kotimaisia: 5
käännöskirjoja: 6
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 4
muualta: 5
Rubiininpunan ja
Safiirinsinen jälkeen oli luontevaa jatkaa Gierin ensimmäisen trilogian päätösosaan
Smaragdinvihreä (jonka ensimmäiseltä lukukerralta löytyy muuten
blogipostauskin! Vähän ehkä hävettää linkata, mutta katsokaa nyt, miten pikku-Cele yrittää). Gwendolynin sydän on murskana edellisen osan paljastusten seurauksina, mutta hänellä ei ole aikaa jäädä vellomaan sydänsuruihin. Saint-Germainin kreivin punomat verkot uhkaavat kiristyä Gwenin kaulan ympärille, ja niistä selviämiseksi tarvitaan myös Gideonia, vaikka Gwen ei tahtoisikaan nähdä poikaa enää. Edellisen osan notkahduksen jälkeen
Smaragdinvihreä oli positiivinen lukukokemus. Mysteeri ja romanssi olivat sopivammin tasapainossa keskenään, juuri genreen sopivasti. Olen jokaisen osan kohdalla ylistänyt Gierin huumoria, eikä sitä puuttunut
Smaragdinvihreästäkään. Mitenkään täydellinen ei tämäkään kirja ollut, ja tuntui, että käteen jäi loppujen lopuksi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kuolemattomuusjuonenkäänteistä en ihmeemmin välitänyt, ne laskivat tarinan panoksia mielestäni liikaa. Gwendolynin perhesuhteista olisi saanut hyvin draamaa irti, mutta niiden potentiaali jäi mielestäni hyödyntämättä. Kiinnitin ylipäätään huomiota siihen, miten vähän juonen kannalta hyvinkin tärkeät henkilöt, kuten kreivi, Lucy ja Paul trilogiassa ylipäätään esiintyvät! Heistä puhutaan paljon, mutta fyysisesti läsnä he ovat vain muutamassa kohtauksessa. Loppuhäivystyskin jäi jotenkin tyngäksi. Romanssikaan ei ihan sataprosenttisesti vakuuttanut. Varsinkin Gideonin päätökset tuntuivat todella epäuskottavilta ja hätiköidyiltä, kun ottaa huomioon sen, että pari on tuntenut toisena hädin tuskin viikon... Nurinoista huolimatta tämän trilogian uudelleenluku oli todella hyvä päätös! Gier on todella lahjakas kevyen ja romanttisen mutta kuitenkin välillä yllättävänkin jännittävän YA-hömpän kirjoittajan. Lisäksi kirjat tarjosivat aikamatkan (heh heh) yläasteaikoihini. Elämä tuolloin ei ollut välttämättä kaikkein kivointa, mutta ainakin luin todella hyviä kirjoja tuolloin!
Joka tytön runokirja käveli vastaan kirjastossa, ja koska olen tänä vuonna innostunut runojen lukemisesta, päätin lainata sen mukaani. Kirjaan on koottu naisrunoilijoiden runoja teemoista, jotka koskettavat tyttöjen ja naisten elämää. On runoja tyttöydestä, nuoruudesta, aikuisuudesta, vanhuudesta. Ystävyydestä, rakkaudesta, himosta, pettymyksestä, vihasta, äitiydestä, kuolemasta. Ennakko-odotukseni kirjaa kohtaan olivat hieman väärässä. Olin nimittäin odottanut, että kirjaan olisi koottu runoja laajalla aikahaarukalla, mutta vaikka kirjassa olikin runoja niin Sapfolta kuin Raamatustakin, tuntui silti, että modernimmat runot 1970-luvulta eteenpäin painottuivat. Mutta millaisia runoja ne olivatkaan! Naiseus, tyttöys ja runous: paljon tunnistettavaa, paljon sellaista, jota en ole itse (vielä) kokenut, mutta jonka jollain tasolla tunnisti silti. Vaikka kaikki runot eivät puhutelleet minua henkilökohtaisesti, uskon, että näin laajasta kokoelmasta löytyy varmasti jokaisella jotain. Rakastan sanoja, varsinkin suomen kielen. Sukupuolen binäärisyys ja heteronormatiivisuus pistivät silmään, muttei toisaalta yllättänytkään melkein 20 vuotta vanhan kirjan ollessa kyseessä.
