Hyvää runon ja suven päivää! Sen kunniaksi runo, joka syntyi, kun mieleeni tulivat sanat "yön mittainen uni", ja aloin miettiä, pidinkö sittenkin enemmän sanakolmikosta "unen mittainen yö". Päädyin sitten käyttämään molempia ja rakentamaan runon niiden ympärille!
Minun punavalkoiset helmani, kiharat hiukseni kun kesätuuli tarttuu kieppuu ja heiluttaa, hulmuttaa niin, että ääriviivani katoavat katoavat kesämekon ja kiharoiden sekaan samaan tapaan kuin lapsena keinusta hypätessä oli kevyt ja rajaton
Jos uskallat tule tuulen ja tulen sekaan ja piirrä minun rajani huulilla lapaluiden kärkiini sormenpäillä nilkkoihin katseella silmäripsien verkkoa
Kun tuulee taas ääriviivat katoavat kuin hiekkaan piirretty aallon alta
(9.3.2024)
***
Luonnoskansion kätköistä löytyi tällainen julkaisematta jäänyt runo. Tuokoon se nyt pientä eloa tänne pienessä talvihorroksessa olevaan blogiin!
Kuuman höyryn kiehkuroita, kun vesi valuu pannuun. Teelehdet tanssivat, vedestä tulee polttavaa, tummaa juomaa vanhan rouvan kupeitten suojissa.
Suljetaan ulkomaailman pimeä, kylmä meidän taikapiirimme ulkopuolelle sen keskellä vanha rouva hän yhdistää meidät toisiimme, kun annamme elämämme eliksiirin valua nokasta henkäyksenohuisiin kukkakuppeihin.
Lämmintä juomaa kupeittain.
”Otatko maitoa? hunajaa? sitruunaa?”
Vanhan rouvan suojissa tee on pyhimmässä muodossaan ja sellaisena minäkin sen tahdon tuntea kuuman tunteen sisälläni, lämmittävän sormenpäissä asti. Sen väkevän, tumman, jota vanha rouva sisällään on hauduttanut tuhansia kertoja aiemminkin, vuosisatoja, ja josta me saamme menneiden aikojen voimaa, esiäitien viisautta, vaikka kello näyttää tässä ja nyt.
Jatkamme, kunnes pannu on jälleen tyhjä. Tyhjien kuppien pohjilla on yksittäisiä teelehtiä, poltetuissa suissa tyhjä, kylmä tunne. Vanhan rouvan poski viilenee, kunnes joku kaataa jälleen hänet täyteen kiehuvaa, höyryävää vettä.
***
Päädyin lukemaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan (kenties jopa vuosiin) syksyllä 2021 luovan kirjoittamisen johdantokurssille kirjoitetun runon. Kurssilla se sai huonot pisteet, mutta huomasin pitäväni siitä itse edelleen, ehkä jopa enemmän kuin silloin, kun kirjoitin sen. Siinä on tyylikikkailuja, joita en normaalisti harrasta, mutta se on jälleen hyvä osoitus siitä, että epämukavuusalueelle kannattaa välillä mennä.
Kuvituskuvana vesivärimaalaus, jonka tein yhtenä iltana vähän spontaanisti. Sen oli tarkoitus olla vain omaksi ilokseni ja maalaamisen kynnyksen madaltamiseksi tehty, mutta siitä tuli yllättävän kiva. Kukkateeman vuoksi se sopii tämän postauksen kuvitukseksi kuin nenä päähän!
Tällainen pieni hempeilyruno ystävänpäiväänne! Se on hyvä esimerkki siitä, että inspiraatio voi löytyä mistä vain, kun vain pitää silmänsä auki: tähän kipinä tuli Pinterestissä näkemästäni lauseesta, jonka ympärille sitten koko runo syntyi.
Runo, joka oli painunut luonnoskansion pohjalle ja jäänyt siksi julkaisematta. Katsoin viime kesänä Virginia Woolfin romaaniin perustuvan Orlando-elokuvan, joka toimi yhtenä inspiraationa tälle runolle.
