tiistai 28. toukokuuta 2024

Ämpärin aika

Taas on se aika vuodesta, kun on hetki miettiä kesäsuunnitelmia ja tehdä jo perinteeksi muodostunutta ämpärilistaa!
 
Tätä kesää vietän jälleen opiskelukaupungissa, mikä on aivan ihanaa, rakastan tämän kaupungin kesää. Teen kesällä viimeistä opintoihini kuuluvaa harjoittelua, minkä vuoksi olenkin sitten päivisin arkistorottana, mutta illat ja viikonloput ovat vapaita kaikenlaiselle kesäkirmailulle. Minulla on heinäkuussa myös kaksi viikkoa lomaa, jolloin saa olla vapaa ja huoleton kuin taivaan lintu. 

Tuttuun tapaan listan ainoa sääntö on se, ettei sen suorittamisesta saa stressata.
 
Kesällä 2024 minä
 
saan asunnon suursiivouksen suoritettua. Ehkä listan pitkäveteisin ja tylsin kohta, mutta myös tarpeellinen. Viimevuotinen suursiivous jäi osittain suunnitelman asteelle, joten nyt tarkoitus olisi ottaa itseä niskasta kiinni ja oikeasti siivota esimerkiksi keittiön kaapit ja laatikot.

luen graduaineistoa ja -kirjallisuutta. Toinen velvollisuuskohta, mutta yhtä pakollinen kuin siivouskin. Graduaineisto pitäisi saada käytyä läpi niin pian kuin mahdollista, ja kirjallisuuttakin pitäisi kesän aikana lukaista.

uin meressä vähintään kerran. Ylipäätään olisi kiva uida enemmän, mutta opiskelukaupungissa uimapaikat ovat tuskastuttavan kaukana. Pyrin kuitenkin siihen, että ainakin kerran kesän aikana pääsisin ihan mereen asti uimaan! (Viime vuonna Hangon-lomalla yritin kovasti käydä meressä pulahtamassa, mutta vesi oli niin kylmää, etten kärsinyt kahlata kuin lantioon asti.)

käyn kesäteatterissa. En ole pariin vuoteen käynyt kesäteatterissa, mutta minulla on jo mielessä näytelmä, jonka ehdottomasti tahdon nähdä! Yritän erittäin kovasti päästä paikalle katsomaan sen, vaikka sitä esitetäänkin eri kaupungissa kuin missä kesääni vietän.
 
teen museomatkan Tampereelle. Tampere on ihana museokaupunki. Totesimme vappuna ystäväni kanssa, että siellä on tällä hetkellä useampi museo/näyttely, jonka haluaisimme käydä katsomassa, ja suurin piirtein siltä seisomalta päätimme, että kesällä teemme reissun sinne. Molemmilla meillä on taustalla museologian opintoja ja kestävyyskuntoa kiertää useampi museo päivän aikana (testattu on!), joten toivon matkan toteutuvan ja odotan sitä innolla.

osallistun lukumaratonille. Toivon, että Kirjabloggaajien kesälukumaraton tulee taas! Lukumaratonit kuuluvat ehdottomasti kesään.

saan editoitua P:a 50 sivua. Osuuskumman romaanikilpailun dedis on elokuussa, ja sitä varten pitää lähettää 50 sivua valmista tekstiä. Siksi tällainen tavoite.

teen retken antikvariaattiin. Olen jo useamman vuoden haaveillut reissusta erääseen opiskelukaupungissa sijaitsevaan antikvariaattiin, mutta se on sen verran kaukana kaikilta arkireiteiltäni, etten ole saanut aikaiseksi. Jospa tänä kesänä olisi vihdoin sen aika!

pidän taideretriitin ystävän kanssa. Eräs taideprojekti valmistui juuri vapun korvilla, mutta uusia ideoita riittää. Yhteinen taideretriitti näille projekteille olisi ihana! 

 
Millaisia juttuja teidän kesä-ämpäreistänne löytyy? 

lauantai 4. toukokuuta 2024

Huhtikuun luetut 2024

Huhtikuussa 2024 luin 12 kirjaa (2848 sivua, 9 h 26 min), joista viisi oli spefiä, kaksi non-fictionia, kaksi sarjakuvaa, kaksi englanniksi luettua, yksi äänikirja, yksi e-kirja ja viisi uusintaa.
 
Sacco, Joe: Palestiina 286 s. 
Blomqvist, Anni: Tie Myrskyluodolle (Myrskyluoto #1) 156 s. 
Mikama, Anniina: Tinasotamiehet (Taikuri ja taskuvaras #3) 273 s. (e-kirja)
Stiefvater, Maggie: Linger (Wolves of Mercy Falls #2) 362 s. [U]
Kero, Esa & Seppovaara, Juhani: Leikkimökki 107 s. [U]
Riikonen, Marika: Yksin, kiitos 9 h 26 min [K]
Blomqvist, Anni: Luoto meressä (Myrskyluoto #2) 149 s. 
Wilder, Laura Ingalls: Pieni kaupunki preerialla (Pieni talo #7) 282 s. [U] 
Stiefvater, Maggie: Forever (Wolves of Mercy Falls #3) 390 s. [U]
Meresmaa, J.S.: Akanvirta 320 s. 
Lewis, C. S.: Narnian viimeinen taistelu (Narnian tarinat #7) 180 s. [U]
Schulz, Charles M.: Täydelliset Tenavat 1950-1952 (Täydelliset Tenavat #1) 343 s.

kotimaisia: 6
käännöskirjoja/luettu englanniksi: 6
omasta hyllystä: 6
kirjastosta: 2
muualta: 4
 
Pääsiäislomalla päädyin lukemaan kotikodin kirjahyllystä Joe Saccon Palestiina -sarjakuvateoksen. Sarjakuva perustuu Saccon omaan Palestiinan-matkaan 1991-1992, matkalla koettuihin asioihin ja kohdattuihin ihmisiin. Palestiinalaiset eivät eläneet 1990-luvun alussa ihmisarvon mukaista elämää, mutta nykytilanne on vielä hirveämpi. Suututtaa ja itkettää, että tilanne on vain 30 vuodessa mennyt niin rajusti pahemmaksi ja kamalammaksi kuin mitä sarjakuva kuvaa.Vertasin tätä Riaf Sattoufin Tulevaisuuden arabi-sarjaan ja Marjane Satrapin Persepolikseen, joissa myös käsitellään Lähi-idän maiden kriisejä ja heikkoja ihmisoikeuksia yksittäisten ihmisten näkökulmista, vaikka Saccon kirjassa onkin paljon enemmän yksittäisten ihmisten tarinoita. Näkökulma on myös erilainen. Kun Sattouf ja Satrapi ovat kasvaneet lapsesta asti kulttuuriin, joita he kuvaavat, Sacco on ulkopuolinen. Tämä voi olla tällaisen reportaasiteoksen etu, mutta itse ärsyynnyin Saccon asenteisiin. Hän tuntuu suhtautuvan matkaansa lähinnä sarjakuvansa ja reportaasin kautta, ja ihmiset tuntuvat olevan hänelle vain välineitä saada teokseen lisää sisältöä. Toisaalta en tiedä, onko sarjakuva nimenomaan Saccon tapa reflektoida omaa toimintaansa, ja sarjakuvan Joe on enemmän tai vähemmän karikatyyrinen ja ironinen versio todellisesta versiosta. En voinut olla miettimättä, millainen kirja olisi, jos palestiinalaiset olisivat itse saaneet kertoa omat tarinansa. Pidin kirjan yksityiskohtaisesta piirrostyylistä, mutta lukiessa oli pakko pitää taukoja, kun maailmantilanne alkoi ahdistamaan niin paljon. Tämä on todella suuri etuoikeus: minä voin pitää lukemisesta tauon, mykistää uutismediat ja ajatella jotain aivan muuta, mutta Gazassa eletään tätä ja aina vain pahenevaa todellisuutta koko ajan. Palestiina on yhä (valitettavan) ajankohtainen teos, ja suosittelisinkin sitä juuri nyt kaikkien luettavaksi.

Ostin Myrskyluodon Maija -yhteisniteen Turun kirjamessuilta joskus ennen koronaa, ja kuten omaan hyllyyn ostetuilla kirjoilla tapana on, sai kirja kerätä pölyä useamman vuoden ennen siihen tarttumista. Monien tapahtumien summa sai minut talvella ajattelemaan, että sarja pitäisi lukea, joten pääsiäislomalla tartuin kirjaan. Sarjan aloittaa Tie Myrskyluodolle, joka tutustuttaa lukijat nuoreen Maijaan. Arka ja mietteliäs Maija elää yksinkertaista maalaiselämää Ahvenanmaan saaristossa 1800-luvun puolivälissä. Eräänä päivänä hänet kihlataan naapurin Jannelle. Tämä aiheuttaa Maijassa ymmärrettävästi voimakkaita tunteita, mutta päätöstä hän ei tietenkään voi ääneen kyseenalaistaa. Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin odotin! Perheenjäseneni varoitteli minua siitä, että kirja on tylsä ja hidastempoinen, mutta itse koin kirjan pitkäveteiseksi vain parissa yksittäisessä kohdassa. Blomqvist kuvailee saaristoelämää sujuvasti ja kiinnostavasti. Yksityiskohtaisesta tyylistä tulee mieleen Pieni talo preerialla -sarja! Saaristolaismaisema on kiehtovan eksoottinen miljöö tällaiselle sisämaassa kasvaneelle lukijalle :D Maijasta päähenkilönä pidin mielettömään paljon. Hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan ja sisäisessä maailmassaan on paljon sellaista, mihin samaistuin. Hän on kasvatettu aikansa naisihanteiden mukaisesti, joten hän ei aina avaa suutaan, mutta mielessään hän pohtii ja kyseenalaistaa asioita. Odotan innolla hänen kasvutarinansa seuraavia vaiheita. Myös hänen ja Jannen rakkaustarinan kehittyminen kutkuttaa.

Tinasotamiehet päättää Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -trilogian. Siinä missä keskimmäinen osa, Huijarin oppipoika, sijoittui Professorin nuoruuteen, jatkaa Tinasotamiehet Tomin ja Minan tarinaa, joka sai alkunsa ensimmäisessä osassa. Tom, Mina, Professori ja Alex-nimen valinnut Sotamies saavat kutsun Lontooseen, jossa heidän on tarkoitus esittää sirkusspektaakkeliaan. Mina huomaa kuitenkin pian, että he eivät ole Lontoossa pelkästään taikaesityksensä takia, vaan kaupunki tarjoaa suuria mysteerejä ja vihjeitä Tomin menneisyydestä, jotka johtavat toisesta ajasta saapuvat vaaralliset viholliset heidän jalanjäljilleen. Trilogian päätösosassa riittää vauhtia ja vaaralisia tilanteita! Varsinkin loppupuolella on takaa-ajoa takaa-ajon perään, eikä tiukkoilta tilanteilta tai vaikeilta päätöksiä vältytä. Kun Huijarin oppipoikaa lukiessani mietin, oikeuttaako aikahyppy paikkansa sarjassa, vastaus on kyllä, sillä Tinasotamiehissä esiin astuu hahmoja ja esineitä, joihin tutustuttiin sarjan edellisessä osassa. Varsinkin Professorin ja Sofian kohtaaminen ilahdutti minua kovasti! Miljöökuvaus oli mielestäni myös onnistunutta. Kuitenkin kirjassa törmäsin yhä samankaltaisiin ongelmiin kuin edellisissä osissa, vaikka Mikama onkin kehittynyt kirjoittajana trilogian aikana. Tapahtumat tuntuivat välillä hyvinkin epäuskottavilta, ja eteenkin Minan ja katupoikien dialogi oli mielestäni vaivaannuttavaa ja kömpelöä. Minan ja Tomin romanssiin minun on edelleen vaikea uskoa. Tässä osassa on hyvin paljon tähän romanssiin liittyviä kriisejä ja käänteitä, mutta ne eivät tehneet sen suurempaa vaikutusta. Toisenlaisessa tarinassa olisin voinut niistä liikuttuakin, eli eivät ne sinänsä juonenkäänteinä hassumpia olleet, mutta tässä kontekstissa lähinnä ärsyynnyin niistä. Välillä kirja oli mielestäni sekava, mutta se saattoi johtua ihan vain omasta lukukokemuksestani kiinni. Aloitin e-kirjan lukemisen marraskuussa, jolloin minulla oli vielä jonkin verran sellaisia menoja, joissa e-kirjoja syksyllä kulutin. Sitten e-kirjojen lukuvauhti hyytyi, joten kirja jäi roikkumaan keskeneräisenä monen kuukauden ajaksi. Välillä luin sitä vähän eteenpäin, mutta lukutauot olivat pitkiä. Hieman kiinnostaisi lukea muitakin Mikaman teoksia ja nähdä kirjoittajan kehitystä. En kuitenkaan usko, että ne ovat ensimmäisenä lukulistallani.