Voi
Samantekevää! Luin tämän Janne Tellerin teoksen 10 vuotta sitten, 13-vuotiaana. Jotenkin olin saanut takakannen perusteella käsityksen, että kirja olisi kepeä ja filosofinen, vähän hauskakin ja välipalakirjaksi sopiva. Olen harvoin ollut niin väärässä kirjan suhteen :D Pari vuotta sitten löysin kirjan kirjamessujen kahden euron pöydästä ja päätin kotiuttaa tämän järisyttävän pienen kirjan. Siitä lähtien olen haaveillut kirjan uudelleenluvusta, mutta nyt oli vihdoin sen aika.
Samantekevää sijoittuu pieneen tanskalaiskaupunkiin, jossa alkaa tapahtua, kun seitsemännen luokan ensimmäisenä Pierre Anton ilmoittaa, että kaikki on samantekevää. Hän marssii ulos luokasta ja istuu kotipihansa luumupuussa huutelemassa luokkatovereilleen ajatuksia kaiken turhuudesta. Luokan oppilaat päättävät osoittaa Pierre Antonille, että maailmassa on vielä merkitystä. He alkavat kerätä hylätylle sahalle merkityksen kasaa. Pian kasan kokoamisesta tulee julma peli, kun panokset kasan sisällölle kovenevat jatkuvasti. Ehkä osa tarinan shokkiarvosta jäi uupumaan, kun tiesi, mitä tulee tapahtumaan. Aika tehokkaasti inhottavat yksityiskohdat olivatkin syöpyneet mieleeni :D Lukukokemus oli kuitenkin karmiva tälläkin kerralla.
Samantekevää on täynnä
Kärpäsen herran kaltaista julmuutta ja väkivaltaa, mutta mielestäni
Kärpästen herraa karmivamman teoksesta tekee se, että nuorten toiminta ei tapahtu eristetyllä saarella onnettomuuden seurauksena, vaan tavallisen pikkukaupungin kaduilla, koulussa ja kodeissa, aikuisten katseilta piilossa. Aikuislukijalle tämä oli ehkä teemoiltaan jopa vielä ravistelevampi kuin nuorelle. Miten helposti maailma kyynistää ja saa kaiken vaikuttamaan samantekevältä? Mikä oikeasti merkitsee? Olin unohtanut erään merkittävän osan juonesta kokonaan, mutta koin, että loppujen lopuksi se oli ehkä tärkeimpiä osia koko kirjassa: sen verran raadollisiksi hyvät aikeet muuttuivat, ja sen myötä tarina eskaloituu hirvittävään loppuratkaisuunsa. Luulen, että
Samantekevää on hyvin voimakkaasti mielipiteitä jakava kirja, mutta uskon, että se herättää joka tapauksessa voimakkaita tunteita (tai vähintään pahoinvointia) lukijassaan.
Muutamia vuosia sitten olin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa, kun Suvi Ratinen kertoi kirjastaan
Omat huoneet. Kirjassa käsitellään suomalaisten, 1900-luvun ensivuosikymmenillä toimineiden naiskirjailijoiden työhuoneita. Luin keväällä Virginia Woolfin klassikkoteoksen
Oma huone, ja Ratisen teos tuntui erittäin sopivalta jatkumolta sille, onhan koko kirjan lähtökohta Woolfin ajatuksissa omasta huoneesta.