Runon inspiraationa toimi oikea historiallinen henkilö, sirkustaiteilija Adelaide Herrmann. Hänestä puhuttiin eräällä luennolla, jolla olin viime syksynä, ja inspiraatio iski välittömästi. Runon varsinainen kirjoittaminen antoi odottaa itseään, mutta joskus odottaminen kannatti: tästä tuli mielestäni varsin hyvä!
Kun pianointro alkaa, käsien tärinä loppuu. Taikan silmiä häikäisee, kun valonheitin kohdistetaan lavalle, eikä hän näe yleisöä enää. Hermostus irrottaa otteensa. On kuin hän olisi yksin huoneessaan, ei satapäisen yleisön edessä. Hän osaa tämän kyllä.
"I can see you standing, honey/with his arms around your body" Vatsaa vääntää, kun hän kuulee Iiron äänen. Se on matala ja karkea, kaunis. Taika on kaivannut tuota ääntä, hän ei voi väittää vastaan. Hän tuntee Iiron läsnäolon, vaikka tämä seisoo puolen metrin päässä. Taika keskittyy tuijottamaan salin pimeyttä. "You're not my homeland anymore/so what am I defending now?" Perhanan Oliver ja Oliverin influenssa! He olivat harjoitelleet tätä esitystä kuukauden päivät, ja sitten Taikalla oli ollut kaksi vaihtoehtoa: perua esitys tai löytää Oliverille tuuraaja. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa oli vain yksi ongelma: ainoa, joka laulun osasi tarpeeksi hyvin ja jonka saisi tällä varoitusajalla esiintymään, oli Iiro. Hän oli suostunut heti, vaikka ei ollut puhunut Taikalle melkein kahteen kuukauteen.
Välisoitto. Taika nuolaisee huuliaan ennen aloittaa: "I can see you starin', honey/like he's just your understydy/like you'd get your knuckles bloody for me" Niklas on tuolla jossain yleisön joukossa. Ajatus kuumottaa Taikan poskia. Iiro oli tullut paikalle juuri silloin, kun Niklas oli suudellut Taikaa eteisessä, ja katse Iiron silmissä oli ollut niin palava, että Taika oli pelännyt Iiron käyvän Niklakseen käsiksi. "I think I've seen this film before/and I didn't like the ending"
Iiro on äkkipikainen ja impulsiivinen, sen oli Taika saanut kantapään kautta oppia. Taika oli rakastanut Iiroa ja Iirokin häntä, siitä ei ollut epäilystäkään. Taika oli kuitenkin viimeisen vuoden aikana tajunnut, ettei suhde ollut hyväksi heille kummallekaan. Iiro ei tietenkään ottanut ilmoitusta erosta hyvin vastaan, mutta hän oli jättänyt Taikan rauhaan. Taika oli kuullut yhteisiltä tutuilta, että Iiro kävi kaikkia kaupungin tyttöjä läpi. Se on kai hänen suruprosenssinsa.
Taika kuulee, kuinka Iiro vetää henkeä, ja liittyy itsekin lauluun. Heidän äänensä sointuvat toisiinsa, Taikan kirkas sopraano ja Iiron karhea baritoni. Taika ei edelleenkään katso Iiroa, mutta tarkoittaa jokaista laulamaansa sanaa. Iiro nojautuu lähemmäksi mikrofonia: "So step right out, there is no amount/of crying I can do for you" Taika ei halua ajatella Iiroa, eikä Niklastakaan juuri nyt, hän ei halua kuin laulaa ja saada esityksen kunnialla loppuun, mutta seuraava säe vääntää vatsassa ja tuo liikaa muistoja mieleen.
"You never gave a warning sign."
Taika sulkee jälleen silmänsä, ja toivoo, ettei itkisi.
"I gave so many signs."
Taika rakastaa Iiroa yhä, mutta hän tietää, etteivät he kuulu yhteen. Hän muistaa sunnuntaiaamut, puhtaat lakanat, aamukahvin. "I never learned to read your mind." Iiron ääni saa väreet kulkemaan kallonpohjassa. Kovia sanoja, ja Iiro kieltäytyi kuuntelemasta, ymmärtämästä, ja silloin Taika oli aina lähtenyt. "Never learned to read my mind."
