Musikaalitohtori auttaa, osa 5

Pitkästä aikaa musikaalitohtori availee jälleen musikaalilaatikkoa ja kaivelee esiin musikaalin vaivaan kuin vaivaan. Vaivaako stressi tai kevätväsymys? Ei hätää, musikaalitohtori auttaa! 

Mikäli et löydä oireisiisi sopivaa musikaalia, voit kurkata, löytyisikö apua osista 1, 2, 3, tai 4. 

Oireet: Kaipaat rakkautta ja rauhaa maailmaan. 
Ratkaisu: Hair (1979)

Hippiestetiikkaa ja 1960-luvun musiikkia, mikäpä sen parempaa! (Ainakin jos allekirjoittaneelta kysytään.) Hair sijoittuu hippiaatteen kuumempiin aikoihin. Nuori Claude saapuu New Yorkiin ja kohtaa Bergerin johtaman hippijoukon. Ennen pitkää joukkoon liittyy myös Clauden ihastus, hienostoperheen tytär Sheila. Joukko pakoilee Vietnamiin joutumista, käyttää huumeita ja näyttää keskisormea yhteiskunnan konservatiivisille rakenteille. Hairin musikaalikohtaukset ovat kauniita ja värikkäitä. Hippiestetiikka vetoaa minuun todella voimakkaasti, ja Hair luo uskottavan kuvan 1960-luvun lopun Yhdysvalloista (vaikka elokuva onkin tehty 1980-luvun kynnyksellä, kun hippiaate oli suurimmaksi osaksi kuopattu). Elokuvassa on ehjempi rakenne kuin alkuperäisessä lavaversiossa, vaikka sen tekemistä muutoksista hahmoihin en oikein pidäkään. Elokuvan lopetus on hieman epäuskottavampi kuin alkuperäisessä versiossa, mutta tuo sodan mielettömyyden ja epäreiluuden niin voimakkaasti iholle, ettei sitä voi edes ajatella itkemättä. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oireet: Haluat elämääsi hieman enemmän vaaraa ja viettelystä. 

Ratkaisu: Chigaco (2002)

Chigaco sijoittuu 1920-luvulle, nimensä mukaisesti Chigacoon. Nuori ja sinisilmäinen Roxie Hart haaveilee kuuluisuudesta, ja päätyy sen vuoksi avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen. Murhattuaan valehtelevan rakastajansa Roxien tie vie vankilaan, jossa häntä uhkaa kuolemanrangaistus. Vankilassa hän tutustuu myös muihin naisiin, jotka ovat tappaneet miehensä ("they had it coming!"). Tässä joukossa on myös Velma Kelly, kuuluisa laulajatar. Alkaa valtavan suuret keplottelut hieman kieron lakimiehen kanssa: auttaisiko julkisuus ja suuren yleisön suosio pelastamaan naisten hengen ja toteuttamaan Roxien unelman? Totuuden rajoja voidaan venyttää, jos sillä saadaan ajettua omaa etua. Chigaco on todella kiehtova tarina siitä, miten suuri yleisö janoaa mediassa tarinoita ja on valmis nielemään hyvän tarinan kyseenalaistamatta sen totuudenmukaisuutta. Varsinkin nykyään, kun true crime on suosiossaan, tuntuu tarina kylmäävän ajankohtaiselta. Rikolliset ovat olleet aina taitavia hyödyntämään mediaspektaakkeleita. Elokuvamusikaalina Chigaco on erittäin onnistunut. Musikaalikohtaukset tuntuvat luontevilta, koska niiden annetaan ymmärtää tapahtuvan Roxien pään sisällä. Tällöin katsojan on helpompi hyväksyä tietynlaiset fantasiaelementit, joita äkkiseltään lauluun ja tanssiin puhkeavat hahmot loppujen lopuksi ovat. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys, kun musikaali kääntyy lavalta valkokankaalle. Biisit ovat mainiota ja koreografia on upea: ehdottomasti eräs suosikkimusikaaleistani! 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Haluat kokea taiteellista rappionuoruutta turvallisesti kotisohvalta. 

Ratkaisu: Rent (2005)

Rent kertoo nuorista, yhteiskunnan marginaalissa elävistä ihmisistä ja heidän yrityksistään selviytyä kovassa maailmassa. On Mark, aloitteliva elokuvantekijä, Roger, muusikko ja entinen addikti, Collins, filosofian professori, Angel, drag queen, Mimi, strippari ja addikti, Maureen, biseksuaali performanssitaiteilija ja Joanne, nuori juristi, joka kiskaistaan boheemien maailmaan Maureenin vanavedessä. Rentin aikana ehditään esimerkiksi rakastua, erota, pelätä kuolemaa, palella, sytytellä kynttilöitä, järjestää performansseja, etsiä töitä, ottaa lopputilit töistä ja käydä HIV-positiivisten tukiryhmissä. Elämä ei ole aina helppoa tai kaunista, mutta tärkeintä on vapaus tehdä sitä, mikä tekee onnelliseksi, ja rakkaus, joka kantaa vaikeiden aikojen yli. Ymmärrän, miksi ihmiset eivät pidä Rentistä. Täytyy myöntää, ettei se kuulu omiinkaan suosikkeihini, vaikka joistain asioista ja biiseistä siinä pidänkin. Elokuva ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen onnistunut versiointi tarinasta. Alkuperäinen musikaali on läpilaulettu, ja vaikka elokuvan käsikirjoituksessa on säilytetty jotain poisjätetyistä lauluista, teoksen rytmi menee väkisinkin sekaisin. Näyttelijät ovat (Joannea esittävää Tracie Thomsia lukuun ottamatta) samat kuin alkuperäisessä off-Broadwayn roolituksessa. Heidän ongelmakseen kuitenkin koituu se, että he ovat kymmenisen vuotta vanhempia kuin musikaalin ensi-illan aikaan. Parikymppisten ajelehtiminen ja harhailu on ymmärrettävämpää ja samaistuttavampaa, mutta esimerkiksi elokuva-Markin kriisi luovuuden ja työelämän suhteesta tuntuu jokseenkin lapselliselta. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oireet: Kaipaat arkeen ripauksen taikaa, mutta et jaksa överiä tykitystä. 
Ratkaisu: Once (2007)

Tarina on kerrottu moneen kertaan: poika kohtaa tytön ja ilmassa on rakkautta. Once ei ole musikaaleista räiskyvin, oikeastaan päinvastoin. En ole ehkä koskaan nähnyt yhtä harmaata musikaalia! Irlantiin sijoittuva musikaali ei keksi pyörää uudelleen, mutta ei sen ehkä tarvitsekaan. Tarina on kaihoisa ja haikea, kun kaksi muusikkoa kohtaavat, kaipaavat ja kulkevat pienen hetken yhtä matkaa. Ei musikaaliin välttämättä tarvita muuta kuin ripaus arjen ihanuutta ja musiikkia.  

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Kiireisessä arjessa ei meinaa olla aikaa nautiskella musikaaleista. 

Ratkaisu: 21 chump street (2014)

21 chump street on listan lyhin musikaali: se kestää vain parikymmentä minuuttia. Musikaali kertoo nuoresta high school -opiskelija Justinista, joka ihastuu koulun uuteen oppilaaseen Naomiin. Naomi tosin ei ole tavallinen opiskelija, vaan peitetehtävässä oleva huumepoliisi. Rakastunut ja sinisilmäinen Justin tekisi mitä tahansa Naomin vuoksi, mikä johtaa hänet vaarallisille poluille. Vaikka teos on lyhyt, se kertoo kokonaisen ja eheän tarinan. Biisit ovat vallan mainioita, ja tarina riipaisee joka kerralla, kun sen kokee. 21 chump street löytyy kokonaan Youtubesta, joten sen ehtii katsoa, vaikka olisikin kiireinen. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oireet: Koet ikä- tai taidekriisiä elämässäsi. 

Ratkaisu: tick, tick...BOOM! (2021)

Jon on täyttämässä 30, eikä hän ole vieläkään tehnyt läpimurtomusikaaliaan. Tämä on syössyt hänet ikäkriisin partaalle. Hänestä tuntuu, että aika tikittää liian lujaa eteenpäin, eikä kukaan, ystävät tai tyttöystävä Susan, ymmärrä häntä. Listan toinen Jonathan Larson -musikaali on syntynyt ennen Rentiä, ja elokuvaversiokin on huomattavasti Rentiä parempi. Tick, tick...BOOM! on ehdottomasti eräs lempimusikaaleistani. Sen musiikki on upeaa, visuaalisuus hengästyttävää ja tarina koskettava. Tosielämä tekee tarinasta vielä riipivämmän: Larson kuoli äkillisesti Rentin ensi-iltaa edeltävänä päivänä, eikä koskaan nähnyt musikaalinsa suurmenestystä. Sen valossa aikansa loppumista stressaava Jon tuntuu suorastaan ennustukselta. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oliko listalla tuttuja musikaaleja? Menikö jokin katselulistalle? 

Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu: Oklahoma! (1955)

 

Oklahoma! (1955)

Ohjannut Fred Zinneman

Perustuu Lynn Riggsin näytelmään Green grow the lilacs

Päärooleissa Gordon McRae (Curly McLain), Shirley Jones (Laurey Williams), Rod Steiger (Jud Fry), Gene Nelson (Will Parker), Gloria Grahame (Ado Annie Carnes), Charlotte Greenwood (Aunt Eller) 

Pitkästä aikaa jatkamme Suurta Rodgers & Hammerstein -seikkailua! Tällä kertaa tarkasteluvuorossa on musikaali Oklahoma! vuodelta 1955. Oklahoma! perustuu Lynn Riggsin näytelmään Green grow the lilacs vuodelta 1931. Musikaalin Broadwayn ensi-ilta oli vuonna 1943, ja kyseessä on Rodgers & Hammerstein -tiimin ensimmäinen yhteinen musikaali. (Molemmat tekijät olivat tosin tehneet useampia musikaaleja muiden tekijöiden kanssa aikaisemminkin.) Wikipedian mukaan Oklahoma! on R&H-kaksikon musikaalien elokuvaversioista kaikkein uskollisin alkuteokselle. Teoksen musiikkia on tallennettu Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Recording Registry -tietokantaan, johon tallennetaan kulttuurihistoriallisesti merkittäviä yhdysvaltalaisia äänitteitä. 

