sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Huhtikuun luetut 2021

Huhtikuussa 2021 luin yhdeksän kirjaa (2050 sivua), joista kaksi oli spefiä, kaksi non-fictionia, yksi sarjakuva ja kaksi uusintaa.

Aunila, Seija & Heiskanen, Jukka-Pekka: Äkkilähtöjä menneisyyteen: 175 välähdystä ajasta, jota ei enää ole 158 s. 
DiCamillo, Kate: Eetu Keinäsen ihmeelliset seikkailut 204 s. [U]
Lundell, Mikko: Miljoonasade 398 s. + liitteet
Hotakainen, Kari: Finnhits 78 s. 
Ishiguro, Kazuo: Ole luonani aina 394 s. 
Lindgren, Astrid: Melukylän lapset (Melukylä #1) 96 s. [U]
Rintanen, Viivi: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta 140 s. 
Austen, Jane: Emma 462 s. 
Lindgren, Astrid: Melukylässä tapahtuu (Melukylä #2) 120 s. 

kotimaisia: 4
käännöskirjoja: 5 
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 4
muualta: 4


Seuraan Instagramissa @ylehistoria -tiliä, jolla jaetaan esimerkiksi hupaisia ilmoituksia vanhoista sanomalehdistä. Äkkilähtöjä menneisyyteen siirtää sometilin sisällön kirjamuotoon, ja esittelee näitä ilmoituksia tällä kertaa painettuna ja kommentoituna. Kirja sisältää ilmoituksia laidasta laitaan: on kirjeenvaihto-, tapahtuma- ja katoamisilmoituksia. Suurin osa ilmoituksista oli minulle tuttuja jo Instagramista, mutta muutamia minulle uusiakin mukaan mahtui, ja suurimmat suosikit (kuten Lapuan raippa-akat) hihityttivät uudemmankin kerran. Vanhat ilmoitukset tarjoavat kiehtovan kurkistusikkunan menneisyyden ihmisen arkielämään. Vaikka nykylukijaa saattaakin huvittaa karanneiden vaimojen katoamisilmoitukset, niillä on ollut tärkeä rooli aikana, jolloin avioeron saaminen on ollut vaikeaa. Monen ilmoituksen kohdalla jäin miettimään, miten tarina milloinkin päättyi tai mitä niiden taustalla onkaan ollut. Löytyikö oksennuksen sisältävä vihreä laukku koskaan, tai saivatko iloiset tytöt koskaan vastausta kirjeenvaihtoilmoitukseensa? Kirjasta heräsi kuitenkin yksi kysymys yli muiden: miksei ilmoituksia kirjoiteta edelleen näin? 

Eetu Keinäsen ihmeelliset seikkailut oli eräs lempikirjoistani, kun olin n. 10-12-vuotias. Luin sen varmaankin kolmesti, lainasin sen suurin piirtein aina, kun se kirjastoautossa käteeni sattui. Päätin lukea sen pääsiäisenä uudelleen, kun se on sittemmin kotikodin kirjahyllyyn hankittu ja siksi helposti käden ulottuvilla. Kirja kertoo posliinisesta kanista, jonka nimi on Eetu Keinänen. Eetu asuu pienen Amanda-tytön luona hyvin suojeltua ja hemmoteltua elämää. Amanda rakastaa Eetua yli kaiken, mutta Eetu ei rakasta ketään. Onnettomuuden seurauksena Eetu joutuu eroon Amandasta, ja joutuu hurjiin seikkailuihin. En ollut lukenut kirjaa varmaan kymmeneen vuoteen, ja nuo kymmenen vuotta taisivatkin kohdallani koitua kirjan kohtaloksi. En nimittäin lumoutunut läheskään niin voimakkaasti kuin lapsena. Olihan (lastenkirjaksi yllättävän tummasävyisessä) sadussa vaikuttavatkin puolensa, sitä en kiistä. Satumaisen pinnan alla piileskelevät synkät asiat tekivät tarinaan kiehtovaa kontrastia. Minua kuitenkin häiritsi jonkin verran se, ettei kirjassa ollut oikeastaan mitään uutta. Kaikki pääelementit olivat tuttuja useista muista tarinoista, ja vaikka yksityiskohdat olivatkin omanlaisensa, kirja oli melko kaavamainen. Lapsilukijaa tämä tuskin haittaa (eikä haitannutkaan, terveiset vain menneisyyden Celelle), mutta vanhempi lukija olisi kaivannut hieman yllätyksellisyyttä ja vähemmän rautalankaa. Kriittisyydestä huolimatta on tunnustettava, että loppuratkaisu tuntui hieman kyynelkanavissa nytkin, ja kirjan lukeminen oli mukavaa ja joutuisaa, kerrontatyylistä pidin myös. Bagram Ibatoullinen kuvitus on ehdottomasti kirjan parasta antia. 

Kuten olen blogissa aiemminkin kertonut, Miljoonasade on kuulunut alkuvuoteeni erottamattomasti. Olen edelleen melko alkutekijöissä bändiin tutustumisen suhteen, mutta oikeastaan tuntuu kivalta, että on jotain odotettavaa. Bändi kiinnosti muutenkin kuin musiikkinsa takia, joten itseäni sivistääkseni päätin  pääsiäislomalla lukaista kotikodin hyllystä Miljoonasateen bändihistoriikin. Pohdin kyllä, saako tällaisesta kirjasta mitään irti, jos ei osaa bändin tuotantoa etu- ja takaperin ulkoa, mutta hyvinpä viihdyin: lukea hotkaisin kirjan muutamalta istumalta. Miljoonasateen tarina on todella kiinnostava: pääkaupunkiseudun ulkopuolelta tulevien yliopisto-opiskelijoiden bändiviritelmistä kasvaakin koko Suomen valloittava ilmiö. Kuitenkin suursuosiosta huolimatta meiningissä tuntuu pysyvän koko ajan tietty kotikutoisuus, jokin sellainen sävy, mikä tekee bändistä uniikin muihin aikansa suosikkeihin verrattuna. Bändin elämänkaarta käydään kronologisesti läpi albumi kerrallaan, mikä on toimiva keino rakentaa tällainen teos. Tosin on myönnettävä, että koska luin tämän niin nopeaan tahtiin, loppupuolella rakenne alkoi hieman puuduttaa ja toistaa itseään, mutta se on varmaan väistämätöntä. Koska minulle Miljoonasateen musiikissa nautittavinta ovat Heikki Salon sanoitukset, olisin odottanut kirjan avaavan enemmän prosessia niiden takana ja taustoittavan lauluja. Kyllähän sitäkin kirjasta löytyy, mutta hyvin vähänlaisesti, varsinkin, kun kirjassakin mainitaan usein Miljoonasateen suosion perustuvan suurelta osin juuri sanoituksiin. Pidin kuitenkin siitä, kuinka toiveikkaisiin merkkeihin kirja päättyi: vaikeiden, riitaisien vuosien jälkeen bändi on taas koossa, tekee uutta musiikkia ja keikkailee. Toivotaan, että sama meininki jatkuu vielä pitkään! :)(Sivuhuomiona sanottakoon, että oli hauskaa lukea bändihistoriikkia, jossa jäsenet eivät tapaa toisiaan Kallion lukiossa, soita jatkuvasti Tavastialla ja pyöri Helsingin musiikkipiireissä, vaan Ilokivessä ja Kortepohjan yo-kylässä :D Huvitti myös, miten nuivasti teoksessa lainatut (helsinkiläiset) musiikkilehdet Miljoonasateeseen suhtautuivat, vissiin kaikki kehä III:n ulkopuolelta tuleva musiikki on sikäläisille junttia...)

Kari Hotakainen oli minulle tuttu hänen lastenkirjoistaan (varsinkin Satukirja oli lapsena aivan lempparini!), mutta Finnhits oli ensikosketukseni hänen aikuisille tarkoitettuun tuotantoon. Finnhits koostuu yhden kappaleen mittaisista tarinoista, joihin mahtuu välillä pienempiä, välillä suurempia elämäntapahtumia, joskus jopa kokonainen elämänkaari syntymästä kuolemaan. Pidin kovasti siitä, miten kokoelman tarinoissa näkyy arkisuus ja toisaalta arjen ihmeellisyys. Elämä voi olla tasaisen harmaata, mutta yhtäkkiä elämän suurin rakkaus voi löytyä hiihtoladulta tai Lönnrot muuttaa autotalliin potemaan luomisen tuskaa. Huumoriakin teksteistä löytyy: vaikka ei päätyisikään nauramaan kaksinkerroin, ainakin hymähdyttää ja jää hyvä mieli. Nautin myös Hotakaisen kielestä, joka ensisilmäyksellä vaikuttaa koruttomalta ja yksinkertaiselta, mutta lähemmällä tarkastelulla se onkin melkein päinvastaista. Kielen rytmitys on myös todella onnistunutta! Hotakaisen tuotantoa voisi lukea enemmänkin, sen verran tähän tykästyin. 

Ole luonani aina oli kiinnostanut minua jo hyvin pitkään. Tuntuu, että blogiympyröissä siitä on puhuttu todella paljon, ja minulla on sellainen käsitys, että se on monien lempikirja. Kirjan päähenkilö Kathy H. muistelee lapsuuttaan Englannin maaseudulla sijaitsevassa Hailshamin sisäoppilaitoksessa. Lapsuus vaikuttaa ensikatsomalta idylliseltä ja onnelliselta, mutta kun aikuinen Kathy tietää, mikä kohtalo kaikkia Hailshamin lapsia odottaa, hän alkaa nähdä menneisyydessään asioita, jotka paljastavat monien asioiden oikean laidan. Enpä tosiaan tiedä, mitä tästä kirjasta sanoisin! Odotukseni kirjan suhteen olivat todella korkealla, mutta harmikseni petyin vähän. Toisaalta kirja oli kiehtova, ja sen rinnakkaistodellisuusvisio oli hyytävä. Kirjassa oli paljon asioita, joista pidin: viipyilevä kerronta, henkilöhahmojen vaikeat suhteet toisiinsa. Oli hurjaa, miten hailshamilaiset hyväksyvät kohtalonsa passiivisesti, ilman mitään ajatusta kapinoida yhteiskuntaa vastaan. Kuitenkin mielestäni monia asioita jätettiin liikaa auki. Puhkiselittäminen on ongelma, mutta olisin kaivannut joihinkin kysymyksiin tarkempia vastauksia. Maailmakin tuntui jäävän vaillinaiseksi, kun kysymysmerkkejä jäi ilmaan niin paljon. En siis ihastunut tähän täysin, mutta en pidä mahdottomana, että lukisin enemmänkin Ishiguroa, tykkäsin nimittäin pari vuotta sitten lukemastani Pitkän päivän illasta, eikä tämäkään huono ollut, vaikka aiheuttikin pienen pettymyksen. 

Kun keskittymiskyky ei eräänä iltana riittänyt Emman lukemiseen, nappasin hyllystä ensimmäisen Melukylän. Kirjojen perusidea lienee kaikille tuttu: seitsemänvuotias Liisa kertoo lapsuudestaan Melukylässä, jossa on vain kolme taloa ja yhteensä kuusi lasta. Lasten arjen pieniä sattumuksia kuvaavaa kirjaa on minulle luettu paljon, kun olen ollut pieni, ja olen tainnut sen itsekin muutamaan kertaan lukea, kun olen lukemaan oppinut. Monet kohdat palautuivatkin mieleeni sanantarkasti, kun kirjaa luin. Onhan Melukylä aivan järjettömän söpö ja idyllinen paikka asua, kaikki ovat ystävällisiä toisilleen (paitsi suutari Kiltti), eikä mitään todella pahaa koskaan tapahdu. Tämä ei kuitenkaan ärsyttänyt tai käynyt tylsäksi, sillä kirja on kirjoitettu niin sympaattisesti ja jotenkin aidosti. Oli kivaa lukea tätä pitkästä aikaa, tuli mukavan nostalginen fiilis. 

