Maaliskuun luetut 2026

Maaliskuussa 2026 luin 12 kirjaa (2509 sivua, 8 h 51 min), joista yksi oli spefiä, kolme runokirjaa, yksi näytelmä, kaksi tietokirjaa, yksi äänikirjaa, kaksi e-kirjaa ja yksi uusinta.

 

Viiding, Elo: Tuhannelle äänelle 272 s. 

Ikola, Kaisa: Betty ja muutosten aika (Betty #4)  548 s. 

Tikkanen, Henrik: Mariankatu 26, Kruununhaka (Osoitesarja #3) 85 s. (e-kirja)

Toivio, Miia: Hukka tukka nukka 107 s. 

Mörttinen, Valtteri: Semmarit: 35 ensimmäistä vuotta 381 s. 

Nurmi, Aura: Villieläimiä 61 s. 

Rauhala, Pauliina: Taivaslaulu 8 h 51 min [K]

Tikkanen, Henrik: Yrjönkatu (Osoitesarja #4) 68 s. (e-kirja)

Kyllönen, Marja: Lyijyuuma 288 s. 

Uuttu, Emil Santtu: Huomioita nimestä 143 s. 

Montgomery, L. M.: Marigoldin lumottu maailma 349 s. [U]

Hepo-oja, Briitta: Viikatetytär 207 s.  

kotimaisia: 10

ulkomaisia: 2

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 8

muualta: 3

 

En ollut kuullutkaan Elo Viidingistä ennen kuin ystäväni kertoi, että hänelle oli suositeltu Tuhannelle äänelle -kirjaa (suom. Katja Meriluoto). Viiding on tunnettu virolainen runoilija, jonka ura on alkanut jo 1990-luvulla ja jatkuu edelleen, ja Tuhannelle äänelle kokoaa hänen tuotantoaan suomennettuna yksien kansien väliin. Varsinkin maininta siitä, että Viidingin runot käsittelevät tyttöyttä, kiinnosti kovasti, ja hankinkin sitten kirjan kirjastosta itselleni. Viidingin runot ovat rosoisia, kurittomia ja ironisia. Pitkät runot poukkoilevat monesti useaan suuntaan, mutta kokonaisuudet ovat silti loogisia. Aika nopeasti tajusin, että näiden runojen kanssa kannattaa vain kiinnittää turvavyö ja nauttia kyydistä, mahdollisesti uudemmalla lukukerralla näitä voisi yrittää tulkita enemmän. Runot herättivät voimakkaita, lähes fyysisiä tunteita, joita on vaikea sanoittaa, mutta eikö se ole vaikuttavan kirjallisuuden merkki! 

 

Betty ja muutosten aika jatkaa Betty-sarjaa siitä, mihin Betty oppii elämää jäi. Betty ja Duncan opettelevat uutta arkea esikoispoikansa Stuartin kanssa. Elämä ei ole helppoa: huolta tuottavat kirjakaupan talous, kasvattityttö Ruthin kasvukivut sekä pientä perhettä kohtaavat suuret surut. Vaikeisiin vuosiin mahtuu kuitenkin myös valopilkkuja ja suurta onnea. Tätä osaa lukiessani huomasin, että olen salakavalasti tykästynyt kovasti näihin hahmoihin, ja seuraan kiinnostuksella heidän edesottamuksiaan. Vaikka kirja on paksu, sivut kääntyivät hyvin reippaaseen tahtiin, ja äkkiä huomasin ahmineeni kirjaa parisataa sivua kerralla. Kirjan paksuudesta huolimatta ei tuntunut siltä, että se olisi kaivannut lyhentämistä, vaan se viihdytti koko pituutensa ajan. Vaikka tässä osassa käytiin läpi hyvinkin synkkiäkin juttuja, lopussa on kuitenkin lämmin ja pehmoinen olo. Lopussa mainittu vuosiluku aiheuttaa tosin huolta tulevasta, ja pelkään sydänparkani puolesta, kun seuraavan osan lukeminen koittaa. Ilahduttaa myös huomata kirjailijan kehitys: esikuville kumarretaan ja heidän vaikutuksensa näkyy, mutta sarja seisoo voimakkaammin omilla jaloillaan osa osalta. 

 

Henrik Tikkasen Osoitesarja jatkui Mariankatu 26:lla (suom. Elvi Sinervo). Edellinen osa jäi siihen, että Henrikin elämän suuri rakkaus Märta meni naimisiin toisen kanssa, mutta suhde Henrikin ja Märtan välillä ei katkennut. Salasuhde on johtanut Henrikin avioliiton kariutumiseen, ja ennen pitkään myös Märtan avioliitto päättyy ja Henrik ja Märta saavat lopulta toisensa. Vaikka Henrik on nyt saanut elämänsä rakkauden virallisesti itselleen, hänen toinen suuri rakkautensa, alkoholi, ei jää elämästä pois. Mariankatu 26 on rakkautta ja ryyppäämistä. Mielestäni se oli myös tähän mennessä sarjan paras kirja. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisin siitä sokeasti, tai ettei lukiessa olisi ärsyttänyt useampaan otteeseen, mutta jollain kierolla konstilla Tikkasen tapa kertoa elämän edesottamuksista vetää mukaansa ja kiinnostaa. Esimerkiksi kertomus taidetta rakastavasta lääkäristä nauratti melkein ääneenkin. Toisaalta tämän lukemisen jälkeen ymmärrän vielä paremmin sen, miksi Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on olemassa, ja ilmeisesti se onkin vastaisku juuri tälle kirjalle. Henrik Tikkasen kuvaama enkelimäisen kärsivällinen Märta on jotain aivan muuta kuin Märtan itsensä kuvaama ahdistunut, vihainen ja katkera runopuhuja. 

 

Muistelen, että kuulin Miia Toivion Hukka tukka nukka -runokirjasta ensimmäisen kerran Hesarin arvostelusta. Runoissa liikutaan lapsuuden ja aikuisuuden rajamaiden teemoissa, ja niissä puhutaan saduista ja susista. Onko siis mikään ihmekään, että pidin kirjasta? Teemoista pidin, samoin taitollisista kikkailuista, vaikka en aina ymmärtänytkään, mistä runoissa oli kyse. Tunnelma kuitenkin oli sen verran voimakas, että pidin kirjasta kovasti. 

 

Pidän kovasti Seminaarinmäen mieslaulajista, ja siksipä kuoron "ensimmäisestä 35 vuodesta" kertova historiikki oli lukulistallani. 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Jyväskylän Seminaarinmäellä nuoret miesopettajaopiskelijat päättivät perustaa kuoron. Suurimmalla osalla laulajilla ei ollut kokemusta kuorolaulusta tai edes taitoa lukea nuotteja, mutta pikku hiljaa Seminaarinmäen mieslaulajat eli Semmarit saivat jalansijaa suomalaisessa kuoro- ja viihdemaailmassa. Ison kuoron hallinnoiminen ei aina ole helppoa, ja 35 vuoteen mahtuukin monenlaista sattumusta niin Suomessa kuin ulkomailla. Olipas jotenkin virkistävää lukea bändihistoriikkia, joka oli suhteellisen sekoiluvapaa! Tai kyllähän tässä kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, mutta päihteillä on harvemmin osuutta asiaan, kun kuoro on kaikille laulajille vain sivutyö. Monenlaiseen ovat Semmarit päätyneet enemmän ja vähemmän sattuman kautta ja kengännauhabudjetilla. Monesti lukiessa tuli mieleen, että tällaista pitäisi tarkoittaa, kun sanotaan, että pojat on poikia: (yleensä) suhteellisen harmitonta kujeilua. Naisten rooli tässä tarinasa on aika olematon, mutta se ei varsinaisesti yllättänyt, kun kyse on nimenomaan isosta miesporukasta. Toisaalta naisten rooli esimerkiksi yhtyeen sanoituksissa on suuri, joten ehkä jokin naisnäkökulma kirjaan oliis mahtunutkin. Vaikka yleensä Semmareiden tarinassa mennään huumorikulmalla, vakavampikin puoli löytyy. On tehty virheitä ihmissuhteissa ja muussakin toiminnassa, ja siitä uskalletaan puhua rehellisesti, mitä arvostan todella. Yllättäen lukiessa tuli parissa kohtaa kyynelkin silmään. Valtteri Mörttinen kirjoittaa vetävästi ja humoristisestikin, mutta pysyy huumorinsa kanssa oikealla puolella suurimman osan ajasta, eikä lipsahda samanlaiseen sutkautteluun kuin Antti Heikkinen Juice-kirjassaan. 

 

Pari vuotta sitten rakastuin Aura Nurmen Leijonapatsailla -teokseen, minkä myötä lisäsin myös Nurmen esikoisteoksen Villieläimiä lukulistalleni. Villieläimiä liikkuu jokseenkin samoissa teemoissa kuin Leijonapatsaillakin: keskiössä ovat päihteiden ja väkivallan täyttämässä maailmassa kasvavat lapset. Runot ovat rujoja, mutta ehkä juuri siksi niin voimakkaita. Ne kertovat tarinaa maailmasta, jonka ei toivoisi olevan totta kellekään, mutta joka valitettavasti tapahtuu liian monelle lapselle joka ikinen päivä. Samankaltaisista elementeistä huolimatta tämä ei mielestäni noussut Leijonapatsaiden tasolle. Vertailu on epäreilua, mutta toisaalta on hienoa huomata, miten Nurmi on jalostunut runoilijana esikoiskokoelmastaan. Villieläimistä jäi mieleen ehkä enemmänkin yleinen tunnelma kuin mikään yksittäinen runo. 

