Kesä on kääntynyt syksyyn, vaikka viime aikoina onkin ollut hämmästyttävän helteistä. Syksy tarkoittaa sitä, että on aika kurkistaa kesä-ämpäriin, ja katsoa, mitä kaikkea ehdin toukokuussa tekemältäni ämpärilistalta tehdä.
Ilolan arboretum Salossa oli niin kaunis paikka, että minulta ja matkaseuralaisiltani meinasi lähteä järki.
Kesällä 2024 minä
☀ saan asunnon suursiivouksen suoritettua.
En saanut, mutta pesin matot! Sitä operaatiota en ollutkaan tehnyt naismuistiin.
☀ luen graduaineistoa ja -kirjallisuutta.
En niin paljon kuin olisin halunnut, mutta vähän kuitenkin! Aineistoa kahlasin jonkin verran läpi, mutta tutkimuskirjallisuuteen en koskenut.
☀ uin meressä vähintään kerran.
En uinut. Uin ylipäätään koko kesänä vain kerran, eikä uimapaikkanani ollut meri. Opiskelupaikkani isoin ongelma on se, että kaikki rannat ovat tosi kaukana! :(
☀ käyn kesäteatterissa.
Kävin! Kuten mainitsin kuukausikoosteessa, kävin katsomassa Jyväskylässä Kulissi-teatterin Heathersin, joka oli musikaalin kantaesitys Suomessa. Koska rakastan Heathersia mielettömästi, esitys jännitti todella paljon. En ollut koskaan nähnyt musikaalia (livenä, bootlegeja en myönnä katsoneeni) ja nyt näin sen vielä suomeksi, joten epäonnistumisen vaara oli olemassa. Tykkäsin kuitenkin esityksestä tosi paljon! Suomennos toimi (mitä nyt jotkut kohdat muuttivat merkitystään käännöksen myötä), ja esiintyjät olivat luontevia, vaikka välillä pitkissä ja korkeissa nuoteissa olikin vähän horjuntaa. Koreografiat ja puvustus toimivat myös vallan mainiosti! Hyvä kesäteatterielämys siis kaikin puolin. Käsiohjelmasta huomasin, että ensi kesänä Kulissilla on ohjelmistossa Tytöt 1918, ja vaikkei teos ole mikään ykköslempparini, se on varmaan pakko mennä katsomaan!
"Kaunista! Kaunista! Kaunista!"
☀ teen museomatkan Tampereelle.
Suoritettu! Museologiystäväni kanssa laukkasimme läpi niin pian sulkeutuvan Lenin-museon, Työväenmuseo Werstaan uudistetun perusnäyttelyn kuin Vapriikinkin kivi-, Finlayson- ja Manserock-näyttelyt. Oli aivan ihanaa, että mukana matkassa oli joku, joka suhtautui museoihin yhtä suurella intohimolla, sillä heinäkuisella sooloreissullani Tukholmaan tuskailin kovasti sitä, ettei kukaan ollut kuuntelemassa museologisia jurputuksiani. Onneksi tämä korjaantui Tampereella! Yhdessä intoilimme hauskoista näyttelyoivalluksista, stressaannuimme siitä, että joihinkin kivinäyttelyn kiviin sai koskea ja nurisimme ja moitimme sekavasti rakennettuja näyttelyitä. Paras kokemus Tampereen museoista oli ehkä Manserock-näyttely, jota voin suositella lämpimästi. Ainoa asia, jota jäin näyttelystä kaipaamaan, oli bilehuone, jossa olisi voinut tanssia rokin tahtiin. Mun pakko rokata on ja twistata on, kuten eräs viisas mies kerran lausui. Olen valmis myöntämään Tampereelle Suomen museopääkaupungin tittelin!
Manserock-tunnelmia Vapriikissa.
☀ osallistun lukumaratonille.
En osallistunut. Voi olla, että sellainen järjestettiin, mutta se meni kyllä itseltäni täysin ohi. Luin kuitenkin tosi paljon, mikä on aina kivaa. Lisäksi osallistuin Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen!
☀ saan editoitua P:a 50 sivua.
Nipin napin 30 sivua, ja Osuuskumman kilpailuun lähetin lopulta vain neljä ensimmäistä lukua suunnitellun seitsemän sijaan. Sain kuitenkin taas editoinnista kiinni, joten ei tämä mikään turha tavoite ollut, vaikkei aivan täyttynytkään.
Astrid Lindgrenin kirjoituspaita Tukholman Nordiska museetissa.
☀ teen retken antikvariaattiin.
En tehnyt. Kesälomani hujahti ohi tuosta noin vain, viikonloput täyttyivät nopeasti ja työpäivien jälkeen en olisi jaksanut tai ehtinyt tälle ekskursiolle lähteä. Mutta ehkä vielä joskus!
☀ pidän taideretriitin ystävän kanssa.
Emme pitäneet yhteistä retriittiä, koska aikataulut menivät monesti ristiin. Teimme kuitenkin yhden runon pikkuzinen, jota olemme jättäneet löydettäväksi muutamiin julkisiin paikkoihin. (Jos olet sen perusteella löytänyt tänne, niin moi! Kiva kun tulit kurkkaamaan! <3)
Ystävän kissa loikomassa jalkani päällä. Keksisin itse mukavampiakin paikkoja, mutta pitkään hän siinä viihtyi.
Kesä 2024 oli työntäyteinen, mutta hyvä. Viihdyin työpaikassani, ja vaikka työnteko haittasikin jonkin verran harrastuksia, ehdin kuitenkin myös tehdä paljon. Voi olla, että viime kesänä reissasin enemmän, mutta tältä kesältä jäi myös parhaiten reissut mieleen: kotimaanmatkat Saloon, Tammisaareen, Laitilaan, Jyväskylään, Mikkeliin, Helsinkiin ja pariinkin otteeseen Tampereelle, mutta myös ensimmäinen ulkomaanmatka kuuteen vuoteen kansankodin helmaan Tukholmaan. Mieleen jäivät myös turhauttava ja monet kivat suunnitelmat perunut kesäflunssa, ihanat ihmiset, joita tapasin niin reissuillani kuin kotikaupungissa, synttäreideni juhlinta, parit keikat ja ihan vain oleminen. Kauniina päivinä jopa työmatkapyöräily sykähdytti sydäntä!
Elokuussa 2024 luin 10 kirjaa (1866 sivua, 5 h 47 min), joista yksi oli spefiä, kaksi non-fictionia, kolme sarjakuvaa, yksi näytelmä, kaksi englanniksi luettua, yksi äänikirja, yksi e-kirja ja kaksi uusintaa.
Bardugo, Leigh: Tuho ja roihu (Grishaversumi #3) 400 s.
Ahonen, JP: Puskaradio 64 s.
Koivisto, Sesse: Eläintarha olohuoneessamme 5 h 47 min [K] [U]
Terentjeva, Dess: Zeno 163 s.
Waltari, Mika: Aiotko kirjailijaksi? 120 s. (e-kirja)
Sattouf, Riad: Tulevaisuuden arabi 3: lapsuus Lähi-idässä (1985-1987)
Aciman, André: Call me by your name 248 s.
Murphy, Kevin & O'Keefe, Laurence: Heathers the musical 162 s.
Loe, Erlend: Supernaiivi 223 s. [U]
Oseman, Alice: Heartstopper, osa 5 336 s.
kotimaisia: 4
käännöskirjoja/luettu englanniksi: 6
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 5
muualta: 3
Vaikka Grishaversumi-trilogian toinen osa olikin pettymys, sen loppurymistelyt varmistivat minut siitä, että halusin lukea viimeisenkin osan. Tuho ja roihu alkaa siitä, mihin Saarto ja myrsky jäi. Alina ja muut ovat paenneet maan alle Varjon yllätysiskun jälkeen. Alina ei ole varma, keihin hän voi enää luottaa, ja lisäksi hänen omat voimansa ovat hävinneet. Hän kuitenkin tietää Varjon juonivan kauheita juoniaan, jotka saattavat tuhota koko maailman. On löydettävä tulilintu ennen kuin on liian myöhäistä. Bardugo jatkaa tutulla tyylillään, ja kuvailu on jopa elokuvallista. Kirja koukutti edellisten osien tavoin, ja viihdyin sen kanssa paremmin kuin edellisen osan. Jopa romanssikuviot kiinnostivat, ja se on jo jotain! Henkilöitä on kuitenkin edelleen tosi paljon, enkä edes näin trilogian päätösosassa ollut ihan varma kaikkien henkilöllisyydestä. Nikolaita olisin kaivannut kirjaan vieläkin enemmän, hän on kuitenkin lempparini kaikista hahmoista. Edellisten kirjojen perusteella en olisi odottanut, että tämän kirjan lopussa tulisi itku, mutta niin vain kävi! Vaikka loppuratkaisussa oli elementtejä, joista en varsinaisesti pitänyt, se tuntui hyvältä lopetukselta sarjalle. Aion ehdottomasti jatkaa muidenkin Bardugon kirjojen pariin, vaikka Grishaversumi-trilogia ei mikään ykköslempparini olekaan.
Puskaradio oli JP Ahosen tuotannosta vielä lukematta.Sarjakuvat on julkaistu Journalisti-lehdessä, ja ne kommentoivat ajankohtaisia tapahtumia eläinhahmojen kautta. Ahoselle tyypillisesti sarjakuva on hyvin ja huolellisesti piirretty, ja joskus hahmot tai kommentit ovat hyvinkin nokkelia, pari kertaa hymähdin äänenkin. Toisinaan ajallinen perspektiivi toi vitseihin uuden kerroksen: viime aikoina olen toivonut ehkä enemmän kuin koskaan, että perussuomalaiset ottaisivat naamarinsa pois ja koko puolueen olemassaolo paljastuisi isoksi jekutukseksi. Ajankohtaisia tapahtumia kommentoivan teoksen ongelma on se, että se vanhenee huonosti, eikä viittauksia välttämättä enää myöhemmin tunnisteta. Itsekin olisin ollut tätä lukiessani aika hukassa, koska sarjakuvien alkuperäiseen ilmestymisaikaan olin ala-asteella, enkä siis seurannut kauheasti uutisia tai ainakaan tajunnut niitä täysin. Onneksi kirjan takasivulla oli selvennystä sarjakuvien kontekstista. Ihan kiva aikakapseli 2010-luvun alusta, mutta ei mikään lemppari-Ahonen.