"So many signs, so many signs." Nyt Taika vilkaisee Iiroa silmäkulmastaan. Hänen hiuksensa ovat poninhännällä, suuret kädet pitelevät mikrofonitelinettä. Ja puronruskeat silmät käyvät Taikassa, kiiltävät. Itkeekö Iiro nyt? "You didn't even see the signs." Taikan edessä ei hän ei koskaan itkenyt.
Taikan sydän hakkaa, kun he aloittavat viimeisen kertosäkeen. Tämä laulu ei kerro meistä, Taika sanoo itselleen. Hän ei tahtonut Iiroa tänne, ei missään vaiheessa. Hän ei tahtonut, että Iiro näkisi Niklaksen, ei tahtonut ongelmia. "I think I've seen this film before/so I'm leaving out the side door" Tällaiset tarinat eivät päättyneet onnellisesti.
Pianon viimeiseen huipennukseen kohoavat sävelet nousevat kohti salin kattoa. Taika vetää henkeä viimeiseen nuottiin, se on puhdas. Viimeinen rivi kuuluu kaikesta huolimatta Iirolle. "You never gave a warning sign." Taikan näkökenttä sumenee kyynelistä.
Salin täyttävät aplodit. Maaginen hetki on ohi, Taika näkee taas yleisön. Joku pyyhkii silmiään. Iiro astuu lähemmäs häntä, Taika katsoo häntä nyt kunnolla. Iiron kasvoilla on vaisu hymy, kun he kumartavat. Taika huomaa, että yleisössä Niklas on noussut taputtamaan seisaallaan.
***
Novelli lainaa lyriikoita Taylor Swiftin kappaleesta exile.
Teksti sai inspiraationsa, kun kuuntelin kyseistä kappaletta ja mietin, mikä voisi olla kiusallisin tilanne esittää se. Tämän ajatuksen myötä teksti syntyi melkoisen kivuttomasti ja vieläpä käsin, mikä on minulle harvinainen tapa kirjoittaa proosaa.
Näköjään kun tarpeeksi monena aamuna seisoskelee odottamassa bussia rikotulla bussipysäkillä, alkaa päässä kehkeytymään runontynkää :D Olen tähän yllättävän tyytyväinen, vaikka lopputulos ei ollutkaan ihan sitä, mitä ajattelin.
Minulla ei ole ollut viime aikoina järin paljoa vapaapäiviä, joten kirjoitin tällaisen pienen runon idyllisestä vapaapäivästä. Kohta onneksi helpottaa, deadlinesuman loppu näkyy jo horisontissa!
Kun hän on nukahtanut, nouset varovasti sängystä ja menet keittiöön. Sytytät tupakan, vaikka tiedät, että vuokrasopimus kieltää sisällä polttamisen. Tulipää hehkuu oranssina, kun tuijotat tyhjin silmin eteesi pimeään. Keittiön ovelta näkee, jos sängyssä nukkuu joku. Hänen paljas kehonsa on vaalea kohta pimeydessä.
Sinä mietit, kuinka voisit lähteä nyt vähin äänin, jos tämä ei olisi sinun kotisi. Olet tapaillut häntä vasta muutaman kuukauden, mutta tiedät, että jätät hänet pian. Hänessä ei ole enää haastetta. Hän myöntyy sinun sanoihisi, hoitaa tiskit ruuan jälkeen, ja nyt hän nukkuu alastomana sängyssäsi. Sinä pidät hänen piirteistään, pitkistä silmäripsistä ja terävästä nenästä, mutta kun hän sanoo kuin ohimennen, että haluaisi lähteä kanssasi teatteriin tai lomalla naapurikaupunkiin, tiedät, että hän kuuluu samaan jatkumoon, kuin kaikki muutkin ennen häntä. Tiedät, että et enää kuukauden päästä muista hänen nimeään, vain silmäripset ja luomien muodostelman vasemmassa sisäreidessä. Vilkaiset taas makuuhuoneen suuntaan, ja huomaat, että hänen silmänsä ovat auki, ja hän katsoo suoraan sinuun. Käännät katseesi pois ja keskityt tupakkaan. Onko hän ollut hereillä koko ajan? Kuulet, kuinka hän nousee sängystä, pukee kylpytakin päälleen ja tulee keittiöön.
