Tammikuun luetut

Tammikuussa luin 14 kirjaa, joista viisi oli spefiä, ja kaksi/kolme uusintoja. 

Teksti sisältää mitä todennäköisemmin spoilereita.

Montgomery, L.M.: Annan nuoruusvuodet/Anne of Green Gables [U] (Anna #1)

Christie, Agatha: Viisi pientä possua

Christie, Agatha: Neiti Marplea ei petetä

Kerr, P.B.: Faaraon haudan vangit (Lampun lapset #1)

Gripe, Maria: Varjojen lapset (Varjo #3)

Christie, Agatha: Rikos yhdistää

Strandberg, Mats&Elfgren, Sara B.: Piiri (Engelsfors #1)

Rannamaa, Silvia: Kadrin päiväkirja

Thor, Annika: Saari meren keskellä (Saari meren keskellä #1)

Kallas, Aino: Sudenmorsian [U]

Rouhiainen, Elina: Uhanalainen (Susiraja #2)

Leyson, Leon: Poika, joka pelastui 

Weiss, Helga: Helgan päiväkirja

Sarjakirjat: 

Vuoden aloitti marraskuussa aloittamani projekti, Annan nuoruusvuodet/Anne of Green Gables. Sain ensimmäisen alkukielisen Annan tuliaisena keväällä 2013, mutta luin sen vasta nyt. Kirja oli ensimmäinen englanniksi lukemani koskaan. Luin joka ilta yhden luvun englanniksi ja sen jälkeen saman luvun suomeksi, ja sain kuin sainkin kirjat luettua. Olin lukenut suomennoksen ainakin kahdesti aiemmin, mutta edellisestä kerrasta oli ainakin neljä vuotta aikaa. Tarina siis oli tuttu, mikä helpotti lukemista osittain. Tuli tietynlainen nostalgiamatka lapsuuteen, siihen aikaan kun luin Annat ensimmäisen kerran kymmenenvuotiaana. Huomasin suhtautuvani kirjaan eri tavalla. Esimerkki: aina ennen olin itkenyt Mathewin kuollessa, mutta nyt itkin valtameret vasta muutama sivu myöhemmin Marillan tullessa Annan luo ja sanoessaan, että rakastaa tätä yhtä paljon kuin Mathewkin, muttei osaa näyttää sitä. Paljon sanoja meni englanniksi lukiessa ohi, mutta ymmärsin kuitenkin yllättävän hyvin ja olen ylpeä itsestäni. Huomasin, että suomennosta on lyhennetty. Ei mitään ratkaisevia tapahtumia, mutta pieniä keskusteluja ja joitakin vähäpätöisimpiä tapahtumia oli jätetty pois. Joka tapauksessa kirjasta jäi hyvä maku suuhun. Ehkä Annan rohkaisemana voisin ryhtyä varovasti tutustumaan muuhunkin englanninkieliseen kirjallisuuteen. 

Faaraon haudan vankeihin tartuin kauniin kannen perusteella. Kirja lähti liikkeelle melko nihkeästi, enkä oikein innostunut kirjoitustyylistä. Loppupuolen tapahtumat museossa saivat kuitenkin hiukset nousemaan pystyyn ja ihon kananlihalle. Pullojen sisustaminen oli erittäin hauska idea. Kirja iskee ehkä paremmin vähän nuorempiin, mutta en pidä mahdottomuutena muiden osien lukemista.

Varjojen lapset oli tuttua Gripen tyyliä: vanhaa aikaa, maagisia aineksia ja salaisuuksia. Luin edellisen osan toukokuussa, joten muistikuvat olivat erittäin hämärät. Kirjaan pääsi kuitenkin nopeasti mukaan, ja se oli mielestäni vallan hyvä. Gripe kirjoittaa kauniisti ja aikakausi on ihana. Yllätyin suuresti tiettyjen henkilöiden henkilöllisyyksien paljastuessa, ja muiden salaisuuksien tullessa ilmi. Yksi häiritsevä kysymys kirjasta jäi: kuka on oikeasti Carolinin isä? Pitää lukea se viimeinenkin osa piakkoin. 

Järkäle Piiri herätti ristiriitaisia tunteita. Ensimmäisiltä sivuilta alkaen odotin kauhua ja demoneja, pinnan alla piilevää pahuutta ja siltä se ensin vaikuttikin. Kirja kääntyi kuitenkin ennen puoliväliä vaarallisesti klisefantasian puolella: valittuja, noitia, elementtejä ja hyvä-paha-asetelma. (Klisefantasia on hyvä juttu toisinaan, mutta tässä se aiheutti pettymyksen.) Mielestäni olisi ollut paljon jännittävämpää, mikäli rehtori olisi ollut demonien käskyläinen. Ennalta-arvattavaa, mutta pelottavampaa. Kirja oli kuitenkin hyvä pienistä virheistään huolimatta, ja aion lukea seuraavan osan pian. 

