sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Tammikuun luetut

Tadaa, kerrankin ajoissa!

Tammikuussa luin viisi kirjaa (2425 sivua), joista kolme oli spefiä ja yksi uusinta. 
Saattaa sisältää spoilereita, lue omalla vastuulla! 

Rowling, J. K.: Harry Potter ja Feeniksin kilta (Harry Potter #5) 1050 s. [U]
Meresmaa, J. S.: Mifongin kätkemä (Mifonki #4) 475 s.
Lehtinen, Tuija: Rebekka: Tuulimyllyjä ja tulppaaneja (Rebekka #9) 209 s.
Kadefors, Sara: Hei Sandor, täällä Ida 310 s.
Roth, Veronica: Kapinallinen (Outolintu #2) 381 s. 

Vuoden aloitti viides Potter, joka ei ole koskaan ollut suosikkini. Tällä lukukerralla minulle selvisi, ettei Kalmahanaukio olekaan Kalmanhananaukio, että Dolores Pimento on yhtä karmaiseva kuin aina ennenkin, ettei Olympe ja Hagrid eronnetkaan kauheissa riidoissa jättiläisretken jälkeen ja että Luna kokee pahempaa koulukiusaamista kuin muistin. Tajusin paremmin pinnan alla kytevät riidat ja henkilöiden motiivit toimia niin kuin he toimivat. Yksi sarjan synkimmistä ja ahdistavimmista osista, mutta silti joitain kultaisia huumorin hetkiä, kuten Lockhart Pyhässä Mungossa ja Tumppi Hujoppi. Lisäksi AK, Longbottomit, Kalkaroksen muisto, Fredin ja Georgen suo... Hieno kirja, vaikkei suosikikseni noussutkaan. Loppu särki silti sydämeni, vaikka olin valmistautunutkin siihen. Pelkkä ajatteleminen pistää palasiksi. 

Uuden Mifongin lukeminen lähtee aina siitä pisteestä, ettei muista mitään edellisen osan tapahtumista ja on ihan pihalla tapahtumista. Nopeasti pääsin kuitenkin tämänkin tarinan kyytiin ja edelliset tapahtumat palautuivat mieleen. Jännittävä ja koukuttava tämä, pidin enemmän kuin edellisestä osasta. Hahmogalleria on ihastuttava. Tässä kirjassa Linn palaa vihdoin kuvioihin (oli kyllä suunnaton ikävä<3) ja Ciaran ja Fewrynn toimivat tahoillaan inhimillisesti ja uskottavasti. Joentuoman ja äpäräkuninkaan tarinat kiinnostavat myös hurjasti. Ja myös eräs odotus palkittiin: itse ainakin suunnilleen kiljuin innosta, kun Meresmaa tarjosi meille viimeinkin lisää Dante/Ardis-hetkiä. Odotan seuraavaa osaa innolla! (Tässä hyvin on aikaa unohtaa nämä tapahtumat...) 

Rebekka-sarjan päätösosa oli samanlainen kuin edellisetkin, ei mitään maailmaamullistavaa, mutta kevyttä ja nopealukuista välipalaa. Ei erityisen hyvä, muttei huonokaan. Loppu kyllä teki epäuskottavuuden maailmanennätyksen, eikä edes romanttinen höttösydämeni suostunut hyväksymään sitä. 

Hei Sandor, täällä Ida oli tyypillinen, ennalta-arvattava ja epäuskottava kirja. Yksinäinen, kiusattu ja kokematon poika tapaa suositun bilettäjätytön, mitähän mahtaa tapahtua? Varmaan he ratsastavat lehmällä kuun ympäri ja perustavat chilifarmin Meksikoon. Silti pidin kirjasta, kliseisyydestä huolimatta. Sandor ja Ida ovat sympaattisia hahmoja ja Kadefors onnistui näkökulmanvaihteluissa hyvin. Höpsö kirjahan tämä oli, huolimatta vakavistakin aiheista, mutta pidin siitä. 

