Helmikuun luetut 2026

Helmikuussa 2026 luin yhdeksän kirjaa (2183 sivua), joista kolme oli non-fictionia, kaksi sarjakuvaa, yksi runokirja, yksi uusinta ja yksi e-kirja.

 

Kontturi, Katja: Ankkalinna – portti kahden maailman välissä: fantasia Don Rosan Disney-sarjakuvissa 367 s. 

Paloniemi, Milla: 112 osumaa: sarjakuvataiteilijan päiväkirja 330 s. 

Tikkanen, Henrik: Majavatie 11, Herttoniemi, puh. 78035 (Osoitesarja #2) 99 s. (e-kirja)

Vik, Merri: Naulan kantaan, Lotta! (Lotta #28) 144 s. 

Brenor, Philippe & Coryn, Laetitia: Seksin historia: apinoista robotteihin 200 s. 

Gardberg, C. J.: Turun linnan kolme Katarinaa 218 s. 

Vik, Merri: Maata näkyvissä, Lotta! (Lotta #29) 134 s. 

Glück, Louise: Villi iiris 91 s. 

Gripe, Maria: Varjojen lapset (Varjo #3) 600 s.  [U]

kotimaisia: 4

ulkomaalaisia: 5

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 6

muualta: 1

 

Katja Kontturi on Suomen ensimmäinen ankkatohtori, ja Ankkalinna – portti kahden maailman välissä: fantasia Don Rosan Disney-sarjakuvissa on populaarimpi versio hänen väitöskirjastaan. Kirja kiinnosti minua kahdesta syystä: olen lapsuudessani lukenut melkoisen määrän (myös) Rosan Ankka-sarjakuvia, ja kirjailija on minulle tuttu. Kontturi analysoi kirjassaan fantasiaa Ankkalinnan ja sen ulkopuolelle sijoittuvien tarinoiden kontekstissa, pohtii Don Rosan tapoja sekoittaa faktaa ja fiktiota tarinoissaan ja myös Rosan tapoja rikkoa Disney-sarjakuvan konventioita. Kirjan lukeminen oli suuri ilo! En ole lukenut alkuperäistä väitöskirjaa, joten en osaa sanoa, kuinka paljon teksti on muuttunut populaarimpaan suuntaan, mutta ainakin tämä oli hyvin sujuvaa luettavaa. Postmodernismin ja siihen liittyvien käsitteiden käsittely tosin meinasi välillä vähän mennä yli hilseen, ja totesinkin, ettei tätä kirjaa välttämättä pidä yrittää lukea ja ymmärtää esimerkiksi pitkän työpäivän jälkeen... Ymmärtämistä kuitenkin helpotti se, että tutkimuskohde on hyvin tuttu, ja kuvallisia esimerkkejä on paljon. Sivuvaikutuksena iski kauhea himo lukea Rosan sarjakuvia todella pitkästä aikaa. Koen myös, että tämä vahvisti kykyjäni lukea muitakin sarjakuvia: miten paljon tässäkin taidemuodossa on piirteitä, joita en ole tiedostanut lukiessani ennen? 

Vaikka kirjailija on tuttuni, pyrin arviossani olemaan niin objektiivinen kuin pystyn ja ostin kirjan ihan omalla rahallani.  

  

Milla Paloniemen sarjakuvat ovat varmasti suurimmalle osalle tuttuja. Joskus yläaste- ja lukioaikoina luin enemmän ja vähemmän aktiivisesti hänen sarjakuvablogiaan, jossa tutuistuin hänen päiväkirjatyylisiinsä sarjakuviin. 112 osumaa edustaa Paloniemen tuotannossa juuri tällaista sarjakuvaa. Teos alkaa parisuhteen päättymisestä ja jatkuu kuin pyörremyrskynä ihmissuhteiden, mielenterveyden ja päihteidenkäytön sekamelskana. Päiväkirjasivuille vuotaa itseinhoa, ihastumista, pettymyksiä, ystävyyttä, suruja ja pieniä ilon hetkiä. 112 osumaa on hyvin raaka ja rehellinen sarjakuva. Goodreadsin arvioissa tätä moitittiin itsekeskeiseksi ja "teiniangstiseksi" (vaikka tekijä on ollut kirjan tapahtumien aikaan kolmekymppinen), ja noh, oikeassa ovatkin. Mutta tykkäsin tästä silti! Teoksen pidättelemätön vimmaisuus viehätti, vaikka välillä tekstaus oli selvästi tehty niin voimakkaan tunteen vallassa, että siitä oli vaikea saada selvää. Jotkut asiat osuivat juuri tässä lukuhetkessä todella syvälle, vaikka erilaisista tilanteista onkin onkin kyse. Pidin myös todella paljon monitulkintaisesta nimestä. Mielestäni siinä ei ole mitään pahaa, että käsittelee "epäkypsätkin" tunteensa taiteen keinoin päiväkirjassaan. (Eri asia sitten on, kannattaako tällainen teos julkaista, mutta se on toinen keskustelu.) Taide on hyvä ja turvallinen venttiili, jonka kautta päästää kuonaa ulos systeemistä. Se voi näyttää ulkopuolisten silmin epäkypsältä, mutta arvostan rehellisyyttä, jolla tekijä on antanut keskeneräiset ja vereslihaiset ajatuksensa ja tunteensa maailman silmille. 