Luin helmikuussa Maggie Stiefvaterin ihmissusitrilogian ensimmäisen osan Shiver, ja jatkoinkin jatko-osien perään pian. Nyt Sam on onnistuttu parantamaan ihmissusikirouksestaan, mutta hänen ja Gracen elämä ei ole vieläkään auvoista ja ihanaa, sillä nyt Gracella alkaa olla omituisia oireita. Lisäksi päänvaivaa aiheuttavat uudet sudet, jotka Samin kasvatti-isä Beck on muuttanut. Varsinkin rajua rock-elämää elänyt itsetuhoinen Cole saa Samin raivon partaalle. Isabel ei oikein tiedä, miten suhtautuisi Samiin, Graceen ja susiin sen jälkeen, mitä hänen veljelleen tapahtui, mutta hän huomaa sotkeutuneensa kuvioihin itsekin. Lisäksi Cole aiheuttaa hänellekin tuntemuksia, joiden laadusta hän ei ole aivan varma. En odottanut pitäväni tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta! Myönnän, että Lingerin juonessa on paljon samaa kuin Shiverissä, mutta jotenkin tämä veti mukaansa aivan eri tavalla. Koska muistin tämän tapahtumat paljon huonommin kuin edellisen osan, tuntui välillä melkein siltä, että olisin lukenut kokonaan uutta kirjaa. Linger ei ole täysin vapaa trilogian toisen osan ongelmista, mutta isoimmat sudenkuopat (heheh) mielestäni vältetään, ja Stiefvaterin juonenkuljetus kulkee sutjakasti eteenpäin. Edellisellä lukukerralla muistan inhonneeni Colea ja olleeni nihkeä Isabeliakin kohtaan, mutta nyt kiinnostuin heistä jopa enemmän kuin Gracesta ja Samista. Olihan tämä vähän teinidraamainen, mutta jostain syystä se ei ihmeemmin ärsyttänyt. Ehkä se johtuu nostalgialaseista. Lingerin suomenkielisen käännöksen Häivähdyksen olen muuten lukenut blogin ihka ensimmäiseen kuukausikoosteeseen elokuussa 2014 (ja ollut hyvin harvasanainen nykyiseen verrattuna :D)!

Esa Keron Leikkimökki on kirja, jota olen lapsena selaillut useampaan otteeseen. Tosin tuolloin olin kiinnostuneempi Juhani Seppovaaran ottamista valokuvista kuin fiktiivisestä tarinasta, joka kirjaan sisältyi. Tarinassa nimettömäksi jäävät mies ja poika viettävät yön leikkimökissä. Mies kantaa menneisyytensä syntejä niin mielessään kuin kehossaan, yksinäinen ja kiusattu poika elää mielikuvitusmaailmassaan, kun oikea elämä käy liian raskaaksi. Yhdessä he pohtivat elämää ja maailmaa, sitä mitä voi nähdä ja sitä mitä ei voi. Uudelleen kirjaa lukiessa kuvat olivat edelleen kirjan paras asia. Niissä on hyvin monenlaisia leikkimökkejä ja niiden esineistöä. Olisin kaivannut kuviin enemmän kontekstitietoja. Nyt monien kuvatekstit olivat runollisia lausahduksia tai sitten pienen pieniä kontekstin murusia, joista ei kuitenkaan saanut kovinkaan paljon irti. Tarinassa puolestaan oli hetkensä. Pidin sen katkeransuloisuudesta ja vähäeleisyydestä, mutta jokin siinä hankasi vastaan. En osaa oikein sanoittaa, mikä se oli. Rivien välistä oli luettavissa vähän naisvihamielisiä ajatuksia, se sai ainakin aikaan ikävän olon.

Marika Riikosen Yksin, kiitos kiinnosti kirjasomen perusteella. Määrittelen itseni introvertiksi, ja tarvitsen aikaa olla yksin, omassa tilassani. Siksi kirja yksinolon ihanuudesta ja asemasta yhteiskunnassa kuulosti aivan minulle sopivalta. Kirjassaan Riikonen pohtii yksinoloa nimenomaan omasta näkökulmastaan (onhan kyseessä kuitenkin hyvin subjektiivinen kokemus), mutta keskustelee myös muiden kirjoittajien kanssa, hyödyntää kirjaa varten tehtyjä kyselyvastauksia ja pohtii, miten yksin elävät ja viihtyvät nähdään outolintuina yhteiskunnassa. Varsinkin vapaaehtoisesti yksinäiset naiset ovat pelottavia ja epäilyttäviä. Teemaa käsitellään paitsi sukupuolen ja parisuhteen kautta, myös muun muassa työelämän, matkustamisen ja juhlien näkökulmasta. Olisin todellakin halunnut pitää tästä kirjasta! Vaikka en selvästikään tarvitse yksinoloa yhtä paljon kuin Riikonen, rakastan asua ja tehdä asioita yksin. Monet Riikosen esiin nostamat asiat olivat sellaisia, joita olen itsekin miettinyt ja joihin samaistun. Myönnän esimerkiksi sen, että minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät halua mennä esimerkiksi elokuviin yksin. Mielestäni yksin elokuvissa (ja monissa muissa riennoissa) käyminen on tosi kivaa! Välillä ekstroverttien pyörittämässä maailmassa kokee ulkopuolisuutta. Aika nopeasti hermoilleni kuitenkin kävi Riikosen päivittelevä ja huokaileva kirjoitustyyli. Tehokeino menettää merkityksensä, kun sitä käytetään koko ajan! Ärsyynnyin myös siitä, miten yksinoloa lähestyttiin melkein koko ajan ongelmien kautta. On totta, että asia tulee monesti esiin silloin, kun yksinoloa tai toivetta siitä ei ymmärretä tai hyväksytä, mutta olisiko kirjassa voitu puhua enemmän siitä, miksi yksinolo on niin ihanaa ja tärkeää? Kyllä, yksinolon kieltäminen voi johtaa todella tuskaisiin tilanteisiin, mutta vähemmilläkin tapausesimerkeillä asia olisi tullut selväksi. Inhottavalta tuntui myös muiden ihmisten kokemusten vähättely. Riikonen toteaa itsekin, että itse valittu yksin oleminen on eri asia kuin tahaton yksinäisyys, mutta sitten hän suhtautuu mielestäni todella ikävästi kirjoihin, joissa kirjoittaja käsittelee omaa yksinäisyyttään. Vaikka itse kokisi asiat eri tavalla, kaikki ihmiset ovat erilaisia ja kaikkien kokemukset yhtä arvokkaita. Kirjaa lukiessa tuli myös sellainen olo, että vain Riikosen kaltaiset yksinolosta nauttivat ovat "oikeita" introverttejä ja osaavat olla yksin "oikealla" tavalla. Olen introvertti, vaikka tykkäänkin mennä juhliin. Se, että minusta on kivaa nähdä ihmisiä ei poista sitä, että tarvitsen vastapainoksi paljon yksinoloa. En välttämättä halua koskaan elää kenenkään ihmisen kanssa saman katon alla pysyvästi, mutta en lähtökohtaisesti koe toisia ihmisiä uhkana omalle yksinololleni. Tietoisesti en ainakaan koe aiheuttavani muille introverteille kärsimystä, koska ymmärrän, että eri ihmisillä on erilaisia tarpeita. (Jos olen joskus tehnyt niin, olen aidosti pahoillani!) Ehkä kirjan tarkoitus on provosoida. Paradoksaalisesti se sai minut toivomaan, että en asuisi yksin, jotta olisin äänikirjaa kuunnellessa voinut puhista ääneen ärtymystäni kirjaa ja sen väitteitä kohtaan :D Yksin, kiitos ei todellakaan ollut minun kirjani, ja se harmittaa. Kiinnostava ja läheinen aihe olisi ansainnut paremman käsittelytavan.

Luoto meressä jatkaa Myrskyluodon Maijan tarinaa: heti kirjan alussa hänestä tulee tosiaan myrskyluotolainen, kun vastanaineiden Maijan ja Jannen vene saapuu karun, pienen luodon rantaan.  Nuorenparin elämää seurataan kirjasssa vajaan kymmenen vuoden ajan. Perhe kasvaa, ja elämä kaukaisella saarella asettuu alkuhankaluuksien jälkeen uomiinsa. Sota kuitenkin uhkaa syrjäistä Myrskyluotoakin, ja Maija joutuu kohtaamaan suuren tragedian. Blomqvistin tyyli on hyvin samanlainen kuin sarjan ensimmäisessä osassa, ja pidin kyllä tästäkin, mutta Luoto meressä ei pitänyt yhtä tiiviisti otteessaan kuin Tie Myrskyluodolle. En pitänyt pitkistä, melkein vuoden pituisista aikahypyistä, koska niitä oli niin paljon. Yhden tai kaksi aikahyppyä olisi voinut kestää, mutta nyt tuntui, että ne etäännyttivät minua tarinasta todella paljon. Hahmoihin kiintyminen on vaikeampaa, kun heidän elämäänsä ja kehitystään ei näe. Loppupuolella jännite alkoi kuitenkin taas kantaa, kun sodan melskeet saavuttivat Myrskyluodon. Paljon ajattelin taas naisten asemaa. Suututtaa, kun naisia rangaistaan asioista, joille he eivät mitään mahda. Hyvänä esimerkkinä tästä on kirkotus. Tuntuu kohtuuttomalta, miten kirkonmiehet Maijaa asiasta moittivat, vaikka olosuhteet ovat mitä ovat. Maijan ja Jannen rakkaustarina lämmittää todella paljon. Ei ole itsestäänselvyys, että heidän suhteensa on niin hellä ja rakastava! Luoto meressä oli hyvä lukukokemus ja odotan innolla, miten tarina jatkuu. Muuten sarjan kirjojen nimet on suomennettu hyvin alkuperäisille uskollisesti, mutta tämän kohdalla tykkään paljon enemmän ruotsinkielisestä nimestä Med havet som granne.