Eräs ystäväni suositteli minulle syksyllä Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta -sarjakuvaa. Viivi Rintasen esikoisteosta Mielisairaalan kesätyttö olen myös jonkun kuullut suosittelevan, mutta tämä myöhempi teos oli sattunut kulkeutumaan kirjastosta kotikotiin, joten luin sen sitten ensiksi. Kirja koostuu Rintaselle lähetetyistä oikeiden ihmisten tarinoista, jotka hän on sitten piirtänyt sarjakuvamuotoon. Nämä "hulluussarjakuvat" käsittelevät monenlaista mielenterveysongelmien kirjoa: on masennusta, syömishäiriötä, itsemurha-ajatuksia, persoonallisuushäiriöitä... Kirjan kehyskertomuksessa seurataan Rintasen omaa matkaa terapiassa ja syömishäiriöstä toipumista. Tämä on äärimmäisen tärkeä kirja, ja on hienoa, että tällainen teos on tehty, ja ihmiset saaneet omat sairastumis- mutta myös selviytymistarinansa kuuluviin. Minulle itselleni tämä ei tarjonnut kovinkaan paljon uutta tietoa tai oivalluksia, mutta monenlaisia ajatuksia kuitenkin. Sen lukeminen oli myös kiehtovaa ja toivoa antavaa, ja useaan kertaan meinasi kyynelkin tulla silmään (ja tulikin), milloin mistäkin syystä. Piirrustyylistä en kauheasti pidä, mutta toisaalta se sopi erittäin hyvin Suosittelen vahvasti lukemaan tämän. 

Emma oli viimeinen Jane Austenin romaani, joka minulla oli vielä lukematta, ja sitä luinkin sitten pitkään ja hartaasti: joulukuun puolivälistä huhtikuun loppuun. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, kirja kertoo Emma Wodehousesta, joka on kaunis, älykäs ja hemmoteltu. Emma alkaa punoa monenlaisia rakkausjuonia tuttavapiirissään, mutta saa huomata, ettei se ole aina niin helppoa, ja siinä puuhassa saattaa loukata muita pahastikin. Emma on taattua Austenia: hauskaa, kepeää ja romanttista viihdettä. Henkilöhahmotkin ovat herkullisia, ja Austenin huumori iskee tälläkin kerralla täydellisesti. Mikä ihme sitten venytti lukukokemustani niin pitkäksi? Minulla oli monesti talven mittaan aivan väärä milentila kirjan lukemiseen, enkä edennyt kuin hädin tuskin muutaman sivun kerrallaan. Vanhahtava kieli vaati myös omanlaistaan keskittymiskykyä, joka oli niin ikään monesti hukassa. (Joskin oli kiinnostavaa, että luin kirjaa melko pitkän pätkän eräänä unettomana yönä, jolloin keskittymiskyvyn ei luulisi olevan mitenkään huipussaan...) Lisäksi juoni jäi keskivaiheilla jotenkin laahaamaan, mutta loppupuolella kiinnostukseni heräsi jälleen, ja luinkin viimeiset 150 sivua tuosta noin vain :D Pääosin ongelmat eivät siis olleet kirjassa, vaan omassa päässä, ja kirjasta pidin vauhtiin pääästyäni kovin, vaikka se ei ehkä ihan lempi-Austen olekaan. Emmaa on muuten tituleerattu Austenin ärsyttävimmäksi sankarittareksi, mutta mielestäni hänestä voiton vie Kasvattitytön tarinan Fanny. Emmalla sentään on luonnetta ja hän kehittyy kirjan aikana... :D

Meillä kotona on vain Melukylä-sarjan ensimmäinen ja viimeinen osa, joten päätin lainata kirjastosta keskimmäisen osan, Melukylässä tapahtuu. (Sivuhuomio: koska kotikaupungissa tautitilanne on rauhallisempi kuin opiskelukaupungissa, kirjastot ovat lähes normaalisti auki. Vierailu saa toki täälläkin kestää vain 15 minuuttia, mutta hyllyjen väliin pääsee vaeltelemaan. En edes muistanut, miten ihanalta päämäärätön liirailu kirjastossa tuntuu!) On hyvin todennäköistä, että minulle on luettu lapsena myös tämä, mutta koska en ollut varma asiasta, en nyt merkannut tätä uusintaluvuksi. Monet tässä osassa olevat tarinat olivat kuitenkin minulle ennestään tuttuja, esimerkiksi Lapsen joulu -kirjasta tai Melukylä-elokuvasta, jonka katsoin lapsena monta kertaa. Vaikka tämä noudattaa täysin ensimmäisen kirjan kaavaa ja tyyliä, jotenkin tämä ei onnistunut lumoamaan minua samalla tavalla kuin se. Johtuiko siitä, että Melukylässä tapahtuu oli jäänyt minulle niin vieraaksi, että se jätti vähän kylmäksi, vai sattuiko olemaan lukiessa vain huono päivä? Mahdotonta sanoa. Ei Melukylässä tapahtuu missään nimessä huono kirja ollut, ja sitä oli kiva lukea, mutta jokin jäi puuttumaan. Jäin lukiessani miettimään, mihin aikakauteen Melukylän lasten seikkailut sijoittuvat, kun he lukevat lehdestä sodan mahdollisuudesta. Wikipedia tiesi kertoa, että aikakausi olisi maailmansotien välinen aika, mutta silti kiinnostaa, viittasiko kyseinen kohta toiseen maailmansotaan vai mihin konfliktiin. 


*********

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
10. Kirjan nimessä on numero: Äkkilähtöjä menneisyyteen: 175 välähdystä ajasta, jota ei enää ole
16. Kirjassa eletään ilman sähköä: Emma
19. Kirjassa leikitään: Melukylässä tapahtuu
39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia: Ole luonani aina
45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismaalainen kirjailija: Melukylän lapset 

Maaliskuuhun verrattuna huhtikuu oli helpompi siinä mielessä, että vietin koko kuukauden kotikotona. Sijaintini lisäksi juuri mikään muu ei kuitenkaan muuttunut, opiskelu vei suurimman osan huhtikuustani. Erityisesti minua ilahdutti kandin opponointi: mitään kovin isoja muutoksia ei tarvitsekaan tehdä, ja selviän suurimmaksi osaksi hienosäädöllä ja pienillä viilauksilla. Kahden viikon kuluttua tutkielma pitäisikin jo lopullisesti palauttaa, hui! Opiskelun vastapainoksi oli onneksi esimerkiksi pääsiäisloma, jonka vietin lautapelejä pelaten ja herkkuja napaani ahtaen, ja tänä viikonloppuna ollut vappu, joka sujui melko lailla samoissa merkeissä. Erikoista huhtikuussa oli se, että ajoin jopa useamman kerran autoa, ensi kertaa sitten viime elokuun! Huhtikuussa sain myös kesätyöpaikan, mutta puhun kesäjutuista enemmän tulevassa postauksessa :) 


Kuukauden biisi on Miljoonasateen Roskaa. Kuten aiemmin mainitsin, kuuntelin huhtikuussa(kin) paljon Miljoonasadetta, erityisesti Laukauksia viulukotelossa -albumia, jolla on paljon hyviä biisejä. Roskaa on mukavan menevä, ja sen sanoitus on myös kiehtova. 

Toivon teille lämmintä toukokuuta! 

keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

Muista minut näin

Muista minut näin
muista pitkinä hulmuavat hiukseni
kun tanssin mustassa mekossani
kuin henkeni riippuisi siitä

ja muista minut
risti-istunnassa laattalattialla
sormet oikeaa sivua pläräten
ennen ensimmäistäkään säveltä

jos mietit minua myöhemmin
muista teekupin höyrystä huurtuvat silmälasit
nutturalta karanneet kiharat
ääneni illanpehmeänä
ja hymyni toispuoleisena

mutta eniten toivon
että muistat, että minäkin olin siellä

(11.1.2021)


Pitkästä aikaa taas runo! Kunpa joskus pääsisi taas johonkin karkeloimaan. 

torstai 1. huhtikuuta 2021

Maaliskuun luetut 2021

Maaliskuussa 2021 luin kuusi kirjaa (448 sivua ja 15 h 51 min), joista kolme oli spefiä, kolme äänikirjaa ja kolme uusintaa. 

Jansson, Tove: Muumipapan urotyöt (Muumit #4) 176 s. [U]
Swan, Anni: Iris rukka 5 h 42 min [K] [U]
Hepo-oja, Briitta: Sydämiä seireeneille (Suomea lohikäärmeille #2) 8 h 21 min [K]
Reynolds, Jason: Minuutin mittainen ikuisuus 1 h 59 min [K]
Karppanen, Pasi & Hyvönen, Taru: Nova 2018 -antologia (Nova-antologia #5) 205 s.
Parvela, Timo: Ansa ja Oiva (Ansa ja Oiva #1) 67 s. [U]

kotimaisia: 5
käännöskirjoja: 1 
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 2
muualta: 3

Maaliskuussa jatkoin pitkästä aikaa Muumien uusintalukua. Muumipapan urotöiden perusjuoni on varmasti suurimmalle osalle tuttu: Muumipappa kirjoittaa muistelmiaan villistä nuoruudestaan, kun hän seikkaili ystäviensä Fredriksonin, Hosulin (joka sattuu olemaan Nipsun isä) ja Juksun (joka sattuu olemaan Nuuskamuikkusen isä) kanssa maalla, merellä ja ilmassa. Vaikka kirjan olinkin pienenä lukenut (tai kuunnellut), en tosiaankaan muistanut, että tämä oli niin tajuttoman hauska! Naureskelin monta kertaa ääneen, kun Muumipapan kertojanääni suurentelee asioita, esittää nyörää, mutta kuitenkin kehuskelee itseään hurjasti. En takuulla lapsena tajunnut, miten mainion humoristisesti ja setämiesten selittelyä parodioiden Jansson Muumipapan äänen tuo esiin. Muumit ovat kyllä täydellistä lukemista tähän maailmanaikaan, kun monet asiat ahdistavat ja stressaavat. Muumipapan urotyöt on ihanan kepeä ja mielikuvituksellinen fantasiaseikkailu, josta nautin jopa enemmän kuin odotin. Erityismaininta hemuleiden vapaaehtoisen soittokunnan soittamasta hymnistä Suojaa tyhmää kansaamme, jonka muistan naurattaneen jo lapsena, ja nauratti yhä. 