"Luulin, että sisällä tupakointi kiellettiin jo yli 20 vuotta sitten." "Historia toistaa itseään."
Tumppaat yhä käryävän röökin lautasen reunaan. Hän laskee kätensä kevyesti olkapäällesi. "Onko kaikki hyvin?" Tapa, jolla hän koskettaa, jolla hän on läsnä, aamuyöllä, keittiössä, on samanlainen kuin ensimmäisellä. Ensimmäisen nimen sinä muistat, koska se oli ainoa kerta, kun sinä et ollut jättäjä. Olet nähnyt Facebookista hääkuvia ja kuvitellut itsesi niihin. Muisto ensimmäisestä, hänen kosketuksestaan, jäytää kuin aavekipu. Hän vihasi sitä, kun poltit. "Joo on."
"Tulisit takaisin sänkyyn. Siellä on kylmää yksin." Nyökkäät. Et katso häneen. Seuraat häntä makuuhuoneeseen, ja pian makaat taas sängyssä kuunnellen, kun uni tekee hänen hengityksestään raskaan. Pian te molemmat olisitte taas yksin.
***
Lyhyt proosateksti, jonka kirjoitin junassa matkalla kirjamessuille. Kirjoitan tosi harvoin proosaa käsin, joten tämän kirjoittaminen inspisvihkoon oli vallan poikkeuksellinen tapahtuma, mutta tuntui siinä tilanteessa todella oikealta. Pidän kovasti tämän tekstin tunnelmasta.
Kuten jo syyskuun koostepostauksessa ohimennen mainitsin, Dystopiavampyyriromanssin ensimmäinen versio on nyt VALMIS!! Kässäri on nyt peitelty hellästi pöytälaatikkoon ja lähetetty esilukijoille (ovatko nämä jotenkin ristiriidassa keskenään? Voi olla :D), mutta totesin, että haluan kirjoittaa hieman enemmän tuntemuksistani projektin kanssa, koska voi pojat, niitä tunteita on koettu!
Olen välillä nimittänyt DVR:aa tuskaprojektiksi (rakkaalla lapsella on monta nimeä :D), mikä kuvaa ehkä hyvin painiskeluani tekstin kanssa. Kun kirjoittaa yleensä jotain, jonka tapahtumapaikka ei ole meidän maailmassamme, olen melko epämukavuusalueella, kun joudun kirjoittamaan jotain, mikä sijoittuu johonkin nimettyyn paikkaan ja moderniin aikaan (vieläpä tulevaisuuteen!). Tämän takia DVR:n kanssa työskentely on ollut välillä hyvinkin haastavaa, ja tuntuu varsinkin, että niissä kohdissa, joissa minun pitäisi kuvata miljöötä tai kuvitella, millaista teknologiaa 30 vuoden päästä käytetään, olen ollut aivan jumissa. Nykyajasta kirjoittaminen on kuitenkin ollut kivaa niissä kohdissa, kun olen voinut mainita esimerkiksi musiikkikappaleita tai elokuvia nimeltä tai muuten viitata niihin! Tai mainita vetoketjut! Tai säästyä kiertoilmausten keksimiseltä, kun haluan jonkun vetävän puoleensa kuin magneetti! Toisaalta epämukavuusalueella oleminen on johtanut välillä siihen, että kirjoittaminen on tuntunut pelkästä suolla rämpimiseltä. On tuntunut, että kaikki kirjoittamani on ollut typerää ja kelpaa korkeintaan takansytykkeeksi, että en ole tarpeeksi älykäs kirjoittamaan aiheista, joita teksti käsittelee. "On tarina, joka yrittää olla jotenkin ajankohtainen ja tiedostava, mut koska mä en ole ajankohtainen enkä tarpeeksi tiedostava, nii eipä se sitten oo kumpaakaan", puhisin kerran ystävällenikin. Minulla on ollut vähän ongelmia kirjoittajaitsetuntoni kanssa, ja luulen, että yksi syy sille on ollut DVR, joka ei ole aina edennyt sillä tavalla ja sillä tahdilla kuin olisin halunnut. (Vaikka yksi kässäri ei tietenkään ole ainoa syy, tässä on ollut kaikenlaista muutakin!)
