Yllätyin kuitenkin omasta, voimakkaasta häpeän tunteestani. En minä häpeä projektejani! Ne ovat minulle tavattoman rakkaita, ja vaikka ne ehkä yhteen tai kahteen lauseeseen tiivistettynä kuulostavatkin hölmöiltä, niissä on myös oikeaa sisältöä ja isojakin teemoja. Ehkä tämä johtuu suuremmasta kirjallisuuskeskustelun tasosta: tekstini solahtavat kaikki mukavasti YA-fantasian lokeroon, ja vaikka olenkin onnistunut löytämään ympärilleni kyseistä genreä ymmärtäviä ihmisiä, ei jossain Hesarin kirjallisuuspalstalla käsitellä yleensä mitään tällaista kirjallisuutta. (Kärjistän hieman, onhan tilanne lähiaikoina hieman parantunut.) "Oikea kirjallisuus" on Suomessa yhä edelleen tiskirättirealismia, jossa käsitellään oikeiden ihmisten (keski-ikäisten) oikeita ongelmia (työttömyys, alkoholismi, sukutraumat) oikeissa paikoissa (joku helsinkiläinen lähiö). (Jos kärjistykset kotimaisesta kirjallisuudesta kiinnostaa, kurkkaa tänne!) Vaikka esimerkiksi P käsittelee eräänä isona teemana erilaisuuden pelkoa, ei minun tulisi pieneen mieleenikään puhua siitä yhteiskunnallisesti kantaaottavana, vaikka eri hahmojen ajatukset aiheesta ovat kuin suoraan nykymaailmasta bongattavia, sillä teksti sijoittuu epämääräiseen pseudokeskiaikaiseen fantasiamaailmaan. Helposti kysyttäessä vastaan vähätellen kirjoittavani "fantasiahuttua rakkausmausteella", vaikka se ei ole koko totuus. Ironisesti suhtautuminen omiin teksteihin tuntuu toisaalta keskusteluissa helpoimmalta keinolta, kun kirjoittaa jotain sellaista, mikä ei solahda valtavirtaan täysin sulavasti. Kokisinko tätä ongelmaa, jos kirjoittaisin tiskirättirealismia?
Minua hävettää jostain syystä myös sanoa, että olen kirjoittanut kolme täysmittaista romaanikäsikirjoitusta (ja osan vielä useampaan kertaan). Monilla kirjoittavilla ystävillä on aikaansaamisen ongelma: pitkiä tekstejä on vain hankala saada aikaan. Joko aloitus on vaikeaa, innostus lopahtaa keskikohdassa tai loppuun on mahdotonta päästä. Silloin hävettää: miksi minulle se on niin helppoa, että olen rämpinyt kolmen suon läpi suhteellisen lyhyessä ajassa ja ilman sen suurempia ongelmia? Kun ympärillä ihmiset huokailevat luomisen tuskaa, tuntuisi todella typerältä ja kiusalliselta sanoa, miten eilen kirjoitti lähes viisi liuskaa tekstiä. Kun nämä muut puhuvat siitä, miten kadehtivat minua tästä syystä, minä häpeän. Kiireesti muistutan, että määrä ei ratkaise vaan laatu, ja miten omatkin tekstini ovat suurimmaksi osaksi "räpellyksiä", joista vain pieni osa on oikesti siedettävää ja lukemisen arvoista. Tämä ei aina ole totta: olen useimmiten tyytyväineen suurimpaan osaan kirjoituksistani. Taas löydän itseni vähättelemästä, koska minua hävettää.