Maaliskuun luetuissa näkyy se, että kuunvaihteessa ajatukseni olivat vahvasti Nova-novellini kanssa. Iris rukka ei tosin ehkä ole kovin ilmeinen taustatutkimuskohde, mutta sitä se minulle oli: novellini sijoittuu 1900-luvun alun Suomeen, ja Iris rukan myötä pyrin imemään itseeni vanhan kielen rytmiä ja tyyliä, jotta saisin erityisesti dialogista uskottavampaa ja vanhanaikaisempaa. (Novellissani on myös pieniä intertekstuaalisia viittauksia kyseiseen romaaniin, mutta ei siitä nyt sen enempää.) Iris rukka on Anni Swanin tyttökirjoista ehdoton suosikkini: tämä oli ehkä kolmas, neljäs tai peräti viides kerta, kun kirjan luin. (Lukutilastoni ennen vuotta 2012 ovat hyvin vajaat, joten täyttä varmuutta lukukerroista ei ole.) Tarina noudattelee hyvin vahvasti perinteisen tyttökirjallisuuden kaavoja: puoliorpo Iris lähetetään Helsinkiin enonsa perheen luo koulua käymään, ja köyhän maalaistytön on monin tavoin hankala olla kaupungissa, rikkaiden serkkujensa halveksunnan kohteena. Oikeastaan ainoa tyttökirjojen tyypillinen piirre, joka tästä puuttuu, on romanssi, mutta toisaalta keskeiset henkilöt ovatkin vasta lapsia, joten se on ymmärrettävää. Tarina on hyvin ennalta-arvattava (huolimatta siitä, että olen tämän niin monta kertaa lukenut :D), mutta eipä se oikeastaan edes haittaa, sillä tämä muistutti taas siitä, miksi pidin lapsena niin paljon tyttökirjoista, ja miksi ne viehättävät minua edelleen. Koululaiselämää, kujeilua, vanhanaikaisia vaatteita ja hyveitä, Fazerille leivoksia syömään! Pidän todella paljon siitä, että kirja sijoittuu Suomeen, siitä tulee oma tunnelmansa tarinaan. Huolimatta siitä, että muistin tapahtumat melko hyvin, itkeskelin silti muutamassa kohdassa kirjaa tiskatessa kuunnellessani. Kirjassa oli myös paljon sellaista, minkä olin unohtanut. Pohdin kirjaa kuunnellessani esimerkiksi sitä, häiritsikö minua lapsena yhtä paljon kuin nyt, että kirjan puolivälissä tarinan fokus siirtyy yllättäen pois Iriksestä itsestään ja keskushenkilöksi nouseekin rouva Heinoselle täyshoitoon tulleeseen Kaarinaan. Iris tuntuu jälkimmäisellä puoliskolla monesti jäävän sivuhenkilöksi omassa tarinassaan, ja esimerkiksi aivan kirjan lopussa oleva palokello-episodi tuntuu todella irralliselta: Iris esiintyy koko luvussa ehkä yhden tai kaksi kertaa, enkä ymmärrä luvun funktiota Iriksen tarinassa. Tästä moittimisesta huolimatta Iris rukka on yksi lempityttökirjojani koskaan. Liisamaija Laaksosen lukema äänikirja oli erittäin viehättävä (joskin hän painotti välillä jotain sanoja kummallisesti, mikä vaikeutti varsinkin dialogien hahmottamista).

Sydämiä seireeneille jatkaa kesällä lukemani Suomea lohikäärmeille -kirjan tarinaa. Tarina jatkuu suunnilleen siitä, mihin edellinen osa jäi: Tim on menettänyt muistinsa, ja Lynx ritariarvonsa. Tim ei muista Lynxia ollenkaan, ja pelastaakseen poikaystävänsä Lynx lähtee salaa Helsingistä etsimään loitsun kumoavaa noitaa. Matka vie Botnian pahamaineiselle itsehallintoalueelle, josta monet eivät palaa. Lynxin isosisko Fox lähtee hänen peräänsä seuranaan siskosten serkku Franz, Tim lohikäärmeineen ja eräs yllättävä vanha tuttavuus. Sydämiä seireeneille on edellisen osan tavoin vauhdikas, kiinnostava ja välillä mukavan humoristinen fantasiaseikkailu. Pidän todella paljon Hepo-ojan luomasta vaihtoehtohistoriallisesta Suomesta, jossa Uudellamaalla hallitsee monarkki, ja pohjoisemmassa Suomessa rellestävät noidat ja kansantarujen oudot otukset. Sen takia minua vähän harmittikin, että maailmankuvaus jäi niin ohueksi. Toki Botnian metsissä kohdatut otukset ja ihmiset ovat kiinnostavia, samoin niiden kontakti moderniin maailmaan, mutta enemmän minua olisi kuitenkin kiinnostanut ensimmäisen osan Helsinki-miljöö. Poliittiset kuvioitkin jäivät loppupeleissä vielä ohuemmiksi kuin edellisessä osassa, vaikka ne olisivat ehkä kiinnostaneet kaikista eniten. Eräs iso ongelma liittyi mielestäni Timiin ja Lynxiin. Ensimmäisessä osassa heidän suhteensa oli kovin söpö, mukavaa ihastuksen ja rakastumisen alkuhapuilua. Tässä osassa en saanut kiinni tunteista heidän välillään. Yhtäkkiä tuntui, ettei heidän välillään kipinöinyt enää ollenkaan. Missä on se suuri rakkaustarina, jonka vuoksi he olivat valmiita vaarantamaan itselleen monet tärkeät asiat? Lohikäärme oli kuitenkin edelleen aivan huippu hahmo, ja tykästyin kovasti myös Foxiin, kun hän tässä osassa sai oman kertojanäänensä. Kirja oli todella vetävästi kirjoitettu, ja viihdyin sen parissa mainiosti, mutta ensimmäisestä osasta pidin kyllä enemmän, vaikka siinä olikin omat ongelmansa. Jos sarjaan tulisi vielä kolmas osa (mitä hieman kyllä epäilen), lukisin sen kuitenkin mielelläni. 

Minuutin mittainen ikuisuus kiehtoi konseptillaan: koko kirja tapahtuu yhden, minuutin mittaisen hissimatkan aikana. Willin isoveli on kuollut, hänet on ammuttu. Will noudattaa veljensä opettamia ohjeita, ja lähtee kostamaan veljen tappajalle, veljen ase taskussaan. Hississä tapahtuu kuitenkin jotain, mikä saa asiat näyttämään vähemmän suoraviivaisilta. Ehkä kirja on sitä parempi, mitä vähemmän juonesta tietää etukäteen. Ainakin itse yllätyin todella paljon juonen paranormaaleista elementeistä (spoileri, maalaa näkyviin!), koska en osannut odottaa sitä ollenkaan. Toisaalta tämä sopi tarinaan erityisen hyvin! En ole lukenut yhtäkään säeromaania, jossa muoto ei tukisi tarinaa, ja tämä ei ollut poikkeus. Niko Toiskallion käännös on todella hieno anagrammeineen. Vaikka en olekaan lukenut alkukielistä teosta, enkä siksi voi verrata niitä keskenään, tykkäsin kielenkäytöstä todella paljon. Kirja herätti todella paljon ajatuksia nuorten (ja vanhempien) miesten kostonkierteestä ja toksisesta maskuliinisuudesta, ja isot teemat ovat vaatineet melkoisen määrän sulattelua. Ihan varauksetta en tähän kuitenkaan ihastunut: henkilöt jäivät etäisiksi, enkä oikein päässyt kunnolla sisään tarinaan ennen kuin se jo loppuikin. Tämä oli myös ensimmäinen äänikirjana kuuntelemani säeromaani. Ensinäkin nautin Deogracias Masomin luennasta todella paljon! Säeromaani toimi luettuna ehkä juuri siksi paremmin kuin odotin. Kielen rytmi tulee ihan eri tavalla esiin kuin itse luettuna. Toisaalta tekstin asettelu sivuille jää luonnollisesti näkemättä, kun sivuja ei näe. Välillä olin (ehkä tästä syystä) pihalla siitä, kuka puhui ja kenelle. Ehkä tulevaisuudessa luen mielelläni säeromaanini kuitenkin itse, vaikka kokemus mukava olikin. 

Nova 2018 -antologia oli toinen omaan Nova-osallistumiseeni liittyvä kirja, jonka maaliskuussa luin. Antologia sisältää vuoden 2018 kilpailun kärkikymmenikön, ja luin kirjan lähinnä opiskellakseni novellien muotoa ja rakennetta, mutta toki myös nähdäkseni, millaiset novellit kilpailussa menestyvät. Voittajanovellin luettuani oloni tosin oli lähinnä hyvin toivoton, koska se oli niin hieno :D Kaikki kokoelman novellit olivat siinä kyllä ansaitusti, vaikka kaikki eivät henkilökohtaiseen makuuni uponneetkaan. Toisaalta jotkut novellit sitten loksauttivat leukani auki sellaisella voimalla, että unohtui melkein taas sulkea suu. Antologia oli täynnä ihanan uniikkeja fantasianovelleja, joten jos sellaiset kiinnostavat, suosittelen tähän tarttumista. Lemppareitani olivat Jasmin Kuuselan Parveke taivaan laidalla, Milka Hakkaraisen Kumskin lapset, Susanna Hynysen Surun ja ilon linnut sekä Katariina Kotilan Oikeasti ja Lempeä kuolema.

Ansan ja Oivan tv-asema on valehtelematta yksi parhaista lastenohjelmista, mitä Suomessa on koskaan tehty, ja Timo Parvelan aliarvostetuinta tuotantoa. Olen lukenut myös molemmat Parvelan kirjoittamat Ansa ja Oiva -kirjat, ainakin tämän ensimmäisen osan montakin kertaa, mutta tv-sarja on minulle paljon tutumpi. Koska kaipasin jotain kevyttä ja humoristista, päätin lainata ensimmäisen osan kirjastosta, olin lukenut sen viimeksi joskus ala-asteella. Tarina kertoo kesästä, jolloin kaupungin meteliin ja karjalanpiirakoihin kyllästyneet Ansa ja Oiva muuttavat maalle mukanaan vain Maallemuuttajan käsikirja. Kirja etenee episodimaisesti ja kuvaa, kuinka parivaljakko rakentaa talon, yrittää viljellä sokeria ja ranskanperunoita, löytää rahapensaan, hankkii traktorin, jonka vaihtaa lammessa sukeltavaan hevoseen ja puuhailee kaikkea muutakin absurdia ja kummallista. Kirjan parasta antia onkin se, miten se heittäytyy välillä jonnekin aivan omille kehilleen esimerkiksi dialogissa ja luontokuvauksissa (esimerkiksi Portugaliin tennisopettajaksi syöksyvä majava). Naurahtelin muutaman kerran ääneen, kun kirjaa luin. Tosin huomasin lukiessani myös sen, että Ansa ja Oiva toimii ehkä kuitenkin paremmin telkkariformaatissa kuin kirjana, vaikka Parvelan kirjoitustyylistä nautinkin. Myös halutonta Oivaa naimisiin maanitteleva Ansa tuntui jotenkin väsähtäneeltä juonikuviolta. Tästä huolimatta sain mitä tilasin: kevyen, naurattavan lastenkirjan, jonka luki yhdeltä istumalta. Jatko-osankin tulen taatusti lukemaan uudelleen, sitä en ole lukenut niin montaa kertaa, enkä muista siitä oikeastaan mitään. (Muistaako muuten joku tv-versiota tästä kirjasta? Nimi saattoi olla Ansa ja Oiva maalla tai jokin vastaava, ja sitä on esitetty telkkarissa ainakin vuonna 2007 tai 2008. Jos sisaruksillani ei olisi samaa muistikuvaa sarjasta, epäilisin, että olen hallusinoinut kaiken.) 