Pieni kaupunki preerialla jatkuu siitä, mihin Pitkä talvi preerialla päättyi. Lumimyrskyjen piinaamasta talvesta on selvitty, ja isä ehdottaa Lauralle kesäksi työtä kaupungissa. Perheen on kerättävä rahaa, jotta Marjan voisi lähettää sokeainkouluun Iowaan. Siksi Lauran on myös opiskeltava, jotta hän voisi opettajan palkallaan varmistaa Marjan opinnot. Tämä on ehkä lempiosani sarjasta, tähän mennessä ainakin! Ingallsin perheen arki kulkee tuttuun tapaan eteenpäin, mutta kasvava kaupunki tarjoaa mahdollisuuksia myös uusiin kokemuksiin. Pidin myös koulukuvauksista todella paljon! Laura pääsee maistamaan ensimmästä seuraelämääkin, ja se on jännittävää. On hauskaa huomata, miten Laura kasvaessaan alkaa kiinnittää huomiota uusiin asioihin. En muista, että aiemmissa osissa olisi kuvailtu esimerkiksi vaatteita niin tarkasti kuin tässä! Kirjassa annetaan jo joitain viitteitä tulevaan, kun Laura päätyy puheisiin Almanzo Wilderin kanssa. Romantiikan ripaus tuntui vähän päälleliimatulta, mutta jospa asia korjaantuisi seuraavassa osassa. Hetken harkitsin kirjalle jopa viittä tähteä, mutta yhdessä luvussa oleva blackface-kohtaus hiertää. Sen olemassaolo ei varsinaisesti yllättänyt, mutta olkoonkin kuinka ajankuvaa, se tuntuu häpeätahralta muuten mainiossa kirjassa.

Huhtikuuhun mahtui myös Stiefvaterin trilogian päätösosa Forever. Sam ja Grace ovat taas joutuneet erilleen. Koko kaupungin katseet ovat kiinnittyneet Samiin, joka pyrkii olemaan ihmisten kanssa tekemisissä mahdollisimman vähän. Cole yrittää selvittää, miten ihmissuden voisi parantaa, ja Isabel yrittää lähinnä selviytyä ja pysyä mahdollisimman kaukana kaikesta susiin liittyvästä. Kun hän kuulee isänsä suunnittelevan suurta susijahtia, ei hänellä kuitenkaan ole muita mahdollisuuksia kuin yrittää auttaa ystäviään. Enpä muistanut tästäkään kirjasta oikein mitään etukäteen (myös Forever (/Ikuisuus) on arvioitu blogissa vuonna 2014!), mutta mielestäni tämä oli hyvä päätös trilogialle. Forever on synkempi kuin kaksi edellistä osaa. Onnen hetkiä on loppujen lopuksi melko vähän, ja toki tämä on ymmärrettävää, onhan kirjassa aika paljon vaaran tuntua ja muuten ikävää tunnelmaa. Koin juonen välillä laahaavaksi, mutta en tiedä, johtuiko se osittain siitä, että luin kirjaa englanniksi. Loppuratkaisu ei myöskään aivan tyydyttänyt, se tuli vähän äkkiä ja puun takaa, ja viimeisen sivun jälkeen ilmaan jäi edelleen paljon kysymyksiä, joihin en saanut vastausta. Pidin edelleen Isabelista ja Colesta jopa enemmän kuin Samista ja Gracesta, mutta heidän suhteensa tuntui tässä osassa turhankin hallitsevalta. Tämä on kuitenkin alun perin Samin ja Gracen tarina, ja tuntuu ikävältä, että he jäävät syrjään. Gracen hahmokehitys kuitenkin toimi, hän ei ärsyttänyt enää niin paljoa tässä osassa kuin esimerkiksi Shiverissä. Stiefvaterin kielikin toimii edelleen erittäin hyvin. Joistain kömpelyyksistä ja ärsytyksistä huolimatta tämä on kyllä hyvä trilogia, jonka parissa viihdyin hyvin näin toisellakin lukukerralla. Seuraavaksi aion lainata kirjastosta vielä trilogian jatkoksi kirjoitetun Viettelyksen, jossa Isabel ja Cole ovat pääosassa. Sen olen lukenut vuonna 2015, mutta muistikuvia siitä ei käytännössä ole.

Sain J.S. Meresmaan novellituotantoa kokoavan Akanvirta-kirjan lainaksi ystävältäni vuolaiden kehujen saattelemana. Akanvirta juhlistaa Meresmaan kymmenvuotista kirjailijanuraa, ja kirjassa onkin aiemmin julkaistuja novelleja vuosien varrelta ja muutamia tätä kirjaa varten kirjoitettuja. Minulle kaikki kirjan novellit olivat uusia, yhtä lukuunottamatta. Tämä olikin erittäin kiinnostava katsaus Meresmaan novellituotantoon, vaikka toki olin häneltä useampia novelleja vuosien varrella lukenut. Eniten pidin novelleista, joissa spefielementti kohtasi meidän maailmamme, suljettuihin maailmoihin sijoittuvat novellit tuntuivat harmittavan pieniltä vilkaisuilta kiehtoviin maailmoihin. Esimerkiksi Kivun oppituntien maailmasta olisin halunnut ehdottomasti lukea pidemmän tekstin. Ihastelin erityisesti Meresmaan kykyä kirjoittaa kauhugenreen solahtavia novelleja, vaikka genre ei olekaan mikään lempparini. Yllätyin lukiessani siitä, miten synkkiä monet novellit olivat. Kokoelman novellien päähenkilöt ovat naisia, jotka kokevat elämässään kurjia asioita. Yliluonnollisuus tarjoaa monesti naisille ulospääsyn hankalista tilanteista. Silti mietin, onko kuinka tarpeellista keskittyä vain naisten kärsimystä kuvaaviin tarinoihin, vaikka lopetus olisikin jollain mittarilla onnellinen. Lempinovellejani olivat Laulaisin surusi mereen, Kielolinna, Emelie ja rautahevonen, Siivet kantavat kotiin, Karuselli ja Noitahousut.

Narnia-uudelleenlukuprojekti saavutti maalinsa viimein huhtikuussa. Narnian viimeinen taistelu on sarjan seitsemäs ja viimeinen kirja, joka nimensä mukaisesti kertoo Narnian viimeisistä ajoista. Tarina alkaa, kun Kattilalammella asuva Metku-apina löytää leijonannahan ja pukee sen Pulma-aasin päälle. Pulma, joka pitää Metkua ystävänään, mutta ei tajua apinan hyväksikäyttävän itseään, ei asiasta innostu, mutta Metku näkee mahdollisuuden huijata itselleen lisää valtaa. Pian Narnian kuningas Tirianinkin korviin kantautuu tieto siitä, että Aslan on saapunut Narniaan, mutta tämän määräykset tuntuvat oudoilta. Narnian hallitsijan on aika viimeisen kerran pyytää apua meidän maailmamme lapsilta. Jestas, millainen kirja tämä olikaan! En muista pitäneeni tästä lapsena erityisemmin, enkä ihmettele enää yhtään, miksi. Lastenkirjat saavat olla synkkiä ja käsitellä vaikeita asioita, mutta Narnian viimeinen taistelu on aivan mielettömän, jopa tarpeettoman synkkä. Edellisissä osissa on ollut kepeyttä ja seikkailun tuntua, tässä ei enää ollenkaan, suurimmaksi osaksi pelkkää pahuutta ja kurjuutta. Se tuntui todella omituiselta suunnanmuutokselta, ja lähinnä Lewisin tekosyyltä kirjoittaa Ilmestyskirjasta inspiroitunutta apokalypsiä. Lisäksi kirja on järkyttävän rasistinen. Hevonen ja poika -kirjassa kuvatut kalormenilaiset ovat myös tässä osassa suuressa roolissa, ja heidät esitetään vielä kauheammassa valossa kuin siinä. Heidän kuvauksensa on karikatyyristä ja halventavaa, ja mahtuupa kirjaan jopa blackface-kohtaus. Hahmoissa on ylipäätään todella vähän harmaasävyjä: pahat ovat pahoja, hyvät ovat hyviä. Seitsemäs kirja on hyvin epätyydyttävä lopetus sarjalle. En tässä kohdassa puhu spoilereiden takia isosta juonenkäänteestä, mutta Goodreadsista voi lukea tarkempia pohdintojani aiheesta. Se ei kuitenkaan ollut missään nimessä hyvä ratkaisu, jos minulta kysytään. Ymmärrän Lewisin pointin, kun hän sanoo edellisten seikkailujen olleen pelkkä kansi ja nimilehti, mutta samalla se tuntuu lukijan väheksymiseltä. Luin juuri seitsemän kirjaa, eikä se ilmeisesti merkitse mitään? Oikein suututtaa, millainen mahalasku sarjan viimeinen osa on. Jos tulevaisuudessa luen koko sarjan uudelleen, jätän Narnian viimeisen taistelun kyllä väliin.

Joululomalla päädyin lukemaan Tenavat-sarjiksia pitkästä aikaa. Kotikotona on vino pino vanhempieni lapsuudesta peräisin olevia Tenavat-pokkareita, ja enemmän tai vähemmän koko perhe eksyi jouluruokia sulatellessaan lueskelemaan niitä. Niiden myötä puhe kääntyi Täydelliset Tenavat -kirjoihin, joihin on koottu kaikki Tenavat-sarjikset aikajärjestyksessä. Muistan, että ainakin sarjan ensimmäinen osa on joskus kauan sitten ollut kirjastosta lainassa mutta en muista, luinko sitä silloin kokonaan. Päädyin sitten lainaamaan kaksi ensimmäistä osaa kirjastosta. Ensimmäisessä osassa on (kuten arvata saattaa) kaikkien aikojen ensimmäiset Tenavat-stripit vuosilta 1950-1952. Näinä vuosina sarjakuva selvästikin hakee vielä muotoaan. Piirrostyyli on paljon hiomattomampi (tosin jotkut kuvakulmat yllättivät!), hahmojen persoonallisuudet etsivät vakiintuneita piirteitään ja strippien juonet ovat vielä yksinkertaisia ja melko tylsiä. Huumorikin on vielä suhteellisen tylsää, vaikka myönnänkin pari kertaa hymähtäneeni ääneenkin. Hyvin paljon pelataan toistolla, mutta siinä missä myöhemmissä sarjakuvissa toisto toimii, näissä se tuntuu lähinnä sivuntäytteeltä. Jos sarjakuva olisi loppunut näiden ensimmäisten vuosien jälkeen, sillä tuskin olisi samanlaista klassikkoasemaa kuin nykyään. Onneksi Schulz sai jatkaa sarjakuvaansa ja kehittyä tekijänä! Eräs sarjakuvan parhaista puolista on ehdottomasti alku-Ressu, joka on maailman söpöin pikkuotus, vaikka hänkin on melko kaukana siitä hahmosta, jona hänet nykyään tunnetaan. Vaikka tämä ei vielä ollut läheskään sillä tasolla, jolla Tenavat parhaimmillaan on, odotan innolla seuraavien osien lukemista. Tekijän kehittymistä on aina ilo seurata! (Suomennoksessa oli tosin muutamia vähän outoja valintoja. Tuntui vähän oudolta, että teoksessa, jonka olisi tarkoitus olla täydellinen kokonaisuus, on tällaisia, huolimattomuudelta vaikuttavilta käännösratkaisuja.)


