lauantai 31. joulukuuta 2022

2022 (1/2)

Vuoden viimeistä päivää viedään, mikä tarkoittaa perinteistä vuosikatsausta! Vuosikatsauksen ensimmäisessä osassa käsittelen vuottani yleisesti, ensi vuoden puolella ilmestyvässä jatko-osassa kerron kirjavuodesta 2022. 

Vuosi 2022 tuntui monessa kohdassa raskaalta, opiskeluja oli paljon. Toisaalta vuosi vilahti ohi hetkessä, toisaalta se tuntui niin pitkältä, että alkuvuosi tuntuu olleen aivan eri elämää kuin nykyhetki. Kuten ennenkin, postauksen kuvituskuvat liittyvät tilanteisiin tai sitten ovat liittymättä. 





Vuonna 2022 minä
Useamman kerran on käynyt niin, että olen unohtanut vaihtaa läppärillä kyrillisen näppäimistön latinalaiseen venäjäntehtävien jälkeen. Tässä yritin ryhtyä katsomaan Sohvaperunoita, mutta jostain syystä Google ei tarjonnut tuloksia. 

⦁ aloitin vuoden etäopetuksessa. Tuntui todella epätoivoiselta palata takaisin Zoomin äärelle, kun syksy oli kuitenkin ollut pitkälti lähiopetusta. Muistot viime vuoden onnettomasta ja ahdistavasta koronakeväästä palasivat todella voimakkaasti mieleen. Onneksi viimeisessä periodissa päästiin taas lähiopetukseen, mutta itselläni oli siellä niin vähän opintoja, että se oli laiha lohtu. Olin ajatellut, että kevät olisi opintojen puolesta kevyt, mutta olin väärässä. Jo se, että opiskelin sekä venäjää että ranskaa teki keväästä hankalan. Venäjä oli hankalaa muuten vain, ja ranska, josta olin varmuuden vuoksi valinnut alkeiskurssin (huolimatta siitä, että opiskelin kieltä koko lukion läpi), oli välillä jopa turhauttavan helppoa. Vaikka lukiossa oli normaalia, että lukujärjestyksessä oli vähintään kahta, usein jopa kolmea kieltä, huomasin, että yliopistossa kieltenkurssien vaatima työmäärä on kaiken muun ohella niin suuri, että kaksi kieltä yhtä aikaa on yksinkertaisesti liikaa. Lisäksi keväälle osui muutama muukin työläs kurssi, ja vaikka luentoni loppuivat jo ennen vappua, kirjallisten töiden viimeiset rutistukset puristivat mehut melkoisen tarhokkaasti. Lisäksi kevättä hallinnoi koronastressin lisäksi stressi harjoitteluhausta, joka oli melkoinen epätoivon taival. Kesäloma tuli siis todella tarpeeseen! 

⦁ toimin ainejärjestölehden päätoimittajana. Olen ollut mukana ainejärjestömme lehden toimituksessa lähes koko opiskelija-aikani, ja jossain vaiheessa aloin (hieman yllätykseksi itsellenikin) haaveilla päätoimittajuudesta, ja niinpä sitten päädyinkin lopulta siihen hommaan. Vuoteni päätoimittajana oli antoisa, vaikka monenlaista vastoinkäymistä siihenkin mahtui aina temppuilevasta taitto-ohjelmasta painojälkipainajaisiin. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen kaikkeen, mitä toimitus sai tänä vuonna aikaan. Lehti oli vaipunut jonkinasteiseen koronakoomaan, mutta tänä vuonna se palasi menneisiin loiston päiviinsä. Tämä ei tietenkään ole vain oma ansioni, mutta silti olen tästä erittäin ylpeä. Järjestössämme on tapana, että päätoimittajan pesti kestää vuoden, joten luovutan soihtuni seuraajalleni. Vaikka olen iloinen siitä, että minun ei tarvitse tehdä enää yhtäkään talousarviota tai stressata painoaikatauluista, koen silti pientä haikeutta: onhan tämä melkein kuin luopuisi lapsestaan! 

Päätoimittajan puolisalaisia (ja -sensuroituja) muistiinpanoja taiton viimeistelyyn. Ei, en anna näille kontekstia.  

⦁ pääsin taas pitkästä aikaa laulamaan kuorossa. Koronan takia oman kuoroni toiminta oli pari vuotta täysin paussilla, mutta keväällä käynnisteltiin toimintaa varovasti uudelleen. Keväällä laulettiin vielä maskien kanssa (yllättävän hankalaa! En ollut tajunnutkaan, miten paljon nopeammin ääni väsyy maskin kanssa) ja melko pienellä kokoonpanolla, mutta syksyllä päästiin kunnolla asiaan ja jopa esiintymään! Yhdessä laulaminen on todella kivaa, sen olen taas päässyt huomaamaan. Miten ihanaa onkin, kun pari-kolmekymmentä ihmistä laulaa kuin yhdestä suusta, ja äänet soivat yhdessä <3

⦁ kuuntelin hyvin paljon musiikkia. Pääosin tänäkin vuonna levylautastani hallinnoivat vanhat tutut, mutta esimerkiksi Hectoriin tutustuin tänä vuonna paremmin (joskin tutustuttavaa miehen tuotannossa vieläkin riittää). Uutta musiikkia ilmestyi esimerkiksi Olavi Uusivirralta ja Scandinavian music groupilta, jonka Ikuinen ystävä -albumi on ehdottomasti vuoden isoimpia tapauksia (edellinen levy oli nimittäin ilmestynyt vuonna 2015). Päädyin ennakkotilaamaan Ikuisen ystävän itselleni synttärilahjaksi, ja olihan se ihanaa, kun levy kolahti ilmestymispäivänä postiluukusta mukanaan bändin jäsenten nimmaroima valokuva. 


⦁ seurasin ihmetellen koronarajoitusten purkua. Kun on kaksi vuotta elänyt pandemia-arkea, rajoitusten höllentäminen tuntui ihmeelliseltä ja jopa vähän kielletyltä. Vaikka inhosin maskien käyttöä, oli silti outoa olla käyttämättä niitä. Muistan miettineeni esimerkiksi lähikauppani ovella, laittaako maskin päähän vai ei, koska leivän hakeminen ilman tuntui jopa rikolliselta :D mutta kyllä siihenkin sitten tottui, ja suurimmaksi osaksi rajoitusten purku on tuottanut vain suurta iloa. (En ole muuten vieläkään sairastanut koronaa, vaikka lähes kaikki tuntemani ihmiset ovat, jopa useampaan kertaan. Jossain takaraivossani pelkään, että tähän asti selviäminen tarkoittaa jotain kauheaa ruttokurimusta tulevaisuudessa...) 

⦁ vietin pitkästä aikaa normaalivappua! Viimeksi pääsin viettämään opiskelijavappua fuksivuotenani, ja olinkin miettinyt, onko aika kullannut vappumuistot, ja onko vappu sittenkään yhtä huima ja maaginen juhla kuin sen muistelin olevan. Mutta kyllä oli! <3 Vappuviikkoon ja itse juhlaan mahtui useita unohtumattomia hetkiä, ja vaikka olin juhlinnan jäljiltä erittäin väsynyt, olin myös onnellinen.  

Ainoa ottamani kuva vapulta, jossa ei ole tunnistettavia ihmiskasvoja. Vapunpäivän piknikillä oltiin kirjaimellisesti yhdessä läjässä. 

⦁ matkustin katsomaan Euroviisuja. En sentään Torinoon, mutta Tampereelle (sama alkukirjain kuitenkin!) ystäväni luo. Olemme kyseisen ystävän kanssa katsoneet viisuja pandemia-aikana Zoomin välityksellä etänä, joten oli ihanaa, että pääsimme katsomaan tämän lempimusiikkikilpailuni finaalin yhdessä. Viikonloppu oli muutenkin ihana: siinä oli museoita, hyvää ruokaa, ratikka ja tärkeitä tyyppejä <3


⦁ novellini julkaistiin kansien välissä. Päädyin kirjoittamaan novellin vähän sattumalta, mutta niin vain se valittiin julkaistavaksi erääseen kokoelmaan, ja se oli ihana ja iso juttu! Teos, jossa novellini julkaistiin on käytännössä omakustanne, joten mitään suurta yleisöä en odota sen koskaan saavan. Kuitenkin minulle on valtavan suuri asia jo se, että tekstini on teoksessa, jolla on oma ISBN-numero :D  Novellissani oli jonkin verran minulle epätyypillisiä tyylikikkailuja, joiden onnistumista vähän epäröin, mutta näköjään kannatti kikkailla! Harmikseni en sairastumisen takia päässyt teoksen julkkareihin, mikä vähän kaivelee edelleen: olisihan kyseessä ollut ensimmäiset julkkarit, jossa itse olisin ollut juhlakaluna (tosin monen muun rinnalla, mutta kuitenkin). Tärkeä askel alppipolullani joka tapauksessa. 

⦁ olin oman alan kesätöissä! Suoritin museologian harjoittelua, ja pääsin siten ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään oman alan töitä, kun sain harjoittelupaikan eräästä pienehköstä museosta. Kyseinen museo ei ollut paristakaan syystä ehkä optimaalisin valinta, esimerkiksi sen sijainti oli minulle hankala (edestakaisten matkojen kanssa työpäiväni olivat helposti melkein 10 tunnin mittaisia). Tästä huolimatta nautin työstä: kyllä kummasti motivoi töiden tekemistä, kun saa olla omien kiinnostuksenkohteiden kanssa tekemisissä! Yllätyin siitä, kuinka paljon loppujen lopuksi pidin opastusten pitämisestä. Vähän esiintymiskammoisena introverttinä opastukset pelottivat minua ehkä kaikista eniten, mutta hyvin ne loppujen lopuksi menivät, ja huomasin kehittyväni siinä. 

Kokoelmatöitä museolla. (Mikäli joku oikea museoihminen tätä lukee: ei, olosuhteet eivät ehkä ole parhaat mahdolliset, mutta sillä oli mentävä, mitä oli annettu!)

⦁ ajoin autolla enemmän kuin koskaan aiemmin. Vaikka pääosin kuljinkin töihin bussilla, viikonloppuisin piti turvautua omaan autoon. En ollut koskaan aiemmin ajanut yhtä pitkää matkaa ilman jonkinasteista henkistä tukea. Ajaminen sujui kuitenkin hyvin, kertaakaan en kolaroinut, eikä kukaan tai mikään vahingoittunut tai kuollut minun takiani! Ensimmäinen työmatka oli täynnä kuolemanpelkoa, mutta sekin helpotti kesän kuluessa. Välillä oli suorastaan kivaa vain ajaa pätkyttää moottoritietä ja kuunnella kivaa musiikkia! Jonkin verran ajelin kesän aikana töiden ulkopuolellakin, ja vaikka en ajamisesta eritysesti nautikaan, on ihan kiva, ettei ole pelkästään hankalien bussiaikataulujen varassa kotikotona ollessani. (Mainitsemisen arvoista lienee sekin, että sain kesällä elämäni ensimmäisen ja ainakin toistaiseksi myös viimeisen pysäköintisakkoni...)

⦁ vietin kesää minkä töiltäni ehdin. Vietin kesää tosiaan kotikotona, enkä hankalien työaikojeni vuoksi päässyt koko kesänä opiskelukaupunkiin käymään. Kivoja juttuja pääsin tekemään työnteonkin ohella: pari päiväreissua, ystävien näkemistä, hauskat juhannusjuhlat ja hetkiä riippumatossa. Siivosin myös huoneeni kaappeja, mikä oli melkoinen työmaa, koska säilytän aivan kaiken, mutta samasta syystä myös ilahduttavaa ja yllättävääkin hommaa. 