Rakastin Sesse Koiviston kirjoja lapsena, ja kun huomasin, että hänen kirjojaan on Bookbeatissa äänikirjoina, päädyin kuuntelemaan yhden näistä lapsuussuosikeistani. Koivisto oli Korkeasaaren johtajan Ilkka Koiviston vaimo, ja kirjoissaan hän muistelee eläinkohtaamisiaan ja muuta elämää Korkeasaaressa. Eläintarha olohuoneessamme kertoo ajasta, jolloin Korkeasaaressa ei ollut ympärivuotista hoitoa sairastuneille tai orvoille eläimille, joten Koivistojen kotona asui milloin tiikerinpentu, milloin paviaani ja milloin saukonpoikanen. Mielestäni kirja oli yhtä mainio kuin lapsenakin! Koivisto kirjoittaa elävästi, humoristisesti ja lämmöllä. Arkea eksoottisten eläinten kanssa ei kuitenkaan kaunistella, ja jo esipuheessa todetaankin, että lähtökohtaisesti villieläimet kuuluvat luontoon, eivät ihmisasumuksiin. Ehkä kaikista näkemyksistä en ollut Koiviston kanssa samaa mieltä. Hän oli toki biologi ja minä humanisti, mutta välillä pohdin, mitä joku muu alan ihminen Koiviston tavasta puhua eläimistä ajattelisi. Toki viidessäkymmenessä vuodessa yleisetkin käsitykset eläinten hyvinvoinnista muuttuvat. Kirjasta tulee kuitenkin selkeästi ilmi se, että Koivistolle eläinten hyvinvointi on ollut tärkeää, ja uskonkin, että hän on toiminut niin hyvin kuin on oman aikansa tiedon mukaan pystynyt. Muutamia vuosia sitten ostin omaan hyllyynkin Tapiiri sohvapöydän alla -kirjan, johon Koivisto on koonnut tarinoita vanhoista kirjoistaan, päivittänyt niitä ja kirjoittanut jonkin verran uuttakin materiaalia. Vertailin Eläintarhaa olohuoneessamme tähän kirjaan ja huomasin, että tässä alkuperäisessä jotkut tarinat ovat monisanaisemmin kerrottuja. Toisaalta Tapiiri sohvapöydän alla -kirjan lukemisestakin on useampi vuosi aikaa, joten eipä minua olisi haitannut, vaikka tekstit olisivat olleet sanasta sanaan samoja :D Äänikirjan lukija luki omaan makuuni kirjan hieman liian lapsekkaasti. Koiviston kirja sopii toki nuorillekin lukijoille, mutta lukija sai kirjan kuulostamaan melkein eläinsaduilta. Kovasti tekisi mieli lukea lisääkin Koiviston kirjoja, ehkä otankin niitä jossain vaiheessa taas kuunteluun!
Dess Terentjevan Zeno jatkaa itsenäisten säeromaanien "sarjaa", johon kuuluvat myös Ihana ja Freestyle. Tällä kertaa kirja sijoittuu Joutsenoon, missä ysiluokkalainen Nella asuu. Hän rakastaa luontoa, eikä kaipaa kotikaupungista pois, toisin kuin hänen isosiskonsa Miisa. Miisa on näkyvästi biseksuaali, mikä hävettää Nellaa erittäin paljon. Miksi ei voisi vain olla sitä mitä on, miksi kaikesta pitää tehdä niin iso numero? Miisan kohtaama homofobia koskettaa kuitenkin myös Nellaa: hänkin on bi, mutta ei ole vielä tullut kaapista kellekään. Pidin tässäkin kirjassa Terentjevan kielestä ja tavasta käyttää säeromaanin muotoa hyväksi. Kaikenlaiset fontti- ja muotokikkailut ilahduttavat tässä genressä aina! Valitettavasti teoksena Zeno jäi Ihanan ja Freestylen jalkoihin. Kirjassa oli paljon kiinnostavia juonilankoja, mutta loppujen lopuksi kovinkaan moneen niistä ei keskitytty. Toki kirjan isoin kysymys siitä, onko vähemmistöön kuuluvan pakko olla aktivisti, on mielenkiintoinen, ja pidin myös siitä, millaisia vastauksia kysymykseen annetaan. Mielestäni oli hauskaa, että Nella toimi ikään kuin peilinä Ihanan Liljalle. Tässä oli jopa ihan konkreettinen viittaus Ihanaan, mikä ilahdutti kovasti. Jokainen luku alkaa joutseneen liittyvällä ajatuksella, oli se sitten tietotekstiä tai kaunokirjallisempaa. Näiden merkitys jäi minulle vähän epäselväksi. Zeno jätti jälkeensä myös surullisen ja epätoivoisen olon. Pikkupaikkakunnalla erilaisuuteen ei suhtauduta hyvällä, ja koulun seinälle ripustettu sateenkaarilippu revitään alas ja tallotaan. Tiedän tällaisten kauheiden kiusaamiskokemusten olevan monelle arkea, mikä teki kirjan lukemisesta vaikeaa. Hahmojen kohtaamaa kiusaamista ei kuitenkaan ratkaista mitenkään. Ehkä on realistisempaa, että kaikki ei muutu kuin taikaiskusta hyväksi, mutta kerrassaan mitään muutosta ilmapiirissä ei tunnu tapahtuvan kirjan aikana. Tämä jätti jälkeensä aika toivottoman olon, ja jossain mielessä myös ehkä soti kirjan sanomaa vastaan.
Mika Waltarin teos Aiotko kirjailijaksi? on kirjoitusoppaiden klassikko. Vuonna 1935 julkaistu teos ohjeistaa aloittavaa kirjailijaa kirjoittamisen pariin neuvomalla julkaisuun liittyviä asioita, millaisia asioita täytyy ottaa mitäkin genreä kirjoittaessa huomioon ja millaista lukemista tulevalle kirjailijalle suositellaan. Tosin hän kehottaa lukijaa pitämään jalat maassa, ja varoittaa, ettei kirjailijan tie ole helppo. Waltarin ohjeet ovat monessa kohdassa yhä päteviä, ja tiukka ja varoitteleva sävykin tuntuu perustellulta. Itselleni kiinnostavinta oli kuitenkin ehkä ajankuva: melkein 90 vuotta sitten suomalaisessa kirja- ja kustannusmaailmassa on paljon samaa kuin nykyään, mutta monet asiat ovat myös eri tavalla. Aina en ollut Waltarin kanssa samaa kieltä siitä, mitä kirjallisuudessa "saa" tehdä ja mitä ei, mutta toisaalta tarkastelemme asioita tarkastelemme asioita hyvin erilaisista lähtökohdista käsin. Ja sanoohan Waltari itsekin, että säännöt on tehty rikottattavaksi. Ärsyynnyin kuitenkin aika paljon siihen, miten miesvaltainen Waltarin kuva kirjallisuuden parissa työskentelevistä ihmisistä on. Vaikka asiaa ei sanottu suoraan, lähes joka kohdassa oletetaan, että kirjoittaja on mies, joka kirjoittaa lähinnä miehistä. Naiset ovat statisteja ja lehtitoimitusten sihteerejä, mutta kelpaavat lähinnä kevyiden rakkaustarinoiden päähenkilöiksi. Tyttökirjallisuuskin sivuutetaan maininnalla sen olemassaolosta, ja samaan hengeenvetoon ylistetään perinteisten poikakirjojen merkitystä kirjallisuuskentälle... Aiotko kirjailijaksi? on syystäkin klassikko, mutta suosittelen aiheesta kiinnostuneita tutustumaan myös tuoreempaan opaskirjallisuuteen. Tämän kirjan kansi on muuten aivan ihana! Ostaisin sen postikorttina, jos sellainen olisi saatavilla.
Edellisen osanTulevaisuuden arabista luin viime kesänä, mutta nyt sain taas aikaiseksi jatkaa sarjan parissa. Riad käy koulua syyrialaisessa kylänpahasessa, ja hänen päässään liikkuu monenlaisia hämmentäviä ajatuksia. Hänen äitinsä alkaa kyllästyä pahimman kerran elämään kylässä, mutta onko elämä Ranskassa loppujen lopuksi vähemmän julmaa? Edellisten osien tapaan tämä on synkkä ja painostava, mutta huumori keventää tunnelmaa. Jonkin verran tämä osa alkoi kuitenkin toistaa itseään, ja toivon, että seuraavassa osassa tarina saa jotain uutta kierrosta. Pidän muuten todella paljon värien käytöstä! Ne lisäävät oman kerroksensa tarinaan.