*********

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
16. Kirjassa on valokuvia: Leikkimökki
21. Kirjasta on tehty TV-sarja: Tie Myrskyluodolle
37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita: Palestiina
41. Kirjassa syntyy lapsi: Luoto meressä
44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen: Yksin, kiitos
45. Kirjassa pelataan: Täydelliset Tenavat 1950-1952

Kuukaudet menevät kyllä ohi hurjaa vauhtia. Huhtikuussa pääsiäislomailin, tapasin ystäviä niin läheltä kuin kaukaa, edistin opintoja joskus hitaammin ja joskus vauhdikkaammin ja tappelin imurini kanssa (luulin jo, että yhteinen tiemme on tullut päätökseensä, mutta löysinkin letkusta jättikokoisen tukoksen ja sain ronklattua sen ulos! Ja kuka kehtaa väittää, ettei elämäni ole hurjaa ja vauhdikasta!). Kuukausi päättyi tietenkin vapun juhlintaan. Viimeinen opiskelijavappuni ei ollut ehkä yhtä vauhdikas kuin joskus aikaisempina vuosina, mutta yhtä ihana joka tapauksessa <3 Lukeminen sujui huhtikuussa todelle hyvin. Toivon, että hyvä tahti jatkuu tulevaisuudessakin.

 
Kuukauden biisi on Saimaan Yksi flirtti. Saimaa on bändinä kiinnostanut jo pitkään, mutta enpä ole saanut aikaiseksi kuunnella sitä juurikaan. Yhden flirtin bongasin ystäväni soittolistalta, ja sehän on oikein menevä biisi! Sanoituskin on kivasti monogamianormia rikkova.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2024

Novelliputki

Tammikuussa kirjoitin vuoden 2024 kirjoitussuunnitelmia käsittelevään postaukseen näin: "Vuoden isoin savotta ja tärkein projekti tulee ehdottomasti olemaan P:n version 2.1. editoiminen." Arvatkaa, montako kertaa olen sen jälkeen edes avannut koko tiedostoa? (Vastaus: ehkä kerran.)

Sen sijaan alkuvuoteni on kulunut novellien parissa: olen kirjoittanut kolmessa kuukaudessa kolme novellia (ja yhden runokokonaisuuden, mutta siinä oli yhtä runoa lukuun ottamatta vain vanhoja tekstejä). Kaikki nämä novellit on aloitettu jo ennen tätä vuotta, vanhin vuonna 2020, mutta ideatasolla jotkut tekstit ovat pyörineet päässä jo vuodesta 2016. 

Puhuinkin jo eräässä kuukausikoosteessa Novaan menneestä novellista ja siitä, kuinka ihana kokemus sen kirjoittaminen oli ollut, joten en nyt rupea toistamaan itseäni. Edelleen Novaan mennyt novelli on suosikkini näistä kolmesta, ja mahdollisesti jopa parhaita novelleja, joita olen koskaan kirjoittanut. En ole toki uskaltanut palata tekstin pariin lähettämisen jälkeen, ja kellunkin onnellisessa tietämättömyydessä, jos novellissa on kamalia juoniaukkoja tai muita kökköyksiä. Varsinkin lopetus liikuttaa sydäntäni voimakkaasti aina, kun sitä ajattelen.

Toinen novelli oli lyhyempää ihmissuhdekriiseilyä (naureskelin, että minulla on jo lähes "sarjan" verran tällaisia lyhyitä ihmissuhdekriisitekstejä, esimerkkinä tästä blogissakin julkaistu Aamuyöllä). Tämän lähetin erääseen julkaisuun, mutta sitä ei suostuttu julkaisemaan. En ladannut kauhean isoja odotuksia kyseisen julkaisun suhteen, joten torjunta ei sinänsä harmita kauheasti, mutta tapa, jolla tekstistä kieltäydyttiin oli vähän outo. Se ärsyttää minua enemmän kuin itse tekstin torjuminen. Ajattelin pitää tekstin toistaiseksi pöytälaatikossa. Se on kuitenkin kiva (ja lyhyt) teksti, ja sellainen on hyvä olla jemmassa, jos tulee tilaisuus tarjota sellaista julkaistavaksi joskus tulevaisuudessa.
 
Ystäväni ylipuhui minut osallistumaan J. H. Erkon kilpailuun. Minulla oli roikkunut keskeneräinen historiallinen novelli vuodesta 2020 asti, ja totesin, että ehkä kilpailudedis auttaisi saamaan tekstin valmiiksi. Olin oikeassa, sillä novelli valmistui pääsiäislomalla! Editoinnin kanssa tuli melko kova kiire, enkä ole valmiiseen tekstiin aivan sataprosenttisen tyytyväinen. Kirjoitin novellin preesensissä, mikä osoittautui yllättävän haastavaksi ratkaisuksi :D Jopa kilpailuun lähetettyyn versioon jäi ainakin yksi aikamuotovirhe, mikä ärsyttää. Mahdollisuuksiini J. H. Erkossa en usko kauhean voimakkaasti. Vaikutelmani kilpailusta on se, että siellä menestyvät lähinnä Oikeasti Taiteelliset kirjoittajat, ja siksi minulla ei ole mitään mahdollisuuksia. Enhän kirjoita taiteellisesti kunnianhimoista autofiktiota... Toisaalta osallistumisella en hävinnyt mitään, mutta lupaan syödä hattuni, jos sijoitun kilpailussa.

Kun viime vuonna proosan kirjoittaminen oli suurimman osan vuodesta tahmeaa ja epäinspiroivaa, tällainen usean tekstin putki on tuntunut todella hyvältä. Novellit ovat sen verran lyhyitä tekstejä, että valmistumisen ja editoinnin onnistumisen kokemuksia saa enemmän lyhyemmässä ajassa kuin romaanikäsikirjoituksia kirjoittaessa. Kirjoittajaitsetuntoni on kaivannut näitä tunteita todella paljon <3 Tuntuu, että kone on nyt taas huollettu ja rasvattu, ja käy taas paremmin kuin ennen. Kilpailuissa menestyminen olisi mukavaa, mutta kaikkein tärkeintä on kirjoittaa. Vaikka tältä keväältä ei muuta menestystä kirjoittamisen saralla tulisi, ainakin minulla on kolme novellia, joiden takana voin ylpeänä seistä!

Nyt onkin sitten vihdoin P:n aika. Olen huhtikuun aikana edistänyt tekstiä mukavasti, ja ehkä ajankohdassa onkin sen taika: olen kirjoittanut monesti tekstiä huhtikuun Campissa, joten huhtikuu on mahdollisesti päässäni P-kuukausi. Harkitsen lähettäväni sen Osuuskumman kilpailuun, vaikka onkin ehkä vähän määrittelykysymys, onko kyseessä aikuisille suunnattu teos. Onpahan ainakin joku deadline, joka potkii. 


Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä

Loppuun vielä Hectorin Linnut, linnut, jota kuuntelin paljon kirjoittaessani Nova-novellia. Sen tunnelmassa ja sanoituksessa on samaa tunnelmaa kuin novellissani, vaikka itse miellän sen tapahtuvan hyvin erilaisessa maailmassa kuin mistä novellini kertoo. Myös Jäävalssin jälkeen oli tärkeä kirjoitusbiisi kyseisen novellin kohdalla!

perjantai 19. huhtikuuta 2024

Teepannu

Kuuman höyryn kiehkuroita,
kun vesi valuu pannuun.
Teelehdet tanssivat,
vedestä tulee polttavaa, tummaa juomaa
vanhan rouvan kupeitten suojissa.

Suljetaan ulkomaailman pimeä, kylmä
meidän taikapiirimme ulkopuolelle
sen keskellä vanha rouva
hän yhdistää meidät toisiimme,
kun annamme elämämme eliksiirin valua nokasta
henkäyksenohuisiin kukkakuppeihin.

Lämmintä juomaa kupeittain.

”Otatko maitoa? hunajaa? sitruunaa?”

Vanhan rouvan suojissa tee on pyhimmässä muodossaan
ja sellaisena minäkin sen tahdon
tuntea kuuman tunteen sisälläni, lämmittävän sormenpäissä asti.
Sen väkevän, tumman,
jota vanha rouva sisällään on hauduttanut tuhansia kertoja aiemminkin,
vuosisatoja,
ja josta me saamme menneiden aikojen voimaa,
esiäitien viisautta,
vaikka kello näyttää tässä ja nyt.

Jatkamme,
kunnes pannu on jälleen tyhjä.
Tyhjien kuppien pohjilla on yksittäisiä teelehtiä,
poltetuissa suissa tyhjä, kylmä tunne.
Vanhan rouvan poski viilenee,
kunnes joku kaataa jälleen hänet täyteen kiehuvaa, höyryävää vettä.
 

 ***
 
Päädyin lukemaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan (kenties jopa vuosiin) syksyllä 2021 luovan kirjoittamisen johdantokurssille kirjoitetun runon. Kurssilla se sai huonot pisteet, mutta huomasin pitäväni siitä itse edelleen, ehkä jopa enemmän kuin silloin, kun kirjoitin sen. Siinä on tyylikikkailuja, joita en normaalisti harrasta, mutta se on jälleen hyvä osoitus siitä, että epämukavuusalueelle kannattaa välillä mennä.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2024

Maaliskuun luetut 2024

Maaliskuussa 2024 luin kuusi kirjaa (1083 sivua, 11 h 58 min), joista kaksi oli spefiä, yksi non-fictionia, yksi runokirja,  kaksi äänikirjaa ja yksi uusinta.
 
Eskelinen, Mira Aurelia: Aavistus 4 h 43 min [K]
Kurjenmiekka, Vehka: Kellopelisydän (Merenkehrä #1) 334 s. 
Huotarinen, Vilja-Tuulia: Valoa valoa valoa 175 s. [U]
Garber, Stephanie: Finale (Caraval #3) 403 s. 
Zaidan, Ahmed: Kotimaa/Homeland 171 s. 
Hotakainen, Kari: Juoksuhaudantie 7 h 15 min [K]

kotimaisia: 5
ulkomaisia: 1 
omasta hyllystä: 0
kirjastosta: 3
muualta: 3
 
Aavistukseen olin törmäillyt kirjasomessa. Kirjassa Mira Aurelia Eskelinen kuvaa transnaiseuttaan ja matkaa sukupuoli-identiteetin oivalluksesta nykyhetkeen. Aavistusta on kehuttu erityisesti siitä, miten se kuvaa transiloa. Usein kulttuurissamme transihmisten tarinat kerrotaan kärsimysnarratiivin kautta, ja Eskelinen itsekin tiedostaa tämän. Todennäköisesti juuri siksi hän on valinnut kuvata sitä, miten ihanaa on kasvaa sekä fyysisesti että henkisesti sellaiseksi naiseksi, joka hän on loppujen lopuksi aina ollut. Se ei tietenkään ole aina helppoa, kukkaniittyjä ja pieniä poneja, koska maailma ei ole vielä täydellinen tai turvallinen paikka niille, joiden sukupuoli ei mahdu yhteiskunnan binääriseen normiin. Tarinaa kuljetetaan kahdessa aikatasossa: menneisyydessä Eskelinen vasta etsii itseään, hapuilee, ahdistuu ja oivaltaa, nykyhetkessä hän analysoi tarkemmin yhteiskuntaa ja kokemuksiaan. Eskelinen kirjoittaa todella kauniisti tunteistaan, kokemuksistaan sekä menneestä ja nykyisestä itsestään. Minua liikutti erityisesti kuvaus siitä, millaisena hän kokee miehen roolin ja sukupuolisen kokemuksen elämässään. Hän ei ole mies, mutta hänen vanhaa nimeään kantava maskuliininen hahmo on tuonut hänelle turvaa, saatellut siihen tienristeykseen, josta hän on voinut jatkaa eteenpäin yksin, Mirana. Kielenkäytössä ärsyynnyin kuitenkin jonkin verran anglismeista ja englannin käytöstä. Varsinkin äänikirjassa nämä särähtivät korvaan. Olisiko esimerkiksi kirjallisuuslainaukset voinut kääntää? Hieman rusinoitani rasautteli myös kirjan kasuaali helsinkiläisyys, mutta olen huomannut, että se ärsyttää minua lähes kaikissa kirjoissa, joissa siihen törmään :D Tähän liittyen mietin paljon sitäkin, että vaikka Eskelisen tarinassa on varmasti paljon kokemuksia ja ajatuksia, joihin muut samoja asioita läpikäyvät samaistuvat, on kuitenkin aivan eri asia tutkia sukupuoli-identiteettiään pääkaupunkiseudun kulttuuripiireissä kuin esimerkiksi jossain pikkukaupungissa, jossa joutuu käsittelemään asiaa mahdollisesti yksin. Jätän tämän kuitenkin jokaisen yksilön itse pohdittavaksi ja koettavaksi, koska en voi cis-naisena tietää, miten kirja transyleisössä resonoi. (Olen kyllä nähnyt paljon positiivisia arvioita!) Suosittelen kirjaa kyllä lämpimästi myös cis-ihmisten luettavaksi. Itsellänikin heräsi joitain uusia ajatuksia naiseudesta ja naisen roolista yhteiskunnassa, esimerkiksi kysymykset siitä, miksi naiseus ylipäätään nähdään juuri kärsimyksen kautta. Ajatuksia ravisteleva kirja!
 
