Maaliskuussa 2021 luin kuusi kirjaa (448 sivua ja 15 h 51 min), joista kolme oli spefiä, kolme äänikirjaa ja kolme uusintaa.
Jansson, Tove: Muumipapan urotyöt (Muumit #4) 176 s. [U]
Swan, Anni: Iris rukka 5 h 42 min [K] [U]
Hepo-oja, Briitta: Sydämiä seireeneille (Suomea lohikäärmeille #2) 8 h 21 min [K]
Reynolds, Jason: Minuutin mittainen ikuisuus 1 h 59 min [K]
Karppanen, Pasi & Hyvönen, Taru: Nova 2018 -antologia (Nova-antologia #5) 205 s.
Parvela, Timo: Ansa ja Oiva (Ansa ja Oiva #1) 67 s. [U]
kotimaisia: 5
käännöskirjoja: 1
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 2
muualta: 3
Maaliskuussa jatkoin pitkästä aikaa Muumien uusintalukua. Muumipapan urotöiden perusjuoni on varmasti suurimmalle osalle tuttu: Muumipappa kirjoittaa muistelmiaan villistä nuoruudestaan, kun hän seikkaili ystäviensä Fredriksonin, Hosulin (joka sattuu olemaan Nipsun isä) ja Juksun (joka sattuu olemaan Nuuskamuikkusen isä) kanssa maalla, merellä ja ilmassa. Vaikka kirjan olinkin pienenä lukenut (tai kuunnellut), en tosiaankaan muistanut, että tämä oli niin tajuttoman hauska! Naureskelin monta kertaa ääneen, kun Muumipapan kertojanääni suurentelee asioita, esittää nyörää, mutta kuitenkin kehuskelee itseään hurjasti. En takuulla lapsena tajunnut, miten mainion humoristisesti ja setämiesten selittelyä parodioiden Jansson Muumipapan äänen tuo esiin. Muumit ovat kyllä täydellistä lukemista tähän maailmanaikaan, kun monet asiat ahdistavat ja stressaavat. Muumipapan urotyöt on ihanan kepeä ja mielikuvituksellinen fantasiaseikkailu, josta nautin jopa enemmän kuin odotin. Erityismaininta hemuleiden vapaaehtoisen soittokunnan soittamasta hymnistä Suojaa tyhmää kansaamme, jonka muistan naurattaneen jo lapsena, ja nauratti yhä.
Maaliskuun luetuissa näkyy se, että kuunvaihteessa ajatukseni olivat vahvasti Nova-novellini kanssa. Iris rukka ei tosin ehkä ole kovin ilmeinen taustatutkimuskohde, mutta sitä se minulle oli: novellini sijoittuu 1900-luvun alun Suomeen, ja Iris rukan myötä pyrin imemään itseeni vanhan kielen rytmiä ja tyyliä, jotta saisin erityisesti dialogista uskottavampaa ja vanhanaikaisempaa. (Novellissani on myös pieniä intertekstuaalisia viittauksia kyseiseen romaaniin, mutta ei siitä nyt sen enempää.) Iris rukka on Anni Swanin tyttökirjoista ehdoton suosikkini: tämä oli ehkä kolmas, neljäs tai peräti viides kerta, kun kirjan luin. (Lukutilastoni ennen vuotta 2012 ovat hyvin vajaat, joten täyttä varmuutta lukukerroista ei ole.) Tarina noudattelee hyvin vahvasti perinteisen tyttökirjallisuuden kaavoja: puoliorpo Iris lähetetään Helsinkiin enonsa perheen luo koulua käymään, ja köyhän maalaistytön on monin tavoin hankala olla kaupungissa, rikkaiden serkkujensa halveksunnan kohteena. Oikeastaan ainoa tyttökirjojen tyypillinen piirre, joka tästä puuttuu, on romanssi, mutta toisaalta keskeiset henkilöt ovatkin vasta lapsia, joten se on ymmärrettävää. Tarina on hyvin ennalta-arvattava (huolimatta siitä, että olen tämän niin monta kertaa lukenut :D), mutta eipä se oikeastaan edes haittaa, sillä tämä muistutti taas siitä, miksi pidin lapsena niin paljon tyttökirjoista, ja miksi ne viehättävät minua edelleen. Koululaiselämää, kujeilua, vanhanaikaisia