Kesän pehmein työkaveri <3

⦁ täytin 23 vuotta. Leivoin kakun, jonka on ehkä kaikkien aikojen vaikein leipomani, mutta äärimmäisen herkullinen (joskin myös melkoisen tukuinen :D) Synttärilahjaksi sain vanhemmiltani kastelukannun, mikä ilahdutti todella paljon: olenhan nämä kaikki omillani asutut vuodet kastellut huonekasvini pesupallolla :D 


⦁ palasin opiskelukaupunkiin viettämään kesäloman viimeisiä viikkoja. Vaikka tämä lyhyt loma ei ehkä ihan sisältänyt kaikkea, mistä haaveilin, pääsin esimerkiksi käymään museoissa ja viettämään aikaa ystävieni kanssa. Lisäksi toteutin erään retken, josta olin haaveillut todella pitkään! 

⦁ katsoin elokuvia ja sarjoja. Sarjoista mieleeni jäivät parhaiten The Office, Unorthodox, Milkshake ja Aikuisten kolmas kausi. Vuoden aikana katsotuista elokuvista suosikkejani olivat mm. Encanto, Emma, ...tick...tick...BOOM!, Fight club, Orlando, The Rutles: All you need cash ja Glass onion (jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä :D). 

Yhtenä viikonloppuna tein ruuaksi intialaistyyppistä kastiketta ja päätin panostaa ja leipoa kaveriksi naan-leipiä.  

⦁ aloitin viidennen vuoteni yliopistossa. Jos viime vuonna oli akateemista ikäkriisiä ilmassa, nyt varsinkin oli! Syksyyni mahtui maisteriopintojen aloittamista sekä omassa pääaineessani että eräässä maisteriohjelmassa, johon pääsemisestä olin haaveillut fuksista lähtien. Siihen kuului myös kriiseilyä graduaiheen kanssa, venäjän läksyjä ja vielä vähän lisää venäjän läksyjä ja oppimispäiväkirjoja, jotka aloitettiin liian myöhään. Opinnot tuntuivat syksyllä turhankin raskailta, ja valitettavasti ensi kevätkin näyttää täydeltä. Jospa oppisin aikatauluttamaan kevään aikana paremmin? 

⦁ kävin livekeikoilla. Koska en ole koskaan ollut mikään suuri keikoilla kävijä, se, että näin viisi artistia tämän vuoden aikana livenä, on iso juttu. Keväällä ja kesällä olin katsomassa Kalevauvaa, Arppaa, J. Karjalaista ja Prinssi Rohkeaa ja Erämaan rottia, syksyllä Scandinavian music groupia. Kevään ja kesän keikat nautin ulkoilmassa, pääosin hyvässä säässä (yhden tosin niin karmeassa kaatosateessa, että olin aivan läpimärkä sadevarusteistani huolimatta!). Lemppariksini näistä nousee ehkä J. Karjalainen, jonka lavakarisma on uskomaton! Smg:n keikan sain nauttia eturivistä käsin, ja Ikuinen ystävä -albumi aukeni jotenkin paljon paremmin. Löysin itseni esimerkiksi kyynelehtimästä Kukaan ei ole virheetön -kappaleelle. Livekeikoissa on jotain maagista. 

Smg <3

⦁ seikkailin. Vuoteen mahtui parikin seikkailuja, joihin liittyi jännittäviä kulkuneuvoja, pieniä eksymisiä ja tietenkin eväitä. Hyvät eväät ovat retkeilyn pääasia! 

⦁ kirjamessuilin. Perinteiseen tapaan kävin kaksilla kirjamessuilla, ensin Turussa ja sitten Helsingissä. Helsingin messuista tein myös oman postauksensa



⦁ katsoin musikaaleja. Vuoden aikana katsoin musikaalit Encanto, ...tick...tick...BOOM!, West side story (vuoden 2021 versio), Oklahoma!, Elvis, Mulan II ja The Rutles: All you need is cash. Lisäksi kuuntelin Frozenin Broadway-version. Musikaalien kuuntelua toivon petraavani ensi vuonna! Lempimusikaalini tänä vuonna on ehdottomasti ...tick...tick...BOOM!, jota katsoessani itkin itseni märäksi rätiksi. 

⦁ taideintoilin. Vierailin useamman kerran taidemuseoissa, ja muistin taas, kuinka paljon pidän taiteesta eri muodoissa. Kirjallisuus ja musiikki ovat vahvasti läsnä arjessani, mutta muut taiteen muodot jäävät helposti paitsioon. Osittain tästä oivalluksesta inspiroituneena toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja ostin itselleni vesivärit! Toivon pääseväni ensi vuonna maalaamaan pitkästä aikaa. Toin kotikotoakin hieman vanhoja öljypastelliliituja siinä toivossa, että niitäkin tulisi käytettyä enemmän. Kävin myös opiskelukaupunkini teatterissa, ensimmäistä kertaa ikinä! (Eihän siihen mennytkään kuin viisi vuotta...) Teatterissakin pitäisi käydä useammin. 

Käydessäni Turun taidemuseossa pääsin katsomaan Heleneä silmästä silmään. Tämä on yksi lempitauluistani häneltä. 

⦁ pääsin joululomalle ja matkustin kotikotiin sitä viettämään. Raskaan syksyn jälkeen oli ihanaa vain maata sohvalla ja syödä konvehteja. 

⦁ kirjoitin. Sen jälkeen, kun sain DVR:n ykkösversion valmiiksi syksyllä 2021, en kirjoittanut säännöllisesti moneen kuukauteen. Vaikka alkuvuodesta kirjoitinkin tuon julkaistavaksikin päätyneen novellin, ei kirjoittamisessa ollut samanlaista rutiinia kuin ennen. Kirjoitusrutiiniin pääsin kiinni vasta huhtikuussa, kun osallistuin Camp NaNoWriMoon ja aloitin P:n editointia. Campin hävisin tällä kertaa, mutta P:n editointi on edennyt hyvin mukavasti: olen editoinut arviolta n. 2/3 koko kässäristä. Välillä on ollut tahmeampaa, välillä helpompaa, mutta sellaista kirjoittaminen yleensä onkin, ylä- ja alamäkiä. Pari viime vuotta ovat olleet vähän hankalia kirjoittajaitsetunnon kannalta, mutta tänä vuonna olen luottanut itseeni kirjoittajana vähän enemmän. Minulla on ääni, ja se ääni, sen kertomat tarinat ovat tärkeitä. Alkukesän novellijulkaisun lisäksi sain loppuvuodesta tietää, että myös eräs toinenkin novellini tullaan julkaisemaan ensi vuoden aikana. Vaikka tämä(kin) julkaisu on Suomenkin mittakaavassa pieni, eikä varmaan pääse minkään suuren yleisön tietoisuuteen, olen erittäin onnellinen ja otettu tästä tilaisuudesta. Julkaisu kuin julkaisu, ja tietyissä piireissä tällainen julkaisu on melko arvostettu! Mutta se ensi vuoden suunnitelmista tässä kohtaa, palaan näihin vielä vähän myöhemmin. 
"E ei tykkää muistella menneitä, mutta ei hän halua ajatella liikaa tulevaakaan, hän sanoi hiljaa ja pudisti päätään. – Hän haluaa olla aina vain tässä ja nyt. Enkä minä voi syyttää häntä siitä. Menneisyydessämme ei ole juurikaan hyviä asioita, ja tulevaisuudensuunnitelmat voivat kaatua milloin tahansa. Mutta kai minä silti haluan katsoa tulevaan, ottaa riskin. Menneeseen ei ole mitään järkeä jäädä vellomaan, sitä ei voi enää muuttaa."

 (P, luku 9)

Editointimuistiinpanojen tekemistä.

2022 oli varsin kiireinen ja usein myös stressaava vuosi, mutta siihen mahtui paljon mieleenjääneitä ja sydäntä lämmittäneitä hetkiä. Ensi vuosi tulee olemaan niin ikään hyvin opiskeluntäyteinen, mutta toivon, että siellä odottaisi myös hyviä hetkiä, joiden voimalla jaksaa arkisen puurtamisen. Vuodelta 2023 toivon myös, että kirjoittaisin enemmän blogiin! Tämä on kuitenkin mukavaa hommaa, ja luonnoksissa odottelisi vaikka mitä kivaa, joka on kirjoittamista vaille valmista. Jos edes kahdesti kuukaudessa kirjoittaisin, se olisi jo voitto! 


Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Tavataan vuonna 2023! 

lauantai 24. joulukuuta 2022

Joulukalenteri 2022: luukku 24

Tervetuloa vuoden 2022 joulukalenteriin! 

Tänä vuonna joulukuussa sukelletaan Youtuben syövereihin. Oli kyse sitten prokrastinoinnista, itsensä viihdyttämisestä, musiikin kuuntelusta tai itsensä sivistämisestä, Youtube tarjoaa kaiken tarvittavan. Tuskin olen ainoa, joka toisinaan uppoaa johonkin kummalliseen kaninkoloon juuri Youtubessa! Tässä kalenterissa esittelen kourallisen lempikanaviani. Kenties joku löytää kalenterista jotain uutta ja mielenkiintoista katsottavaa! 

24. luukku: Musical Hell


Maailmassa on paljon upeita musikaaleja, mutta jokaista hienoa teosta kohti maailmassa on myös kourallinen musikaaleja, jotka ovat enemmän tai vähemmän täyttä roskaa. Musikaalimaailman pimeimpiä ja kauheimpia hirvityksiä kaivelee Musical Hell -kanavan Diva, demoni ja musikaalien ystävä. En aina ole kaikesta Divan kanssa samaa mieltä (Mamma mia! -elokuvat ovat ehkä typeriä, mutta Divan ryöpytys niitä kohtaan on hieman kohtuutonta), mutta silloinkin, kun olen eri mieltä, yleensä allekirjoitan jotain pointteja. Kärkäs tyyli ei ole ehkä kaikkien mieleen, mutta itse pidän siitä, ja monesti musikaalihirvitykset myös ansaitsevat kritiikkinsä. Varsinaisten musikaalirikosten tuomitsemisen lisäksi kanavalla on myös lyhyempiä videoita, kuten Know the score -sarjaa, jossa keskitytään musikaalien musiikkiin, ja At the source, jossa nimen mukaisesti käsitellään teoksia, johon tunnetut musikaalit pohjautuvat. 

Viimeisen luukun esimerkkivideona on Musical Hell -video The Nutcracker – the untold story -elokuvasta. En ollut kuullutkaan kyseisestä jouluelokuvasta ennen tämän videon näkemistä, mutta kuten videosta selviää, siihen lienee hyvä syy. Kaikenlaisia aivopieruja sitä päästetäänkin suuren yleisön silmien eteen! 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. Kanavalle pääset tästä

Tämän viimeisen luukun myötä hiljennyn itsekin joulun viettoon. Kiitos, että olet seurannut joulukalenteria tänä vuonna! Toivotan kaikille lukijoille ja satunnaisille ohikulkijoille oikein hyvää joulua tai muuta talven juhlaa (ja jos et juhli, niin muuten vain hyvää lauantaita)! ❤

torstai 22. joulukuuta 2022

Joulukalenteri 2022: luukku 22

Tervetuloa vuoden 2022 joulukalenteriin! 

Tänä vuonna joulukuussa sukelletaan Youtuben syövereihin. Oli kyse sitten prokrastinoinnista, itsensä viihdyttämisestä, musiikin kuuntelusta tai itsensä sivistämisestä, Youtube tarjoaa kaiken tarvittavan. Tuskin olen ainoa, joka toisinaan uppoaa johonkin kummalliseen kaninkoloon juuri Youtubessa! Tässä kalenterissa esittelen kourallisen lempikanaviani. Kenties joku löytää kalenterista jotain uutta ja mielenkiintoista katsottavaa! 

Luukku aukeaa joka toinen päivä.