Merenkehrä-trilogian avausosa Kellopelisydän on sekin ollut kirjasomessa iso ilmiö. Kirja sijoittuu Karunkaan, jonka kellotornissa asuu salaperäinen kellopelimurhaajien joukko. Heidän rinnassaan tikittävät kellopelisydämet, jotka vaativat kantajaansa murhaamaan vähintään yhden ihmisen vuodessa, muuten se pysähtyy. Kirja alkaa siitä, kun nuori Adele saa kellopelisydämen kantaakseen. Samaan aikaan Karunkan Akatemiassa noviisit Eeben ja Helios joutuvat kosketuksiin outojen voimien kanssa. He ovat tottuneet siihen, että taikuus ei ole totta, mutta maailma osoittautuu monimutkaisemmaksi paikaksi kuin he ovat tottuneet. Kellopelisydän on kaikki kehunsa ja hypensä ansainnut! Tummasävyinen fantasia vetoaa minuun todella voimakkaasti, ja tietynlainen kodikkuus ja lämpö tuovat tarinaan ihanan, uniikin lisämausteen. Kirjan genreksi onkin määritelty grimhygge, ja se sopii kirjaan kuin nenä päähän. Saman kirjan sivuilla voidaan salamurhata ja keskittyä juurileivän leipomiseen! Hahmoja on paljon, mutta heidän mukaansa pääsee nopeasti, vaikka aluksi olinkin vähän huolissani, menenkö heissä sekaisin. He ovat epätäydellisyydessään ihania, ja olenkin esimerkiksi todella ihastunut Marrakseen! <3 Merenkehrän maailma on rikas ja monipuolinen, ja juonessa on paljon erilaisia elementtejä. Mietin pitkään, miten kaikki irralliset juonenpätkät saadaan sidottua yhteen, ja hetken olinkin melko huolissani, kun sivut hupenivat ja vastaamattomia kysymyksiä oli paljon. Mutta niin vain loppuun tullessa kaikki oli siistillä rusetilla! Noottia annan tosin siitä, että ihan en pysynyt kaikessa magiassa (varsinkaan kellopelisydänten syvimmässä olemuksessa) kärryillä, vaikka yritinkin lukea selittävät kohdat monta kertaa oikein ajatuksen kanssa. Toivon, että seuraava osa taustoittaa asiaa lisää. Sen ilmestymistä en millään malttaisi odottaa! Uskallan jo nyt sanoa, että Kellopelisydän on mahdollisesti tämän vuoden suosikkikirjojani.
 
Luin Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa 10 vuotta sitten, ja kirja teki vaikutuksen jo silloin. (Sivuhuomiona sanottakoon, on jotenkin kamala ajatus, että vuodesta 2014 on 10 vuotta! :D Se tuntuu kyllä todella kaukaiselta ajalta, mutta samaan aikaan vuosien vauhti huimaa päätä.) Vuosien mittaan ajatukseni ovat palanneet kirjaan aika ajoin, varsinkin, kun kirjaan perustuva elokuva tuli viime syksynä teattereihin. Maaliskuussa sain aikaiseksi lainata kirjan siskoltani, ja luinkin sen lopulta parissa päivässä. Valoa valoa valoa sijoittuu kesään 1986. Tšernobylin ydinvoimala on räjähtänyt, ja pian räjähtää myös 14-vuotiaan Mariian tajunta. Koulun uusi tyttö Mimi pyytää Mariiaa esittämään ystäväänsä, vaikka tyttöjen välit ovat olleet hankalat Mariian liikkeelle laittamien juorujen vuoksi. Ystävyyden esittäminen muuttuu ennen pitkää rakkaussuhteeksi. Kesä on valoisa, Mimi on Mariialle valoa, mutta valon takana on todella synkkää pimeää, jonka läpi on vaikeaa, jopa mahdotonta päästä. Muistan edelliseltä lukukerralta lähinnä sen, että koin kirjan vaikeaksi ymmärtää. Sain juonesta kiinni, mutta se vaati todella paljon keskittymistä ja energiaa. Nyt lukeminen tuntui huomattavasti helpommalta. Se saattoi johtua siitä, että tarina oli ennalta tuttu, tai sitten siitä, että olen (luonnollisesti) lukenut enemmän ja monipuolisemmin kuin 14-vuotias Celestine, jolloin olen tottunut myös "hankaliin" kerrontaratkaisuihin. Mariian minäkertojan ääni on jokseenkin epäluotettava ja muutenkin näkyvä. Hän tuo moneen kertaan esiin sen, ettei ole oikea kirjailija, puhuttelee lukijoitaan usein ja keskeyttää tarinan pohdinnoillaan. En oikein tiedä, miten suhtaudun kertojan ääneen. Toisaalta se tuo tarinaan uskottavuutta, mutta toisaalta etäännyttää. Jäin myös pohtimaan, mistä ajasta Mariia tarinaa kertoo. Toisaalta kyseessä voi olla teini-ikäisen Mariian teksti, mutta hän myös viittaa asioihin, joita 1980-luvulla tarinaa kertova henkilö ei voi tietää. "Teini-ikäisen" kirjoittamana välillä kömpelökin teksti olisi uskottavampaa kuin aikuisen, mutta samaan aikaan tekstissä käytetään tyylikeinoja ja kielikuvia, jotka eivät tunnu sellaisilta, joita kokematon kirjoittaja osaisi käyttää. Huotarinen jättää paljon asioita rivien väliin, ja siellä rakentuvaa tarinaa osasin arvostaa paljon enemmän kuin ensimmäisellä lukukerralla. Goodreadsissa joku totesi, ettei antaisi tätä varauksetta kaikkien nuorten käsiin. Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei nuoria tarvitse pitää pumpulissa kirjallisuudenkaan suhteen, tässä olen varovasti samaa mieltä. Sen verran rajua kuvausta esimerkiksi mielenterveysongelmista ja itsetuhoisuudesta kirjassa on, että jollekin nuorelle lukijalle, joka itsekin voi huonosti, voi kirja olla turhankin yksityiskohtaista luettavaa. Toisaalta jollekulle toiselle se voi tuoda vertaistukea, joten eivät nämäkään asiat ole itsestäänselviä. Itse pidin kirjasta todella paljon. Se upposi ja kosketti aivan eri tavalla kuin 10 vuotta sitten, ja useassa kohdassa toivoinkin, että kirja olisi ollut omani, jotta olisin voinut tehdä alleviivauksia. Koin ymmärtäväni kirjaa ja sen sanomaa paljon paremmin kuin edellisellä kerralla, mikä on erittäin positiivinen asia, jossain on kehityttykin :D Huomasin oman kasvuni lukijana myös siitä, että kirja linkittyi mielessäni useampaan eri teokseen, tällaista en muista tapahtuneen edellisellä lukukerralla. Mieleen tuli esimerkiksi Huotarisen oma Sakset kädessä ei saa juosta (jonka olen näköjään nostanut tänä vuonna jokaisessa kuukausikoosteessa esiin :D), Salla Simukan Matalapaine/Korkeapaine ja jossain määrin jopa Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä.

Stephanie Garberin Caraval-trilogian päätösosa Finale päätyi käsiini noin kaksi vuotta Valendan lukemisen jälkeen. Sarjan ensimmäinen osa oli viihdyttävän kevyttä hömppää, Valendassa ärsyttivät monet asiat, mutta Finale oli aivan sietämätön! Voi olla, että nihkeyteni johtui siitä, että toisen ja kolmannen osan lukemisen välissä oli pitkä aika, mutta en tiedä, olisiko edes putkeen lukeminen pelastanut kirjaa. Viimeinen osa päästää ääneen molemmat Dragnan sisarista, sekä Scarlettin että Tellan. Kohtalot ovat päässeet korttipakasta valloilleen, ja koko Valendan kohtalo on vaakalaudalla. Kapuloita rattaisiin heittelevät myös erilaiset rakkauskiemurat. Yksinkertaisesti: Finale oli tuskastuttavan huono! Nekin asiat, joista Caravalissa ja Valendassa pidin, olivat Finalessa jotenkin liikaa tai liian vähän. Juonen kuljetus ontuu, isot plot-twistit eivät saa tarpeeksi tilaa ja kolmiodraamat ovat raivostuttavan typeriä (varsinkin Scarlettin tapauksessa tuntuu, ettei kolmiodraamassa ollut juuri mitään pointtia). Kirjoitustyylikin on tuttuun tapaan överiä ja siksi myös todella uuvuttavaa lukea. Vähempikin määrä adjektiiveja olisi riittänyt! Lukiessani totesin, että esiteini-ikäisenä olisin saattanut pitää tästä sarjasta paljonkin. Tämä siksi, että koko sarja muistutti sekä juonellisesti että kielellisesti esiteini-Celestinen kirjoittamia juttuja :D

Olen törmännyt Ahmed Zaidanin runoihin open mic -tapahtumissa, joissa hän on monesti ollut lukemassa tekstejään. Satuin kerran kirjastoreissulla bongaamaan hänen runoteoksensa Kotimaa/Homeland runohyllystä, ja päätin lukea sen, sillä Zaidanin runot ovat jääneet minulle voimakkaasti mieleen hänen itsensä esittäminä. Zaidan on kotoisin Irakin Mosulista, mutta asuu nykyään Turussa. Kotimaa/Homeland on kaksikielinen teos, jossa Zaidanin runoja on ensimmäistä kertaa käännetty suomeksi. Se käsittelee nimensä mukaan kodin ja kotimaan teemoja, mutta myös pakolaisuutta, sotaa, kuolemaa, rasismia ja ikävää, mutta myös rakkautta ja onnen välkähdyksiä. Yksi kirjallisuuden mahtavista voimista on mielestäni juuri siinä, että sen avulla voi hetkeksi sujahtaa toisen ihmisen nahkoihin ja nähdä maailman hänen silmiensä läpi. En ole kokenut samanlaisia asioita kuin Zaidan, enkä siksi voi koskaan täysin samaistua hänen kokemuksiinsa, mutta runot auttavat ymmärtämään. Vaikka pidin runoista, välillä tuntui, että ne olisivat toimineet paremmin ääneen luettuina. Zaidanin luennat ovat voimakkaita kokemuksia, ja uskon, että jotkut runot olisivat saaneet kaipaamansa lisäpotkun äänestä. Olen kuitenkin todella iloinen, että runoja on julkaistu myös painettuna, sillä nyt niihin on helpompi palata. Open mic -tapahtumien ongelmana nimittäin on se, ettei kuultuja runoja välttämättä koskaan enää pääse kokemaan uudelleen! Keskityin lukiessa lähinnä suomenkielisiin runoihin, mutta välillä silmäilin englanninkielisiäkin versioita. Olisi kiinnostavaa kuulla päätöksistä joidenkin käännösratkaisujen taustalla, itse olisin nimittäin välillä tehnyt toisenlaisia valintoja. 

