Elokuun luetut 2025

Elokuussa 2025 luin kahdeksan kirjaa (2299 sivua, 13 h 55 min), joista neljä oli spefiä, yksi runokirja, kaksi uusintaa, yksi ruotsiksi ja yksi englanniksi luettu. 

 

Collins, Suzanne: Mockingjay (The Hunger Games #3) 458 s. [U]

Blomqvist, Anni: Anna Beata saa oman kodin (Anna Beata #3) 205 s. 

Lindgren, Astrid: Saariston lapset 235 s. 

Södergran, Edith: Vaxdukshäftet 86 s. 

Shelley, Mary: Frankenstein 7 h 51 min [K]

Auranheimo, Johanna: Ysit 6 h 4 min [K]

Bray, Libba: The sweet far thing (Gemma Doyle #3) 819 s. 

Pitkäkangas, Elina: Naraka (Sang #2) 492 s. 

kotimaisia: 4

ulkomaisia: 4 

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 5

muualta: 2

 

Heinäkuussa luin Nälkäpeli-trilogian (Nälkäpelistä puhuminen on jotenkin paljon luontevampaa kuin Hunger gamesista!) kaksi ensimmäistä osaa, joten elokuussa oli sarjan päätösosan Mockingjayn vuoro. Katnissin kapina Nälkäpelissä on johtanut siihen, että presidentti Snow on pommittanut vyöhykkeen 12 maan tasalle. Katniss ja jäljellä olevat vyöhykkeen 12 asukkaat on evakuoitu vyöhykkeelle 13, jonka Capitol on vuosia sitten hävittänyt. Maan alla kuitenkin valmistellaan kapinaa. Katniss on ollut kipinä, joka on sytyttänyt koko maan kapinan liekkeihin, ja nyt vyöhykkeen 13 propagandatiimi tahtoo hänestä matkijanärhen, koko kapinan symbolin. Katniss on kokenut Capitolin ja presidentti Snow'n julmuuden omakohtaisesti, joten hän epäröi, onko hän valmis ottamaan tähtäintä itseensä ja läheisiinsä. Lisäksi Katniss on huolissaan Peetasta, jonka Capitol on kaapannut. En edelliselläkään lukukerralla pitänyt sarjan kolmannesta osasta yhtä paljon kuin kahdesta edellisestä, enkä pitänyt nytkään. Mockingjayssa tapahtuu koko ajan (usein myös kauheita), mutta silti tuntui, ettei kirjan jännite kanna yhtä hyvin kuin edellisissä osissa. Arvostan kuitenkin Collinsin juoniratkaisuja. Hän olisi voinut mennä helpommankin kautta, mutta hän tekee raakoja ja rohkeita ratkaisuja ja osoittaa sillä, miten julma ja armoton sota onkaan. Vaikka eräs loppupuolen käänne on todella järkyttävä (tietäjät tietänee), mielestäni se on jollain kierolla julmuudessaan tavalla juuri oikea. Kirjan loppuratkaisu itketti ihan kauheasti. Vuosien vieriessä olen oppinut hyväksymään ja jopa pitämään siitä. Juuri näin sen kuuluukin mennä. Muistelin, että tämä olisi ollut kolmiodraamailun multihuipentuma, mutta ei sitä ollutkaan niin paljon kuin luulin! Ylipäätään yllätyin siitä, kuinka vähän sarjaa lukiessani ärsyynnyin kolmiodraamailuista. Vaikka Mockingjay hieman kompuroikin, Nälkäpeli on mielettömän hyvä sarja, edelleen. Se on myös ahdistavan ajankohtainen yhä, valitettavasti: tunsin melkein fyysistä pahaa oloa, kun luin kohtausta, jossa Capitol pommittaa sairaalaa, sillä samaa joutuu lukemaan koko ajan esimerkiksi Gazaa koskevista uutisista. Sarjalla on sanottavaa, ja niitä sanoja soisi ihmisten kuuntelevan.  