Tuskaprojektin nimen DVR on ansainnut paitsi tekstiin liittyvien yksityiskohtien takia, myös siksi, että sen ensimmäisen version kirjoittamisessa kesti niin kauan. Sekä Pusun että JL:n ensimmäiset versiot kirjoitin alle vuodessa, P:n ensimmäiseen versioon meni hieman vajaa kaksi vuotta (tosin sen tekoprosessikin oli hieman erilainen kuin edellisten kässäreiden), mutta DVR oli keskeneräinen lähes kolme vuotta. (Rehellisyyden nimissä on tosin sanottava, että vuoden 2019 vietin niin tiukasti Pusun kanssa, että sen voisi oikeastaan miinustaa tuosta.) Tuntui, että jokainen itselleni asettamani deadline luisui ohitse, ja se turhautti kovasti. Toisaalta DVR on ehdottomasti pisin kässärini: pituus on järkyttävät 130k sanaa ja lähes 400 liuskaa.
– Pahoittelen, hän sanoi,
– olen viime viikot kaitsenut erästä vastasyntynyttä vampyyriä, ja se on
ympärivuorokautinen homma. On kuin hoivaisi ylivilkasta koiranpentua, joka
tosin huonekalujen järsimisen sijaan haluaa järsiä kaikkia, joilla on toimiva
verenkiertoelimistö.
(DVR, luku 25)
NaNoWriMoni kaatui DVR:n osalta vuonna 2018 suurimmaksi osaksi henkilökohtaisen elämän myllerryksiin, joihin meni niin paljon energiaa, ettei epämukavuusalueelle vievän tekstin kirjoittamiseen enää riittänyt voimia. Kun palasin varovasti kässärin pariin alkuvuodesta 2020, olin täynnä intoa, mutta en osannut aavistaa, mitä muutaman kuukauden kuluttua tapahtuisi.
Kun aloitin DVR:n kirjoittamisen NaNoWriMossa 2018, en tietenkään voinut aavistaakaan, millaista elämä olisi pandemia-aikana, kun arkielämä on yhtä dystopiaa. Sanotaanko näin, että ei ole erityisen mieltäylentävää kirjoittaa dystopiatunnelmista, kun uutiskuvat näyttävät tyhjentyneitä katuja ja vessapaperirullista tappelevia ihmisiä. Kun lisäksi jotkut kirjoittamani asiat näyttivät käyvän toteen (huhtikuussa 2020 kirjoitin mellakoista kaduilla ja poliisiväkivallasta ja kesäkuussa 2020 ne eivät olleetkaan enää fiktiota, kun black lives matter -liike sai ihmiset kaduille), välillä tuntui, että fiktion kirjoittaminen oli turhaa maailman ollessa yhtä suurta dystopiaa itsessään. Kirjoittaminen on ollut minulle usein todellisuuspakoa, ja DVR ei sitä monestikaan tarjonnut :D Toisaalta keskityin sitten kirjoittamaan sellaisista asioista, joita pandemia rajoitti: tarinan aikana ollaan usein kahvilassa, ja ihmiset halaavat toisiaan ja ovat lähekkäin.