Saari meren keskellä on kirja, josta kiinnostuin luettuan seiskallla luettuani äikänkirjasta katkelman kirjasta. Aihe oli mielenkiintoinen, mutta kohderyhmä oli ehkä vähän nuoremmat. Kirja oli nopealukuinen ja helppoa tekstiä, mutta hermostuin välillä Steffiin. Ymmärrän toki uuden ja pelottavan kotiympäristön, aikaisempien traumojen ja kiusaamisen aiheuttamat reaktiot, mutta välillä hahmon käyttäytyminen vain otti päähän ja lujaa. Aion silti lukea loputkin osat, sarjan aloitus vaikutti kaikesta huolimatta lupaavalta. 

Koska syksyllä lukemani Kesytön oli positiivinen yllätys, tartuin hyvillä mielin Uhanalaiseen. Lukemani arvostelut ovat sanoneet sitä huonommaksi kuin Kesytöntä, mutta omasta mielestäni kirjat olivat yhtä hyviä. Se, mikä kirjassa eniten ärsytti oli Raisa. Eikö se hölmö voi myöntää omia tunteitaan ja saada niitä kuriin sen vertaa, että voisi käyttäytyä aikuismaisesti Mikaelia kohtaan? Raisa on raivostuttava henkilö kaikin puolin, siitä ei pääse mihinkään. Jennistä paljastui uusia puolia, ja nyt voin sanoa jopa pitäväni hänestä. Juha on myös sympaattinen, ja Niko on edelleen lempparihahmoni. Mikael on Mikael. Kirja loppui kutkuttavasti, ja haluan Jäljitetyn käsiini pian. 

Muut: 

Vau, luin tammikuussa kolme Christietä. Viisi pientä possua oli yllättävä mysteeri, josta melkein arvasin syyllisen, mutta sitten tapahtui harhaanjohtaminen. Pidin kirjasta kuitenkin paljon. (Miksi kaikissa Poirot-kirjoissa mainitaan mahdollisimman alussa munanmuotoinen pää?) Neiti Marplea ei petetä ei ollut yhtä hyvä, koska motiivi oli mielestäni kehno.  Murhaaja oli kuitenkin kekseliäs johtaessan koko porukkaa harhaan. Rikos yhdistää koostui viidestätoista rikoskertomuksestta, joita ratkoivat aviopari Tommy ja Tuppence. Lyhyet tarinat olivat mielenkiintoisia, ja pariskunnan sanailu hymyilytti usein. Jotkut tarinat toistivat itseään, mutta kokonaisuus oli hyvä. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että Tommy vertasi itseään yhdessä tarinassa Hercule Poirotiin. 

Kadrin päiväkirja on takakantensa mukaan Viron suosituin tyttökirja. Kirja oli nopealukuinen, ja muistutti etäisesti jostakin toisesta kirjasta, mutta jokin siinä tökki. Kadri on vähän liian lapsellinen ja säälii itseään liikaa. En oikein pysty muodostamaan selkeää mielipidettä kirjasta. 

Sudenmorsiamen luin uudelleen koulua varten, tarkempia mietteitä voi käydä kurkkaamassa joulukuun koosteesta. 

Leon Leysonin omaelämäkerta Poika joka pelastui oli todella rankka kirja. Vaikka nimi lupaa onnellisen lopun, pienen pojan elämää keskitysleirillä on kauheaa lukea. Itkin useampaan otteeseen lukiessani, ja elin vahvasti pikku Leonin mukana. Rakastin kirjaa paljon. Se on hieno ja kamala tarina, jota suosittelen luettavaksi kaikille. 

Helga Weissin Helgan päiväkirja puolestaan ei herättänyt yhtä vahvoja tunteita. Rankka kirja tämäkin on, varsinkin loppupuolella Helgan joutuessa Auchwitziin. Okei, kyseessä on päiväkirja, jota ei ole kirjoitettu julkaiseminen ensimmäisenä mielessä. Helga Weiss on kuitenkin editoinut kirjan aikuisiällä selkeämpään kuntoon, mutta se ei ole auttanut paljon. Henkilöitä ja heidän suhteitaan toisiinsa olisi saanut selventää. Kirjan lopussa on kuitenkin monia asioita valottava haastattelu. Vaikken kirjasta kovin paljon pitänytkään, suosittelen sitä kuitenkin aiheesta kiinnostuneille. 

Tammikuussa luin yllättävän paljon, ja yllättävän paljon holokaustiaiheisia kirjoja. Luin ensimmäisen kerran englanniksi. Luin paljon kirjoja, joista en pitänyt. Kuitenkin tammikuu oli hyvä lukukuukausi, ja toivon, että sama jatkuu helmikuussakin. 

Ihanaa helmikuuta kaikille!