 

Elokuussa luin myös Anna Beata -sarjan loppuun. Edellisessä osassa Anna Beata koki suhteen (en edelleenkään suostu sanomaan sitä rakkaustarinaksi) vanhan tuttunsa Joppin kanssa, ja nyt hän joutuu yksin kantamaan suhteen seuraukset, kun hänen synnyttää tyttären. Aviottoman äidin osa on hankala, mutta Anna Beata ei jää kokonaan yksin tai puille paljaille. Vuodet ovat raskaita, eikä valoa tunnelin päässä useinkaan näy. Anna Beata saa oman kodin (suom. Kaija Kauppi) on melkoinen kurjuuden ja ankeuden täyttämä taival. Vaikka Anna Beata kokee kovia, minulla ei lukijana enää oikein riittänyt sympatiaa hänelle. Ei hän itsekään tunnu erityisemmin välittävän siitä, miten hän ihmisiä kohtelee. Lisäksi kirjan loppuratkaisu, johon jo kirjan nimessä viitataan, tulee niin kiirehditysti ja lähes täysin puskista, että melkein suututti. Ehkä tämä sarja on syystäkin painunut unohduksiin. 

 

Saariston lapset (suom. Laila Järvinen) oli myös yksi saaristokesäni lukemistosta. Muistelin pitäneeni siitä kovasti silloin, kun luin kirjan lapsena äänikirjana. Kirja kertoo Melkersonin perheestä, johon kuuluu isä-Melkerin lisäksi vasta ylioppilaaksi valmistunut Malin sekä pojat Johan, Niklas ja pieni Pelle. Haaveileva mutta ei aina järin käytännöllinen kirjailijaisä on päätynyt vuokraamaan Saltkråkanin saarella sijaitsevan Nikkarila-nimisen talon perheelle kesäasunnoksi. Perillä käykin ilmi, että Nikkarila ei ole ihan yhtä idyllinen kuin vuokranantaja on lupaillut, mutta siitä huolimatta Melkersonin perhe solahtaa sujuvasti saaren kesäasukkaiksi ja ihastuu Saltkråkaniin ja sen ihmisiin ikihyviksi. Saariston lapset ei ihan uponnut samalla tavalla kuin lapsena. Pidin kyllä todella paljon kirjan kiireettömästä kesätunnelmasta ja saarimaisemista, ja tunsin jopa omituista nostalgiaa sellaiseen lapsuuteen, jota en ole kokenut :D Kirjan isoimmaksi ongelmaksi nousi jonkinlainen suuremman tarinalinjan puute. Tämä ei aina ole pelkkä vika, esimerkiksi Lindgrenin Melukylä-sarjassa tämä ei haittaa yhtään, mutta tähän olisin kaivannut vähän enemmän raameja. Myös hahmojen tietty litteys häiritsi vähän. Monia hahmoja kuvaa vain yksi luonteenpiirre, eikä heihin oikein pääse kunnolla sisään. Poikkeuksena on Pampula, johon menisi varmaan oikeassa elämässä hermot, mutta romaanihenkilönä hän on vallan mainio! Saariston lapsista huomaa, että se on kirjoitettu tv-sarjan pohjalta: tällaiset hahmokuvaukset toimivat televisiossa varmasti paremmin kuin kirjan sivuilla. Jonkin verran pohdiskelin lukiessani sukupuoliroolejakin. Miltä Malinista tuntuu hänen roolinsa perheen äitinä, jonka hän on joutunut ottamaan jo 12-vuotiaana(!)? Kitinöistä huolimatta Saariston lapset oli kaikessa idyllisyydessään varsin sympaattista kesälukemista, vaikka nyt ei ihan lempi-Lindgrenini olekaan. 

 

Törmäsin Edith Södergranin nuoruudenrunojen kokoelmaan Vaxdukshäftetiin, kun se mainittiin Södergranin valokuvia ja runoja yhdistelevässä teoksessa Maailma oon minun. Tietääkseni tätä kokoelmaa ei ole suomennettu, joten päätin yrittää lukea sen ruotsiksi. Kielitaito ei kuitenkaan oikein meinannut riittää, luin koko kirjan Google lens toisessa kädessä :D Tämä ei ollut kaikkein ideaalein lukutapa, ja luulen, että lukukokemus olisi voinut olla toisenlainen, jos runot olisivat olleet suomeksi (tai oma ruotsin kielen osaaminen olisi vahvempaa). Nuoren Södergranin teksteissä toistuvat useat kuvat ja metaforat, ja samanlaiset teemat kuin aikuistuotannossakin: rakkaus, luonto, suru ja tuska. Kiinnitin huomiota myös riimien käyttämiseen. Niistähän Södergran myöhemmässä tuotannossaan luopui. Muutamat tekstit olivat hienoja, mutta suurin osa jäi kädenlämpöisiksi. Tekstit olivat myös aika toisteisia, mutta kyllä niistä selvästi näkee, että jotain suurta tästä kirjoittajasta oli kasvamassa. Olisi kivaa, jos nämä suomennettaisiin!