 

Pauliina Rauhalan Taivaslaulukin ehti olla ikuisuuden lukulistallani. Taivaslaulu kertoo vanhoillislestadiolaisesta nuoresta parista, Viljasta ja Aleksista, joilla on nuoresta iästä huolimatta jo neljä lasta. Suuri perhe on Jumalan tahto, mutta tahtooko Jumala myös, että vanhemmat murtuvat perhe-elämän alle? Kielellisesti Taivaslaulu on todella hieno. Kielikuvat ovat loppuun asti mietittyjä, ja intertekstuaalisuus esimerkiksi Raamattuun ja virsiin kiehtoi. Myös teemat tiukasta yhteisöstä, omista valinnoista ja oikeudesta omaan kehoon olivat hienoja ja kiinnostavia. En ole itse elänyt vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, mutta tunnen ihmisiä, jotka ovat, ja sen myötä olen itsekin pohtinut paljon sitä, mitä uskonto ihmisen elämään tuo ja mitä kaikkea sen varjolla voidaankaan tehdä ja oikeuttaa. Kokonaisuus tuntui kuitenkin raskaalta, eikä vain teemojen takia. Voi olla, että raskaus (heh) johtui äänikirjamuodosta, jossa erilaiset tekstilajit vaativat ekstrakeskittymistä, mutta esimerkiksi epilogin kohdalla huokailin ääneen, kun se ei tuonut tarinaan mitään uutta, ja samaa ongelmaa oli kirjassa muutenkin. Pidin kuitenkin siitä, että tarinassa oli Aleksinkin näkökulma yhtä voimakkaana kuin Viljan: miehen mallin ja roolin kanssa kipuilua uskonyhteisössä olen lukenut harvemmin. Ja tärkeä näkökulmahan kirja on edelleen, vaikka 10 vuodessa uskonyhteisön epäkohtia on kulttuurissa nostettu esiin muutenkin. Tämä ei vain ollut minun kirjani. 

 

Tikkasen Osoitesarjan oli tarkoitus olla trilogia, mutta sarjaan ilmestyi vielä kaksi myöhempää osaa. Yrjönkatu (suom. Kyllikki Härkäpää) kertoo ankean 1970-luvun saapumisesta sekä keski-ikäisen miehen kriiseistä oman kuolevaisuutensa ja hajoamispisteessä natisevan avioliiton edessä. Yrjönkatu ei kuitenkaan ole yhtä tenhoava kuin sarjan edelliset osat. Pidin kirjassa siitä, miten elämä ryhmittyy yhden kadun varrelle, uskottavista tunteista kuolemanpelon (oman ja muiden) edessä ja lopetuskappaleesta. Sen sijaan en pitänyt siitä, miten keski-ikäinen mies ulisee siitä, miten vaikeaa hänellä on. Joistain asioista hyväksyn ulinan, mutta esimerkiksi valitus siitä, miten naisten emansipaatio on pilannut kaiken, oli aika raskasta luettavaa. Yrjönkatu tuntuukin välillä kostoiskulta Märtan Vuosisadan rakkaustarinaa kohtaan. Jos Tikkanen tahtoi pestä likapyykkiään julkisesti ja laittaa lukijat valitsemaan puolia, olen edelleen team Märta. 

 

Joitain vuosia sitten luin jostain lehdestä (ehkä Imagesta?) artikkelin Marja Kyllösestä. Artikkeli kertoi siitä, miten Kyllösen lupaavasti alkanut kirjailijanura lopahti kahden kirjan jälkeen (sittemmin hän on julkaissut kolmannenkin romaanin). Kiinnostuin Kyllösen romaaneista, ja useamman vuoden jälkeen hankin Kyllösen esikoisteoksen Lyijyuuman käsiini kirjastosta. Lyijyuuma kertoo nuoresta Oljasta ja hänen avomiehestään Tuukasta. Pientä perhettä täydentää muutaman kuukauden ikäinen Tiitu-vauva. Tuukka rakastaa kovasti sekä Oljaa että Tiitua, mutta Olja suhtautuu molempiin kylmästi. En oikein tiedä, mitä mieltä tästä kirjasta olen, mutta päällimmäinen tunne on ehkä pettymys: odotukset olivat todella korkealla, mutta ne eivät täyttyneet. Lyijyuumaa hallitsee kieli, niin hyvässä kuin pahassa. Kieleen on selkeästi nähty vaivaa, ja siinä on yllättävää käänteitä ja raakuutta, millaista en muista kovin usein lukeneeni. Mutta samaan aikaan tuntuu, että tarina jää kielen alle, vaikka voimakas sekin on. Vika voi myös olla lukijassa, mutta minusta tarinassa oli välillä jopa vaikea pysyä mukana juuri kielenkäytön takia. Jäinkin miettimään, onko kyseessä ollut nuoren kirjailijan itsetarkoituksellinen keino erottua, koska mielestäni tarina itsessään ei tällaista kielenkäyttöä vaatinut. Yleensä fanitan erityistä kieltä kirjoissa, mutta tässä se ei uponnut. Kyllösen muukin tuotanto jäi kuitenkin kiinnostamaan. Olisi mielenkiintoista verrata niitä tähän esikoisteokseen.

Emil Santtu Uutun Huomioita nimestä sisältää kaksi teosta: näytelmän Ihana tytär Erika: Huomioita nimestä ja esseen että hän kirjoitti itsensä näkyviin ja sitten vapaaksi. Sekä näytelmä että essee käsittelevät arkistoaineistossa esiintyviä henkilöitä, jotka venyttävät sukupuolen rajoja. Kirja oli kuin tehty minua varten: se sisältää kulttuurihistoriaa, arkistoja, arkistojen hiljaisuuksia ja vallankäyttöä, vähemmistöjen historiaa ja vielä Suomalaisen kirjallisuuden seuran. (Tein graduni arkistojen vallankäytöstä ja alkuperäisaineistonani oli SKS:n keruuaineistot, joten siksikin tämä osui kuin nyrkki silmään.) Oli ihanaa, miten lempeän ymmärtäväisesti sekä näytelmän että esseen päähenkilöihin suhtauduttiin. He ovat tavallisia ihmisiä, jotka ovat halunneet elää omannäköistään elämää. Yhteiskunta ja vallitsevat asenteet ovat olleet erilaisia kuin nykyään, samoin käytetty sanasto. Näytelmän oliisn mielelläni kokenut esitettynä, mutta meni se mukavasti luettunakin. Sekä näytelmä että essee tarjosivat kiinnostavia pohdintoja ja kritiikkejä näin alan ihmisellekin pureskeltavaksi. Miten vanhoja aineistoja käsitellään eettisesti, ja miten valtakertomuksia luetaan vastakarvaan? Kirjasta tuli väkisinkin mieleen Sandra Hagmanin Seitsemän kummaa veljestä, vaikka tyylillisesti kirjat eroavatkin tyylistään.  

 

Epämääräisen aikavälin tavoitteenani on lukea uudelleen L. M. Montgomeryn teoksia: kesäkuussa luin Jane ja saaren kutsun, ja nyt heti perään maaliskuussa Marigoldin lumottu maailma (suom. Sisko Ylimartimo). Kirja kertoo Marigold Lesleyn elämästä syntymästä 12-vuotiaaksi. Lesleyt ovat äärimmäisen ylpeää ja arvonsa tuntevaa sukua, ja Marigoldkin oppii jo nuoresta suvun tavoille. Marigoldin elämään tuo taianomaista tunnelmaa hänen vilkas mielikuvitusmaailmansa, vaikka hänen isoäitinsä pitääkin tytön mielikuvitusystävää ja -leikkejä epäilyttävinä. Luin kirjan ehkä 13-vuotiaana, ja silloin rakastin tätä mielettömän paljon. Uusintaluvussa Marigold ei kuitenkaan lumonnut samalla tavalla kuin silloin. Ei tämä toki huono kirja ole vieläkään, mutta Montgomeryn tuotannossa tämä ei asetu kärkikahinoihin. Tässä on kuitenkin paljon asioita, joita rakastan, kuten Marigoldin mielikuvitusmaailmat (joihin samaistuin kovasti, olinhan varsin mielikuvituksellinen lapsi itsekin), ja Montgomerylle tyypilliset sukulaishahmot. Kyllähän minä tämän parissa viihdyin oikein hyvin, valehtelisin, jos muuta väittäisin! Loppupuolella näyttämölle vyörytetään melkoinen määrä hahmoja, joiden kanssa käydään hyvin samankaltaisia kaaria läpi, mistä tulee toiston makua. Lisäksi episodimaisuus häiritsee vähän: vaikka Montgomery taitaa lajin, kaipasin kirjaan ehkä hieman jämäkämpää punaista lankaa. Toisaalta tällaisenaan kirjaan on helppo palata taukojenkin jälkeen, kun ei tarvitse hirveästi muistella menneitä tapahtumia. Ylimartimon käännös on pääsääntöisesti hyvä, mutta joitain vähän erikoisia käännösvalintoja tästäkin kirjasta löytyy. Tosin en ole lukenut (tätäkään) alkuteosta, joten en tiedä, onko osa outouksista alkutekstin peruja. 

 

Briitta Hepo-ojan Viikatetytär herätti kiinnostuksen hienolla kannellaan ja mielenkiintoisella ideallaan. Kirja kertoo abivuotta käyvästä Beatasta, joka saa yhtäkkiä kuulla olevansa kotikylänsä uusi Kuolema. Beata ei todellakaan haluaisi tappaa ketään, varsinkaan, kun hänen ensimmäinen uhrinsa on viimeinen ihminen, jonka Beata toivoisi kuolevan. Mutta onko Beatalla loppujen lopuksi mahdollisuutta valita? Idea tässä on todella hyvä, mutta jotenkin aiheen mittakaavan huomioon ottaen tarina tuntui jotenkin... pieneltä? Tarinalla on kosmiset mittasuhteet, mutta suurin osa ajasta menee teinien tunne-elämän käsittelyyn. Tuntui, että käteen jäi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Harmi, koska potentiaalia kirjassa oli. 