 

Luin tammikuussa Henrik Tikkasen Osoitesarjan ensimmäisen osan, ja siltä istumalta jatkoin seuraavan osan pariin. Majavatie 11 (suom. Elvi Sinervo) jatkuu suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa päättyy. Sota on ohi, isä on kuollut, ja talo on periytynyt tämän lapsille. Henrik työskentelee piirtäjänä sanomalehdessä, etsii paikkaansa maailmassa, juo ja nai, viimeisintä sanan kaikissa merkityksissä. Tämä jatkoi hyvin paljon edellisen osan tyylillä, tosin kokonaisuus oli ehkä vähän koherentimpi kuin Kulosaarentie 8. Avoin naisviha ei juuri naurattanut, mutta välillä Tikkanen onnistuu hymähdyttämään ironiapiikeillään. Vaikka minua ei juuri kiinnostakaan lukea ajelehtivista ja ryyppäävistä miehistä, jotenkin kierosti Tikkainen onnistui kietomaan minutkin verkkoonsa ja ahmimaan kirjan muutamassa päivässä. Loppu oli jotenkin todella ilahduttavasti ilmaistu. 

 

Lotta-sarja jatkui taas muutaman kuukauden tauon jälkeen. Naulan kantaan, Lotta! -kirjassa (suom. Pertti Hiltunen) Lotan englantilainen pikkuserkku Bill on lahjakas jalkapalloilija, ja hänet palkataan kaupungin jalkapalloseuran vahvistukseksi. Lotta luonnollisesti viettää paljon aikaa Billin kanssa, mikä johtaa väärinkäsitykseen Paulin kanssa. Tämä oli kyllä jokseenkin kehnonpuoleinen osa sarjassa. Tapahtumia kasassa pitävä punainen lanka on hyvin ohut, eikä mielenkiinto oikein jaksanut pysyä yllä näinkään lyhyeen kirjaan. 

 

En muista, missä törmäsin ensimmäisen kerran Seksin historia -sarjakuvaan (suom. Saana Rusi), mutta jossain mielen uumenissa se kummitteli, kun näin sen kirjastossa, joten se lähti mukaani. Nimensä mukaisesti kirja esittelee seksin ja seksuaalisuuden historiaa eri aikakausilta, alkaen alkuihmisten ajasta ja päättyen tulevaisuudenvisioihin. Miten asia, joka pitää maailman pyörimässä, on niin kontrolloitu, piilotettu ja hävetty? Tämähän oli viihdyttävä! Kirja onnistuu olemaan yllättävän monipuolinen esitys, vaikka onkin yksinkertaistettu versio historiasta. Monet asiat olivat tuttuja ennestään, mutta opinpa jotain uuttakin. Tykkäsin siitä, miten mitään aikakautta ei esitetty yksiselitteisen avarakatseisena tai konservatiivisena: kaikkiin aikoihin on mahtunut kaikenlaisia sävyjä. Piirrostyyli miellytti silmää, ja jutut naurattivat pari kertaa ääneenkin. Eniten kirjassa häiritsi kuitenkin eurosentrisyys. Olisi ollut mielenkiintoista lukea seksin ja seksuaalisuuden historiasta muutenkin kuin Euroopan (ja Ranskan) näkökulmista ja esimerkiksi siitä, miten kolonialismi on asiaan vaikuttanut esimerkiksi Amerikassa ja Afrikassa.  

 

Minua on kiinnostanut Turun linnan renessanssihovi varmaan siitä asti, kun luin lapsena Herttuan hovissa -kirjan, joten Turun linnan kolme Katarinaa -kirjan (suom. Irma Savolainen) nimi kiinnitti huomioini joitain vuosia sitten kirjamessujen antikvariaattiosastolla. Kun hinta ei ollut kallis, ostin sen ilman sen kummempaa harkintaa. Kirja on nimensä mukaisesti tietokirja kolmesta Katarinasta, jotka elivät Turun linnassa 1500-luvun lopulla, kun Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan poikien perimysriidat kärjistyivät melkoisiksi poliittisiksi peleiksi. Aluksi Turun linnassa eli Juhana-herttua, jonka pitkäaikainen jalkavaimo Kaarina Hannuntytär asui siellä hänen kanssaan. Hannuntytär joutui kuitenkin lähtemään linnasta, kun Juhana meni naimisiin puolalaisen prinsessan Katarina Jagellonican kanssa. Juhanan ja Katarinan ruotsalais-puolalainen renessanssihovi toi linnaan uusia ja eksoottisia tuulia, mutta ilo oli lyhytaikainen, kun Juhanan Erik-veli hyökkäsi Turkuun ja otti veljensä ja tämän vaimon vangeiksi. Erikin valtakausi kuitenkin kaatui hänen vainoharhaisuutensa ja mielenterveysongelmiinsa, jolloin Juhana kaappasi vallan ja Ruotsin kruunun ja passitti veljensä ja tämän vaimon Kaarina Maununtyttären vangeiksi Turun linnaan. Päällimmäisenä ajatuksena kirjan luettuani oli se, että kyllä historiankirjoitus osaakin olla miehistä. Vaikka kolme Katarinaa mainitaan kirjan nimessä, suurimmaksi osaksi kirja kertoo heidän miestensä elämästä. Ja ymmärtäähän tuon, näin vanhoissa historiallisissa lähteissä naisten elämä näyttäytyy usein nimenomaan miesten toiminnan kautta, eikä heidän oma äänensä juuri lainkaan kuulu. Tästä valitettavasta tosiasiasta johtuen Katarinat jäävät varjoon omassa kirjassaan. Toisaalta arvostan, ettei Gardberg ole lähtenyt liikaa arvailemaan, mitä kirjan päähenkilönaisten päässä liikkuu, vaan hän pitäytyy tiukasti lähteissään (toisin kuin esimerkiksi Diktaattorien naiset). Pelkäsin etukäteen, että kirja olisi raskaslukuinen, mutta yllättävän helposti tätä luki. Toisinaan nimet ja vuosiluvut vilisivät silmissä, mutta yleisesti tämä oli suhteellisen selkeä esitys Vaasan poikain sekoiluista. Plussaa tulee myös lopun sukutauluista ja aikajanasta. Kuvitus oli myös kiva, värillisenä olisi ollut toki vielä kivempi. 