 

Mary Shelleyn Frankenstein (suom. Paavo Lehtonen) on ollut lukulistallani pitkään, ja kun törmäsin siihen Bookbeatissa, päätin ottaa sen kuunneltavaksi. Tarina on varmasti kaikille jokseenkin tuttu, ainakin populaarikulttuurin viittausten kautta. Nuori, kunnianhimoinen Victor Frankenstein rakentaa ihmisruumiin osista olennon, jonka hän herättää henkiin. Pelottava hirviö säikäyttää luojansa pahanpäiväisesti. Kontaktia ihmisiin janoava olento ei jätä Victoria rauhaan, vaikka tämä yrittää salata kokeensa olemassaolon. Frankenstein on vaikuttava goottilainen klassikko, jossa on mielenkiintoista eettistä pohdintaa. Onko ihmiselämällä leikkiminen oikein? Entä pitäisikö omista valinnoistaan kantaa vastuuta? Kauhugenren kirjaksi Frankenstein pelotti yllättävän vähän, mikä on omalla kohdalla ihan hyvä asia :D Populaarikulttuuri oli luonut voimakkaan mielikuvan hullun tiedemiehen kokeista, joten yllätyin siitä, miten vähän Victorin työtä ja kokeita kuvattiin. Toisaalta kirja tarjoaa tarinan sisäisen selityksen sille, miksi Victor ei halua kertoa tarkemmin työmetodeistaan. Välillä ratkaisu kertoa tarinaa taustoittaen jokaisen hahmon tarinaa tuntuivat vähän raskaalta. Toki minäkertoja asettaa kerrontaratkaisuna omat haasteensa, mutta silti mietin, olisiko tarinan rakenteen voinut rakentaa vähän sujuvamminkin. Kirja sisältää myös jonkin verran kasuaalia rasismia, eivätkä sen naishahmot olleet kauhean monipuolisia. Jälkimmäinen vähän yllätti, kun ottaa huomioon Shelleyn taustat merkittävän feministisen vaikuttajan tyttärenä, mutta muuten tarina pitää pintansa yhä edelleen. 

 

Johanna Auranheimon Yseihin törmäsin jossain kirjasomessa. En tiedä, olisinko muuten tarttunut kirjaan, mutta sitten minulle selvisi, että se sijoittuu lukuvuoteen 2013-2014, ja silloin tiesin, että minun on pakko lukea se. Vuonna 2013 olin tosin itse vasta kahdeksannella luokalla, mutta aikajänne osuu tarpeeksi lähelle :D Ysit kertoo Evestä, joka kirjan nimen mukaisesti aloittaa yhdeksännen luokan. Hän viestittelee protulla tapaamansa varatun pojan kanssa, fanittaaa Justin Bieberiä, piirtää, kirjoittaa, viettää aikaa kavereiden kanssa ja tuntee voimakasta ihastumista (vai himoa?) luokallaan olevaan poikaan. Noin puoleen väliin asti suhtauduin kirjaan aika kriittisesti, mutta salakavalasti se rupesikin jossain vaiheessa vetämään hyvin. Kirja kuvaa arkea, ja nimenomaan arkea: sitä tylsää, toisteista massaa, josta elämä kuitenkin suurimmaksi osaksi koostuu, ja sen kuvaamisesta Auranheimo onnistuu erittäin hyvin. Innostuin tosi paljon tyttöjen välisen ystävyyden kuvaamisesta kaikkine vaikeuksineen ja nyansseineen. Myös ylidramaattinen mutta vakava teiniys oli saatu onnistuneesti kansien väliin, hymähtelin sille useamman kerran. Teinitytön voimakkaan seksuaalisen halun kuvaus oli mielestäni myös virkistävää ja rohkeaa, vaikka sen suuri osuus aiheuttikin aika paljon toistoa. Vaikka viihdyin kirjan parissa, lähdin kuitenkin lukemaan sitä jonkinlaista sukupolvikokemusta tavoitellen, enkä oikein saanut sitä. Kaipasin konkreettista näyttöä ajankuvasta, mutta se typistyi nyt lähinnä Facebook-mainintoihin ja joihinkin vaatekuvauksiin, joista jälkimmäisistä monet menivät ohi, koska en ollut edes vuonna 2013 kauhean kiinnostunut vaatetrendeistä. Etäisyyttä aiheutti varmasti myös se, että kirja sijoittui Helsinkiin, ja sen myötä kuvasi hyvin erilaista maailmaa kuin se, mitä itse yläasteella elin. Pidin myös epäuskottavana Even tiedostavuutta ja feminismiä. Ehkä ysiluokkalaiset Helsingissä olivat erilaisia vuonna 2013, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan tuo(kin) aika oli melkoisen myrkyllistä ja ymmärrys feminismistä teinityttöjen keskuudessa aika kapea. 