 

*********

 

Maaliskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

5. Kirjassa on epilogi eli jälkisanat: Taivaslaulu  

28. Kirjassa tanssitaan: Betty ja muutosten aika 

44. Kirja on ollut ehdolla Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi: Lyijyuuma (voittikin!) 

 

Anteeksi, mutta mihin maaliskuu meni ja kuka painoi pikakelausnappia? Kuukausi hujahti ohi ihan huomaamatta. En erityisemmin pidä maaliskuusta, ja tänäkin vuona kuukausi tuntui vähän raskaalta esimerkiksi töiden puolesta. Vastapainona oli onneksi kulttuuria, kuten teatteria ja konsertteja (Muumimusiikkia-konsertti ja elämäni ensimmäinen Litku Klemetin keikka!). Kuukausi päättyi vähän antiklimaattisesti, kun ensin minulta hävisi ääni ja sitten nousi kuume. Pienikin kuume saa minut ihan sellaiseen "kuoleva viktoriaaninen lapsi" -tilaan, joten olo ei ollut kauhean hyvä. Mutta ainakin kuukauteen mahtui lukemista ja myös JL:n editointia, ne olivat hyviä asioita. 

 

 

Kuukauden biisi on Litku Klemetin Natural high healingiin. Klemetin alkuvuodesta ilmestynyt synkkiä lauluja sisältävä Ankeuttaja-ep on pyörinyt kuuntelussa kerran jos toisenkin. Natural high healingiin on melodisesti todella kaunis kappale, ja sanoitus on yhtä aikaa haavoittuvainen ja ironinen. 

Helmikuun luetut 2026

Helmikuussa 2026 luin yhdeksän kirjaa (2183 sivua), joista kolme oli non-fictionia, kaksi sarjakuvaa, yksi runokirja, yksi uusinta ja yksi e-kirja.

 

Kontturi, Katja: Ankkalinna – portti kahden maailman välissä: fantasia Don Rosan Disney-sarjakuvissa 367 s. 

Paloniemi, Milla: 112 osumaa: sarjakuvataiteilijan päiväkirja 330 s. 

Tikkanen, Henrik: Majavatie 11, Herttoniemi, puh. 78035 (Osoitesarja #2) 99 s. (e-kirja)

Vik, Merri: Naulan kantaan, Lotta! (Lotta #28) 144 s. 

Brenor, Philippe & Coryn, Laetitia: Seksin historia: apinoista robotteihin 200 s. 

Gardberg, C. J.: Turun linnan kolme Katarinaa 218 s. 

Vik, Merri: Maata näkyvissä, Lotta! (Lotta #29) 134 s. 

Glück, Louise: Villi iiris 91 s. 

Gripe, Maria: Varjojen lapset (Varjo #3) 600 s.  

kotimaisia: 4

ulkomaalaisia: 5

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 6

muualta: 1

 

Katja Kontturi on Suomen ensimmäinen ankkatohtori, ja Ankkalinna – portti kahden maailman välissä: fantasia Don Rosan Disney-sarjakuvissa on populaarimpi versio hänen väitöskirjastaan. Kirja kiinnosti minua kahdesta syystä: olen lapsuudessani lukenut melkoisen määrän (myös) Rosan Ankka-sarjakuvia, ja kirjailija on minulle tuttu. Kontturi analysoi kirjassaan fantasiaa Ankkalinnan ja sen ulkopuolelle sijoittuvien tarinoiden kontekstissa, pohtii Don Rosan tapoja sekoittaa faktaa ja fiktiota tarinoissaan ja myös Rosan tapoja rikkoa Disney-sarjakuvan konventioita. Kirjan lukeminen oli suuri ilo! En ole lukenut alkuperäistä väitöskirjaa, joten en osaa sanoa, kuinka paljon teksti on muuttunut populaarimpaan suuntaan, mutta ainakin tämä oli hyvin sujuvaa luettavaa. Postmodernismin ja siihen liittyvien käsitteiden käsittely tosin meinasi välillä vähän mennä yli hilseen, ja totesinkin, ettei tätä kirjaa välttämättä pidä yrittää lukea ja ymmärtää esimerkiksi pitkän työpäivän jälkeen... Ymmärtämistä kuitenkin helpotti se, että tutkimuskohde on hyvin tuttu, ja kuvallisia esimerkkejä on paljon. Sivuvaikutuksena iski kauhea himo lukea Rosan sarjakuvia todella pitkästä aikaa. Koen myös, että tämä vahvisti kykyjäni lukea muitakin sarjakuvia: miten paljon tässäkin taidemuodossa on piirteitä, joita en ole tiedostanut lukiessani ennen? 

Vaikka kirjailija on tuttuni, pyrin arviossani olemaan niin objektiivinen kuin pystyn ja ostin kirjan ihan omalla rahallani.  

  

Milla Paloniemen sarjakuvat ovat varmasti suurimmalle osalle tuttuja. Joskus yläaste- ja lukioaikoina luin enemmän ja vähemmän aktiivisesti hänen sarjakuvablogiaan, jossa tutuistuin hänen päiväkirjatyylisiinsä sarjakuviin. 112 osumaa edustaa Paloniemen tuotannossa juuri tällaista sarjakuvaa. Teos alkaa parisuhteen päättymisestä ja jatkuu kuin pyörremyrskynä ihmissuhteiden, mielenterveyden ja päihteidenkäytön sekamelskana. Päiväkirjasivuille vuotaa itseinhoa, ihastumista, pettymyksiä, ystävyyttä, suruja ja pieniä ilon hetkiä. 112 osumaa on hyvin raaka ja rehellinen sarjakuva. Goodreadsin arvioissa tätä moitittiin itsekeskeiseksi ja "teiniangstiseksi" (vaikka tekijä on ollut kirjan tapahtumien aikaan kolmekymppinen), ja noh, oikeassa ovatkin. Mutta tykkäsin tästä silti! Teoksen pidättelemätön vimmaisuus viehätti, vaikka välillä tekstaus oli selvästi tehty niin voimakkaan tunteen vallassa, että siitä oli vaikea saada selvää. Jotkut asiat osuivat juuri tässä lukuhetkessä todella syvälle, vaikka erilaisista tilanteista onkin onkin kyse. Pidin myös todella paljon monitulkintaisesta nimestä. Mielestäni siinä ei ole mitään pahaa, että käsittelee "epäkypsätkin" tunteensa taiteen keinoin päiväkirjassaan. (Eri asia sitten on, kannattaako tällainen teos julkaista, mutta se on toinen keskustelu.) Taide on hyvä ja turvallinen venttiili, jonka kautta päästää kuonaa ulos systeemistä. Se voi näyttää ulkopuolisten silmin epäkypsältä, mutta arvostan rehellisyyttä, jolla tekijä on antanut keskeneräiset ja vereslihaiset ajatuksensa ja tunteensa maailman silmille. 

 

Luin tammikuussa Henrik Tikkasen Osoitesarjan ensimmäisen osan, ja siltä istumalta jatkoin seuraavan osan pariin. Majavatie 11 (suom. Elvi Sinervo) jatkuu suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa päättyy. Sota on ohi, isä on kuollut, ja talo on periytynyt tämän lapsille. Henrik työskentelee piirtäjänä sanomalehdessä, etsii paikkaansa maailmassa, juo ja nai, viimeisintä sanan kaikissa merkityksissä. Tämä jatkoi hyvin paljon edellisen osan tyylillä, tosin kokonaisuus oli ehkä vähän koherentimpi kuin Kulosaarentie 8. Avoin naisviha ei juuri naurattanut, mutta välillä Tikkanen onnistuu hymähdyttämään ironiapiikeillään. Vaikka minua ei juuri kiinnostakaan lukea ajelehtivista ja ryyppäävistä miehistä, jotenkin kierosti Tikkainen onnistui kietomaan minutkin verkkoonsa ja ahmimaan kirjan muutamassa päivässä. Loppu oli jotenkin todella ilahduttavasti ilmaistu. 

 

Lotta-sarja jatkui taas muutaman kuukauden tauon jälkeen. Naulan kantaan, Lotta! -kirjassa (suom. Pertti Hiltunen) Lotan englantilainen pikkuserkku Bill on lahjakas jalkapalloilija, ja hänet palkataan kaupungin jalkapalloseuran vahvistukseksi. Lotta luonnollisesti viettää paljon aikaa Billin kanssa, mikä johtaa väärinkäsitykseen Paulin kanssa. Tämä oli kyllä jokseenkin kehnonpuoleinen osa sarjassa. Tapahtumia kasassa pitävä punainen lanka on hyvin ohut, eikä mielenkiinto oikein jaksanut pysyä yllä näinkään lyhyeen kirjaan. 