 

Maata näkyvissä, Lotta! (suom. Anna-Liisa Haakana) vie Lotan ja Giggin purjehduskurssille, jolle osallistuu tyttöjen yllätykseksi myös Kihara-Fridolf. Kurssi vie tytöt ja opettajan monenlaisiin vaiheisiin niin maalla kuin merelläkin. Edellisen heikon lenkin jälkeen tämä oli taas parempi tapaus. Tyttöjen ja Kihara-Fridolfin suhde on jotenkin todella ihastuttavasti kirjoitettu: opettajapolo on hyväksynyt kohtalonsa törmäillä oppilaisiinsa ja elää sen mukaisesti. Tuskailin edellisten osien kohdalla sitä, miten Paul on rooliinsa nähden hyvin harvoin läsnä kirjoissa, mutta tässä kirjassa hän oli jopa läsnä enemmän kuin vain pienen hetken verran! 

 

Louise Glückin Villiin iirikseen (suom. Anni Sumari) törmäsin kai jossain kirjasomen uumenissa. Nbel-palkitun runoilijan runoissa ollaan yksinäisiä ja surullisia, mutta löydetään lohtua puutarhasta. Viihdyin hyvin Glückin puutarhassa ja kasvimetaforien äärellä. Surumielinen ja hiljainen tunnelma vallitsee kaikissa runoissa, joissa teemoina ovat mielenterveys ja ihmissuhteet. Pidin myös jumalolennolle puhumisesta. Toisaalta runot jäivät jotenkin etäisiksi, eivätkä ne oikein liikuttaneet niin paljon kuin olisin toivonut. En kuitenkaan pidä mahdottomana ajatuksena tutustua Glückin muuhunkin tuotantoon.  

 

Jatkoin helmikuussa Varjo-sarjan uudelleenlukua. Toisen osan lopussa Bertalle selvisi valtavia salaisuuksia Rosengåvan linnaan liittyen, ja niitä paetakseen hän lähti linnasta. Kotiin palattuaan hän on yrittänyt unohtaa Rosengåvan tapahtumat, mutta se on vaikeaa. Kun Carolin lähettää kortin Pariisista, Berta temmataan taas linnan tapahtumiin mukaan. Siinä missä kahdesta edellisestä osasta minulla oli jonkinlaisia muistikuvia, Varjojen lapsista (suom. Eila Kivikk'aho) en muistanut yhtikäs mitään, joten juonenkäänteet pääsivät yllättämään! Hidastempoinen tämä toki edellisten osien tapaan on, mutta suurimmat käänteet tapahtuvatkin monesti hahmojen pään sisällä, ja esimerkiksi keskustelujen kautta paljastetaan paljon. Bertan ja Carolinin suhde on edelleen kirjan keskiössä, ja se herättää monenlaisia tuntemuksia. Ristiriitainen Carolin tuntuu karkaavan sekä Bertalta että lukijalta: pitäisikö hänestä edes pitää? Pitkään ajattelin, että tämä kirja on ihan ok -tasoinen, mutta viimeiset 200 sivua olivatkin melkoisen intensiivinen lukukokemus. Jatkan tästä suurella mielenkiinnolla sarjan viimeisen osan pariin, joka jäi aikoinaan jostain syystä lukematta. 

 

*********

Helmikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

13. Kirjassa on syntymäpäivät: Naulan kantaan, Lotta! 

14. Kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen: Ankkalinna – portti kahden maailman välissä

27. Kirjassa on puutarha: Villi iiris

32. Kirjan kannessa tai nimessä on linna: Turun linnan kolme Katarinaa 

 

Jos pitäisi valita yksi sana kuvaamaan helmikuuta, se on hysteerinen. Päässä pyöri kaikenlaista niin töihin kuin elämään liittyen, ja kun itse ei pystynyt kontrolloimaan oikeastaan mitään näistä asioista, vain istumaan kädet ristissä ja odottamaan, pää meni aika helposti ylikierroksille, ja tunnelma oli melkoisen hysteerinen melkoisen usein. Hysterian sivuun mahtui onneksi muutakin, kuten kulttuurireissu Helsinkiin. Kävin katsomassa Kansallisteatterissa Täällä Pohjantähden alla -näytelmän, joka oli mielettömän hieno kokemus! Yli kolmetuntisen esityksen jälkeen olo oli itkettynyt ja kuin mankelin läpi vedetty, mutta voin kyllä suositella erittäin lämpimästi kyseistä teosta. 

 

Kuukauden biisi on PMMP:n Oo siellä jossain mun.  Vietin tammi-helmikuun vaihteessa pitkän viikonlopun opiskelukaupungissa, ja se nosti taas pintaan voimakasta koti-ikävää. Töissä tämä PMMP:n kappale soi radiosta juuri sellaisella hetkellä, kun olin eksynyt miettimään tätä ikävää ja pitkästä välimatkasta aiheutuvaa tuskaa, joten tämä osui hermoon aika tehokkaasit. Ei auta kuin toivoa, että välimatkasta huolimatta ihmissuhteet toimisivat niin kuin haluan, ja että jonain päivänä kokisin taas olevani kotona, missä se sitten ikinä onkaan. 