 

Luin viime syksynä Gemma Doyle -trilogian kaksi ensimmäistä osaa (Kauhun ja kauneuden valtakunta ja Rebel angels), ja sarjan päätösosa The sweet far thing ehti olla parikin kertaa kirjastosta lainassa, mutta aina se oli pakko palauttaa kirjastoon, ennen kuin ehdin edes avaamaan kirjoja. Joululoman dramaattiset tapahtumat ovat jättäneet jälkensä sekä Gemmaan että hänen ystäviinsä. Aika tuntuu käyvän vähiin sekä oikeassa maailmassa että Valtakunnissa. Kevään koittaessa koittaa myös Gemman ja Felicityn debytanttitanssiaiset, ja Annie joutuu aloittamaan kotiopettajattaren työt. Valtakunnissa taikuuden tasapaino horjuu. Gemman täytyisi tehdä ratkaisuja, mutta kaikki vaihtoehdot tuntuvat vääriltä. The sweet far thing eroaa edeltäjistään sillä, että se on huomattavasti pidempi kuin edelliset osat. Mielestäni asia on niin, että jos kirjoittaa yli 800-sivuisen kirjan, pitäisi pituuden olla oikeutettua, ja tässä kirjassa se ei tuntunut siltä. Kirjassa oli jonkin verran toistoa, ja joitain juonilankoja olisi voinut surutta leikata poiskin, jotta kirja olisi ollut vähän napakampi kokonaisuus. Vaikka päätösosa ei yltänyt edellisten osien tasolle, siinä oli myös positiivisia puolia. Brayn kuvailu on eläväistä, ja esimerkiksi Gemman kauhunäyt ovat oikeasti pelottavia. Pieni queer-väri ilahdutti, vaikka vähän enemmän asiaa mietittyäni jäinkin pohtimaan, oliko representaatio parasta mahdollista. Tykkäsin myös siitä, että loppuratkaisussa ei menty ihan helpoimman kautta. Viktoriaaninen miljöö viehättää aina, ja hankalat ihmissuhteet olivat turhauttavan viihdyttäviä. Lopulta tuli itku, sen verran olen ehtinyt kiintyä näihin hahmoihin. (Itku saattoi johtua myös siitä, että luin kirjaa loppuun viimeisenä päivänäni opiskelijakaupungissa, mutta kyllä siinä oli myös sarjan päättymiseen liittyvää haikeutta).