Itsetutkiskelun syövereissä tajusin myös, että jollain tapaa myös suojelen itseäni. Puhuiain kirjoittamisesta enemmän kuin mielelläni, mutta yleensä häpeä estää sen. Eihän harrastuksessani ole mitään hävettävää, mutta joskus se on ollut ainoa asia, joka on ollut vain ja ainoastaan minun. Koska se on minulle eräs maailman tärkeimmistä asioista, en tahdo, että ihmiset, jotka mahdollisesti haluavat satuttaa tai loukata minua saavat siitä aseen itselleen. Tehokas muistutus tästä oli pari tilannetta yläasteella, jolloin satuin erehdyksissäni sanomaan asiasta jotain, ja sain heti pilkallisen ja vähättelevän kommentin asiasta. Asiaa ei helpottanut se, että toisella kerralla kommentin heittäjä oli opettaja. Istuessani pulpetissa posket häpeästä punoittaen tiesin, että en puhuisi aiheesta enää ääneen kuin sellaisille, joihin sataprosenttisesti luottaisin. Silti, varsinkin jos puhun aiheesta sellaiselle, joka ei itse kirjoita, pelkään, että hän pitkästyy, mutta on liian kohtelias mainitsemaan asiasta. Sen takia on hyvä, että on blogi, johon voi käydä huutelemassa näitä juttuja mielin määrin ;) Sanataidekoulu koitui kyllä tässä(kin) asiassa pelastukseksi. Yllättäen olinkin porukassa, jossa kukaan ei katsonut vinoon, kun kerroin viettäneeni viikonlopun vain kirjoittaen, tai pyöräyttäneet silmiään, kun hehkutin runoni julkaisua, ja jossa kaikki nyökyttelivät ymmärtäväisesti, kun turhauduin siitä, kun hahmot toimivat eri tavalla kuin olisin halunnut. Saniksessa sain aina olla täysin oma itseni, eikä kirjoittamista tarvinnut hävetä tippaakaan.
Itsetutkiskelun syövereissä tajusin myös, että jollain tapaa myös suojelen itseäni. Puhuiain kirjoittamisesta enemmän kuin mielelläni, mutta yleensä häpeä estää sen. Eihän harrastuksessani ole mitään hävettävää, mutta joskus se on ollut ainoa asia, joka on ollut vain ja ainoastaan minun. Koska se on minulle eräs maailman tärkeimmistä asioista, en tahdo, että ihmiset, jotka mahdollisesti haluavat satuttaa tai loukata minua saavat siitä aseen itselleen. Tehokas muistutus tästä oli pari tilannetta yläasteella, jolloin satuin erehdyksissäni sanomaan asiasta jotain, ja sain heti pilkallisen ja vähättelevän kommentin asiasta. Asiaa ei helpottanut se, että toisella kerralla kommentin heittäjä oli opettaja. Istuessani pulpetissa posket häpeästä punoittaen tiesin, että en puhuisi aiheesta enää ääneen kuin sellaisille, joihin sataprosenttisesti luottaisin. Silti, varsinkin jos puhun aiheesta sellaiselle, joka ei itse kirjoita, pelkään, että hän pitkästyy, mutta on liian kohtelias mainitsemaan asiasta. Sen takia on hyvä, että on blogi, johon voi käydä huutelemassa näitä juttuja mielin määrin ;) Sanataidekoulu koitui kyllä tässä(kin) asiassa pelastukseksi. Yllättäen olinkin porukassa, jossa kukaan ei katsonut vinoon, kun kerroin viettäneeni viikonlopun vain kirjoittaen, tai pyöräyttäneet silmiään, kun hehkutin runoni julkaisua, ja jossa kaikki nyökyttelivät ymmärtäväisesti, kun turhauduin siitä, kun hahmot toimivat eri tavalla kuin olisin halunnut. Saniksessa sain aina olla täysin oma itseni, eikä kirjoittamista tarvinnut hävetä tippaakaan.
Vastaus otsikon kysymykseen: ei, kirjoittaminen ei itsessään hävetä. Olen valtavan ylpeä siitä, mitä olen kirjoittamisen saralla saanut aikaiseksi, eikä näitä saavutuksia voi kukaan viedä minulta pois. Tuskin kirjoitusharrastus tulee myöhemminkään olemaan se asia, jonka itsestäni heti kättelyssä kerron, mutta minulla ei ole mitään syytä vähätellä tai peitellä rakkainta harrastustani. Se on asia, johon ei ihan jokainen jormapera (ainakaan ilman harjoitusta) pystykään, ja sen vuoksi saan tuntea harrastuksestani ylpeyttä ja iloa, ilman häpeää.