Lempeä lumisade ja valoja pimeyksien reunoilla – hajanaisia ajatuksia kirjallisista lopputeksteistä

Olen blogissakin useamman kerran puhunut musiikista ja kirjoittamisesta ja jakanut romaanikässäreideni soittolistoja. Olen myös järjestellyt Pusun, JL:n ja P:n soittolistat niin, että jokaista lukua kohden on (vähintään) yksi biisi per luku, jolloin soittolistaa voi kuunnella ns. tarinan kannalta kronologisesti. (Tosin soittolistoilla on reilusti enemmän biisejä kuin tekstissä lukuja...) Kun olen jakanut näitä "remontoituja" soittolistoja blogissa (kuten viime kevään Campin aikaan), olen maininnut myös "lopputekstibiisin". Tajusin jokin aika sitten, että vaikka sen merkitys minulle itselleni on erittäin selkeä ja biisivalinta yleensä hyvin tarkan ja pitkän ajatusketjun tulos, voi se hämmentää jotakuta, tekstimuotoisissa kulttuurituotteissa nyt kun harvemmin konkreettisia lopputekstejä on. 

Itse miellän lopputekstibiisin merkityksen hieman samankaltaiseksi kuin ihan kirjaimellisetkin lopputekstit elokuvissa. Ruutu pimenee, katsoja palaa elokuvasta oikeaan elämään, mutta ihan vielä ei tarvitse päästää irti, istui sitten elokuvateatterin hämärässä tai kotisohvalla. Lopputekstien ajan saa olla hiljaa ja miettiä, mitä juuri äsken näki ja koki. Monesti koen itse samaa kirjojenkin kanssa, varsinkin, jos kirja on tavalla tai toisella tehnyt vaikutuksen. Useamman kerran viimeisen sivun jälkeen on pitänyt istua hetken aikaa tuijottamassa tyhjyyteen, prosessoimmassa loppuratkaisua ja samalla pientä surua siitä, että tarina on päättynyt, ja hahmot ja sanat jäävät kansien väliin. 

Omiin kässäreihini valitsemani lopputekstibiisit ovat tarkoitettu juuri siihen hetkeen, kun viimeiset rivit on luettu, ja lukijan täytyy päästää tarinasta irti. Suurin osa kässäreiden loppuratkaisuista eivät ole yksiselitteisen onnellisia tai surullisia, vaan enemmän tai vähemmän katkeransuloisia, joten luulen, että lukija tarvitsee pienen hetken palautumiseen. Ehkä joku loppuratkaisu saattaa tuntua märältä rätiltä naamaan, jolloin lukija tarvitsee vähän lohtua, tai sitten ihan vain johdatusta kuvitteellisesta maailmasta takaisin todellisuuteen. On ehkä hieman nurinkurista esitellä näitä "lopputekstibiisejä" ja yrittää olla puhumatta liikaa loppuratkaisuista, mutta koska nämä ovat (minulle ainakin) äärimmäisen tärkeä osa tarinaa, haluan sanoa jokaisesta muutaman sanasen. 

Pusu: You'll be mine (The Pierces)

Ystäväni ja esilukijani vinkkasi muutamia vuosia sitten tämän biisin, koska a) se on hyvä biisi, josta minäkin voisin pitää ja b) se muistutti häntä Pususta. Ja niinpä tosiaan näissäkin sanoituksissa viljellään satuviittauksia, ja kertosäkeessä mainitaan jopa koko tekstin kaikkein tärkein motiivi! Oli siis hyvin selvää, että tämä on Pusun lopputekstibiisi. Tunnelma osuu kohdalleen täydellisesti, ja vaikka sanoituksissa onkin hieman erilainen sävy kuin tekstissä, niin monet asiat loksahtavat paikoilleen, ettei muita vaihtoehtoja kuin You'll be mine oikeastaan edes ole. 

"Prick your finger on a spinning wheel

But don't make a sound

A drop of blood and now you're taken for all time

With a kiss you will awaken and you'll be mine"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

JL: Stars and midnight blue (Enya)

Enyan And winter came... on tunnelmaltaan hyvin pitkälti sitä, mitä JL:kin monessa kohdassa on: kylmää, kaunista, kuulasta. Lunta sataa pehmeästi ja lempeästi, oikeastaan koko tarina päättyy kohtaukseen, jossa sataa lunta. Luulen, että P:n loppuratkaisun ohella JL:n lopetus on jakanut eniten esilukijoiden mielipiteitä. Vaikka tarinassa on paljon kauneutta, siinä on myös julmuutta. Kun lukija jättää päähenkilöt, Stars and midnight blue maalaa kuvan idyllisistä, hellistä hetkistä, joita on ollut ollut ja tulee vielä olemaankin, vaikka tarina päättyy. Tarinan loppu ei ole kaiken loppu, ei päähenkilöille, eikä lukijalle. 

"Time goes by, and the snow is drifting

Slowly in the sky

Cold, cold night as you lie beside me

I can hear your heartbeat"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.) 

P: Valloittamaton (PMMP)

P:n lopputekstibiisin päättäminen oli tuskallisen vaikeaa! Siinä on niin paljon teemoja ja hahmoja, joiden kaaret halusin vetää yhteen, eikä sopivaa kappaletta vain tuntunut löytyvän. Missään ei ollut tarpeeksi paikoilleen loksahtavia osia. Ensin ajattelin, että PMMP:n Valloittamaton oli päätynyt melko löyhin perustein soittolistalle, mutta mitä enemmän sitä kuuntelin, sitä sopivammalta sen sanat alkoivatkin kuulostaa, ja loppujen lopuksi tajusin, että täydellisempää kappaletta ei P:n loppuun voisi laittaa. Tiedän, että monet esilukijat ovat toivoneet, että tarina päättyisi toisin, mutta kenties Valloittamaton auttaa ymmärtämään, että juuri tällä tavoin tarinan kuuluukin päättyä.