Jos Mifongin kohdalla edellisten kirjojen muistaminen oli vaikeaa, niin Kapinallinen kyllä hakkasi huonomuistisen lukijan. Luin Outolinnun kesällä 2014, enkä muistanut sen tapahtumista juuri mitään. Kapinallista aloittaessani olin ihan sekaisin henkilöistä ja tapahtumista, mutta ne palasivat kuitenkin mieleeni ainakin jotenkuten. Kun pääsin hämmennyksestäni yli, saatoin keskittyä typerien henkilöiden kiroamiseen ja kirjan seinään heittämiseen. Tris käyttäytyy typerästi, kaikki muutkin käyttäytyvät typerästi, eikä kellään ole kivaa ja lopussa tulee cliffhanger, joka muuttaa kaiken. Vissiin on pakko lukea viimeinenkin osa, vaikkei tämä olekaan lempisarjojani. 

Tammikuu meni ihan liian nopeasti, varsinkin koulun alettua. Päivät kuluivat läksyissä, enkä niidem saanut mitään aikaiseksi, vaikka olisinkin halunnut. (Saamaton ja laiska lahna, mikäs siinä.) Loman jälkeen JL:n kirjoittelu jäi, mutta Pusun editointi eteni kivasti. Jos helmikuussa olisin reippaampi ja lukisin enemmän ja panostaisin kirjoittamiseen? Jää nähtäväksi. Onneksi hiihtoloma on vain muutaman viikon päässä! <3 


Tekotaiteellinen kasa

Mikä oli teidän tammikuunne tähtihetki?

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Pitsipuita

En oikein tiedä, mitä tekisin. Tekemistä olisi, mutta päättäminen on vaikeaa. Huoh. 

Haluaisin editoida Pusua. Vaikka voin välillä samaistua tekstiim paremmin kuin hyvin (tässä tarkoitan lähinnä tänään löytynyttä repliikkiä "Mitä minä oikein sekoilin?"), välillä taas suunnilleen kierin lattialla, kun hahmoilla menee hyvin ja teksti rullaa. Editointi tuntuu mielekkäältä tekemiseltä. Mutta toisaalta: pystyn editoimaan suunnilleen kaksi sivua päivässä, koska illat menevät lähinnä matikanläksyihin. 

Haluaisin kirjoittaa nanoa. (Kutsun häntä tästä lähin JL:ksi.) Nyt ulkona olisi sopiva sää, pakkanen paukkuu ja puiden oksat on kirjottu pitsillä. Tarina polttelee (voiko tulipalopakkasille sijoittuva tarina poltella?) ja tahtoisin päästä eteenpäin. Päähenkilöni ei suostu edelleenkään käyttäytymään miellyttävästi, mutta hänellä on nyt seuraa, joten hän on paljon siedettävämpi. Mutta arvatkaapa, mikä syö kirjoitusaikaa iltaisin? Matematiikkapa hyvinkin. 

Haluaisin lukea kirjoja. Lukulistalla on monia kiinnostavia kirjoja ja lukeminen tuntuu sujuvan. Lukeminen arkena kuitenkin jää lähinnä luvun tai parin lukemiseksi ennen kouluunlähtöä ja illalla ennen nukkumaanmenoa lueskeluksi. Viikonloppuisin, tai silloin kun aikaa olisi, valinta on vaikea: lukea vai kirjoittaa vai editoida vai jotain ihan muuta? 

Ja sitten haluan tehdä sataa muutakin juttua: haluan neuloa (!!), oppia virkkaamaan (!!!!), katsoa leffoja, kuunnella musiikkia, nähdä kavereita, nukkua, käydä metsässä valokuvaamassa pitsipuita. Miksi vuorokaudesta on vain 24 tuntia? 


torstai 21. tammikuuta 2016

Kokemuksista

(Varoitus. Seuraava postaus sisältää mahdollisesti suunnattoman sekavaa ja vaikeaselkoista tajunnanvirtaa ja tekotaiteellista ja tekoviisasta pohdiskelua.)

Olen aloittanut Pusun editoinnin. Siinä on paljon vähemmän kulmakarvoja kuin muistelin. Siinä sivussa kirjoitan nanoani eteenpäin hitaasti, mutta varmasti. Näiden kahden melko erilaisen kässärin välillä tasapainotellessani mieleeni tuli eräs asia kirjoittamiseen liittyen: Kuinka paljon kirjoittajan kokemukset aiheesta pitää näkyä?