22. luukku: Dominic Noble


Kalenterin toisiksi viimeisestä luukusta paljastuu Dominic Noble, joka tekee pääosin Lost in adaptation -nimistä sarjaa. Kyseisessä sarjassa hän vertailee kirjoja ja niistä tehtyjä elokuva- ja televisiosovituksia. Kirjojen ja niistä tehtyjen elokuvien vertailu on itsellänikin lähellä sydäntä, ja olenkin harrastanut sitä esimerkiksi vuoden 2019 joulukalenterissa. Minusta on ihanaa, että joku muukin suhtautuu asiaan yhtä intohimoisesti! Vaikka yleensä näissäkin videoissa tullaan siihen tulokseen, että kirja on parempi, Dom on valmis myös myöntämään adaptaatioiden hyvät puolet. Videoihin on selvästi nähty aikaa ja vaivaa, mitä arvostan todella paljon. Lisäksi minua ilahduttaa hänen miellyttävä äänensä, jota kuuntelee ilokseen :D Jokin näissä videoissa rauhoittaa minua tavattomasti, ja ne ovatkin eräs ratkaisu tilanteisiin, joissa koen oloni syystä tahi toisesta liian levottomaksi. 

Esimerkkivideossa käsitellään Jane Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ja siihen pohjautuvaa vuonna 1995 ilmestymättä BBC:n minisarjaa. Kyseessä on hyvin uskollinen adaptaatio, mutta siitäkin löytyy eroja alkuteokseen. Hieman aina pelottaa, kun joku puhuu teoksesta (tai teoksista), jo(i)ta rakastan raivokkaasti, mutta onneksi tällä videolla sekä kirjaa että tv-sarjaa käsitellään hellästi (ansaitusta) kritiikistä huolimatta. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. Kanavalle pääset tästä

tiistai 20. joulukuuta 2022

Joulukalenteri 2022: luukku 20

Tervetuloa vuoden 2022 joulukalenteriin! 

Tänä vuonna joulukuussa sukelletaan Youtuben syövereihin. Oli kyse sitten prokrastinoinnista, itsensä viihdyttämisestä, musiikin kuuntelusta tai itsensä sivistämisestä, Youtube tarjoaa kaiken tarvittavan. Tuskin olen ainoa, joka toisinaan uppoaa johonkin kummalliseen kaninkoloon juuri Youtubessa! Tässä kalenterissa esittelen kourallisen lempikanaviani. Kenties joku löytää kalenterista jotain uutta ja mielenkiintoista katsottavaa! 

Luukku aukeaa joka toinen päivä.

20. luukku: Karolina Żeboravska


Youtubessa on useita sisällöntuottajia, jotka tekevät videoita liittyen historialliseen pukeutumiseen, ja puolalainen Karolina Żeboravska on yksi heistä. Hän tekee videoita liittyen esimerkiksi elokuvien historialliseen puvustukseen (joka on monesti enemmän tai vähemmän pielessä), pukeutumisen historiaan ylipäänsä ja omiin pukuprojekteihinsa. Lisäksi kanavalla on useampia enemmän tai vähemmän kaoottisia huumorivideoita, jotka naurattavat ainakin minua kovasti. Koska minua itseänikin kiinnostaa pukeutumisen historia, katson Karolinan videoita erittäin mielelläni. Joka kerta tuntuu, että opin jotain uutta! Samalla hieman unelmoin siitä, että minulla olisi taitoja tehdä itselleni samanlaisia upeita historiallisia mekkoja kuin hän tekee. Viime aikoina Karolina on tehnyt videoita siitä, miten hän remontoi 1930-luvun asuntoa, joka on päässyt erittäin huonoon kuntoon. Kun on kyse historiallista estetiikkaa arvostavasta ihmisestä, ei videoita tarvitse katsoa kauhuissaan siitä, että niissä tuhottaisiin jotain vanhaa :D 

Valitsin tähän videon, joka oli yhtä aikaa hyvin spesifi ja hyvin samaistuttava :D Toisinaan ihmisen pitää elää fantasioissaan ja leikkiä olevansa historiallisen draaman päähenkilö! (Joskin itse olisin historiallisessa draamassa todennäköisemmin se vanhapiikatäti, joka yrittää raivokkaasti naittaa päähenkilön jollekin ökyrikkaalle ukkelille...) 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. Kanavalle pääset tästä

sunnuntai 18. joulukuuta 2022

Joulukalenteri 2022: luukku 18


Tervetuloa vuoden 2022 joulukalenteriin! 

Tänä vuonna joulukuussa sukelletaan Youtuben syövereihin. Oli kyse sitten prokrastinoinnista, itsensä viihdyttämisestä, musiikin kuuntelusta tai itsensä sivistämisestä, Youtube tarjoaa kaiken tarvittavan. Tuskin olen ainoa, joka toisinaan uppoaa johonkin kummalliseen kaninkoloon juuri Youtubessa! Tässä kalenterissa esittelen kourallisen lempikanaviani. Kenties joku löytää kalenterista jotain uutta ja mielenkiintoista katsottavaa! 

Luukku aukeaa joka toinen päivä.

18. luukku: Jacksfilms


Eräs ystäväni johdatti minut lukiossa Jacksfilmsin pariin, eikä paluuta enää ollut. Kanavan takana on yhdysvaltalainen Jack Douglass, joka tekee monenlaista komediasisältöä. Kanavalta löytyy monenlaisia parodioita, musiikkihassutteluja ja pieniä sketsejäkin. Nykyään suurimman osan kanavan sisällöstä vie YIAY-sarja, eli Yesterday I asked you, jossa Jack kysyy kysymyksen, johon katsojat saavat vastata. Vuosien aikana YIAY:ssa on muun muassa ehdotettu nimiä koiranpennuille, kirjoitettu haikuja, visioitu elämää koronakaranteenin jälkeen ja oikeastaan vastailtu kaikkeen maan ja taivaan väliltä. Pari vuotta sitten YIAY muuttui niin, että hän ei ole nähnyt vastauksia etukäteen, mikä tekee sarjasta entistä hauskemman. Jackin luovuus myös ilahduttaa kovasti: viime vuosina hän on esimerkiksi järjestänyt 48 tunnin lyhytelokuvakilpailun, tehnyt erilaisia visailuita ja uudistanut vanhoja videokonseptejaan. Välillä videoilla vilahtavat myös Jackin kolme koiraa ja hänen vaimonsa Erin, joka on yleisen mielipiteen mukaan pariskunnan hauskempi osapuoli. (Pariskunnalla on jopa podcast nimeltään Erin is the funny one!) Videoiden huumorintaju osuu omani kanssa yhteen täydellisesti. 

Esimerkkivideona on jouluun sopivasti Royalty free Christmas carols -sarjan osa 3 muutaman vuoden takaa. Jack julkaisee joka vuosi uuden osan pienten joululauluparodioiden kokoelmaan, ja jouluperinteisiini kuuluu katsoa aina ne kaikki (parhaat jopa useampaan otteeseen). Ehdoton suosikkini lienee kuitenkin tämä osa, koska siinä on monia lauluja, jotka saavat minut nauramaan yhä vuosienkin jälkeen. Suurin suosikkini taitaa olla kohdasta 2.15 alkava laulu, joka on inspiroinut myös valotauluni joulukuista tekstiä jo vuosien ajan, myös tänä vuonna. 


Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. Kanavalle pääset tästä

perjantai 16. joulukuuta 2022

Joulukalenteri 2022: luukku 16

Tervetuloa vuoden 2022 joulukalenteriin! 

Tänä vuonna joulukuussa sukelletaan Youtuben syövereihin. Oli kyse sitten prokrastinoinnista, itsensä viihdyttämisestä, musiikin kuuntelusta tai itsensä sivistämisestä, Youtube tarjoaa kaiken tarvittavan. Tuskin olen ainoa, joka toisinaan uppoaa johonkin kummalliseen kaninkoloon juuri Youtubessa! Tässä kalenterissa esittelen kourallisen lempikanaviani. Kenties joku löytää kalenterista jotain uutta ja mielenkiintoista katsottavaa! 

Luukku aukeaa joka toinen päivä.

16. luukku: For YA


Tämän päivän luukusta paljastuu For YA -kanava. Kirjailijoiden Sini Helmisen ja Elina Pitkäkankaan perustama kanava käsittelee nimensä mukaan young adult -kirjallisuutta hyvin monenlaisista näkökulmista. Kanavalla on kirjavinkkejä erilaisiin teemoihin liittyen, kirjailijavieraita, erilaisia kirjahaasteita ja kirjoittamisaiheisia videoita. Huolimatta YA:n suuresta suosiosta se on Suomessakin vähän aikuistenkirjaillisuuden varjossa, ja sen vuoksi siitä ei voi puhua liikaa. For YA sopii ikään katsomatta sekä heille, jotka lukevat YA-kirjallisuutta kuin heille, joille tämä kirjallisuudenlaji on vielä vieras. Videot ovat selkeitä ja napakoita, selkeästi jäsenneltyjä. 

Esimerkkivideolla Helminen ja Pitkäkangas jutustelevat Pitkäkankaan uutuusteoksesta Sang. Kuten jo messupostauksessani mainitsin, Sang on odotetuimpia uutuuskirjoja tänä vuonna, joten on kiva kuulla, mitä kirjailija siitä itse ajattelee. Suunnitelmissani on itse asiassa lukea Sang joululomalla (joka alkoi minulla tänään)! (Tai no, kun tämä postaus ilmestyy, hikoilen vielä viimeisen tentin parissa, mutta parin tunnin päästä se on lomalle lompsis!) 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. Kanavalle pääset tästä

keskiviikko 14. joulukuuta 2022

Joulukalenteri 2022: luukku 14

Tervetuloa vuoden 2022 joulukalenteriin! 

Tänä vuonna joulukuussa sukelletaan Youtuben syövereihin. Oli kyse sitten prokrastinoinnista, itsensä viihdyttämisestä, musiikin kuuntelusta tai itsensä sivistämisestä, Youtube tarjoaa kaiken tarvittavan. Tuskin olen ainoa, joka toisinaan uppoaa johonkin kummalliseen kaninkoloon juuri Youtubessa! Tässä kalenterissa esittelen kourallisen lempikanaviani. Kenties joku löytää kalenterista jotain uutta ja mielenkiintoista katsottavaa! 

Luukku aukeaa joka toinen päivä.

14. luukku: Taskmaster


Taskmaster on brittiläinen tv-ohjelma, jossa koomikot tekevät enemmän tai vähemmän järjettömiä tehtäviä ja saavat niistä pisteitä jokseenkin mielivaltaisesti. Olen korona-aikana löytänyt tämän ohjelman, ja ihastunut ikihyviksi. Kahjo, absurdi ja välillä hyvinkin kaoottinen meno yhdistettynä kuivaan brittihuumoriin osuu omaan huumorintajuuni täydellisesti. On ihanaa, että on olemassa tällainen ohjelma, jota katsoessa saa nauraa ja heittää aivot narikkaan. (Naapurini varmaan tykkäävät, kun kuulevat minun kikattavan ääneen tätä katsoessani.) Ohjelmasta on tehty versiota monissa eri maissa, Suomessakin, mutta alkuperäinen on silti paras. (Kokonaisia jaksoja näkee muuten Mtv-palvelusta!) 

Taskmasterin Youtube-kanavalla ei ole kokonaisia jaksoja, mutta paljon yksittäisiä tehtäviä. Lisäksi kanavalla on nähtävillä erilaisia koosteita esimerkiksi tehtävistä, joita yhdistää jokin teema, tai jonkin tietyn kilpailijan parhaista hetkistä kilpailun parissa. Lisäksi kanavalla julkaistaan jaksoja myös eri maiden versioista. Jos olen esimerkiksi stressaantunut tai pahalla tuulella, saatan katsoa Youtubesta muutaman lempiklippini ja tulen paremmalle tuulelle välittömästi. 

Esimerkkivideona on siis luonnollisesti eräs kaikkien aikojen suosikkitehtävistäni, jossa on tarkoituksena yllättää Taskmaster Greg Daviesin oikeana kätenä toimiva Alex Horne. Kilpailijat yrittävät parhaansa, ja monet yrityksistä ovat, noh, hyvinkin yllättäviä. Katsokaa itse! 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. Kanavalle pääset tästä

tiistai 13. joulukuuta 2022

Marraskuun luetut 2022

Marraskuussa 2022 luin kahdeksan kirjaa (1269 sivua, 10 h 59 min), joista kaksi oli spefiä, kaksi sarjakuvaa, kaksi äänikirjaa, yksi e-kirja ja yksi uusinta. 