Omat huoneet on vallan mainio ja monipuolinen teos! Vaikka monet päähenkilöt, kuten Aino Kallas ja Anni Swan, olivat minulle tuttuja ennestään, näkökulma oli uusi ja kiinnostava. Tuttujen kirjailijoiden lisäksi mukana oli tuntemattomampiakin nimiä, kuten Elsa Heporauta ja Hilja Haahti. Monenlaisia kirjoituskammioita kirjassa esiteltiinkin: oli saunakamaria, hotellihuoneita, työnurkkauksia makuuhuoneen nurkassa, kesähuviloita, jopa vankisellejä ja parantolahuoneita. Esimerkiksi Maria Jotuni linnoittautui kaupunkiasuntoonsa perheen lähtiessä kesäksi maalle ja eli siellä hyvin askeettista elämää saadakseen kirjansa aikaan, kun taas Hella Wuolijoki makasi vuoteessaan ja saneli sihteerilleen. Kirja herätti runsaasti erilaisia tunteita: turhautumista ja kiukkua, ihailua ja inspiroitumista. Lisäksi aloin pohtia oman huoneen merkitystä itselleni. Millaisessa tilassa itse kirjoitan ja olen kirjoittanut? Hyvin monen naiskirjailijan tarinassa toistuu se, että aviomies saa oman
huoneen, jossa on viimeisimmät teknologian huiput, kun taas jopa
miestään menestyneemmät naiset joutuivat kirjoittamaan jollain pöydännurkalla samaan aikaan, kun täytyi hoitaa lapsia ja emännöidä vieraita. Täytyy kuitenkin huomioida se, että kaikki nämä naiskirjailijat ovat
kuuluneet korkeampaan yhteiskuntaluokkaan. Heillä (tai ainakin heidän
puolisoillaan) on ollut rahaa, ja kotia on hoitanut esimerkiksi
palvelija. Tämä on luonnollisesti vapauttanut aikaa kirjoitustyölle.
(Eräällä viime syksyn kurssilla pohdimmekin keskusteluryhmässä, oliko
tuon ajan työläisnaisilla mitään mahdollisuutta kirjoittaa. Mieleemme ei
ainakaan tullut yhtäkään työväenluokkaan kuulunutta naiskirjailijaa,
joka olisi kirjoittanut ennen 1950-lukua.) Samaan aikaan monella kirjailijalla on ollut kuitenkin voimakkaasti oma tahto ja voima pitää päänsä oman, lukollisen ja äänieristetyn huoneen merkityksestä: esimerkiksi Aino Kallas taisteli voimakkaasti oman huoneen puolesta, ja kirjoitti siitä myös päiväkirjoissaan. Nämä huoneet ovat kuitenkin monesti haipuneet historiankirjoista, eikä niitä ole välttämättä alun perin dokumentoitukaan. Ratinen onkin tehnyt melkoista salapoliisityötä näitä huoneita selvitellessään! Jonkin verran toisteisuutta kirjassa oli: esimerkiksi välillä Ratinen tuntuu tunkevan Woolfin teorioineen tekstiin vähän väkisinkin. Huvituin myös siitä, että kirjaa lukiessa olisi voinut pelata juomapeliä, jossa otetaan aina hörppy, kun Eino Leino mainitaan :D Tämä runoilija nimittäin tuntui putkahtelevan esiin milloin kenenkin naisen tarinan kohdalla. E-kirjaa lukiessa teoksen kuvat (joita oli ilahduttavan runsaasti!) eivät oikein päässeet oikeuksiinsa, mutta se oli formaatin ongelma, ei kirjan itsessään. Voisinkin suositella
Omia huoneita kaikille kirjallisuus- ja/tai naishistoriasta kiinnostuneille, sitä oli erittäin mukavaa lukea! Otinpa lähdeluettelostakin kuvakaappauksen graduani varten, joten sekin hyöty tästä oli!
Olen seurannut Eino Nurmistoa somessa jo vuosia, ja pidin kovasti hänen esikoisteoksestaan
Homopojan opas. Kesällä ilmestynyt äänikirjaessee
Homoprinssi ei ehkä täysin voittanut puolelleen, mutta Nurmiston ensimmäiseen romaaniin minulla oli silti korkeat odotukset. Vuoden nuori taiteilija alkaa tilanteesta, jossa nimettömäksi jäävä päähenkilö on päätynyt viettämään yön yhdessä kirjan nimihenkilön kanssa. Päähenkilö on selvinnyt pitkästä, lääkäreillekin heiman mysteeriksi jääneestä taudista, ja sairasvuoteella moni asia on kirkastunut. Hän eroaa poikaystävästään ja muuttaa Turusta Helsinkiin. Kaikki näyttää ihanalta: edessä on pitkä kesä täynnä unelmia, seksiä ja kaikkea upeaa. Vuoden nuori taitelija on myös upea, mutta tuntuu liukuvan päähenkilön otteesta pois. Loppujen lopuksi kaikki vain ahdistaa. Ovatko unelmat pelkkää utopiaa? En pidä autofiktiosta, mutta jotenkin löydän itseni lukemasta sitä yllättävän usein. Kuitenkin tämän lähtökohdan huomioon ottaen tuskin on mikään kovin suuri yllätys, etten erityisemmin pitänyt kirjasta.