(Lähde: Wikipedia) 

Oklahoma! oli minulle ainoastaan nimeltä tuttu teos. Nimi ja dvd:n kansikuva auttoivat päättelemään, että kyseessä on cowboy-teemainen seikkailu, joka ei kauheasti herättänyt kiinnostusta (niissä kun on monesti melko ikävän yli-isänmaallinen tunnelma). Toisaalta esimerkiksi teoksen musiikin saama arvostus houkutteli teoksen pariin, ja pyrin katsomaan elokuvan mahdollisimman avoimin mielin. Kuinkas sitten kävikään? 

(Pahoittelen kuvien huonoa laatua, ne ovat ruutukaappauksia elokuvasta, jonka kuvanlaatu oli jokseenkin heikko.) 

Tästä eteenpäin tekstissä on pieniä juonipaljastuksia. 

Juoni

Oklahoma! sijoittuu nimensä mukaisesti Oklahoman osavaltioon 1900-luvun alussa. (Tosin tuolloin kyseessä oli pelkkä terrotorio, ja osavaltio perustettiin myöhemmin, mutta tätä historiaa ei kauheasti elokuvassa avata, vaikka se mainitaankin pariin otteeseen. Ehkä tämä on yhdysvaltalaiselle yleisölle ihan selvää pässinlihaa, mutta minun piti vähän lueskella Wikipediasta aiheesta myöhemmin.) Iloinen ja huoleton cowboy Curly McRae on ihastunut tätinsä Ellerin suojattiin Laurey Williamsiin, ja Laureyllakin on lämpimiä tunteita Curlya kohtaan. Molemmat ovat kuitenkin melkoisen jääräpäisiä ja ylpeitä henkilöitä, ja Laurey ei niin vain suostukaan Curlyn seuraksi tanssiaisiin, vaan suostuu mustasukkaisuutta herättääkseen tilan työmiehen Jud Fryn seuralaiseksi. Saavatko nuoret toisensa? Entä kuinka helposti Jud antaa periksi tälle tähtiin kirjoitetulle rakkaudelle? Sivujuonteena kulkee Laureyn ystävän Ado Annien kolmiodraama kulkukauppias Ali Hakimin ja pitkäaikaisen ihastuksensa Will Parkerin kanssa. 

Sinänsä juonessa ei ole mitään vikaa: se on yksinkertainen ja vähän ennalta-arvattava, mutta se ei välttämättä ole paha asia. Silti elokuvaa katsoessani minun teki mieli lyödä päätäni useamman kerran seinään. Juonen konfliktit syntyvät pääosin siitä, että hahmot eivät suostu keskustelemaan keskenään tai tulemaan senttiäkään toisiaan vastaan, ja varsinkin ensimmäinen on suuria inhokkijuonikuvioitani. Lähes kaikki tarinan konfliktit olisi voinut ratkaista sillä, että hahmot olisivat istuneet noin kymmeneksi minuutiksi alas ja puhuneet asiat halki. Toinen inhokkitrooppini, kolmiodraama, on myös melkoisen päälleliimatun oloinen, vaikka onkin tärkeä osa tarinaa. Katsojalle on alusta asti selvää, kuka Laureyn sydämen valittu on, ja siksi kaikki draamailu sen ympärillä tuntuu turhalta. 

Juonenkuljetuskin tökkii ja pahasti. Loppupuolella elokuva alkaa laahata ja pahasti, ja mietin monessa kohdassa, että koko homma voisi loppua tähän ja kaikki olisi hyvin. Sitten viimeisen 10 minuutin aikana tapahtuukin monta todella isoa asiaa, jotka sitten kuitenkin ratkeavat sormia napsauttamalla. Kun Oklahoma! lopulta loppui, olin sekä helpottunut sen loppumisesta että turhautunut liian helposti ratkeavasta lopusta. Tarinan alkuasetelmassa olisi ollut potentiaalia ihan hyvään teokseen, mutta koko homma lässähti kuin pannukakku. 

Virallinen arvosana juonelle on 2/5. 

Laurey ja Curly, rakastavaiset. 

Laulut

Oklahoma! sisältää yhteensä 11 laulua (plus repriisit): Oh what a beautiful mornin, The surrey with the fringe on top, Kansas city, I cain't say no, Many a new day, People will say we're in love, Pore Jud is daid, Out of my dreams, The farmer and the cowman, All er nuthin ja Oklahoma. Lauluja on siis hyvin runsaasti, mutta niistä yksikään ei jäänyt elokuvan jälkeen mieleen. Jos ajattelen esimerkiksi sarjan edellisessä osassa käsiteltyä State fairia, pystyisin tältä istumalta hyräilemään pariakin laulua siitä, vaikka en ole kuunnellut niitäkään sen jälkeen, kun kirjoitin aiheesta postauksen. Huomaa kyllä, että R&H-tiimi on ollut vasta yhteistyönsä alussa: tämä ei tosiaankaan ole heidän parasta työtään. 

Eniten pidän musikaalin lauluista The surrey with the fringe on top, Many a new day ja People will say we're in love. Ehdottomia inhokkibiisejäni ovat puolestaan Pore Jud is daid ja I cain't say no. Muut kappaleet eivät herätä oikeastaan mitään tunteita. 

Tanssikohtauksille annan kuitenkin pisteitä. Esimerkiksi Kansas city, jossa kaupungista palaavat cowboyt tanssivat rautatieasemalla, ja Many a new day, jossa Laurey ja lähiseudun tytöt tanssivat valmistautuessaan juhliin ovat molemmat kivasti koreografioituja, ja niissä on ihanasti vanhan Hollywoodin musikaaliglamouria. Myös unikohtaus, jossa Laurey pohtii tunteitaan Curlyn ja Judin välillä, oli mielestäni hienosti toteutettu. Ehkä kohtaus oli hieman alleviivaava, mutta se toimi ja oli tehokas. Sanattomasta kerronnasta tuli hieman mieleen The Red shoes -elokuva vuodelta 1948, josta pidin kovasti. 

Virallinen arvosana lauluille on 2/5. 

Lähiseudun tytöt tanssivat alusvaatteissaan ennen juhliin lähtöä. 

Hahmot

Suoraan sanottuna: 99% musikaalin hahmoista on täysin ääliöitä. Curly ja Laurey ovat rasittavia jääräpäitä, ja kuten jo aiemmin sanoin, kaikki heidän ongelmansa ratkeaisivat, jos he puhuisivat asioista keskenään. Jatkuvat yritykset tehdä toinen mustasukkaiseksi on ärsyttävää. Kumpikaan hahmo ei herätä sympatioita. Judiakaan on vaikea nähdä uskottavana kolmiodraaman osapuolena, koska hän on uhkaava ja väkivaltainen jo alusta alkaen, eikä sitä salata katsojilta (tai muilta hahmoiltakaan). Tarpeetonta lienee sanoa, että Judinkaan puolella olisin katsoessa ollut. 

Ado Annie on ehkä koko musikaalin ärsyttävin hahmo, tyhjäpäinen ja hölmö, joka ei osaa ajatella puolta tuntia pidemmälle. Hän on ehkä koko musikaalin ärsyttävin hahmo, eikä hänen pitkäaikainen ihastuksensa Will ole kovinkaan paljon parempi. Heidän kolmiodraamansa kolmatta osapuolta, kulkukauppias Ali Hakimia käsikirjoitus kohtelee kummallisesti. Koska Ado Annie esitetään tyhjäpäisenä hupakkona, Ali Hakimin sitoutumiskammo häneen nähdään oikeutettuna. Kuitenkin Ali Hakim saa "rangaistuksen" hylättyään Ado Annien (joka on kuitenkin tässä vaiheessa jo päätynyt onnellisesti yhteen Willin kanssa) joutuessaan puolipakolla naimisiin vielä Ado Annietakin ärsyttävämmän tytön kanssa. Kenen puolella tässä nyt sitten pitäisi olla? 

Oikeastaan koko musikaalin ainoa kiva hahmo on Aunt Eller, jolla on ehkä koko musikaalin ainoa aivosolu. Hän on napakka järjen ääni, ja sellaiselle tässä teoksessa on todellakin tarvetta. Toisaalta hänkin antaa Laureyn pelata peliään Judin kanssa, vaikka aavisteleekin, että Jud voi olla mustasukkaisena vaarallinen. Ehkä Aunt Eller haluaa antaa suojatilleen jonkinlaisen opetuksen, mutta voisiko sen järjestää niin, että kenenkään henki ei joutuisi vaaraan? 

Lyhyesti ja ytimekkäästi: kaikki hahmot olivat niin typeriä, että teki mieli hakata päätä seinään lähes koko musikaalin ajan. 

Virallinen arvosana hahmoille on 1/5. 

Laurey ja Ado Annie lammella. 

Onko teos kestänyt aikaa?

Ei erityisen hyvin. Vaikka teoksessa ei olekaan mitään erityisen räikeää epäkorrektiutta (kauhulla odotan muutamaa seikkailussa edessä olevaa musikaalia), tarina tuntuu vanhanaikaiselta, eikä erityisen hyvällä tavalla. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan, jos sanon, että tyyli on ehkä sopinut 1950-luvulle, mutta ei oikein enää toimi 2020-luvulla? En tietenkään odottanut tältä musikaalilta mitään kauhean syvällistä, mutta tarina on mielestäni jopa turhauttavan kepoinen. 

Suuresta inhostani musikaalin hahmoja kohtaan puhuin jo, mutta puhun siitä vielä hieman lisää. Ado Annie on paitsi ärsyttävä hahmo, myös melkoisen huonosti aikaa kestänyt. Kun hän laulaa, että ei vain kerrassaan mitenkään pysty sanomaan miehille ei, nousevat feministin niskakarvat pystyyn. Me too -ajassa tällainen (miesten kirjoittama!) laulu herättää erittäin ikäviä mielleyhtymiä, varsinkin, kun tämä Ado Annien ominaisuus nähdään lähinnä humoristisena. Kun Ado Annie on vieläpä niin tyhjäpäinen hahmo, esimerkiksi Ali Hakim käyttää häntä melko suruttomasti hyväkseen. Ali Hakimista puheenollen, hänenkin hahmonsa on melkoisen ongelmallinen. Hahmo on kotoisin Persiasta, mutta näyttelijä on valkoihoinen, mikä tekee hahmosta melkoisen kiusallisen (joskaan tämä valinta ei yllätä yhtään...). Hahmo on muutenkin melkoisen stereotyyppinen. Tällainen ei (toivottavasti!) menisi enää nykyaikana läpi. 