 

En muista, missä törmäsin ensimmäisen kerran Seksin historia -sarjakuvaan (suom. Saana Rusi), mutta jossain mielen uumenissa se kummitteli, kun näin sen kirjastossa, joten se lähti mukaani. Nimensä mukaisesti kirja esittelee seksin ja seksuaalisuuden historiaa eri aikakausilta, alkaen alkuihmisten ajasta ja päättyen tulevaisuudenvisioihin. Miten asia, joka pitää maailman pyörimässä, on niin kontrolloitu, piilotettu ja hävetty? Tämähän oli viihdyttävä! Kirja onnistuu olemaan yllättävän monipuolinen esitys, vaikka onkin yksinkertaistettu versio historiasta. Monet asiat olivat tuttuja ennestään, mutta opinpa jotain uuttakin. Tykkäsin siitä, miten mitään aikakautta ei esitetty yksiselitteisen avarakatseisena tai konservatiivisena: kaikkiin aikoihin on mahtunut kaikenlaisia sävyjä. Piirrostyyli miellytti silmää, ja jutut naurattivat pari kertaa ääneenkin. Eniten kirjassa häiritsi kuitenkin eurosentrisyys. Olisi ollut mielenkiintoista lukea seksin ja seksuaalisuuden historiasta muutenkin kuin Euroopan (ja Ranskan) näkökulmista ja esimerkiksi siitä, miten kolonialismi on asiaan vaikuttanut esimerkiksi Amerikassa ja Afrikassa.  

 

Minua on kiinnostanut Turun linnan renessanssihovi varmaan siitä asti, kun luin lapsena Herttuan hovissa -kirjan, joten Turun linnan kolme Katarinaa -kirjan (suom. Irma Savolainen) nimi kiinnitti huomioini joitain vuosia sitten kirjamessujen antikvariaattiosastolla. Kun hinta ei ollut kallis, ostin sen ilman sen kummempaa harkintaa. Kirja on nimensä mukaisesti tietokirja kolmesta Katarinasta, jotka elivät Turun linnassa 1500-luvun lopulla, kun Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan poikien perimysriidat kärjistyivät melkoisiksi poliittisiksi peleiksi. Aluksi Turun linnassa eli Juhana-herttua, jonka pitkäaikainen jalkavaimo Kaarina Hannuntytär asui siellä hänen kanssaan. Hannuntytär joutui kuitenkin lähtemään linnasta, kun Juhana meni naimisiin puolalaisen prinsessan Katarina Jagellonican kanssa. Juhanan ja Katarinan ruotsalais-puolalainen renessanssihovi toi linnaan uusia ja eksoottisia tuulia, mutta ilo oli lyhytaikainen, kun Juhanan Erik-veli hyökkäsi Turkuun ja otti veljensä ja tämän vaimon vangeiksi. Erikin valtakausi kuitenkin kaatui hänen vainoharhaisuutensa ja mielenterveysongelmiinsa, jolloin Juhana kaappasi vallan ja Ruotsin kruunun ja passitti veljensä ja tämän vaimon Kaarina Maununtyttären vangeiksi Turun linnaan. Päällimmäisenä ajatuksena kirjan luettuani oli se, että kyllä historiankirjoitus osaakin olla miehistä. Vaikka kolme Katarinaa mainitaan kirjan nimessä, suurimmaksi osaksi kirja kertoo heidän miestensä elämästä. Ja ymmärtäähän tuon, näin vanhoissa historiallisissa lähteissä naisten elämä näyttäytyy usein nimenomaan miesten toiminnan kautta, eikä heidän oma äänensä juuri lainkaan kuulu. Tästä valitettavasta tosiasiasta johtuen Katarinat jäävät varjoon omassa kirjassaan. Toisaalta arvostan, ettei Gardberg ole lähtenyt liikaa arvailemaan, mitä kirjan päähenkilönaisten päässä liikkuu, vaan hän pitäytyy tiukasti lähteissään (toisin kuin esimerkiksi Diktaattorien naiset). Pelkäsin etukäteen, että kirja olisi raskaslukuinen, mutta yllättävän helposti tätä luki. Toisinaan nimet ja vuosiluvut vilisivät silmissä, mutta yleisesti tämä oli suhteellisen selkeä esitys Vaasan poikain sekoiluista. Plussaa tulee myös lopun sukutauluista ja aikajanasta. Kuvitus oli myös kiva, värillisenä olisi ollut toki vielä kivempi. 

 

Maata näkyvissä, Lotta! (suom. Anna-Liisa Haakana) vie Lotan ja Giggin purjehduskurssille, jolle osallistuu tyttöjen yllätykseksi myös Kihara-Fridolf. Kurssi vie tytöt ja opettajan monenlaisiin vaiheisiin niin maalla kuin merelläkin. Edellisen heikon lenkin jälkeen tämä oli taas parempi tapaus. Tyttöjen ja Kihara-Fridolfin suhde on jotenkin todella ihastuttavasti kirjoitettu: opettajapolo on hyväksynyt kohtalonsa törmäillä oppilaisiinsa ja elää sen mukaisesti. Tuskailin edellisten osien kohdalla sitä, miten Paul on rooliinsa nähden hyvin harvoin läsnä kirjoissa, mutta tässä kirjassa hän oli jopa läsnä enemmän kuin vain pienen hetken verran! 

 

Louise Glückin Villiin iirikseen (suom. Anni Sumari) törmäsin kai jossain kirjasomen uumenissa. Nbel-palkitun runoilijan runoissa ollaan yksinäisiä ja surullisia, mutta löydetään lohtua puutarhasta. Viihdyin hyvin Glückin puutarhassa ja kasvimetaforien äärellä. Surumielinen ja hiljainen tunnelma vallitsee kaikissa runoissa, joissa teemoina ovat mielenterveys ja ihmissuhteet. Pidin myös jumalolennolle puhumisesta. Toisaalta runot jäivät jotenkin etäisiksi, eivätkä ne oikein liikuttaneet niin paljon kuin olisin toivonut. En kuitenkaan pidä mahdottomana ajatuksena tutustua Glückin muuhunkin tuotantoon.  

 

Jatkoin helmikuussa Varjo-sarjan uudelleenlukua. Toisen osan lopussa Bertalle selvisi valtavia salaisuuksia Rosengåvan linnaan liittyen, ja niitä paetakseen hän lähti linnasta. Kotiin palattuaan hän on yrittänyt unohtaa Rosengåvan tapahtumat, mutta se on vaikeaa. Kun Carolin lähettää kortin Pariisista, Berta temmataan taas linnan tapahtumiin mukaan. Siinä missä kahdesta edellisestä osasta minulla oli jonkinlaisia muistikuvia, Varjojen lapsista (suom. Eila Kivikk'aho) en muistanut yhtikäs mitään, joten juonenkäänteet pääsivät yllättämään! Hidastempoinen tämä toki edellisten osien tapaan on, mutta suurimmat käänteet tapahtuvatkin monesti hahmojen pään sisällä, ja esimerkiksi keskustelujen kautta paljastetaan paljon. Bertan ja Carolinin suhde on edelleen kirjan keskiössä, ja se herättää monenlaisia tuntemuksia. Ristiriitainen Carolin tuntuu karkaavan sekä Bertalta että lukijalta: pitäisikö hänestä edes pitää? Pitkään ajattelin, että tämä kirja on ihan ok -tasoinen, mutta viimeiset 200 sivua olivatkin melkoisen intensiivinen lukukokemus. Jatkan tästä suurella mielenkiinnolla sarjan viimeisen osan pariin, joka jäi aikoinaan jostain syystä lukematta. 

 

*********

Helmikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

13. Kirjassa on syntymäpäivät: Naulan kantaan, Lotta! 

14. Kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen: Ankkalinna – portti kahden maailman välissä

27. Kirjassa on puutarha: Villi iiris

32. Kirjan kannessa tai nimessä on linna: Turun linnan kolme Katarinaa 

 

Jos pitäisi valita yksi sana kuvaamaan helmikuuta, se on hysteerinen. Päässä pyöri kaikenlaista niin töihin kuin elämään liittyen, ja kun itse ei pystynyt kontrolloimaan oikeastaan mitään näistä asioista, vain istumaan kädet ristissä ja odottamaan, pää meni aika helposti ylikierroksille, ja tunnelma oli melkoisen hysteerinen melkoisen usein. Hysterian sivuun mahtui onneksi muutakin, kuten kulttuurireissu Helsinkiin. Kävin katsomassa Kansallisteatterissa Täällä Pohjantähden alla -näytelmän, joka oli mielettömän hieno kokemus! Yli kolmetuntisen esityksen jälkeen olo oli itkettynyt ja kuin mankelin läpi vedetty, mutta voin kyllä suositella erittäin lämpimästi kyseistä teosta. 

 

Kuukauden biisi on PMMP:n Oo siellä jossain mun.  Vietin tammi-helmikuun vaihteessa pitkän viikonlopun opiskelukaupungissa, ja se nosti taas pintaan voimakasta koti-ikävää. Töissä tämä PMMP:n kappale soi radiosta juuri sellaisella hetkellä, kun olin eksynyt miettimään tätä ikävää ja pitkästä välimatkasta aiheutuvaa tuskaa, joten tämä osui hermoon aika tehokkaasit. Ei auta kuin toivoa, että välimatkasta huolimatta ihmissuhteet toimisivat niin kuin haluan, ja että jonain päivänä kokisin taas olevani kotona, missä se sitten ikinä onkaan. 

Tammikuun luetut 2026

Tammikuussa 2026 luin kuusi kirjaa (1590 sivua), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuva, kaksi tietokirjaa ja yksi e-kirja.

 

Bettelheim, Bruno: Satujen lumous, merkitys ja arvo 392 s. 

Gottfredson, Floyd: Vaarallinen Mikki: Floyd Gottfredsonin hurjimmat sota-ajan tarinat 128 s. 

Salama, Annukka: Sulamispiste 359 s. 

Harpman, Jaqueline: En ole koskaan tuntenut miehiä 221 s. 

Sheff, David: Yoko Ono: elämäkerta 399 s. 