Vuoden nuori taiteilija muistutti minua hyvinkin paljon Antti Holman
Kaikki elämästä(ni) -kirjaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Molemmissa kirjoissa homopäähenkilö pakenee pikkukaupunkia ja sen ahtauden jättämiä traumoja Helsinkiin, jossa unelmat odottavat, mutta ahdistusta on vaikeaa karistaa hartioilta. Molempien kirjojen päähenkilöt saavat näennäisesti kaiken haluamansa, mutta elämä tuntuu silti tyhjältä. En todellakaan halua vähätellä queer-ihmisten kokemaa syrjintää, mutta samaan aikaan en voinut olla miettimättä, miten valkoiset cis-homomiehet ovat kuitenkin etuoikeutettuja verrattuna moniin muihin vähemmistöihin.
Vuoden nuoren taiteilijan päähenkilön valittaminen kävi välillä todella raskaaksi. Toisaalta vaikuttajakulttuuriin kohdistuva kritiikki on välillä hyvinkin terävää, mutta usein pyörittelin silmiäni, kun ilmaiset viinit ja edustustilaisuudet esitettiin ikävänä velvollisuutena. Kirjaa kuunnellessa oivalsin, miksi (julkkisten kirjoittama) autofiktio tuntuu minusta jokseenkin luotaantyötävältä: jutut tuntuvat jo ennalta kuulluilta, eikä siksi varsinaisia yllätyskäänteitä tule, vaikka fiktiosta onkin kyse. Nurmistoa useita vuosia seuranneena tunnistin monia yksityiskohtia, joita tarinassa oli. Vaikka tarinan ja hahmojen tasolla tämä jätti kylmäksi, Nurmisto kirjoittaa kyllä todella sujuvasti. Monta kertaa innoistuin hänen ajatuksistaan ja kielikuvistaan. Tulin miettineeksi sitäkin, että en välttämättä vain ollut kirjan
kohdeyleisöä. Voi olla, että joku, jolla on samankaltaisia kokemuksia,
saa kirjasta enemmän irti. Jos Nurmisto jatkaa kirjailijanuraansa, luen todennäköisesti tulevatkin teokset, ainakin kielenkäytön vuoksi!
En muista, mistä bongasin
Illan epämukavuuden ensimmäistä kertaa, ehkä jostain blogiarviosta. Kymmenenvuotias Jas elää hyvin uskonnollisen perheensä kanssa maitotilalla Alankomaiden maaseudulla. Juuri ennen joulua perheen vanhin lapsi Matthias putoaa luisteluretkellä jäihin ja hukkuu. Vanhemmat hautautuvat omaan suruunsa, eivätkä osaa tai tajua auttaa jäljelle jääneitä lapsia selviytymään surustaan. Jas ei enää suostu riisumaan takkiaan tai käymään vessassa. Yhdessä sisarustensa kanssa hän rakentaa arkeensa uusia rituaaleja, joissa kuolema ja esimurrosikäisen seksuaalisuus ovat vahvasti läsnä. Jätin poikkeuksellisesti tähtiluokituksen antamatta Goodreadissa tälle kirjalle, koska en kerta kaikkiaan tiedä, mitä mieltä kirjasta olen. Se on todella inhottava, surullinen ja ällöttävä monella mittarilla. Samaan aikaan sen kielenkäyttö ja kerronta ovat ihailtavan tarkkoja ja kiinnostavia. Teemat surusta, syyllisyydestä ja näiden tunteiden fyysisyydestä ovat kiinnostavia, vaikka ovatkin vastenmielisiä. Kirja tuo kaiken todella voimakkaasti lukijan iholle. Kaikki on likaista ja ällöttävää, ja kuolema on jatkuvasti läsnä. Ankara uskonnollisuus vääristää varsinkin lapsen ajatuksia eteenkin seksuaalisuudesta ja syyllisyydestä. Jasin rituaalit vaikuttavat pakko-oireilta: hänen on pakko tehdä mitä hän tekee, muuten vanhemmille tai sisaruksille tapahtuu jotain kamalaa. Lukijalle syntyy suorastaan sairas halu seurata maitotilan kauheita ja vääjäämättömiä tapahtumia, eikä päätä todellakaan pysty kääntämään pois. Haluaisin sanoa, että tällaista ei voi oikeasti tapahtua, mutta samaan aikaan tiedän, että kaikki kirjan tapahtumat ovat täysin mahdollista. Se tekee lukukokemuksesta entistä turhauttavamman ja ahdistavamman. Mieleeni tuli hyvin voimakkaasti Sayaka Muratan
Maan asukit, mutta
Illan epämukavuus on jotenkin vielä hirveämpi kirja. Illan epämukavuus jää hyvin voimakkaasti mieleen, mutta en voi hyvällä omallatunnolla suositella sitä kellekään, enkä tahdo itse enää ikinä lukea sitä uudelleen.