Eivät kaikki laulutkaan ole selvinneet ajan hampaasta. Esimerkiksi Pore Jud is daid -kohtaus, jossa Curly yrittää houkutella Judia itsemurhaan oli melkoisen järkyttävä, varsinkin, kun se esitettiin koomisena. Toki vakavilla ja synkilläkin aiheilla voidaan vitsailla musikaaleissakin (hyvänä esimerkkinä Heathers), mutta tässä koko kohtauksen sävy tuntuu vain erittäin epäsopivalta ja inhottavalta. 

Virallinen arvosana Oklahoman! kestävyydestä on 2/5. 

Aunt Eller huutokauppaa eväskoreja. 

Viimeinen tuomio

Mikäli edellisistä kohdista asia ei jo käynyt selväksi: minä en pitänyt Oklahomasta!

Juoni ei jaksa kiinnostaa, hahmot ovat sietämättömiä ja musiikki loppujen lopuksi melko tylsää. Toki rehellisyyden nimissä on sanottava, että katsoin elokuvan olleessani kuumeessa, ja oloni oli siksi melko hirveä, mikä saattoi vaikuttaa mielipiteeseeni, mutta en usko, että terveenä katsottaessa se olisi saanut sen kummempia pisteitä. 

Edellisessä osassa käsiteltu State fair ei myöskään ollut mikään lempimusikaalini, mutta sitä katsoessa ei sentään tehnyt mieli lyödä päätä seinään. State fairista muistan edelleen paljon asioita, vaikka katsoin sen melkein vuosi sitten. Oklahoman! katsomisesta on reilu kuukausi aikaa, ja siltikin olen unohtanut siitä jo melkoisesti asioita. Lienee sanomattakin selvää, että tätä musikaalia tuskin tulen katsomaan uudelleen, vaikka ei tämä mikään maailmankaikkeuden huonoin musikaali ollutkaan. 

Oklahoma! saa yhteensä seitsemän pistettä kahdestakymmenestä. 

Laureyn uni hetkeä ennen kuin kaikki menee karmaisevasti pieleen. 

***
Sarjan aikaisemmat osat: 

Mistä on kyse? 
State fair (1945)

Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu: State Fair (1945)

State Fair (suom. Kevättä ilmassa) (1945)

Ohjannut Walter Lang

Perustuu Philip Stongin samannimiseen romaaniin

Päärooleissa Jeanne Crain (Margy), Dick Haymes (Wayne), Dana Andrews (Pat), Vivian Blaine (Emily), Charles Winninger (Abel) & Fay Bainter (Melissa)

Lasisipulin Rodgers & Hammerstein -seikkailu polkaistaan käytiin vuoden 1945 State fairilla. Toisin kuin muut R&H-elokuvat, State Fair ei perustu lavamusikaaliin, vaan on tehty vuoden 1933 elokuvan pohjalta, joka puolestaan perustui Philip Stongin vuonna 1932 ilmestyneeseen, samannimiseen romaaniin. Musikaalielokuvasta tehtiin uusintaversio vuonna 1962, ja 1990-luvulla State fair pääsi viimein Broadwayllekin. 

State fair oli ainoa Rodgers&Hammerstein -boksini musikaaleista, josta en ollut koskaan kuullutkaan mitään, kaikki muut olivat ainakin nimeltä tuttuja. Tämän vuoksi minulla ei ollut kerrassaan mitään käsitystä, mistä kyseisessä musikaalissa olisi edes kyse, eikä minulla siksi ollut myöskään mitään odotuksia teosta kohtaan. Olikin mielenkiintoista hypätä täysin tuntemattomaan tämän musikaalin myötä!


Huom! Tästä eteenpäin teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia!


Juoni

State fair esittelee katsojilleen nelihenkisen Fraken perheen, johon kuuluvat äiti Melissa, isä Abel ja lapset Wayne ja Margy. Perhe odottaa jännittyneenä lähtöä maalaismarkkinoille Iowaan, kukin omasta syystään. Abel toivoo saavansa sialleen ensimmäisen palkinnon näyttelyssä, Melissaa huolettaa säilykekurkkujensa pärjääminen kilpailussa, Wayne tahtoo näpäyttää häntä edellisvuonna huijannutta kojunpitäjää ja Margy haaveilee, että markkinat toisivat hänen pitkäveteiseen elämäänsä hieman jännitystä ja veisivät hänet hetkeksi pois tylsän kosijansa luota. Nimensä mukaisesti musikaali tapahtuu suurimmaksi osaksi markkinoilla, jossa kaikki perheenjäsenet kokevat omia pieniä seikkailujaan. Tarinan pääpaino on kuitenkin Waynessa ja Margyssa, jotka molemmat salamarakastuvat markkinoilla kohtaamiinsa henkilöihin. 

Musikaalin pääjuoni on hyvin ennalta-arvattava: oikeastaan yksi ainoa osa loppuratkaisusta oli sellainen, jota en osannut odottaa, ja sekin johtui siitä, että eräs hahmo oli niin pienessä osassa, että melkein unohdin hänen olemassaolonsa kokonaan. Toisaalta en tiedä, oliko ennalta-arvattavuus tässä tilanteessa edes huono asia: kyllähän ihmiset katsovat mielellään esimerkiksi romanttisia elokuvia, vaikka ne noudattaisivatkin samoja juonikuvioita kuin kaikki muutkin genren elokuvat. Koska State fairia katsoessa ei tarvinnut kauheasti keskittyä juonenkäänteiden pohtimiseen ja jännittämiseen, toimi se itse asiassa mukavan rentouttavana katselukokemuksena, kun sai laittaa aivot narikkaan. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta teos ei siis ollut tylsä!

En ole lukenut kirjaa, johon elokuva pohjautuu, mutta kiinnostuksesta silmäilin Wikipediasta sen juonitiivistelmää, joka osoittautui synkemmäksi kuin musikaali. Nuorten rakastavaisten tarinat eivät pääty yhtä onnellisesti kuin musikaalimuodossa, ja Fraken sisaruksilla on painavampia syitä salata suhteensa vanhemmiltaan kuin musikaalissa, jossa salailulle ei tunnu olevan oikein mitään järkevää perustetta. Sinänsä ei ollenkaan yllätä, että 1940-luvulla tehdyssä musikaalissa ollaan haluttu ottaa kevyempi ja höttöisempi lähestymiskulma tarinaan kuin alkuteoksessa, mutta tämä oli mielestäni kiinnostava muutos. 

Virallinen arvosana juonelle on 3/5. 

Margy kaipaa elämältään jotain muuta.

Laulut

State fair sisältää yhteensä kahdeksan laulua (plus repriisit): Our state fair, It might as well be spring, That's for me, It's a grand night for singing, Isn't it kind of fun? ja All I owe Ioway. Kuten aloituspostauksessa arvelinkin, musiikki oli juuri sellaista kuin odottaisi kuulevansa tämän aikakauden musikaaleissa. Kovin mieleenjääviä kappaleet eivät ole, joskin It's a grand night for singing jää aika tehokkaasti soimaan päähän. All I owe Ioway puolestaan on mukavan reipastahtinen, ja siihen liittyvä tanssinumero oli hauskaa seurattavaa. Lempikappaleeni oli kuitenkin ehkäpä It might as well be spring, jossa Margy kaihoilee kotonaan elämänsä tylsyyttä. Monessa kohdassa musiikki on hahmojen itsensä esittämää, kuten laulajatar Emily Edwardsin esittämä That's for me, sen sijaan, että sillä olisi juonta eteenpäin kuljettava funktio. Kokonaisuudessaan State fairin musiikki ei ole erityisen mielenkiintoista. Kyllähän sitä voi mielellään kuunnella, mutta musiikkinsa puolesta tämä ei nouse miksikään suosikiksini. 

Mielenkiintoinen huomio lauluihin liittyen: sekä Margya näyttelevän Jeanne Crainin että Patia näyttelevän Dana Andrewsin laulusuoritukset on dubattu, mikä oli myös ajalle tyypillistä. Dubbaus ei siis itsessään ole kiinnostavaa, mutta molempiin liittyy kiinnostava fakta. Jeanne Crainin laulut dubannut Louanne Hogan päätyi tekemään uransa juurikin Crainin dubbaajana, sillä tämän elokuvan jälkeen Crain roolitettiin useisiin muihinkin rooleihin, joissa hänen piti laulaa. Dana Andrewsilla puolestaan oli laulajan koulutus, mutta hän ei kertonut siitä kenellekään kuultuaan, että hänen laulunsa oli päätetty dubata, koska hän uskoi dubbaajansa Ben Gagen tarvitsevan töitä. Huolimatta koulutuksestaan Andrews ei koskaan päätynyt elokuvissaan laulamaan itse, vaikka hänen elokuvauransa kesti vuosikymmeniä. 

Virallinen arvosana lauluille on 3/5.

Emily Edwards, markkinoiden tähtilaulajatar. 

Hahmot

Hahmot ovat tämän musikaalin isoin ongelma. State fairin hahmot ovat melko yksiulotteisia, kuin paperinukkeja, joilla on yksi määrittelevä luonteenpiirre kullakin. Kukaan heistä ei ole erityisen mielenkiintoinen. Näyttelijät tekevät kyllä hyvää työtä, mutta ongelma on käsikirjoituksessa. Esimerkiksi Emily on kiinnostava henkilö, jonka menneisyyden salaisuudesta saisi paljonkin irti sävyjä hahmoon, mutta tätä mahdollisuutta ei ole hyödynnetty. Waynen tyttöystävä Eleanor ja Margyn ihailija Harry ovat molemmat juonessa mukana sen verran vähän, että heidän olemassaolonsa melko lailla unohtaa. Varsinkin Eleanor jää etäiseksi: hän nimittäin on Waynen kanssa samassa paikassa vain pari minuuttia koko elokuvan kestosta. Heitä ei myöskään kauheasti markkinoilla muistella. Wayne ja Margy eivät itsekään ihmeemmin sykähdytä. Lehtimies Pat puolestaan on aika kliseinen sitoutumiskammoinne naistenmies, joka ei kyllä ainakaan tässä katsojassa herättänyt erityisen lämpimiä tunteita. Hänen muutoksensa ei myöskään tuntunut erityisen uskottavalta ja pohjustetulta. Yllättäen pidin kaikista eniten Fraken perheen vanhemmista! Heillä oli jotenkin kauhean hauskaksi kirjoitettu suhde ja hyvä kemia. Tykkäsinkin kovasti kohtauksesta, jossa he hassuttelevat viimeisenä iltana markkina-alueella. Tosin vaikka heilllä oli ripaus enemmän persoonallisuutta kuin heidän lapsillaan, eivät hekään mitenkään erityisen moniulotteisia hahmoja olleet. Muutamia keskeisiä sivuhahmojakin tarinassa pyörii, mutta he ovat joko äärimmäisen karikatyyrejä tai sitten heillä on vielä vähemmän persoonallisuutta kuin päähenkilöillä, mikä on jo suoritus sinänsä. 