Muutama vuosi sitten katsoin Call me by your name -elokuvan, lähinnä kahdesta syystä, joista toinen oli pääosaa näyttelevä Timothée Chalamet (toinen oli kaverin kehut) :D En kuitenkaan ihmeemmin pitänyt elokuvasta, vaikka siinä joitain hyviä puolia olikin. Kirjan olin laittanut tbr-listalle Goodreadsissa noin sata vuotta sitten, vaikka en enää elokuvan jälkeen ollutkaan varma, haluaisinko sitä lukea. Satuin kuitenkin bongaamaan kirjan kirjaston vaihtohyllystä alkukesästä ja totesin, että se olisi hyvä "rymypokkari" kesäreissuihin: sen vahingoittuminen ei haittaisi, ja jos se olisi kesän päätyttyä vielä ehjä, sen voisi palauttaa vaihtohyllyyn. Call me by your name sijoittuu 1980-luvun Italiaan, jossa 17-vuotiaan Elion perhe viettää kesäänsä. Perheen kesähuvilalle majoittuu joka kesä akateemikkoisän tuttavia tutkimusretriitteihin, eikä tämä kesä ole poikkeus. Kolmekymppisessä Oliverissa on kuitenkin jotain erilaista kuin aiemmissa kesävieraissa, ja pian Elio huomaa ihastuneensa mieheen. Kesä on kuuma ja täynnä kaipausta, himoa ja suruakin. Heti kärkeen suuri paljastus: en pitänyt tästä kirjanakaan :D Voi olla, että suomeksi luettaessa tämä ei olisi ollut niin tuskallinen taival kuin englanniksi. Vaikka sinänsä pidin viipyilevästä ja hitaasta kesätunnelmasta, sen lukeminen oli todella raskasta, ja jouduin usein palaamaan taaksepäin, kun tajusin pudonneeni kärryiltä. Vaikka kerronnassa oli monia hienoja kohtia, lukeminen tuntui melkoisen pakkopullalta. Pakkopullalta lukeminen tuntui myös siksi, että kirjan markkinointi antaa ymmärtää kyseessä olevan Suuri Romanssi, eikä tätä kirjan sivuillakaan varsinaisesti kielletä. Minua tämä ei vakuuttanut yhtään. Tarinan olisi voinut kertoa niinkin, ettei siinä olisi ollut groomausaspektia mukana, mutta Aciman valitsee toisin. Yritin kovasti lukea tätä ajallista kontekstia vasten, mutta en päässyt inhotuksestani yli. Oliver voisi sanoa Eliolle ei, ja Oliverin pitäisi tehdä niin. Hän tietää tekeväänsä väärin, mutta hän vain jatkaa. Ja tämä on kaikille ok??? Toki loppupuolella käyty keskustelu antaa ymmmärtää, ettei vanhempi Oliver täysin innostu ajatuksesta aikuisen miehen sekaantumisesta nuoriin, mutta sekin jää ohimeneväksi maininnaksi. Jos tätä ei markkinoitaisi rakkaustarinana, ei ongalma olisi ehkä niin suuri. En kyllä tiedä, pitäisinkö tästä silloinkaan. Pidin muuten enemmän elokuvan kuin kirjan lopetuksesta. Kirjan loppu tuntui jotenkin venyteltyltä, vaikka viimeinen virke olikin hieno.
Kuten blogia pidempään lukeneet ehkä tietävät, rakastan Heathers-musikaalia. (Alkuperäistä 80-luvun elokuvaa toki myös, mutta nyt puhutaan musikaalista :D) Sain näytelmän painetun version syntymäpäivälahjaksi viime vuonna ystävältäni, joka oli käynyt Lontoossa katsomassa musikaalin. Kävin elokuussa katsomassa Heathersin Suomen kantaesityksen Jyväskylässä, joten ajattelin lukea näytelmän sen tiimoilta. Heathers sijoittuu vuoteen 1989, Ohion Sherwoodiin, Westerbergin high schooliin. 17-vuotias nörttimäinen Veronica haaveilee koulun loppumisesta ja siitä, että koulu olisi vähemmän sietämätön paikka. Koulua hallitsee kolmen kauniin, rikkaan ja ilkeän Heather-nimisen tytön joukko, jonka johtaja Heather Chandler yhtäkkiä hyväksyy Veronican hovinsa jatkoksi. Koulun uusi oppilas, salaperäinen Jason Dean aiheuttaa Veronicalle sydämentykytyksiä, mutta hän joutuu miettimään, onko JD vähän liiankin raju kumppani, kun koulun opiskelijat alkavat kuolla. Mutta jospa kuolemat lavastaisi itsemurhiksi? Koska rakastan musikaalia, rakastin myös tätä kirjaa, onhan se kuitenkin musikaali painettuna paperille. Musikaalin lukeminen painettuna jättää toki kokemuksesta aika paljon pois, mutta varsinkin dialogin lukeminen oli kiinnostavaa, koska bootlegeissä dialogista on usein vaikeaa saada selvää (ei sillä, että sellaisia katsoisin, pois se minusta!). Tykkäsin myös lukea parenteeseja ja tekijöiden kommentteja teoksestaan. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että JD:n äidin kohtaloa ei sanota elokuvassa suoraan, vain musikaalissa asiaa avataan enemmän. Koen, että tämän kirjan lukeminen (ja omistaminen) on arvokas lisä omaan fanitukseeni. Suurin ongelma kuitenkin tämän nimenomaisen painoksen kohdalla on se, että se noudattaa West Endissä esitettyä versiota alkuperäisen Off-Broadway -version sijaan. West endin versio on ilmeisesti nykyään se versio, joka lisenssejä myydään uusille produktioille, joten myös Jyväskylässä näkemäni kantaesitys noudatti tätä versiota. Vaikka tykkään uusista biiseistä Never shut up again ja I say nosta tosi paljon, valitettavasti uudempi versio tuntuu vähän liian pehmitetyltä. Tuntuu, että Off-Broadwayn rosoisempi versio tavoittaa paremmin elokuvan julmat ja tummat sävyt, ja näyttää millaisia teinit pahimmillaan ovat. West End -version lyriikat tuntuvat välillä turhan silotelluilta ja oudolta itsesensuurilta. Oli miten oli, Heathers on niin rakas teos <3
Luin Supernaiivin abivuoden syksyllä ja pidin siitä mielettömän paljon. Olen jo pidempään halunnut lukea sen uudelleen, ja mikäs olisikaan parempi aika kuin pian sen jälkeen, kun täytti 25 vuotta. Ai miksikö? Kirja nimittäin alkaa tilanteesta, kun nimettömäksi jäävä päähenkilö on juuri täyttänyt 25 ja kohtaa ison eksistentiaalisen kriisin. Kaikki tuntuu merkityksettömältä, mutta päähenkilö alkaa ratkoa ongelmiaan hyvin tarmokkaasti. Jotenkin tämä ei uponnut minuun yhtä hyvin kuin ensimmäisellä lukukerralla. Tykkäsin kyllä edelleen samoista asioista kuin edellisellä lukukerralla: hakasta, Børrestä, listoista, fakseista ja kirjastohauista. Sen sijaan minua häiritsi todella paljon Lisen hahmon yksiulotteisuus. Pohdinnat ajasta ja avaruudesta olivat myös vähän raskaita lukea. Hymähdin kuitenkin useamman kerran ääneen, Loe kirjoittaa sujuvasti ja tuo esiin monia hyviä havaintoja. Supernaiivi on ihan kiva pieni välipalakirja, mutta tällä kertaa se ei tuntunut elämää suuremmalta, vaikka nyt olenkin (pieniin) kriiseihin taipuvainen 25-vuotias. Olispa hakka!
Sain uusimman Heartstopperin kirjastosta yllättävän nopeasti, ja nopeasti sen myös luin. Edellinen osa mentiin melko synkissä tunnelmissa, mutta vitososan yleisfiilis on vähän kevyempi. Tässä osassa Nick miettii yliopistoon hakemista, ja Charlie haluaisi Nickin luo yöksi. Pidin siitä, että syvällisempiä teemoja käsitellään edelleen romanssin rinnalla, mutta valoisampi yleisfiilis oli tervetullutta edellisen osan synkkyyden rinnalla. On kuitenkin tärkeää, että ongelmista ei selvitä sormia napsauttamalla, vaan prosessivat vievät aikaa. Tätä lukiessa tosin tuntui, että lukisin ehkä jopa mieluummin joidenkin sivuhahmojen elämästä. Charlie ja Nick ovat ihania ja sympaattisia, mutta sarjassa on paljon muitakin kiinnostavia tyyppejä, joiden seikkailuista lukisin mielelläni vaikka spin-off -tarinan. Mielenkiinnolla kuitenkin odotan, miten sarja päättyy!
Unohdin kuvata Puskaradion ja Zenon ennen kirjojen palauttamista kirjastoon! Amatöörivirhe, tiedän.
*********
Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa: Supernaiivi (alkuperäiskieli norja)
34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus: Call me by your name
43. Kirjalla ei ole päähenkilöä: Puskaradio
Elokuussa jatkoin harjoittelussa, mutta kertyneiden vapaapäivien takia taisin tehdä vain yhden kokonaisen työviikon :D Töiden ulkopuolella kävin museomatkalla Tampereella, katsomassa Heathersia Jyväskylässä ja jopa Särkänniemessä. Kuukauteen mahtui myös kaksi keikkaa, Hectorin ja Coitus int. 50 revivalin, joista molemmissa viihdyin oikein hyvin. Varsinkin Hector oli ravisteleva kokemus, itkin useamman biisin kohdalla, kun settiin oli valikoitunut minulle tärkeitä kappaleita. Juhlin myös syntymäpäivääni ja neljännesvuosisadan saavuttamista. Saavutuksia koki blogikin, kun 10 vuotta bloggaamista tuli täyteen. Harjoitteluni loppui elokuun viimeisellä viikolla, ja vaikka lähtötunnelma olikin haikea, ehdin onneksi pitää muutaman lomapäivän ennen kuin opiskeluarkeni taas alkoi. Ensimmäisenä lomapäivänä en laittanut herätystä ollenkaan ja heräsin vasta 12.30, joten vissiin lepo tuli tarpeeseen :D
Kuukauden biisi on Steel Cityn Kannattiko muuttaa yhteen. Kaija Koo lauloi Steel Cityssä ennen soolouraansa ja pääädyinpä päivänä eräänä kuuntelemaan Steel Cityn ainoan albumin. Hyvää, tanssijalan vipattamaan laittavaa tunnelmaa! Kannattiko muuttaa yhteen on lempibiisini levyltä. Miten voikin olla niin menevä biisi yhteiselämän katumuksista?
Tämän
vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka
tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa
yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt
tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat
syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin
keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin
elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin
joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta
pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa
paremmuusjärjestyksessä.