Sekä Pusussa että nanossa on asioita, joita en ole itse koskaan kokenut. Voinko siis kirjoittaa niistä? Voinko kirjoittaa henkilöni katselemaan auringonnousua Eiffelin tornista, vaikken ole koskaan käynyt Pariisissa? Voinko kuvata jonkun henkilön tunteita tämän läimäytettyä ystäväänsä kasvoihin, vaikken koskaan ole tehnyt niin?

Ohje, jonka olen kuullut useammankin kerran, on: kirjoita asioista, joista tiedät. Noudatan sitä, mutta vain osittain. Minulle ei tulisi mieleenkään kirjoittaa ydinfyysikosta ja hänen suurista keksinnöistään, koska en ymmärrä fysiikkaa lainkaan. Toisaalta kirjoitan henkilöstä, joka nukkuu yönsä valtavassa linnunpesässä, mitä en ole koskaan tehnyt. Jos kirjoittaisin vain asioista, joista tiedän ja asioista, joita olen kokenut, siitä tulisi varsin tylsä ja puuduttava tarina Jormaperasta, joka herää aamulla kellon soidessa 6.30, syö aamupalaksi mysliä, vetää toppahousut jalkaan, taapertaa bussipysäkille, opiskelee tuntikaupalla ja palaa kotiin tekemään läksyjä ja menee nukkumaan. 

Kirjoitan enemmän tai vähemmän fantasiaa. Kuinka paljon sen pohjalla täytyy olla kokemuksia? Olen nähnyt useita vaaleahiuksisia ihmisiä, tiedän, miltä itkeneen henkilön silmät näyttävät ja miltä kuulostaa hysteerinen nauru. Tiedän, miltä tuntuu olla vihainen tai kylmissään. Voin siis kuvailla eri näköisiä ihmisiä, jotka itkevät ja nauravat. Entäpä jos henkilö onkin haltia ja hänellä on esimerkiksi suippokorvat? En ole koskaan nähnyt suippokorvaista henkilöä. Voinko siis kuvailla häntä? Tapahtumista: olen istunut bussissa, olen syönyt ravintolassa, olen eksynyt metsässä (okei, pururadalla, mutta ei se niin tarkkaa ole). Voin siis kirjoittaa näistä edellämainituista henkilöistä, jotka ajavat linja-autolla ja eksyvät metsään. Mutta entäpä jos päähenkilö ratsastaa lohikäärmeellä, voinko kuvailla sitä tunnetta? 

Mistä voin kirjoittaa? Voinko kirjoittaa aiheesta x, vaikken ole koskaan kokenut niitä asioita? 

Toisaalta, eikö (fantasia)kirjailijoiden tehtävä ole tuoda uusia maailmoita lukijoiden ulottuville? Epäilen vahvasti, ettei Tolkien ollut nähnyt hobitteja tai velhoja, mutta silti hän kuvaa Sormusten herrassa uskottavasti näiden seikkailuita ja ulkonäköä. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että en todellakaan nosta itseäni Tolkienin tasalle tai pidä itseäni kirjailijana, korkeintaan pöytälaatikkoraapustelijana.) Ehkä jos tuntee kirjoittamansa maailmansa tarpeeksi hyvin, sen osaa kuvailla lukijoille ilman kokemuspohjaakin. 

Mitä mieltä te muut olette? 

torstai 14. tammikuuta 2016

Tammikuun ensimmäisinä päivinä

Hiljaa on hyvä aloittaa:

pakkanen tuli viimein
lumi takertuu silmäripsiin
mitä sitä taas tekisi?

leikkipuiston rengaskeinu natisee
hengityksestä tulee valkeita pilviä

aloitetaan puhtaalta sivulta (noin sanot joka vuosi)
lupaan olla: ahkerampi (ihanko totta?)
                   rohkeampi (helppohan sitä on uhota)
                   parempi ihminen (sen kun näkisi)

tammikuun ensimmäisinä päivinä 
sitä tuntee oman saamattomuutensa
kun mahdollisuuksia on satoja
mutta itse syö vain kotona joulusuklaita

pitää kai vain nousta ylös keinusta
huutaa nimeään hiljaisuuteen
jättää ensimmäiset jäljet lumeen
ja lopettaa taakseen vilkuilu

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Joulukuun luetut

Joulukuussa luin 11 kirjaa, joista 7 oli spefiä ja kaksi uusintoja.