Klune, T. J.: Talo taivaansinisellä merellä 446 s. 
Sattouf, Riad: Tulevaisuuden arabi 1: Lapsuus Lähi-idässä (1978-1984) 158 s.
Nykänen, Anni: Mummo (Mummo #1) 104 s. 
Wilder, Laura Ingalls: Luumujen poukama (Pieni talo preerialla #3) 337 s. [U]
Kinnunen, Tommi: Pimeät kuut 6 h 21 min [K]
Rannela, Terhi: Yöuinti ja muita novelleja 112 s. (e-kirja)
Bergroth, Aina: Prinsessan kirjeet
Simukka, Salla: Tästä kaikki alkaa 4 h 38 min [K]

kotimaisia: 5
käännöskirjoja: 3
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 3
muualta: 3

Talo taivaansinisellä merellä on hyvin useasti kirjasomeissa näkynyt ja kehuttu kirja, ja niinpä päädyin sen itsekin lukemaan. Lukemisessa meni vain jälleen tuhottoman kauan: aloitin tätä jo heinäkuussa, mutta vasta marraskuussa sain luettua loppuun. Romaani kertoo Linus Bakerista, keski-ikäisestä sosiaalityöntekijästä, joka asuu ankean harmaassa kaupungissa, jossa sataa aina. Linuksen työnkuvaan kuuluu kirjata orpokodissa asuvai maagisia lapsia Maagisten nuorten huolenpito-osaston rekisteriin. Työssään Linus kohtaa monenlaisia epäkohtia, mutta hän on oppinut suorittamaan työnsä hiljaa ja säntillisesti. Hiljaista, harmaata ja säntillistä elämää hän elää myös kotona, jossa hänen ainoana seuranaan on pelkkä äkäinen Calliope-kissa. Eräänä hänen arkensa saa yllättävän käänteen, kun hän saa Äärimmäisen korkealta johtoportaalta tehtävän. Hänen täytyy matkustaa Marsyasin saarella sijaitsevaan orpokotiin, koska se vaikuttaa johtoportaan mielestä epäilyttävältä. Saarella asuu kuusi maagista lasta: ihmissylikoira, traakki, metsänhenki, menninkäinen, tunnistamaton vihreä otus ja itse Antikristus. Myös orpokodin johtaja, Anthony Parnassus, vaikuttaa epäilyttävältä. Miten Linus sopeutuu viikkoihin saarella, kun Anthony vähät välittää Säännöt ja määräykset -kirjasta, jota Linus pitää Raamattunaan? Aina, kun kirjan ympärillä on valtava hype, pettymys pelottaa entisestään. Kirja onnistui kuitenkin lunastamaan ennakko-odotukset, sillä pidin siitä kovasti. Juoni on hieman ennalta-arvattava, mutta ei se oikeastaan edes haitannut. Voi olla, että ei-maagisten ihmisten ennakkoluulot maagisia lapsia kohtaan tuntuvat jostakusta päälleliimatulta, mutta toisaalta spefi peilaa usein tosimaailmaa, ja vastaavat ennakkoluulot ovat kuitenkin valitettavan todellisia. Pidin todella paljon teoksen sateenkaariteemoista: niitä ei mitenkään korosteta, mutta ei tosiaankaan myöskään piiloteta, ja ne istuvat hyvin luontevasti osaksi tarinaa. Loppujen lopuksi itkin viimeiset 70 sivua lähes yhtäjaksoisesti. Se lienee vakuuttava merkki siitä, että kirja onnistui vaikuttamaan? Talo taivaansinisellä merellä on kehunsa ansainnut. Se on sympaattinen, lämmin ja värikäs hyvänmielenkirja, ja niitä tässä ankeassa maailmassa tarvitaan. 

Tulevaisuuden arabi -sarjakuvaa selailin joskus lukion ranskantunnilla, ja yksinkertainen piirrustustyyli jäi mieleen. Lisäksi sarjakuvaa on verrattu erääseen suursuosikkiini, Marjane Satrapin Persepolikseen, joten kun huomasin aloitusosan kirjastossa, se lähti matkaani. Tulevaisuuden arabi on myös omaelämäkerrallinen teos. Riad Sattouf syntyi ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän esikoispojaksi vuonna 1978. Panarabialaista aatetta kannattunut isä sai 1980-luvun alussa viran yliopiston opettajana Libyassa, jolloin koko perhe muutti Ranskasta sinne. Libyasta perhe muuttaa Ranskan kautta isän kotikylään Syyriaan. Pieni, vaalea Riad ei aina oikein ymmärrä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, ja hän katsoo Libyan ja Syyrian diktatuureja ja vieraita kieliä puhuvia lapsia omasta näkökulmastaan. Itsekin vertailin tätä väkisin Persepolikseen, sillä tarinoissa oli hyvin paljon samankaltaisia elementtejä, vaikka näkökulma onkin erilainen: eletään eri maassa, erilaisessa kulttuuriympäristössä, ja ainakin tässä ensimmäisessä osassa näkökulmahenkilö on paljon nuorempi. Ajankuva on kiehtova: Lähi-idän (lähi)historia on todella huonosti hallussa, koska siitä puhutaan länsimaissa niin vähän. Siksikin tällaiset teokset ovat todella arvokkaita, koska niistä oppii uutta. Valitettavasti Sattoufin teos ei kuitenkaan onnistunut ihastuttamaan samalla tavalla kuin Satrapin sarjakuva. Hahmot jäivät jotenkin etäisiksi, mikä voi osittain tietysti johtua siitä, että näkökulma on niin nuoren lapsen, joka on kuitenkin omalla tavallaan passiivinen hahmo. Piirrostyylistä kuitenkin tykkäsin edelleen, ja tarinan jatko kiinnostaa, joten aion lukea ainakin seuraavan osan sarjaa. 

Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvia olen lukenut useampia yksittäisiä strippejä milloin missäkin yhteydessä, mutta nyt lainasin ensimmäisen kokoelman. Mummo ja pappa joutuvat muuttamaan maalta kaupunkiin, ja vaikka se on pieni kulttuurishokki, mummo ei anna sen hidastaa itseään. Mummo toimii kaupunkiympäristössä omaan tyyliinsä, huivi hulmuten ja kahvia hörppien. Pappa ja kissa yrittävät epätoivoisesti lähinnä pysyä perässä. Mummo on aivan ihana ja sympaattinen sarjis! Päällimmäiseksi tästä jäi yksi ajatus: olisinpa isona kuin tämä mummo! Toki monet piirteet tunnistin itsessäni jo nyt (esimerkiksi naapurikyttäyksen kuvaukset naurattivat, olen hyvin samankaltainen :D). Ehkä näin kokoelmana luettuna jotkut stripit tuntuivat toisteisilta, mutta kokonaisuutena tykkäsin tästä niin paljon, että aion ehdottomasti lukea seuraavatkin osat. 

Näköjään luen yhden Pieni talo preerialla -sarjan kirjan vuodessa, sillä sarjan toisen osan luin viime syksynä, ja nyt oli kolmannen osan, Luumujen poukaman, vuoro. Ingallsin perhe matkustaa Minnesotaan, keskelle preeriaa. He asuttavat asumaan maan alla olevaan turvemajaan, lähelle nimessäkin mainittua Luumujen poukamaa. Preerialle isä rakentaa perheelle jälleen uuden kodin. Lauran elämässä tapahtuu suuria muutoksia: hän aloittaa Marjan kanssa koulun, ja ensimmäistä kertaa sitten varhaislapsuuden hän saa omanikäisiä leikkitovereita. Preerialla eläminen on kovaa, mutta tarjoaa myös yllättäviä iloja. Muistelen, että lapsena en erityisemmin pitänyt tästä osasta: mielestäni se oli tylsä, vaikka pidinkin kouluelämän kuvauksesta ja tarinoista kaupunki- ja maalaiskutsuista. Siksi yllätyinkin, miten paljon pidin tästä nyt! Tässä kirjassa tapahtuu todella paljon, on vaikea uskoa, että pidin tätä tylsänä. Kuvaukset turvemajasta ja uudesta kodista, koulusta ja lasten leikeistä Luumupurolla olivat todella viehättäviä. Oli hämmentävää, miten pieniä juttuja kirjasta muistin, vaikka olin lukenut tämän viimeksi ala-asteella! Toisaalta jotkut asiat olivat unohtuneet: vaikka muistin heinäsirkat, en todellakaan muistanut, millaista kauhua se perheelle oli. Tämä oli myös todella elävästi kuvattu, lukiessa hirvitti! Jonkin verran tarinassa oli toistoa, varsinkin teoksen loppupuolella. Aikakin kului paljon nopeammin kuin kirjan alkupuolellea! Tämän kirjan suomennos on myös todella kökkö, varsinkin edellisen osan jälkeen. Joka ikisen henkilön nimi on käännetty suomeksi, jopa osa henkilöiden sukunimistä. Muistelen, että seuraavissa osissa tässä vähän rauhoitutaan. Ei varmaan haittaisi, jos näistä tehtäisiin uudet suomennokset! Odotan todella innokkaasti Hopeajärven rannalla -kirjan lukemista, koska se oli myös sellainen, josta en lapsena oikein pitänyt. Uskon, että Luumujen poukaman tuottama positiivinen yllätys voi kertoa siitä, että seuraavakin osa uppoaisi paremmin. 

Tommi Kinnusen kirjat ovat aina automaattisesti lukulistalla, ja sama kohtalo oli myös uutuusteoksella Pimeät kuut. Romaani sijoittuu 1940-luvun loppuun, kun toinen maailmansota on juuri loppunut. Päähenkilönä on kuusikymppinen opettajatar Elna Suorajärvi, joka saa opettajanpaikan yhdeksi vuodeksi syrjäseudulla sijaitsevasta parakkikoulussa. Opettajan arki on kovaa. Sota on jättänyt traumat myös lapsiin, resursseja opetukseen on vähän. Myös sairaus ja menneisyyden kipukohdat vaivaavat Elnaa. Tämä ei mielestäni ollut parasta Kinnusta. Tuntui jotenkin turhauttavan paljon siltä, että Kinnusella on paljon sanottavaa koulumaailmasta, ja hän vain verhoaa ajatuksensa historiallisen kontekstin taakse. Tämä olisi toiminut ehkä paremmin nykyaikaisessa ympäristössä, mutta Kinnusella on selvästi jonkinlainen pakkomielle jälleenrakennusaikaan (minut tuntevat ovat kuulleet valitustani aiheesta useaan otteeseen :D). Toisaalta nykyajan kontekstissa sodasta traumatisoituneet lapset ja aikuiset herättivät paljon ajatuksia tilanteesta Ukrainassa. Välillä sekin tuntui kuitenkin vähän alleviivaavalta. Minua turhautti myös se, että monta kertaa sellaisissa kohtauksissa, joista olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän, kerronta siirtyi eteenpäin, eikä tapahtumiin enää palattu. Parasta romaanissa on jälleen Kinnusen upea kieli, joka varsinkin äänikirjassa pääsi oikeuksiinsa. Luonnon ja vuodenkierron kuvaus on myös todella hienoa. Vanhempi ja (yhteiskunnan silmissä) epäsovinnainen nainen päähenkilönä on niin ikään hyvä valinta, sillä sellaista representaatiota ei ole liiemmälti. 

