#beatlemaniac

(Teksti on kurjoitettu 25.2., mutta julkaisen sen vasta nyt aikatauluongelmien takia)

Tämä on Lasisipulin 50. postaus, joten jotain spesiaalimpaa :) Plus että tänään on George Harrisonin synttärit (72vee, mikäli eläisi), joten aihekin sopii :) (kuuluu taas kategoriaan kaikkia kiinnostaa, mutta ei voi mitään)

Blogiani seuranneille on varmaan tullut selväksi, että olen pesunkestävä beatlemaanikko ja fanityttö. Sen voi tietysti päätellä myös kotoa löytyvästä fanitavaramäärästä... 

Vertailun vuoksi, tämän talouden ABBA-kamat:

Myöskin vertailun vuoksi, tämän talouden Kate Bush-kamat:

Ja ne Beatles-kamat. 

(Argh, tosta jäi Mauri Kunnaksen Piitles-sarjakuva, Hey Judea soittava soittorasia, kaikki aiheeseen liittyvät lehtileikkeet ja John Lennon-kalenteri..)

Mä olen ollut Beatles-fani 11-vuotiaasta. Okei, olin silloin vielä kymmenen, mutta paria päivää vaille 11. Silloin otin syystä, jota en enää muista, levyhyllystä Sgt. Pepper's lonely hearts club band-CD:n, laitoin sen soittimeen ja kuuntelin. Enkä palannut ennalleni. (Syksyllä aiheesta kirjoittamani runon voi lukea tästä)

Oikeastaan kaikki alkoi kahdeksan vuotta aiemmin, ollessani about kolmevuotias. Telkkarista tuli Beatles-elokuva Yellow Submarine, joka on piirretty animaatio (traileri). Tulin omasta huoneestani olkkariin kesken leikkieni, ja jäin puolimatkassa tuijottamaan telkkaria, jossa elokuva pyöri. Se oli jännittävän näköinen, joten jäin olohuoneeseen sitä katsomaan. Leffa oli englanniksi puhuttu ja suomeksi tekstitetty, enkä ymmärtänyt englantia tai osannut vielä lukea. Ihan sama, siinä oli väriä ja musiikkia, toimi pikku-Celestinelle. Leffa nauhoitettiin videolle, jota tulikin sitten vuosien mittaan katsottua. Sen kummempi fani en silloin ollut, katselin elokuvaa ja kuuntelin musiikkia, jos joku sitä kotona soitti. 

Pian viidennen luokan alettua aloin tosissani faniutua. Kuuntelin kotona olevia levyjä, ja etsin tietoa bändistä. Keitä siinä soitti, mitä ne soitti, mitä ne oli levyttänyt, onko niillä muutakin musiikkia kuin Sgt. Pepper? Päällystin enkun vihon kannen Sgt. Pepper-kuvalla, toisen vihon kanteen pääsi Beatles for sale-albumin kansikuva. Tämä bändi täyttyi pienen tytön ajatukset. 

Let it ben levytyssessio, by Celestine 11v.

Joka musatunti toivoin, että ope jakaisi jonkun Beatles-biisin nuotit ja päästäisiin laulamaan ja soittamaan. Niin ei koskaan käynyt, ja olin melkoisen pettynyt. 

Angstilapsen muistelmat syksyllä 2010

Fanituksen alkuaikoina mulla oli kauheita ongelmia erottaa alkubeatlet toisistaan. Parrakkaina ja viiksekkäinä heidät toisistaan tunnistin, mutta ilman niitä, huh huh. Tuo yläkuvassakin näkyvä nuottikirja (oikessa alakulmassa, mustakantinen) oli mahtava apu ja keksin sen kautta mahtavan muistisäännön: Ringolla on oudon muotoinen pää, Johnilla on leveät kasvot, Paulilla on kauriinsilmät (ah❤️) ja George on se, joka jää jäljelle. Ei hätää, kyllä mä ne nykyään erotan ;)