vaatteita ja hyveitä, Fazerille leivoksia syömään! Pidän todella paljon siitä, että kirja sijoittuu Suomeen, siitä tulee oma tunnelmansa tarinaan. Huolimatta siitä, että muistin tapahtumat melko hyvin, itkeskelin silti muutamassa kohdassa kirjaa tiskatessa kuunnellessani. Kirjassa oli myös paljon sellaista, minkä olin unohtanut. Pohdin kirjaa kuunnellessani esimerkiksi sitä, häiritsikö minua lapsena yhtä paljon kuin nyt, että kirjan puolivälissä tarinan fokus siirtyy yllättäen pois Iriksestä itsestään ja keskushenkilöksi nouseekin rouva Heinoselle täyshoitoon tulleeseen Kaarinaan. Iris tuntuu jälkimmäisellä puoliskolla monesti jäävän sivuhenkilöksi omassa tarinassaan, ja esimerkiksi aivan kirjan lopussa oleva palokello-episodi tuntuu todella irralliselta: Iris esiintyy koko luvussa ehkä yhden tai kaksi kertaa, enkä ymmärrä luvun funktiota Iriksen tarinassa. Tästä moittimisesta huolimatta Iris rukka on yksi lempityttökirjojani koskaan. Liisamaija Laaksosen lukema äänikirja oli erittäin viehättävä (joskin hän painotti välillä jotain sanoja kummallisesti, mikä vaikeutti varsinkin dialogien hahmottamista).
Sydämiä seireeneille jatkaa kesällä lukemani Suomea lohikäärmeille -kirjan tarinaa. Tarina jatkuu suunnilleen siitä, mihin edellinen osa jäi: Tim on menettänyt muistinsa, ja Lynx ritariarvonsa. Tim ei muista Lynxia ollenkaan, ja pelastaakseen poikaystävänsä Lynx lähtee salaa Helsingistä etsimään loitsun kumoavaa noitaa. Matka vie Botnian pahamaineiselle itsehallintoalueelle, josta monet eivät palaa. Lynxin isosisko Fox lähtee hänen peräänsä seuranaan siskosten serkku Franz, Tim lohikäärmeineen ja eräs yllättävä vanha tuttavuus. Sydämiä seireeneille on edellisen osan tavoin vauhdikas, kiinnostava ja välillä mukavan humoristinen fantasiaseikkailu. Pidän todella paljon Hepo-ojan luomasta vaihtoehtohistoriallisesta Suomesta, jossa Uudellamaalla hallitsee monarkki, ja pohjoisemmassa Suomessa rellestävät noidat ja kansantarujen oudot otukset. Sen takia minua vähän harmittikin, että maailmankuvaus jäi niin ohueksi. Toki Botnian metsissä kohdatut otukset ja ihmiset ovat kiinnostavia, samoin niiden kontakti moderniin maailmaan, mutta enemmän minua olisi kuitenkin kiinnostanut ensimmäisen osan Helsinki-miljöö. Poliittiset kuvioitkin jäivät loppupeleissä vielä ohuemmiksi kuin edellisessä osassa, vaikka ne olisivat ehkä kiinnostaneet kaikista eniten. Eräs iso ongelma liittyi mielestäni Timiin ja Lynxiin. Ensimmäisessä osassa heidän suhteensa oli kovin söpö, mukavaa ihastuksen ja rakastumisen alkuhapuilua. Tässä osassa en saanut kiinni tunteista heidän välillään. Yhtäkkiä tuntui, ettei heidän välillään kipinöinyt enää ollenkaan. Missä on se suuri rakkaustarina, jonka vuoksi he olivat valmiita vaarantamaan itselleen monet tärkeät asiat? Lohikäärme oli kuitenkin edelleen aivan huippu hahmo, ja tykästyin kovasti myös Foxiin, kun hän tässä osassa sai oman kertojanäänensä. Kirja oli todella vetävästi kirjoitettu, ja viihdyin sen parissa mainiosti, mutta ensimmäisestä osasta pidin kyllä enemmän, vaikka siinä olikin omat ongelmansa. Jos sarjaan tulisi vielä kolmas osa (mitä hieman kyllä epäilen), lukisin sen kuitenkin mielelläni.