Terhi Rannelan uutta nuortennovellikokoelmaa Yöuinti ja muita novelleja on mediassa verrattu Rannelan aikaisempaan novellikokoelmaan Yhden promillen juttuja. Paljon samaa näissä kahdessa kokoelmassa on, mutta Yöuinnissa novelleja yhdistävä teema on löyhempi. Jokaisessa novellissa on jonkinlainen kohtaaminen, mutta hahmot ja tilanteet ovat hyvinkin erilaisia keskenään. Kokoelman erikoisuus on se, että novellit linkittyvät yhtee hieman samalla tavalla kuin kesällä lukemani Blackout-kokoelmassa. Pidin siitä, miten moninaisia kokoelman hahmot olivat. Lisäksi annan pisteitä koronan käsittelystä. Vaikka olen kurkkuani myöten täynnä koronaa, enkä välttämättä  haluaisi lukea siitä ollenkaan, Yöuinnissa viittaukset poikkeusaikaan tuntuvat luontevilta. Olin kuuntelemassa Terhi Rannelaa Turun kirjamessuilla, ja siellä hän mainitsi, että teoksessa on intertekstuaalisia viittauksia Yhden promillen juttuihin. Tuskin olisin huomannut tätä itse, jos en olisi tiennyt, mutta se johtuu vain sitä, että Yhden promillen juttujen lukemisesta on neljä vuotta aikaa. Kaikki novellit eivät ehkä olleet yhtä mielenkiintoisia, mutta koska kokoelmassa on paljon novelleja, se ei haitannut. Huomasin myös harmikseni, että ehkä olin hieman liian vanha tälle kokoelmalle. Teini-ikäiset päähenkilöt eivät aina samaistuttaneet, vaan lähinnä mietin, että hormonihöyryinen draamailu oli välillä vähän liikaa :D Mutta ehkä oikeille teineille tämä toimii mainiosti! Lempinovellejani olivat 1440 minuuttia, Paljasjalkainen poika, Bling bling baby, Häkkivaraston tyttö, Kauniita unia, oman kullan kuvia, Punainen paroni ja Yöuinti.

Prinsessan kirjeet oli puhtaasti heräteostos viime keväältä, kun piti käyttää kirjakaupan lahjakortti loppuun, ja loppusummasta puuttui pari euroa. Nappasin tämän pikkuisen kirjasen löytökorista muutamalla eurolla, koska pikaisella vilkuilulla sen konsepti kuulosti hyvin mielenkiintoiselta. Kirja on julkaistu anonyyminä, ja ensimmäisellä sivulla kerrotaan, että kirja koostuu kolmestakymmenestä kirjeestä, jotka on löydetty Helsingin Vanhankirkon puistosta heinäkuussa 2010. Kirjeet on allekirjoittanut Prinsessa, mutta sen tarkempia tietoja kirjeissä ei ole. Kirjeet on kirjoitettu yhden yön aikana, ja Prinsessa kirjoittaa rakkaalleen rakkauskirjeitä ennen lähtöään kuukauden mittaiselle matkalle. Kirjeissä Prinsessa pohtii hänen ja rakastettunsa suhdetta ja rakkaustarinaa, sekä omaa rooliaan ja naiseuttaan. Mietin todella paljon kirjan kanssa sitä, miten eettistä on julkaista löydetyt kirjeet, ja aloin hieman kyseenalaistaa totuutta. Pienen kaivelun seurauksena löysinkin kymmenen vuoden takaisin artikkelin Hesarista, joka paljastaa, että kirjan on kirjoittanut Aina Bergroth, eikä mikään "anonyymi" Prinsessa, mikä tarkoittaa, että kirjeet ja niiden taustatarina ovat täysin fiktiivisiä. Myös kustantajan sivuilla kerrotaan kirjailijan nimi, joten olen maininnut sen myös tässä postauksessa. Kustantajan sivuilla mainitaan myös, että kirja on saanut inspiraationsa siitä tiedosta, että Ruotsin prinsessa Victoria kirjoitti yhden yön aikana kihlatulleen Danielille 30 rakkauskirjettä ennen lähtöään kuukaudeksi valtiovierailulle Kiinaan. Oikeastaan kirja antaa ymmärtää, että nämä olisivat juuri Victorian 30 kirjettä, sillä sen verran paljon niissä viitataan todelliseen Ruotsin hoviin ja Victorian elämään, vaikka nimiä ei mainitakaan. Tämä saa koko kirjan idean kompuroimaan: jos kuvitellaan, että nämä olisivat oikeasti Victorian kirjeet, miksi ihmeessä ne olisi löydetty puistosta Helsingissä? Paitsi että kirjan konseptin paljastuminen valeeksi oli suuri pettymys, niin oli kirjan sisältökin. Jos nämä olisivat olleet yksityisiä kirjeitä, eikä näitä olisi julkaistu, ne voisivat toimia vastaanottajalleen, mutta koska kirjeet ovat fiktiivisiä, niitä voi mielestäni arvostella samalla tavalla kuin mitä tahansa muutakin fiktiivistä teosta. Kieli on kömpleöä, oivallukset ovat jotenkin laimeita, Prinsessasta saa melkoisen ärsyttävän kuvan ja tekstien eroottisuus on erittäin kiusallista luettavaa. Kaikkein inhottavinta oli kuitenkin se, miten kirjassa venytettiin suostumuksen rajoja: se, että joku nukkuu alasti, ei oikeuta koskemaan häneen nukkuessaan, vaikka kuinka oltaisiin parisuhteessa!!!! Kun tämä tehtiin vielä romantiikan varjolla, suuhun jäi erittäin paha maku. Kirjan ulkoasu oli ihan miellyttävä, mutta se onkin ainoa kehu, jonka voin kirjalle antaa, mutta kirja ei tule tosiaankaan omaan hyllyyni jäämään. Linkkaan tähän vielä eräään blogikirjoituksen, jossa tiivistyy hyvin voimakkaasti myös omat tuntemukseni kirjaa kohtaan. 

Salla Simukan kauhuromaanin Tästä kaikki alkaa kuuntelin äänikirjana. Palittu kuvittaja Nova ja väitöskirjaa tekevä Isla ostavat yhteisen unelmatalon syrjäisestä paikasta. Kuitenkin vain puoli vuotta muuton jälkeen parisuhde päättyy eroon. Ero on ollut yhteinen päätös, mutta jostain syystä Isla ei suostu puhumaan eroon tai talon myymiseen liittyvistä asioista ja käyttäytyy, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nova yrittää jatkaa vanhojen suomalaisten kansantarinoiden kuvittamisprojektia, mutta tarinoiden kauhut alkavat vuotaa pikkuhiljaa tosielämään. Pari Simukan edellistä teosta ei oikein kauheasti innostaneet, joten tästä yllätyin positiivisesti! Parisuhdekriisistä en olisi välttämättä jaksanut lukea, mutta kauhuelementit toimivat ja pelottivat oikeasti. Kuuntelin kirjaa samalla, kun tiskasin, ja välillä piti vilkuilla olan yli, ettei kukaan tai mikään vain vaaninut asunnon nurkissa... Taiteen ja kansantarinoiden kauhuelementti toimi, vaikka tarinat kuulostivat minun korvaani välillä liian moderneilta. Tämä oli selvästi Novan tarina: Isla jäi hyvin etäiseksi hahmoksi. Koska heidän parisuhteensa on kirjan keskiössä, olisin hahmojen olevan vähän tasapainoisemmin kuvattuja. Kirjan suurimmat ongelmat ovat rytmityksessä: alku on hidas, ja loppu tapahtuu todella suurella ryminällä. Jotkut asiat jäivät auki, enkä osaa sanoa, häiritsikö se vai sopiko se kirjan tyyliin. Loppuratkaisua en osannut arvata, siitä pidin. Vähän sen tyylinen lopetus, että tekisi mieli saman tien lukea koko kirja uudelleen tämän tiedon valossa! 


*********

Marraskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä: Tästä kaikki alkaa
21. Kirja liittyy lapsuuteesi: Luumujen poukama
23. Pieni kirja: Prinsessan kirjeet
29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa: Talo taivaansinisellä merellä
33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan: Tulevaisuuden arabi 1 (tosin vain osittain, mutta kuitenkin!) 

Marraskuu oli muiden syksyn kuukausien tapaan kiireinen. Tuntuu, että päivät luisuu käsistä ja mitään ei saa aikaan. Opiskelua jonkin verran (ei tosin tarpeeksi, nyt on aika kova kiire saada viimeiset hommat deadlinejen sisällä pakettiin), jonkin verran kaikkea muuta juoksemista ympäri kyliä. Toisaalta marraskuuhun mahtui myös aivan ihana viikonloppu, jolloin tietoisesti en tehnyt mitään, vain olin, luin ja herkuttelin. Mutta jälleen marraskuusta selvittiin, se on tärkeintä. 


Kuukauden biisi on Моральный кодекс -bändin kappale Первый снег (=ensilumi). Kuuntelimme kappaleen venäjäntunnilla, ja sen absurdit sanat ja kaihoisa tunnelma vetosivat minuun erittäin paljon. Hieman pelottaa aina etsiä itse musiikkia kielellä, jota ei puhu kunnolla. Pelkään aina, että sanoissa on jotain törkeyksiä, joita en ymmärrä :D Siksi olikin hyvä, että kävimme sanat tunnilla läpi! 

Rauhallisia, lumisia hetkiä joulukuuhun! 

maanantai 12. joulukuuta 2022

Joulukalenteri 2022: luukku 12

Tervetuloa vuoden 2022 joulukalenteriin! 

Tänä vuonna joulukuussa sukelletaan Youtuben syövereihin. Oli kyse sitten prokrastinoinnista, itsensä viihdyttämisestä, musiikin kuuntelusta tai itsensä sivistämisestä, Youtube tarjoaa kaiken tarvittavan. Tuskin olen ainoa, joka toisinaan uppoaa johonkin kummalliseen kaninkoloon juuri Youtubessa! Tässä kalenterissa esittelen kourallisen lempikanaviani. Kenties joku löytää kalenterista jotain uutta ja mielenkiintoista katsottavaa! 

Luukku aukeaa joka toinen päivä.

12. luukku: The Princess and the Scrivener


Olemme saapuneet joulukalenterin puoliväliin, ja tänään luukusta paljastuu The Princess and the Scrivener -kanava! Tällä kanavalla ystävykset Paige ja Sarah käsittelevät erilaisia populaarikulttuurin ilmiöitä, ja näkökulma on yleensä intersektionaalisessa feminismissä. Kaksikko tekee videoita niin yhdessä kuin erikseen, ja puhuvat pääosin kirjoista ja elokuvista. Joskus kyseessä on suosikkiteosten esittely, arvio jostain uudesta (tai vähän vanhemmastakin) kulttuurituotteista, toisinaan videoessee. Kanavalta löytyy myös muutama pidempi videoesseekokonaisuus, esimerkiksi vuoden 2017 live action -versiosta Kaunotar ja hirviö -elokuvasta ja siitä, mikä siinä meni pieleen. 

Mielestäni The Princess and the Scrivenerin vahvuus on ehdottomasti kiehtovat näkökulmat aiheisiin. Omasta etuoikeutetusta asemasta ei välttämättä osaa nähdä populaarikulttuurin syvälle juurtuneita rasistisia ja ableistisia rakenteita, ja esimerkiksi niiden paremmassa hahmottamisessa heidän videonsa ovat olleet avuksi. Vaikka aiheet ovat monesti vakavia, videot eivät ole ryppyotsaisia. Paige ja Sarah ovat selvästi todella intohimoisia populaarikulttuurin rakastajia, ja rakkaus myös näkyy. Huumoriakaan ei unohdeta. Erityismainita sille, että videot on suurimmaksi osaksi tekstitetty! Se helpottaa välillä perässä pysymistä, kun englanti ei ole oma äidinkieli. 

Esimerkkivideoksi valitsin joulun kunniaksi vähän vanhemman videon. Video on osa P&S watch -sarjaa, jossa Paige ja Sarah katsovat elokuvia yhdessä, ja tällä kertaa he katsovat The Muppet Christmas Carol -elokuvan. Kyseessä on eräs ehdottomista lempijouluelokuvistani, joten valinta oli sinänsä helppo. Videolla näkyy hyvin Paigen ja Sarahin keskinäinen kemia ja huumorintaju, ja on hyvä esimerkki siitä, että tiukan asian lisäksi kanavalta löytyy myös kevyempää sisältöä. Nauran tälle videolle aina ääneen huolimatta siitä, kuinka monta kertaa tämän katson. "Nobody is safe from the industrial revolution!"