Olin törmännyt Pauline Harmangen esseeseen/pamflettiin Miksi vihaan miehiä jo aiemmin, varmaankin sen ilmestyessä, mutta kuluneen vuoden aikana sen nimi on saanut suorastaan lentävän lauseen maineen elämässäni. Ystäväni oli huomannut kirjan paikallisen kirjakaupan ikkunassa ja totesimme eräässä keskustelussa sen puhuttelevan meitä molempia. "Miksi vihaan miehiä," tulee todettua yhä edelleen erittäin usein, kun puhe kääntyy tuttuihin ja tuntemattomimpiin törttöileviin miesihmisiin. Sattumalta törmäsin kirjaan Bookbeatissa ja koska se oli hyvin lyhyt, päätin ottaa selvää, miten tämä mainion provosoivasti nimetty kirja pitääkään sisällään. Miksi vihaan miehiä on kirja, jossa otsikko kertoo hyvin selväsanaisesti, mistä kirjassa on kyse. Harmange kertoo omasta heräämisestään miesvihaan, sen vertautumisesta misogyniaan (ne eivät ole vastakohtia!) ja syitä siihen, miksi hän vihaa miehiä ja miksi muidenkin ei-miesten pitäisi. Kirja on provosoiva ja vihainen, kuten arvata saattaa, mutta silti se on mielestäni asiallinen pieni teos. Koska kirja on todella lyhyt, kovinkaan syvälle aiheeseen vielä päästä. Intersektionaalisuus jää käytännössä kokonaan käsittelemättä, kun Harmange keskittyy melkoisen subjektiivisiin kokemuksiin. Toisaalta itse näen tämän nimenomaan keskustelunavauksena, eikä sen ole selvästikään tarkoituskaan olla mitään syväluotaavaa pohdintaa aiheesta. Tästä johtuen en kuitenkaan saanut kirjasta mitään uusia tai mullistavia ajatuksia. Jos on lukenut ja opiskellut feminismiä yhtään pidempään, tilanne on todennäköisesti sama kuin minulla. Silti Harmange onnistuu tökkäämään joihinkin sokeisiin pisteisiini ja validioimaan ajatuksiani, mikä on aina virkistävää. Erityisen tärkeäksi koin juuri tällä hetkellä hänen huomionsa siitä, että vaikka kiinnostuksenkohteet olisivat perinteisen feminiinisiksi miellettyjä, se ei estä naista olemasta feministi. Olen lähimenneisyydessä kipuillut tämän asian kanssa jonkin verran, ja vaikka se ei enää ole itselleni niin ajankohtainen ajatusluuppi, sen lukeminen oli tärkeää. Miksi vihaan miehiä sai minut ajattelemaan uudestaan ja uudestaan tilanteita, joihin olen törmännyt ihan muutaman vuodenkin sisään: miten naisvihan vaikutuksia on vähätelty minulle päin naamaa kerrottuani omakohtaisia kokemuksiani, miten kommenttini on ohitettu seminaarissa sukupuoleni takia, miten selvään seksuaaliseen ahdisteluun syyllistynyt ei suostu pyytämään tekojaan anteeksi, ja kuinka vastaavat tapaukset vaietaan kuoliaaksi uhrin kustannuksella, ja kuinka hyvin monet tuntemani miehet ottavat itsevarmasti tilan maailmassa ja pakottavat äänensä kuuluviin edes tajuamatta, että he vievät tilaa naisilta. Ja tulin tosiaankin jälleen todella vihaiseksi!! On tärkeää olla vihainen. Viha on voimakas tunne, joka ajaa toimintaan. (Eikä tämä tarkoita väkivaltaa! Harmange muistuttaa, että vihan tunne ei todellakaan aina johda väkivaltaan.) Haluan ehdottomasti palata tähän kirjaan vielä joskus, koska työmatkoilla pätkittäin luettuna ja alkavan flunssan kourissa oma keskittymiskykyni ei ollut ehkä kaikkein parhaimmillaan.