Johon, voi luoja :D

Silloin viidesluokkalaisena en tajunnut beatlemaniaa. Joo, olihan pojat aika söpöjä ja lauloivat hyvin, mutta miksi pitää kiljua kun syötävät? Mä olin liian nuori, selvästikin, nimittäin nyt käyttäytyisin ihan samoin kun nuo fanitytöt tuolloin ;) Mä muuten tein kuudennella luokalla Beatlesistä oikein esitelmänkin (aihe oli vapaa, harjoiteltiin vaan esitelmän tekoa) ja kasilla hissan tutkielman Johnista ;)

Ota esitelmästä, kevät 2012

Kuudes luokka oli siitä jännä, että sen aikana The Beatles (alias Valkoinen tupla alias White Album) muuttui inhokkilevystäni lemppariksi. Syytä en tiedä, se vaan nappasi ja lujaa. Ollessani kuudennella Paul McCartney esiintyi Suomessa. Ja minä en tiennyt sitä! Avasin muina tyttöinä sanomalehden eräänä iltapäivänä koulun jälkeen ja katsoin että "hetkinen, toihan on ihan Paulin näköinen mies" ja luin otsikon, joka oli jotain tyyliin "McCartneyn keikka oli mahtava" tms. Mä olin järkyttynyt. Paul McCartney, Beatlesin kantava voima oli ollut Helsingissä mun tietämättä!! Olen edelleen surullinen, etten Maccaa tuolloin nähnyt, mutta toisaalta: onhan tässä vielä aikaa ;)

Yläasteen alkaessa ja luokan vaihtuessa päätin aloittaa osittain puhtaalta pöydältä, eikä kukaan uusista kavereistani saanut tietää fanituksen ja palvonnan kohteestani ennen kuin vasta seiskan keväällä. Silloin reaktio oli seuraavanlainen: "Siis mitä? Varmaan sä oikeesti kuuntelet jotain Beatlesia? Ne on semmosia pottatukkia..." Hymyilin vain tyynesti ja totesin: "Se on moppi, ei potta."

Yläasteella faniuttani ovat ilmentäneet vihkoohin kirjoitetut biisilainaukset, tässä matikanvihkosta syksyllä 2014.

Yhden pienen elämäni hienoimmista hetkistä koin kesällä 2013, kun näin livenä The Quarrymenin, bändin, jonka John kavereineen perusti, ja jossa Macca ja George soittivat. Macca ei tietenkään enää soita yhtyeessä, mutta se, että näin lavalla ryhmän ihmisiä, jotka olivat laulaneet ja esiintyneet näiden ihmisten kanssa, oli ihmeellistä. He kertoivat tarinoita Quarrymen-ajoiltaan ja esittivät samoja lauluja kuin silloin. Kyyneleitäkin tuli pyyhittyä, kun bändi alkoi soittaa In my lifea ja laulaja sanoi mikrofoniin: "This is for you, John."

Laajalle yleisölle (=muulle luokalle) faniuteni tuli ilmi, kun viime keväänä katsottiin enkun tunnilla Beatles-dokumentti. Opettaja laittoi dokkarin pyörimään ja kun sen nimi lävähti taululle, suuni aukesi ammolleen. Näenkö unta? Katsotaanko me oikeasti Beatlesia? Koulussa? Kaverit katsoivat mua välittömästi ja nauroivat. Muut eivät taitaneet hirveästi nauttia dokkarista, mutta mä tärisin pidätellystä kirkumisesta, hihittelin hauskoille sanailuille ja kuiskailin kaikkien laulujen sanat. Tunnin loppuessa hoipertelin ruokalaan, jalat eivät kantaneet eikä haarukka pysynyt kädessä.

Ysin syksyllä tulin kerran luokkaan, päälläni rakas Abbey Road-paita. Kaksi poikaa vilkaisi toisiaan, ja alkoi jutella naureskellen: 

"Siis vitsit, Beatles on mun lempibändi!" Huokaisin ja istuin paikalleni silmiäni pyöritellen.

"Onko tässä mun paidassa joku ongelma?" kysyin. 

"Ei, Beatles vaan on mun lempibändi", toinen poika sanoi virnistellen. 