***

Maaliskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
2. Kirjan on kirjoittanut opettaja: Ansa ja Oiva
7. Kirjassa on kaveriporukka: Muumipapan urotyöt
46. Kirjassa syödään herkkuja: Iris rukka

Olipas jotenkin tahkea ja ikävä maaliskuu. Olin todella stressaantunut monesta syystä: milloin stressasi opinnot ja tekemättömät työt, milloin lockdown ja tulevat liikkumisrajoitukset, milloin joku ihan muu asia. Suuren osan kuukaudesta vain välttelin uutisten lukemista, sillä ne tipauttivat minut herkästi ennalta murehtimisen kuiluun. Jatkuva stressi johti myös siihen, että nukuin todella huonosti melkein joka yö, mikä on minulle todella harvinainen tila: yleensä nukahdan suunnilleen sillä sekunnilla, kun pääni tyynyyn painan. Ei kuitenkaan mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin: kuun alussa retkeilin vähän kauemmaksi opiskelukapunkini rajojen toiselle puolelle (pysyen kuitenkin saman maakunnan sisällä, toim. huom.) ja viimeisillä viikoilla nautin kevätkeleistä. Loppukuusta evakuoin itseni toistaiseksi kotikotiin (ensimmäistä kertaa tammikuun jälkeen!), ja vaikka epätietoisuus paluustani onkin rasittavaa, ihan kiva olla uusissa maisemissa pitkästä aikaa. Tänään palautin myös kandin ensimmäisen version opponointia varten, hyvä minä! <3



Kuukauden biisi on Haloo Helsingin! Piilotan mun kyyneleet. Kuulin uuden biisin ensimmäistä kertaa UMK-finaalissa, mutta koska iltaani rytmitti melkoinen määrä teknisiä ongelmia, väliaikashow meni osittain niiden ratkomiseen. Biisi edustaa mielestäni HH!n vähän värittömämpää ja tylsempää laitaa, mutta kakkossäkeistössä iskevät yllätysviulut nostavat tämän kyllä heti keskinkertaisen yläpuolelle. (Tämä ei tietenkään estänyt pienten itkujen tirauttamista, kun ensimmäistä kertaa kuuntelin biisin sanoituksineen kunnolla.) Olen kuunnellut tätä aika ahkerasti maaliskuun aikana, joten ei tämä mikään sysihuono ole, kun sen parissa olen niin hyvin viihtynyt. 

Hyvää pääsiäistä ja kevään odotusta! 

tiistai 16. maaliskuuta 2021

Kyllä meillekin voipallon elämä tuo

On taas vierähtänyt tuokio siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut perinteistä kuulumispostausta. Vaikka elämäni sisältää tällä hetkellä vain kotona olemista, opiskelua ja kerran viikossa ruokakaupassa käymistä, jotkin pienet asiat rytmittävät kevätviikkojani. 

Viime ajat ovat sisältäneet esimerkiksi: 

✿ Kandin kirjoittamista. Okei, ehkä puhun kandin kirjoittamisesta enemmän kuin oikeasti teen mitään oikeasti asian eteen, mutta kai ajatustyökin on työtä tutkimuksen eteen...? Aiheeni ei ole muuttunut yhtään sen helpommaksi tässä kuukausien kuluessa, mutta ehkä syvimmästä epätoivon kuilusta on kiivetty ylös. Oikeastaan minua jopa hieman huolettaa, että tutkielmani venyy yli vaaditun 15 sivun, ajatuksia aiheestani nimittäin olisi ja paljon... Ensimmäinen versio pitäisi kirjoittaa maaliskuun aikana opponointia varten, mutta uskon, että selviän siitä, kunhan vain otan itseäni niskasta kiinni ja alan kirjoittaa. 

Vakava akateeminen tutkimus vaatii vakavan akateemiset post-it-laput.

✿ Novellihommia. Olen kirjoitellut ja editoinut novellia, tarkoituksenani osallistua Novaan. Tällä(kin) kertaa kilpailunovellin aihio löytyi arkistosta, olin kirjoittanut siihen loppukohtauksen joskus sanataidekoulussa, ja yrittänyt jatkaa sitä kunnon novelliksi joskus myöhemmin, mutta olin aina törmännyt sen kanssa seinään. Nova tuntui kuitenkin hyvältä motivaattorilta rakentaa novelli loppuun, ja valmis novelli siitä lopulta tulikin. Editointi puolestaan oli melko tuskaista, ja vaikka kovalla työllä sain kursittua kokoon version, johon olen tyytyväinen, en millään keksinyt siihen twistiä, joka olisi tehnyt siitä vähemmän ennalta-arvattavan. Toisaalta kyseessä on kunnianosoitus genrelle, jota novelli edustaa, mutta en tiedä, onko tämä tarpeeksi vahva argumentti, jotta teksti pärjäisi Novassa. Täytyy tosin myöntää, että odotukset kilpailun suhteen eivät ole kauhean korkealla. Kaikki mahdollinen menestys otetaan toki vastaan avosylin ja riemulla, mutta ehkä toissavuotinen karvas Nova-pettymys pitää innostuksen matalalla. 
DVR on Novan vuoksi ollut vähän paitsiossa, mutta sekin on edennyt kivasti, vaikka luvut ovatkin tuhottoman pitkiä. Olen tällä hetkellä menossa luvussa 23/33, ja kovasti haluan uskotella itselleni, että kesään mennessä olisi valmista. Saa nyt kuitenkin nähdä, realistisesti ajateltuna en oikein jaksa uskoa siihen. 

DVR ja taustatutkimuksen iloja :D (Sensuroinnin takana on kässärin erään päähenkilön nimi.)


✿ Miljoonasadetta. Eräänä helmikuisena iltana tuli mieleen, että olisipa kiva kuunnella Miljoonasadetta. Joskus aiemminkin olen tainnut mainita, että vaikka kyseessä on sinänsä tuttu bändi, kiitos vanhempieni, en osannut oikeastaan nimetä kuin pari kappaletta, puhumattakaan siitä, että olisin osannut niiden sanat tai sävelen. Päädyin lopulta kuuntelemaan bändin tuotantoa noin viikon verran päivittäin, ja vaikka tällä hetkellä levylautasellani pyörii taas vähän muutakin, on kokoelmalevy helppo valita taas soimaan, kun se Spotifyn etusivulla jatkuvasti näkyy :D Vaikka olenkin tällä tutkimusmatkalla vasta alussa, olen jo löytänyt useita uusia suosikkikappaleita. Voipallon toivekkuutta tässä ajassa ehkä tarvitaan, joten linkkaan sen tähän. (Myös postauksen otsikko on kyseisestä laulusta peräisin, krediitit Heikki Salolle.)



✿ Laiskaa lukemista. Okei, en tiedä, voiko lukemistani sanoa laiskaksi, jos helmikuussakin luin viisi kirjaa, mutta laiskalta tuntuu silti. Esimerkiksi Jane Austenin Emma on ollut minulla kesken joululoman alusta asti, mikä on jotenkin turhauttavaa: kirja on kuitenkin tosi hyvä, joten miksi en pääse siinä eteenpäin? Tällä hetkellä tuntuu jotenkin vaikealta keskittyä painettuun tekstiin, mutta onneksi on äänikirjat, joissa lukemisen voi ulkoistaa jollekin muulle ja itse keskittyä vain nauttimaan tarinasta. :D 

✿  Auringosta hämmentymistä. Ehkä tämä tapahtuu joka vuosi, mutta silti minua ei lakkaa hämmentämästä, miten kirkas kevätaurinko onkaan. Kevät on ehkä inhokkivuodenaikani (jos joku sellainen pitää valita), mutta aurinko on kyllä kiva tuttavuus talven jälkeen. 

✿ Telkkarin katsomista. Vielä joskus lukiossa taisin todeta, etten kauheasti katso telkkaria, mutta voi pojat, että tilanne onkin muuttunut! Toki on viilattava pilkkua sen verran, että minulla ei ole opiskelukaupungissa telkkaria, mutta läppärin ruudulla tuntuu lähes päivittäin pyörivän joku sarja tai elokuva. Siitä on tullut minulle myös jonkinlainen nollausmenetelmä, varsinkin, jos on lukenut koko päivän opiskelujuttuja, eikä enää jaksa keskittyä tekstiin, mutta kaipaa jotain viihdykettä iltaan. Tuntuu jopa, että maailmassa on liian paljon katsottavaa ja liian vähän aikaa. Viime aikoina olen viihtynyt aikaa erityisesti Itse valtiaidenMuppet show'n, How I met your motherin ja Queen's gambitin seurassa. 

✿ Materialismionnellisuutta. Mikä on paras coping-keino, kun pandemiatilanne ja lockdown ahdistaa? Osta lapsuuden suosikkikirjoja itsellesi! Jo syksyllä ostin Stravaganza-sarjan ensimmäisen osan täydentämään ensimmäistä trilogiaa (kolmesta seuraavasta osasta en välitä niinkään paljoa, joten niitä en aio hyllyyni hankkia). Muutama viikko sitten päätin lopulta hankkia myös huutonetissä pitkään myynnissä olleen Rosvoruhtinaan itselleni, olinhan katsellut myynti-ilmoitusta jo monta kuukautta. Tätä kirjaa olen yrittänyt löytää omaan hyllyyni yläasteelta alkaen, joten kun kirja sitten lopulta kotiutui hyllyyni, olin haljeta ilosta. Kirpparilla käydessäni mukaan tarttui myös Miep Giesin Anne Frank, suojattini (2€!), jonka adoptoin myös omaan hyllyyn, vaikka sen lukiessani olinkin jo yläasteella, eikä sitä siksi voi varmaan laskea lapsuuden suosikiksi. Päivittäin seisoskelen kirjahyllyni edessä ja silittelen kirjojani, sekä näitä uusia lisäyksiä että vanhoja tuttuja, ja tunnen häpeämätöntä materialismionnellisuutta. 



✿ Uusi lempikeksiresepti. Yhtenä iltana bongasin Valion sivuilta korvapuusticookieiden ohjeen, eikä siitä mennyt kauaakaan, kun olin jo kietaissut essun ympärilleni ja kaivanut ainekset kaapista esiin. Hieman tavallisia keksejä isotöisempiähän nämä ovat, mutta eivät missään nimessä vaikeita. (Vaikka itse olinkin aluksi hieman kauhuissani, olin kerran aikaisemmin tehnyt pikkuleipiä, joiden taikina rullattiin samalla tavalla, ja se oli melkoinen sotku ja sirkus, vaikka kekseistä tulikin hyviä. Tässä ongelmaa ei kuitenkaan ollut.) Maku on aivan äärimmäisen herkullinen, joten suosittelen lämpöisesti näitä kokeilemaan! Reseptistä tuli heittämällä uusi suosikkini, ja näitä keksejä tulen takuulla leipomaan toistekin. 

Mitä sulle kuuluu? Mitkä on lempijuttuja just nyt? 

lauantai 6. maaliskuuta 2021

Helmikuun luetut 2021

Helmikuussa 2021 luin viisi kirjaa (350 sivua, 12 h 31 min), joista kaksi oli spefiä, kaksi äänikirjaa, yksi sarjakuva ja yksi uusinta.