Luin keväällä Mary Marckin
Eeva-sarjan
ensimmäisen osan, ja vaikka en täysin ihastunutkaan, lainasin sarjan loput osat syksyn tullen kirjastosta.
Vähän enemmän Eevasta (loistavasti nimetty jatko-osa!) on ensimmäisen osan tavoin hyvin kevyt välipalakirja. Eeva, Hertta, Maiju ja muut luokan oppilaat jatkavat koululaisarkeaan, jossa opiskelua tasapainottavat erilaiset juhlat ja tapahtumat, kuten vaikkapa rekiretki, jonka parinmuodostus aiheuttaa Eevalle omantunnontuskia. Pois tutuista maisemista päästään kun Eevan sairas setä pyytää Eevaa seuraneidiksi maalle muutamaksi kuukaudeksi. Vaikka Eeva lähtee matkaan vastahakoisesti, matka tarjoaa jännittäviä käänteitä ihmissuhteissa. Oikea adjektiivi kuvaamaan tätä kirjaa on kepeä. Konfliktit selviävät loppujen lopuksi hyvin helposti, eikä murheisiin jäädä vellomaa pitkiksi ajoiksi. Edellisessä osassa minun oli vaikea pitää päähenkilöistä, mutta tällä kertaa he eivät ärsyttäneet ihan yhtä paljon. Toisaalta edelleen erään tytön kehoa kommentoidaan jatkuvasti yleisenä vitsinä, mikä on todella inhottavaa. Rasistinen kielenkäyttö ei myöskään mennyt läpi ilman epämukavaa oloa, vaikka sen esiintyminen ei yllättänytkään. Vaikkei tämäkään mikään uusi lempikirjani ollut, useamman kerran kuitenkin hymähtelin ääneen. Mary Marck taitaa kyllä nokkelan ja humoristisen dialogin!
Narnia-projekti eteni jo sarjan viidenteen osaan: olemme päässeet yli puolenvälin! Edellinen osa,
Hopeinen tuoli, oli pettymys, mutta
Hevonen ja poika oli lapsena suosikkiosiani sarjasta
Velhon ja leijonan ja
Kaspianin matkan maailman ääriin ohella. (Kas vain, nämä ovat myös ne osat, jotka lapsena hyllystäni löytyivät! Mahtaakohan olla yhteensattuma :D)
Hevonen ja poika sijoittuu aikaan, jolloin ylikuningas Peter sisaruksineen hallitsi Narniaa. Tarina alkaa kuitenkin naapurivaltakunta Kalormenista, jossa nuori Sastra karkaa kotoaan puhuvan hevosen Riian kanssa. Matkalla he tapaavat toisen karkulaiskaksikon, pakkoavioliittoa pakenevan ylimystyttö Aravisin ja Hvinna-hevosen, joka niin ikään puhuu. Nelikko lähtee kohti Narniaa, jossa hevoset ovat syntyneet. Matkalla he kuitenkin kuulevat kalormenilaisten kauheasta suunnitelmasta narnialaisten ja varsinkin kuningatar Susanin pään menoksi, ja pakomatka muuttuukin yritykseksi pelastaa tämä myyttinen maa.