"Kuinka väkivaltainen

Tekosyy on rakkauden

Mitä tehty on nimissä sen

Näytä, kuinka lähdetään

Pelastutaan, hymyillään

Naurulokin sielu jätetään"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

DVR: Valot pimeyksien reunoilla (Apulanta) 

En ole ikinä ihmeemmin pitänyt Apulannasta, enkä välttämättä tässäkään biisissä erityisesti pidä Toni Wirtasen laulutyylistä, mutta sanoitus sopii DVR:n lopputunnelmiin kuin nyrkki silmään! Sanat sopivat kolmen keskeisimmän henkilön suuhun ja onnistuvat jopa kuvaamaan heidän keskinäisiä suhteitaan. Pimeyden ja valon suhde ja ristiriita on yksi käsikirjoituksen tärkeimpiä teemoja, niin fyysisesti tarinan maailmassa kuin hahmojen päiden sisällä. Dystopiamiljöössä myös muistutus siitä, että lauluihin ei pidä uskoa, on tärkeä, tulkitsi sen sitten tarkoittavan mitä tahansa. Ja onpa tekstissä jopa ihan konkreettisia valoja pimeyksien reunoilla! 

"Tää on pelkkä tyhjä kuori

Joka sun pitää täyttää

Tää on valoista kirkkain

Tää on loputon yö

Tää on sydämen lyönti

Tää on ajattomuus"

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.) 

Tämä postaus on taas sarjaa "olen tämän blogin diktaattori ja saan kirjoittaa tänne mitä hyvänsä, eikä kenelläkään ole siihen mitään sanottavaa" :D En tiedä, saako kukaan kiinni kirjallisesta lopputekstiajatuksestani, mutta tämä vaivasi omaa päätäni niin paljon, että täytyi vähän kirjoittaa omia ajatuksiani auki. 

(Kirjoitus)soittolistojani pääsee kuuntelemaan joko blogin sivupalkin Spotify-kuvakkeesta tai sitten tästä. 

Heinäkuun luetut 2021

Heinäkuussa 2021 luin kuusi kirjaa (465 sivua, 24 h 50 min), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuva, yksi säeromaani, neljä äänikirjaa ja yksi uusinta.

Hynynen, Susanna & Terentjeva, Dess: Spiraalitie (Neonkaupunki #2) 13 h 6 min [K]

Simukka, Salla: Matalapaine/Korkeapaine 2 h 7 min [K]

Crossan, Sarah: Kuunnousu 381 s. 

Satrapi, Marjane: Luumukanaa 84 s. 

Simukka, Salla: Lukitut 5 h 56 min [K]

Enoranta, Siiri: Gisellen kuolema 3 h 41 min [K] [U]

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 2

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 2

muualta: 4

Väkivaltainen, synkkä ja kasariesteettinen Neonkaupunki ihastutti venäläisen mytologian käytöllään ja hahmoillaan, joihin syntyi vahvoja viha-rakkaussuhteita, joten toinen osa oli automaattisesti lukulistallani. Spiraalitie jatkaa suunnilleen siitä, mihin Neonkaupunki jäi. Vera, Tarkkis ja Slava ovat palanneet takaisin valomaailmaan, mutta sinne sopeutuminen on vaikeaa, ja he tuntevat voimakasta vetoa takaisin Elmille, jopa Vera, joka yrittää taistella tunnetta vastaan. Kolmikko päätyy kuin päätyykin Elmille, jossa mikään ei ole enää kuin ennen: Gorkyjen aluetta ei enää ole, ja jäljelle jääneet jengiläiset ovat liittoutuneet muiden hajonneiden jengien kanssa. Elmillä riehuvat Luupojat, jotka ovat tuhonneet useita jengejä ja niiden alueita vielä tehokkaammin kuin aikaisemmin. Kyseessä oli jälleen melkoinen rymistely! Edellisen osan kohdalla annoin kritiikkiä juonen kuljetuksesta, joka ei tuntunut erityisen sujuvalta, mutta nyt sitä ongelmaa ei enää ollut. Tykkäsin kirjassa erityisen paljon siitä, että nyt päästiin tutustumaan paremmin muihin jengeihin, esimerkiksi Fantomeihin, joiden vaaleanpunaiseen ja kauneuteen nojaava estetiikka miellyttää minua enemmän kuin Gorgyjen nahkatakit :D Venäläinen kulttuuri ja mytologia tuo tarinaan oman, uniikin lähestymiskulmansa, josta kovasti nautin. Venäläisen kulttuurin kuvauksen lisäksi trilogian vahvin rakennuspalikka on ehdottomasti sen hahmot, jotka ovat raivostuttavia, mutta inhimillisiä. Vaikka lähes kaikki lempihahmoni heittivät henkensä jo edellisessä osassa, oli heitä onneksi jäljellä tässäkin (Nova! <3). Myös uusista tuttavuuksista pidin. Hämmästyksekseni huomasin myös pitäväni Slavasta, vaikka en voinut sietää häntä edellisessä osassa. Tarkkis puolestaan on aivan yhtä raivostuttava kuin ennenkin, mutta hänkin on hyvin luotu hahmo, jossa on tasoja ja kiinnostavia harmaan sävyjä. Pidän siitä, miten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat luonteva osa tarinaa. Esimerkiksi erään hahmon transtausta tuotiin mielestäni kivan luontevasti esiin, eikä siihen jääty jumittamaan, koska kyseessä ei ollut juonen kannalta merkittävä asia. (En muista, mainittiinko asiasta jo edellisessä osassa, mutta kuitenkin.) Myös kirjan kielenkäyttö ja kuvailu on riemastuttavaa: välillä piti oikein pysähtyä makustelemaan sanavalintoja, kun ne olivat niin hienoja. Suurin ongelmani kirjan suhteen johtui täysin minusta itsestäni: edellisen osan lukemisesta oli reilu vuosi, ja olin ehtinyt jo unohtaa suuren osan valtavasta hahmokaartista ja tapahtumista, joihin viitattiin ahkerasti. Tämän takia tarinaan oli aika vaikeaa päästä sisään. Väkivallalle kovin herkille en kirjaa suosittelisi, itsekin parahtelin ääneen muutamien kuvausten kohdalla. Koska kuuntelin kirjan äänikirjana, minulla ei edelleenkään ole mitään käsitystä siitä, miten nimet ja venäjänkieliset lausahdukset kirjoitetaan. Oli kiinnostavaa, että vaikka äänikirjan lukija oli sama kuin Neonkaupungissa, hän äänsi jotkut nimet aivan eri tavalla kuin edellisellä kerralla, mikä hämmensi välillä hieman. Spiraalitie jäi muuten melkoiseen cliffhangeriin! (Jälleen parannus edelliseen osaan: ei irrallisen oloista epilogia!) Viimeisen osan tahtoisin käpäliini nyt ja heti, mutta valitettavasti se on vielä kirjoittajiensa käsissä. Tämä on ärsyttävä puoli, kun lukee sarjoja ilmestymistahtiin :D