Aiemmin olen lukenut Kari Hotakaisen aikuisille suunnatuista teoksista aiemmin Finnhitsin, josta pidin. Juoksuhaudantie tuli vastaan Bookbeatia selaillessa, ja ajattelin, että miksipä en sitä kuuntelisi. Juoksuhaudantien päähenkilö on Matti Virtanen, tavallinen perheenisä, joka eräänä päivänä lyö vaimoaan Helenaa. Tämän seurauksena Helena ja tytär Sini jättävät Matin. Matti ei mielestään tehnyt mitään väärää, ja päättää saada perheensä takaisin. Mieleen muistuu Helenan haaveet omakotitalosta. Jos Matti ostaisi perheelleen rintamamiestalon, tulisivatko Helena ja Sini takaisin? Odotin, että kirja olisi ollut koomisempi, mutta tämä olikin loppujen lopuksi todella synkkä, huumorikin mustaa. Pidin kirjasta kuitenkin todella paljon. Yhä hurjempia kierroksia ottava tarina etenee joutuisasti, ja Hotakaisella on sana hallussa. Hymähtelin useampaan kertaaan ääneen, kun kirjassa luonnehditaan omakotiasumista ja -asujia tai muita elämän huomiota. Kirjassa on useampi kertojanääni, ja välillä mietin, onko niitä liikaa, ja leviääkö koko pakka käsiin kirjan edetessä. Loppujen lopuksi ratkaisu osoittautui kuitenkin toimivaksi, ja Hotakaisen käyttämä tehokeino osoittaa, että hän on onnistunut luomaan useita tosisitaan selkeästi erottuvia ääniä. Helenan ääni on tosin välillä epäuskottava. Väkivaltaista miestään paennut nainen todennäköisesti on täynnä ristiriitaisia ajatuksia, mutta Helena kuulostaa monessa kohdassa ikävästi "mies kirjoittaa naishahmoja" -kliseeltä. Juoksuhaudantie toi useammassa kohdassa mieleeni Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen. Jotain sielunveljeyttä näiden romaanien päähenkilö-Virtasissa selvästi on! Haluan vielä nostaa erityisesti esiin Veikko Honkasen, joka äänikirjan lukee. Hän muuttaa ääntään hieman aina kertojan vaihtuessa, mutta tämä ei muutu häiritseväksi. Ihana äänikirjakokemus! <3


*********

Maaliskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
2. Kirjassa tehdään taikoja: Kellopelisydän
7. Kirjassa rakastutaan: Valoa valoa valoa
17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo: Finale (kysykää vain, kuinka monta!)
36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja: Kotimaa/Homeland

Maaliskuu, kevään marraskuu, on taas ohi! Ihanaa! Vuoden toisiksi vastenmielisin kuukausi kului onneksi melkoista vauhtia. Gradu- ja harkkastressi hallitsivat kuukautta hyvin voimakkaasti, mutta ainakin jälkimmäinen ei enää vaivaa mieltä: sain nimittäin viimeinkin harjoittelupaikan! Saan taas viettää kesän opiskelukaupungissa, ja paikkakin tuntuu mieluisalta. Toki minua jännittää hieman työpaikan kaksikielisyys, kun ruotsintaitoni ovat jokseenkin ruosteiset, mutta otan tämän positiivisen haasteen kautta. Harkkailouutisten lisäksi maaliskuuhuni mahtui muun muassa viikonloppumatka Tampereelle, pieniä taide- ja askarteluhetkiä ystävän kanssa, tanssia, kirjoittamista ja lopulta myös todella tarpeeseen tullut pääsiäisloma.

 
Kuukauden biisi on Laura Moision Hölmö tyttö. Spotifyn algoritmi on suositellut minulle Moision kappaleita pariinkin kertaan tässä alkuvuodessa, ja hänen tuotantoonsa kiinnostaisikin tutustua paremmin. Hölmö tyttö kosketti ja kiehtoi heti ensikuuntelulla. Sanoitus on kaunis, ja melodia kiehtova.

maanantai 4. maaliskuuta 2024

Helmikuun luetut 2024

Helmikuussa 2024 luin viisi kirjaa (907 sivua, 8 h 43 min), joista kaksi oli spefiä, yksi runokirja, kaksi non-fictionia, kaksi uusintaa, yksi äänikirja ja yksi englanniksi luettu.
 
Meriluoto, Aila: Lasimaalaus 115 s. 
Salmi, Hannu: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827 240 s. 
Harma, Heikki & Kousa, Tuula: Hector – Asfalttihippi 8 h 43 min [K]
Stiefvater, Maggie: Shiver (Wolves of Mercy Falls #1) 392 s. [U]
Lewis, C. S.: Taikurin sisarenpoika (Narnian tarinat #6) 160 s. [U]
 
kotimaisia: 3
käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 2
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 1
muualta: 2
 
Kuten taisin jo viime vuoden kirjakoosteessa sanoa, tällä hetkellä runot kiinnostavat minua kovasti. Aila Meriluodon esikoisteos Lasimaalaus on klassikko, ja kotikotona käydessäni päätinkin lukaista sen. Meriluoto kirjoitti teoksen 22-vuotiaana, eli vain vähän nuorempana kuin mitä itse olen nyt. Tätä arvostan suuresti! Tuntuu, että kirjaa on kehuttu todella paljon, mutta en ole aivan yhtä mieltä kehujien kanssa. Odotin kirjalta nimittäin enemmän. Jotkut runot puhuttelivat kovastikin, mutta suurin osa sujahti aivoista läpi jättämättä muistijälkiä. Mieleeni jäi lähinnä tunnelmia tyttönä olosta ja kasvamisesta, luonnosta, uskonnosta, sodasta ja toivosta. Uskon, että Meriluoto on sanoittanut omia tuntemuksiaan tilanteessa, jossa hän on joutunut kasvamaan aikuiseksi sodan varjossa. Toivon ja selviytymisen sanoma onkin vahva ja koskettava: tuhotun kaupungin raunioistakin noustaan käsi kädessä. Mielestäni tämä keskusteli hyvin tammikuussa lukemani Vilja-Tuulia Huotarisen Sakset kädessä ei saa juosta -teoksen kanssa, sillä Meriluodolla ja Huotarisella on molemmilla runoissaan tyttöysteemoja, toki niitä käsitellään melko eri tavoin. Luulen, että Huotarisen teoksessa on jopa (ainakin) yksi intertekstuaalinen viittaus erääseen Lasimaalauksen runoon. Ehkä pettymykseni Lasimaalaukseen liittyy osittain siihen, että odotin runojen olevan jotenkin maata mullistavia, mutta ne olivatkin melko perinteistä runoutta. Vaikka olen mieltänyt Meriluodon modernismin ajan runoilijaksi, tämä teos pysytteli ainakin vielä aika turvallisella maaperällä. Siinä ei toki ole mitään pahaa, ennakko-oletukseni vain oli väärä. Ehkä Lasimaalaus jäi kädenlämpöiseksi kokemukseksi ylisuurien odotusteni myötä, mutta tulipahan ainakin luettua. Ja löytyi sieltä kuitenkin sellaisiakin runoja, jotka koskettivat sydäntä! Jos jollakulla on suosituksia Meriluodon tuotannosta, otan niitä vastaan :)  
(Sivuhuomiona sanottakoon, että lukemassani painoksessa oli joitain ärsyttäviä virheitä ja outoja taittoratkaisuja. Kannestakaan en pidä, alkuperäinen kansi on paljon kauniimpi!)
 
En tiedä, selviääkö kulttuurihistorian opinnoista ilman, että törmää Turun yliopiston kulttuurihistorian professorin Hannu Salmen teksteihin ja tutkimuksiin. Itse en ole ainakaan selvinnyt :D Salmi on tutkimusartikkeleiden lisäksi kirjoittanut myös populaaria tietokirjallisuutta, ja hänen uusin teoksensa, Turun paloa käsittelevä Tunteiden palo oli Tieto-Finlandia -ehdokkaanakin! Kirja kiinnostikin todella paljon sen saaman mediahuomion takia. Miten kulttuurihistoriallista näkökulmaa tuodaan populaarille yleisölle esiin? En ollut tosin ainoa, jota kirja kiinnosti: en ole eläissäni ollut niin pitkässä varausjonossa kirjastossa! Varasin kirjan viime kesänä, vajaa vuosi sen ilmestymisen jälkeen, ja edelläni oli yli 400 ihmistä jonossa... Mutta kirjan luettuani en yhtään ihmettele pitkiä jonoja, sillä se on vallan mainio! Syyskuun neljäntenä päivänä vuonna 1827 Turun Aninkaistenmäellä syttyy tulipalo. Monien epäonnisten seikkojen seurauksena tulipalo leviää koko kaupunkiin, ylittää Aurajoen ja tuhoaa suurimman osan Turun nykyisestä keskustasta. Vaikka Turku onkin historiansa aikana ehtinyt palaa monta kertaa, vuoden 1827 palo oli tietyssä mielessä kaikkein tuhoisin. Sen vaikutukset historian kulkuun olivat suuret, niin paikallisesti kuin maanlaajuisestikin. Tätä kaikkea Salmi pyrkii kirjassaan valottamaan. Turun palosta on opinnoissanikin puhuttu jonkin verran, mutta kirjassa oli silti paljon asioita, joita en etukäteen tiennyt. Esimerkiksi se, miten uutinen palosta levisi sanomalehdissä, oli minulle aivan uutta tietoa, ja ilmeisesti sitä ei ole aiemmin kauheasti tutkittukaan. Lähes 194 vuotta myöhemmin on vaikea käsittää sitä tuhoa, minkä tulipalo aikaan sai. Nykypäivän Turussa vieraillessa on vaikea kuvitella sitä tulihelvettiä, joka syyskuisena yönä valtasi ja tuhosi kaupungin. Hannu Salmi on tehnyt mielestäni hyvän näkökulmavalinnan ja keskittynyt ihmisiin tuhon keskellä. Näin 2020-luvun lukijakin on helppo sujahtaa 1800-luvun turkulaisen nahkoihin. Tällaisessa kerrontatavassa olisi helppo luiskahtaa jopa kaunokirjalliseen tyyliin, jossa lähdeviitteet ovat jokseenkin epäselviä (näin kävi esimerkiksi Diane Ducretin Diktaattorien naisissa), mutta Salmi tekee selväksi, milloin nojataan lähteisiin ja milloin Salmen omiin päätelmiin. Arvostan laajaa lähdeluetteloa ja viitteitä populaarissakin tietokirjassa, se nimittäin ei ole itsestäänselvyys (riittää, kun katsoo Suomen historian jännistä naisista syntynyttä kohua). Pelkästään palosta ja ihmisistä sen keskellä riittää juttua, mutta pidin todella paljon siitä, että Salmi käsitteli laajasti myös palon jälkipyykkiä ja sen merkitystä historiankirjoituksessa. Esimerkkinä tästä on selvitys palon syistä, ja siitä, miten nämä syyt ovat myöhemmin kansakunnan muistiin syöpyneet. Palo on monesti laitettu kauppias Hellmannin piikatytön syyksi, mutta Salmi tekee selväksi, että piika on viaton. Muistamisen ja unohtamisen teemat ovat loputtoman kiehtovia. Kun ei ole enää ihmisiä, jotka palon omakohtaisesti muistaisivat, olemme pelkästään historiallisten dokumenttien varassa. Salmi kiinnittää huomion kuitenkin siihen, että jäljelle jääneissä aikalaisdokumenteissa kuuluu lähinnä yläluokan ääni: köyhempi kansanosa ei ole päässyt kertomaan omia kokemuksiaan, ja palon myötä monet heitä koskevat dokumentitkin ovat kadonneet. Hieman teoksessa on toistoa, mutta muuten Tunteiden palo on kaikin puolin mainio kirja, ja loistoesimerkki populaarista historiateoksesta! Nautin sen lukemisesta todella paljon.
 