Heathersiin tutustuin alun perin sen pohjalta tehdyn musikaalin kautta. Ihastuin abivuoden kynnyksellä musikaaliin ikihyviksi, joten halusin ehdottomasti nähdä alkuteoksenkin, 1980-luvun kulttiklassikon.
Heathers sijoittuu ohiolaiseen Westerburgin high schooliin, jota hallitsee kolmen kauniin, ilkeän ja rikkaan Heather-nimisen tytön klikki. Veronica Sawyer on entinen hyljksitty oppilas, joka on kuitenkin onnistunut saavuttamaan sosiaalista valtaa Heathereiden jengiin päästyään. Hän ei kuitenkaan ole varma, haluaako hän olla enää osa suorastaan julmasti käyttäytyvää joukkoa, mutta samaan aikaan hän pelkää sosiaalista kuolemaa. Koulun uusi oppilas, nuori ja kapinallinen JD, aiheuttaa Veronicalle perhosia vastaan. Karmeasti epäonnistuneiden bileiden seurauksena JD houkuttelee Veronican kostamaan Heather Chandlerille, koko koulun kuningattarelle. Viaton kepponen menee kuitenkin karmaisevasti pieleen, ja pian Westerburgia riivaa teini-itsemurhien aalto, joka ei kuitenkaan ole aivan sitä, miltä päällepäin näyttää.
Heathers vaikuttaa ensisilmäyksellä melko tavalliselta high school -elokuvalta, mutta sitten se ottaa rajumman käänteen ja onkin melkoista vuoristorataa loppuun asti. Vaikka elokuva on tummasävyinen ja julmakin, se on kuitenkin tyylilajiltaan komedia. Huumori on todella mustaa ja synkkää, ja flirttailee välillä jopa kauhun tai trillerin kanssa. Dialogi on hauskaa ja terävää, ja jopa yksittäiset repliikit ovat jääneet eläviksi legendoiksi. Estetiikka on todella kasari valtavan leveine olkatoppauksineen, ja värien käyttö ja symboliikka on tarkasti mietittyä. Musiikki on uskomattoman ihanaa kasarisynatilutusta. Kaikki on vähän vinksallaan ja omituista, mutta hahmot eivät itse sitä tunnu havainnoivan. Silti sen kuvaamat tunteet ovat tunnistettavia. Kukapa ei olisi teininä kaivannut yhteisönsä hyväksyntää ja haaveillut vallan tunteesta? Kun lukee uutisointia nuorten pahoinvoinnista, ei voi olla miettimättä, miten Heathers puhuttelee edelleen. Aikuiset ehkä näkevät nuorten hädän, mutta eivät osaa toimia niin, että se auttaisi heitä. Kaikki jää nuorten itsensä selvitettäväksi.
Mielestäni Heathers toimii erittäin hyvin parina musikaaliversion kanssa. Musikaali täydentää sellaisia aukkoja, joita elokuva jättää. Paremmuusjärjestykseen ei elokuvaa ja musikaalia voi mielestäni laittaa. Elokuva on tummasävyisempi ja sarkastisempi, musikaali on ehkä hieman eheämpi kokonaisuus mahtavilla lauluilla.
Heathers tarjoaa jokaisella katsomiskerralla jotain uutta, ja se on yksi syy siihen, miksi katson elokuvaa uudelleen ja uudelleen enemmän kuin mielelläni. Olen huomannut, että elokuvaa joko rakastaa tai sitten se ei uppoa ollenkaan. Se selviää vain kokeilemalla! Suosittelen kuitenkin kurkkaamaan sisältövaroitukset, ennen kuin elokuvaan tarttuu, sen verran synkkää settiä tarinassa on.
Pari vuotta sitten tein blogissa Booktubessa kiertäneen Hamilton Book Tagin. Carrie Hope Fletcher, joka näytteli Veronicaa West Endin ensimmäisessä Heathers-produktiossa vuonna 2018, teki musikaalikirjatägistä oman versionsa kanavalleen, ja koska Heathers on ehdottomasti eräs lempimusikaaleistani, tahdoin tehdä sen itsekin. Pääset katsomaan alkuperäisen videon tästä.
1. Beautiful: The prettiest book cover in your collection
Vaikea kysymys heti alkuun, omistan paljon äärimmäisen kauniita kirjoja! Ehkä päädyn tällä kertaa kuitenkin nostamaan esiin L. M. Montgomeryn Annan unelmavuodet. Rakastan tämän painossarjan kansia, jotka on tehnyt Eeli Jaatinen (ja kahden viimeisen osan kansien takana on Maija Karma). Unelmavuosien kansissa on upea värimaailma ja ihanan romanttinen tunnelma. Kirjan lukeneet myös tietänevät, millainen jännite kannen kuvaamassa kohtauksessa väreilee. Tämä kansi myös sinetöi aikanaan päätökseni siitä, millaisena painoksena sarjan hyllyyni haluan, kun sen bongasin lähikirjastoni poistokärrystä ja kotiutin sen ihmeempiä harkitsematta.
Taustalla näkyy myös muita kirjoja, joissa on kauniit kannet: esimerkiksi noissa Muumi-kirjoissa on aivan järjettömän ihanat!
2. Fight for me: A character that’s loyal to the end
Josir Jalatva Siiri Enorannan kirjasta Josir Jalatvan eriskummallinen elämä. Josir ei ehkä ole ihminen, jonka kanssa olisi helppoa tulla toimeen: hän on hieman suuruudenhullu ja hyvin itsepäinen, mutta hän huolehtii sirkuksestaan ja sen jäsenistä uskollisesti, puhumattakaan poikaystävästään Micholeista, jota vaivaa kirous, joka tekee heidän yhteisestä elämästään välillä hyvinkin haastavaa. Vaikka kirjan miljöössä eläminen tai sen hahmojen kanssa toimiminen ei aina ole helppoa, Josir pysyy uskollisena sirkukselleen ja tärkeille ihmisilleen loppuun asti.
3. Dead Girl Walking: The steamiest book you’ve ever read
En osannut päättää kahden trilogian välillä, enkä edes valita niistä yksittäistä osaa tähän, joten tämän kohdan täyttävät Annukka Salaman Faunoidit-trilogia (erityisesti Piraijakuiskaaja ja Harakanloukku) ja J.S. Meresmaan Keskilinnan ritarit. Kummassakaan sarjassa ei mitenkään peitellä hahmojen seksuaalisuutta ja sen toteuttamista, ja eteenkin Keskilinnan ritareissa seksikohtauksia on runsaasti genrenkin puolesta. Faunoidit puolestaan ovat virkistävää vaihtelua amerikkaisiin paranormaaleihin (YA-)romansseihin, jossa väkivallalla mässäilyä ei pelätä, mutta seksuaalisuus on kauhistus. Molempia trilogioita olen erehtynyt lukemaan julkisella paikalla, ja hieman ovat korvat punoittaneet.
4. The Me Inside of Me: A book that made you feel less alone
Rainbow Rowellin Fangirl. Olen lukenut kyseisen kirjan kahdesti, ensin lukion ensimmäisenä syksynä, toisen kerran fuksisyksynäni. Molemmilla kerroilla olen tuntenut oloni jotenkin yksinäiseksi uusien ihmisten keskellä (ja varsinkin fuksisyksynä olo oli yksinäinen, kun olin juuri muuttanut omilleni vieraaseen kaupunkiin), ja uusiin opiskeluympyröihin tottuminen on vienyt todella paljon energiaa. Fangirlin päähenkilö Cath on molemmilla kerroilla ollut minulle hyvin samaistuttava henkilö, ja mielestäni erittäin hyvä osoitus siitä, että fiktiiviset henkilöt voivat tuoda turvaa ja lohtua ihan samalla tavalla kuin oikeankin elämän ihmiset.
5. You’re Welcome: A book where someone gets their comeuppance
Tämä kohta oli vaikea, mutta tulin ajatelleeksi vähän aikaa sitten lukemaani Jane Austenin Emmaa ja sen päähenkilöä. Emma käyttäytyy joitain kirjan henkilöitä kohtaan hyvin huonosti, ja omasta etuoikeutetusta asemastaan hän ei osaa oikein asettua muiden ihmisten nahkoihin, mutta kirjan aikana hän joutuu kuin joutuukin kohtaamaan oman käytöksensä varjopuolet ja muuttamaan tapojaan: hän tulee itse nolatuksi nolattuaan muita. Tämä ei ehkä ole sellainen tapaus, jota kysymyksen asettelussa haettiin, mutta näillä mennään nyt :)
6. Never shut up again: A book where someone has a mic drop moment
Edward st. Aubynin Patrick Melrose -sarjassa niitä on useita, joten huijaan vähän ja valitsen koko sarjan. Toki kirjoissa on todella paljon ironiaan piilotettuja piikkejä, ja englantilaisen yläluokan tyyliin sopivasti moniakaan asioita ei sanota suoraan, mutta muutaman kerran Patrick (ja muutamat muut henkilöt) saa sievistelystä tarpeekseen ja latoo pöytään kaiken mahdollisen mädän. Harmikseni mielestäni kaikkein paras ja vaikuttavin mic drop -hetki on toteutettu vain kirjojen pohjalta tehtyyn tv-sarjaan, kun Patrick pamauttaa lopultakin totuuden isästään tämän vanhalle ystävälle. Loppujen lopuksi -kirjassa tätä sananvaihtoa ei kuitenkaan ole, vaikka kohtaus on muuten melko samanlainen molemmissa formaateissa.
7. Our Love Is God: A moment in a book where two people have a perfect moment right before shit hits the fan
Jonas Gardellin Älä pyyhi kyyneliä paljain käsin -trilogian ensimmäinen osa Rakkaus päättyy todella suloiseen ja kauniiseen kohtaukseen, jossa Benjamin ja Rasmus kulkevat yhdessä lumisateisessa Tukholmassa. Jos sarjan lukemisen lopettaisi siihen, säästyisi monilta sydäntäsärkeviltä tuskilta myöhemmin.