Minuutin mittainen ikuisuus kiehtoi konseptillaan: koko kirja tapahtuu yhden, minuutin mittaisen hissimatkan aikana. Willin isoveli on kuollut, hänet on ammuttu. Will noudattaa veljensä opettamia ohjeita, ja lähtee kostamaan veljen tappajalle, veljen ase taskussaan. Hississä tapahtuu kuitenkin jotain, mikä saa asiat näyttämään vähemmän suoraviivaisilta. Ehkä kirja on sitä parempi, mitä vähemmän juonesta tietää etukäteen. Ainakin itse yllätyin todella paljon juonen paranormaaleista elementeistä (spoileri, maalaa näkyviin!), koska en osannut odottaa sitä ollenkaan. Toisaalta tämä sopi tarinaan erityisen hyvin! En ole lukenut yhtäkään säeromaania, jossa muoto ei tukisi tarinaa, ja tämä ei ollut poikkeus. Niko Toiskallion käännös on todella hieno anagrammeineen. Vaikka en olekaan lukenut alkukielistä teosta, enkä siksi voi verrata niitä keskenään, tykkäsin kielenkäytöstä todella paljon. Kirja herätti todella paljon ajatuksia nuorten (ja vanhempien) miesten kostonkierteestä ja toksisesta maskuliinisuudesta, ja isot teemat ovat vaatineet melkoisen määrän sulattelua. Ihan varauksetta en tähän kuitenkaan ihastunut: henkilöt jäivät etäisiksi, enkä oikein päässyt kunnolla sisään tarinaan ennen kuin se jo loppuikin. Tämä oli myös ensimmäinen äänikirjana kuuntelemani säeromaani. Ensinäkin nautin Deogracias Masomin luennasta todella paljon! Säeromaani toimi luettuna ehkä juuri siksi paremmin kuin odotin. Kielen rytmi tulee ihan eri tavalla esiin kuin itse luettuna. Toisaalta tekstin asettelu sivuille jää luonnollisesti näkemättä, kun sivuja ei näe. Välillä olin (ehkä tästä syystä) pihalla siitä, kuka puhui ja kenelle. Ehkä tulevaisuudessa luen mielelläni säeromaanini kuitenkin itse, vaikka kokemus mukava olikin.
Nova 2018 -antologia oli toinen omaan Nova-osallistumiseeni liittyvä kirja, jonka maaliskuussa luin. Antologia sisältää vuoden 2018 kilpailun kärkikymmenikön, ja luin kirjan lähinnä opiskellakseni novellien muotoa ja rakennetta, mutta toki myös nähdäkseni, millaiset novellit kilpailussa menestyvät. Voittajanovellin luettuani oloni tosin oli lähinnä hyvin toivoton, koska se oli niin hieno :D Kaikki kokoelman novellit olivat siinä kyllä ansaitusti, vaikka kaikki eivät henkilökohtaiseen makuuni uponneetkaan. Toisaalta jotkut novellit sitten loksauttivat leukani auki sellaisella voimalla, että unohtui melkein taas sulkea suu. Antologia oli täynnä ihanan uniikkeja fantasianovelleja, joten jos sellaiset kiinnostavat, suosittelen tähän tarttumista. Lemppareitani olivat Jasmin Kuuselan Parveke taivaan laidalla, Milka Hakkaraisen Kumskin lapset, Susanna Hynysen Surun ja ilon linnut sekä Katariina Kotilan Oikeasti ja Lempeä kuolema.