Björk, Christina & Anderson, Lena: Linnea maalarin puutarhassa 53 s. [U]
Smith, Jeff: Out from Boneville (Bone #1) 142 s. 
Karila, Juhani: Pienen hauen pyydystys 8 h 27 min [K]
Meri, Veijo: Leiri 155 s. 
Saastamoinen, Anni: Sirkka 4 h 4 min [K]

kotimaisia: 3
käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 2 
omasta hyllystä: 0
kirjastosta: 1
muualta: 4

Linnea maalarin puutarhassa oli minulle tuttu kirja lapsuudestani. En muista, milloin kirjan luin, tai montako kertaa sen lopulta olen lukenut, mutta se on palannut mieleeni tuon tuostakin, ja varasin sen sitten kirjastosta hetken mielijohteesta. Tarina kertoo taiteesta innostuneesta Linneasta, joka lähtee ystävänsä Blomqvistin kanssa Pariisiin Claude Monet'n jalanjälkiä selvittämään. Kaksikko käy niin pariisilaisissa taidemuseoissa kuin retkellä Monet'n kotitalossa, ja Linnea oppii paljon uutta suosikkimaalaristaan ja taiteesta ylipäänsä. Tämä on jotenkin todella sympaattinen ja kiva lastenkirja! Taidetermit selitetään selkeästi, ja ehkä Monet'n elämänvaiheet ja taide jäävät mieleen paremmin, kun niitä kerrotaan fiktion kerroin. Aikuislukija olisi ehkä kaivannut hieman syvällisempää käsittelyä ja lisää tietoa Monet'in elämästä ja taiteesta, mutta toisaalta tämä on lapsille suunnattu kirja, ja siihen nähden tietoa on paljon. Muistelin, että luin lapsena kirjasta Monet'in elämästä silmät pyöreänä ja mielestäni hänen elämänvaiheensa oli äärimäisen jännittäviä ja dramaattisia. Pidin myös kuvituksesta, jossa yhdistettiin valokuvia ja piirroksia. Kuvitus ja taideteema toivat mieleeni Maalareiden jäljillä -kirjasarjan. Suomeksi sarjassa on ilmeisesti ilmestynyt vain kaksi osaa, jotka kertovat Paul Gauguinista ja Vincent van Goghista. Näissäkin kirjoissa nykyajan lapset ja nuoret seikkailevat vanhojen mestareiden jalanjäljillä, ja tyyli on hämmästyttävän samanlainen kuin tässä Linnea-kirjassa. Vaikka Maalareiden jäljillä -sarjassa kirjat ovat hieman juonivetoisempia, Linnean matkapäiväkirja oli mielestäni paremmin kirjoitettu (tai suomennettu). Vaikka muistikuvani teoksesta olivat hieman hatarat, huomasin muistavani muutamia pieniä yksityiskohtia, kuten Notre-Damen kellonsoittajan Esmeraldaa esittävän taulun Linnean ja Blomqvistin majapaikassa. Mieleeni oli jäänyt myös kuva Monet'n kotitalon pihan krassikäytävästä. Kirjan huonoin puoli oli se, että eteenkin viimeisten sivujen matkustusvinkit aiheuttivat kauhean Ranskan-matkakuumeen, mikä on erityisesti tässä maailmantilanteessa ikävää. 



Useampi perheenjäseneni on lukenut ja tykännyt Luupäät-sarjakuvasta, mutta itse en jotenkin ole ikinä kyseisiin sarjikseen tarttunut. Sain ensimmäisen albumin englanniksi ystävältäni lainaan, ja vaikka minulla olikin (jostain käsittämättömistä syistä) ennakkoluuloja teosta kohtaan, päädyin lukemaan sen lähes yhdeltä istumalta. Tarinan ensimmäinen osa kertoo Fone-, Phoney- ja Smiley-nimisistä serkuksista, jotka on häädetty kotoaan Bonevillestä. Matkalla he joutuvat eroon toisistaan, ja Fone Bone päätyy metsään, jossa elää sen tavallisten asukkaiden lisäksi esimerkiksi verenhimoisia rottaolioita ja omapäinen lohikäärme. Vei hetken, että pääsin tarinaan sisälle, mutta sitten se olikin menoa. Tarinan maailma on todella kiinnostava, seikkailut vauhdikkaita ja hahmot kiinnostavia (lehmiä kasvattava isoäiti oli ehdottomasti lempihahmoni), ja kepeän humoristinen tunnelma antoi viimeisen silauksen tarinalle. Ehkä yksi syy ennakkoluuloilleni oli piirrostyyli, joka pikaisella selailulla vaikutti jotenkin luotaantyöntävältä, mutta ei sekään loppupeleissä haitannut: näennäisesti yksinkertainen tyyli sopikin seikkailuihin hyvin, ja vaikka yhä esimerkiksi hahmojen piirtäminen on mielestäni jotenkin epätasaista (esimerkiksi ihmiset ovat jotenkin eri tyylisiä kuin muut hahmot), ei se ole enää kynnyskysymys. Jatkan ehdottomasti sarjan lukemista eteenpäin. Loput osat luen kuitenkin todennäköisesti suomeksi, vaikkei kieli ollutkaan niin vaikeaa kuin alunperin pelkäsin. 

Pienen hauen pyydystyksestä tykkäävät Goodreadsin ja blogien perusteella aivan kaikki. Törmätessäni kirjaan ensimmäisiä kertoja en oikein jaksanut kiinnostua, luulin, että siinä on kyse vain kalastuksesta, joka ei ole kiinnostuslistani kärjessä. Kuitenkin yhä useammat ihmiset ympärilläni alkoivat pikku hiljaa hehkuttaa kirjaa enemmän ja enemmän, joten lopulta päädyin itsekin ottamaan selvää, olisiko se oikeasti niin hyvä, mitä väitetään. Spoiler alert, kyllä oli! Pienen hauen pyydystys kertoo Elina Ylijaakosta, joka palaa kotiseuduilleen Lappiin, kuten jo viitenä aikaisempana kesänä, ja kuten aikaisempinakin kesinä, hänen on pyydystettävä lähilammesta hauki, tai tapahtuu kauheita. Tavoitteen esteenä on kuitenkin niin lampeen pesiytynyt näkki kuin etelästä Elinaa seurannut ylikonstaapeli Janatuinen, joka epäilee Elinaa vakavasta rikoksesta. Kirja oli aivan julmetun hyvä! Tykkäsin tarinasta, joka pikkuhiljaa kietoutuu auki monien henkilöiden kautta. Rakastin värikästä, kuvailevaa kieltä ja toimivaa, uskottavaa ja murretta hyödyntävää dialogia. (En ole murreasiantuntija, joten en osaa sanoa, kuinka oikeaa murre oli.) Hihkuin riemusta, kun tarinassa seikkailivat kansantarujen möröt ja muut olennot. Pienen hauen pyydystys on ihanan vinksahtanut kirja: toisaalta hyvin arkinen tarina, jossa pienen kylän asukkaat elävät normaalia elämäänsä, mutta heidän arkeensa nyt sattuu kuulumaan näkkejä ja peijooneja. Vaikka tyyli on humoristinen, tarinassa on myös synkkiä sävyjä, jotka eivät kuitenkaan pomppaa häiritsevästi silmille, vaan toimivat luontevana osana kudelmaa. Goodreadsissa tätä verrattiin Hayao Miyazakin elokuviin, ja samanlainen tunnelma tässä tosiaankin on. Olen todella iloinen, että päädyin kuuntelemaan ja uskomaan kaikkea hehkutusta, ja kuuntelin tämän kirjan! Lienee varmaan vähän liian aikaista sanoa, että kyseessä olisi parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja, mutta ainakin alkuvuoden ehdottomia huippuja. Anna Saksman äänikirjan lukijana on muuten aivan loistava! 

Sain eräältä ystävältäni lainaan Veijo Meren Leiri-novellikokoelman taustatutkimusmielessä, sillä siinä oli eräs novelli, josta kuulemma voisi olla erään tekstini kanssa. Veijo Meri oli tuttu lähinnä yläasteen ja lukion äikänkirjoista, mutta en ollut lukenut häneltä aikaisemmin mitään, ellen sitten jotain satunnaisia katkelmia, muistikuvia ei ainakaan ole. Valitettavasti tämän yhden novellikokoelman perusteella en mitenkään riemusta kiljuen ole syöksymässä hänen muunkaan tuotantonsa kimppuun. Vaikka novelleiden dialogi toimiikin, ja sitä oli ilo lukea, juonellisesti novellit jäivät jotenkin sekaviksi ja ontoiksi. Tuli jotenkin todella tyhmä olo, kun en vaan tajunnut jonkun tekstin ideaa. Oli kuin minulta olisi ollut edessäni palapeli, josta puuttuu sen verran monta palaa, että kuvan aiheen hahmottaa, mutta lopullinen kuva jää epäselväksi. Parista novellista kyllä tykkäsin: suosikkejani olivat Yhden dollarin ruokapaikka, Alaikäinen ja Petettyjä. En laita Veijo Meren teoksia millekään mustalle listalleni, mutta en pidä todennäköisenä, että ainakaan ihan heti mitään muuta häneltä luen. 

Sirkka oli kiinnostanut minua jo jonkin aikaa. Sirkka on keski-ikäinen, yksinelävä, kaikin puolin keskimääräinen ja harmaa nainen, oman elämänsä statisti. Olin kuunnellut kirjaa noin 10 minuuttia, kun en tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun samaistuin Sirkkaan niin paljon. Vaikka itse en ole läheskään niin järjestelmällinen kuin Sirkka (en tosiaankaan järjestele narikassa muiden ihmisten takkeja, kun kotonankin on vaatekasat pitkin lattioita), hyvin monet asiat osuivat kohdalleen. Sirkka yhdistyi mielessäni vahvasti tammikuussa kuuntelemaani Lähikaupan naiseen: molempien päähenkilönä oli yksin asuva, melko tavallinen aikuinen nainen, jonka lähipiiri yrittää väkisin muuttaa häntä toisenlaiseksi. Sekä Sirkassa että Keikossa oli myös piirteitä, joiden perusteella heidät voi tulkita kuuluvan autismin kirjoon. Kuitenkin Sirkka oli mielestäni selvästi humoristisempi kuin Lähikaupan nainen, joka oli lähinnä ahdistava ja surullinen. Sirkan ansio on myös Anni Saastamoisen rikas ja herkullinen kieli, jota oli ilo lukea. Sympaattinen tarina on melko kevyttä ja helppoa kuunneltavaa, ja piilottaa vakavatkin teemansa rivien väliin. Pirjo Heikkilä lukee kirjan aivan loistavasti, joten suosittelen tätä nimenomaan äänikirjana nautittavaksi. 



*********

Helmikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
12. Kirjassa ollaan metsässä: Out from Boneville
15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi: Sirkka
17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi: Linnea maalarin puutarhassa
50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: Pienen hauen pyydystys (kirjaa suositeltiin Lohikäärmeradio-podcastissa!) 

Helmikuu tuntui tuhottoman pitkältä, mutta silti minua hämmästyttää, että nyt on tosiaan jo maaliskuu! Suurimman osan helmikuusta olin kotona (yllättävää) ja opiskelin (hämmästyttävää). Leivoin myös useampaan otteeseen kaikenlaista sämpylöistä peltipullaan, minkä lisäksi luin, kirjoitin ja katsoin telkkaria. Kesätyöhakemuksiakin olen kirjoitellut, mikä on aina jotenkin ärsyttävää ja tuskastuttavaa. Helmikuun kivoin juttu oli ehdottomasti UMK-valvojaiset, jotka järjestimme ystäväni kanssa Zoomin välityksellä. Teknisistä ongelmista huolimatta nämä "bileet" olivat erittäin kivat, niihin mahtui monenlaisia tunteita ja mieleenjääviä hetkiä. (Tuntuu, että luettelen jokaisessa kuukausikoosteessa puuhanneeni samoja asioita, mutta eipä tässä maailmantilanteessa kauheasti muuta tule tehtyä. Tuleva lockdown väsyttää jo etukäteen.) 


Kuukauden biisi on Teflon brothersin ja Pandoran UMK-ehdokas I love you. Retrohenkinen jumputus kiinnosti heti ensikuulemalta, ja vaikka jankkaava kertosäe vähän ärsyttikin (huolimatta siitä, että ymmärrän sen pointin), tykästyin tähän biisiin melkoisesti. Äänestinkin tätä Rotterdamiin lähtijäksi, mutta Suomen kansa valitsi Blind channelin. Vaikka en heidän biisistään juuri pidäkään (genre ei nappaa), bändillä on hyvä lavaenergia ja kappale erottuu vessataukoballadien massasta. Spekuloimme ystäväni kanssa, että Suomella saattaa hyvinkin olla paikka viisufinaalissa. (Illan paras show oli kuitenkin ehdottomasti illan aloittanut esitys, joka herätti ainakin tässä kotikatsomostta äännähtelyä ja hengittämisen jalon taidon unohtamista.)