Luulen, että osasyy hahmojen ohuuteen voi liittyä lauluihin. Kun suuri osa lauluista on kirjoitettu esiintymisen muotoon, eikä niiden avulla päästä oikein hahmojen päiden sisään (It might as well be springia lukuun ottamatta), heidän sielunmaisemansa ei katsojalle avaudu. Musikaaliformaatin parhaita puolia on juuri se, että henkilö voi rauhassa laulaa ajatuksensa suoraan katsojalle, eikä se tunnu infodumpilta, mutta State fairissa tätä ei kyllä ole hyödynnetty. 

Virallinen arvosana hahmoille on 2/5. 

Emily ja Wayne laulavat juhlissa.

Onko teos kestänyt aikaa?

State fairia voisi kuvailla sanalla harmiton. Värikkäät markkinamaisemat, äärimmäisen epäuskottavat rakkaustarinat ja onnellinen loppuratkaisu ovat juuri sellainen kombo, jonka kanssa voi viihtyä ja nauttia puolitoistatuntisen ajan. Se ei muuta maailmaa, mutta ei myöskään sisällä mitään kauheuksia, jotka nykykatsojaa järkyttäisivät. Toki kaikki henkilöt ovat valkoihoisia, ja sukupuoliroolit ovat hyvin konservatiiviset, mutta se oli myös odotettavissa. Suurempi ongelma esimerkiksi naishahmojen kohdalla on se, että he ovat kuin paperinukkeja, kuin se, että he toteuttavat useaan kertaan nähtyjä stereotypioita. Myös amerikkalaisuuden ja isänmaallisuuden korostaminen tuntui itselle jotenkin epämukavalta, koska se oli melko ylistävää, eikä kritiikkiä 1940-luvun Yhdysvaltoja kohtaan ollut (vaikka syytä ehkä olisi...). Toisaalta State fair on aikansa lapsi, mutta vaikka se voisi olla hyvin negatiivinen asia, tällä kertaa selvittiin melko kuivin jaloin. 

Virallinen arvosana State fairin kestävyydestä on 3/5. 

Margyn ja Patin herkkä hetki. 

Viimeinen tuomio

Tämä projekti lähti kivasti käyntiin, State fair nimittäin yllätti erittäin positiivisesti! Onko se maailmaa järisyttävä klassikko? Ei. Onko kyseeessä uusi lempimusikaalini? Ei tosiaankaan. Pidinkö siitä silti? Kyllä! Joskus vain haluaa upota epäuskottavaan hattararomantiikkaan ja nauttia siitä. Erityinen kunniamaininta menee puvustukselle, oli ihana katsella erityisesti Margyn ja Emilyn mekkoja! 

State fair saa yhteensä 11 pistettä kahdestakymmenestä. 

Viimeisen markkinaillan riehakkaat tanssit.

***

Sarjan muut postaukset: 

Mistä on kyse? 

Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu: Mistä on kyse?

 Mitä kummaa? 

Sitä varmaan kysyy itse kukin, joka tämän postauksen näkee. Mikä ihmeen seikkailu? Ketkä Rodgers & Hammerstein? Onko arvon bloggaaja kenties lähdössä jollekin pitkälle ja raskaalle vaellukselle löytääkseen elämän tarkoituksen? 

Myönnän, että otsikointi on ehkä hieman suuruudenhullu, sillä tämä "suuri seikkailu" tulee omalta osaltani tapahtumaan omasta nojatuolistani, läppärin välityksellä. Omassa elämässäni seikkailu nimittäin tarkoittaa sitä, että katson musikaaleja, joita en ole aikaisemmin nähnyt. Sain viime vuonna kirpparilta löytyneen dvd-boksin, joka sisältää kuusi Rodgers & Hammerstein -musikaalia: The Sound of music, The King and I, South Pacific, Oklahoma!, Carousel ja State fair. Boksi oli täysin avaamaton, minkä vuoksi tämä 50 senttiä maksanut aarre oli entistä hienompi löytö, varsinkin, kun se paketin tarrojen perusteella maksoi alun perin melkein 26 puntaa (!). 

Richard Rodgers ja Oscar Hammerstein II olivat amerikkalainen parivaljakko, jotka tekivät yhdessä useita klassikon asemaan nousseita musikaaleja Hollywood-musikaalin kulta-aikoina 1940-50 luvulla (vaikka tietenkin nämä musikaalit olivatkin alunperin teatterilavalle tehtyjä). He ovat musikaalimaailman suurimpia nimiä, ja koenkin, että heidän musikaaliensa tunteminen kuuluu itseään kunnioittavan musikaalifanin yleissivistykseen, varsinkin jos jostain syystä tituleeraa itseään "musikaalitohtoriksi" ja kuvittelee olevansa jossain auktoriteettiasemassa. Itselleni nämä boksin musikaalit ovatkin nimeltä tuttuja, State fairia lukuun ottamatta, mutta olen nähnyt ainoastaan Sound of musicin aikaisemmin, enkä tiedä esimerkiksi yhtäkään laulua muista musikaaleista, saatika sitä, mitä niissä edes tapahtuu. Kyseessä on minulle siis jonkinlainen hyppy tuntemattomaan, eli suomeksi sanoen seikkailu! 

(Sivuhuomautuksena sanon, että olen nähnyt yhden Rodgers & Hammerstein -musikaalin Sound of musicin lisäksi, ihan teatterilavalla itse asiassa, mutta sen elokuvaversiota ei tästä boksista löydy. Kyseessä on Tuhkimo-musikaali, jota esitettiin Tampereen työväen teatterissa ollessani ensimmäisellä luokalla, ja vaikka muistikuvani ovatkin jo hieman hämärtyneet, se on jäänyt mieleeni eräänä hienoimmista ja vaikuttavimmista teatterielämyksistä koskaan!) 

Odotukset ja ennakkoluulot

Odotukseni boksin musikaaleille on se, että ne ovat hyvin perinteisiä musikaaleja, koska käsitykseni mukaan Rodgers&Hammerstein -musikaalit ovat juuri sellaisia, mitä ihmiset ajattelevat, kun heille sanoo sanan "musikaali". Toki rakastan nykyisen musikaalimaailman innovatiivisia ratkaisuja uusien musikaalien luomiseen, mutta vanhoissa musikaaleissa on oma lumouksensa ja taikansa, jota nykyiset (elokuva)musikaalit eivät pysty tavoittamaan. (La la land on poikkeus, joka vahvistaa säännön.) Musiikinkin odotan olevan hyvin perinteistä musikaalimusiikkia, ja uskon, että elokuvien laulukohtaukset täyttävät kaikki perinteiset musikaalilaulujen kategoriat ("I want" -laulu, rakkausduetto yms). 

Toki minulla on myös jonkin verran ennakkoluuloja näitä musikaaleja kohtaan. Ennakkoluuloni liittyvät lähinnä kyseisten taideteosten ikään ja siihen, että Rodgers ja Hammerstein olivat valkoisia miehiä. Vaikka en kovinkaan paljon ole perehtynyt musikaalien sisältöön, esimerkiksi South Pacific ja King and I sijoittuvat ymmärtääkseni ei-eurooppalaisiin maisemiin, joten on hyvin todennäköistä, että nämä sisältävät rasistisia ja/tai muuten epäkorrekteja asioita, mitkä voivat (nyky)katsojalle tuntua ikäviltä. Musikaalit ovat ainakin ennakkomielikuvissani (joita luovat esimerkiksi dvd:n kannet) romanttisiin tapahtumiin painottuvia, joten pohdin sitäkin, miten romanttisia suhteita elokuvissa käsitellään: millaisia rooleja esimerkiksi miehille ja naisille tarjotaan? 

Kirjoittaessani musikaaleista keskityn neljään osa-alueeseen, joita itse pidän kaikista tärkeimpänä: juoneen, lauluihin, hahmoihin ja siihen, onko teos kestänyt kuinka hyvin aikaa. Annan jokaiselle kategorialle pisteitä asteikolla 1-5, joten jokainen musikaali voi saada enintään 20 pistettä. Tässä on siis pientä kilpailuasetelmaakin musikaalien välillä, mikäs sen hauskempaa :D

Mitä seuraavaksi tapahtuu? 

Koska suureksi harmikseni elämässäni on muutakin sisältöä kuin musikaalien katsominen, en osaa luvata, kuinka aktiivisesti tämä sarja tulee blogissani ilmestymään. Todennäköisesti tahti on säännöllisen epäsäännöllinen, sillä en myöskään halua ottaa tästä minkäänlaista stressiä itselleni. 

Kuitenkin sen voin luvata, että ensi viikolla samaan bat-aikaan tällä samalla bat-kanavalla (nyt tuli kyllä viittaus aivan väärään populaarikulttuurin tuotteeseen!) ilmestyy sarjan ensimmäinen osa, joka käsittelee vuoden 1945 State fairia. Käsittelen elokuvat kronologisessa järjestyksessä, joten sarja päättyy Sound of musiciin. 

Tervetuloa seikkailulle mukaan! 

Musikaaleja "lavalta", osa 2

On taas aika esitellä muutama sellainen musikaali, josta ei ole olemassa elokuvaversiota! Tällä kertaa käsitellään useampaa historiallisia tapahtumia kuvaavaa teosta, mutta mukaan mahtuu myös pari harvinaista suomimusikaalia. En jaarittele tähän alkuun enempää, koska tämä postaus tulee muuten olemaan melkoista jaarittelua...