Salla Simukan uutuuskirja kiehtoi kääntökirjakonseptillaan: toisella puolella on Varpusta kertova Matalapaine, ja toisella puolella Sagan tarinan kertova Korkeapaine. Molemmat tarinat kertovat samasta kesästä, kun tytöt ovat juuri päättäneet yhdeksännen luokan. Varpua ei ole koskaan huomannut kukaan, kun yhtäkkiä suosittu ja kaunis Saga suutelee häntä rannalla päättäjäispäivänä. Kesän aikana tyttöjen välinen suhde syvenee seksuaaliseksi, jopa romanttiseksi, mutta molemmilla on elämässään synkkiä asioita, joista ei ääneen puhuta. Odotin tämän olevan perinteinen teinirakkaustarina, mutta tässä olikin väännetty vanhat kaavat toisin päin, ja kääntökirjaformaatti oli ehkä kaikista kiinnostavin! Simukka on julkaissut toisenkin kääntökirjan, novellikokoelman Sytytä valot!/Sammuta valot!, mutta mielestäni Matalapaine/Korkeapaine hyödyntää kääntökirjan konseptia kiinnostavammin. Varpun ja Sagan tarinat täydentävät ja peilaavat toisiaan, ja nautin yhteyksiä huomatessani kovasti. Erityisesti teoksen nimen selittyminen ja sen ristiriitaisuus kiehtoi. Pidin kovasti myös teoksen runollisesta ja vimmaisesta kielestä. Oli myös hauska ratkaisu, että äänikirjalla oli kaksi lukijaa, molemmilla puoliskoillaan omansa. Harmi kyllä, teos jäi minulle turhan epätasaiseksi. Matalapaineen päähenkilö Varpu on melko tylsä näkökulmahenkilö, vaikka hänen tarinansa ja kerrontansa on kiinnostavaa, ja Korkeapaineessa ongelma on päinvastainen. Jäin miettimään myös sitä, miten kirjaa markkinoidaan rakkaustarinana, mutta minun silmiini tyttöjen välinen suhde oli melkoisen myrkyllinen ja epäterveellä pohjalla. En kyseenalaista sitä, etteikö heidän välillään olisi ollut aitoja tunteita toisiaan kohtaan, mutta erityisesti Saga kohtelee Varpua todella huonosti, eikä sitä mitenkään problematisoida. Ei YA-kirjallisuudessa missään nimessä tarvitse olla henkilöitä, jotka tekevät aina oikein, eikä sen tarvitse olla opettavaista, mutta silti jäin miettimään, voiko Sagan ja Varpun suhde näyttäytyä jollekin nuorelle lukijalle esimerkkinä siitä, millaista (tyttö)rakkauden kuuluu olla. Jos mietin esimerkiksi itseäni yläasteen alkupuolella, en välttämättä olisi osannut lukea tyttöjen suhdetta toksisena, varsinkin, jos takakannessa puhutaan rakkaustarinasta. Matalapaine/Korkeapaine toi mieleeni monessa kohdassa Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -kirjan, tässä oli todella paljon samoja elementtejä! Myös tunnelmassa oli jotain samaa (ainakin hämärien muistikuvieni mukaan, pitäisi lukea Huotarisen kirja joskus uudelleen). Kannattaa muuten lukea Matalapaine ensiksi, silloin tästä saa paljon enemmän irti! 

Sarah Crossanin Yksi oli surumielinen ja kipeä säeromaani, joten Kuunnousu lähti ilman sen kummempaa harkintaa kirjastosta mukaan, kun siihen törmäsin. Kuunnousu kertoo Joesta, jonka veli Ed on ollut 10 vuotta vankilassa, odottamassa kuolemantuomiota. Tuomion täyttöönpanon hetki on lähellä, ja Joe lähtee tapaamaan veljeään vielä viimeisen kerran. Hänen tunteensa ovat melko sekavia: onko veli enää sama ihminen kuin lapsena? Mitä hänen kanssaan pitäisi, voisi, puhua? Olisiko sittenkin mahdollista saada toinen yritys ja saada Ed pois teloitusjonosta? Vaikka olen yleensä pitänyt säeromaaneista kovastikin, Kuunnousu ei vakuuttanut minua, lukukokemus oli melkoisen meh-tasoa. Säeromaaneille tyypillisesti myös Kuunnousu käsittelee hyvin raskaita teemoja, mutta vaikka säemuodon tarkoitus on tuoda siihen keveyttä, tässä tapauksessa koin sen oikeastaan etäännyttäväksi, vaikka kirjan tapahtumat olivatkin dramaattisia ja surullisia. Ehkä tämä olisi toiminut paljon paremmin perinteisenä romaanina? Säemuoto ei nimittäin tuonut mielestäni tarinaan mitään lisää, kielikään ei ollut erityisen mielenkiintoista (en tosin tiedä, onko käännöksellä jotain tekemistä asian kanssa). Joen ja Nellienkin suhde jäi jotenkin todella laimeaksi ja lähinnä ärsytti, vaikka siitäkin olisi saanut vaikka ja mitä irti. Ei ollut minun kirjani tämä. 