Pari vuotta sitten heilautin itseni Hector-kuoppaan, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Vaikka miehen laajassa tuotannossa on vielä kuuntelemattomiakin levyjä, osa albumeista ja kappaleista on muodostunut minulle todella merkittäviksi ja tärkeiksi. Siksi päädyinkin kuuntelemaan Hectorin omaelämäkerran, kun Bookbeat sitä minulle suositteli. Asfalttihippi kuvaa Hectorin elämää lapsuudesta 1970-luvun loppuun. Se on hyvin perinteinen taiteilijaelämäkerta, mutta myös hyvä sellainen! Hectorilla riittää juttuja ja muistelmia niin lapsuudesta 1950-luvun Töölössä kuin 1970-luvun bänditouhuista. Yksityiselämääkin vilautetaan, mutta sillä ei kuitenkaan mässäillä, se oli mukavaa. Paljon puhutaan tietenkin myös Hectorin omasta musiikista. Hän kertoo ajatuksista ja inspiraatiosta levyjen ja yksittäisten kappaleiden taustalla, ja tämä on todella kiehtovaa: minua ei lakkaa inspiroimasta muiden inspiraatiot heidän taiteensa takana. Vaikka kirja eteneekin ihan joutuisasti, välillä mietin, olisiko sitä pitänyt editoida hieman tiukemmalla kädellä. Kun äänikirjaa oli kulunut kaksi tuntia, eikä vieläkään ollut päästy Hectorin 1960-luvun lopussa tehtyyn ensilevytykseen, myönnän hieman huokailleeni. Periaatteessa ymmärrän, miksi kirjassa luetellaan kirjoja, biisejä ja elokuvia, jotka olivat tehneet Hectoriin vaikutuksen lapsena ja nuorena, mutta ehkä ne olisi voinut jättää poiskin. Toisaalta äänikirjaa kuunnellessa tuli monta kertaa sellainen olo, että olisi kuunnellut isovanhemman jutustelua nuoruudestaan, ja se tuntui kivalta, eikä silloin kirja tuntunut jaarittelevalta. Hector on taitava välittämään ajankuvaa, niin hyvässä kuin pahassa. Kiinnitin huomiota varsinkin siihen, että vaikka kirjassa vilahteleekin useita naisartisteja (kuten Anki, jonka kanssa Hector oli paljonkin tekemisissä ja yhteisessä Cumulus-bändissäkin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa), suurin osa bändijutuista ja -matkoista on ns. poikien välistä puuhastelua, eikä tätä oikeastaan kyseenalaisteta. En voinut olla miettimättä, miten erilainen naisartistin rooli oli tuona aikana. Hector kuvaa, kuinka hän kahden pienen lapsen isänä lähtee New Yorkiin tekemään Yleisradiolle juttua paikallisesta musiikkiskenestä ja jättää perheensä siksi aikaa Suomeen. En usko, että kahden pienen lapsen äiti olisi voinut samoihin aikoihin tehdä samaaa temppua, ainakaan saamatta valtavaa vihaa niskaansa! (Tai edelleenkään, jos totta puhutaan.) Toisaalta kuvaukset esimerkiksi 1960-luvun folkiltamista olivat niin kiinnostavasti kuvattuja, että harmittaa oikein olan takaa, että synnyin vasta vuosikymmeniä myöhemmin! Ystäväni tosin totesi, että olisi pitänyt olla mies, että 1960-70-luvun muusikkopiireissä olisi ollut kivaa :D Hector päättää muistelmansa 1970-luvun loppuun, ja kirjan lopetus tuntuukin vähän kiirehdityltä. Kovasti hän lopussa lupailee palaavansa uransa seuraaviin vaiheisiin myöhemmin, mutta vuonna 2017 ilmestyneelle kirjalle ei ole vielä tullut jatkoa. Toivottavasti jatkoa joskus tulee! Esimerkiksi lempilevyni Varjot ja lakanat jäi nyt kokonaan käsittelemättä. Äänikirjaa kuunnellessa en voinut olla pohtimatta sitä, miksi Hector ei lukenut koko äänikirjaa itse. Hän nimittäin lukee kirjan esipuheen, mutta sitten lukijaksi hyppää Ville Tiihonen. Tiihonen lukee oikein hyvin, mutta vaihdos tuntuu kummalliselta. Vanhana radiotyöläisenä Hectorilta olisi varmasti sujunut äänikirjankin lukeminen, ja hänen ääntään olisi kuunnellut mielellään. Aluksi tuntui todella omituiselta, että yhtäkkiä joku toinen kertookin minä-muodossa kirjoitettua kirjaa. Olisiko Tiihonen voinut lukea koko kirjan, mikä oli perustelu kahden lukijan käyttöön?

Luin Väristys-trilogian vuonna 2014, jolloin rakastuin tähän surumieliseen ihmissusitarinaan päätä pahkaa. Pari vuotta sitten löysin ensimmäisen osan suomeksi halvalla kirpparilta, ja päätin, että kerään sarjan omaan hyllyyni. Muita osia on kuitenkin löytynyt (suomeksi, pokkareina) sen verran kehnosti, että epäilin, että en välttämättä löytäisi haluamaani. Sitten olin vierailemassa Tampereella vuodenvaihteen jälkeen, ja kävin ensimmäistä kertaa Lukulaari-antikvariaatissa (sivumennen sanoen aivan mahtava paikka!). Alakerran perällä olevasta hyllystä silmilleni hyppäsi koko Väristys-trilogia alkukielellä, yhteishintaan 12 €. Ei tarvinnut kovinkaan kauaa harkita ostopäätöstä! Koska minulle oli jäänyt mielikuva Väristyksestä/Shiveristä talvisena kirjana, päätin aloittaa uusintaluvun heti. Kirjan päähenkilö on lukioikäinen Grace, joka asuu Mercy Fallsin pikkukaupungissa. Hän on lapsesta asti ollut pakkomielteisen kiinnostunut kotitalonsa takana liikkuvista susista, varsinkin eräästä tietystä yksilöstä. Sam puolestaan elää kesää odottaen ja talvea peläten: hänen päivänsä ihmisenä ovat käymässä vähiin. Yllättävän sattuman kautta Grace ja Sam törmäävät toisiinsa. Heidän välilleen syntyy rakkaustarina, jota uhkavat vääjäämättä lähestyvä talvi ja pikkukaupungissa lukiolaispojan kuoleman vuoksi leimahtanut susiviha. Löysin tästä sen saman surumielisen ja kaihoisan tunnelman, johon 15-vuotiaana rakastuin. Siinä on syvää tunnetta ja paatoksellisuutta, joka vetosi teini-Celestineen voimakkaasti. Grace ja Sam tietävät, että heidän yhteinen aikansa on rajallista, mutta he yrittävät löytää keinon olla toistensa luona mahdollisimman paljon. Rakkaustarina on kuitenkin paljon epäuskottavampi kuin muistin. Olin aivan vuorenvarma siitä, että kyseessä olisi ollut herkkä ja haparoiva slow burn -romanssi, mutta aika vilkkaasti ja kyseenalaistamatta tässä edettiin. (Enkä pääse millään yli siitä, että Sam käytti Gracen hammasharjaa kertomatta siitä Gracelle, eikä asiaan koskaan palattu! Ällöttävää!!) Kirjan ihmissusimyytti on kiehtova ja uniikki, siitä kirja saa pisteitä. Hahmojen puolelta pisteitä ropisee sitten hieman vähemmän. Samista pidän todella paljon, hän on kokonainen ja epätäydellinen. Sen sijaan Grace on lähinnä rasittava. Hänen pakkomielteensä susiin tuntuu useassa kohdassa todella epäkunnioittavalta Samia kohtaan, ja lisäksi hänen en ole kuin muut tytöt -asenteensa rasauttelee rusinoita pahasti. Monet sivuhenkilöt, kuten Rachel ja Olivia, jäävät todella paperinukeiksi. Kiinnostavia sivuhenkilöitä ovat esimerkiksi Isabel ja Beck, mutta molemmat jäävät ainakin tässä osassa melko pieneen rooliin. Isabelia kohdellaan mielestäni kerronnan puolelta aika ikävästi. Ei hän ole helpoin tai mukavin mahdollinen tyyppi, mutta varsinkin Gracen suhtautuminen häneen on mielestäni inhottavaa (vaikka sinänsä sopiikin Gracen luonteeseen). Myöskään Isabelin koiran tapaturmainen kuolema vitsien aiheena ei ollut mielestäni hyvä veto. Stiefvaterin kieli on kaunista, jäänhaurasta. Talvitunnelmaa en tosin tästä juurikaan tavoittanut, sillä tarina sijoittuukin syksyyn :D Alkuperäiskielellä lukiessa törmäsi heti ongelmaan: kaikki lämpötilat olivat fahrenheiteina. Lämpötilat ja niiden vaihtelut ovat tärkeä osa kirjaa, joten olin aika pihalla suurimman osan ajasta :D Onneksi en ollut vielä kiikuttanut suomenkielistä Väristystä vaihtohyllyyn, ja pystyin sieltä tarkistamaan, missä lämpötilassa milloinkin mentiin. Seuraavissa osissa ei muistaakseni ole tätä ongelmaa. Luulen, että jos olisin lukenut tämän nyt ensimmäisen kerran, en olisi ihmeemmin lumoutunut. Nyt kuitenkin nostalgialasit antoivat paljon anteeksi. Eikä Shiver ole missään nimessä huono lajinsa edustaja! Olen lukenut paljon kyseenalaisempiakin paranormaaleja romansseja. Odotan innolla, että pääsen lukemaan trilogian seuraavatkin osat, niistä en nimittäin muista oikeastaan mitään.