"No sanos yksikin biisi", haastoin. Poika meni vaikeaksi ja vilkaisi ikkunasta aurinkoiseen syyspäivään.

"Sun... is... shining?" tämä yritti ja nauroin tyytyväisenä. 

"Ei sinne päinkään", totesin, ja käännyin poispäin. 

Siinäpä varmaan faniaikojeni tärkeimmät hetket yhteenvetona. Mutta mihin se pieni 11-vuotias Beatlesissa alunperin sitten ihastui? Musiikkiin, siihen mitä se oli. Pepperillä oli niin paljon biisejä Yellow Submarinesta, joten ne olivat tuttuja. Ne muut: ne olivat uusia. Ne olivat outoja. Ne olivat tarttuvia. Ne olivat kauniita. Vaikken ymmärtänyt sanoja juurikaan (luulin, että She's leaving home kertoisi aina kotiin jäävästä tytöstä, kun oikeasti tarina menee just päinvastoin), se iski. Aivoni suunnilleen räjähtivät, positiivisella tavalla. Niissä ei käytetty vain rumpuja, bassoa ja kitaraa, vaan myös sitaria, huuliharppua ja cembaloa. Käsittämätöntä, miten maailmassa on koskaan voitu tehdä tällaista musiikkia? 

Myös bändin evoluutio on mahtavaa. Miettikää nyt, bändin läpimurtohitissä toistetaan sana "love" yli 20 kertaa, ja muutaman vuoden kuluttua samat tyypit laulavat lehmipojista, kotoa karkaavista nuorista ja ihmisiä hengiltä hopeavasarallaan moukaroivasta lääketieteen opiskelijasta. Beatles on vaikuttanut musiikkiin niin paljon. Siitäkin saisi oman postauksensa aikaiseksi, mutta tyydyn sanomaan näin: ilman Beatlesia maailmasta puuttuisi hyvin monta bändiä, ja musiikkimaailma olisi hyvin erilainen. 

Ensimmäinen (1962) ja viimeinen (1969)

Entä minä? Minäkin olisin hyvin erilainen. Mitä minä olisin? Keiltä olisin oppinut valtavan määrän englantia ja erilaisia lauserakenteita? Mistä blogini nimi tulisi? Minkä bändin kanssa angstaisin? Mikä bändi saisi minut aina hymyilemään, vaikka kuinka itkettäisi? Minkä bändin sanoitukset osuisivat aina kuvaamaan elämääni täsmälleen? Mikä olisi elämäni taustamusiikki kaikissa tilanteissa? Mitä bändiä puolustaisin kynsin hampain? Mihin bändiin mulla liittyisi niin paljon muistoja?

The Beatles (ehkä) 1963, by Celestine 15v.

Muistojani Beatlesin kanssa en koskaan vaihtaisi mihinkään. Kun rakastin Lucy in the sky with diamondsia ollessani ihan pieni. Kun kuuntelin Walrusin ensimmäisen kerran. Kun Maccan parta hämäsi Let it ben videolla. Kun kärsin pahoinvoinnista Day in the lifen orkestriosuuden takia. Kun itkin Real Lovelle. Kun repesin ensimmäisen kerran Hello Goodbyen lopulle. Kun seiskalla äänekkäimmin Beatlesista järkyttynyt kaveri käännyttyi puolifaniksi. Kun toinen kaveri järkyttyi kuullessaan, että Here comes the Sun on Beatlesin kappale. Kun lauloin seiskalla laulukokeessa All my Lovingin. Kun Please please Men aloittava huuto saa itsellekin villin ja riemukkaan olon. Kun sarjiskurssin vetäjä innostui Beatles-paidastani. Kun vapisevin käsin asetti levyn soittimeen ja oli onnesta soikeana. 

Ilman Beatlesia ei olisi minua. Kiitos Ringo, Paul, John ja George, kiitos ihan kaikesta. Te olette muuttaneet minun elämäni ja tehneet minusta sen, joka minä olen ja joka minä haluan olla. Tapahtui mitä tapahtui, minä en koskaan luovu teistä. Te olette Minä❤️