Marjane Satrapin omaelämäkerrallinen Persepolis-sarjakuva on parhaita koskaan lukemiani sarjakuvia, joten odotukset niin ikään omaelämäkerrallisia aiheita sivuavaan Luumukanaa-teokseen olivat korkealla. Kirjan päähenkilö on Satrapin isosetä Nasser Ali Khan, jonka rakkaan tar-soittimen hänen vaimonsa suutuspäissään hajottaa. Soittaminen on ollut hänen synkän elämänsä ainoa ilo, ja soittimen rikkoutuminen syöksee hänet masennuksen syövereihin, johon ei auta enää mikään. Hän asettuu sänkyynsä odottamaan kuolemaa, ja käy viikon päivien ajan läpi mielessään elämäänsä, onnetonta lapsuuttaan, menetettyä nuoruudenrakastettuaan ja rakkaudetonta avioliittoaan. Nasser Alin omaan tarinaan kietoutuu Iranin historia ja Vaikka sarjakuvan perusidea kuulostaa synkältä ja ankealta, on teoksessa myös Satrapille ominaista (mustaa) huumoria. Luumukanaa ei ihan kuitenkaan pystynyt nousemaan Persepoliksen tasolle, vaikka siitä kovasti pidinkin. Voi olla, että teoksen lyhyydestä johtuen en oikein päässyt sisään sen tunnelmaan ja hahmoihin, tai sitten lukuhetki vain ei ollut oikea. Oli miten oli, teos ei ollut todellakaan huono, ja muistutti minua jälleen siitä, mikä Satrapin tyylissä ihastuttaa. 

Heinäkuun toinen Simukka oli viime kesänä ilmestynyt Lukitut. Lukitut kertoo tilanteesta, jossa 50 nuorta suljetaan yhtäkkiä vankilaan. Kyseessä on varotoimi: on todennäköistä, että jokainen heistä tulee suorittamaan tulevaisuudessa rikoksen. Jos he arvaavat oman rikoksensa ennen 18-vuotissyntymäpäiväänsä, he pääsevät pois vankilasta. Muuten he joutuvat kärsimään rangaistuksensa loppuun asti. Tarinaa kerrotaan viiden vangitun nuoren, Meean, Johanneksen, Oliverin, Kaspianin ja Vegan näkökulmista. Valitettavasti Lukittujen idea oli parempi kuin toteutus. Kirja oli kyllä kirjoitettu koukuttavasti, ja viihdyin sen parissa, mutta moniin kiinnostaviin juonenkäänteisiin ei käytetty aikaa, vaan keskityttiin mielestäni vähemmän mielenkiintoisiin osiin tarinassa. Esimerkiksi kuvaus nuorten vankilassa tekemästä musikaalista oli mielestäni aika tylsä, vaikka musikaaleista kovasti pidänkin. Tykkäsin kuitenkin siitä, että loppuratkaisu ei ollut ihan se ennalta-arvattavin. Tosin siihenkin liittyi  ongelmia: viimeinen luku oli melkoisen raskas infodumppi, kun kaikki plot-twistit tuotiin esiin. (Sosiaalisen) median rooli oli myös melko pieni ja nopeasti ohitettu, vaikka se oli tarinalle tärkeä. Toki infodumpin välttäminen olisi vaatinut toisenlaista rakennetta koko kirjalle, mutta tällaisenaan se oli raskas ratkaisu. Tykkäsin kovasti siitä, että päähenkilöissä oli runsaasti diversiteettiä: oli erilaisia ihonvärejä, sukupuolia ja seksuaalisuuksia, perhetaustoja, harrastuksia. Simukan kirjoissa onnistuneinta onkin usein se, miten kirjavia henkilöhahmot ovat. 