8. My Dead Gay Son: A book where parents accept their kids exactly as they are
Tove Janssonin Muumi-kirjoissa eteenkin Muumimamma on kaikessa lempeydessään mainio vastaus tähän. Hän tunnistaa Muumipeikon jopa tämän muututtua kummituseläimeksi, eikä ole ollenkaan vihainen tai kauhuissaan, vaikka hänen lapsensa on aivan eri näköinen kuin hetkeä aikaisemmin. Eikä hänen hyväksyntänsä lopu pelkästään Muumipeikkoon: myös muut lapset (ja vanhemmatkin) ovat turvassa Muumitalossa, hänen hellässä huomassaan.
9. I Say No: A book where someone stands up for themselves
Tätä kohtaa miettiessäni mieleeni tuli pari kesää sitten lukemani Elizabeth Acevedon Runoilija X, jonka päähenkilö Xiomara elää perheensä ja yhteiskunnan normien tiukassa puristuksessa. Hän ei ehkä aluksi vaikuta henkilöltä, joka puolustaisi itseään kovinkaan raivokkaasti, vaikka hänen kynänsä onkin terävä, eikä hän runoissaan säästele ketään. Kirjoittamisen ja lavarunouden myötä hän saa kuitenkin rohkeutta nousta eteenkin ankaraa äitiään vastaan, joten Runoilija X sopinee tähän kohtaan kuin nenä päähän.
10. Kindergarten Boyfriend: A character who is hopeful against all odds
Tekisi mieli sanoa F. H. Burnettin Pikku prinsessa, mutta olen lukenut sen viimeksi ala-asteella, joten en muista siitä kauheasti mitään. Sen sijaan valitsen toisen tyttökirjan, ja saan näin tämän haasteen tekemään siistin ympyrän: L. M. Montgomeryn Anna Shirley. Anna-sarjan päähenkilö on joutunut elämässään kokemaan paljon ikäviä asioita, mutta hän uskoo silti, että asiat kääntyvät vielä parempaan päin. Vaikka Anna välillä onkin omassa epätoivon kuilussaan, milloin suuremmista ja milloin pienemmistä asioista johtuen, hänellä on kuitenkin positiivinen ja valoisa elämänasenne, joka auttaa häntä eteenpäin vaikeissakin paikoissa.
Kaikista musikaaleista ei ole tehty elokuvaversiota. Tämän sain huomata silloin, kun aloin yläasteen loppupuolella innostumaan musikaaleista enemmänkin. Aluksi panikoin: miten minä nyt voin ikinä tutustua mielenkiintoisiin musikaaleihin, jos en voi katsoa niitä? Pelkästään musikaalien kuunteleminen oli pitkään minulle todella suuri kynnys, mutta olen harjoitellut sitä. Nyt jaan musikaalitohtorin ominaisuudessa teille ensin vinkkilistan musikaalien kuunteluun, minkä jälkeen esittelen teille pari musikaalia, joista on vain lavaversio. (Poikkeukset tosin vahvistavat säännön, niistä lisää myöhemmin.) Olisin itse toivonut tällaista vastaavaa listausta, kun aloitin kuuntelemaan musikaaleja, joten toivon, että tästä on jollekulle iloa ja hyötyä!
Vinkkejä musikaalien kuuntelemiseen:
1. Ihan ensiksi täytyy löytää musikaali jostain. Jos omistat Spotify-tunnukset, kokeile etsiä sieltä. Todennäköisesti sieltä löytyy etsimäsi. Myös Youtubeen on ladattu cast recordingeja, parhaassa tapauksessa jopa sanojen kanssa. Toki myös fyysiset cd-levyt ovat vaihtoehto!
2. Näppärästi aasinsiltaa pitkin sanoihin! Seuraava vaihe on nimittäin etsiä musikaalin sanat jostain. Itse suosin Geniusta, jossa on helppo siirtyä aina seuraavaan biisiin musikaalin edetessä, mutta muitakin sivustoja on. Jos tuuri käy, löytyy sanoitukset myös Youtube-videoista.
3. Etsi juonitiivistelmä. Toki joissain musikaaleissa on helppo juoni seurata, mutta monesti pelkkien biisien perusteella tarinasta ei saa kiinni, joten Wikipedia on paras ystäväsi! Tosin suomiversiossa ei ole kaikille musikaaleille edes omaa artikkelia, juonitiivistelmästä puhumattakaan, joten joudut hieman käyttämään kielitaitoasi. Kaikki tässä postauksessa linkatut juonitiivistelmät vievät englanninkieliseen Wikipediaan.
4.Musikaali kuunneltu? Aika tutkia, miltä lavalla näyttääkään. Tämä vaihe ei ole pakollinen, mutta itse tykkään tehdä niin, koska pelkästään musikaalin kuunteleminen jättää ison osan esityksestä pois. Promoklippejä löytyy lähes joka musikaalista: niistä näkee lavastusta, puvustusta, koreografioita... Toki Youtubessa liikkuu myös bootlegeja, eli laittomasti yleisöstä kuvattuja videoita. On jokaisen oma valinta, tahtooko niitä katsoa. Tässä postauksessa linkatut esitykset ovat kuitenkin kaikki joko promoklippejä, esiintymisiä Tony-gaalassa tai muuten laillisia taltiointeja.
Heh, listan ensimmäinen musikaali on poikkeus aiemmin mainittuun sääntöön: Hairista on tehty elokuva vuonna 1979, mutta olen itse nähnyt vain lavaversion, ja elokuva ilmeisesti poikkeaa siitä melkoisesti. Hippimusikaali sijoittuu 1960-luvun lopun Yhdysvaltoihin, jossa rauhaa ja pitkinä liehuvia hiuksia kannattava ryhmä elää elämäänsä. Musikaali on enemmän ajankuvaus kuin juonellinen tarina: se käsittelee Vietnamin sotaa, huumeita, suhdetta vanhempiin, vapaata rakkautta ja seksuaalista vapautumista. Toki kaiken keskellä kulkee erään heimon jäsenen, Clauden, tarina, mutta se hukkuu mielestäni hieman kaikkeen muuhun. Hair ei ole juonettomuutensa vuoksi suosikkimusikaalejani, mutta rakastan hippiestetiikkaa ja teoksen musiikkia. Inhoan sanaa voimauttava, mutta Hair on juuri sitä: se näyttää keskisormea yhteiskunnan normeille ja kauneusihanteille ja antaa kaikkien karvojen rehottaa eikä arastele kehoaan. Musikaalin teemat ovat näin 50 vuotta myöhemmin edelleen ajankohtaisia. "One, two, theree, four, we don't want your fucking war!"
Klassikkoteokseen perustuva Jekyll & Hyde kertoo tutun tarinan tiedemies Henry Jekyllista, joka kehittää aineen, jonka vaikutuksesta hän muuttuu verenhimoiseksi ja väkivaltaiseksi Edward Hydeksi, joka rellestää pitkin 1800-luvun Lontoota. Jekyll & Hydessa ihastelen joka kerta paitsi miespääosan muuntautumista kohteliaasta ja puhdasäänisestä Jekyllistä räkäiseksi ja käheäksi Hydeksi (Confrontation, ei mulla muuta), myös uskomatonta ensemblea, joka sai minut ensimmäisellä kerralla itkemään ja aiheuttaa vähintäänkin kylmät väreet joka ikinen kerta. J&H on siitä mielenkiintoinen musikaali, että siitä liikkuu monia eri versioita, jotka ovat juoneltaan suhteellisen samanlaiset, mutta joitain kappaleita on korvattu toisilla tai ne puuttuvat kokonaan. Siksi linkkasin Spotifysta löytyvät molemmat versiot. Oma suosikkini on tuo ensimmäinen, vaikka siitä puuttuukin Bring on the men, joka on yksi ehdottomista suosikeistani koko musikaalissa. (Se on myös yhden naisen musikaalikaraoken suosikkinumeroita, olenhan juuri tarpeeksi viettelevä ja vaarallinen siihen rooliin...)
Wicked perustuu George McGuiren Noita-romaaniin, joka puolestaan perustuu Ihmemaa Oz -musikaaliin ja romaaniin. Wicked kertoo tarinan Ozin noidista, Glindasta, josta on tuleva Pohjoisen hyvä noita, ja Elfabasta, joka tunnetaan tulevaisuudessa nimellä Lännen paha noita. Pidän todella paljon tummasävyisestä ja poliittisesta Noidasta, joten minun oli hieman vaikea aluksi hyväksyä hieman sokeroitua musikaaliversiota, mutta parin kuuntelun jälkeen olin koukussa ja täysin hullaantunut. (Joskaan en edelleenkään ihan hyväksy lopetusta :D) Wicked on täynnä mahtipontisia orkesterisovituksia, kovaa ja korkealta laulavia naisia sekä mielenkiintoista pohdintaa hyvyydestä ja pahuudesta, uskomattoman upeasta visuaalisuudesta puhumattakaan! Kuuntelin viime syksynä Wickedin läpi lähes päivittäin, ja itkin lähes jokaisella kerralla jossain vaiheessa, niin vaikuttava teos on kyseessä. Jokapäiväisistä askareistakin tulee heti paljon eeppisempää, jos taustalla soi esimerkiksi Defying Gravity. Wickedistä on muuten tulossa elokuvasovitus piakkoin!