Ohjeitani musikaalien kuunteluun voi lukea edellisestä katsauksestani. 

Lainahöyhenissä/La cage aux folles (1983)

Spotify/Youtube

Sanat lauluihin

Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: La cage aux folles, I am what I am, Cocktail Counterpoint, The best of times

Listan vanhin musikaali on Lainahöyhenissä (tai La cage aux folles alkuperäiseltä nimeltään). Musikaali sijoittuu Ranskan Rivieralle ja kertoo Georgersista, La cage aux folles -yökerhon omistajasta, ja hänen puolisostaan Albinista, joka esiintyy yökerhon tähtenä, drag queen Zazana. Kun Georgesin poika Jean-Michel kertoo menevänsä naimisiin ja tuovansa morsiamensa vanhempineen tapaamaan Georgesia ja Albinia, pariskunnan elämä järkkyy: morsiamen vanhemmat ovat nimittäin äärikonservatiiveja, ja isä on poliitikko, joka on päättänyt kieltää kaikki alueen "paheelliset" yökerhot. La cage aux folles on kimaltava, värikäs, hauska ja kaikin puolin menevä musikaali. Ollakseen melkein 40 vuotta vanha, musikaali on vanhentunut arvokkaasti: sen perustarina voisi tapahtua myös nykyaikana, ja LGBT+-representaatio on yhä toimivaa hieman stereotyyppisestä kuvauksesta huolimatta. Georgesin ja Albinin suhde on kuitenkin todella aidon kauniisti ja liikuttavasti kuvattu, kuin myös Georgesin ja erityisesti Albinin ja Jean-Michelin välinen suhde. Vaikka La cage aux folles ei ehkä ole mikään lempimusikaalini, se on ihanan kepeä ja viihdyttävä. Lisäksi minulla liittyy siihen hyvin lämpimiä muistoja: se linkittyy mielessäni erääseen erittäin onnelliseen viikkoon. Minulla oli tuolloin ollut jo jonkin aikaa vähän vaikeaa, ja vaikka musikaali ei kaikkea kurjaa korjannutkaan, se oli äärimmäisen tarpeellista todellisuuspakoa, ja siksi minulle yhä rakas. Kävinkin katsomassa tämän teatterissa jopa kahdesti. 

Jos video ei näy, sen voi katsoa tästä.

Falsettos (1989-1992/2016)

Spotify/Youtube (lyrics)

Sanat lauluihin

Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: A thrill of first love, I'm breaking down, Falsettoland, You gotta die sometime

Falsettos-musikaalin alkuperäinen versio koostuu itse asiassa kahdesta musikaalista: March of Falsettosista ja Falsettolandista, mutta vuoden 2016 uusi versio yhdistää nämä musikaalit yhdeksi. Tarina on kuitenkin pysynyt samana: yhä edelleen seurataan erään perheen suhdekiemuroita 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun Yhdysvalloissa. Marvin on jättänyt vaimonsa Trinan aloittaakseen suhteen Whizzerin kanssa, ja molemmat ex-puolisot tilittävät tuntojaan terapeutti Mendelille. Marvinin ja Trinan alakouluikäinen poika Jason puolestaan vihoittelee molemmille vanhemmilleen ja pelkää, että hänestäkin tulee homo kuten isästään. Päähenkilöiden ihmissuhdesotkuista tulee entistäkin vaikeampia, kun Mendel ihastuu Trinaan, Marvin ja Whizzer haparoivat eron partaalla ja Trina yrittää pitää oman ja perheensä elämän edes jotenkuten kasassa. Tarinan ajankohdasta voi ehkä arvata, mihin suuntaan juoni meneekään, mutta pienestä ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tarina kuitenkin toimii, ja se käsittelee teemojaan, kuten perhettä, miehisyyttä ja juutalaisuutta, kiinnostavasti. Perhesuhteet ovat harvoin päivänselviä ja mustavalkoisia, vaikka omassa perheessä ei olisikaan niin pahoja solmuja kuin musikaalin perheellä, ja sitä Falsettos mielestäni käsittelee mukavan lämpimästi ja huumorilla, vaikka vakavasta asiasta onkin kyse. Tämä läpilaulettu musikaali oli ainakin minulle hieman hitaasti aukeava, enkä edelleenkään ole sen ykkösfani. Henkilötkin tuntuivat ensikuuntelulla melko yksipuolisilta, mutta mitä enemmän olen musikaalia kuunnellut, sitä enemmän he ovat saaneet sävyjä. Pidän kuitenkin siitä, että lavalla ovat vain päähenkilöt, eikä esimerkiksi ensembleä, mikä pitää fokuksen juuri heissä ja heidän suhteissaan. 

Jos video ei näy, sen voi katsoa tästä. 

Patukkaooppera/Kun tyttö on hyvä/Ansa: musikaali liian hyvästä ihmisestä (2007)

Neljä lempibiisiä: Työ on Teneriffa, Sielu rippikoulussa, Tähtien taa, Onni ja muita tekosyitä

Patukkaoopperaa voinee tituleerata rakkaaksi lapseksi: sen verran monella eri nimellä tätä musikaalia on esitetty! Suomalaisia musikaaleja (puhumattakaan suomalaisista versioista ulkomaalaisista musikaaleista!) levytetään hyvin harvoin, joten Patukkaooppera on siksikin mielenkiintoinen kuriositeetti listalla. Levytystä ei löydy Spotifysta tai Youtubesta, mutta useammasta Suomen kirjastosta kylläkin. Laulujen sanat löytyvät levyn vihkosesta, mutta täyttä juoniselostetta ei mistään löydy. (Googletellessani tosin huomasin, että näytelmäteksti on julkaistu kirjana, mutta en ole siihen tutustunut tai sen sisältöön perehtynyt.) Patukkaooppera sijoittuu naisvaltaiseen myslipatukkatehtaaseen, ja päähenkilönä toimii Ansa Vallittu, kiltti, hiljainen ja helposti jyrättävissä oleva lapseton keski-ikäinen nainen. Kun tehtaan johto palkkaa Erkki Ranto -nimisen konsultin tekemään tehtaasta tehokkaamman, vaikuttaa tämän heittämät iskulauseet ja inspiroivat mietteet erityisesti Ansaan, joka alkaa hyödyntää oppeja omassa arkielämässäänkin, ikävin seurauksin. Patukkaoopperassa ehdottomasti parasta on teoksen musiikki, jonka on säveltänyt Iiro Rantala ja sanoittanut Heikki Salo. Erityisesti sävellykset kutittelevat jotain aivojeni mielihyväaluetta. Sanoituksetkin suuremmaksi osaksi toimivat, vaikka ilman kömpelyyksiä ei selvitäkään. Juonen kuljetus myös kompuroi toisinaan: vaikka esimerkiksi Sielu rippikoulussa on eräs lempikappaleistani koko musikaalissa, se ei oikein riitä oikeuttamaan kappaleen paikkaa tarinassa. Patukkaooppera on toinen listan musikaaleista, jonka olen livenä nähnyt. 

Jos video ei näy, sen voi katsoa tästä. 

Natasha, Pierre and the Great Comet of 1812 (2012)

Spotify (off-Broadway, Broadway)/Youtube (off-Broadway, Broadway)

Sanat lauluihin

Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Prologue, Charming, Letters, In my house

Eräs paras piirre musikaaleissa on se, että musikaalin voi tehdä oikeastaan mistä tahansa aiheesta ja saada siitä silti toimivan ja hyvän. Tämä pätee myös listan seuraavaan teokseen Natasha, Pierre and the great comet of 1812. Tämän nimihirviön taakse kätkeytyvä musikaali pohjautuu Leo Tolstoin romaaniin Sota ja rauha, tosin ilmeisesti kyseessä on melko ohut siivu kyseisestä järkäleestä. Tarina seuraa nuorta Natashaa, jonka kihlattu Andrei on kaukana sotimassa. Natasha saapuu serkkunsa Sonyan kanssa Moskovaan, jossa hän kohtaa naistenmies Anatolen. Natasha hullaantuu mieheen, mistä seuraa melkoinen sirkus. En valitettavasti osaa sanoa, kuinka tarkasti kirjan juonta tässä seuraillaan, sillä en ole Tolstoin tiiliskiveä (vielä?) lukenut. Mielestäni The great cometin musiikki on erinomaisen dramaattista, ja kuljettaa juonta eteenpäin oivallisesti, tuoden kohtauksen tunnetilat katsojan (tai tässä tapauksessa kuuntelijan) iholle. Musiikki nojaa vahvasti moderniin musikaalimusikkiin, mutta se flirttailee kivasti itäeurooppalaisen ja venäläiseen musiikkiperinteen kanssa. Läpilauletun musikaalin erityispiirre on sen lavastus: lava nimittäin on rakennettu niin, että yleisö istuu ikään kuin tapahtumien keskiössä ja näytelmä tapahtuu heidän ympärillään. Todellakin toivon, että pääsisin joskus näkemään ja kokemaan tämän livenä! The great comet saa erityisplussan ensimmäisestä kappaleestaan: näin kaikki musikaalit pitäisi aloittaa! :D

Jos video ei näy, sen voi katsoa tästä. 

