lauantai 5. toukokuuta 2018

Huhtikuun luetut 2018

Huhtikuussa 2018 luin seitsemän kirjaa (1894 sivua), joista kaksi oli spefiä ja yksi sarjakuva.

Gardell, Jonas: Kuolema (Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin #3) 301 s.
Simukka, Salla: Viimeiset 179 s.
Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Sielut kulkevat sateessa 550 s. 
Säfström, Maja: Tärkeitä tietoja eläimistä 119 s. 
Niemi, Juuli: Et kävele yksin 359 s. 
Stetter, Moriz: Luther 166 s. 
Helminen, Sini: Kaarnan kätkössä (Väkiveriset #1) 220 s. 

kotimaisia: 4
käännöskirjoja: 3
omasta hyllystä: 0
kirjastosta: 7
muualta: 0

Jatkumo-lukuhaaste: 5 kirjaa (Valikoiva sarjalukija)

Kuolema päättää Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin -trilogian, ja kuten nimestä voi päätellä, sisältö ei ole kissanpentuja ja kukkaniittyjä. Tämä kirja riipii ja repii rikki sen, mitä edellisistä osista on vielä jäljellä. Nuoret miehet ympäri Ruotsia menehtyvät aidsiin ennakkoluulojen velloessa heidän ympärillään. Sairaus on julma ja armoton, mutta niin ovat myös ihmiset heidän ympärillään. Luulin, että olin raivoissani edellisien osien kohdalla, mutta Kuolemaa lukiessani olin niin vihainen, että olisin halunnut repiä henkilöt ulos kirjasta ja huutaa heille päin naamaa. Olin vihainen ennakkoluuloisille ihmisille, joihin minä ja hahmot olimme ehtineet muodostaa luottamussuhteen, olin vihainen tietämättömyyttään tautia eteenpäin tartuttaneille, olin vihainen, koska ihmiset joutuivat kärsimään sillä tavalla. Vaikka tiettyjen hahmojen kuolemasta oli kerrottu jo ensimmäisessä kirjassa, niiden lukeminen kirjan sivuilta tuntui todella tuskaiselta. Olin lukiessani suurimmaksi osaksi vain hysteerisenä nyyhkyttävä kasa. Pidin kuitenkin siitä, että vaikka kirjan nimi on Kuolema ja monet sen keskeisistä henkilöistä menehtyvät, maailma jatkaa pyörimistään, elämä kulkuaan. Heidän perheensä jää, heidän ystävänsä, rakkautensa. Yksi kirjan ehdottomasti kauneimmista kohtauksista oli kohtaus hautasmaalla vuosia myöhemmin. Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljan käsin on trilogia, jonka lukemisen jälkeen ei ole entisellään. Sen vaikutus on vahva, eikä lukukokemusta unohda. Surullisesta pohjavireestä huolimatta valoakin löytyy, ja naurahtelin tämänkin kanssa useampaan otteeseen. 

Salla Simukan Viimeiset oli nopeasti luettu ja melko nopeasti myös unohdettu. Idea on yksinkertainen: kolme lukiolaistyttöä tahtoo eroon neitsyydestään mahdollisimman pian. Tarinassa tyttöjen oli yritystä ja pontentiaalia, mutta lopputulos jäi kehnoksi. Vaikka päähenkilöt olivat erilaisia, en kyennyt samaistumaan heistä kunnolla keheenkään, enemmänkin vain ärsyynnyin. Varsinkin Rauha englanninkielisine huomautuksineen kävi hermoille ja pahasti. Olisin toivonut muutenkin hahmoihin syventymistä enemmän: syitä Miljan hiljaisuudelle ja syventymistä Venlan kehopohdintoihin. Toisaalta pidin siitä, ettei tässä menty siitä, missä aita on matalin, mutta en varsinaisesti suosittelisi tätä kellekään. 

Olen todella vilkas mielikuvitukseltani, joten kauhukirjat (ja -elokuvat) olen jättänyt suosiolla hyllyyn. Sielut kulkevat sateessa tosin sattui olemaan erään suosikkikirjailijani teos, joten päätin rohkaista mieleni ja sukeltaa romaanin sateiseen maailmaan. Jääskeläisen kirjoissa ja novelleissa on ollut kauhuelementtejä aiemminkin, mutta tässä sateessa hiipivät hirviöt ovat suuremmassa osassa. Epämääräiseen kotisairaanhoitofirmaan pestautuva Judit päätyy hoitamaan ateistien kuningasta, Leo Moreauta ja joutuu sitä myötä hurjien tapahtumien keskukseen. Paksun kirjan sivuilla vilahtelee lonkeroita, sieluja, kuoleva pikkupoika, Lovecraft, Jumala ja kirjoja lukeva vampyyri, näin muutamia mainitakseni. Nautin monista toistuvista asioista ja teemoista, varsinkin, kun hoksasin jotain yhteyksiä. Vaikka kirja on välillä todella raskaslukuinen Juditin ja Moreaun pohdiskellessa ateismia ja uskontoa, onnistui se pelottamaan ihan oikeasti, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että lukeminen olisi ollut epämiellyttävää. Jääskeläiselle tyypillisesti matto vedetään lukijan jalkojen alta useaan kertaan ja lopulta päädyin parkaisemaan ääneen: "Mitä ihmettä tässä kirjassa oikein tapahtuu??" Sielut kulkevat sateessa ei ole suosikkejani Jääskeläiseltä, mutta se onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä koko pituutensa, mikä on näin paksussa kirjassa hyvä asia! 

