Huhtikuussa 2026 luin 10 kirjaa (2118 sivua, 4 h 26 min), joista kahdeksan oli spefiä, kolme sarjakuvaa, yksi tietokirja, kaksi uusintaa ja yksi äänikirja.
Miyazaki, Hayao: Tuulen laakson Nausicaä 3 148 s.
Kauppinen, Katri: Laulunpunojat (Laakso ja Aava #2) 254 s.
Knutsson, Gösta: Pekka Töpöhännän uudet seikkailut (Pekka Töpöhäntä #2) 75 s. [U]
Tammela, Juha-Matti & Luukkanen, Antti: Raul Reiman: iskelmäsanoittajan elämä 493 s.
Miyazaki, Hayao: Tuulen laakson Nausicaä 4 132 s.
McGuire, Seanan: Ovi joka sydämessä (Harhateiden lapset #1) 4 h 26 min [K]
Renko, Mari: Pihlajapalatsi (Häiveen tapauskirjat #1) 429 s.
Laulajainen. Leena & Hakkarainen, Anna-Liisa: Kultamarja ja metsän salaisuudet 28 s. [U]
McQuiston, Casey: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä 400 s.
Malin, Mitja Mikael: Kivet, kannot, tähdet, kuuta 159 s.
kotimaisia: 5
käännöskirjoja: 5
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 7
muualta: 1
Jatkoin Tuulen laakson Nausicaän (suom. Heikki Valkama) lukemista. Lähes koko kolmososa oli sotimista, minkä olen todennut jo edellisten osien perusteella hankalaksi seurata. Rauhallisemmissa hetkissä viihdyin paremmin, ihan vain siksikin, että hahmotan silloin, mitä tapahtuu :D Tämä osa ei kuitenkaan niitä ihmeemmin tarjonnut. Tässä oli paljon kiinnostavaa maailmanrakennusta, ja jopa todella kammottavia paljastuksia! Silti lukukokemus oli raskas.
Pari vuotta sitten luin Katri Kauppisen Laakson linnut, Aavan laulut -kirjan, josta pidin kovasti. Laulunpunojat jatkaa tarinaa, mutta tällä kertaa kertojana on pelkästään Mai, Aavan entisen päällikön tytär. Kun tunnelma Aavalla kasvaa liian ahdistavaksi, päättää Mai lähteä kauemmas kuin kukaan aavalainen: etsimään lauluja, jotka voisivat tuoda rauhan aavalaisten keskuuteen. Kaukaisilla mailla Mai tapaa viholliskansaan kuuluvan Mietin, joka vetää Maita omituisella tavalla puoleensa. Laulunpunojat on edeltäjänsä tavoin viihdyttävää kalevalaistyyppistä fantasiaa. Ensimmäinen osa oli ehkä kokonaisuutena vaikuttavampi, mutta viihdyin Laulunpunojienkin kanssa vallan mainiosti, ja luinkin kirjan parilta istumalta. Kauppisen kieli on nautinnollisen kaunista, ja tarina vei mennessään. Juonessa oli ennalta-arvaamattomia käänteitä, ja Main ja Mietin välinen suhde aiheutti kipinöitä lukijankin sydämeen. Lopetus jätti mahdollisuuden jatko-osalle, mahtaakohan sellaista olla tulossa?
Syksyllä luin ensimmäisen Pekka Töpöhäntä -kirjan uudelleen, ja jatkoin lukuprojektia nyt keväämmällä toisen osan myötä. Pekka Töpöhännän uudet seikkailut (suom. Terttu Liukko) on nimensä mukaan (tämä on kyllä hyvin tylsä tapa nimetä sarjan osia :D) pitkälti toisinto ensimmäisestä osasta: pieniä episodeja Pekan elämästä. Ensimmäisen osan tavoin tarinat ovat hyvin sympaattisia ja söpöjä, vaikka Monni ja muut kissat ovatkin Pekalle ilkeitä. En missään nimessä hyväksy kiusaamista, mutta samaan aikaan ymmärrän kyllä, miksi Pekka ottaa Monnia hermoon :D Tarinat kuitenkin loppuvat aina Pekan kannalta onnellisesti, ja Monni jää nuolemaan näppejään. Jonkin verran juonikuviot toistavat itseään, mutta se ei näin lyhyessä kirjassa kauheasti haittaa.
