostavinta antia. Ei ole helppoa olla hukassa oleva teinityttö elokuvan kuvauksissa, ja olla koko tarinan ainoa (merkittävä) naishahmo. Kirsikkana kakun päällä oli vielä Fisherin suhde vastanäyttelijä Harrison Fordiin, joka oli paitsi Fisheriä vanhempi, myös naimisissa. Suhde oli Fisherin mukaan muutaman kuukauden kestänyt yhden yön juttu, eikä siihen enää sen jälkeen palattu. Vaikka kirjan kirjoitushetkellä Fisher on selvästi päässyt suhteesta yli, Star warsin kuvausten aikaiset päiväkirjatekstit paljastavat, miten surulliseksi ja ahdistuneeksi suhde ja sen vääjäämätön päättyminen nuoren Fisherin tekivät. Kiinnostavista osista huolimatta koin kirjan melkoisen sekavaksi. En tiedä, oliko ongelmana Fisherin tavassa kirjoittaa vai siinä, että luin kirjan englanniksi, mutta monessa kohtaa kirja tuntui jotenkin tajunnanvirtamaiselta, ja minun oli vaikea pysyä siinä kärryillä. Myöskin aiheet tuntuivat pintaraapaisuilta: minua olisi kiinnostanut lukea enemmän elokuvan tekemisestä, mutta nyt se jäi aiheen huomioon ottaen hyvinkin syrjään. Kirjaa lukiessani tulin monesti hyvin surulliseksi siitä, miten Fisher kommentoi niin nuorta kuin nykyistä itseään, varsinkin kehoaan ja ulkonäköään. Myös fanikulttuuri tuntui Fisheristä monesti ahdistavalta ja itsensä myymiseltä, vaikka hän tiedostikin, miten paljon prinssessa Leia merkitsee faneille. Päällimmäinen tunne kirjan päätyttyä olikin suru, vaikka Fisher ironisesti ja nokkelasti kirjoittaakin. Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin siellä jossakin!

 

Mielestäni Suomi monarkiana on todella mielenkiintoinen vaihtoehtohistoriallinen mahdollisuus, ja myös sen oikea historiallinen tausta kiinnostaa. Tästä syystä päädyin lainaamaan kirjastosta sarjakuvan Väinö I, joka kertoo hankkeesta saada Suomelle kuningas. Suomen kuninkaaksi pyydettiin Hessenin prinssi Friedrich Karlia, joka harkinnan jälkeen myös suostui siihen. Sarjakuva keskittyy hänen näkökulmaansa, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Saksa on yhä mukana ensimmäisessä maailmansodassa, ja tilanne alkaa näyttää todella huonolta, mikä vaikuttaa väkisinkin prinssin mielialaan. Lisäksi Suomesta kuuluu soraääniä hänen kuninkuuttaan kohtaan. Mikä on paras ratkaisu? Teos on hyvä ja napakka, ja lukiessa heräsi monia ajatuksia (suurimpana tietysti "entä jos"). Minua melkein liikutti, miten suurella innolla Friedrich Karl paneutuu tulevaan kuninkuuteensa, lukee kaikki käsiinsä saamansa Suomi-aiheiset kirjat ja alkaa jo ajatella Suomea uutena kotimaanaan, vaikka ikinä ei ole maassa vieraillut. Mitähän prinssi olisi miettinyt, jos olisi päässyt käymään Suomessa ja nähnyt sisällissodan runteleman nuoren valtion? Vaikka tiesinkin tarinan pääpiirteissään, tarjosi sarjakuva myös uutta tietoa aiheeseen. Tämä voisi soveltua hyvin oppimateriaaliksi vaikka jo yläasteelle! 

Meren voimia vastaan jatkaa Myrskyluodon Maijan tarinaa. Edellisen osan tragedian jälkeen Maijan ja Jannen perhe on jälleen päätynyt asumaan Maijan perheen luo Simskälaan. Talven jälkeen Myrskyluodolle rakentuu kuitenkin uusi, entistä ehompi tupa, johon perhe pääsee muuttamaan. Maija näkee outoja onnettomuuden enteitä, mutta ei ole varma, ovatko enteet sittenkin vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Edellisen osan tavoin tässä riitti kurjuutta ja ankeutta, vaikka kotiinpaluusta iloa seurasikin. Tässä osassa edellisissä kirjoissa ärsyttäneitä pitkiä aikahyppäyksiä oli huomattavasti vähemmän (oliko peräti ollenkaan?), ja tämä oli erittäin hyvä ratkaisu! Maija tuntui taas läheisemmältä ja samaistuttavammalta, kun hänen elämäänsä ei harpottu eteenpäin. Loppuratkaisu onnistui järkyttämään, vaikka olinkin spoilaantunut sen verran, että tiesin kyseisen tapahtuvan tulevan jossain vaiheessa. Viimeisen osan lukeminen saattaa olla tämän käänteen takia tuskallista :(