Tikkanen, Henrik: Kulosaarentie 8, Kulosaari, puh. 35 (Osoitesarja #1) 91 s. (e-kirja) 

kotimaisia: 2

käännöskirjoja: 4 

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 5

muualta: 1

 

Vuosia sitten kuuntelin Yle areenasta Olipa kerran -podcastin, joka kertoi tuttujen satujen historiasta ja merkityksestä. Jokaiseen jaksoon sisältyy psykoanalyysinurkka, jossa käsitellään sadun sisältöä psykoanalyysin keinoin käyttäen lähteenä Bruno Bettelheimin Satujen lumous, merkitys ja arvo -teosta (suom. Mirja Rutanen). Olen vuosia halunnut lukea tämän teoksen, en niinkään saadakseni siitä uusia oivalluksia, vaan lähinnä kuriositeettinäkökulmasta. Bettelheim käsittelee kirjassaan satujen psykoanalyyttistä puolta niin temaattisesti kuin yksittäisten satuesimerkkien kautta. Hänen suurin teesinsä on se, että lapsi tunnistaa piilotajuntansa kautta kautta saduissa näkymättömissä olevat psykoanalyyttiset rakenteet, ja ne auttavat häntä kasvamaan ja kohtaamaan oman elämänsä haasteet. Heti kättelyssä on tietysti sanottava, että minä en ole psykologi vaan kulttuurihistorioitsija ja sivuainefolkloristi, joten en osaa sanoa, kuinka paljon psykoanalyysissä ja/tai Bettelheimin teorioissa loppujen lopuksi on sellaista, mikä nykyään psykologian alalla tunnistetaan päteväksi tieteeksi, mutta itse ainakin pyörittelin Bettelheimille aika paljon silmiäni. Tämä kirja meni nimittäin aika monesti melko sakeanpuoleiseksi. Ei kaikessa voi olla kysymys seksuaalisuudesta ja oidipaalisista komplekseista :D Mikäli Bettelheim oliis yhä elossa, kehottaisin häntä menemään ulos ja koskemaan ruohoa. Väkisinkin vertasin tätä pari vuotta sitten lukemaani Clarissa Pinkola Estésin Naiset jotka kulkevat susien kanssa -kirjaan, joka myös käsittelee satuja psykoanalyysin näkökulmasta. En pitänyt Estésin kirjasta, ja iso tekijä siinä oli se, että kirja oli todella raskaslukuinen. Sen takia Bettelheimin kirja yllätti siinä, miten populaari ja helposti ymmärrettävä se oli. Vaikka Bettelheimin teoriat toistavat itseään aika paljon, erilaiset symboliikat ja piilomerkitykset olivat ihan mielenkiintoisia. Ärsyynnyin vain siihen, miten hän esittää näkemyksensä ainoina oikeina faktoina, ja kaikki muut versiot saduista kuulemma tuhoavat lapsen kehityksen. Mietin myös monesti, kuinka paljon Bettelheimin sukupuolella on tekemistä hänen ajatustensa kanssa. Hänen mukaansa esimerkiksi peniskateuden käsitettä kyseenalaistavat lähinnä "radikaalifeministit". Ok, Bruno, ok. Jotain mystistä ja alitajuista saduissa kyllä on, sitä en kiistä: miksi muuten samat motiivit ja juonirakenteet toistuisivat ajasta toiseen ja ympäri maailmaa? Sadut myös opettavat lasta ymmärtämään maailmaa, sekin on totta. Olen Bettelheimin kanssa samaa mieltä myös siitä, että lapselle lukeminen ja tämän mielikuvituksen tukeminen on äärimmäisen tärkeää. Viihteenä Satujen lumous toimi ihan hyvin, mutta sen tieteellinen puoli jäi vähän hähmäiseksi. 

 

Kirjastossa käydessäni satuin huomaamaan hyllyllä kokoelman Floyd Gottfredsonin sodanaikaisia Mikki-sarjakuvia, ja otin sen mukaani. Mikki Hiiri ei ole mikään lempihahmoni Disney-sarjakuvauniversumista, mutta joistain Gottfredsonin sarjakuvista pidin lapsena kovasti. Vaarallinen Mikki -kokoelmassa (suom. Antti Hulkkonen) on joukko Gottfredsonin sarjakuvia, jossa Mikki joutuu sotatoimien pyörteisiin tavalla tai toisella. Yhteistä on se, että aina Mikki on nokkelampi kuin viholliset ja onnistuu päihittämään katalat suunnitelmat. Sarjakuvat ovat varsin vauhdikkaita ja välillä ihan hauskojakin. Aikuislukijaa jäi vaivaamaan sarjakuvien yksinkertaisuus ja "helppous", varsinkin, kun ottaa huomioon, että Gottfredson on tehnyt myös oikeasti hyviä ja kiinnostavia tarinoita (kuten Mustakaapu). Myös vieraisiin kulttuureihin kohdistuva eksotisointi ja rasismi jätti kitkerän maun suuhun, vaikkei niin yllättänytkään tässä kontekstissa. Pidin kyllä tietystä kaoottisuudesta, joka näissä pilkahteli: sellaista ei nyky-Disneyllä (varsinkaan Mikki-sarjiksissa) juuri näe. Historiallisena kuriositeettina ja propagandavälineenä kiinnostava, sarjakuvina ei ehkä niinkään. 

 

Vaikka Annukka Salaman edellinen teos oli vähän pettymys, odotukset uutuusteos Sulamispisteelle olivat korkealla, olkoonkin, että jääkiekko ei kiinnosta minua yhtään. Kirjan päähenkilö on Oliver "Olli" Järvinen, joka treenaa julkisesti hiihtoa ja jääkiekkoa salaa. Kun Ollin taidot paljastuvat, hän saa koepaikan nuorten maajoukkuueesta ja pääsee opiskelemaan urheiluun painottuvaan sisäoppilaitokseen. Täydestä tuntemattomuudesta kaiken maailman silmien eteen sinkoutuminen ei ole helppoa, ja entistä tuskaisempaa on, että Ruotsin maajoukkueen nuori lupaus, ruotsinsuomalainen Niklas Gauffin, on turhauttavan voimakas vastustaja. Ja kaiken lisäksi vielä turhauttavan komea. Vaikka minulla oli huolia kirjan suhteen, Sulamispiste oli onneksi parempi kuin Asioita, joista en tiennyt pitäväni. Aluksi minua häiritsi tarinan epäuskottavuus (muutenkin kuin utopisen avarakatseisten teinikiekkoilijoiden osalta), mutta kun Ollin ja Niklaksen suhde alkoi kehittyä, pääsin itsekin kirjaan paremmin mukaan. Loppupuolen paljastus Ollin isän henkilöllisyydestä jäi ehkä vähän turhan kevyelle käsittelylle: näin iso asia olisi ansainnut isomman roolin tarinassa. Kieli ja kerronta oli myös mielestäni jotenkin turhauttavan yksinkertaista. En muista kiinnittäneeni Salaman kirjoissa tällaiseen huomiota aikaisemmin. Salamalle tyypillisesti hahmojen väliset kemiat ja dialogit ovat kirjan parasta antia. Häikkä oli lempihahmoni, maailma tarvitsisi enemmän hänen kaltaisiaan ihmisiä. Ja toki kirja saa pisteet siitäkin, että luin kirjan parissa päivässä loppuun, vaikka jääkiekko ei kiinnosta minua yhtään. Satu Ovaskaisen kuvitus oli kiva lisä kirjaan. Enemmän kuvitettuja (YA-)kirjoja maailmaan! 

 

Kirjasomessa paljon näkynyt Jaqueline Harpmanin dystopia En ole koskaan tuntenut miehiä (suom. Nana Sironen) päätyi omallekin lukulistalleni. Luullakseni lukukokemus on parhaimmillaan, kun siitä tietää mahdollisimman vähän, joten pyrin olemaan tässä mahdollisimman vähäsanainen. 49 naista ja yksi tyttö elävät maan alla olevassa bunkkerissa. Heitä vahtivat miehet, jotka eivät puhu heille, mutta vartioivat heidän jokaista liikettään. Kun pääsin kirjan loppuun, en tiennyt, olinko vain vaikuttunut vai vaikuttunut ja vihainen :D Mieleen tämä kirja ehdottomasti jää: olen lukemisen jälkeen ajatellut sitä tosi paljon, ja lukemisesta kuitenkin on tässäkin vaiheessa jo viikkoja. Kirjassa oli jotain samankaltaista häiritsevyyttä kuin Chi Ta-Wein Kalvoissa,  mutta tämä on kyllä ihan omanlaisensa teos. Vaikka odotukseni olivat ehkä liian korkealla ja eivät täysin täyttyneet, on tämä kuitenkin kiinnostava kirja täynnä voimakkaita yksityiskohtia. 