Hetken mielijohteesta päädyin kuuntelemaan Siiri Enorannan Gisellen kuoleman äänikirjana. Olin lukenut kirjan vuonna 2015 paperikirjana, mutta huh ja wau, miten paljon äänikirjamuoto toi siihen lisää! Olin antanut kirjalle viisi tähteä Goodreadsissa jo ensimmäisen lukukerran jälkeen, joten kirja oli tehnyt vaikutuksen jo silloin, mutta nyt toivoin, että vaihtoehtona olisi ollut vaikka 10 tai saman tien 100 tähden antaminen, niin paljon lujempaa se iski näin viisi ja puoli vuotta myöhemmin. Gisellen kuolemassa 15-vuotias Linnea palaa takaisin kotiin Ruotsista, missä hän on ollut viimeiset kahdeksan vuotta tätinsä omistamassa balettikoulussa. Loukkaantumisen myötä Linnea on menettänyt elämänsä tärkeimmän osan, tanssimisen, ja on ymmärrettävästi poissa tolaltaan. Linnean isoveli Joel on aina ollut siskonsa varjossa, ja kun Linnea yhtäkkiä onkin kotona, eikä pelkkä kiiltokuva, jolla äiti leuhkii sukujuhlissa, ei yhteentörmäyksiltä vältytä. Linnean ja Joelin välillä on voimakasta vetoa, jonka molemmat tietävät vaaralliseksi, tuhoavaksi voimaksi. Vaikka muistin tarinan olleen surullinen ja traaginen, se oli vielä repivämpi ja rajumpi kuin muistelin. Rikkinäiset perhesuhteet, kommunikaatio-ongelmat, kielletyt tunteet, syyllisyys, pakkomielteisyys, elämän keskittyminen yhden asian ympärille ja sen seuraukset, kyseessä on tosiaan melkoinen keitos. Ja miten pienestä voi tuhoisatkin tapahtumaketjut saada alkunsa! Tämä kaikki on kuitenkin kirjoitettu niin hengästyttävän upealla kielellä, ettei voi kuin ihmetellä ja ihastella Enorannan taitoa kirjoittaa. Ensimmäisellä lukukerralla kuvailin kieltä paremman sanan puutteessa "keskeneräiseksi", mutta luulen, että se johtui kirjoitusasusta, josta esimerkiksi puuttui välimerkkejä, sillä kuunneltuna kieli oli vimmaista ja voimakasta, eikä siitä tullut samankaltaista vaikutelmaa. Kieli jopa aiheutti minussa melkein fyysisiä reaktioita, ja välillä piti tiskatessakin vain pysähtyä silmät kiinni kuuntelemaan, miten Enoranta kutoi sanoilla niin voimakkaita tunteita ja mielikuvia esiin. Gisellen kuolema on ehdottomasti eräs Enorannan parhaista teoksista, ja minusta tuntuu, että suosittelen sitä nimenomaan äänikirjana kaikille tästä eteenpäin, sillä vaikka luetussa muodossa kirjasta jää luonnollisesti sen tekstin asettelu pois, tämä oli mielestäni kuin luotu äänikirjaksi. Erityisen nautittava ratkaisu oli se, että kun loppupuolella Linnea saa tarinassa äänen, äänikirjankin lukija vaihtuu. Heittämällä koko kuukauden paras lukukokemus.  

*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

6. Kirja kertoo rakkaudesta: Matalapaine/Korkeapaine

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella: Lukitut

13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin: Gisellen kuolema

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut: Spiraalitie

Heinäkuusta kertoo kyllä jotain se, että lähes kaikki lukemani kirjat olivat äänikirjoja! Työkuvioni muuttuivat hieman kesäkuusta, mikä johti sitten siihen, että tein sitten enemmän töitä kuin aikaisemmin. Kun töiden jälkeen piti vielä kotiin päästyä opiskella ja lukea tentteihin, eivät fyysiset kirjat kauheasti enää houkutelleet, mutta kotihommien taustalla äänikirjat toimivat hyvin. Töiden ohella ehdin jonkin verran nähdä kavereita, käydä ainejärjestön tapahtumassa ensimmäistä kertaa naismuistiin, viettämässä kesäiltaa naapurikaupungissa, majoittaa yhden yökylävieraan ja kävinpä jopa pienimuotoisissa sukujuhlissakin, kun useampi lähisukulainen täytti pyöreitä vuosia. Kiirettä siis piti, ja varsinkin työt (eteenkin hellejakson aikana) ottivat aika pahasti voimille, mutta onneksi niiden tasapainona oli kiireettömiä, ihania hetkiä. 

Campnanon kanssa kävi tänä vuonna historiallisesti: en nimittäin päässyt sanatavoitteeseeni, mitä ei ole koskaan Campissa käynyt. Tiedän olleeni jokseenkin ylioptimistinen tavoitteeni (10230 sanaa) suhteen, varsinkin, kun heinäkuussa työt ja opiskelu veivät suuren osan aikaani. Lopullinen tulokseni oli kuitenkin ihan hyvä olosuhteet huomioiden: 8694 sanaa. Vaikka kuun puolivälissä pääsin tosi hyvään draiviin tekstin kanssa, ja ylitin tavoitesanamäärän huimasti, kuun loppu romahdutti hyvän vauhdin, ja kahtena viimeisenä päivänä sanasaldo jäi nollille. Tästä huolimatta DVR eteni reippaasti eteenpäin, kaksi lukua valmistui ja kolmaskin melkein, ja nyt ollaan jo aivan loppumetreillä (luku 30/33 tällä hetkellä menossa!). 

Kuukauden biisi on PMMP:n Lautturi II. Tykästyin tähän Matkalaulu-albumin versioon kovasti muutama vuosi sitten, mielestäni siinä on enemmän haavoittuvaisuutta, pelkoa ja jopa kauhutunnelmaa kuin "varsinaisessa" versiossa kappaleesta. Tämä sopi äänimaailmansa puolesta täydellisesti JL:n soittolistalle, mutta hoksasin, että tämä riisuttu versio on täydellinen myös DVR:n listalle. Kirjoitin kässäriin heinäkuussa erästä kohtausta, johon minun oli vaikea löytää sopivaa taustamusiikkia, mutta Lautturi II oli eräs sopivimmista löytämistäni. Tarinan hahmot kulkevat tällä hetkellä melko syvissä vesissä erään järisyttävän tapahtuman jälkeen, ja yksinäisyyttä ja surua kaikuva kappale kuvastaa käsillä olevien lukujen fiilistä paremmin kuin hyvin, vaikka sanat eivät ihan kohdalleen osukaan. (DVR:n soittolistaa muuten pääsee kuuntelemaan tästä, jos kiinnostaa.) 

Hyviä hetkiä elokuuhunne!