Heartbreak boysiin olen törmäillyt kirjasomessa, ja kevyt kesähömppä kiinnosti, joten otin sen kuunteluun. Kirja kertoo kahdesta yläasteen päättävästä pojasta, Jackista ja Natesta. Molemmilla on suuret suunnitelmat päätöstanssiaisia varten: Jack tahtoo voittaa tanssiaisten kuninkaan ja kuningattaren tittelin poikaystävänsä kanssa, kun taas Nate on valmis tulemaan kaapista koko koulun edessä. Kauhukseen pojat kuitenkin saavat tietää pahimmalla mahdollisella hetkellä, että heidän poikaystävänsä ovat pettäneet heitä keskenään. Nate on murtunut, mutta Jack hautoo kostoa. Kun exät esittelevät somessa ihanaa ja rakkaudentäyteistä kesäänsä, päättää Jack iskeä takaisin. Hän ja Nate lähtevät Naten perheen kanssa asuntoautolla road tripille, ja Jack aikoo somettaa koko matkan @heartbreakboys-instatilille. Heartbreak boys on tosiaan viihdyttävää ja kevyttä kesähömppää sateenkaaren sävyissä. Siinä sivutaan tummempiakin sävyjä, kuten homofobiaa ja kiusaamista, mutta pääosin tunnelma pysyy kevyenä. Jack ja Nate ovat hyvin erilaisia hahmoja, mutta he täydentävät toisiaan (olkoonkin, että Jack ärsytti minua jonkin verran :D). He olivat olleet aikoinaan parhaita ystäviä, mutta välit ovat sittemmin katkenneet. Matkalla on siis muutakin selvitettävää kuin sydänsurut. Suurin osa käänteistä on melko ennalta-arvattavia, mutta se ei oikeastaan tällaisessa kirjassa haitannut yhtään! Sanailu on nokkelaa, ja brittihuumori vetoaa minuun kovasti, pari kertaa hymähdin ääneenkin. Voi olla, että vähän nuorempana olisin pitänyt tästä vielä enemmän, mutta hyvin viihdyin nytkin!

Neljä ensimmäistä vuotta päättää Pieni talo -sarjan. Tämä viimeinen osa on itse asiassa vain ensimmäinen luonnos kirjasta, joka löytyi Lauran ja Almanzon Rose-tyttären jäämistöstä. Esipuheessa epäillään, ettei Lauralla ollut Almanzon kuoleman jälkeen enää kiinnostusta palata kirjan pariin. Goodreadsista luin, että jotkut eivät pidäkään tätä sarjan varsinaisena osana ollenkaan, vaan heidän mielestään Onnen kultaiset vuodet päättää sarjan. Omasta mielestäni Neljä ensimmäistä vuotta on kuitenkin ihan perusteltu osa sarjaa, sillä se näyttää, miten Lauran elämä rouva Wilderinä alkaa. Nimensä mukaisesti kirja kertoo Lauran ja Almanzon neljästä ensimmäisestä aviovuodesta, jonka aikana he viljelevät maata Almanzon uudistilalla. Näiden vuosien aikana syntyy myös pariskunnan ainoa (eloon jäänyt) tytär Rose. On kuitenkin pakko myöntää, että Neljä ensimmäistä vuotta on vähän antiklimaattinen lopetus pitkälle sarjalle, vaikka ymmärränkin hyvin, ettei ensimmäinen luonnos voi millään olla samalla tasolla kuin valmiiksi hiottu teos. Sen piikkiin laitan myös kirjan töksähtelevän kielen. Kirjan alku on hyvin samankaltainen kuin Onnen kultaisten vuosien lopetus, hieman tiiviimmin kerrottuna vain. Kiinnostavaa tässä on kuitenkin se, että tässä kirjassa Laura pohtii farmarin vaimona olemista, eikä ole siitä erityisen innoissaan, eikä näitä pohdintoja ole edellisessä osassa! Lieneekö Laura hieman siloitellut muistojaan julkaistussa kirjassa... En muistanut, että kirja olisi näin synkkä. Sadot epäonnistuvat peräjälkeen, ja lopulta Wilderin pieni perhe kohtaa valtavia menetyksiä todella lyhyen ajan (kirjassa parin sivun!) sisällä. Olisi kiinnostavaa tietää, millainen kirjasta olisi tullut, jos Wilder olisi jatkanut sen loppuun. Nyt lopetus tuntuu vähän oudolta: aivan kuin olisi ollut pakko saada kirjaan onnellinen loppu kaiken kauhean jälkeen. Lauran optimismi ei tunnut kovin uskottavalta onnettomuuksien jälkeen. Pieni talo -sarjan loppuun pääseminen tuntuu vähän haikealta. Lukija kulkee Lauran rinnalla niin pitkään, että teiden eroaminen viiltää hieman sydäntä. Sarjan lukeminen aikuisena oli kiinnostava kokemus, kun on enemmän historiallista perspektiiviä kuin lapsilukijalla. Tuntuu, että ymmärsin nyt paljon enemmän ja kiinnitin huomiota erilaisiin asioihin kuin lapsena, vaikka ihan luonnollistahan se varmaan on :D Seuraavaksi haluaisin lukea muut Lauran kirjoittamat kirjat, jotka eivät sarjan viralliseen kaanoniin kuulu. Niitä ei ole myöskään suomennettu.