Hevosessa ja pojassa on elementtejä, joista pidän kovasti edelleen. On kiinnostavaa lukea maailmasta Narnian ympärillä. Lisäksi henkilöt ovat syntyneet tämän maailman asukkaiksi, ja vaikkeivät he narnialaisia olekaan, he toimivat ja ajattelevat kuitenkin eri tavalla kuin meidän maailmastamme tulleet lapset. Lisäksi luin todella mielelläni Narnian "kultaisesta ajasta": tämä aikakausi jäi nimittäin
Velhossa ja leijonassa pituudestaan huolimatta hyvin lyhyeksi maininnaksi. Mielelläni olisin lukenut kuninkaiden ja kuningattarien elämästä lisääkin! Lewis onnistuu tässä osassa olemaan kompastumatta naishahmojen kuvaukseen. Hänen kohdallaan rima on tosin matalalla, mutta silti ilahduin, kun tässä osassa naishahmot ovat fiksuja ja toiminnallisia, eivätkä jää sivuun taistelusta laittaakseen ruokaa. Heillä on muutakin tekemistä kuin vain seistä sivussa! Aikuislukijana kuitenkin valitettavasti huomaa sellaisiakin ikäviä asioita, joihin lapsena ei osannut kiinnittää huomiota. Kalormen on hyvin voimakkaasti itämaisista kulttuureista inspiroitunut, ja kuten 1950-luvulla ilmestyneestä kirjasta arvata saattaa, Lewis kuvailee maan asukkaita ja tapoja todella rasistisesti ja stereotypisoiden. Sastran syntyperään liittyvä salaisuuskin saa tässä valossa melkoisen kitkerän sivumaun. Tämä himmentää väkisinkin kirjan hohtoa, koska en pysty millään katsomaan asian ohitse. Minua hämmästytti myös se, miten ankarasti Aslan käyttäytyy päähenkilölapsia kohtaan, koska hän on ollut hellä ja ymmärtäväinen (vaikka toki myös erittäin arvoituksellinen) aiempia päähenkilöitä kohtaan. Ikävistä tunnelmista huolimatta
Hevosella ja pojalla säilyy lämpöinen paikka sydämessäni, koska nostalgia kirjaa kohtaan on voimakasta.
Hopeisen tuolin aiheuttaman pettymyksen jälkeen oli kiva palata paremman
Narnia-kirjan pariin. Sarjaa on vielä kaksi osaa jäljellä, enkä muista varsinkaan
Taikurin sisarenpojasta paljon mitään, joten odotan jännityksellä niiden pariin pääsemistä.
Naiset jotka kulkevat susien kanssa on kirja, jota minulle on suositeltu jo useampi vuosi sitten. Kirjassa onkin hyvät lähtökohdat, jotka nostivat odotukseni hyvin korkealle. Kirja käsittelee alaotsikkonsa mukaan villinaisen arkkityyppiä myyteissä ja saduissa. Kirjan tarinoiden tarkoitus onkin vapauttaa alitajuntainen villinainen, jolloin nainen voi elää vapaampana ja vailla yhteiskunnan kahleita. En kuitenkaan erityisemmin pitänyt tästä. Kirja on ollut suuri myyntimenestys, enkä kiistäkään sitä, etteikö tämä olisi ollut jollekulle lukijalle tärkeä ja valaiseva kirja. Ilmestymisaikanaan 1990-luvulla tämä on varmasti ollut jossain mielessä mullistavakin, mutta itselleni tämä tuntui vähän vanhentuneelta binääriydessään ja heteronormatiivisuudessaan. Jotkut elementit kyllä kiinnostivat ja inspiroivat: oli kiinnostavaa lukea Pinkolan ajatuksia siitä, miten eri satujen motiivit linkittyvät toisiinsa ja mbniten villinainen missäkin tarinassa esiintyy. Tämä ei kuitenkaan ollut näkökulmansa vuoksi minun kirjani. Olisin kaivannut folkloristista lähestymistapaa, ja myyttien ja satujen naiskuvan pohtimista sen kautta. Nyt lähtökohtana on jungilainen psykologia, joka ei ole minulle ollenkaan tuttua ennestään. Tuntuikin, että siitä olisi pitänyt tietää jotain, että kirjasta olisi saanut jotain irti. Toisaalta en lukiessakaan tullut hullua hurskaammaksi aiheesta... Kirja oli myös hyvin raskaslukuinen. Monessa kohdassa teksti oli toisteista, napakoittaminen olisi tehnyt tekstille todella hyvää! Edellä mainituista syistä lukeminen ei innostanut minua juurikaan, ja harkitsin jopa jättäväni kirjan kesken, mikä on minulle todella harvinaista. Joistain hyvistä ideoista ja oivalluksista huolimatta Naiset jotka kulkevat susien kanssa oli liian self-help omaan makuuni.