Tsemppiä maaliskuuhun, pysykää kotona!

lauantai 13. helmikuuta 2021

Parhaita albumikokonaisuuksia

Internetin ihmeellisessä maailmassa seikkaillessani löysin tällaisen hauskan sivuston, jolla voi koota seitsemän lempialbumiaan yhteen kuvaan, ikään kuin taideteokseksi. Vaikka monien muiden tavoin kuuntelen musiikkia nykyään lähinnä Spotifysta ja yleensä itse tekemiltäni soittolistoilta, arvostan todella paljon hyvä albumikokonaisuuksia ja ilahdun joka kerta, kun huomaan, että kokonaisuuden eteen on nähty vaivaa ja käytetty ajatustyötä, eikä vain lätkäisty biisejä satunnaiseen järjestykseen. Joku toinen olisi ehkä jättänyt kuvan valmistumisen jälkeen asian sikseen, mutta minä en, tahdon kertoa perusteluja valinnoilleni :D ja mikäs sen parempi paikka höpöttää tällaisista jutuista kuin blogi, jossa kukaan ei tule rajoita hölinääni...

Valinnat olivat vaikeita, mutta valitsin albumit lähinnä sydäntäni kuunnellen, suurin piirtein ensimmäiset, jotka tulivat mieleeni. Jos jonkinlaista kriteeristöä mietin, päätin, että albumin pitää olla sellainen, että siinä ei ole ollenkaan tai lähes ollenkaan sellaisia kappaleita, joita skippaisin joka kerta levyä kuunnellessani. Pyrin myös siihen, että nostalgia ei sumentaisi silmiäni liiaksi, vaan valitsisin oikeasti lempialbumeitani listalle. Jos olisin tehnyt listan nostalgialasit silmillä, siitä olisi tullut kovin toisen näköinen. (Silloin siellä olisi ollut kenties esimerkiksi Boney M.:n Gold-kokoelma, joka ei ole tosiaankaan missään lempilevyjeni listalla, vaikka monista sen biiseistä kovasti pidänkin.) Albumien järjestys ei ole paremmuusjärjestys, sillä se riippuu puhtaasti päivästä ja fiiliksestä. 





1. The Beatles: The Beatles/White album (1968)

Käsi pystyyn, kuka yllättyi, että Beatles on ekana listalla (vaikkei tämä paremmuusjärjestys ollutkaan)? White album jakaa mielipiteitä, ja täytyy tunnustaa, etten minäkään pitänyt siitä silloin, kun Beatlesiin aloin kunnolla 11-vuotiaana tutustumaan, mutta kun vähän myöhemmin palasin tuplalevyn pariin, aloinkin tykästyä siihen enemmän, ja se onkin suosikkini Beatlesilta, jos yksi on pakko valita. Myönnän, että tuplalevy on kokonaisuutena ehkä hieman raskas, ja esimerkiksi Revolution 9 on "biisi", jonka skippaan jokaisella kerralla, mutta samaan aikaan minua viehättää albumin runsaus ja monipuolisuus. Parin edellisen albumin ylitsepursuava psykedeelisyys on käännetty hieman maltillisempaan suuntaan, mutta musiikissa silti kokeillaan erilaisia juttuja: levyltä löytyy esimerkiksi ensimmäiseksi heavy metal -kappaleeksi tituleerattu Helter skelter. Toisaalta levyltä löytyy myös herkkiä, akustisia kappaleita kuten Blackbird ja Cry baby cry. Beatlesin monipuolisuus ei lakkaa ihmetyttämästä ja ihastuttamasta, ja White album on monipuolisuudesta hyvä todiste. Toki minulla liittyy White albumiin myös nostalgisia muistoja, jotka lisäävät sen tärkeyttä omissa silmissäni, mutta siitä huolimatta se on eräs parhaista albumeista, mitä Beatles koskaan levytti. Ja noh, löytyyhän levyltä myös biisi nimeltä Glass onion, jonka merkitystä minulle itselleni on tuskin kovin vaikea arvata ;) (fun fact: blogin kuusivuotisen historian aikana tasan yksi ihminen on hoksannut ilman mitään vihjeitä, mistä blogini nimi tulee :D) 


2. Kate Bush: Hounds of love (1985)
Hounds of love on suurin piirtein kaikkien Kate Bush -fanien suosikki, enkä heistä tässä tapauksessa juurikaan eroa. Albumikokonaisuus on runsas ja rikas, upea sekä äänimaailmaltaan, että sanoituksiltaan, puhumattakaan Bushin käsittämättömästä äänestä, joka on yhdessä hetkessä kujerrusta ja toisessa kauhunhuutoa. Vaikka 80-luvun tyyli hieman kurkkiikin nurkan takaa (esimerkiksi Running up that hillin rummuissa), on kokonaisuus kuitenkin yllättävän ajaton. Erityisen hieno on B-puolen Ninth Wave -kokonaisuus, joka kertoo tarinan veden varaan joutuneesta tytöstä, hänen unistaan ja painajaisistaan. Näen tämän kokonaisuuden hyvin visuaalisena kuunnellessani, eikä minua varmaan koskaan lakkaa harmittamasta, että Bushin suunnittelema Ninth wave -elokuvaprojekti kaatui ennen kuin se ehti edes alkaa. A-puolen teema on löyhempi: se käsittelee ihmisten välisiä suhteita eri näkökulmista, mikä sekin on sinänsä toimiva teema, mutta kokonaisuuden nimittäminen "teemaksi" tuntuu hieman päälleliimatulta. Hyviä biisejä siinäkin kuitenkin on, hienoimpiin hetkiin kuuluu taianomainen Cloudbusting. Monet A-puolen kappaleista toimivat omina itsenään, kun taas jotkut Ninth waven kappaleista ovat selkeästi "pelkkiä" kokonaisuuden osia: esimerkiksi Morning fog ei ole mikään erityisten hieno ja merkittävä kappale, mutta tarinan päätöslukuna sillä on merkittävä osansa albumilla. Hounds of love on Kate Bushin tuotannosta ehkä yksi helpoiten lähestyttävin albumi: esimerkiksi joku The Dreamingin kaltainen taiderock-järkäle ei ehkä ole paras levy aloittaa artistin tuotantoon tutustumista. Hounds of love oli minulle itsellenikin ensimmäinen askeleeni Kate Bushin tuotantoon, joten voin sitä vilpittömästi suositella. 

3. Marina and the Diamonds: FROOT (2015)
Mielestäni kaikki Marinan levyt ovat hyviä, pidän siitä, että ne ovat kaikki hieman toisistaan eroavia sekä soundeiltaan että sanoituksiltaan. Vaikka minuun vetoavatkin niin Family jewelsin vihaisuus kuin Electra Heartin kepeän pinnan alla piilotteleva synkkyys ja Love + Fearin pohdiskelevat sävyt, FROOT on ehkä kuitenkin Marinan paras levy. Äänimaailma osuu täsmälleen johonkin omaan mielihyväalueeseeni, ja sanoitukset, jotka ovat yleensäkin Marinan musiikin parasta antia, ovat todella onnistuneita. Tunnelmatkin vaihtelevat nimikappaleen hedelmävertauksilla leikittelevästä viettelystä I'm a ruinin hankalaan parisuhteeseen ja ihmisten pahuutta käsittelevästä Savagesista kuolemanpelkoa sanoittavaan Immortaliin. Marinalla on myös jokaisella albumilla vahvasti oma estetiikkansa, ja FROOTin estetiikka miellyttää silmääni eniten. Olen muistaakseni puhunut aikaisemminkin siitä, että jollain kumman tavalla Marina onnistuu aina uudella levyllään sanoittamaan juuri sen hetken ajatuksiani ja tuntemuksiani, ja sama pätee FROOTiin. Joka kerta, kun kuuntelen levyä, muistuu mieleeni yhdeksäs luokka, ja silloiset ajatukseni, joihin Marinan musiikki toi lohtua ja lupauksen siitä, että vaikeuksista selvitään kyllä. (Muistatteko, kun sanoin, että näissä valinnoissa ei ole nostalgiatekijää mukana?) Nyt aikuisempana huomaa sen, miten kypsästi Marina sanoituksissaan eri aiheita käsittelee. Kun kaksi edeltävää albumia ovat enemmänkin hieman teinimäisiäkin tunteenpurkauksissaan (missä ei tosiaan ole mitään väärää, eikä teinimäisyys tarkoita, että vakavia aiheita ei voisi käsitellä), FROOTista hehkuu aikuisempi ja harkitsevampi tapa käsitellä vaikeitakin asioita. Isoin ongelma FROOTissa on kuitenkin sen rakenne: menevämmät biisit on albumin alkupäässä, ja loppupuoli koostuu lähinnä slovareista. Itse olisin järjestänyt kappaleet jotenkin toisin, jotta kokonaisuus olisi hieman tasaisempi. 

4. Scandinavian music group: Manner (2011)
Myös Smg:n tuotanto on mahtavia albumeja täynnä, mutta jos niitä katsotaan puhtaasti skipattavien biisien määrässä, on vuoden 2011 Manner niistä paras. Manner on hieman rockimpi kuin pari edellistä folk-levyä, mutta silti siinä on vahvasti edellisten kaltainen henki. (Siksi seuraava Smg-albumi Terminal 2 olikin pienoinen järkytys, koska se oli niin erilaista kuin mihin olin tottunut.) Mantereella liikutaan Smg:lle tyypillisesti kesäisissä maisemissa, tosin tällä kertaa eksoottisia eläimiä löytyy sanoituksista vähemmän. Terhi Kokkonen on eräs suurimmista sanoittajasuosikeistani (ainakin suomeksi), ja sanoitushelmiä on myös Mantereella: esimerkiksi Montreal kertoo mielestäni suhteellisen vähillä sanoilla yllättävän paljon. Omenenkukan terälehtiä on ihanan kepeä ja kuriton, kun taas Hautojen yli on hämmästyttävän synkkä, kun sanoja alkaa kuunnella tarkemmin. Mustarastas lauloi ooh la la puolestaan on laulu, josta en ole täysin saanut kiinni näiden 10 (!?) vuoden aikana, mutta se on tarjonnut monenlaisia tulkintamahdollisuuksia vuosien mittaan. Vaikka levyllä kuljetaankin monenlaisesta tunnelmasta toiseen, kokonaisuus on silti eheä: lähes kaikkia kappaleita yhdistää paikasta toiseen liikkumisen teema. Onko se suunniteltua vai ei, en tiedä, mutta mielestäni Manner on loistava päätös Smg:n folk-vaiheelle, josta kovasti pidin. (Vuosien kuluessa olen oppinut pitämään jonkin verran myös Terminal 2:sta, mutta kasari-inspiroituneempi Baabel oli enemmän omaan mieleeni, enkä pahoita mieltäni, jos bändi jatkaa sillä linjalla myöhemminkin.) Jos muuten pitäisi sanoa yksi lempibiisi Smg:ltä, mainitsisin ehdottomasti tältä levyltä löytyvän Kauniin Marjaanan
 