Six (2017)

Spotify/Youtube

Sanat lauluihin

Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Ex-wives, Heart of stone, I don't need your love, Six

Divorced, beheaded, died, divoreced, beheaded, survived. Modernilla twistillä kerrotut historiamusikaalit ovat saaneet muutaman viime vuoden aikana suuren suosion, eikä Six ole säännön poikkeus. Musikaalin pääidea on yksinkertainen: Englannin kuningas Henry VIII:n vaimot ovat perustaneet bändin ja musikaali on tämän bändin keikka: Six onkin  enemmänkin konseptimusikaali kuin varsinaisesti juonellinen kokonaisuus. Jännite syntyy siitä, että bändin jäsenet kilpailevat siitä, kuka saa olla bändin soololaulaja, ja päättävät järjestää kilpailun: se, joka joutui kokemaan kaikista ikävimpiä asioita aviomiehensä taholta, voittaa kilpailun. Musikaali koostuu muutaman yhteisen kappaleen lisäksi jokaisen kuningattaren soolobiisistä, jotka ovat jokainen eri tyylisiä ja saaneet inspiraationsa jostain modernista naisartistista. Inhoan sanaa voimaannuttava, mutta Six on juuri sitä. Se nostaa valokeilaan kuusi erilaista naista, jotka ovat kaikki tuttuja historiasta, mutta typistetty yhdeksi sanaksi "typerään loruun", kuten turhautuneet kuningattaret toteavat jo ensimmäisessä biisissä. Vaikka kuningattarien välillä onkin jonkin verran vanhoja kaunoja ja he piikittelevät toisiaan tuon tuosta, heidän välisensä suhteet ovat kuitenkin loppupeleissä rakastavia ja toisiaan tukevia, alkuperäisestä kilpailuasetelmasta huolimatta. Tällaista vilpitöntä naisten välistä ystävyyttä näkee missään kulttuurituotteessa ärsyttävän harvoin. Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös se, että lavalla on pelkästään naisia: kuningattarien lisäksi taustabändi koostuu kokonaan naisista, hovineidoista. Kun joissain moderneissakin musikaaleissa naishahmot ovat pahvisia ja yksioikoisia (looking at you, Be more chill) tai kertovat lähinnä mieshenkilöiden seikkailuista (looking at you, Hamilton), Six on erittäin mukava, tavanomaisuuden murtava teos. Sen kirjoittajat Lucy Moss ja Toby Marlow olivat musikaalin ensi-illan aikana juuri ja juuri kaksikymppisiä, mikä tekee Six-ilmiöstä entistä vaikuttavamman. Tekijöiden nuoruus näkyy negatiivisesti vain sanoituksissa, jotka ovat paikoin hieman kömpeliä, mutta uskon, että tällä kaksikolla on edessään kirkas ura musikaalien maailmassa, kun he ovat tulleet nyt ryminällä sisään. (Tässä kohdassa pieni leuhkinta: vaikka tutustun yleensä kaikkiin hitteihin niin kirjallisuudessa, musiikissa kuin musikaaleissakin enemmän tai vähemmän jälkijunassa, Sixin suhteen olin aivan etujoukoissa: kun kuuntelin musikaalin loppuvuodesta 2018, sen Wikipedia-artikkeli oli tynkä, meemejä tai lähes mitään videoita ei ollut saatavilla, eikä juuri kukaan, jolle puhuin, tiennyt teoksen olemassaolosta.)

Jos video ei näy, sen voi katsoa tästä. 

Tytöt 1918 (2018)

Spotify/Youtube

Neljä lempibiisiä: Halpoja likkoja Tampereelta, Lumen paino, Milavidan valot, Minkä irti saa

Tytöt 1918 on toinen suomimusikaali tällä listalla, jonka tekijöissä on itse asiassa samoja nimiä kuin Patukkaoopperankin taustalla: Sirkku Peltola ja Heikki Salo. Anneli Kannon Veriruusut-romaaniin perustuvaa musikaalia esitettiin Tampereen työväen teatterissa sisällissodan muistovuonna. Nimensä mukaisesti musikaali seuraa Tampereen punaista naiskaartia sisällissodan melskeissä. Tehtaantytöt nousevat kapinaan, mutta hyvin ei käy oikein kellekään. Henkiin jääminen ei välttämättä ole sen onnellisempi kohtalo kuin taistelussa kuoleminen. Jo teoksen aloittava Prologi aiheuttaa kylmiä väreitä, kun näyttelijät kertovat jokainen oman hahmonsa tulevan kohtalon. Olen lukenut romaanin, johon musikaali perustuu, mutta en ole nähnyt näytelmää, vaikka se kiinnostikin, joten koska kunnollista juoniselostetta ei ole saatavilla, en ole aivan satavarma näytelmän juonenkulusta. Olenkin kuunnellut soundtrackia enemmänkin konseptialbumina. Tytöt 1918 onnistuu mielestäni tyttöyden ja naiseuden vimmaisuudessa: naisissa on enemmän voimaa, kuin yhteiskunta suostuu näkemään. Lisäksi se kuvaa alkuteoksensa tavoin sitä, miten hyvät ideat ja aatteet vääristyvät, eikä sodassa ole mitään hyvää. Kuitenkin sanoituspuolella onnutaan ja pahasti. Toki on selvästi tarkoitus mukailla maailmalla muodikasta historiamusikaalia modernimmalla musiikilla, mutta se ei aina toimi. Sanoitukset ovat hyvin usein kiusallisia, ja mietinkin usein, sanoisiko kukaan nainen oikeasti noin missään tilanteessa. Vaikka pääasiassa pidänkin Heikki Salon sanoituksista, ei tämän musikaalin sanoitukset oikein iske. Lisäksi lähes kaikissa naisten esittämissä kappaleissa puhutaan miehistä, rakkaudesta ja/tai naimisiinmenosta. Tietenkin nämä ovat asioita, joita takuulla ainakin nuoremmat tytöt miettivät, mutta kun ottaa huomioon, että he ovat keskellä sotaa, ja luulisi, että ensimmäisenä mielessä ei olisi miehet, vaan esimerkiksi hengissä pysyminen. Hieman mieskatsetta havaittavissa! Toisaalta esimerkiksi Suvihäät toimii erittäin hyvin tarinan kontekstissa: kurjuuden keskellä unelmoidaan kesästä ja häistä, onnellisimmista ajoista. Musikaalin tarina on tärkeä, ja suosittelen kyllä kuuntelemaan sen, mutta mielestäni Kannon romaani on parempi. 

Jos video ei näy, sen voi katsoa tästä. 

Musikaalitohtori auttaa, osa 4

Musikaalitohtori tekee jälleen paluun blogin pariin pienellä musikaalikatsauksella! Näinä maailmanaikoina täytyy monien jäädä kotiin ja perua kaikki sosiaalinen elämä, joten mikäs sen parempi tapa viettää aikaa kotona kuin musikaalien katsominen! Epävarmuus tuo myös monia musikaalipuutostilan oireita esiin, joten on juuri oikea aika avata musikaalitohtorin lääkärinlaukku ja katsoa, mitä se on syönyt.

Jos oirettasi vastaavaa musikaalia ei löydy tästä katsauksesta, kannattaa kurkata myös osat 1, 2 ja 3.

Oireet: Sinulla ei ole mitään tekemistä.
Ratkaisu: Rytmi veressä (There's no business like a show business) (1954)

Täytyy tunnustaa, että musikaalitohtorin mielestä tämä oli hyvin heikko ja köykäinen musikaali monessa eri mielessä: tarina ei jää mieleen, lauluista puhumattakaan. Oikeastaan ainoa syy, miksi tämä kannattaisi katsoa on se, että siinä on Marilyn Monroe, mikä auttaa jo jonkin verran, vaikka tämä ei tosiaankaan ole Monroen parhaita töitä. Jos et tosiaan keksi mitään parempaa tekemistä, tai tahdot ehdoin tahdon nähdä huonon musikaalin, katso tämä.

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Tekee mieli laittaa pää aivan nollille hetkeksi.
Ratkaisu: Lemmenloukku (Let's make love) (1960)

Hauska musikaali väärinkäsityksistä ja teatterin tekemisestä. Marilyn Monroe on tässä elokuvassa aivan upea, musiikitkin ovat oikein viihdyttäviä ja meneviä. Paljon muuta sanottavaa tästä elokuvasta ei ole, mielestäni se oli oikein mukava päännollaushetki. Feministin näkökulmasta kuitenkin vähän ongelmallinen.

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Kaipaat melodramatiikkaa ja romantiikkaa, mielellään läpilauletussa muodossa.
Ratkaisu: Cherbourgin sateenvarjot (Les parapluies de Cherbourg) (1964)

Genevièven ja Guyn rakkaustarinan keskeyttää Algerian sota, johon Guyn on lähdettävä. Ikuista rakkautta vannova nuoripari joutuu erilleen, ja Geneviéve jää odottamaan Guyn paluuta äitinsä sateenvarjokauppaan. Haikea ja kaunis elokuva on läpilaulettu, ja se sopii elokuvan hieman unenomaiseen tunnelmaan hyvin. Myös värien käyttö on hienoa. Onko elokuva myös melodramaattinen? Todellakin, mutta ei se haittaa. Lopussa saattaa hieman itkettää tai suututtaa, mutta samalla tietää, että juuri näin sen pitikin mennä. Hieno elokuva ja erikoinen, ehdottomasti katsomisen arvoinen musikaali.

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Sinut valtaa vastustamaton halu kuulla ranskankielistä laulua värikkäässä ympäristössä.
Ratkaisu: Rochefortin tytöt (Les Demoiselles de Rochefort) (1967)

Ihanan karkkivärinen Rochefortin tytöt on saman ohjaajan käsialaa kuin Cherbourgin sateenvarjotkin, minkä myös huomaa. Tunnetasolla ei päästä samalle tasolle kuin muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneessä elokuvassa, mutta elokuva on kuitenkin vallan viihdyttävä musikaali. Sitä tuskin jaksaa katsoa kovin montaa kertaa uudelleen, sillä käsikirjoitus on hieman kökkö, mutta se on ihanan värikäs ja hieman hupsu ja kiusallinen, mikä on hyvä yhdistelmä. Soljuvaa ranskaa on myös ihana kuunnella.

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Klassikkonälkä vaivaa.
Ratkaisu: Viulunsoittaja katolla (Fiddler on the roof) (1971)

Eräs suurimmista ja tunnetuimmista musikaaliklassikoista on eittämättä Viulunsoittaja katolla. Pienen, 1900-luvun alun ukrainalaisen juutalaiskylän maitomies Tevjen elämän suurimpia ongelmia ovat köyhyys ja se, että hänen täytyisi saada kaikki viisi tytärtään hyviin naimisiin. Melkein kolmituntinen musikaali on tosiaankin melkoinen järkäle, joten ihan tuosta vain tätä musikaalia ei katso. Laulut ovat todennäköisesti lähes kaikille tuttuja. Vaikka musikaalitohtori ei tähän musikaaliin täysin ihastunutkaan, ajankuva ja "suurmusikaalin" tunnelma miellyttää.