Toinen säännön vahvistava poikkeus listalla! Mary Poppinsin elokuvaversio (joka puolestaan perustuu P. L. Traversin kirjoihin) tosin eroaa Hairin leffaversiosta siten, että musikaali on tehty elokuvan pohjalta eikä toisin päin. Juoni noudattelee hyvin pitkälti 1960-luvulla tehtyä elokuvaa, mutta siinä on useita kokonaan uusia lauluja ja juonikuvioita. Mary Poppins on minulle henkilökohtaisessa musikaalihistoriassani erittäin tärkeä, sillä se on ensimmäinen musikaali, jonka kuuntelin ilman, että olin koskaan nähnyt lavaversiota. 11-vuotiaana luulin lainanneeni kirjastosta elokuvan soundtrackin, mutta se osoittautuikin lavaversion soundtrackiksi. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä juonessa tapahtui (paitsi tietty elokuvasta tuttujen kohtausten kohdalla), mutta en antanut sen häiritä: nautin musiikista ja kuvittelin loput. Täytyy tosin myöntää, etten myöskään ymmärtänyt puolikaan sanoituksista sillä enkuntaidolla... Sittemmin olen kyllä lukenut juonitiivistelmän ja hämmentynyt, kun olen huomannut olleeni täysin hakoteillä :D Mary Poppins oli ala-asteella mahdollisesti lempimusikaalini, mutta vaikka en enää rakasta sitä samalla tavalla kuin nuorempana, on sillä paikka sydämessäni.
1980-luvun samannimiseen kulttielokuvaan perustuva musikaali kuuluu kategoriaan "kenen idea oli tehdä tästä musikaali?", mutta onnistuu tuomaan loistavan elokuvan näyttämölle hienosti. Musikaali vaikuttaa aluksi tavanomaiselta high school -draamalta: on koko koulua hallitseva kolmen kauniin ja demonimaisen Heather-nimisen tytön klikki, johon fiksu ja nörtähtävä Veronica tahtoo liittyä. Mukana juonessa pyörii myös pari tyhmää ja toksista maskuliinisuutta uhkuvaa jalkapallonpelaajaa, Veronican entinen paras ystävä sekä uusi oppilas, mustaan trenssitakkiin pukeutuva paha poika JD. Kliseet kuitenkin heitetään romukoppaan jo seitsemännen biisin kohdalla, sen enempää spoilaamatta. Musikaali on todella kiero ja täynnä mustaa huumoria, jolle hekottelen joka kerta sitä kuunnellessani. Lisäksi se tarjoaa monia kuolemattomia, jo elokuvasta tuttuja repliikkejä, uskomattomia lauluharmonioita (Candy store!!) ja oikeasti fiksun ja samaistuttavan naispäähenkilön. On hirveän vaikea laittaa musikaaleja parhausjärjestykseen, mutta Heathers kuuluu kyllä top 10:een. "Törkeän häiriintynyt, mutta hyvä", kuten kaverilleni kommentoin ensimmäistä kertaa kuunnellessani.
Jos Heathersin kanssa ihmettelee, kuka keksi tehdä siitä musikaalin, kuuluu Hamilton samaan kategoriaan: hiphop-musikaali Yhdysvaltain ensimmäisestä valtionvarainministeristä Alexander Hamiltonista kuulostaa äärimmäisen typerältä idealta. Hauskinta on kuitenkin se, että se toimii, ja hyvin muuten toimiikin! Musikaalin säveltäjä ja sanoittaja Lin-Manuel Miranda on nero, näin vaatimattomasti sanottuna. En ole muuten hiphopin ystävä, mutta Hamiltonia kuuntelen enemmäin kuin mielelläni. Kahteen tuntiin mahtuu paitsi poltiikkaa ja sotaa, myös rakkautta ja menetyksiä. Hamilton on tunteiden vuoristorataa alusta loppuun, eikä siitä voi saada yhdellä kuuntelulla kaikkia nerokkaita riimejä, sanaleikkejä ja historiallisia viittauksia irti. Käytän helposti ylisanoja musikaaleista puhuessani, mutta Hamilton on oikeasti uskomaton. Spotifysta löytyy muuten myös Hamilton instrumentals -albumi, joka on nimensä mukaan koko musikaali ilman laulua. Niitä voi käyttää musikaalikaraoken taustana, mutta itse olen myös kuunnellut niitä sellaisenaan ja ihastellut sellaisia kohtia, joihin ei laulun kanssa osaa kiinnittää huomiota. Olisipa kaikista musikaaleista tällaiset! (Fun fact: olen nimennyt huonekasvini musikaalista inspiroituneena: kaktukseni on Lin-Manuel ja anopinhampaani Lafayette.)
Seuraavat kaksi musikaalia ovat epämääräisellä paremmuussijalla x. Ne ovat molemmat kivoja musikaaleja, todella erilaisia tosin, mutta kumpikaan ei ole mikään ykkössuosikkini. Riippuu aivan päivästä, kumman arvotan korkeammalle juuri silloin. Dear Evan Hansen kertoo Evanista, jonka elämää rajoittaa sosiaalinen ahdistus. Erään ikävän tapahtuman seurauksena Evan onnistuu puolivahingossa ja valheiden kautta päätymään parempaan versioon elämästään ja itsestään. Musikaalin pohjavire on surumielinen, vaikka hauskojakin hetkiä ja sanailua löytyy. Monet lauluharmoniat ovat upeita (Anybody got a map?), enkä varmaan koskaan lakkaa saamasta kylmiä väreitä Waving through the windowista.
Be more chill on lähitulevaisuuteen sijoittuva scifi-musikaali. Musikaalin keskiössä on Jeremy Heere, teinipoika, joka on koulussaan melko epäsuosittu oppilas. (Amerikkalaisille) high school -teoksille tyypillisesti Jeremy haaveilee paitsi suosiosta, myös teatteria rakastavasta Christinesta. Jeremy kokee löytäneensä kaikkiin ongelmiinsa ratkaisun, kun hän saa tietää SQUIP:ista, pillerin muotoisesta supertietokoneesta, joka ohjailee omistajaansa parempiin valintoihin. Be more chillissa on loistava musiikki ja kiinnostava idea, josta tulee hieman Little shop of horrors -tunnelmaa. Sanat ovat tosin välillä vähän hiomattomat ja kömpelöt, ja naishahmot ovat yksi iso ongelma: kaikki heistä ovat todella yksiulotteisia ja samasta puusta veistettyjä, tyhjäpäisiä blondeja, paitsi tietenkin "ihastuttava" Christine, joka on pelkästään rasittava. Oikeastaan musikaalin ainoat täydellisyyttä hipovat ja ärsyttävyysasteeltaan olemattomat hahmot ovat SQUIP (ah) ja Michael, Jeremyn paras ystävä. Musikaalin paras kappale, Michael in the bathroom, on ravisteleva kokemus, syystä.
Minkä musikaalin sinä tahtoisit nähdä lavalla? Itse haaveilen eniten Hamiltonin, Heathersin ja Wickedin näkemisestä. Entä onko sinulla jokin suosikkimusikaali, jonka tahtoisit nähdä elokuvana?
Kevätauringon kunniaksi määrittelemättömän aikavälin eniten kuunneltuja biisejä. Tuttuun tapaan nämä biisit löytyvät blogin Spotifysta Lasisipulissa soi -soittolistalta. Pääset sinne tuosta vasemmasta sivupalkista! :)
Autoheart: Life is confusing
Autoheartin ensimmäisen levyn deluxe-versiolta löytyy demoja, jotka eivät päätyneet lopulliselle albumille, ja Life is confusing on niistä yksi. Tykkään kauheasti tämän biisin rytmistä! Autoheart on muuten lupaillut uutta albumia tälle vuodelle, sitä odotellessa!
Olavi Uusivirta: Waterloo
Waterloota kuuntelin ehkä enemmän loppusyksystä, mutta koska kuuntelen jatkuvasti samoja biisejä, on se soinut usein näin keväämmälläkin. Tämän biisin jousikuvio on huima! Tänä vuonna taitaa ilmestyä albumi suunnilleen jokaiselta lempibändiltäni ja -artistiltani, Olavilta myös.
Lauluyhtye Viisi: Juhlien jälkeen
Viiden joululevy on eräs suosikkejani, ja pidän myös heidän ainoaksi jääneestään albumistakin. Juhlien jälkeen iski ja meni ihon alle. Tunnelma on surumielinen, jopa vähän ahdistava, mutta a cappella -sovitus on kylmiä väreitä aiheuttavan kaunis. Samalta levyltä tähän vuodenaikaan sopii ehkä paremmin Maaliskuun musiikkia :)
Iisa: Kun olit nuori
Iisaa en ole kuunnellut oikeastaan yhtään tämän biisin lisäksi. Kerrankin Spotifyn soittolistaradio tarjosi jonkin helmen! Soittolistan päätyttyä annoin radion pyöriä taustalla ja puuhailin jotain muuta keskittymättä musiikkiin sen kummemmin, kunnes korvaani tarttui vieraan laulun säe: "itkitkö hulluna, kun olit nuori?" Kiinnostuin välittömästi ja kuuntelin biisin ajatuksen kanssa, mikä osoittautui hyväksi päätökseksi. Iisaan voisi tutustua paremminkin!
Ellips: Maailma on rikki
Haloo Helsingistä! tuttu Elli aloitti soolouransa nimellä Ellips. Ensimmäinen single Maailma on rikki on kivan erilainen verrattuna Haloon musiikkiin, vaikka sanat ovat paikoin mielestäni vähän huolimattomat. Pidän kovasti tietynlaisesta 1960-70-luvun tunnelmasta, joka kappaleessa on.
Ray Charles: Hit the road Jack Hit the road Jack on ehkä todiste siitä, että Spotify-soittolistani on usein koostettu ilman mitään sen kummempaa logiikkaa: uutuusbiisien joukosta saattaa yllättäen löytyä hitti 1960-luvulta. En oikein tiedä, mikä sai minut kuuntelemaan tätä erityisen paljon juuri nyt, oli vain kerran sellainen fiilis ja aika monta kertaa myös sen jälkeen.
Carrie Hope Fletcher: I say no
Lontoon Heathers-produktiossa on useampi kokonaan uusi biisi, joista I say no on mielestäni ehkä kaikista paras. Ehkä tämä on teemoiltaan hieman päällekkäinen Dead girl walking reprisen kanssa, mutta toisaalta nuorten naisten asennebiisejä ei ikinä voi olla liikaa. Kuuntelin tätä varsinkin helmikuussa lähes päivittäin. Erityisplussaa samankaltaisuuksista Our love is godiin!