Saattaa sisältää spoilereita. 

Rannela, Terhi: Scarlettin puvussa [U]
Enoranta, Siiri: Painajaisten lintukoto
Hepo-oja, Briitta: Siilin kuolema
Rowell, Rainbow: Fangirl
Rannela, Terhi: Jäämeri, jäähyväisiä ja minä (Kerttu ja Mira #3)
Wrede, Patricia C.: Lohikäärmeen prinsessa (Lumotun metsän kronikat #1) [U]
Parkkola, Seita&Repo, Niina: Jalostamo
Holopainen, Anu: Ihon alaiset
Gier, Kerstin: Lupaus: Unien ensimmäinen kirja (Unien kirjat #1)
Zusak, Markus: Kirjavaras
Enoranta, Siiri: Gisellen kuolema

Luin Scarlettin puvussa kuudennen luokan keväällä, kun lukiolaiset olivat mielestäni isoja ja pelottavia (okei, on ne yhä), vanhojentanssit jokin kaukainen ajatus ja Tuulen viemää jokin pölyinen klassikkokirja. Silti pikku-Cele piti kirjasta suunnattomasti. Totesin kirjan kirjastossa nähdessäni uusintaluvun olevan ehkä paikallaan, nyt kun olen itse lukiolainen ja sekä lukenut että nähnyt Tuulen viemään. Pettymys oli melkoinen. Tarina ei vain toimi omillaan. Tuulen viemää-viittauksia on hauska bongailla ja idea on kiinnostava, mutta se on kuitenkin pelkkä pastissi tuosta hienosta klassikosta. Kirjan loppuratkaisu suututti silloin ja suututtaa yhä niin, että tekisi mieli heittää kirja seinään. Lukija kokee itsensä huijatuksi, olihan vanhat koko kirjan kantava idea. Lopputuomio: pastissina hyvä, romaanina kehno. 

Painajaisten lintukodosta oli vaikea saada otetta aluksi. Ensin en tajunnut ollenkaan missä mentiin, sitten olin juonessa hyvin mukana, putosin taas kärryiltä ja nousin takaisin kyytiin juuri parahiksi loppuratkaisua varten. Kirja ei vetänyt vertoja Omenmean vallanhaltijalle tai Nokkosvallankumoukselle, mutta Enorannan upea ja kaunis kieli ei onneksi kärsinyt juonesta. Rakastin tässä kirjassa erityisesti hahmojen nimiä: Lunni, Naukutimali, Sinikuku, Pikipuhkoja, Tui. Ei Enorannan paras kirja, mutta ei voi haukkua huonoksikaan. 

Siilin kuolema oli yhtä aikaa hauska ja surullinen. Toisaalta nauroin kirjan kanssa ääneen monet kerrat, välillä oli kyynel silmäkulmassa. Elävästi kirjoitettu ja samaistuttava, vaikkei minun ja Artun elämä niin kovin samanlaista olekaan. (Täytyy kyllä myöntää, että samaistuin kaiken pelkäämiseen...) Ehkä hieman ei-toivottuja yläastemuistumia, mutta muuten oikein hyvä kirja. Siilin kuolema toimii hyvänä esimerkkinä pienestä, periaatteesta merkityksettömästä asiasta, joka kulkee koko kirjan läpi. Hieno kirja, tykkäsin kyllä kovasti! 

Fangirl oli Lontoosta yleisen hypetyksen innostamana ostettu, joka tuli luettua parissa viikossa. (En ole ikinä lukenut englanniksi mitään alle kuukaudessa.) Ensimmäisen luvun luettuani tiesin, ettei ostosta tarvinnut katua. Ihana kirja, tuli hyvä mieli. Yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista, rakkautta alusta loppuun. Cath on varsin samaistuttava päähenkilö, vaikken olekaan niin fanfiction-ihminen itse. Hahmogalleria on upea. Levi on ristiriitainen hahmo: toisaalta ihana, mutta toisaalta vähän outo. Nickistä pidin aluksi paljon, mutta ihastus karisi kirjan mittaan. Reagan on ainakin upea tyyppi :D Plussaa muutamasta hupaisasta The Beatles-viittauksesta. Nyt pitäisi löytää jostakin Carry on, jota voisi sanoa jatko-osaksi tai ei ehkä kuitenkaan voisi. Siitä olen kuullut paljon hyvää! 