Narnioiden uudelleenlukuprojekti eteni kuudenteen osaansa, kun vuorossa oli Taikurin sisarenpoika. Kronologisesti kirja sijoittuu aivan saagan alkuun, se nimittäin kertoo siitä, miten Narnia sai alkunsa. Kirja sijoittuu 1900-luvun alun Lontooseen, jonne Digory Kirke on saapunut sairaan äitinsä kanssa. He asuvat Digoryn enon ja tädin luona, ja varsinkin Andrew-eno on kammottava hahmo. Digory tapaa naapurissa asuvan Polly-tytön, ja yhdessä he päätyvät vahingossa keskelle Andrew-enon kauhistuttavia kokeita. Taikasormusten avulla he päätyvät toiseen ulottuvuuteen, jossa he herättävät tuhoutuvan maailman uumenissa nukkuvan pahan Jadis-kuningattaren. En muistanut kirjasta oikeastaan mitään, joten yllätyin positiivisesti, kun se olikin parempi kuin muistelin! Kirjasssa on paljon kiinnostavia maailmoja (monikossa!) ja kutkuttavia yksityiskohtia. Esimerkiksi kuvaus Narnian luomisesta on suorastaan lumoava. Huumoriakaan ei ole unohdettu: jos nyt en aivan ääneen nauranut, niin tuhauttelimpa useamman kerran ilmaa nenästä. Kirjassa oli jopa ihan hyvin kirjoitettuja naishahmoja! Tällainen kehu tuntuu vähän hölmöltä, kun heidän aktiivisuutensa jää yhä mieshahmojen varjoon, Jadista lukuun ottamatta, mutta rima onkin tämän suhteen todella matalalla :D Hopeisen tuolin lailla tämä lukemani painos on ilmeisesti kirjan ensimmäinen suomenkielinen painos, joten jotkut oudot käännösvalinnat (esimerkiksi Archenlandin kääntämättä jättäminen) johtuivat varmaan siitä. Yleisvaikutelma kirjasta on se, että yllätyin todella positiivisesti. Ei ole itsestäänselvää, että näin vanha (lasten)kirja on kestänyt aikaa näin hyvin, jopa paremmin kuin monet sarjan edelliset osat (Hevosen ja pojan rasistisia karikatyyrejä muistellen). Tämä saattaa olla jopa uusi suosikkini sarjasta! Seuraavana vuorossa onkin sitten sarjan viimeinen osa, Narnian viimeinen taistelu. Siitä muistan lähinnä loppuratkaisun ja synkän tunnelman, saas nähdä, miten se uppoaa aikuislukijaan.
 


*********

Helmikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
8. Kirjan nimessä on perheenjäsen: Taikurin sisarenpoika
9. Kirjassa joku karkaa: Shiver
10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna: Lasimaalaus
11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli): Tunteiden palo
24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin: Hector – Asfalttihippi (suurimman osan kirjasta ollaan Helsingissä)
 
Helmikuu alkoi vähän ikävissä merkeissä, kun en päässyt erääseen harkkapaikkaan, johon olisin ehkä kaikista eniten halunnut. Harkkahakuun liittyvä stressi ja isot pettymykset hallitsivat muutenkin kuukautta vahvasti. Lisäksi gradustressi on vaivannut melkoisesti koko kuukauden. Tasapainottamassa on ollut onneksi kivojakin juttuja: on ollut open miciä, sitsit, kaverin synttäreitä ja hommia ainejärjestölehden kanssa (päätoimittajuus loppui kaksi vuotta sitten, mutta lehtitoimikunnasta en näköjään lähde kulumallakaan). Kävin kotikotonakin, siellä näin ystäviä ja pääsin keventämään sydäntäni teekupposen äärellä. Kyllä elämän epävarmuus kevenee ainakin hetkeksi, kun pääsee puhumaan siitä muiden kanssa! 
 
Kirjoittaminen on myös hallinnut helmikuutani. Kirjoitin novellin Novaan, ja kirjoittaminen oli aivan ihanaa! Proosan kirjoittaminen on tuntunut syksystä asti jotenkin tahmealta, mutta tätä novellia kirjoittaessa sain taas kiinni siitä, miksi kirjoittaminen on ihanaa. Olin voimakkaasti mukavuusalueellani, ja rakastin tarinaani. Tuntuu, että kyseessä on yksi parhaista kirjoittamistani novelleista! Vaikka novelli ei menestyisikään Novassa, tuskin kaivaudun maakuoppaan itkemään, sillä kirjoitusprosessi oli minulle tärkeä ja jossain mielessä "korjaavakin". Totta kai toivon tekstille menestystä, mutta novelli itsessään on tärkeä ilman ulkoista validiaatiota. (Sinänsä huvittavaa, että kahdesta aiemmin Novaan lähetetystä tekstistä mielestäni parempi ei päässyt edes esiraadista läpi, kun taas se, johon olin vähemmän tyytyväinen sijoittui kärkikymppiin :D Saa nähdä, miten tälle käy.)
 
 
Kuukauden biisi on Josén pimeän puolen Tiskata saa. Ystäväni vinkkasi tämän biisin, kun huokailin joutuvani taas tiskaamaan (tiskikoneettoman asunnon iloja), ja sehän puhutteli kovasti! Paitsi, että kyseessä on todella ihastuttavan svengaava viisu, myös sanat puhuttelevat kovasti. Helmikuuhun on mahtunut useampi pettymys ja harmitus (lähinnä harkkapaikkoihin liittyen), joten pohdinta siitä, milloin elämässä olisi jotain muitakin tasoja kuin ainainen tiskaaminen resonoi.

lauantai 24. helmikuuta 2024

Pusu-ikävä

Olen viime aikoina havahtunut yllättävän monta kertaa ikävän tunteeseen, ja tajunnut, että minulla on ikävä Pusua. 
 
Aloitin Suudelma-nimisen käsikirjoituksen alkuvuodesta 2015, ja viimeisimmät muutokset tiedostoon tein vuonna 2021. Pusuna tunnettu teksti oli siis hyvin suuri osa elämääni yläasteen viimeisinä kuukausina, koko lukiourani ajan ja vielä yliopistossakin. Vaikka kirjoitin ja editoin välillä kaikkea muutakin, palasin aina Pusuun. Minä ja kässäri kasvoimme yhtä matkaa.

Kaikki romaanikässärini ovat minulle eri syistä tärkeitä, mutta Pusu on kuitenkin käsikirjoitus, jonka kanssa olen kokenut monia asioita ensimmäistä kertaa. Se on ensimmäinen kirjoittamani täysmittainen romaanikäsikirjoitus, editointikouluni, ensimmäinen kustantamokierrokselle lähtenyt tekstini. Onko siis mikään ihmekään, että se on minulle mielettömän rakas ja tärkeä teksti!

Vuosien 2020-2021 aikana Pusu lähti 19 eri kustantamoon ja yhteen kirjoituskilpailuun. Kustantamokierrokseltaan se keräsi pelkkiä hylsyjä tai radiohiljaisuutta. Tiedän, että ensimmäisen kierroksen jälkeen ei välttämättä pitäisi luovuttaa, mutta hylsysade, varsinkin korona-aikaan yhdistettynä, jätti olon sen verran mankeloiduksi, että totesin, että en välttämättä halua tässä hetkessä enää palata Pusuun. En sano, etten koskaan aio palata Pusun pariin tai lähettää sitä muokattuna uudelle kierrokselle, mutta en pidä sitä kovin todennäköisenä. 

Pusu ei ole välttämättä ole sellainen kirja, joka tällä hetkellä olisi kirjamaailman trendien aallonharjalla. Kirjoittaessa ei ole mitään järkeä seurata trendejä, koska ne muuttuvat niin nopeasti, ja kirjoittaminen on kuitenkin hidas prosessi. Silti Pusu tuntuu representaatioltaan ja joidenkin teemojen käsittelyn puolesta vanhentuneelta. Siinä näkyy se, millaisia YA-kirjoja luin yläasteella, ja miten niissä käsiteltiin näitä asioilta. Olen sitä mieltä, että jotkut käsikirjoituksen asioita ovat uniikkeja ja toimivia, mutta kokonaisuus ei ehkä ole 2020-lukua, enkä koe, että voin täysin rehellisesti enää seistä niiden takana. Näiden asioiden korjaaminen vaatisi kuitenkin käsikirjoituksen räjäyttämistä melko lailla palasiksi, enkä tiedä, olenko siihen valmis. 
 
Luopuminen on ollut vaikeaa, vaikka se onkin tuntunut ajan myötä aina vain oikeammalta päätökseltä. Vuosia haaveilin, että esikoisteokseni olisi juuri Pusu, joten olihan se kipeää siirtää teksti pois aktiivisesta työstöstä. Yritän kuitenkin muistaa, että vaikka olen siirtänyt kässärin "eläkkeelle", sen ei tarvitse kadota minnekään. Se saa olla olemassa, ja se saa yhä olla minulle tärkeä, vaikka se ei koskaan suuren yleisön silmien eteen pääsisikään.

Välillä palaan Pusun maailmaan joko lueskelemalla käsikirjoitusta sieltä täältä, kuuntelemalla tekstin soittolistaa, lisäämällä kuvia sen Pinterest-tauluun tai lähettelemällä tekstin mieleen tuovia meemejä esilukijakavereille. Kässärin maailman ja hahmojen ajattelemisesta tai tekstin lukemisesta tulee aina lämmin olo. Pusu on minulle ehkä tärkein turvapaikkani kaikesta kirjoittamastani. Se on tähänastisista kässäreistäni kaikkein onnellisin, ja sen maailmaan on aina ollut ihanaa palata. En väitä, että muut kässärini olisivat pelkkää synkeyttä ja ankeutta, tai että Pusu olisi pelkkää höttöä ilman julmiakin sävyjä, mutta Pusussa on silti jotain aivan omanlaistaan lohdullisuutta. Olen monesti blogissakin puhunut siitä, miten kirjoittaminen on minulle pakopaikka arjesta. Pusu on tarjonnut pakoreitin sellaisina hetkinä, jolloin elämä on syystä tai toisesta ollut erityisen ikävää. Olen kirjoittanut hahmoille omia luonteenpiirteitäni, tuntemuksiani ja haaveitani, ja sen takia heidän tarinakaarissaan on minulle suurta lohtua ja turvaa. Samaa olen toki tehnyt muissakin kässäreissäni, mutta edelleen, Pusu oli ensimmäinen, ja ensimmäisellä kerralla on aina oma merkityksensä.

Eräänä iltana Pusun soittolistaa kuunnellessa mietin sitä, miten tärkeä ja rakas tarina minulle on. Voi olla, että joskus, kun en enää (toivottavasti) elä opiskelijabudjetilla, voisin teettää Pususta omakustanteen. Silloin saisin kirjan kansien väliin ja omaan hyllyyni. En välttämättä kaipaa sitä, että kirja pääsisi maailmalle ja lukijajoukkojen käsiin, mutta koen, että jotain olen velkaa nuoremmalle Celestinelle, joka antoi Pusulle kaikkensa ja toivoi todella voimakkaasti sen siipien kantavan. Mahdollisesti siis riittäisi parin kappaleen tarvepainatus (luulen nimittäin, että jotkut esilukijatkin tahtoisivat oman kappaleensa). Tämä tuskin on kuitenkaan vielä mikään lähivuosien juttu, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jäin pohdiskelemaan myös muita vaihtoehtoja, mutta ne ovat vielä sen verran kevyellä ajatustasolla, että ei niistä nyt tällä kertaa sen enempää. Ajatus kuitenkin lämmittää sydäntäni todella paljon. 

Ehkä viestini itselleni onkin se, että vaikka jostain haaveesta luovunkin, ei sitä tarvitse kokonaan hylätä. Kun tulee ikävä, voi aina palata takaisin, vaikka vain nopealle vierailulle. 

"Kuulin korvissani hänen naurunsa, muistin silkkiset, kultaiset kiharat, jotka kulkivat käsieni läpi harjanvetojen myötä, vinon hymyn, jonka hän loi minulle tuon tuostakin. Muistin orvokkisilmien katseet, niissä kuohuvat tunteet: lapsellisen kiukun, kuplivan riemun, huonosti peitellyn hätäännytyksen, lempeän ja kujeilevan silmäyksen.
'Olet minulle tärkeä. Älä koskaan unohda sitä.'"
 
(Suudelma, luku 19)
 
 

Kansikuvan olen tehnyt Canvalla, kuvat Pixabaysta.