 

David Sheffin Yoko Onon elämäkerta (suom. Arja Kantele & Ulla Lempinen) kiinnitti huomioni kirjastossa. Ottaen huomioon, että olen ollut kovan luokan Beatles-fani viimeiset 15 vuotta ja tiedän aika paljon kyseisestä bändistä ja ihmisistä sen ympärillä, tunsin Yoko Onoa aika huonosti, hävettävän huonosti jopa. Tiedän hyvin paljon hänen elämästään John Lennonin kanssa, ja mitä hän yhteisten vuosiensa Lennonin aikana teki, mutta hänen uransa ennen sitä tai sen jälkeen oli melko lailla hämärän peitossa. Ja paljon hän on ehtinytkin tehdä! Varakkaan mutta tunnekylmän japanilaisperheen tytär varttui Japanissa ja Yhdysvalloissa ja tunsi itsensä molemmissa ulkopuoliseksi. Sotatraumoja ja yksinäisyyden värittämää lapsuutta ja nuoruutta Ono kanavoi taiteeseensa, josta tuli hänen selviytymiskeinonsa. Oli Onon taiteesta mitä mieltä tahansa, ei voi väittää vastaan siihen, että hän on ollut edelläkävijä. Esimerkikis kirjassa usein esiin nostettu Cut piece -teos on todella ravisteleva feministinen kannanotto edelleen. Taide on ollut Onolle pelastusrengas, jonka avulla hän on selvinnyt elämänsä mustimmista hetkistä, ja niitä hetkeä hänen elämässään on tosiaankin riittänyt. Kaikkein kammottavinta oli kuitenkin lukea Lennonin murhan jälkeisestä ajasta, joka ei todellakaan ollut mitään hiljaista suruaikaa, vaan raakaa, pelottavaa ja ahdistavaa tilannetta päivästä päivään. On pieni ihme, että sellaisesta helvetistä on selvinnyt järjissään. Kirjailijan kaikkitietävä sävy ärsytti toisinaan. Vaikka hänellä onkin taustallaan vuosikymmenten mittainen ihmissuhde Yokon kanssa, välillä epäilytti, laittaako Sheff itse sanoja kohteensa suuhun (vaikka kirjassa toki kattavat lähdeluettelot onkin, siitä pisteet). Sheff sortuu varsinkin kirjan loppupuolella lähinnä luettelemaan erilaisia töitä ja näyttelyitä, ja tätä oli melkoisen puuduttavaa lukea. Kielellisesti tässä oli myös joitain kömpelyyksiä, mutta en tiedä, johtuivatko ne alkuteoksesta vai käännöksestä. Esipuheessa kirjailija lupaa antaa rehellisen kuvan kohteestaan, ja arvostan tätä tietysti suuresti: onhan Ono popkulttuurin vihatuimpia naisia, johon on kohdistunut järjettömät määrät täysin tarpeetonta vihaa. Silti mietin, mahtaako Sheffin näkemys olla ainoa totuus, vaikka hän kovasti niin antaakin ymmärtää. Esimerkiksi May Pangin Rakasta Johnia moititaan kirjassa rahastukseksi ja mustamaalaukseksi. Pangin kirjassa oli omat ongelmansa, ja se luo kuvan Onosta totaalisena ihmishirviönä, mutta minua häiritsi se, miten Sheff tuntuu täysin mitätöivän Pangin kokemukset pelkkänä rahanahneutena. Totuus on tuskin niin mustavalkoinen. Mutta kirjan kohteena olevan ihmisen elämä on mielenkiintoinen, siitä ei pääse mihinkään, oli Yoko Onosta mitä mieltä tahansa. Valaiseva lukukokemus! 

 

Henrik Tikkasen Osoitesarjan avaava Kulosaarentie 8 (suom. Elvi Sinervo) valikoitui luettavaksi lähinnä siksi, että se oli lyhyt e-kirjana. Vaikka takaraivossani kummittelikin Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinassa piirtämä kuva aviomiehestään (joka ei järin imarteleva ole), päätin antaa Henrikillekin mahdollisuuden. Kulosaarentie 8 keskittyy Henrik Tikkasen nuoruusvuosiin varakkaan suomenruotsalaisen perheen lapsena. Raha ei tosiaankaan tuo onnea, ja Tikkasen vanhemmat keskittyvätkin lastenkasvatuksen sijaan sivusuhteisiin ja päihteisiin. Tämä vaikuttaa väkisinkin myös perheen lasten elämiin. Sodat ovat viimeinen naula monen arkkuun. Vanhat rakenteet tutisevat, ja kulosaarelainen eliitti yrittää pysyä kyydissä. Kulosaarentie 8 on yhden suvun kautta kerrottu tarina suomenruotsalaisen yläluokan tyhjyydestä ja sisäänpäinkääntyneisyydestä. En tiedä, missä menevät Tikkasen autofiktion ja totuuden rajat, mutta kovin suopeaa kuvaa hän ei lapsuudenperheestään ja kulttuuriympäristöstään anna. Tämä muistutti minua jonkin verran Edwar st. Aubynin Patrick Melrose -sarjaa (1-3 & 4-5), joka myös käsittelee yläluokan mädäntyneisyyttä pisteliään ironian kautta. En ehkä varsinaisesti pitänyt tästä kirjasta: Tikkasen kertojanääni on melkoisen sietämätön, ja välillä oli hankala seurata kirjan aikajanoja (tosin jälkimmäinen ongelma voi johtua ihan lukuformaatistakin, e-kirjan lukeminen juna-asemalla ei aina ole se keskittynein hetki), mutta jotenkin tykästyin sen kyynisyyteen ja provosoivaan, instituutioita kunnioittamattomaan tyyliin. Jotain kertonee se, että olen lukenut jo sarjan toisen osan ja kolmas on kesken, mutta niistä lisää joskus myöhemmin. 

 

 

*********

Tammikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

9. Kirjassa on jääkiekkoilija: Sulamispiste

30. Kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa: En ole koskaan tuntenut miehiä

39. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Kulosaarentie 8 

 

Tammikuussa oli oma tahmeutensa, mutta suurimmaksi osaksi se ei ollut niin paha kuin pelkäsin. (Esimerkiksi viime vuoteen verrattuna, kummasti kuulkaa helpottaa, kun ei tarvitse tehdä gradua tai käydä muita vastaavia turbulensseja uudelleen läpi.) Rakastan talvea, ja tammikuu tarjosi talvisäitä siitä nauttivalle. Tammikuussa oli myös melkoisesti sosiaalista elämää: parina viikonloppuna oli ystäviä kylässä, ja kuun vaiheessa matkustin pidennetyksi viikonlopuksi opiskelukaupunkiin. Jossain töiden ja sosiaalisen vapaa-ajan välissä ehdin edioida P:n loppuun ja lähettää sen kustantamoon. Hurjan jännää! 

 

 

Tammikuun biisi on Harmony sistersin Sulle salaisuuden kertoa mä voisin. Lauloimme tätä kuorossa, ja sitten se onkin soinut satunnaisen epäsäännöllisesti päässä. Kiva biisi laulaa ja kuunnella! 

Joulukuun luetut 2025

Joulukuussa 2025 luin kahdeksan kirjaa (1372 sivua, 7 h 30 min), joista yksi oli spefiä, yksi runokirja, yksi tietokirja, kaksi sarjakuvaa ja kaksi äänikirjaa.

 

Mikkola, Marja-Leena & Kaila, Kaarina: Lumijoutsen 31 s.

Itäranta, Emmi: Lumenlaulaja 410 s. 

Orenius, Melanie, Porola, Laura & Donner, Ulla: Breathe – niinku hengitä 103 s. 

Ikola, Kaisa: Joulumuistoja (Betty #3.5) 5 h 21 min [K]

Aalto, Ilari & Helkala, Elina: Vuosi keskiajan Suomessa 206 s. 

Dåsnes, Nora: Sydän vasta puolillaan 256 s. 

Keegan, Claire: Nämä pienet asiat 2 h 9 min [K]

Lundberg, Ulla-Lena: Jää (Petter Kummel #2) 366 s.  

kotimaisia: 6

käännöskirjoja: 2

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 5

muualta: 3

 

Bongasin Marja-Leena Mikkolan Lumijoutsen-kirjan Lapsuuden joulu -runokokoelman kautta. Ajattelin, että kirjassa olisi talvisia runoja, joten varasin sen kirjastosta niin, että lukisin kirjan joulukuun alussa fiilistelläkseni alkavaa joulun aikaa. No, pian kävikin ilmi, ettei kirja ollut erityisen jouluinen ja talvinen muutamaa runoa lukuun ottamatta, mutta se ei loppujen lopuksi haitannut. Kokoelma sisältää Mikkolan (lasten)runoja, jotka Kaarina Kaila on kuvittanut. Runojen maailma on lähellä luontoa sekä myyttejä ja satuja, toisin kuin Mikkolan aikuisemmalle yleisölle suunnatut runot, jotka ovat enemmän tosimaailmassa kiinni. (Joskin Lumijoutsenessa on yksi myös Lauluja -teoksessa julkaistu runo, mutta siinä onkin satutunnelma.) Varsin kiva pieni runokirja, vaikken siitä kaipaamaani joulutunnelmaa saanutkaan. Kailan kuvitukset ovat ihania, ja ne sopivat runoihin mainiosti. Tykkäsin kovasti! 

 

Vaikka Emmi Itärannan edellinen teos ei ihan osunut omiin mieltymyksiini, uusin teos Lumenlaulaja kiinnosti kovasti, varsinkin, kun kuulin sen perustuvan Itärannan Tinarinnat-antologiassa julkaistuun Taivasta silpovat siivet -novelliin, josta pidin tosi paljon. Lumenlaulaja kertoo tarinan Lauhasta, kaukana Pohjolassa matriarkaalisessa yhteisössä varttuvasta nuoresta naisesta. Kun vieraat miehet hyökkäävät Pohjolaan, joutuu Lauha äitineen ja sisarineen pakosalle. Vuosien aikana Lauhasta kasvaa Louhi, joka palaa Pohjolaan ottamaan vallan takaisin itselleen. Mielestäni tämä on ehdottomasti Itärannan paras kirja (ja se on jo jotain, kun on Itärannan tasoinen kirjailija)! Louhi hahmona on kiinnostava, ja feministinen uudelleenkerronta virkistävä näkökulma Kalevalaan, vaikka se ei keksikään pyörää uudelleen. Oli ihanaa lukea maailmasta, jossa matriarkaatti ja queeriys on normi eikä poikkeus. Lisäksi kirjassa on kiinnostava metataso, jossa Louhi seuraa Elias Lönnrotin toimintaa kaukaa. Millainen mies pienestä pojasta kasvaa, ja miten hän kirjoittaa kansanrunojen voimakkaan naisen kirjallisuushistoriaan? Vaikka tarina on monessa kohdassa surullinen ja raaka, oli siinä myös kauneutta ja lempeyttä. Kieli on terävää ja kristallinkirkasta ja hengästyttävän kaunista. Omaa lukukokemusta hieman himmensi se, että piti lukea tämä melkoisella kiireellä alle viikossa, kiitos kirjaston niskaan hengittävän varausjonon, enkä siksi pystynyt juuri pysähtymään ja makustelemaan. Mutta ehkä joskus tulevaisuudessa luen tämän uudelleen ilman kiirettä. Kirja on joka tapauksessa parhaita lukukokemuksia tänä vuonna! <3