Ansan ja Oivan tv-asema on valehtelematta yksi parhaista lastenohjelmista, mitä Suomessa on koskaan tehty, ja Timo Parvelan aliarvostetuinta tuotantoa. Olen lukenut myös molemmat Parvelan kirjoittamat Ansa ja Oiva -kirjat, ainakin tämän ensimmäisen osan montakin kertaa, mutta tv-sarja on minulle paljon tutumpi. Koska kaipasin jotain kevyttä ja humoristista, päätin lainata ensimmäisen osan kirjastosta, olin lukenut sen viimeksi joskus ala-asteella. Tarina kertoo kesästä, jolloin kaupungin meteliin ja karjalanpiirakoihin kyllästyneet Ansa ja Oiva muuttavat maalle mukanaan vain Maallemuuttajan käsikirja. Kirja etenee episodimaisesti ja kuvaa, kuinka parivaljakko rakentaa talon, yrittää viljellä sokeria ja ranskanperunoita, löytää rahapensaan, hankkii traktorin, jonka vaihtaa lammessa sukeltavaan hevoseen ja puuhailee kaikkea muutakin absurdia ja kummallista. Kirjan parasta antia onkin se, miten se heittäytyy välillä jonnekin aivan omille kehilleen esimerkiksi dialogissa ja luontokuvauksissa (esimerkiksi Portugaliin tennisopettajaksi syöksyvä majava). Naurahtelin muutaman kerran ääneen, kun kirjaa luin. Tosin huomasin lukiessani myös sen, että Ansa ja Oiva toimii ehkä kuitenkin paremmin telkkariformaatissa kuin kirjana, vaikka Parvelan kirjoitustyylistä nautinkin. Myös halutonta Oivaa naimisiin maanitteleva Ansa tuntui jotenkin väsähtäneeltä juonikuviolta. Tästä huolimatta sain mitä tilasin: kevyen, naurattavan lastenkirjan, jonka luki yhdeltä istumalta. Jatko-osankin tulen taatusti lukemaan uudelleen, sitä en ole lukenut niin montaa kertaa, enkä muista siitä oikeastaan mitään. (Muistaako muuten joku tv-versiota tästä kirjasta? Nimi saattoi olla Ansa ja Oiva maalla tai jokin vastaava, ja sitä on esitetty telkkarissa ainakin vuonna 2007 tai 2008. Jos sisaruksillani ei olisi samaa muistikuvaa sarjasta, epäilisin, että olen hallusinoinut kaiken.)
***
Maaliskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
2. Kirjan on kirjoittanut opettaja: Ansa ja Oiva
7. Kirjassa on kaveriporukka: Muumipapan urotyöt
46. Kirjassa syödään herkkuja: Iris rukka
Olipas jotenkin tahkea ja ikävä maaliskuu. Olin todella stressaantunut monesta syystä: milloin stressasi opinnot ja tekemättömät työt, milloin lockdown ja tulevat liikkumisrajoitukset, milloin joku ihan muu asia. Suuren osan kuukaudesta vain välttelin uutisten lukemista, sillä ne tipauttivat minut herkästi ennalta murehtimisen kuiluun. Jatkuva stressi johti myös siihen, että nukuin todella huonosti melkein joka yö, mikä on minulle todella harvinainen tila: yleensä nukahdan suunnilleen sillä sekunnilla, kun pääni tyynyyn painan. Ei kuitenkaan mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin: kuun alussa retkeilin vähän kauemmaksi opiskelukapunkini rajojen toiselle puolelle (pysyen kuitenkin saman maakunnan sisällä, toim. huom.) ja viimeisillä viikoilla nautin kevätkeleistä. Loppukuusta evakuoin itseni toistaiseksi kotikotiin (ensimmäistä kertaa tammikuun jälkeen!), ja vaikka epätietoisuus paluustani onkin rasittavaa, ihan kiva olla uusissa maisemissa pitkästä aikaa. Tänään palautin myös kandin ensimmäisen version opponointia varten, hyvä minä! <3
Kuukauden biisi on Haloo Helsingin! Piilotan mun kyyneleet. Kuulin uuden biisin ensimmäistä kertaa UMK-finaalissa, mutta koska iltaani rytmitti melkoinen määrä teknisiä ongelmia, väliaikashow meni osittain niiden ratkomiseen. Biisi edustaa mielestäni HH!n vähän värittömämpää ja tylsempää laitaa, mutta kakkossäkeistössä iskevät yllätysviulut nostavat tämän kyllä heti keskinkertaisen yläpuolelle. (Tämä ei tietenkään estänyt pienten itkujen tirauttamista, kun ensimmäistä kertaa kuuntelin biisin sanoituksineen kunnolla.) Olen kuunnellut tätä aika ahkerasti maaliskuun aikana, joten ei tämä mikään sysihuono ole, kun sen parissa olen niin hyvin viihtynyt.
Hyvää pääsiäistä ja kevään odotusta!