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. Kanavalle pääset tästä

lauantai 10. joulukuuta 2022

Joulukalenteri 2022: luukku 10

Tervetuloa vuoden 2022 joulukalenteriin! 

Tänä vuonna joulukuussa sukelletaan Youtuben syövereihin. Oli kyse sitten prokrastinoinnista, itsensä viihdyttämisestä, musiikin kuuntelusta tai itsensä sivistämisestä, Youtube tarjoaa kaiken tarvittavan. Tuskin olen ainoa, joka toisinaan uppoaa johonkin kummalliseen kaninkoloon juuri Youtubessa! Tässä kalenterissa esittelen kourallisen lempikanaviani. Kenties joku löytää kalenterista jotain uutta ja mielenkiintoista katsottavaa! 

Luukku aukeaa joka toinen päivä.

10. luukku: Postmodern jukebox


Luukusta kymmenen paljastuu pianisti Scott Bradleen vuonna 2011 perustama Postmodern jukebox. Bändin ideana on tehdä modernista musiikista sovituksia, jotka saavat tämän päivän radiohitit kuulostamaan esimerkiksi 1920-luvun jazzilta tai muuten menneiden vuosien musiikilta. Itsekin kuuntelen mieluummin menneiden vuosien musiikkia kuin nykyisiä listahittejä (tämä tulee tuskin yllätyksenä kellekään), joten rakastan Postmodern jukeboxin konseptia. Jotkut sellaisetkin biisit, jotka kuulostavat omaan korvaani "sieluttomilta" saattavat saada Postmodern jukeboxin käsittelyssä itseensä lämpöä ja persoonallisuutta, ja toisinaan coverit onnistuvat olemaan paljon parempia kuin alkuperäiset versiot! 

Vaikka musiikki on pääosassa, minusta on ihanaa nähdä, miten videoihinkin on panostettu soittajien ja laulajien asuja myöten. Taitavien esiintyjien rinnalle ei edes tarvita musiikivideomaisia leikkauksia tai muuta kikkailuja, vaan katsoja lumoutuu pelkän laulun ja soiton katsomisesta. Joskus videoissa on kuitenkin jotain ilahduttavia yllätyksiä, kuten steppaamista. Kokonaisuudessaan erittäin taitava bändi! 

Esimerkkivideona on tällä kertaa Postmodern jukeboxin cover Spice girlsin laulusta Wannabe. Tämä on mielestäni hyvä esimerkki bändistä parhaimmillaan: alkuperäinen kappale on kyllä tunnistettavissa, mutta versio on selkeästi heidän omansa ja vieläpä erittäin tyylikäs sellainen! Videolla on myös hauskasti viittauksia alkuperäiseen esittäjään laulajien vaatteissa. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. Kanavalle pääset tästä

torstai 8. joulukuuta 2022

Joulukalenteri 2022: luukku 8

Tervetuloa vuoden 2022 joulukalenteriin! 

Tänä vuonna joulukuussa sukelletaan Youtuben syövereihin. Oli kyse sitten prokrastinoinnista, itsensä viihdyttämisestä, musiikin kuuntelusta tai itsensä sivistämisestä, Youtube tarjoaa kaiken tarvittavan. Tuskin olen ainoa, joka toisinaan uppoaa johonkin kummalliseen kaninkoloon juuri Youtubessa! Tässä kalenterissa esittelen kourallisen lempikanaviani. Kenties joku löytää kalenterista jotain uutta ja mielenkiintoista katsottavaa! 

Luukku aukeaa joka toinen päivä.

8. luukku: PES


Tutustuin yhdysvaltalaisen animaattori PESin tuotantoon ala-asteen viimeisillä luokilla, kun käsittelimme kuvistunnilla animaatiota, ja opettaja näytti muutamia esimerkkejä stop motion -animaatiosta. Osa näistä animaatioista oli PESin käsialaa, ja ne jäivät luovuudellaan hyvin mieleen. (Eräs muista esimerkeistä oli tämä musiikkivideo, joka ei ole PESin tekemä, mutta niin hieno, etten voi olla mainitsematta sitä!) En katso nykyisin kanavaa enää kovin aktiivisesti, mutta aina välillä löydän itseni ihastelemasta näitä lyhyitä videoita. Miten joku voi ollakin niin taitava ja katsoa maailmaa niin luovalla tavalla! Ihailen myös työmäärää, joka lyhyenkin videon taakse kätkeytyy: stop-motion -animaatio on todella hidasta hommaa, sen tiedän ihan omastakin kokemuksesta. 

Esimerkkivideona toimii Fresh Guacamole, joka oli vuonna 2012 ehdolla parhaan animoidun lyhytelokuvan Oscariin. (Ja on muuten historian lyhin Oscar-ehdokkaana ollut elokuva!) Tässä on juuri sitä luovuutta, jota PESin töissä ihailen. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. Kanavalle pääset tästä

tiistai 6. joulukuuta 2022

Joulukalenteri 2022: luukku 6

Tervetuloa vuoden 2022 joulukalenteriin! 

Tänä vuonna joulukuussa sukelletaan Youtuben syövereihin. Oli kyse sitten prokrastinoinnista, itsensä viihdyttämisestä, musiikin kuuntelusta tai itsensä sivistämisestä, Youtube tarjoaa kaiken tarvittavan. Tuskin olen ainoa, joka toisinaan uppoaa johonkin kummalliseen kaninkoloon juuri Youtubessa! Tässä kalenterissa esittelen kourallisen lempikanaviani. Kenties joku löytää kalenterista jotain uutta ja mielenkiintoista katsottavaa! 

Luukku aukeaa joka toinen päivä.

6. luukku: Sateenkaarikirjoja



Suomalaiset kanavat ovat tässä kalenterissa melkoisen aliedustettuna, mutta pari sellaistakin löytyy! 

Sateenkaarikirjoja on nimensä mukaansa kanava, jolla käsitellään LGBTQ+ -kirjallisuutta eri näkökulmista. Kanavalta löytyy niin kirjavinkkejä kuin koosteita tulevista sateenkaarikirjoista, mutta myös yhteisvideoita kirjailijoiden kanssa, joissa pohditaan esimerkiksi kirjasarjan kirjoittamista ja spefin ja sateenkaarikirjallisuuden suhdetta. Kanavan takana on esimerkiksi Ihana-säeromaanista ja Susanna Hynysen kanssa kirjoitetuista Neonkaupunki-kirjoista tuttu kirjailija Dess Terentjeva. Hän käsittelee kanavalla jonkin verran myös omaa kirjailijaelämäänsä. 

Esimerkkivideoksi valitsin kanavan uusimman videon, jossa käsitellään kevään 2023 uutuuskirjoja. Tähän aikaan vuodesta voi jo kääntää katseen tulevaan kirjavuoteen, eikö niin? 

Suosittelen kanavaa kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille. Luki sitten sateenkaarikirjallisuutta tai ei, videoista voi saada hyviä lukuvinkkejä. Lisäksi kirjallisuuskeskustelut ovat kiinnostavia, niitä ei voi olla somessakaan liikaa (varsinkaan suomeksi)! 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. Kanavalle pääset tästä

Hyvää itsenäisyyspäivää blogin lukijoille! 

maanantai 5. joulukuuta 2022

Toivottavasti kukaan ei kuole näillä messuilla − Helsingin kirjamessut 2022

Helsingin kirjamessuista on kulunut jo hyvä tovi, mutta parempi messuraportti myöhään kuin ei milloinkaan! 

Kiitokset Helsingin messukeskukselle bloggaajapassista! 

Perjantai 28.10.

Viime vuonna saavuin Helsinkiin noin neljän tunnin yöunilla, ja tämä oli tilanne myös tänä vuonna. (Tällä kertaa en ollut edes opiskelijahippaloissa, vaan nukkumaanmeno viivästyi ihan vain opintopäiväkirjan vääntämisen vuoksi...) Väsyneen junamatkan jälkeen saavuin Helsinkiin ja sukelsin messuhumuun. Kolmioleivän voimalla sain tsempattua itseni jaksamaan päivää eteenpäin. 


Ohjelma

Läslust, skrivlust, livslust (Henrika Anderson, Malin Klingenberg, haastattelijana Eddie Myrskog)


Minulla oli useampi ruotsinkielinen ohjelma messusuunnitelmassani. Maisteriohjelmassani on jonkin verran ruotsinkielistä opetusta, joten ajattelin, että ehkä ruotsinkielisten kirjamessuohjelmien kuuntelu aktivoisi kieltä ja helpottaisi kursseillakin oloa. Messuni alkoivat siis Läslust, skrivlust, livslust -keskustelulla, jossa kirjailijat keskustelivat inspiraatiosta, lukemisesta ja kirjoittamisesta. Loppujen lopuksi vähät yöunet ja ympärilläni istuneet hyvin levottomat nuorisolaiset vaikuttivat siihen, että en saanut keskustelusta oikein mitään irti. Loppujen lopuksi hylkäsin myös kaikki muutkin ruotsinkieliset ohjelmat aikatauluistani. Keskittyminen olisi tuskin riittänyt muinakaan päivinä. 

Tunteiden palo & Palavan kaupungin lapset (Hannu Salmi, Roope Lipasti, haastattelijana Päivi Syrjänen)


Hannu Salmen teksteihin olen törmännyt opiskeluissani, joten hänen kirjansa Turun palosta kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta kiinnosti ovasti. (Melkein törmäsin häneen perjantaina myös kirjaimellisesti, kun juoksin messuhulinassa melkein hänen syliinsä.) Roope Lipastin niin ikään Turun palosta kertova Palavan kaupungin lapset on puolestaan fiktiivinen teos, joka on suunnattu lapsille. Siinä missä aikuista minua kiinnostaa Salmen kirja, olen varma, että lapsena olisin lukenut Lipastin kirjan aivan intopinkeänä (ja toki edelleen sen mielelläni lukisin)! Salmen ja Lipastin keskustelua oli mukava kuunnella. Salmi kertoi faktoja Turun palosta, ja Lipasti kertoi, kuinka hän on hyödyntänyt faktoja fiktionsa kirjoittamisessa. Täytyy häpeäkseni myöntää, etten muista sen tarkemmin, mitä ohjelmassa puhuttiin, mutta kyseessä oli eräs viikonlopun parhaista haastatteluista. 

Sang (Elina Pitkäkangas, haastattelijana Kallion lukiolaiset)


Elina Pitkäkankaan Sang on minulla ehdottomasti kirjasyksyn odetutuimpia teoksia. Pitkäkangas kertoi esimerkiksi teoksen pohjalla olleesta inspiraatiosta sekä nimen monista merkityksistä (kiinan kielessä intonaatioilla voi muuttaa koko sanan merkityksen). Pitkäkangas sanoi myös, että kirjan päähenkilö Dawei on hänen omista hahmoistaan eniten häntä itseään lähellä. Vaikka Dawei ei olekaan kuulemma yhtä sietämätön kuin Kuuran Inka, hänessäkin on harmaansävyjä. Odotan kirjan lukemista entistä enemmän! Erityisen hienoa ja kiinnostavaa oli, että ohjelma tulkattiin viittomakielelle. Tulkkina oli kirjagramista tuttu @paperimato. Välillä harhauduinkin katsomaan vain tulkkia! 

Kiinalaiset romaanit (Rauno Sainio, haastattelijana Niko Aula


Kiina-teema jatkui seuraavassa ohjelmassa, kun suomentaja Rauno Sainio kertoi työstään kiinankielisten romaanien kääntäjänä. Hänkin kertoi koulutustaustastaan (hän oli alkanut opiskella kiinaa vasta yliopistossa!) ja kokemuksistaan romaanien kääntäjänä. Erityisesti mieleen jäi se, että usein kiinankielisistä romaaneista tehdyt englanninkieliset käännökset ovat usein heikompia kuin muille kielille käännetyt: Sainio on huomannut näissä käännöksissä useita käännösvirheitä. Johtuisiko tämä siitä, että englanninkielisellä kielialueella kirjojen kääntäminen ei ole yhtä yleistä kuin esimerkiksi Suomessa? Tämän ohjelman aikana lyhyeksi jäänyt yö alkoi painaa, ja silmäni alkoivat lupsahdella, mutta en onneksi nukahtanut kesken kaiken. Se olisi ollut hyvin noloa, varsinkin, kun keskustelu oli niin mielenkiintoinen! 