Olin nähnyt Breathe – niinku hengitä -sarjakuvan kirjastossa aiemmin, minkä lisäksi sitä oli minulle ehkä pariinkin otteeseen henkilökohtaisesti suositeltu. Amos Rexin kanssa yhteistyössä tehty sarjakuva kertoo parhaista kaveruksista Lumista ja Nikistä, jotka matkustavat kotoaan tuppukylästä Helsinkiin, jossa Lumin serkun taideteos on valittu taidemuseon näyttelyyn. Mutta miten taidemuseossa käyttäydytään? Mitä tehdä, jos taidetta ei ymmärrä? Saako museossa nukkua päiväunet? Ideahan tässä on vallan mainio, mutta toteutus vähän ontuu. Tunnelma on vähän sekava, ja tapahtumia on näin pieneen kirjaan tosi paljon. Sinänsä samaistuin ja huvituin nykytaiteen parissa haahuilun kuvailusta (ja samaistutti myös näyttelyvalvojan hahmo), mutta en tiedä, miten se kohdeyleisöön uppoaa. Vaikka tämä ehkä kannustaakin lähestymään (taide)museoita sillä kulmalla, ettei haittaa, vaikkei ymmärtäisikään kaikkea näkemäänsä, jäin pohtimaan, voiko tällainen museokuvaus vain vahvistaa ennakkoluuloja ja tuntua luotaantyöntävältä.  

 

Kaisa Ikolan Betty-sarjaan kuuluu "varsinaisten" romaanien lisäksi myös lukuisia ekstranovelleja, ja Joulumuistoja -kirjaan on koottu nimen mukaan niistä jouluisimpia. Bookbeatissa tämä oli sijoitettu syksyllä lukemani Betty oppii elämää -romaanin jälkeen, joten arvelin, että sen uskaltaisi lukea ilman spoilereiden pelkoa. Ja oikeassa olin, novellit sijoittuvat kolmen ensimmäisen kirjan aikaan ja niitä edeltäviin vuosiin. Joulumuistoja piti sisällään ihan kivoja joulunovelleja, joissa on mukavasti sarjasta tuttuja hahmoja ja menneiden vuosien joulutunnelmaa. Luulen, että nämä novellit unohtuvat aika nopeasti, mutta viihdyin hyvin niiden pyöriessä joulupuuhien taustalla. Lempinovellini olivat Joulumuistoja, Uusi vuosi New Yorkissa ja Cathyn tarina. Äänikirjan lukija sen sijaan ei saa minulta pisteitä. Välillä kuulosti siltä, että kirjaa olisi lukenut tekoäly, eläytyminen oli samaa luokkaa. Se teki kuuntelukokemuksesta vähän tympeän. 

 

Ilari Aalto ja Elina Helkala on tuttu tekijäkaksikko monista Suomen historiaa kuvaavista teoksista, vaikka yhtäkään teosta en ole heiltä lukenut :D (Matka muinaiseen Suomeen on kyllä ollut hyllyssäni ylioppilasjuhlistani asti, mutta enpä ole siihenkään vielä tarttunut...) Vuosi keskiajan Suomessa kertoo nimensä mukaisesti siitä, millaista elämä Suomessa (tai silloisessa Ruotsissa) on ollut 1400-luvulla, tarkemmin sanottuna vuonna 1480. Kirja kulkee kuukausi kerrallaan ja kuvailee arkiaskareita, juhlia ja ilmiöitä, jotka keskiajan ihmistä ovat koskettaneet. Vuosi keskiajan Suomessa on mitä mainioin kirja! Selkeä rakenne auttaa kirjan sisällön hahmottamisessa, ja kirjasta syntyy monipuolinen kuva keskiajan ihmisten arjesta. Opin kirjasta paljon uuttakin: en esimerkiksi tiennyt, miten paljon Pohjolastakin on matkustettu Roomaan kirkollisten asioiden perässä! Lisäksi kirjassa käy hyvin ilmi minua aina yhtä paljon liikuttava ihmisten inhimillisyys: pohjimmiltaan ihan samanlaisia tyyppejä on tässä maailmassa elänyt 600 vuotta sitten ja nykyään. Helkalan autenttisia keskiaikaisia kuvia jäljittelevä kuvitus on hienoa, ja sitä olisi saanut minun puolestani olla enemmänkin. Aalto kirjoittaa populaaristi, muttei kuitenkaan liian yksinkertaisesti: viitteetkin ovat kunnossa! Luulen, että tämä teos saattaisi upota jo ala-asteen loppupuolella oleviin lukijoihin! (Tai ainakin meikäläiseen olisi uponnut, mutta minä nyt olenkin aina ollut tämmöinen nörtti :D) Voin suositella kirjaa siis hyvin lämpimästi lähes kaiken ikäisille lukijoille. 

 

Nora Dåsnesin Sydän vasta puolillaan (suom. Kati Valli) on näkynyt pitkin kirjasomea hyvin hehkuttavin arvioin. Sarjakuvan päähenkilö on 12-vuotias Tova, joka aloittaa kuudennen luokan. Hän odottaa innolla majan rakentamista koulun metsään ystäviensä kanssa, mutta heti ensimmäisenä koulupäivänä tunnelma on jotenkin outo ja muuttunut. Pian koko luokka tuntuu jakautuneen kahtia niihin tyttöihin, joilla on poikaystävä ja niihin, joilla ei ole. Railo tyttöryhmien välillä syvenee entisestään, ja Tova kokee paljon ristiriitaisia tunteita. Asiaa ei helpota se, että koulun uusi tyttö, Miriam, tuntuu sielunkumppanilta. Mutta voiko Tova olla ihastunut tyttöön? Tämä oli niin söpö ja kiva! Kirja on jotenkin tosi aito kuvaus lapsuuden ja nuoruuden välillä kipuilusta, ja tunnistin siitä useamman itsellekin tutun tunteen ja hetken. Jotenkin odotin kuulemani perusteella, että queer-näkökulma olisi ollut voimakkaampi, mutta tämä keskittyikin kuitenkin enemmän ystävyyssuhteisiin ja niiden kiemuroihin, ja ehkä tämä olikin paras ratkaisu. Tykkäsin kirjan piirrostyylistä ja väreistä tosi kovasti. Tuvan isä on kans aivan ihana hahmo! 

 

Myös Claire Keeganin Nämä pienet asiat (suom. Kristiina Rikman) on kirjasomesta tuttu. Kirja sijoittuu 1980-luvun Irlantiin, jossa hiilikauppias Bill Furlong kohtaa töissään juuri ennen joulua nuoren tytön, ja tämä kohtaaminen järkyttää häntä syvästi. Kohtaaminen herättää hänessä muistoja menneisyydestä, ja epämiellyttävät tunteet heijastuvat perhe-elämäänkin. Kuuntelin pienen kirjan joululomalle pakkaamisen taustalla, ja parin tunnin mittainen äänikirja sopi hyvin joulutunnelmointiin, vaikka järin idyllinen tarina ei olekaan. Pidin kovasti kirjan tunnelmasta ja yksityiskohtaisesta kerronnasta, mutta ehkä tarinan keskiössä olevat Magdalena-pesulat jäivät kuitenkin yllättävän pieneen rooliin. Odotukseni olivat korkealla, mutta ne eivät ihan täyttäneet, vaikka näenkin kirjan ansiot. 

 

Luin viime vuonna Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Anna -sarjan (Kungens Anna ja Kökarin Anna), ja Finlandia-palkinnon voittanut Jää (suom. Leena Vallisaari) löytyi porukoiden kirjahyllystä, joten otin sen joululomalukemiseksi. Toinen maailmansota on päättynyt ja Ahvenanmaalla sijaitseville Luodoille saapuu uusi pappi vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Uuteen paikkaan sopeutuminen ei aina ole helppoa, mutta varsinkin pappi ihastuu saareen ja sen ihmisiin. On jotenkin vaikea päättää, mitä kirjasta pidin. Pidin kyllä kirjan tunnelmasta ja verkkaisuudestakin, mutta jokin vaikeasti määriteltävä tästä jäi puuttumaan. Teksisi mieli moittia kirjaa etäisyydestä, mutta ei vika ollut siinäkään. Joskus oli vaikea keskityä tekstiin, ja toisinaan jouduin palaamaan taaksepäin saadakseni selkoa siitä, kuka milloinkin oli äänessä (henkilöiden nimien käyttäminen ei olisi ollut pahitteeksi) tai mistä nyt olikaan kyse. Mutta kirjan tunnelma oli kyllä aivan omaa luokkaansa, se jäi voimakkaasti mieleen ja luikersi ihon alle. Uskon Jään säilyvän mielessäni pitkään. Kirjan loppupuolen dramaattinen käänne ei tehnyt niin suurta vaikutusta minuun kuin se olisi voinut, sillä viime kesänä aika moni Kökarin museossa käynyt alkoi sitä muistella meikämuseomamsellille, joten olin spoilaantunut siitä moneen kertaan. Ja Kökarillahan tässä tosiaan oltiin, vaikkei sitä kertaakaan ääneen sanottu: siinä oli liian paljon täsmääviä ja tarkkoja yksityiskohtia, jotka paljastivat sen, ettei miljöö ollut vain hieman Kökaria muistuttava. (Kirjan uuden painoksen kannessa asiaa ei tosin juurikaan peitellä.) 