Jäämeri, jäähyväisiä ja minä päätti hyväntuulisen Kerttu ja Mira-trilogian. Nyt suunvuoro annettiin Miran ystävälle Ilarille, vaikka tytötkin saivat suunvuoron matkapäiväkirjan sivuilla. Kirja ei ehkä ihan vetänyt vertoja kahdelle edelliselle, mutta samaa hyvää mieltä ja matkakokemuksia se tarjosi, tummiakaan sävyjä kaihtamatta. (Ja melkoinen plot-twist erääseen henkilöön liittyen. Pisteet Rannelalle asian mainitsemisesta ensi kertaa. Hienosti saatu lukijalle se "hetkinen, mitä mä just äsken luin??"-tunne.) Lopussa ollut "mitä sitten tapahtui"-osuus herätti ristiriitaisia tunteita: toisaalta pidin siitä, toisaalta se tuntui ehkä vähän turhalta. Joka tapauksessa, trilogia oli ehkä parhaita viime vuonna lukemiani.

Lohikäärmeen prinsessan olin lukenut joskus alakouluikäisenä, ehkä viidennellä tai kuudennella luokalla. Muistelin kirjan ja sen jatko-osien olleen hyviä ja hauskoja, joten päätin testata, uppoisivatko ne vielä vanhempaankin. Vastaus: kyllä tosiaankin upposivat! Tyyli on hauskan satumainen ja lukija saa nauraa monta kertaa ääneen. Cimorene on ihana sankaritar, ehkä hieman kliseinen elämäänsä kyllästynyt prinsessa, mutta kliseet kyllä karisevat kyydistä neidon päästessä tositoimiin. Lohikäärmeet ovat ihania, samoin Morwen-noita, Alianora ja kiviprinssi. Näin satumaailmaa itsekin sorkkineena kirjaa oli tuplasti mielenkiintoisempaa lukea. Jatkan tämän sarjan uudelleenlukua ehdottomasti! 

Jalostamo, Ruttolinnan itsenäinen jatko-osa, oli kammottavalla tavalla upea. Pelottavinta oli ehkä se, että kun Ruttolinnassa nuoria vaani jokin yliluonnollinen, tässä paha on todellinen. Mielenkiintoisia ja aitoja hahmoja, suosikikseni nousi ehkä Norja, Nukke, Kusti ja Mikael. Kirja menee välistä sairaankin puolelle, kuten mässäilijöiden saarella tai teurastamossa. Loppuratkaisusta en ole edelleenkään toipunut. Miksi siinä piti tapahtua niin? Mielummin kuka tahansa muu... Lopussa ollut pieni info kirjan kirjoittamista oli mielenkiintoista luettavaa. 

Ihon alaiset koukutti, kammotti ja ihastutti. Eri tekstilajien sekalainen kokoelma toimii hienosti, ja idea on erittäin mielenkiintoinen. Kirjan luki yhdeltä istumalta. Holopainen on osannut rakentaa kirjaansa koukuttavan rakenteen. Hahmot ovat uskottavia ja tapahtumat vyöryvät eteenpäin. Ajatuksia herättävä ja kaikin puolin hyvä kirja. Loppu jättää jälkeensä hämmentyneen olon. Kirja on oikein hyvä tuollaisenakin, mutta silti lukija tahtoisi tietää lisää. Eniten jää kaivelemaan PlastikPrincessin kohtalo. 

Pidin suunnattomasti Kerstin Gierin edellisestä Rakkaus ei katso aikaa-trilogiasta, joten päätin tutusttua tähänkin. Enkä tosiaankaan kadu sitä! Lupaus on ihanan höttöistä ja hauskaa, mutta samalla sopivan arvoituksellista luettavaa. Hattaraa, joskin ei ihan täysin aivotonta sellaista. Idea on uskomattoman kiehtova ja kiinnostava, hahmot ovat mielenkiintoisia ja juoni vallan maino. (Loppu oli ehkä tahattoman hauska, meni vähän yli se dramaattisuus.) Odotan innolla saavani Valan käsiini!