Sysi (Sini Helminen, haastattelijana Kallion lukiolaiset)


Luin kesällä Sini Helmisen Lujaverinen-trilogian keskimmäisen osan Sysi. Helminen puhui haastattelussa esimerkiksi siitä, että oli käyttänyt kokemuslukijaa paitsi muunsukupuolisuuden kuvaamisen mutta myös larppauskokemusten kohdalla, mikä oli hieman yllättävää, mutta toki myös ymmärrettävää. Kun larppaus on niin suuressa osassa kirjassa, täytyyhän faktojen olla oikein!  Hän puhui hieman myös trilogian päätösosasta Kalma. Luvassa on kuulemma hieman synkempi tarina kuin kaksi edellistä osaa, mutta ainakaan itseäni se ei haittaa. Haastattelun päätteeksi haastattelijat lausuivat lopputoivotukseksi: "Toivottavasti kukaan ei kuole näillä messuilla". Toki tämä liittyy Sysin tapahtumiin, kirjahan alkaa pikkujouluista, joissa eräs osaanottaja kuolee, mutta kyseinen toivotus oli niin yllättävä ja hämmästyttävä, että se sai sekä minut että messuseuralaiseni spontaanisti repeämään. Toteamuksesesta tuli lopulta eräs viikonlopun epävirallisista tunnuslauseista. 

Luokkayhteiskunnan tiukat säännöt historiallisissa romaaneissa (Ann-Christin Antell, Helena Steen, haastattelijana Outi Karemaa)


Jälleen on häpeäkseni myönnettävä, etten muista tästä keskustelusta juuri mitään. Yhteiskunnan tiukan luokkajaon ylittävät rakkaustarinat ovat olleet historiallisen viihdekirjallisuuden sisältöä jo hyvin pitkään, ja Antellin ja Steenin kirjat eivät ole tässä mitään poikkeuksia. Mieleen jäi Antellin toteamus siitä, että tällaiset viihdekirjat ovat aikuisten satuja: niissä saa olla epärealistisiakin piirteitä, kuten rakastavaisten päätyminen yhteen esteistä huolimatta, vaikka tosielämässä nämä esteet olisivat olleet ylitsepääsemättömiä. Näiden romaanien tarkoitus on tarjota todellisuuspakoa lukijoilleen, ja se on minusta arvokasta. 

Liiat hiuxet – miesten muodin kulttuurihistoria (Kustaa H. J. Vilkuna, haastattelijana Elia Lennes


Tämäkään ei jättänyt erityisemmin muistijälkiä, mutta se saattoi johtua siitä, että aloin olla lyhyiden yöunien ja pitkän päivän jäljiltä aivan todella väsynyt. Sinänsä aihe oli kiinnostava: ainakin mutulla tuntuu, että miesten muodin historiaa ei ole (populaarissa) tietokirjallisuudessa tutkittu mitenkään erityisen paljon. Peruukkimuoti on kiehtova luku historiaa: toisaalta kyseessä oli hyvin tärkeä osa aikansa muotia, toiset halveksuivat sitä turhana koreiluna. Näyttävät peruukit myös katosivat muodista Ranskan vallankumouksen myötä lähes kokonaan. Liiat hiuxet kiinnostaa ehdottomasti, ja aionkin sen jossain vaiheessa lukea! 

Ajatuksia
• Tiedän sanovani tämän suurin piirtein joka vuosi, mutta sanon uudelleen: voisiko lavat pitää kerrankin samoilla paikoilla kuin edellisenä vuonna? Taas Senaatintori oli siirretty eri paikkaan. 

Harmituksia
• Kauhean ruuhkaisaa! Jotenkin ajattelin, että ei nyt perjantaina vielä, mutta olin väärässä. 
• Joka vuosi mietin, että voisin kirjoittaa ajatuksiani messukeskusteluista ylös, jolloin postauksen kirjoittaminen olisi helpompaa. Tänä vuonna tein joitain satunnaisia muistiinpanoja perjantain ensimmäisestä ohjelmasta, mutta siihen se jäi, ja se harmittaa. Kenties sitten tulevina vuosina saan tehtyä muistiinpanoja useammasta keskustelusta. 

Tähtihetkiä
• Oli ihanaa nähdä ihmisiä, joita en ollut nähnyt jopa vuosiin! (Tiedätte, keitä olette <3) 
• Söin aivan todella herkullisen meze-lautasen ruokamessuilla. 
• BookBeat-jäätelö. Okei, ei ehkä jäätelönä parasta mahdollista, mutta ilmainen jäätelö maistuu aina hyvältä!




Lauantai 28.10.

Viikonlopun tunnelmia kuvaava tarinan otsikko löytyi Rudolf Koivun metsänväkeä -kirjasta.

Ohjelma

Suomen kirjailijaliitto: Onko Suomea ilman kulttuuria? (Maria Guzenina, Saara Hyrkkö, Magdalena Hai, haastattelijana Virpi Hämeen-Anttila


Päivän ensimmäisenä ohjelmana oli tiukkaa asiaa sisältävä paneeli. Panelistit keskustelivat kirjallisuuden (ja muun kulttuurin) asemasta yhteiskunnassa ja siitä, miten se jää yleensä politiikassa jalkoihin. Esimerkiksi lasten ja nuorten lukemisesta ollaan todella huolissaan, mutta samaan aikaan kirjastoja lakkautetaan. Päätöksenteossa kulttuuri jää yleensä varjoon, kun urheilua tuetaan enemmän. Yllätyin, että keskustelussa käytiin hyvinkin kiivaasti, eikä tyydytty mihinkään kädenlämpöiseen hymistelyyn, kuten joskus tällaisissa tilaisuuksissa on tapana. Tämä oli kuitenkin vain hyvä asia, sillä kuten paneelissa vastattiin otsikon kysymykseen: Suomea ei olisi ilman kulttuuria. Pelkkä puhe ei riitä, tarvitaan konkreettisia tekoja. Kunpa kaikki päättäjät ajattelisivat samoin. 

Helsingin sanomat: Pimeät kuut (Tommi Kinnunen, haastattelijana Susanna Laari)


Tommi Kinnusta halusi tulla kuuntelemaan melko moni muukin, joten päädyimme istumaan lattialla lavan vieressä. Kinnunen kertoi uudesta kirjastaan Pimeät kuut, joka kertoo kansakoulunopettajasta ja hänen vuodestaan pienessä, syrjäisessä koulussa. Kinnunen kertoi kirjoitusprosessistaan: esimerkiksi idean romaaniin hän oli saanut siitä, kun oli löytänyt opettajattarena toimineen sukulaisensa papereita. Kirjassa esiintyvät kuitit, todistukset ja asiakirjat ovat siis oikeita dokumentteja menneisyydestä! Kinnunen on ollut tapansa mukaan hyvin tarkka taustatutkimuksissaan, ja oli yhtä pientä mainintaa varten selvitellyt 1940-luvun lopun veroprosentteja niin Kelasta kuin kaupunginarkistoistakin. (Toivon mukaan) tulevaa arkistotyöntekijää tämä nauratti ja hirvitti yhtä aikaa: tätäkö se työelämä tulee olemaan :D Tämän kirjan olen jo ehtinyt lukea, mutta siitä lisää marraskuun koosteessa. 

Suomen kirjailijaliitto: Onko kirjallisuudella sukupuolta? (Elina Rouhiainen, Taneli Viljanen, haastattelijana Anni Nupponen)


Kirjallisuuden ja sukupuolen yhteyttä ja sukupuolen kuvaamista kirjallisuudessa pohtiva ohjelma oli ehdottomasti yksi viikonlopun parhaista, ja siksi hävettääkin myöntää, että en oikein enää muista tästä(kään) keskustelusta mitään. Ainakin spefin mahdollistamat binääriä rikkovat hahmot tulivat keskustelussa ilmi, samoin kuin se, että Elina Rouhiaisen opinnot sosiologiassa ovat auttaneet häntä ymmärtämään paremmin sukupuolen merkityksestä yhteiskunnassa. Tämän ohjelman kohdalla häiritsee erityisesti, etten tehnyt muistiinpanoja! Joitain kiinnostavia kirjavinkkejäkin nimittäin muistaakseni annettiin, mutta enhän minä niitä enää muista. 

Kärsimyskukkauuteaddiktio (Oona Pohjolainen, Adile Sevimli)

Huomasin vasta postausta kirjottaessani, että vesileima on mystisesti hypännyt pois paikoiltaan. En jaksa korjata asiaa, kärsikää. 

Kärsimyskukkauuteaddiktio-kirja kiinnostaa kovasti, mutta en ole sitä vielä lukenut. Kirja alkoi Pohjolaisen ja Sevimilin koronakaranteeniharrastuksena, kun he alkoivat suunnitella kirjaa ja sen tarinaa yhdessä. He halusivat uudistaa nuortenkirjallisuudessa näkyvää noituutta ja monipuolistaa sen kuvaa. He toivat esiin esimerkiksi kuuluisimman velhokoulukirjan, jonka parissa hekin ovat kasvaneet, ja miten samankaltaisia hahmoja siinä on. Maailmassa ei ole vain yhdenlaisia ihmisiä, joten miksi noituudenkaan pitäisi olla vain tietynlaisten ihmisten ominaisuus. Hieman ärsytti haastattelijan suhtautuminen kirjan ikäsuositukseen. Hän kysyi esimerkiksi sitä, miksi Pohjolainen ja Sevimli päättivät kirjoittaa nuorille ja valita kirjaansa nuoren päähenkilön. Kysytäänkö aikuisten kirjoista ikinä, miksi he päättivät valita kirjansa päähenkilöksi aikuisen?? Aivan kuin nuorille ja nuorista kirjoittamista tarvitsi erikseen perustella!!

Haastattelijan nimeä ei messuohjelmassa lukenut, jos joku sen tietää, kertokoon. 

Tähtivaeltaja-podcast live! Mikä on spefissä in ja out vuonna 2022? (Aleksi KuutioReetta Vuokko-Syrjänen)


Ilta jatkui livepodcastilla, jossa keskusteltiin spefin tilasta tällä hetkellä ja genren uusista tuulista. Reetta Vuokko-Syrjänen on toiminut monien novellikilpailujen, kuten Novan ja Atoroxin esiraadissa, ja Aleksi Kuutio totesikin, että näissä kilpailuissa saa melko hyvän käsityksen siitä, mikä genrekirjallisuudessa on tällä hetkellä kuumaa ja mikä ei. Esimerkiksi vuoden 2020 novelleissa käsiteltiin pandemiaa eri näkökulmista, mutta vuonna 2021 novelleissa näkyi selvästi se, että ihmiset olivat lopen kyllästyneitä kulkutautiin, ja aiheet käsittelivät kaikkea muuta. Myös utopiat ja toiveikkaat kirjat ovat tällä hetkellä suosittuja, mikä on tässä maailmantilanteessa ymmärrettävää. Spefirunot ja spefiaiheiset säeromaanit  ovat niin ikään nousussa, vaikka niitä onkin vielä hyvin vähän. Aika näyttää, tuleeko niiden aika tulevaisuudessa! 