Siihen nähden, miten paljon rakastan (1900-luvun) Suomi-iskelmää, on kummallista, miten tuntematon hahmo Raul Reiman on minulle ollut. Nimi on ehkä ollut etäisesti tuttu, mutta en ollut tiennyt hänen valtavan suuresta merkityksestään suomalaiselle iskelmäkentälle. Siksi ilahduinkin suuresti, kun sain tietää, että Reimanista ilmestyi viime syksynä elämäkerta. Raul Reiman syntyi vuonna 1950 ja kuoli vuonna 1987 ja ehti lyhyen elämänsä aikana tehdä lähes 1300 iskelmäsanoitusta ja 200 sanoitusta. Monta kaikkien suomalaisten dna:ssa olevaa sanoitusta on juuri Reimanin kynästä, kuten Olen suomalainen, Titanic ja Tummat silmät, ruskea tukka. On uskomatonta, minkä määrän teoksia Reiman ehti tehdä: ensimmäisestä julkaistusta sanoituksesta viimeiseen on vain reilun 10 vuoden mittainen jakso. Silti Reiman on (ainakin nykyisin) jokseenkin piiloon jäänyt tekijä. Tuntuu ainakin, että viime aikoina esimerkiksi Vexi Salmi ja Chrisse Johansson ovat olleet mediassa enemmän näkyvillä kuin Reiman. Siksi tämä kirja on kulttuuriteko! Varsinkin uransa loppupuolella julkistakin ryöpytystä saanut Reiman ansaitsee elämäkertansa, joka nostaa esiin sen, miten ahkera ja taitava tekijä on kyseessä. Reiman on jättänyt suuren jäljen suomalaiseen musiikkihistoriaan. Valitettavasti kirja on toteutukseltaan raskaslukuinen ja luettelomainen. Suurin osa kirjan sivumäärästä menee siihen, että esitellään eri artisteja, joille Reiman teki kappaleita. Totta kai sanoituksista puhuttaessa on pakko puhua myös musiikin esittäjistä, mutta en siltikään tiedä, tarvitsiko minun tietää ihan jokaisen yhden singlen levyttäneen artistin myöhempiä vaiheita... Tästä syntyi luettelomainen vaikutelma, mikä ei ollut omiaan huoukuttelemaan takaisin kirjan pariin. Elämäkerran päähenkilö tuntuu välillä jäävän kokonaan syrjään. Kirjan ensimmäinen ja viimeinen osio olivat kaikista parhaiten koossa pysyvät, sillä ne keskittyivät eniten Reimaniin itseensä. Harmittaa, että kiinnostava elämäkerta kompuroi toteutukseensa.
Tuulen laakson Nausicaän (suom. Heikki Valkama) neljäs osa oli parempi kuin kolmas, mutta poliittisia kuvioita on edelleen vaikea hahmottaa. Varasin jo sarjan kolme viimeistä osaa, katsotaan, milloin pääsen niiden kimppuun.
Ovi joka sydämessä -kirjaan (suom. Kaisa Ranta) törmäsin kirjasomessa ja ihastuin sen ideaan. Kautta aikojen lapset ovat kadonneet vaatekaappeihin, kaninkoloihin ja muihin portteihin, jotka vievät ihmeellisiin fantasiamaailmoihin. Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, kun lapset palaavat takaisin kotiin seikkailuidensa jälkeen? Niille, joiden on vaikea unohtaa ihmemaitaan ja sopeutua tavalliseen elämään, on olemassa paikka: Eleanor Westin koulukoti harhateiden lapsille. Sinne saapuu myös 17-vuotias Nancy, joka ei haluaisi mitään muuta kuin vain palata takaisin Vainajien saleihin. Hän saa kuitenkin pian muuta ajateltavaa, kun koulukodissa tapahtuu murha. Kirjasta jäi jokseenkin ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta tykkäsin ideasta tosi paljon, ja konsepti ja juonikuvaus yleisesti olivat todella mielenkiintoisia. Toteutus kuitenkin vähän ontui: näin lyhyessä kirjassa ei päässyt oikein kunnolla sisään hahmoihin tai maailmaan tai oikeastaan mihinkään, ja juonenkuljetuskin tuntui jotenkin epätasaiselta. Jatko-osiin jäi kuitenkin kiinnostus, ehkä annan vielä sarjalle mahdollisuuden.