Käsikirjoituksesta kirjaksi osui silmääni kirjastossa, ja koska P on tällä hetkellä editointivaiheessa, nappasin kirjan inspiraatioksi. Kirjassa on haastateltu kahtatoista kirjailijaa heidän työskentelyprosesseistaan. Mitään ohjeita kirjassa ei varsinaisesti anneta, koska jokainen kirjailija kertoo vain omasta prosessistaan. Käsikirjoituksesta kirjaksi onnistuu olemaan napakka teos, joka on sekä mielenkiintoinen että nopealukuinen. Haastateltavat kertovat prosessistaan hyvin konkreettisesti prosesseistaan, ja sen takia uskon tästä kirjasta olevan hyötyä monille kirjoittajille. Oli hauskaa bongailla myös yhtäläisyyksiä kirjailijoiden työskentelymetodeissa! Esimerkiksi monilla toistui se, että työpäivä alkaa edellisen päivän tekstin lukemisella ja muokkaamisella. Vaikka jokaisella kirjailijalla on omat työskentelytapansa, niissä on paljon samaakin, minkä vuoksi kirjassa oli paljon toistoa. Haastattelujen pohjalta kirjoitetut tekstit seuraavat samaa kaavaa, mikä lisää toisteisuutta entisestään. Huomaa, että kaikissa haastatteluissa runko on ollut sama. Tämä ei ole varsinaisesti ongelma, mutta puhtaaksi kirjoittaessa olisi voinut kiinnittää huomiota siihen, että toistoa vältettäisiin. Vika saattoi olla osittain myös minussa itsesssäni, sillä tämä olisi ehkä pitänyt lukea hitaammin, eikä ahmaista parin lukukerran aikana. Teksteistä tuntui olevan karsittu pois lähes kaikki ylimääräinen, mikä toki teki niistä asiantäyteisiä, mutta olisi ollut kiva, jos jokaisen tekstin alkuun olisi lyhyesti esitelty, keitä kirjailijat ovat ja millaisia teoksia he kirjoittavat. Joukossa oli nimittäin muutamia minulle aivan vieraita nimiä, ja välillä kesti kauankin, ennen kuin pääsin jyvälle siitä, mitä genreä kukakin kirjoittaa. Lasten kuvakirjan taustalla on erilainen prosessi kuin vaikkapa aikuisille suunnatun historiallisen romaanin! Koska oman huoneen teema on ollut hyvinkin läsnä lukemistossani tänä vuonna, minua harmitti vähän, että kirjoittamisen fyysiset paikat ohitettiin monessa tekstissä. Sekin on nimittäin kirjoittamiseen vaikuttava asia! Kiinnitin huomioni myös siihen, että kaikki kirjailijat olivat vapaita kirjailijoita (tai näin ainakin teksti antoi ymmärtää). Tämä vaikuttaa väkisinkin työskentelyolosuhteisiin: on aivan eri asia, voiko aloittaa kirjoituspäivän aamulla kello kahdeksan ja kirjoittaa työpäivän mittaisen ajan kuin että kirjoittaminen täytyy sovittaa päivätöiden kanssa lomittain. Koska kirjan kohderyhmä on selkeästi sellaiset kirjoittajat, joilla ei ole vielä kustannussopimusta, en ukso, että kovinkaan monella on olosuhteet kirjoittaa kokopäiväisesti. Tämän olisi voinut jollain tavalla tiedostaa kirjassakin, nyt se väkisinkin vääristää kuvaa kirjailijuudesta. Myös kirjan alaotsikko on mielestäni hieman harhaanjohtava. Se antaa ymmärtää, että tämä olisi nimenomaan editointiin keskittyvä opas, mutta jokaisessa haastattelussa kirjailija kertoi pitkästi myös raakatekstin luomisprosessista. Vanha viisaus totta kai on se, että tyhjää paperia ei voi editoida, raakateksti on välttämätön osa kirjoitusprosessia, mutta kun editointi on nostettu ihan otsikkoon asti, olisin toivonut kirjan keskittyvän nimenomaan siihen. Kaikesta kritiikistä huolimatta Käsikirjoituksesta kirjaksi on ihan ok-tasoinen kirjoitusopas. Ehkä se tarjoaa jollekulle suuriakin oivalluksia kirjoittamisprosessiinsa liittyen, mutta itse hieman petyin. Tuskin lukeminen kuitenkaan hukkareissu oli itsellenikään: kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla, mutta muiden työskentelytavoista ja ajatuksista voi ottaa oppia. (Sen takia itsekin jaan prosesseitani blogissa, vaikken itseäni minään auktoriteettinä pidäkään.)
*********
Lokakuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