Oh, Kirjavaras. En oikein tiedä mitä sanoa. Upea kirja, upeasti kirjoitettu. Hahmot ovat inhimillisiä, tapahtumat julmia, mutta silti ilo pilkahtelee rivien välistä. Erittäin koukuttava teos. Luin kirjan loppuun eräänä jouluisena aamuyönä, enkä muista, milloin viimeksi olisin itkenyt kirjalle niin paljon. Lukeminen piti välillä lopettaa itkemisen takia, kun ei nähnyt tekstiä. Vahva ja vaikuttava kirja, joka nousi yhdeksi suosikeistani. 

Kuukauden toinen Enoranta oli Gisellen kuolema, joka poikkesi aika paljon muista kirjailijalta lukemistani teoksista. Ensinäkin kieli oli aivan erilaista. Pilkkuja oli tai sitten niitä ei ollut, samoin välimerkkien käyttö oli melko luovaa. Kieli tuntui jotenkin "keskeneräiseltä", luonnosmaiselta, mutta se sopi tyyliin hienosti. Tarinakin on hyvin erilainen kuin muissa Enorannan kirjoissa, hyvin realistinen. Nopealukuinen, mutta ei niin kovin nopeasti sulava kirja. Suosittelen tätä hyvin paljon. 

Joulukuussa olin niin väsynyt ja kiukkuinen kuin iloinen ja nauravainen. Jokaisena lomaa edeltävänä viikonloppuna oli jotain ohjelmaa. Koeviikko meni osittain ihan päin seiniä, mutta hyviäkin numeroita tuli. Joulua edeltävällä viikolla maahan satoi hahtuvaista lunta, joka suli vesisateen myötä seuraavana päivänä. Joululoma oli kuitenkin ihanan rentouttava ja mukava ja muistin taas, miksi joulu on suosikkiaikani vuodesta. Katsoin elokuvia, luin kirjoja, ahdoin napaani ihan liian paljon sokeria (onhan joulu vain kerran vuodessa!), näin pitkästä aikaa kavereita, neuloin (!!!)... Päällimmäisenä joulukuusta jäi mieleen tietynlainen lämpö. 

Nyt eletäänkin jo vuotta 2016 (eikä kukaan varmasti usko, että aloitin tämän postauksen kirjoittamisen oikeasti ihan hyvissä ajoin), mikä hämmentää suuresti. Ihan ufo vuosiluku tuo. Mutta eiköhän jatketa yleistä höpöttelyä myöhemmin seuraavissa postauksissa :)

perjantai 1. tammikuuta 2016

2015 (2/2)

Edellisessä postauksessa kävin läpi vuoden kohokohtia, nyt kirjallisia juttuja vuodelta 2015. 

Vuonna 2015
•luin 104 kirjaa, eli keskiarvoisesti n. 8 kirjaa/kk
•Niistä 52 oli spefiä
•Niistä 19 oli uusintoja
•Niistä englanniksi luettuja oli viisi kappaletta
•Vähiten kirjoja luin heinäkuussa (neljä kirjaa)
•Eniten kirjoja luin kesäkuussa (17 kirjaa) 
•Kirjahyllyyn tuli lisätäytettä 25 kirjan verran

Olen tehnyt tieteellisen huomion, että niinä aikoina, jolloin kirjoittaminen sujuu, lukeminen ei suju ja toisinpäin. Viime vuonna luin noin 40 kirjaa enemmän kuin nyt, mutten kirjoittanut kovin ahkerasti. Olen tuohon lukuun kuitenkin melko tyytyväinen, onhan se yli sata. Huvittavaa on, että peräkkäiset kuukaudet ovat tilastojen ääripäät. Spefiä oli tasan puolet lukemistostani, mikä ei varsinaisesti yllätä. Uusintoja tuli tänä vuonna myös hurjasti. 



Viime vuonna jaoin erittäin epävirallisia nimityksiä vuoden aikana lukemilleni kirjoille, (saadakseni mahdollisimman monta lukukokemusta mainittua, heh.) ja päätin tehdä saman myös nyt. 