 

Elina Pitkäkankaan Sang teki minuun suuren vaikutuksen, joten odotukset duologian toiseen osaan Narakaan olivat hyvin korkealla. Dawei on päässyt takaisin kotiin Namlaan, mutta helppoa se ei ole. Painajaiset entisestä elämästä vaivaavat, hänen rakastettunsa Dray on välttelevä ja huoli isoveli-Renistä vaivaa. Pelastaakseni isoveljensä Dawei lähtee Narakaan, pelätylle vankileirille, jonne tämä on viety. Huhut Narakassa pinnan alla kiehuvasta kapinasta ovat kulkeutuneet myös Dawein korviin, ja hän pohtiikin, pitäisikö hänen ottaa osaa kapinaan. Fantasiakirjoissani nautin enemmän ihmissuhteista, miljöökuvauksista, maailmanrakennuksesta ja seikkailuista kuin suurista, eeppisistä taisteluista. Siinä missä Sang keskittyi ensimmäisiin (ainakin näin muistelen), Naraka painottuu vahvasti jälkimmäiseen. Siksi kirja tuntui välillä vähän raskaalta lukea, mutta ongelma oli ehkä enemmän lukijassa kuin kirjassa. Onneksi Naraka ei ollut pelkästään taistelua ja toimintaräiskettä, ja hiljaisimmissa hetkissä viihdyin oikein hyvin. Sangin lukemisesta oli ehtinyt vierähtää tovi, joten varsinkin hahmojen ja paikkojen nimiä oli hankala muistaa, mutta aika nopeasti pääsin menoon mukaan. Pitkäkankaan luoma maailma on kiinnostava ja rikas, ja luin sitä suurella kiinnostuksella. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja hyvin harmaasävyisiä, mistä pidin kovasti. Juoni on taitavasti rakennettu ja onnistuu yllättämään moneen otteeseen. Duologia on kokonaisuutena tosi hieno! Olen todella iloinen siitä, että Suomessa kirjoitetaan näin kovatasoista spefiä.

 

*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

6. Kirjassa on prologi eli esipuhe: Naraka

15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon: Frankenstein

20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja: The sweet far thing 

Elokuu yhdellä sanalla on raskas. Tai vauhdikas, jos halutaan vähän positiivisempaa katsantokantaa :D Kuun alkupuolella olin vielä saaressa töissä, mitä nyt kävin yhden viikonlopun mittaisella reissulla mantereelle opiskelukaupunkiin. Samana viikonloppuna sattui olemaan synttärini, mutta eipä niitä kauheasti tullut juhlittua, kun syntymäpäiväni vietin bussissa ja lautalla ja edeltävänä päivänä tein koko päivän muuttojuttuja. Viimeinen saariviikko oli hiljainen sekä asiakkaiden puoelsta että asunnolla, kun kämppiksetkin olivat lähteneet jo takaisin mantereelle. Vaikka oli tosi haikeaa lähteä, oli myös ihanaa palata takaisin kotiin. 

 

Kotona sitten odotti kahden viikon tiukka muuttorutistus: koko elämä kasaan ja laatikkoihin, ja sitten toiselle puolelle Suomea. Tämä oli tosi rankka rykäisy, varsinkin emotionaalisesti. En oikein ehtinyt prosessoimaan edes sitä, että olin palannut saaristosta, kun sitten olin jo lähdössä seuraavaan paikkaan. Lisäksi lähtö rakkaaksi muuttuneesta kaupungista tuntui tosi vaikealta, ja viimeisinä päivinä itkinkin vähän joka välissä. Uuteen kotikaupunkiin saavuin yhden yön mittaisen kotikoti-varikkopysähdyksen kautta, ja siitä sitten alkoivat uudet seikkailut, joista puhun enemmän syyskuun koosteessa. Sen verran voin jo tässä kohdassa sanoa, että oon ollut tosi väsynyt kaiken uuden edessä, ja siksi tämänkin koosteen kirjoittamisessa meni pitkään. 

 

Loppukuun helmi oli kuitenkin ehdottomasti Ultra bran stadionkeikka! Mieletön ilta, itketti ja nauratti (ja toki myös laulatti). Tämä bändi on mielettömän rakas, ja show oli upea. Kulttuuri tekee niin hyvää ihmiselle!!

 

 

Kuukauden biisi on Hectorin Kesäyö. Oma kesäni ei ollut yhtä kuuman urbaani kuin laulun päähenkilöllä, mutta pidän tästä biisistä tosi paljon! Vaikka ei tämä mitään Hectorin kärkituotantoa olekaan, mielestäni tämä on hauska kappale, jossa kuumana hehkuvat päivät ja viileät ja tuoksuvat kesäyöt vaihtelevat.