Turun ja Helsingin kirjamessut: Mistä nyt ei puhuta ja kirjoiteta? (Vilja-Tuulia Huotarinen, Ville Blåfield, Tiina Poutanen)


Tämä oli itse asiassa kaksiosaisen keskustelun jälkimmäinen osa: ensimmäinen osa keskustelua oli käyty Turun kirjamessuilla. Huotarinen on Turun kirjamessujen ohjelmajohtaja ja Ville Blåfield Helsingin messujen. Keskustelu oli rönsyili hallitusti moneen suuntaan, ja puolessa tunnissa ehdittiin käydä läpi todella paljon asioita, esimerkiksi kirjamessujen kapitalismi. Totta kai kirjamessut ovat varsinainen kapitalismin riemujuhla: niidenhän tarkoitus on nimen omaan saada ihmisiä ostamaan kirjoja. Keskustelussa tuotiin kuitenkin esiin se, että kirjamessuilla kapitalismi on ehkä pehmeimmässä muodossa. Ihmiset ostavat kirjoja rakkaudesta kirjallisuuteen ja tarinoihin, ja tunnelma messuilla on kuitenkin lempeä, eikä niinkään tyrkyttävä. (Jokainen kokee tämän toki omalla tavallaan, mutta itse ainakin voin tämän allekirjoittaa.) Toinen mieleenjäänyt huomio oli se, miten sotaisaa suomen kieli on. On paljon erilaisia sotaan ja aseisiin liittyvää sanontoja ja sanastoa, joka on käytössä ihan arkikielessäkin. En ollut tullut itse ajatelleeksi tätä, mutta nyt kiinnitän asiaan erityisesti huomiota. Mistähän tämä mahtaa johtua? 

Keskustelun erikoisuus oli Tiina Potasen maalaus, jota hän oli aloittanut jo Turun messuilla, ja jonka hän viimeisteli nyt tämän keskustelun aikana. Teos sai inspiraationsa keskusteluaiheista, ja niinpä siihen tallentui omalla tavallaan molemmat puolen tunnin keskustelut. Tämä oli mielestäni aivan ihana konsepti, ja oli kiinnostavaa nähdä, miten teos syntyi silmien edessä! 

Tiina Poutasen maalaus.


Ajatuksia
• Töölönlahti-lavalla ollutta koppia ihmettelin jo viime vuonna, mutta tänä vuonna minulle selvisi, että suurin osa lavan ohjelmasta tallennettiin Storyteliin myöhemmin kuuneltavaksi. Ymmärrän nyt paremmin, miksi puhujat istuivat kopissa, mutta mielestäni tämä on edelleen vähän kummallinen konsepti kirjamessulavalle. 

Harmituksia
• Ruuhkat, edelleen. 

Tähtihetkiä
• Niin paljon ihania ihmisiä, ihania kohtaamisia ja hyviä keskusteluja <3 Elämässäni on superpaljon aivan mahtavia ihmisiä, joista olen todella kiitollinen. 
• Tämä nyt ei varsinaisesti messuihin liity, mutta yöpaikassani meillä oli huima Carcassonne-turnaus! Kyseessä on ehkä lempipelini, ja seura teki pelistä entistä paremman. 

Lohikäärme vaanii.



Sunnuntai 29.10. 


Ohjelma

Digiajan ystävyys (Mirja Hämäläinen, Aino-Mari Tuuri, haastattelijana Adile Sevimli)


Jälleen ohjelma, joka oli kiinnostava, mutta ei jättänyt juurikaan muistijälkiä. Mieleen jäi ainakin toteamus siitä, että nykyään todennäköisemmin useampi ihminen kuuluu johonkin Whatsapp-ryhmään kuin seurakuntaan. Tämä lienee totta, mutta mielenkiintoinen ajatus! 

Sofi Oksasen romaanitaide (Markku Lehtimäki, Sofi Oksanen, haastattelijana Helena Ruuska)


Sofi Oksasen romaanitaiteesta tutkimuksen tehnyt Markku Lehtimäki ja Sofi Oksanen itse olivat haastateltavina seuraavaksi. Oksanen oli selvästi otettu siitä, että hänen teoksistaan oli tehty tällainen akateeminen tutkimus. Hän myös korosti kirjallisuustieteen merkitystä ja sanoi, että ilman kirjallisuustieteen opiskelua ei voi tulla kirjailijaksi. (Tästä olen kyllä voimakkaasti eri mieltä.) Keskustelu meni välillä korkealentoisen akateemiseksi, enkä oikein jaksanut keskittyä siihen koko ajan (varsinkaan, kun en itse ole kurssiakaan kirjallisuustieteitä opiskellut). Oli kiinnostavaa kuulla, että Oksanen pitää itseään postkolonialistisena kirjailijana. En toki kiistä tätä, mutta en ollut ehkä tullut edes ajatelleeksi, että Venäjäkin(/Neuvostoliitto) on toiminut kolonialistisesti esimerkiksi juuri Baltian maita kohtaan, ja Oksanen purkaa teoksissaan näitä rakenteita. 

Kerberos (J.S. Meresmaa, haastattelijana Kallion lukiolaiset)


Myös J.S. Meresmaan säeromaanitrilogian päättävä Kerberos on erittäin odotettu kirjasyksyn uutuus. Tästäkään ohjelmasta ei ole juuri muistikuvia, muistan vain, että keskustelu oli mielenkiintoinen ja sitä olisi voinut kuunnella pidempäänkin. (Miksi en muista näistä mielenkiintoisimmista juuri mitään!? Turhauttavaa!) Kerberos on joka tapauksessa lukulistallani hyvin korkealla, ja toivon saavani sen joululomalla luettua. 

Puuvillatehtaan perijä (Ann-Christin Antell, haastattelijana Katja Leino)


Päivän viimeiseksi ohjelmaksi jäi Ann-Christin Antellin Puuvillatehtaan perijä -kirjaa käsittelevä haastattelu. Koska luin sarjan aloittavan Puuvillatehtaan varjossa -teoksen syksyllä, kiinnosti kuulla prosessista jatko-osankin taustalla. (Puuvillatehtaan perijä on itse asiassa minulla tällä hetkellä kesken!) Antell mainitsi esimerkiksi siitä, että romaanin ensimmäisessä versiossa Turun murretta oli vielä enemmän kuin nykyään, mutta kustannustoimittaja oli pyytänyt vähentämään, koska siitä oli ollut vaikeaa saada selvää :D Romaani sijoittuu 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, jolloin Venäjän sortokaudet uhkasivat Suomen autonomista asemaa. Antell kertoi, että aloittaessaan kirjoittamista sota ei ollut vielä alkanut, mutta nykytilanteessa nämä historialliset tapahtumat alkoivatkin kuulostaa pelottavan ajankohtaisilta. 

Ajatuksia
• Vaikka messuilla olikin tosi kivaa, oli kivaa myös lähteä kotiin. Viikonloppu on kuitenkin aina melkoisen raskas rutistus! 

Harmituksia
• ...mutta silti harmitti kovasti sanoa ystäville näkemiin, kun ei tiedä, milloin nähdään seuraavan kerran! 
• kaivelin antikvariaatteja toiveissani löytää minulta puuttuvia Selja-sarjan osia, mutta en löytänyt! 

Tähtihetkiä
• Tein hyvän päätöksen skipata joitain suunnitelmissa ohjelmia, jotta ehdin kierrellä rauhassa antikvariaatteja. Välillä on sekin on hyvä ratkaisu. 
• Metrilaku <3 
Törmäsin lapsuudestani tuttuun luukkukirjaan ja järkytyin pahanpäiväisesti, kun teksti olikin jotain muuta kuin mihin olin tottunut! Ja runomuotoiseksikin teksti on muuttunut! (Herää kieltämättä kysymys, miksi kirja on käännetty uudelleen...?)
Ostokset


Donald Spoto: Marilyn Monroe
Olen jo vuosia törmäillyt tähän elämäkertaan antikvariaateissa, mutta sillä on aina ollut sen verran hintaa, että se on jäänyt ostamatta. Nyt sillä oli hintaa vain 8 €, joten se lähti matkaani. Marilynin elämäkerta kiinnostaa, ja mielestäni Spoton Audrey Hepburn -elämäkerta Lumous on onnistunut, joten odotan tätäkin innolla. 

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Pienen hauen pyydystys oli mahdollisesti lempikirjani vuonna 2021, minkä vuoksi minun ei tarvinnut kauaakaan harkita kirjan ostamista. Ilokseni huomasin, että kirjassa oli myös Karilan nimikirjoitus! Pokkariversiossa kannen oranssi ei ole yhtä kova silmille kuin kovakantisessa, mikä oli (halvemman hinnan lisäksi) syy sen valitsemiseen kovakantisen sijaan.

Elina Pitkäkangas: Sang
Kuten aiemmin postauksessa totesin, Sang on eräs syksyni odotetuimpia kirjoja, ja sen ostaminen oli oikeastaan suurin messumissioni. Kävin hakemassa kirjaan Pitkäkankaan omistuskirjoituksenkin. Häneltä sain myös hienon Sang-kirjanmerkin ja upean tarran! 

Laura Soinne: Satuja
Kerran eräällä metsäretkellä perheen kanssa äitini sanoi synkän metsän tuovan hänelle mieleen Laura Sointeen sadut, jotka olivat hänen mielestään lapsena pelottavia. Tuskin tulee yllätyksenä kellekään, että kiinnostuin niistä heti, varsinkin, kun kirjailija oli minulle aivan vieras. Bongasinkin tämän satukirjan eräästä antikvariaatista, ja kotiutin sen hyllyyni. Odotan innolla ainakin vähän pelottavaa lukukokemusta! 

J. R. R. Tolkien: Hobitti
Bongasin WSOY:n tarjouspöydästä Tove Janssonin kuvittaman Hobitin, ja vaati melko vähän vakuuttelua seuralaiseltani, että tein ostopäätöksen. Olen ihastellut Janssonin kuvittamaa Hobittia jo vuosia ja haaveillutkin siitä omassa hyllyssäni, mutta hinta on ollut niin kova, että en ole halunnut panna kaikkia rahojani siihen. Ei teos nytkään ollut mikään puoli-ilmainen (15€), mutta verrattuna niihin hintoihin, joita olen aiemmin teoksella nähnyt, tuo oli hyvin maltillinen. Tämä on Kersti Juvan suomennos, eli ns. oikea suomennos, eikä teoksen ensimmäinen suomenkielinen versio Lohikäärmevuori, jossa seikkailee esimerkiksi hoppeli nimeltä Kalpa Kassinen...

Kirsi Kunnas: Hanhiemon iloinen lipas
Toinen WSOY:n pöydästä mukaan lähtenyt heräteostos oli Kirsi Kunnaksen Hanhiemon iloinen lipas. Meillä ei ole koskaan ollut tätä kotikodin hyllyssä, mutta pidin tästä kirjasta todella paljon lapsena, ja luin tätä mielelläni esimerkiksi kyläpaikoissa, joista kirja löytyi. Kun tämä teos maksoi vain vitosen, päätin ostaa sen omaan hyllyyni. 



Kirjojen lisäksi ostin myös Rosebudista viiden vuoden päiväkirjan. Olen jo pitkään haaveillut tällaisesta päiväkirjasta, johon vuoden jokaiselle päiväälle on varattu muutaman rivin mittainen tila. Kaltaiselleni patalaiskalle päiväkirjan kirjoittajalle tämä on osoittautunut sopivan matalan kynnyksen jutuksi! Lisäksi näin tulevan historioitsijan näkökulmasta on mielestä tärkeää, että jopa omasta mielestä tylsää ja tapahtumaköyhää arkea dokumentoidaan jotenkin. Se voi olla tulevaisuudessa arvokasta tietoa, mutta myös hyvä muisto itselle menneistä vuosista. Kun tämä kirja on täynnä, olen 28-vuotias! Millaiselta elämäni näyttääkään silloin? 

Helsingin kirjamessut olivat jälleen täynnä ihania kohtaamisia, mielenkiintoisia keskusteluja ja sydäntä vielä näin monta kuukautta myöhemmin lämmittävää kirjahyörinää. Vaikka muistikuvani viikonlopusta alkavat olla jo melkoisen hämärtyneet (kuten tästä bloggauksesta huomaa...), se oli kuitenkin tarpeellinen paussi kiireisen syksyn keskellä. 

Suuret kiitokset messuseuralleni, majoittajilleni ja totta kai vielä kerran Helsingin messukeskukselle bloggaajapassista! Ensi vuonna nähdään taas, eikö niin?