Kategoriat ovat seuraavat:

Vuoden 2015
- paras sarja (Kaikki sarjan kirjat luettu tämän vuoden aikana.)
- paras uutuuskirja (Ilmestynyt siis vuonna 2015, suomennoskin tänä vuonna lasketaan.)
- paras kotimainen 
- paras käännöskirja
- paras klassikko 
- surullisin kirja (Mikä kirja itketti eniten?)
- huonoin kirja
- yllättäjä (Kirja, josta en odottanut pitäväni, mutta joka olikin hyvä)
- paras spefikirja
- paras ei-spefikirja
- paras uusintaluku (Minkä kirjan uusintaluku oli paras?)
- paras kirjailija (Kirjailija, johon tutustuin tänä vuonna.)
- odotetuin kirja (Kirja, jonka ilmestymistä odotin eniten.)
kuukauden paras (jokaisen kuukauden kirjamäärä ja sen paras kirja) 

Toisin kuin viime vuonna, en jaksa kirjoittaa minkäänlaisia perusteluita nimityksen yhteyteen. (Laiska kun mikä, tiedetään.) Mielipiteitäni kirjasta voi lukea kuukausikoosteista, jotka linkkaan tähän. Valitseminen on vaikeaa, kuten aina ja tuottaa suurta tuskaa valita jokaiseen kohtaan vain yksi kirja, varsinkin, kun vaihtoehtoja olisi vaikka muille jakaa... (Luultavasti olen kaikista eri mieltä huomenna.) Mutta eiköhän aloiteta pidemmittä löpinöittä, tässä ovat: 

Vuoden 2015

Paras sarja 
Annika Thor: Saari meren keskellä  (osat 1, 2, 3, 4)

Paras uutuuskirja 
Anu Holopainen: Ihon alaiset (postaus tulossa)

Paras kotimainen 
Seita Vuorela: Karikko

Paras käännöskirja
Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla

Paras klassikko 
Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Surullisin kirja 
Zusak, Markus: Kirjavaras (postaus tulossa)

Huonoin kirja
Henrika Andersson: Sirpale sielua

Yllättäjä 

Paras spefikirja
Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Paras ei-spefikirja
Steven Chbosky: Elämäni seinäruusuna

Paras uusintaluku 
Cornelia Funke: Rosvoruhtinas

Paras kirjailija
Siiri Enoranta (Enorannan kirjoja tässä, tässä ja tulevassa joulukuun koosteessa)

Odotetuin kirja 

Kuukauden paras

Tammikuu: 
Leon Leyson: Poika joka pelastui
Yht. 14 kirjaa

Helmikuu:
Julie Berry: Kunnes kerron totuuden
Yht. 5 kirjaa

Maaliskuu:
Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous
Yht. 7 kirjaa

Huhtikuu:
Yht. 12 kirjaa

Toukokuu:
Cornelia Funke: Rosvoruhtinas
Yht. 7 kirjaa

Kesäkuu:
Holly Goldberg Sloan: Näkymätön poika
Yht. 17 kirjaa

Heinäkuu: 
Cornelia Funke: Musteloitsu
Yht. 4 kirjaa

Elokuu: 
Michael Ende: Tarina vailla loppua
Yht. 8 kirjaa

Syyskuu: 
Steven Chbosky: Elämäni seinäruusuna
Yht. 6 kirjaa

Lokakuu: 
Emily Brontë: Humiseva harju
Yht. 5 kirjaa

Marraskuu:
Yht. 8 kirjaa

Joulukuu: 
Rainbow Rowell: Fangirl (postaus tulossa)
Yht. 11 kirjaa

Vaikeat päätöset on nyt päätetty ja kirjoittaja lähtee potemaan huonoa omatuntoa listoilta poisjääneiden kirjojen takia. Ensi vuodelle voisi ottaa tavoitteeksi 100 kirjaa ja muutaman Suuren ja Sivistävän klassikon. Ai niin, ja kirjoihin liittyvä pikku-uutinen: liityin Goodreadsiin, saa tulla pyytämään Celestineä kaverikseen. Linkkaan senkin profiilin tänne vielä myöhemmin. 



Hyvää lukuvuotta 2016!