Pauliina Kokkonen: En tahdo löytää susta pois
En aluksi pitänyt Pauliina Kokkosen toisesta julkaistusta singlestä juurikaan, mutta mitä enemmän sitä kuuntelen, sitä enemmän tykkään. Ei se San Franciscon tasolle yllä, mutta tämän sanoituksista pidän kyllä enemmän. Kokkosen julkaistut biisit ovat olleet melko erilaisia, joten jännittääkin nähdä, millainen kokonaisuus albumi tulee olemaan.
Maarit: Neito ja ylioppilas
Katselin eräänä iltana yo-juhlistani otettuja kuvia, ja äkkiä muistin, että joskus yläasteella olin kuullut biisin, jonka nimi oli Neito ja ylioppilas. Ei mennyt kauan aikaa, kun olin kaivanut kappaleen Spotifyn uumenista ja laittanut sen soimaan. Se olikin hämmentävän hyvä! Sanoitus on kovin synkkä ja murheellinen, mutta jokin pimeä puoleni nauttii sellaisesta kovasti :D
Tosi stressaava viikko on kääntynyt loppupuolelleen. Vaikka mitään ylitsepääsemätömän kurjaa ei ole tapahtunutkaan, mieli on jotenkin vähän maassa. Ulkona sataa kaatamalla vettä ja kadut on loskaisat. Onneksi asioihin on olemassa ratkaisu: kirjoittaa ylös asioita, jotka ovat kivoja just nyt!
💜 Kaikki tämän periodin kouluhommat tehtynä. On ollut paljon tehtäviä tehtäviä, mutta sain tänään palautettua viimeisenkin!
💜 Lukeminen. Olen jotenkin tosi innostunut lukemisesta! Minulla on paljon kirjoja kirjastosta lainassa ja hyviä kirjoja kesken. Tammi- ja helmikuu olivat lukemisen kannalta vähän köyhiä, mutta maaliskuu näyttää paremmalta.
💜 Lontoon Heathersin Cast Recording. Maaliskuun alussa ilmestyi Lontoon Heathers-produktion cast recording, jota olin kovasti odottanut. En joutunut pettymään! Uudet biisit ovat todella hyviä (vaikka pidänkin You're welcomella korvatusta Bluesta kauheasti sen ongelmallisuudesta huolimatta :D) ja vanhoissa tutuissa oli joitain sanoitusmuutoksia tai erilaisia painotuksia, jotka muuttavat merkityksiä. Olisi ihana analysoida cast recordingien eroja enemmän jossain vaiheessa. Vaikka netissä olenkin törmännyt moniin vähemmän innostuneisiin mielipiteisiin, itse olen aivan pähkinöinä tästä. Tämän postauksenkin otsikko on Heathersista peräisin. Ms. Fleming on sieluneläimeni.
💜 Siivottu koti. Inhoan siivoamista, mutta tein perjantaisiivouksen ja imuroin, pesin vessan ja vaihdoin lakanat. Onhan siivoaminen ärsyttävää, mutta lopputulos on onneksi kiva!
💜 Editointi. Olen aloittanut Pusun editoimisen. Olen innoissani tekstistä ja uusista jutuista, joita tämä editointikierros on tuonut siihen jo nyt. Lisäksi apuna on esilukijoiden hyvä ja tarkka palaute, joka tekee minut myös todella iloiseksi <3
💜 Ihmisten yllättäminen. Vein tällä viikolla kukkia eräälle syntymäpäiväsankarille ja tulin kauhean hyvälle mielelle, kun hän ilostui. Tulin miettineeksi samalla kaikkia edellisiä kertoja, kun olin yllättänyt ihmisiä vastaavilla tavoilla, ja tulin siihen tulokseen, että toisten iloiseksi tekeminen on eräs parhaista asioista, mitä tiedän.
💜 Kuoro. Vaikka tämän viikon treenit eivät ehkä omalta osaltaan menneet ihan putkeen, ovat harkat olleet kivoja. Olen aika lähellä erään vaikean kappaleen selättämistä!
💜 Sohvaperunat. En ole tainnut puhua blogissa asiasta, mutta hullaannuin Sohviksiin syksyllä niin, että katsoin kaikki kaudet parissa kuukaudessa :D Sohvaperunat on perjantain (tai oikeastaan koko viikon) kohokohta! Taidankin nyt hautautua sänkyyn keksien kanssa ja syventyä tämän päivän jaksoon!
Kaikki musikaalit ovat koko perheelle suositeltavia. Lapset nauttivat musikaaleista ja niiden värikkäästä ulkoasusta, aikuiset voivat rentoutua niiden parissa ja heittää aivot narikkaan. Musikaalin juoneen ei tarvitse perehtyä etukäteen, nehän ovat kaikki samasta puusta veistettyjä: pääpari saa aina toisensa ja kaikilla on kivaa. Musikaalien ikärajat ovat ihan tuulesta temmattuja, eihän niissä tapahdu mitään sellaista, jota meidän Maija-Anselmi ei saisi nähdä. Eihän niissä tehdä muuta kuin vähän laulellaan ja tanssitaan!
Edellisen kappaleen kirjoittaminen provosoi minua itseänikin. Valitettavan usein musikaaleja nimittäin pudetään harmittomana koko perheen viihteenä, jota voivat katsoa pienetkin lapset. Myönnän itsekin usein puhuvani musikaaleista päännollauksena ja höttöisinä tarinoina, mutta musikaaleja, aivan kuten elokuvia tai kirjojakin, on laidasta laitaan. Shokeeraavaa, eikö?!
Toki koko perheelle sopivia, lapsiystävällisiä musikaaleja on olemassa, Sound of music tai Maija Poppanen hyvänä esimerkkinä. Niissä ei ole mitään vikaa, ne ovat hyviä ja viihdyttäviä ja hyvä tapa tutustuttaa lapset ihanaan musikaalimaailmaan. (Uskon porttiteoriaan musikaaliasiassa!) Kuitenkaan pelkkä musikaali ei genrenä tarkoita, että sitä voisi mennä katsomaan koko perheen voimin. Olen nähnyt sekä Pienen kauhukaupan että Jekyllin & Hyden katsomossa alakouluikäisiä lapsia, viimeksi mainitussa mahdollisesti nuorempiakin. Pienestä kauhukaupasta löytyy niin ihmisverta himoitseva lihansyöjäkasvi kuin sadistinen hammaslääkärikin. Vaikka musikaalin tyyli on humoristinen, huumori on pikimustaa ja voi mennä pieniltä lapsilta ohi. Voin vain kuvitella, miten ahdistunut pikku-Cele olisi katsomossa ollut, vaikka vanhempi versio vain hihitteli kauheillekin jutuille, koska tajusi huumorin niiden takana. Jekyll & Hyde on puolestaan musikaali, jonka aikana lukioikäinenkin minä säikähdin äkkinäisiä valaistusmuutoksia ja muita yllättäviä ja rajuja kohtauksia. (Jekyllin muuttuminen Hydeksi oli niin hurja, että melkein tärisin penkissäni. Pikku-Cele ei olisi Jekyll & Hyden jälkeen nukkunut viikkoon.) Tarina pohtii ihmisen pahuutta ja menee jatkuvasti synkempään suuntaan. Vereltä ja ruumiilta ei säästytä, onhan musikaalissa laulukin nimeltä Murder murder. Kaiken huippuna eräs keskeisistä hahmoista on ilotyttö Lucy, jonka soolonumero Bring on the men ei jätä epäselväksi, mistä siinä kohtauksessa on kyse. Ja tämän musikaalin yleisössä oli alakouluikäisiä (tai alle?) lapsia. Epäilykseni siitä, että teatteriin lapset tuoneet henkilöt eivät olleet tietoisia siitä, ettei musikaali tarkoita välttämättä lapsille sopivaa sisältöä, varmistuivat, kun kuulin hämmentyneen keskustelun väliajalle mentäessä:
Se, että kyseessä on musikaali, ei automaattisesti tarkoita kukkaniittyjä ja pieniä poneja. Dear Evan Hansenin päähenkilöllä on sosiaalisten tilanteiden pelko, Heathersin teemoja ovat mm. koulukiusaaminen ja itsemurha, Hairin kestosta varmaan puolet vietetään jonkin sorin huumepöllyssä, Rentin päähenkilökaartista suurin osa joko kuuluu seksuaalivähemmistöön, sairastaa aidsia tai parhaimmassa tapauksessa kuuluu molempiin ryhmiin, minkä lisäksi kaikilta on rahat jatkuvasti loppu. Nämähän kuulostavat aivan loistavilta esityksiltä koko perheen teatterielämykseksi, eikö totta? Ärsyynnyn todella paljon, kun musikaaleja vähätellään sen vuoksi, että puhjetaan lauluun ja mahdollisesti myös tanssiin spontaanisti. Tästä huolimatta musikaalit voivat käsitellä samoja aiheita kuin kaikki muutkin näytelmät ja elokuvat, niin ihmeelliseltä kuin se saattaakin kuulostaa. Parhaassa tapauksessa musikaali sekä itkettää että naurattaa. Be more chillia kuunnellessani hihitän joka kerta Smartphone hourille, mutta Michael in the bathroom aiheuttaa kylmiä väreitä ja tuo kyyneleet silmiin, HamiltoninNon-stop on varsin menevä numero, mutta musikaalin hienoimpiin hetkiin kuuluva It's quiet uptown nostaa palan kurkkuun välittömästi. Eiköhän meillä jokaisella ole höttöleffoja tai -kirjoja, joihin tekee mieli uppoutua silloin, kun on paha mieli. Jos olen mieli maassa, katson tai kuuntelen Mamma miaa tai Wizard of Ozia mieluummin kuin Dr. Horrible's sing-along blogia tai Moulin rougea! (Ja sekin pitää vielä sanoa, että vaikka Wicked sijoittuukin Wizard of Ozin maailmaan, Wicked on suunnattu huomattavasti vanhemmalle yleisölle!)