Siskoni luki Tuutikki Tolosen Agnes-sarjan, ja totesi, että minäkin voisin näistä kirjoista pitää. Kun sairastuin kesäflunssaan, totesin, että jaksamiseni ja keskittymiseni riittää ehkä juuri ja juuri lastenkirjaan, ja tartuin ensimmäiseen osaan, Agnes ja unien avain. Kirja kertoo 12-vuotiaasta Agnesista, joka muuttaa äitinsä kanssa Helsingistä pieneen ja hiljaiseen Harmalan kylään. Hautausmaalla seikkaillessaan Agnes huomaa hautakiven, johon on haudattu hänen täyskaimansa. Agnes kiinnostuu tutkimaan asiaa, ja pian selviää, että hautakivi liittyy hylättyyn huvilaan. Agnes alkaa myös nähdä unia, joissa hän vaeltelee huvilan pihamaalla. Ai että, miten hyvä tämä olikaan!! Olisin rakastanut tätä kirjaa lapsena, mutta yhtä lailla rakastin tätä aikuisenakin. Siinä on paitsi realistista arkikuvausta, myös ripaus magiaa ja selittämättömiä tapahtumia, ja tämä keitos toimii oikein hyvin. Lisäksi päähenkilöt Agnes ja hänen Pulla-ystävänsä ovat aivan ihania tyyppejä <3 Lisäksi museologina ja arkistoihmisenä peukutan sitä, että arkistot ja museot ovat kirjassa niin tärkeässä roolissa! Kivaa, että lapsille muistutetaan kirjallisuuden kautta, että tietoa voi etsiä näistäkin paikoista. (Vähän kyllä entistä kotiseutumuseon työntekijää nauratti, kun Agnes kritisoi kotiseutumuseon kesäjuhlia tylsäksi tapahtumaksi. Nehän on parhaita bileitä!) Kirjassa oli vähän samaa tunnelmaa kuin Maria Gripen kirjoissa. Gripen kirjojen lukemisesta on niin kauan, etten muista niistä juuri mitään muuta kuin salaperäisen tunnelman, mutta juuri sitä Agneskin tarjoaa.