(Tätä kappaletta ei koskaan mainita käsikirjoituksessa nimeltä, mutta siinä on eräs kohtaus, jossa kolme päähenkilöä tanssivat yhdessä tämän tahtiin. Se on eräs viimeisistä huolettomista hetkistä ennen kuin kaikki menee enemmän tai vähemmän pieleen, vaikka hahmot eivät sitä tiedäkään, ja sen takia Move on up aiheuttaa aina haikeansuloisen olon :D)
DVR on eronnut aikaisemmista kirjoittamisprojekteistani myös esiluvun näkökulmasta. Olen yleensä ennen jakanut tekstiä esilukijoille luku kerrallaan, mutta tällä kertaa laitoin vasta kokonaisen kässärin eteenpäin. Oli erikoista, kun ei saanut minkäänlaista välipalautetta, eikä kukaan luottolukijoista tiennyt hahmoista tai tarinasta juuri mitään. Toisaalta se on ollut kiehtovaa: olen kokenut välillä jopa vallan tunnetta siitä, että kukaan muu kuin minä ei tiedä tarinasta mitään :D (Viihdyn vähällä, kuten huomaatte...) Kolikon kääntöpuolella onkin sitten ollut se, että olen kihissyt tuskaisena, kun olen halunnut puhua tarinan käänteistä, mutta en ole halunnut spoilata yhtään mitään, ja siksi olen joutunut juonenkäänteitä ääneen pohtiessani kiertelemään ja kaartelemaan melkoisesti. ("Miten henkilö A voi olla paikassa X, vaikka henkilö B ei ole paikalla? Ja miten henkilö C voi myös olla paikassa X, vaikka hänelle on tapahtunut asia Y ja henkilö D katsoo siksi hänen peräänsä?") Odotankin innolla, vaikkakin myös vähän peloissani, mitä esilukijat tekstistä sanovat. Onko matkani epämukavuusalueelle ollut onnistunut, vai sisältääkö kässäri aivan liian paljon passiivis-aggressiivista vedenjuontia ja itseään toistavia kahvilakohtauksia? Minulla on luottolukijoideni lisäksi myös pari uutta esilukijaa, sekin on hyvin jännittävää!
Summa summarum, vaikka Dystopiavampyyriromanssin ensimmäisen version kirjoitusprojekti on ollut välillä melkoinen tuskamatka, olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että se on nyt valmis, enkä vain siksi, että pääsen viimeinkin taas keskittymään toisiin projekteihin :D Kaikesta angstaamisesta ja suossa möyrimisestä huolimatta kirjoittamisessa on ollut hetkiä, jolloin inspiraatio ja flow ovat olleet suotuisia, ja kirjoittaminen on ollut nautinnollista. Kässärissä on monia kohtauksia, joista pidän kovasti, ja hahmot ovat muodostuneet minulle läheisiksi. Juonenkehittely, foreshadowing ja jopa lukujen nimien keksiminen on ollut hauskaa ja innostavaa! Uskon myös, että välillä tekee tosiaan hyvää kokeilla jotain uutta ja käydä epämukavuusalueella. Vaikka editointisuo on vielä edessä, ja tiedän jo nyt, että minun pitää tehdä paljon asioita tekstin eteen, haluaisin uskoa, että se on hieman helpompi taival, kun tarinan peruspalikat ovat kasassa.
Leikin joskus tuossa keväällä Picrewlla ja tein "muotokuvat" kaikkien kirjoitusprojektieni keskeisistä henkilöistä, tässä DVR:n kolmikko! (Aavistuksen verran ärsyttävää, kun käyttämässäni generaattorissa naiskeholle oli tasan kaksi vaihtoehtoa: hoikka ja vähän kurvikkaampi, eikä jälkimmäinen ollut monessakaan tilanteessa tarpeeksi. Vai mitä sanotte, näettekö muka eron vasemmalla ja oikealla olevan naisen kehon kooissa?)
Tämän järjettömän pitkän maratonpostauksen loppuun vielä runo kahdesta DVR:n henkilöstä, jonka olen kirjoittanut elokuussa 2017 (tekstin kirjoittaminen alkoi tosiaan vasta marraskuussa 2018, vaikka jonkinlainen idea tekstistä minulla oli ollut vuodesta 2012 alkaen). En muista, mitä varten olen tämän runon alun perin kirjoittanut, ehkä jäsentääkseni ajatuksiani idean suhteen? Hauskaa kuitenkin huomata, että vaikka monet suunnitelmat muuttuivat kirjoitusprosessin aikana, näiden kahden suhde pysyi hyvin samankaltaisena kuin runossa on kuvattu.
lintujen laulu ja kaukaa kuuluva moottoritien humina
ja usva laskeutuu pian
kaatuneelle rungolle lentää mustarastas
ja livertää lähelläni metsään
monimutkaisten säveltensä kudelman
eikä oikean maailman lainalaisuudet päde
(15.5.2021)
***
Kirjoitin tämän runon löydettyäni erään uuden paikan opiskelukaupungistani, ja toivon, että se tavoittaa sen maagisen tunnelman, jonka kyseisessä paikassa koin. Vaikka runo on tunnelmakuva toukokuulta, mielestäni se sopii juhannusyön taianomaiseen tunnelmaan aivan yhtä hyvin.