Joten seuraavan kerran, kun aiot katsoa musikaalin koko perheen kanssa, suosittelen ottamaan etukäteen vähän selvää teemoista ja aiheista, joita kyseinen musikaali käsittelee. Elokuvissa, toki joissain teatteriesityksissäkin ikärajat pitävät yleensä aika hyvin paikkaansa. Lapset kasvavat kyllä, joten tiettyjä musikaaleja ehtii kyllä katsoa myöhemminkin.
(Huom. En tarkoita, etteivätkö lapset osaisi käsitellä vaikeita asioita fiktion keinoin. Toki se, mikä kenellekin henkilölle sopii riippuu todella paljon persoonallisuudesta, eikä ole välttämättä lainkaan sidottu ikään. Tämä on kirjoitettu suurimmaksi osaksi omasta näkökulmastani: saan olla onnellinen, etten nähnyt tiettyjä musikaaleja liian nuorena. Ymmärtänette pointtini?)
(Huom2. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan Musikaalimatkassa-podcastin Murha, murha, painajainen -jakson! Kuuntelin jakson vasta tämän postauksen kirjoitettuani, minkä vuoksi yllätyinkin siitä, miten samoja ajatuksia siinä käsiteltiin. Jakso sisältää myös hyvää pohdintaa siitä, mistä musikaalistereotypiat ovat peräisin!)
(Otsikko kappaleesta The Pitch, musikaalista Moulin Rouge!)
Eräs haaveistani olisi esiintyä ihan oikeassa musikaalissa. Olisin onneni kukkuloilla, jos pääsisin vaikka vain ensembleen mukaan, mutta jokin diiva minussa pyytää isompia rooleja (ja esiintymiskammo ja ramppikuume kiljuvat paniikissa pelkästä ajatuksesta). Tässä postauksessa luettelen rooleja, joita tahtoisin esittää lavalla ja joita ahkerasti kotona harjoittelen yhden naisen musikaalishow'ssa, jossa laulan kaikki osat ja kompastelen jalkoihini, kun yritän huoneessani tanssia viehkeästi.
Huom! Olen rajannut roolit sellaisiin musikaaleihin, joista on olemassa lavaversio. Jos ryhtyisin tässä luettelemaan kaikki musikaaliroolit myös elokuvista, ei listasta tulisi loppua lainkaan.
Liesl von Trapp (Sound of music)
Maria von Trapp on toki musikaalin päähenkilö ja laulaa suurimman osan lempibiiseistäni, mutta Liesl ihastutti jo ensimmäisellä katsomiskerralla. (Se oli ehkä se vaaleanpunainen mekko.) Von Trappin lapsista Lieselillä on ehkä eniten luonnetta ja myös oma laulu. Sixteen going on seventeen on huvimajatansseineen aivan ihana, samoin Edelweissin stemma. Liesl on ensimmäinen rooli, jonka tiesin haluavani joskus esittää: olen jo 12-vuotiaana kirjoittanut päiväkirjaani tämän haaveen.
Mrs. Mushnik/Audrey II/taustalaulajat (The Little shop of Horrors)
Alkuperäisessä musikaalissa sekä Mushnik että Audrey II ovat miesrooleja, mutta olen nähnyt musikaalin lavalla kerran ja siinä versiossa molemmat roolit olivat naisen esittämiä. Mrs. (vai sittenkin Ms., en muista) Mushnik kukkakaupan omistajana ja Seymorin huoltajana ei ole musikaalin mukavin henkilö, mutta naisversio teki hahmosta miellyttävällä tavalla erilaisen. Mushnikilla ei taida olla yhtä numeroa enempää laulettavaa, mutta roolia voisi olla hauska esittää. ("Don't make me sick, just be my son!")Audrey II puolestaan on niin upea ja diivamainen kuin lihansyöjäkasvi vain voi olla. Hekottelen itsekseni kasvin repliikeille joka ikinen kerta. Ehkä minussa on jokin kieroutunut, pimeä puoli, joka tahtoo esittää tätä hirviömäistä olentoa :D
Taustalaulajat, 1960-luvun tyttötriojen mukaan nimetyt Crystal, Ronette ja Chiffon kuljettavat tarinaa eteenpäin. Taustalaulajan statuksesta huolimatta he eivät jää vain taustalle, vaan kuljettavat tarinaa aktiivisesti eteenpäin. Heidän roolinsa sopisi myös mainiosti, vaikka oma stemmassa pysyminen on vähän heikkoa :D
Heathers tarjoaa useita rooleja, joita todellakin tahtoisin esittää. Veronica on kaikessa samaistuttavuudessaan upea hahmo, joka myös tarjoaa hienoja laulumahdollisuuksia, kuten Fight for me ja Dead girl walking repriseineen. Heather-joukosta eniten miellyttää H. Chandler ja H. McNamara, joista ensimmäinen on se koulun kuningatar ja mythic bitch, joka salaa varmasti moni epäsuositumpi toivoo olevansa. Chandlerin upeat stemmat Candy storessa ja viattomuudessaan loistava Me inside of me on hänen osaltaan myös hupaisa, vaikka se ei suosikkeihini musikaalissa kuulukaan. H. McNamara puolestaan on kiinnostava ja suloinen hahmo, jonka Lifeboat aiheuttaa joka kerta kylmät väreet. Heather Duke ei ole listallani, koska hän ei laula kovin paljon. Vaikka jollain kierolla tavalla pidänkin Shine a light reprisestä, H. Duke on sen verran vastenmielinen (vaikkakin kiinnostava!) hahmo, etten haluaisi häntä esittää.
Schuyler sisters/Maria Reynolds (Hamilton)
Päätin sitten laittaa tähän Hamiltonin koko ihanan naisköörin. Ihanat Angelica, Eliza ja Peggy ovat kaikki rooleja, joita haluaisin esittää. Angelica laulaa useassa lempibiisissäni, mutta niin laulaa Elizakin. Olen ehtinyt jopa nähdä untakin, jossa esitin Elizan roolia (ja mokasin koko homman, koska unohdin sanat). Peggyn ja Maria Reynoldsin kaksoisrooli on melko pieni, mutta koska rakastan Say no to this -biisiä, olisi hauska esittää tätä roolia. Say no to this on muuten yksi suihkulaulubravuureistani (olenhan hehkeimmilläni hiukset shampoovaahdossa).
Anita (West side story)
Marialla on musikaalissa suurempi rooli kuin hänen parhaalla ystävällään Anitalla, mutta huomaan pitäväni enemmän luonteikkaammasta Anitasta kuin viattomasta Mariasta, vaikka Marian Tonight ja I feel pretty ovatkin lempilaulujani musikaalista. Anita on lopulta todella traaginen hahmo ja vaikka onneton loppuratkaisu on osittain hänen syytään, hänen tekonsa ovat ymmärrettäviä.
Donna Sheridan (Mamma mia!)
Ah, todellakin tahtoisin esittää Donnaa, vaikka taidankin olla "vähän" liian nuori siihen rooliin. Donna laulaa kuitenkin monia suosikkikappaleitani ABBAlta, kuten Winner takes it all, Slipping through my fingers ja Mamma mia!.
Maija Poppanen/Mrs. Banks (Maija Poppanen)
Broadway-versiossa tästä musikaalista tahtoisin esittää lapsuuden idoliani Maija Poppasta. Tiedän kyllä, miksi jotkut ihmiset inhoavat häntä, mutta itse olen rakastanut häntä siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran kuuntelin äänikirjana hänen seikkailuitaan alle kouluikäisenä. (Inspiroiduin kirjasta niin paljon, että leikin aina saunan jälkeen sinisessä kylpytakissani olevani Maija Poppanen, mutta se on kokonaan toinen tarina.) Mrs. Banks tuntuu melkoisen erilaiselta hahmolta verrattuna elokuvaversioon. Vaikka naisten oikeuksia ajava reipas elokuva-Winifred miellyttääkin, tunnen samaistuvani enemmän herkempään Broadway-versioon. Being mrs. Banks on ehkä aliarvostetuin biisi koko musikaalihistoriassa.
Tracy on musikaalin päähenkilö, jonka valoisa ja positiivinen elämänasenne on kadehdittava. Hänen laulamistaan lauluista erityisesti I can hear the bells on hauska laulaa. Hahmo on muutenkin niin suloinen, että häntä voisi olla hauska esittää. Tracyn paras ystävä Penny on mukava poikkeus sääntöön, jossa sosiaalisen nousun kokeva päähenkilö unohtaa entisen parhaan ystävänsä. Penny on konservatiivisen ja uskonnollisen äidin ja svengaavan 60-luvun välissä luoviva tyttö, jonka ihastus Seaweediin on todella söpö. (Faktanurkkaus: Hairspray sijoittuu vuoteen 1962, jolloin valko- ja tummaihoisten väliset seurustelusuhteet eivät olleet Baltimoressa sallittuja.) Vaikka Penny laulaakin Tracyyn verrattuna vähän, esimerkiksi Without love on hänen osaltaan suosikkejani.
Valkoihoisena tuskin pääsen koskaan esittämään Motormouthia, mutta haaveilla voi aina. Huumorintajuinen ja ymmärtäväinen Motormouth on yksi lempihahmoistani koko musikaalissa, ja rakastan hänen laulamaansa I know where I've been -kappaletta.
Ehkä musikaalihaaveeni eivät koskaan toteudu, mutta haaveilu ei maksa mitään, eikä siitä ole mitään haittaakaan. Esiintymis- ja laulutaitoni tuskin riittäisivät ainakaan tässä vaiheessa ainakaan suurimpaan osaan näistä rooleista, mutta yhden naisen musikaalikaraokeen olen juuri riittävän hyvä. Lapsi on terve, kun se leikkii, eikös niin? ;)
Onko teillä jotain salaisia tai vähemmän salaisia haaverooleja, musikaaleista tai muuten vain? Vai oletteko saaneet esiintyä jossain ihan oikealla lavalla?