Heti ensimmäisen Agnes-kirjan perään luin sarjan toisen osan, Agnes ja huvilan salaisuus. Agnes ja hänen äitinsä ovat perineet Rauhalan huvilan ja kunnostavat sitä. Tapetin alta löytyy astiakaappi, johon on kätketty vanha mustekynä. Käy ilmi, että kynä on kuulunut jollekin Elsalle, josta ei kuitenkaan ole mitään muuta tietoa kuin etunimi. Agnes ja Pulla alkavat selvittää Elsan salaisuutta. Tämäkin on aivan tosi ihana kirja, vaikka vähän jäikin ensimmäisen osan varjoon. Myös tässä kirjassa on hyvää yliluonnollista lisämaustetta, jopa enemmän kuin ensimmäisessä osassa. (Aukinainen pianonkansi taisi jäädä vaille selitystä, mutta ehkä se oli vihje kolmannen osan teemoista?) Vaikka tämä oli vähän jännittävämpi kuin ensimmäinen osa, ei tämä mennyt kuitenkaan liian jännittäväksi, vaikka kiinnitapetoiduista ovista tulikin Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa mieleen. Yliluonnollisten elementtien lisäksi kirjassa käsitellään esiteinien arkea. Tärkeässä roolissa ovat mm. Agnesin suhde Unkariin muuttaneeseen isään ja kaveripulmat. Tässäkin osassa hyödynnettiin arkistoja. Vähän kyllä mietin, annettaisiinko jotain koulun vanhoja oppilaslistoja noin helposti luettavaksi, mutta ehkä (lasten)kirjallisuudessa ei ihan jokaisen arkiston toimintaperiaatteeen tartte olla just kohdallaan :D

Flunssavuoteella ei ollut jaksamista kauheasti mihinkään muuhun, joten kakkososan jälkeen luin putkeen vielä kolmannen ja viimeisen Agnes-kirjan, Agnes ja varjo ikkunassa. Tässä osassa Agnes ja Pulla osallistuvat kesälomallaan Angesin äidin ystävän vetämälle valokuvauskurssille. Jälleen on luvassa yliluonnollisuuksia ja arvoituksia, kun valokuviin tallentuu yllättäviä asioita ja piirrustuskurssilaisten töiden seasta löytyy hiilipiirroksia, joita kukaan ei tunnusta omakseen. Nykyaikaan sijoittuvan tarinan rinnalla kulkee tarina Hugosta, Agnesin isoisoäidin kaksoisveljestä, joka liittyy 1930-luvulla kamerakerhoon. Tämän osan mysteeri ei kiinnostanut minua yhtä paljon kuin edellisten osien, mutta pidin siitä, miten menneisyyden tapahtumia kuljetettiin nykyajan rinnalla. Kirjan yleistunnelma on surumielisen haikea, vaikka kepeyttä ja huumoriakin on mukana. Harmitti todella, että tämä on sarjan viimeinen osa, olisin halunnut lukea vielä vaikka kuinka lisää Agnesin ja Pullan seikkailuja! (Sivumennen sanoen oli ihanaa, että kirjassa tyttö ja poika olivat parhaita kavereita ilman mitään romanssiviritelmiä! Edes aikuiset eivät kysele sellaisten perään, ihanaa ystävyyskuvausta!) Agnes-trilogia on ehdottomasti ollut kesäni (ellei koko vuoden) lukuhelmiä. Pitää antaa vielä erityiskiitos Kati Vuorennon ihanille kuville!

 

*********

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

4. Kirjassa on presidentti: Väinö I 

14. Kirjassa harrastetaan: Agnes ja varjo ikkunassa

40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma: Onnen kultaiset vuodet

Kesäkuusta suurin osa kului töissä, mutta onneksi töiden oheen mahtui muutakin elämää. Olen tehnyt kavereiden kanssa useammankin viikonloppureissun ja juhlinut juhannusta ensimmäistä kertaa opiskelukaupungissa. Ja näköjään lukenut taas ihan järjettömiä määriä :D mut vähän luin gradumateriaalejakin kesäkuun aikana, että on sitä asiallisiakin juttuja tehty! Kesäkuu loppui vähän tylsästi flunssaan, mutta se on onneksi nyt taputeltu ja olen päässyt nauttimaan pienestä kesälomastani!

 

Kuukauden biisi on Jere Valkosen Tuhat pimeetä keskiaikaa. Olin kuunnellut Valkosen esikoisalbumia silloin, kun se pari vuotta sitten ilmestyi, mutta en ollut kuunnellut sitä sen koommin. Toukokuussa satuin kuitenkin Valkosen keikalle, ja kävi niin, että biisit avautuivat aivan eri tavalla. Tuhat pimeetä keskiaikaa on ehkä lempibiisini hänen esikoislevyltään, sitä olen ainakin kuunnellut aivan hirveän paljon. Valkosen biiseissä on paljon tasoja ja uskontosymboliikkaa, eikä tämä ole poikkeus.