Mari Rengon Pihlajapalatsi on myös näkynyt voimakkaasti kirjasomessa. Ilisiran valtakunta on jakautunut hyvin voimakkaasti kahtia, ihmisiin ja keijuihin, ja jakolinja on syvä. Jännitteet kärjistyvät, kun ihmishovissa voimakkaasti vaikuttanut mies murhataan juhlailtana, ja paikalta löytyy pahamaineinen keijuvaras Häive. Tilanne näyttää hyvin selkeältä, mutta nuori ja nokkela aatelisneito Viona Hollins huomaa nopeasti, että jotain epäilyttävää siinä on. Viona päätyy tekemään yhteistyötä Häiveen, oikealta nimeltään Elyn, kanssa, ja pian he huomaavat, että pelissä on mukana valtavan suuria panoksia. Pihlajapalatsi on kuin Agatha Christien, keijufantasian ja steampunkin yhteentörmäys, ja tämä keitos on varsin herkullinen! Alkuun minulla iski perinteinen uuden fantasian alku-uuvahdus uusien nimien ja termistöjen kanssa, mutta sain onneksi aika nopeasti jutun juuresta kiinni. Pihlajapalatsi ei keksi pyörää uudelleen, mutta on silti varsin viihdyttävää ja koukuttavaa luettavaa alusta loppuun asti. Tykkäsin päähenkilöistä kovasti, ja odotan innolla, mihin nokkelan ihmisetsivän ja kieron keijuvarkaan suhde kehittyy. Ilahduin siitäkin, että Vionalla oli vamma, joka myös näkyy hänen toiminnassaan, mutta ei määrittele häntä. Tällainen representaatio ei ole turhan yleistä fantasiakirjoissa(kaan). Myös miljöiden estetiikka hiveli sieluani. Odotan jatkoa innolla! Onneksi sitä on tulossa pian.
Lapsena perhepäivähoitopaikassani oli paljon kirjoja, ja yksi parhaiten niistä mieleen jäänyt oli Leena Laulajaisen kirjoittama ja Anna-Liisa Hakkaraisen kuvittama Kultamarja ja metsän salaisuudet. Meni tosin vuosia, ennen kuin löysin kirjan uudelleen, sillä muistin siitä vain kansikuvan, enkä esimerkiksi nimeä tai kirjoittajaa. Muistan selanneeni kirjaa useasti, mutta koska en vielä perhepäivähoidossa ollessani osannut lukea, kokemus jäi kuvien katseluksi. En myöskään muista, luettiinko minulle hoidossa ollessani tätä kirjaa koskaan ääneen. Kirja on joka tapauksessa elänyt mielessäni yli 20 vuotta, ja olen monta kertaa miettinyt, että haluan sen lukea. Ja nyt sitten toteutin haluni! Kirja kertoo kylästä, jossa on ikuisesti talvi ja pimeä. Lapset eivät kasva, ja kylää vartioi suuri, sininen hevonen. Tyttö nimeltä Kultamarja lähtee ystävänsä kanssa metsään etsimään kadonnutta metsänvartijaa ja aurinkoa. En ollut ehkä menettänyt mitään, jos en ollut aikaisemmin kuullut tarinaa, sillä se oli melkoisen köppänen. Sinänsä pidin sen sanomasta (tai ainakin sanoman yrityksestä), mutta ei tämä kyllä mikään kuolematon klassikko ole. Siksi pidänkin vähän omituisena, että tämä voitti ilmestymisvuonnaan Finlandia junioirin, kovin suuria kirjallisia ansioita tällä ei nimittäin mielestäni ole. Kuvituksesta sen sijaan pidin edelleen. Se oli suloinen ja lumoava, ottaisin monet kuvat mielellään vaikka postikortteina seinälle. Vaikka en ole ihan varma, olinko varsinaisesti lukenut tätä aiemmin, merkkasin tämän kuitenkin uusinnaksi, sillä sen verran monta kertaa kirjaa kuitenkin selailin lapsena.
Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä (suom. Johanna Auranheimo) oli ehtinyt olla lukulistallani vuosia. Kirjan päähenkilö Alex on Yhdysvaltojen ensimmäisen naispresidentin poika, ja sen myötä melkein koko maailman silmien alla. Hän on vuosikaudet pitänyt ykkösvihollisenaan Britannian tylsää ja persoonatonta prinssi Henryä, joka on aina suhtautunut Alexiin jotenkin nuivasti. Poikien välinen kärhämä kärjistyy kuninkaallisissa häissä tapahtuvaan selkkaukseen, minkä vuoksi heidän täytyy esittää parhaita kavereita säilyttääkseen Britannian ja Yhdysvaltojen väliset diplomaattisuhteet. Sietämätöntä, eikö? Vai voisiko sittenkin ennakkoluulot pettää puolin ja toisin? Ja tunteeko Alex itseään lopulta niin läpikotaisin kuin luuli? Olipas se söpö kirja! En aina tykkää vihollisista rakastavaisiksi -troopista (siinä on monesti vaarana jonkinasteinen toksisuus ja epäterveet valtasuhteet), mutta tässä se mielestäni toimi oikein kivasti. Vakavammat teemat ja kepeämpi romanssi olivat hyvin tasapainossa, eikä kumpikaan vienyt tilaa toiselta. Tykkäsin myös kirjan luomasta vaihtoehtotodellisuudesta, jossa Yhdysvaltoihin on valittu naispresidentti vuonna 2016, eikä koronasta ollut kirjan nykyhetkessä vuonna 2020 tietoakaan. Olisivatpa asiat olleet tosiaankin näin! Toisaalta oli mielestäni myös hyvä ratkaisu, ettei kaikkia tämän maailman ongelmia ollut ratkottu tässä rinnakkaistodellisuudessakaan. Se tuntui uskottavalta, vaikkei ollutkaan erityisen kivaa: totta kai sitä toivoisi, ettei itsestäänselvyyksistä tarvitsisi vääntää tai ihmisten henkilökohtaisesta elämästä tehdä niin isoa numeroa. Pari kertaa mietin, olivatko kaikki kohtaukset tarpeellisia juonen kannalta, mutta kyllä ne loppujen lopuksi solahtivat tärkeäksi osaksi tarinaa. Suurin ongelma omalla kohdallani oli ehkä se, etten ymmärrä kauhean hyvin Yhdysvaltojen sisäpolitiikan rakennetta, mikä vaikeutti vähän joidenkin käänteiden tajuamista. Mutta tässä kohtaa vika on lukijassa. Lukukokemus oli joka tapauksessa oikein ihana ja herätti halun lukea McQuistonia tulevaisuudessakin.
Kirjasomesta bongattu oli myös Mitja Mikael Malinin Kivet, kannot, tähdet, kuuta. Sarjakuvassa käsitellään suomalaisen kansanperinteen eri puolia, yhteentörmäystä muinaisuskon ja kristinuskon välillä ja queer-näkökulmaa. Sivuainefolkloristi ja -sukupuolentutkija minussa ilahtui kovasti tällaisesta queerillä twistillä maustetusta kansanperinteestä. Piirrostyyli on ihanan pyöreä ja selkeärajainen, ja huumori upposi minuun. Viimeinen tarina kiukkuisesta saunatontusta oli ehkä suosikkini. Tärkeä sanoma on myös se, että queer-ihmisiä on aina ollut, ja heidän tarinansa ovat yhtä arvokkaita kuin kaikkien muidenkin.
*********
Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto: Kivet, kannot, tähdet, kuuta
11. Kirjassa on 400-500 sivua: Raul Reiman – Iskelmäsanoittajan elämä
19. Kirjan nimessä on jokin talon osa: Ovi joka sydämessä
26. Sateenkaarikirja, jossa on onnellinen loppu: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä
40. Kirja sijoittuu syksyyn: Pihlajapalatsi
45. Kirjassa on kiusaamista: Pekka Töpöhännän uudet seikkailut
Huh, kun olikin huhtikuu. Töissä on aika raskasta tällä hetkellä monesta syystä, ja tuntuu, että kaikki mehut menee työmaalla. Olin toki myös pääsiäislomalla, emännöin yhden yökylävieraan ja vietin vappua opiskelijakaupungissa, ne olivat kaikki ihania asioita, mutta silti kuukautta tuntuu hallitsevan se, että olen ollut töissä ja yrittänyt toipua työnteosta.
Kuukauden biisi on Swimming musikaalista tick... tick... boom! Olen nykyiseen kotikaupunkiin muuttamisen jälkeen käynyt uimahallissa ensimmäistä kertaa moneen vuoteen (olisiko peräti lukiossa ollut edellisen kerran?), ja tämä soi usein uimahallissa päässä.