5. Ultra bra: Kalifornia (1999) 
Ultra brankin kohdalla valinta oli vaikea, mutta tässä kohdassa päätin hieman erota yleisestä mielipiteestä, joka ylistää Krokettia maasta taivaaseen, ja valita bändin kolmannen albumin. Paitsi että siltä löytyy ehdoton ykköslempparini Ultra bralta, eli Kirjoituksia, sen etu on myös se, että Ultra bra on siinä kaikkein mahtipontisin ja suurin. Kaliforniaa seurannut ja UB:n tarinan päättänyt Vesireittejä on sitten jonkinlainen tyylinmuutos, ja siinä kuulee ehkä jonkin verran jo väsymistä bänditouhuun. Kalifornian aikana UB paistatteli vielä Kroketin suursuosion loisteessa, eikä yhtään himmaillut menestyslevyn jälkeen, vaan väänsi nupit oikeastaan entistä enemmän kaakkoon ja sen yli: levyltä löytyy tuttuun tapaan runsaasti jousia, torvia, korkealta ja kovaa kajahtavia lauluharmonioita ja melodioita, jotka ovat meneviä, mutta vaikeampia, kuin ehkä ensiksi aavistaisi. Anni Sinnemäen sanoituksista voinee olla montaa mieltä, mutta itse pidän niistä, ja esimerkiksi Sokeana hetkenä ja Musta, niljaisten lehtien kaupunki ovat käsittämättömän hienoja tekstejä. Poliittisuus putoaa sitä enemmän pois sanoituksista, mitä pidemmälle UB:n diskografiassa mennään, ja vaikka sitä jonkin verran sanoituksissa yhä onkin, ei se toimi enää samalla tavalla kuin aikaisemmilla albumeilla: esimerkiksi Jos haluatte on jotenkin niin epämääräinen ja suoraan sanottuna kehno biisi, että sen kohtalo on joutua automaattiskippauksen kohteeksi, kun levyä kuuntelen. Kalifornialta puuttuu ehkä jonkin verran sitä raivokkuutta ja vihaisuutta, jota muilla albumeilla on, josta UB:ssa erityisesti pidän, mutta jotenkin se ei tässä kokonaisuudessa haittaa. Kalifornialla paistaa aurinko, ja vaikka varjopuolella vaanivatkin maailmanlopun pelko, kipeät ihmissuhteet ja unettomuus, se on runsas, monipuolinen kokonaisuus, jota ei voi kuin ihailla. 

6. Kaija Koo: Tuulten viemää (1993)
Olen aikaisemminkin sanonut, miten joskus yläasteikäisenä kuuntelin salaa Kaija Koota, mutta viime vuosina olen potkaissut "kaappini" oven auki, eikä ihastukseni ysäri-Kaijaan pitäisi olla enää mikään yllätys, ainakaan niille, jotka minut tuntevat, minkä vuoksi Tuulten viemään päätyminen listalleni ei ole mikään ihme sekään. Tuulten viemää on myös yksi kaikkien aikojen myydyimmistä suomalaisista albumeista, eiväthän kaikki suomalaiset voi olla väärässä! Lisäksi albumi sisältää varsinaisen hittisikermän: on Kuka keksi rakkauden, Tule lähemmäs beibi ja kaiken kruunuksi vielä Kylmä ilman sua. Nekin kappaleet, jotka eivät ole niin suuria hittejä, ovat meneviä, vallan hyviä lauluja, josita pidän kovasti. Toisinaan sanonkin puoliksi vitsillä, että jos vielä Tinakenkätyttö olisi tällä albumilla, se olisi maailman paras levy. Tietenkin on myönnettävä, että pääosin Markku Impiön kirjoittamat laulutekstit ontuvat jonkin verran, eikä kiusallisilta hetkiltä täysin vältytä, mutta se on mielestäni osa (ysäri-)Kaija Koon viehätystä. (Joskin on sanottava, että olen aina tykännyt kauheasti säkeestä "eksyn yksiössäsi huoneisiin"!) Sanoitusten tarinallisuus kuitenkin toimii, esimerkiksi nimikappaleen kertoma tarina on mukavan katkeransuloinen. Kaijan pehmeä, tumma ääni toimii niin balladeissa kuin tanssittavimmissakin kappaleissa. Minun on vähän vaikea sanoittaa, miksi juuri Kaija Koon ysärituotanto kolahtaa minuun niin kovaa. Ehkä siinä on jotain muistumia lapsuuden automatkoilta, joilla kuunneltiin esimerkiksi Finnhitsejä (niin paljon, että osaan niitä hyvän valikoiman yhä ulkoa etu- ja takaperin), mutta kuitenkin jotain omalaatuista ja tavoittamatonta. Joistain ohikiitävistä hetkistä tunnistaa itsensä, tai sellaisen ihmisen, joka toivoisi olevansa. 

7. Ed Sheeran: + (2011)
Viimeistä valintaa jouduin pohtimaan pitkään ja hartaasti. Harkitsin vakavasti esimerkiksi J. Karjalaisen Villejä lupiineja, Olavi Uusivirran Ikuisia lapsia ja Autoheartin I can build a firea, mutta päädyin lopulta ehkä vähän geneeriseen, guilty pleasure -valintaani Ed Sheeraniin. Tässä annoin vahvasti nostalgian ohjata valintaani, sillä Ed Sheeranin esikoisalbumi + on minulle nimenomaan nostalgiaa täynnä. Suurimmaksi osaksi akustinen albumi toimi yhdessä elämänvaiheessa iltarutiineihini: kuuntelin sitä joskus joka ilta ennen nukkumaanmenoa, ja toisinaan se auttoi tirauttamaan pienet itkutkin, milloin mistäkin syystä. (Ah, ihanat yläasteajat!) Toki levyllä on muutamia yksinkertaisesti tylsiä biisejä (esimerkiksi This), ja sanoitukset ovat välillä vähän kömpelöjä, mutta kokonaisuus ratkaisee. Kompasteluistaan huolimatta + sopii tunnelmoiviin iltoihin. Mielestäni Ed Sheeranin nykyinen musiikki on jotenkin sielutonta ja laskelmoitua, mutta + tuntuu vielä henkilökohtaiselta, välillä melkein siltä, että lukisi jonkun toisen päiväkirjaa (vaikka en tiedäkään, missä määrin kappaleet perustuvat Sheeranin omaan elämään). 

Mikä on sinun lembialbumisi juuri nyt? Entä onko sinulla jotain kaikkien aikojen suosikkia?

keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Tammikuun luetut 2021

Tammikuussa 2021 luin viisi kirjaa (1048 sivua, 12 h 39 min), joista yksi oli spefiä, yksi non-fictionia, yksi sarjakuva ja kaksi äänikirjaa.

Haatanen, Kaisa & Hovi, Sanna-Mari: Monarkian muruset: kaiken maailman kuninkaallisia 400 s. 
Takalo, Tiitu: Minä, Mikko ja Annikki 248 s. 
Acevedo, Elizabeth: Kaikilla mausteilla 8 h 49 min [K]
Murata, Sayaka: Lähikaupan nainen 3 h 50 min [K]
Morgenstern, Erin: Yösirkus 400 s. 

kotimaisia: 2
käännöskirjoja: 3
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 1
muualta: 3

Vietin joululomaani katsoen koko The Crown -tv-sarjan, ja jatkoin kuninkaalliskuplassani köllöttelyä lukien pääasiassa eurooppalaisia käsittelevän tietokirjan. Kuninkaallisinstituutiossa on paljon ongelmia, ja vaikka jotkut tiukat säännöt ovatkin höllentyneet, ei kuninkaallisen elämä taida olla edelleenkään mitään herkkua: raha ei tuo onnea. Kun tämä on sanottu, voin häpeilemättä tunnustaa, että olen todella suuri kuninkaallisfani, vaikka kiinnostukseni keskityykin lähinnä Britannian ja Ruotsin kuningashuoneisiin. Monarkian muruset esittelee kuitenkin kaikki yhä olemassa olevat eurooppalaiset kuningashuoneet, niiden historian ja nykyhetken. En esimerkiksi tiennyt yhtään mitään vaikkapa Hollannin kuningashuoneesta! Mukaan mahtuu myös lyhyemmät esittelyt sellaisista Afrikan ja Aasian valtioista, joita hallitsee kuningas, mistä pidin myös kovasti: jos keskieurooppalaiset kuningashuoneet olivat huonosti hallussa, nämä vasta olivatkin! Kirjan sävy on mukavan kepeä, mutta informatiivinen. Marginaaleissa on kirjailijoiden lyhyitä, humoristisia kommentteja, joiden sutkautuksille hymähtelin toisinaan ääneenkin. Pidin erityisesti siitä, että jokaisen kuningashuoneen kohdalla oli suvun sukupuu, jonka avulla historiaa ja kruununperimyksen kiemuroita oli helpompi hahmottaa. Kuningashuoneiden esittelyjen lisäksi kirja sisältää useita "ekstralukuja" esimerkiksi kuninkaallisia käsittelevistä elokuvista ja jo hävinneistä kuningashuoneista, mitkä toivat mielestäni kivaa lisää kirjaan, kun kuninkaallisinstituutiota tarkasteltiin eri näkökulmista. Luin kirjan muutamalta istumalta, ja se ehkä koitui kohdallani pieneksi ongelmaksi: teksti vilisee vuosilukuja, nimiä ja yhteyksiä milloin mihinkin, ja pää alkoi kirjan loppupuolella mennä aika pahasti sekaisin siinä, että kuka prinsessa nyt sattui olemaan kenenkin prinssin kanssa naimisissa, ja minä vuonna kukakin luopui kruunusta ja mistä syystä. Tämä kuitenkin oli ehkä vain oma ongelmani. Kuitenkin yksi asia pisti silmään ja häiritsi lukiessa todella paljon, enkä Goodreadsin mukaan ole ainoa: kirjassa kommentoitiin useaan otteeseen ihmisten ulkonäköä, usein hyvin ikävään sävyyn. Useamman kerran myös kuningasperheiden lapsia sanottiin suoraan rumiksi ja sääliteltiin heitä siksi. He ovat kirjaimellisesti lapsia, joiden ei todellakaan pitäisi joutua ajattelemaan omaa ulkonäköään! Tämä ei todellakaan ollut missään nimessä tarpeellista tai tuonut mitään järkevää lisää kirjaan, siitä tuli lähinnä paha mieli. 

Joulukuussa luin Tiitu Takalon omaelämäkerrallisen sarjakuvan Memento mori, ja ihastuin Takalon tyyliin niin, että päätin lukea myös hänen Sarjakuva-Finlandia -palkinnon voittaneen teoksen Minä, Mikko ja Annikki. Tämäkin teos on omaelämäkerrallinen, ja kertoo rakkaudesta, Tampereesta ja Annikin puutalokorttelista. Tavallaan kirja kuljettaa kolmea eri tarinalinjaa: Tampereen historiaa aina esihistoriasta alkaen, Annikin puutalokorttelia ja sen olemassaolon puolesta taistelemista ja tarinan nykyajassa Tiitun ja Mikon rakkaustarinaa ja kodinrakennusta Annikissa. Nämä kolme tarinaa kietoutuvat toisiinsa ja tulevat toisiaan, kun niitä kerrotaan vuorotellen. Erityisen kivasti minusta oli totetutettu Annikin asukkaiden taistelu korttelin säilymisestä, joka oli piirretty vanhojen kuvitusten (puupiirrosten?) tyyliin, vaikka eletäänkin 1900-luvun loppupuolta. Teos sai minut myös pohtimaan sitä, miten tärkeää vanhojen rakennusten säilyttäminen on. Kuten Takalo kirjassaan toteaa, Suomen rakennuskanta on hyvin nuorta: vanhat talot puretaan uusien tieltä, ja lähes kaikki nykyään pystyssä olevat rakennukset on rakennettu vasta sotien jälkeen. Omassa kotikaupungissani ei ole juuri ollenkaan vanhoja rakennuksia jäljellä, ainakin verrattuna esimerkiksi juuri Tampereeseen. Vanhat talot miellyttävät paljon enemmän omaa silmääni kuin uudet, ja luulenkin, että yksi syy, miksi koen kotikaupunkini jotenkin persoonattomaksi on juuri vanhojen talojen puute: kun jokainen keskustan kerrostalo näyttää samalta, ei voida puhua kovin mieleenjäävästä katukuvasta. Historianopiskelijanakin kauhistelen vanhojen talojen purkua: tekemällä niin historia häivytetään arjesta pois. Onko tehokkuus tosiaan niin tärkeää, että pitää tinkiä estetiikasta ja historiasta? Purettua taloa kun ei saa enää takaisin. Hienoudestaan huolimatta Minä, Mikko ja Annikki ei mielestäni yltänyt Memento morin tasolle. Olisin kaivannut tähän enemmän ihmissuhdekuvausta, sillä vaikka sitä tarinassa tällaisenaankin oli, koin sen jäävän historiakuvauksen varjoon. Jos Tampere olisi minulle läheisempi kaupunki, olisin ehkä saanut siitä enemmän irti. Takalon pehmeää, ilmeikästä piirrustustyyliä kuitenkin rakastin tässäkin teoksessa, ja aionkin tänä vuonna lukea takuulla lisää hänen teoksiaan! 