Oikein hyvää juhannusta blogin lukijoille!
Jos muuten kiinnostaa vähän pidempi juhannusfiilistely, suosittelen lukemaan viime juhannuksena blogissa julkaistun novellin.
Tämän vuoden joulukalenteri on ollut runojoulukalenteri, joka on sisältänyt 24 kappaletta runojani, joita en ole aikaisemmin julkaissut. Käytän runojen inspiraationa Writealmin joulukuista prompt-listaa. (Linkki vie Pinterestiin, koska etsinnöistä huolimatta en löytänyt kuvalle muuta lähdettä.) Pääasiallisesti käytin aina listan mukaista päivän promptia, mutta joidenkin päivien kohdalla käytin "ylijäävien" päivien prompteja. (Listalla on tosiaan 31 sanaa, mutta käytin vain 24:a.) Runon lopussa kerron kuitenkin, mitä promptia olin milloinkin käyttänyt.
Tämä on joulukalenterin viimeinen luukku.
24. luukku: Joulutoivotus
Henkäiset syvään ennen kuin sanot
"ja hyvää uutta vuotta"
ja toivotustesi väliin mahtuu kokonainen maailma
satojen hyllymetrien verran
ajatuksia, sanoja, kuiskauksia
minä hymyilen, kun sanojesi välistä
tavoitan peilinpalasena
heijastuksen, häivähdyksen
saman ajatuksen kuin minullakin
siksi ojennan sinulle konvehtirasiaa
ja sanon:
"joulusta meillä on lupa toivoa hyvää
murehditaan tulevaa vasta välipäivinä"
sinun lauseittesi paino
sulaa samaa tahtia kuin ananaskonvehti kielelläsi
(prompt: Between words)
***
Tämän runon myötä tahdon toivottaa kaikille oikein ihanaa ja rauhallista joulua (tai mitä ikinä tänään juhlistattekaan)!♥
Tämän vuoden joulukalenteri on runojoulukalenteri, joka sisältää 24 kappaletta runojani, joita en ole aikaisemmin julkaissut. Käytän runojen inspiraationa Writealmin joulukuista prompt-listaa. (Linkki vie Pinterestiin, koska etsinnöistä huolimatta en löytänyt kuvalle muuta lähdettä.) Pääasiallisesti käytän aina listan mukaista päivän promptia, mutta joidenkin päivien kohdalla käytän "ylijäävien" päivien prompteja. (Listalla on tosiaan 31 sanaa, mutta käytän vain 24:a.) Runon lopussa kerron kuitenkin, mitä promptia olen milloinkin käyttänyt.
Luukku aukeaa kello 10 joka päivä aina jouluaattoon asti.
23. luukku: Viimeinen koulupäivä
Muistan, kun istun lauantaiaamuna jumppasalin lattialla
kun rehtori lukee ääneen joulusatua
ja katselen, kuinka nurkassa olevassa kuusessa
on kattoon asti koristenauhaa, jouluvaloja
jotka tuikkivat hämärässä
ja joiden tuikkeessa joulupussin omena, pipari ja enkelipatukka
ovat jotain ihmeellistä, lupaus lomasta, lupauksia taiasta
Tämän vuoden joulukalenteri on runojoulukalenteri, joka sisältää 24 kappaletta runojani, joita en ole aikaisemmin julkaissut. Käytän runojen inspiraationa Writealmin joulukuista prompt-listaa. (Linkki vie Pinterestiin, koska etsinnöistä huolimatta en löytänyt kuvalle muuta lähdettä.) Pääasiallisesti käytän aina listan mukaista päivän promptia, mutta joidenkin päivien kohdalla käytän "ylijäävien" päivien prompteja. (Listalla on tosiaan 31 sanaa, mutta käytän vain 24:a.) Runon lopussa kerron kuitenkin, mitä promptia olen milloinkin käyttänyt.