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Kaipaat elämääsi hieman glamouria, mutta et jaksa mitään sokerikuorrutettua.
Ratkaisu: Cabaret (1972)

Jatkamme klassikkolinjalla: Cabaret kertoo berliiniläisestä yökerhosta 1930-luvun lopulla. Klubin ulkopuolella toista maailmansotaa enteilevät levottomuudet kasvavat, elämä on harmaata ja natsit keräävät kannatustaan, mutta Kit-kat-clubin sisällä maailma on kaunista, vaikkakin täyttä illuusiota. Elokuvan jotkin osat ovat ahdistavan ajankohtaisia edelleen. Erityisen ihastuttavaa musikaalitohtorin mielestä on musikaalin epäsovinnaiset hahmot, jotka ovat yllättävän rohkeita tämän aikakauden musikaalille, ja mielenkiintoinen kerrontaratkaisu: klubin salaperäinen johtaja ottaa kontaktin henkilöhahmojen sijaan katsojiin ja kommentoi tarinaa laulujen kautta.

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Tavallinen elämä tuntuu liian tylsältä ja normaalilta. Koet halua pukeutua verkkosukkahousuihin.
Ratkaisu: The Rocky Horror Picture Show (1975)

Listan varsinainen outolintu on kulttimusikaali Rocky Horror Picture Show. Hyveellinen kihlapari Brad ja Janet eksyvät salaperäiseen linnaan, jota hallitsee androgyyni, verkkosukkahousuihin ja korsettiin sonnustautunut tohtori Frank N. Furter. Koko musikaalia voi kuvailla vain sanalla kummallinen, ja se on oikeastaan eirttäin hyvä kuvaus kyseisestä teoksesta. Siitä löytyy kultaa, kimallusta ja synkkää goottilaista tunnelmaa. Musikaali vetoaa omaan kierohkoon huumorintajuuni, ja sen laulunumerot ovat myös mielestäni äärimmäisen hyviä. Hyvä ja tiivis paketti pääsee kuitenkin leviämään lopussa ja tuntuu pitkitetyltä, enkä siksi voi elokuvaa täysin varauksetta hehkuttaa, mutta silti suosittelen sitä, se on kuitenkin kokemus. "Let's do the time warp again!"

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Vanhat klassikot tuntuvat jotenkin tylsiltä ja kaipaisit niihin uutta kulmaa.
Ratkaisu: Wiz (1978)

Ihmemaa Oz -versiointi, jälleen? Motown-versio tutusta klassikosta on mielenkiintoinen yritys, mutta jää ehkä vähän laimeaksi siitäkin huolimatta, että näyttelijäkaartissa on sellaisia pieniä nimiä kuten Diana Ross ja Michel Jackson. Biisit ovat kuitenkin vetäviä, ja onhan elokuva vallan mielenkiintoinen outolintu, että tuskin sitä katsomalla mitään häviääkään. (Suosittelen katsomaan tämän videon, jos kiinnostaa enemmän, mikä elokuvassa mättää. Vaikka en ole kaikesta samaa mieltä, auttoi se jonkin verran sanoittamaan sitä, minkä takia en tähän musikaaliin ihastunut.)

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Kaipaat jonnekin kauas pois.
Ratkaisu: Into the woods (2014)

Stephen Sondheimin satumusikaali Into the woods sai elokuvaversionsa vuonna 2014. Tutut satuhahmot Punahilkasta Tuhkimoon törmäilevät toisiinsa metsässä, eivätkä tunnetut sadut mene aivan kuin voisi etukäteen olettaa. Blogiani pidempään lukeneet tuntevat rakkauteni satuihin, joten odotukset Into the woodsia kohtaan olivat korkealla, ja vaikka ne eivät aivan täyttyneetkään, en joutunut kuitenkaan pettymään. Musikaali on todella komean näköinen, ja tunnelma sekä juoni ovat kiehtova. Musikaalitohtori nauttii siitä, miten juoni leikittelee (länsimaalaisten) katsojien kollektiivisella muistilla ja odotuksilla. Musiikkiin on ehkä hieman hankala tosin päästä sisälle.  Musikaali tosin kärsii hieman disnifikaatiosta: synkimmät tarinalinjat on siivottu pois.

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Nostalgianälkä kaihertaa.
Ratkaisu: Mary Poppins returns (2018)

Maija Poppanen palaa Banksin perheen lasten luo vuosikymmeniä myöhemmin, tällä kertaa hoitamaan Michaelin lapsia. Samalla hän kuitenkin hoitaa omalla, maagisella tavallaan myös Michaelin ja Janen asioita kuntoon. Värikäs ja lapsenomainen musikaali on ihastuttavan päätä nollaavaa katsottavaa. Siinä on meneviä lauluja ja lämminhenkinen tunnelma (ja sekä Lin-Manuel Miranda että Colin Firth <3), eikä siitä tule paha mieli. Toki voidaan miettiä, onko jokaiselle alkuperäisversion musiikkikohtaukselle tehty pari nerokasta vai pelkkää halpaa rahastusta, mutta ainakin itse nautin elokuvasta kovasti. Vaikka jotkit juonenkäännökset tuntuivat melko turhilta (varsinkin eräs takaa-ajokohtaus oli jotenkin täysin elokuvan rytmiä ja tyyliä rikkova), tässä ei ollut yhtä paljon ilmaa kuin ensimmäisessä osassa, mikä on tässä tapauksessa hyvä asia. Piirroskohtaus muuten näyttää todella hyvältä! Disney saisi tehdä taas 2D-piirrettyjä <3

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Onko sinulla tällä hetkellä lempimusikaalia?

Musikaaleja "lavalta"

Kaikista musikaaleista ei ole tehty elokuvaversiota. Tämän sain huomata silloin, kun aloin yläasteen loppupuolella innostumaan musikaaleista enemmänkin. Aluksi panikoin: miten minä nyt voin ikinä tutustua mielenkiintoisiin musikaaleihin, jos en voi katsoa niitä? Pelkästään musikaalien kuunteleminen oli pitkään minulle todella suuri kynnys, mutta olen harjoitellut sitä. Nyt jaan musikaalitohtorin ominaisuudessa teille ensin vinkkilistan musikaalien kuunteluun, minkä jälkeen esittelen teille pari musikaalia, joista on vain lavaversio. (Poikkeukset tosin vahvistavat säännön, niistä lisää myöhemmin.) Olisin itse toivonut tällaista vastaavaa listausta, kun aloitin kuuntelemaan musikaaleja, joten toivon, että tästä on jollekulle iloa ja hyötyä!

Vinkkejä musikaalien kuuntelemiseen:

1. Ihan ensiksi täytyy löytää musikaali jostain. Jos omistat Spotify-tunnukset, kokeile etsiä sieltä. Todennäköisesti sieltä löytyy etsimäsi. Myös Youtubeen on ladattu cast recordingeja, parhaassa tapauksessa jopa sanojen kanssa. Toki myös fyysiset cd-levyt ovat vaihtoehto!
2. Näppärästi aasinsiltaa pitkin sanoihin! Seuraava vaihe on nimittäin etsiä musikaalin sanat jostain. Itse suosin Geniusta, jossa on helppo siirtyä aina seuraavaan biisiin musikaalin edetessä, mutta muitakin sivustoja on. Jos tuuri käy, löytyy sanoitukset myös Youtube-videoista.
3. Etsi juonitiivistelmä. Toki joissain musikaaleissa on helppo juoni seurata, mutta monesti pelkkien biisien perusteella tarinasta ei saa kiinni, joten Wikipedia on paras ystäväsi! Tosin suomiversiossa ei ole kaikille musikaaleille edes omaa artikkelia, juonitiivistelmästä puhumattakaan, joten joudut hieman käyttämään kielitaitoasi. Kaikki tässä postauksessa linkatut juonitiivistelmät vievät englanninkieliseen Wikipediaan.
4.Musikaali kuunneltu? Aika tutkia, miltä lavalla näyttääkään. Tämä vaihe ei ole pakollinen, mutta itse tykkään tehdä niin, koska pelkästään musikaalin kuunteleminen jättää ison osan esityksestä pois. Promoklippejä löytyy lähes joka musikaalista: niistä näkee lavastusta, puvustusta, koreografioita... Toki Youtubessa liikkuu myös bootlegeja, eli laittomasti yleisöstä kuvattuja videoita. On jokaisen oma valinta, tahtooko niitä katsoa. Tässä postauksessa linkatut esitykset ovat kuitenkin kaikki joko promoklippejä, esiintymisiä Tony-gaalassa tai muuten laillisia taltiointeja.

Sitten vain musikaalien pariin!

Hair (1967)

Kuuntele: Spotify/Youtube
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Aquarius, Air, Black boys/White boys ja The flesh failures (Let the sunshine in). 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Heh, listan ensimmäinen musikaali on poikkeus aiemmin mainittuun sääntöön: Hairista on tehty elokuva vuonna 1979, mutta olen itse nähnyt vain lavaversion, ja elokuva ilmeisesti poikkeaa siitä melkoisesti. Hippimusikaali sijoittuu 1960-luvun lopun Yhdysvaltoihin, jossa rauhaa ja pitkinä liehuvia hiuksia kannattava ryhmä elää elämäänsä. Musikaali on enemmän ajankuvaus kuin juonellinen tarina: se käsittelee Vietnamin sotaa, huumeita, suhdetta vanhempiin, vapaata rakkautta ja seksuaalista vapautumista. Toki kaiken keskellä kulkee erään heimon jäsenen, Clauden, tarina, mutta se hukkuu mielestäni hieman kaikkeen muuhun. Hair ei ole juonettomuutensa vuoksi suosikkimusikaalejani, mutta rakastan hippiestetiikkaa ja teoksen musiikkia. Inhoan sanaa voimauttava, mutta Hair on juuri sitä: se näyttää keskisormea yhteiskunnan normeille ja kauneusihanteille ja antaa kaikkien karvojen rehottaa eikä arastele kehoaan. Musikaalin teemat ovat näin 50 vuotta myöhemmin edelleen ajankohtaisia. "One, two, theree, four, we don't want your fucking war!"