Elizabeth Acevedon säeromaani Runoilija X oli ravisteleva ja jäljen jättävä lukukokemus, joten tartuin innoissani Acevedon seuraavaan suomennettun teokseen. Kaikilla mausteilla ei ole säeromaani, mutta todistaa, että Acevedolta sujuu tällainen perinteinenkin romaani vallan mainiosti. Romaani kertoo Emonista, joka käy high schoolin viimeistä luokkaa, työskentelee pikaruokalassa, asuu isoäitinsä kanssa ja on taaperoikäisen tytön äiti. Emonin suurin intohimo on ruuanlaitto, mutta tulevaisuus huolettaa: vaihtoehtoja köyhälle, ruskealle teiniäidille ei ole mitenkään rajattomasti. Koulussa alkava gastronomikurssi yhtä aikaa innostaa ja huolestuttaa, eikä tilannetta helpota luokan uusi oppilas, ärsyttävä, ja jopa ärsyttävän ihana, Malachi. Tarina on jokseenkin ennalta-arvattava: mitään suuria yllätyksiä en lukiessani kokenut, ja olinkin lähes jokaisessa käänteessä varma siitä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Tämä ei kuitenkaan haitannut tässä tapauksessa ollenkaan: hahmot olivat sympaattisia ja heidän elämäänsä oli kiva seurata. Kaikilla mausteilla käsittelee vakavia aiheita, mutta ei ole kuitenkaan synkkä, ja esimerkiksi rasismia käsitellään osana tarinaa, eikä se pomppaa silmille päälleliimatun oloisesti. Emonista pidin päähenkilönä kovasti: hän on mukavasti oma itsensä, jossain mielessä erilainen kuin monet muut (realistiset) YA-sankarittaret, mutta kuitenkin uskottava, toimiva ja virkistävä hahmo. Vaikka Kaikilla mausteilla ei ollutkaan minulle mikään elämää suurempi lukukokemus, viihdyin sen parissa hyvin, ja sekin on ihan ok! Ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan kääntää eläämää ylösalaisin. Lyhyine lukuineen tämä toimi äänikirjana erittäin hyvin, ja Rebekka Kuukka luki tämän(kin) kirjan mainiosti! Toivon, että Acevedon kirjoja suomennetaan myös lisää, sen verran olen niistä pitänyt. 

Kuunneltuani Kaikilla mausteilla -kirjan, kaipasin jotain lyhyttä ja kevyttä äänikirjaa, joten otin kuunteluun minulle moneen kertaan suositellun Lähikaupan naisen. Takakannessa kirjaa kuvattiin humoristiseksi ja hauskaksi, mutta en löytänyt siitä mitenkään hauskuutta, suurimmasta osasta tarinaa tuli jokseenkin paha mieli. Keiko on ollut osa-aikatöissä japanilaisessa lähikaupassa, konbinissa, 18 vuotta, eikä kaipaa sieltä pois. Hänen perheensä ja ystävänsä kuitenkin ovat sitä mieltä, että 36-vuotias, perheetön sinkkunainen ei kuulu enää konbinin maailmaan, ja on muutenkin outo ja yhteiskuntaan sopimaton. Ulkopuolelta tulevan paineen alla Keiko tekee ratkaisuja, jotka eivät ole hänelle itselleen parhaaksi. Kuunnellessani kirjaa lähinnä stressaannuin siitä, ettei ihmisen anneta olla ja tehdä sitä, missä hän on kaikista onnellisin. Osa-aikatyöt, naimattomuus ja perheettömyys eivät satuta ketään, ja jos Keiko ei halua elämältään muuta, miksi häntä pitäisi pakottaa yhteiskunnan muottiin? Minua ahdisti myös Shirahan hahmo, jonka mielipiteet ja ajatukset saattavat vaikuttaa kärjistetyiltä, mutta jonka ajatusmaailman jakaviin ihmisiin olen ikävä kyllä törmännyt jopa omassa arjessani. Hahmo oli niin hyvin luotu, että niskakarvani nousevat pystyyn, kun vain ajattelenkin häntä. Vaikka kirja kuvaakin japanilaista yhteiskuntaa ja sen odotuksia, samanlaista keskustelua kuulee toisinaan myös ihan koti-Suomessa: perheetön sinkkunainen on outolintu, jopa uhka, varsinkin, mitä vanhempi tämä nainen on. Vaikkei sitä kirjassa suoraan sanotakaan, epäilin (enkä ole arvioiden perusteella suinkaan ainoa), että Keiko on autismin kirjoon kuuluva henkilö, ja hän pohtii paljon porukkaan sulautumista ja sanattomien sääntöjen opettelua. Tämä oli ehkä teoksen parasta antia. Pidin myös tarinan loppuratkaisusta ja viestistä, sen allekirjoitan sataprosenttisesti. Äänikirjan luki Vuokko Hovatta, mikä oli myös suuri ilo <3

Ostin Yösirkuksen joko vuonna 2016 tai vuonna 2017, mutta luin sen vasta nyt. Heti kättelyssä on sanottava, että jos et ole kirjaa vielä lukenut, ja aiot tehdä niin, älä missään nimessä lue kirjan takakantta, sillä se spoilaa koko kirjan!! Koska itse omistan kirjan, minulla oli mahdollisuus riisua se kansipapereistaan ja piilottaa ne, etten vahingossakaan menisi ja lukisi takakansitekstiä. Pidän melkoisena saavutuksena, että kirjan hankkimisen jälkeen olen muuttanut kolme kertaa, jokaisella kerralla kääräissyt Yösirkuksen takaisin kansipapereihinsa (jotta sekä kirja että paperit pysyisivät paremmassa kunnossa kuljetuksen ajan), mutta olen onnistunut olemaan lukematta takakansitekstiä :D Joka tapauksessa, mielestäni kirja oli parhaimmillaan, kun siitä ei tiennyt juuri mitään, joten en aio kertoa juonesta sen enempää tässä blogipostauksessakaan: kirja kertoo salaperäisestä sirkuksesta ja kahdesta taikurista, jotka kilpailevat mystisessä pelissä toisiaan vastaan, se riittää juonesta sanottavaksi. Tykkäsin Yösirkuksesta kovasti! Sen maaginen tunnelma ja visuaalinen kuvaus iskivät heti, tarinassa oli todellista ihmeen tuntua. Kirja sijoittuu 1800- ja 1900-luvun taitteeseen, joka on eräs lempiaikakausistani historiassa, joten sekin toimi minulle. Tarinan hahmot ja juonikudelmat olivat kiinnostavia, koukuttavia. Myös kieli oli nautinnollista luettavaa. Jossain määrin minulle tuli mieleen Siiri Enorannan Josir Jalatvan eriskummallinen elämä, jossa myös liikutaan sirkusmiljöössä. Vaikka tarinat ovat hyvin erilaisia, niissä oli jotain samaa tunnelmaa. Joissain Goodreads-arvioissa loppuratkaisua moitittiin ennalta-arvattavaksi, mutta itse olen hieman eri mieltä. Itsekin pohdin lukiessani jonkun tämänkaltaisen lopun mahdollisuutta, mutta yksityiskohdat yllättivät, ja loppu toimii mielestäni erittäin hyvin kontekstissaan. Ihan täydellinen viiden tähden kirja Yösirkus ei minulle kuitenkaan ollut. Minun oli välillä vaikea saada kiinni lukemiseen tarvittavasta fiiliksestä, ja olin välillä pahasti sekaisin epäkronologisten aikatasojen ja hahmojen kanssa. Luulen tämän johtuvan siitä, että luin kirjaa melko lyhyissä pätkissä. Epäilen, että jos olisin lukenut kirjan lyhyemmässä ajassa ja pidemmissä osissa, se olisi kietonut minut lumoukseensa täysin. 




*********

Tammikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan: Minä, Mikko ja Annikki
25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa: Monarkian muruset
33. Kirjassa opetetaan jokin taito: Yösirkus
37. Kirjan henkilö työ on tärkeä tarinassa: Lähikaupan nainen
44. Kirjassa on reseptejä: Kaikilla mausteilla

Tammikuuhun mahtui sekä joululomailua että paluu takaisin opiskelukaupunkiin ja sorvin ääreen. Nautin lumesta ja pakkasesta (ei mikään itsestäänselvyys täällä etelässä!), kävin pulkkamäessä ja talviretkellä, testailin paria uutta ruokareseptiä. Sain jostakin mystistä uutta energiaa DVR:n kirjoittamiseen, ja kirjoitin pelkästään tammikuun viimeisellä viikolla  noin neljä tuhatta sanaa kässäriin. Suuren osan ajastani ja ajatuksistani vei (ja tulee todennäköisesti myöhemminkin keväällä viemään) kandisemma ja tutkielman kirjoittaminen. Tuntuu, että joka kerta kun puhun ystävilleni mitään kuulumisia, mainitsen aina kandin, vaikka muitakin opiskelujuttuja pitäisi siinä rinnalla hieman edistää. Tällä hetkellä olen kandin suhteen melkoisen epätoivoinen, mutta jospa se tästä taas iloksi muuttuisi. Kävin tammikuussa myös useamman kerran ystävien kanssa kävelyillä, sellaistenkin, joita en ollut nähnyt naismuistiin. Se oli mukavaa, sillä tammikuuhun mahtui myös sellaisia hetkiä, jolloin yksinäisyys ja Zoomin tuijottelu tuntuivat vähän turhankin raskailta. 



Kuukauden biisi on David Bowien Magic dance. Katsoin Bowien tähdittämän Labyrintti-elokuvan tammikuun alussa, ja se herätti minussa kaksi polttavaa kysymystä: 1. Miksi en ollut nähnyt tätä elokuvaa aikaisemmin? ja 2. Mitä minun pitäisi tehdä, että Bowien esittämä peikkokuningas kiipeäisi minun ikkunastani sisään glitterpölähdyksen saattelemana ja pukeutuneena aivan liian tiukkoihin housuihin? Ajan hammas on hieman päässyt nakertamaan 80-luvun elokuvaa sukupuolirooliensa puolesta, mutta siitä huolimatta kyseessä oli viihdyttävä ja lumoava fantasiaelokuva, jota en ollut tiennyt kaipaavani. Se syöksi minut myös jonkinlaiseen Bowie-kuoppaan, koska let's face it: Bowie oli yksi maailmankaikkeuden kuumimmista ja yleisesti upeimmista ihmisistä.