Luukku aukeaa kello 10 joka päivä aina jouluaattoon asti.
Tämän vuoden joulukalenteri on runojoulukalenteri, joka sisältää 24 kappaletta runojani, joita en ole aikaisemmin julkaissut. Käytän runojen inspiraationa Writealmin joulukuista prompt-listaa. (Linkki vie Pinterestiin, koska etsinnöistä huolimatta en löytänyt kuvalle muuta lähdettä.) Pääasiallisesti käytän aina listan mukaista päivän promptia, mutta joidenkin päivien kohdalla käytän "ylijäävien" päivien prompteja. (Listalla on tosiaan 31 sanaa, mutta käytän vain 24:a.) Runon lopussa kerron kuitenkin, mitä promptia olen milloinkin käyttänyt.
Luukku aukeaa kello 10 joka päivä aina jouluaattoon asti.
21. luukku: Lomalle
Takkatulen huminassa, hyrinässä
vain vaimeat napsahdukset katkaisevat monotonisuuden
tänään katselin ikkunasta
kun uusi lumi satoi maahan
lähetin viimeisen sähköpostin ja suljin Moodlen välilehdiltä
vedin villasukat jalkaan ja istuin takan ääreen kirjoittamaan runoja
Tämän vuoden joulukalenteri on runojoulukalenteri, joka sisältää 24 kappaletta runojani, joita en ole aikaisemmin julkaissut. Käytän runojen inspiraationa Writealmin joulukuista prompt-listaa. (Linkki vie Pinterestiin, koska etsinnöistä huolimatta en löytänyt kuvalle muuta lähdettä.) Pääasiallisesti käytän aina listan mukaista päivän promptia, mutta joidenkin päivien kohdalla käytän "ylijäävien" päivien prompteja. (Listalla on tosiaan 31 sanaa, mutta käytän vain 24:a.) Runon lopussa kerron kuitenkin, mitä promptia olen milloinkin käyttänyt.
Luukku aukeaa kello 10 joka päivä aina jouluaattoon asti.
20. luukku: Vuoden ajalta
Sytytä kynttilä niille sanoille, joita et sanonut
niille toiveille, jotka eivät toteutuneet
ja niille kerroille, kun yritit ja epäonnistuit
Sytytä kynttilä muistoille, jotka hän unohti
hetkille, joiden merkitystä et halunnut uskoa
jokaiselle peruuntuneelle tapaamisella
Sytytä kynttilä hiljaisuudelle, joka valtasi maailman
Tämän vuoden joulukalenteri on runojoulukalenteri, joka sisältää 24 kappaletta runojani, joita en ole aikaisemmin julkaissut. Käytän runojen inspiraationa Writealmin joulukuista prompt-listaa. (Linkki vie Pinterestiin, koska etsinnöistä huolimatta en löytänyt kuvalle muuta lähdettä.) Pääasiallisesti käytän aina listan mukaista päivän promptia, mutta joidenkin päivien kohdalla käytän "ylijäävien" päivien prompteja. (Listalla on tosiaan 31 sanaa, mutta käytän vain 24:a.) Runon lopussa kerron kuitenkin, mitä promptia olen milloinkin käyttänyt.
Luukku aukeaa kello 10 joka päivä aina jouluaattoon asti.
Tämän vuoden joulukalenteri on runojoulukalenteri, joka sisältää 24 kappaletta runojani, joita en ole aikaisemmin julkaissut. Käytän runojen inspiraationa Writealmin joulukuista prompt-listaa. (Linkki vie Pinterestiin, koska etsinnöistä huolimatta en löytänyt kuvalle muuta lähdettä.) Pääasiallisesti käytän aina listan mukaista päivän promptia, mutta joidenkin päivien kohdalla käytän "ylijäävien" päivien prompteja. (Listalla on tosiaan 31 sanaa, mutta käytän vain 24:a.) Runon lopussa kerron kuitenkin, mitä promptia olen milloinkin käyttänyt.
Luukku aukeaa kello 10 joka päivä aina jouluaattoon asti.