Jekyll & Hyde (1990)

Kuuntele: Spotify (1/2)/Youtube
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Facade, Bring on the men, Murder, murder ja Confrontation.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Klassikkoteokseen perustuva Jekyll & Hyde kertoo tutun tarinan tiedemies Henry Jekyllista, joka kehittää aineen, jonka vaikutuksesta hän muuttuu verenhimoiseksi ja väkivaltaiseksi Edward Hydeksi, joka rellestää pitkin 1800-luvun Lontoota. Jekyll & Hydessa ihastelen joka kerta paitsi miespääosan muuntautumista kohteliaasta ja puhdasäänisestä Jekyllistä räkäiseksi ja käheäksi Hydeksi (Confrontation, ei mulla muuta), myös uskomatonta ensemblea, joka sai minut ensimmäisellä kerralla itkemään ja aiheuttaa vähintäänkin kylmät väreet joka ikinen kerta. J&H on siitä mielenkiintoinen musikaali, että siitä liikkuu monia eri versioita, jotka ovat juoneltaan suhteellisen samanlaiset, mutta joitain kappaleita on korvattu toisilla tai ne puuttuvat kokonaan. Siksi linkkasin Spotifysta löytyvät molemmat versiot. Oma suosikkini on tuo ensimmäinen, vaikka siitä puuttuukin Bring on the men, joka on yksi ehdottomista suosikeistani koko musikaalissa. (Se on myös yhden naisen musikaalikaraoken suosikkinumeroita, olenhan juuri tarpeeksi viettelevä ja vaarallinen siihen rooliin...)

Wicked (2003)

Kuuntele: Spotify
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: I'm not that girl, Defying gravity, As long as you're mine ja For good.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Wicked perustuu George McGuiren Noita-romaaniin, joka puolestaan perustuu Ihmemaa Oz -musikaaliin ja romaaniin. Wicked kertoo tarinan Ozin noidista, Glindasta, josta on tuleva Pohjoisen hyvä noita, ja Elfabasta, joka tunnetaan tulevaisuudessa nimellä Lännen paha noita. Pidän todella paljon tummasävyisestä ja poliittisesta Noidasta, joten minun oli hieman vaikea aluksi hyväksyä hieman sokeroitua musikaaliversiota, mutta parin kuuntelun jälkeen olin koukussa ja täysin hullaantunut. (Joskaan en edelleenkään ihan hyväksy lopetusta :D) Wicked on täynnä mahtipontisia orkesterisovituksia, kovaa ja korkealta laulavia naisia sekä mielenkiintoista pohdintaa hyvyydestä ja pahuudesta, uskomattoman upeasta visuaalisuudesta puhumattakaan! Kuuntelin viime syksynä Wickedin läpi lähes päivittäin, ja itkin lähes jokaisella kerralla jossain vaiheessa, niin vaikuttava teos on kyseessä. Jokapäiväisistä askareistakin tulee heti paljon eeppisempää, jos taustalla soi esimerkiksi Defying Gravity. Wickedistä on muuten tulossa elokuvasovitus piakkoin!

Mary Poppins (2004)

Kuuntele: Spotify/Youtube
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Cherry tree lane, Feed the birds, Temper, temper ja Brimstone and treackle.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Toinen säännön vahvistava poikkeus listalla! Mary Poppinsin elokuvaversio (joka puolestaan perustuu P. L. Traversin kirjoihin) tosin eroaa Hairin leffaversiosta siten, että musikaali on tehty elokuvan pohjalta eikä toisin päin. Juoni noudattelee hyvin pitkälti 1960-luvulla tehtyä elokuvaa, mutta siinä on useita kokonaan uusia lauluja ja juonikuvioita. Mary Poppins on minulle henkilökohtaisessa musikaalihistoriassani erittäin tärkeä, sillä se on ensimmäinen musikaali, jonka kuuntelin ilman, että olin koskaan nähnyt lavaversiota. 11-vuotiaana luulin lainanneeni kirjastosta elokuvan soundtrackin, mutta se osoittautuikin lavaversion soundtrackiksi. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä juonessa tapahtui (paitsi tietty elokuvasta tuttujen kohtausten kohdalla), mutta en antanut sen häiritä: nautin musiikista ja kuvittelin loput. Täytyy tosin myöntää, etten myöskään ymmärtänyt puolikaan sanoituksista sillä enkuntaidolla... Sittemmin olen kyllä lukenut juonitiivistelmän ja hämmentynyt, kun olen huomannut olleeni täysin hakoteillä :D Mary Poppins oli ala-asteella mahdollisesti lempimusikaalini, mutta vaikka en enää rakasta sitä samalla tavalla kuin nuorempana, on sillä paikka sydämessäni.

Heathers (2014)

Kuuntele: Spotify/Youtube (lyrics)
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Candy store, Dead girl walking, My dead gay son ja Meant to be yours.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

1980-luvun samannimiseen kulttielokuvaan perustuva musikaali kuuluu kategoriaan "kenen idea oli tehdä tästä musikaali?", mutta onnistuu tuomaan loistavan elokuvan näyttämölle hienosti. Musikaali vaikuttaa aluksi tavanomaiselta high school -draamalta: on koko koulua hallitseva kolmen kauniin ja demonimaisen Heather-nimisen tytön klikki, johon fiksu ja nörtähtävä Veronica tahtoo liittyä. Mukana juonessa pyörii myös pari tyhmää ja toksista maskuliinisuutta uhkuvaa jalkapallonpelaajaa, Veronican entinen paras ystävä sekä uusi oppilas, mustaan trenssitakkiin pukeutuva paha poika JD. Kliseet kuitenkin heitetään romukoppaan jo seitsemännen biisin kohdalla, sen enempää spoilaamatta. Musikaali on todella kiero ja täynnä mustaa huumoria, jolle hekottelen joka kerta sitä kuunnellessani. Lisäksi se tarjoaa monia kuolemattomia, jo elokuvasta tuttuja repliikkejä, uskomattomia lauluharmonioita (Candy store!!) ja oikeasti fiksun ja samaistuttavan naispäähenkilön. On hirveän vaikea laittaa musikaaleja parhausjärjestykseen, mutta Heathers kuuluu kyllä top 10:een. "Törkeän häiriintynyt, mutta hyvä", kuten kaverilleni kommentoin ensimmäistä kertaa kuunnellessani.

Hamilton (2015)

Kuuntele: Spotify/Youtube (lyrics)
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: You'll be back, Non-stop, Burn ja Who lives, who dies, who tells your story.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Jos Heathersin kanssa ihmettelee, kuka keksi tehdä siitä musikaalin, kuuluu Hamilton samaan kategoriaan: hiphop-musikaali Yhdysvaltain ensimmäisestä valtionvarainministeristä Alexander Hamiltonista kuulostaa äärimmäisen typerältä idealta. Hauskinta on kuitenkin se, että se toimii, ja hyvin muuten toimiikin! Musikaalin säveltäjä ja sanoittaja Lin-Manuel Miranda on nero, näin vaatimattomasti sanottuna. En ole muuten hiphopin ystävä, mutta Hamiltonia kuuntelen enemmäin kuin mielelläni. Kahteen tuntiin mahtuu paitsi poltiikkaa ja sotaa, myös rakkautta ja menetyksiä. Hamilton on tunteiden vuoristorataa alusta loppuun, eikä siitä voi saada yhdellä kuuntelulla kaikkia nerokkaita riimejä, sanaleikkejä ja historiallisia viittauksia irti. Käytän helposti ylisanoja musikaaleista puhuessani, mutta Hamilton on oikeasti uskomaton. Spotifysta löytyy muuten myös Hamilton instrumentals -albumi, joka on nimensä mukaan koko musikaali ilman laulua. Niitä voi käyttää musikaalikaraoken taustana, mutta itse olen myös kuunnellut niitä sellaisenaan ja ihastellut sellaisia kohtia, joihin ei laulun kanssa osaa kiinnittää huomiota. Olisipa kaikista musikaaleista tällaiset! (Fun fact: olen nimennyt huonekasvini musikaalista inspiroituneena: kaktukseni on Lin-Manuel ja anopinhampaani Lafayette.)

Dear Evan Hansen (2015)

Kuuntele: Spotify/Youtube (lyrics)
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Waving through the window, Sincerely, me, Requiem ja Good for you. 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Seuraavat kaksi musikaalia ovat epämääräisellä paremmuussijalla x. Ne ovat molemmat kivoja musikaaleja, todella erilaisia tosin, mutta kumpikaan ei ole mikään ykkössuosikkini. Riippuu aivan päivästä, kumman arvotan korkeammalle juuri silloin. Dear Evan Hansen kertoo Evanista, jonka elämää rajoittaa sosiaalinen ahdistus. Erään ikävän tapahtuman seurauksena Evan onnistuu puolivahingossa ja valheiden kautta päätymään parempaan versioon elämästään ja itsestään. Musikaalin pohjavire on surumielinen, vaikka hauskojakin hetkiä ja sanailua löytyy. Monet lauluharmoniat ovat upeita (Anybody got a map?), enkä varmaan koskaan lakkaa saamasta kylmiä väreitä Waving through the windowista.

Be more chill (2015)

Kuuntele: Spotify/Youtube (lyrics)
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Michael in the bathroom, The Smartphone hour (Rich set a fire), Pitiful children ja Voices in my head. 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Be more chill on lähitulevaisuuteen sijoittuva scifi-musikaali. Musikaalin keskiössä on Jeremy Heere, teinipoika, joka on koulussaan melko epäsuosittu oppilas. (Amerikkalaisille) high school -teoksille tyypillisesti Jeremy haaveilee paitsi suosiosta, myös teatteria rakastavasta Christinesta. Jeremy kokee löytäneensä kaikkiin ongelmiinsa ratkaisun, kun hän saa tietää SQUIP:ista, pillerin muotoisesta supertietokoneesta, joka ohjailee omistajaansa parempiin valintoihin. Be more chillissa on loistava musiikki ja kiinnostava idea, josta tulee hieman Little shop of horrors -tunnelmaa. Sanat ovat tosin välillä vähän hiomattomat ja kömpelöt, ja naishahmot ovat yksi iso ongelma: kaikki heistä ovat todella yksiulotteisia ja samasta puusta veistettyjä, tyhjäpäisiä blondeja, paitsi tietenkin "ihastuttava" Christine, joka on pelkästään rasittava. Oikeastaan musikaalin ainoat täydellisyyttä hipovat ja ärsyttävyysasteeltaan olemattomat hahmot ovat SQUIP (ah) ja Michael, Jeremyn paras ystävä. Musikaalin paras kappale, Michael in the bathroom, on ravisteleva kokemus, syystä.

Minkä musikaalin sinä tahtoisit nähdä lavalla? Itse haaveilen eniten Hamiltonin, Heathersin ja Wickedin näkemisestä. Entä onko sinulla jokin suosikkimusikaali, jonka tahtoisit nähdä elokuvana?