 

*********

Joulukuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla: Nämä pienet asiat

34. Kirjassa on tunnettu rakennus: Jää (eikö Turun tuomiokirkko lasketa sellaiseksi??) 

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: Sydän vasta puolillaan 

Joulukuussa töissä oli kauhea kiire ja hulabaloo, kun väki jäi lomille ja yritti saada maailman valmiiksi, mikä sitten vaikutti omalla työpisteellä siihen, että työtä oli ihan kauheasti. Jäin itse lomalle vasta 23. päivä, ja aika voimakkaasti tuntuikin siltä, etten selviä lomalle asti :D mutta selvisin, ja olipa tosiaan ihanaa lomailla! Toki arjessakin oli muutamia ihania valopilkkuja: olin useamman viikonlopun reissussa, niin opiskelukaupungissa kuin Helsingissäkin, näin kavereita, tanssin, kävin joulumarkkinoilla, näin Wickedin kakkososan ja nautin siitä, että elämässäni on juuri sellaisia ihmisiä kuin on. Vähän reilun viikon mittainen joululomani kului kotikotona pötkötellen ja leväten, mutta ehdin näkemään kavereita sielläkin suunnalla. 

 

 

Kuukauden biisi on Jenni Vartaisen Junat ja naiset. Koska olin suuren osan joulukuusta liikkeellä, muistin jossain vaiheessa tämän biisin olemassaolon. Ja koska istuin aika suuren osan reissuistani junassa, tämä puhutteli :D "Junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan", toden totta. 

2025 (2/2)

Tervetuloa vuosikatsauksen toisen osan pariin! Perinteiseen tapaan tällä kertaa käydään läpi kirjavuotta 2025. 

 

 

"Tällä kertaa mopo ei karkaa kirjastossa" ja muita valheita, joita kerron itselleni.

 

Vuonna 2025 luin 

• 109 kirjaa (22249 sivua, 135 h 23 min), eli keskiarvoisesti noin yhdeksän kirjaa (1854 s.) kuukaudessa
• niistä 27 oli spefiä
• niistä 24 oli uudelleen luettuja
• niistä englanniksi luettuja oli viisi ja ruotsiksi luettuja kolme
• kotimaisia kirjoja luin 67 kappaletta
• ulkomaisia kirjoja luin 42 kappaletta
• äänikirjoina kuuntelin 23 kirjaa, e-kirjoina luin neljä
• eniten kirjoja luin toukokuussa (17 kirjaa/3770 s./16 h 53 min)
• vähiten kirjoja luin tammikuussa (viisi kirjaa/1343 s.)

 

Luettujen kirjojen määrä on edelleen suuri, vaikka viime vuoen ennätyslukemiin ei päästykään (en sitä odottanutkaan). Kaiken viimevuotisen kaaoksen keskellä tuntuu ihmeelliseltä, että sain noinkin paljon luettua. Proosaa luin kaikkein eniten, 76 kirjaa. Tietokirjoja luin 16, sarjakuvia 10, runoja seitsemän ja yhden näytelmän. Sarjakuvien pieni määrä yllätti, odotin, että niitä olisi tullut luettua paljon enemmän. Uudelleenlukuja kertyi paljon: sain loppuun Kukkulan kortteli -, Stravaganza- ja Selja-sarjojen uudelleenluvut, minkä lisäksi luin kesällä uudelleen Nälkäpeli-trilogian, englanniksi tosin. Vuoden isoimpana (luku)saavutuksena pidän kuitenkin kolmea ruotsiksi luettua kirjaa, joista yksi oli kokonainen romaani! Toisella kotimaisella lukeminen on haasteellista, mutta todistetusti mahdollista. 

 

Osallistuin vuoden aikana Helmet-lukuhaasteeseen ja ystävänpäivän lukumaratoniin. Muutkin lukuhaasteet olisivat ehkä olleet kivoja toteuttaa (esimerkiksi klassikkohaaste jäi viime vuonna molemmilla kierroksilla väliin), mutta tällä kertaa näin. 

 

 

Kynnet (ja paita) sopii kirjan väreihin.

Minulla on ollut tapana blogin alkuhämäristä asti antaa vuoden lopussa lukemilleni kirjoille erilaisia "arvonimiä", lähinnä siksi, että saisin mahdollisimman monta lukukokemusta mainittua :D Perinteestä ei poiketa tänäkään vuonna, ja tuttuun tapaan kategoriat ovat:  

 

• paras uutuuskirja (ilmestynyt vuonna 2025, myös suomennos tänä vuonna lasketaan)
• paras kotimainen
• paras ulkomainen
• paras klassikko
• itkettävin kirja
• huti
• yllättäjä (kirja, josta en odottanut pitäväni, mutta joka olikin hyvä)
• paras spefikirja
• paras ei-spefikirja
• paras non-fiction
• paras sarjakuva
• paras uusintaluku
• kirjailija (kirjailija, johon tutustuin tänä vuonna tai jonka tuotantoa luin erityisen paljon)
• odotetuin (kirja, jonka ilmestymistä/lukemista odotin eniten)
• kuukauden helmi (jokaisen kuukauden kirjamäärä ja sen paras kirja) 

 

Lista elää lähes päivästä riippuen, ja jotkut valinnat ovat hyvinkin vaikeita. Tällainen lista kuitenkin syntyi juuri tänään (tai ainakin postauksen kirjoitushetkellä, tämä on ajastettu julkaisu). Siispä pidemmittä puheitta:  

 

Vuoden 2025

 

Paras uutuuskirja

 Vehka Kurjenmiekka: Jouka Lumisalon ihastumisoppi

 

Paras kotimainen

 Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

 

Paras ulkomainen

 Tove Ditlevsen: Aikuisuus

 

Paras klassikko

Väinö Linna: Musta rakkaus

 

Itkettävin kirja

 Suzanne Collins: The Mockingjay

 

Huti

 Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy

 

Yllättäjä

 Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava

 

Saarikirja saaressa (olkoonkin väärä saari).

Paras spefikirja

 Elina Pitkäkangas: Naraka

 

Paras ei-spefikirja

 Petter Sandelin: Osuma 

 

Paras non-fiction

 Ilari Aalto & Elina Helkala: Vuosi keskiajan Suomessa

 

Paras sarjakuva

 Hanneriina Moisseinen & Markku Nieminen: Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia starinoita

 

Paras uusintaluku

 Suzanne Collins: The Hunger Games

 

Kirjailija

Ulla-Lena Lundberg

(Lundbergin kirjoja täällä, täällä ja täällä)

 

Odotetuin

Suzanne Collins: Elonkorjuun sarastus 

 

Kuukauden helmi:

 

Tammikuu

Sanna Jaatinen (toim.): Tähtiviltti: Suomen lasten runot

viisi kirjaa/1343 s.  

 

Helmikuu

Ulrika Ewerman, Mira Wickman & Maja Sten: Ett hem: Carl och Karin Larssons värld 

11 kirjaa/2226 s., 14 h 43 min 

Maaliskuu

 Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava 

kuusi kirjaa/622 s., 16 h 37 min

 

Huhtikuu

 R. F. Kuang: Yellowface

seitsemän kirjaa/1605 s., 11 h 55 min

 

Toukokuu

 Petter Sandelin: Osuma

17 kirjaa/3770 s., 16 h 53 min

 

Kesäkuu

 Johanna Sinisalo: Enkelten verta

kahdeksan kirjaa/1456 s., 8 h 13 min

 

Lottokuponki vuodelta 1992 antikvariaatista löydetyn kirjan välissä! 

 

Heinäkuu

Suzanne Collins: The Hunger Games

yhdeksän kirjaa/1657 s., 18 h 54 min 

 

Elokuu

 Elina Pitkäkangas: Naraka

kahdeksan kirjaa/2299 s., 13 h 55 min

 

Syyskuu

 Suzanne Collins: Elonkorjuun sarastus

seitsemän kirjaa/2146 s. 

 

Lokakuu

Väinö Linna: Musta rakkaus

14 kirjaa/2114 s., 17 h 23 min 

 

Marraskuu

 Tove Ditlevsen: Aikuisuus

yhdeksän kirjaa/1639 s., 8 h 50 min

 

Joulukuu

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

kahdeksan kirjaa/1372 s., 7 h 30 min 

 

Yksi vuoden parhaista kirjoista melko epäesteettisessä paikassa.

Semmoinen kirjavuosi! Se piti sisällään monia uskomattoman hienoja lukuelämyksiä ja myös kädenlämpöisempiä kirjoja. Lukeminen on tärkeä henkireikä arjessa, ja olen onnellinen, että viime vuonnakin pystyin pakenemaan arkea muihin maailmoihin ilman sen isompia lukujumeja. 

 

Vuodelle 2026 olen asettanut Goodreadissa tavoitteeksi 70 kirjaa. Monena aiempana vuonna olen asettanut tavoitteeksi 50 kirjaa, mutta olen sen verran monena vuonna lukenut (reilusti) yli sen, joten tänä vuonna päätin nostaa tavoitetta rohkeasti heti vuoden alusta. Lisäksi aion osallistua Helmet-lukuhaasteeseen. Toivon myös, että lukisin ainakin yhden kirjan ruotsiksi! Eniten kuitenkin toivon, että saan nauttia hyvistä kirjoista tänäkin vuonna. 

 

Mitä helmiä teidän lukuvuoteenne mahtui?