Tärkeitä tietoja eläimistä on kirja, josta ei ole paljoa sanottavaa. Pikkuisessa kirjassa on veikeän näköisiä eläimiä ja hauskoja faktoja, kuten se, että saukot nukkuvat käsi kädessä, jotta eivät ajelehtisi virran mukana pois :3 Kuten Goodreadsiinkin kirjoitin: paras ikinä. Suosittelen, Säfströmin kuvitustyyli on tosi ihana! 

Vuoden 2016 Finlandia junior -voittaja Et kävele yksin on kirja, josta minulla oli pieniä ennakkoluuloja, mutta tartuin kirjaan avoimin mielin, jospa ne kumoutuisivat. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja sekös harmittaa. Olisin halunnut pitää tästä kirjasta kunnolla. On todella vaikeaa sanoa, mitä mieltä kirjasta oikeastaan olin. Keskustelin ystäväni kanssa siitä, että tämä oli paikoin kahden tähden, paikoin neljän tähden kirja, mutta ei missään nimessä kolmonen, parempi kuin ykkönen ja huonompi kuin vitonen. Voitte arvata, että kirja jäi tähdittämättä Goodreadsissa :D Mutta mikä sitten sai minut päätymään tähän ratkaisuun? Pidin runollisesta kielestä. Se soljui kauniisti, sanavalinnat olivat osuvia. Se kuitenkaan ei sopinut kaikkiin kohtiin ja teki lukemisesta välillä todella raskasta. Pidin aitoudesta. Pidin siitä, miten Niemi onnistui kuvaamaan kaikkea  tarkasti ilman epäuskottavuuden häivääkään. Aitous kuitenkin herätti omia uinuvia yläastemuistoja, sellaisia, joita en välittäisi muistella. Joitain asioita tuli mieleen todella vahvanakin, eikä se tuntunut aina niin miellyttävältä. Henkilöistä Egzon oli Adaa eheämpi ja paremmin rakennettu, järkevämpi ja kiinnostavampi, vaikka molemmat olivatkin välillä sellaisia ääliöitä, että teki mieli lopettaa lukeminen siihen. Ada tuntui hahmolta, johon minun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt samaistua, mutta johon en hänen käytöksensä vuoksi voinut muodostaa minkäänlaista tunnesidettä. Olihan heidän suhteensa söpö, enkä voi väittää, ettenkö olisi välillä lukiessani hymähdellyt hölmösti asioiden edetessä, mutta jotenkin en pystynyt ihastumaan tarinaan niin lujaa kuin se olisi ehkä vaatinut. Yksi kirjassa eniten häiritsevistä asioista oli eräs itsemurhayritys, johon ei palattu missään vaiheessa enää. Tällaiset asiat pitäisi aina käsitellä, ainakin jollain tasolla. Annan Niemelle kuitenkin kunniaa loppuratkaisusta, siitä pidin kaikessa riipivyydessään. Viimeinen luku oli oikeasti todella kaunis. En olisi antanut Finlandia junior -palkintoa tälle kirjalle. (Tosin on huomattava, etten ole lukenut kaikkia vuoden 2016 ehdokkaita, mutta mielestäni esimerkiksi Kesän jälkeen kaikki on toisin olisi ollut parempi voittaja. Se oli mielenkiintoisempi ja parempi kirjana, minkä lisäksi sen käsittelemä teema oli nuortenkirjallisuudessa paitsi tärkeä, myös uudempi kuin 15-vuotiaiden rakkaustarina.) Ehdotonta plussaa Et kävele yksin saa kuitenkin kaikista ihanista Audrey Hepburn - ja Breakfast at Tiffany's-viittauksista. Audrey (ja varsinkin lempielokuvani Tiffany) saa minut aina antamaan kirjalle jonkin verran anteeksi.

Kuten nimestä saattaa päätellä, sarjakuva Luther kertoo uskonpuhdistaja Martin Lutherin elämästä. Tämäkin luki nopeasti (tässä postauksessa sattuu olemaan paljon yhdeltä istumalta luettuja kirjoja!), varsinkin, kun tarina on tuttu. Kirjoitin tänä keväänä sekä historian että uskonnon, joten Luther ja uskonpuhdistuksen käänteet on tullut kerrattua lähiaikoina. Piirrustustyylistä pidin, samoin kuin siitä, kuinka inhimilliseltä Luther tuntui pelkoineen ja haaveineen. Myös häntä piinaavat demonit oli hyvin toteutettu. Myös Lutherin vanhemmalla iällä tehdyt, antisemitistisetkin lausunnot on otettu mukaan. Sarjakuva tuo mielestäni hyvin esiin sen, ettei Luther ollut pelkästään sankari. Näitä ja monia muita Lutheriin liittyviä asioita pohditaan myös aikajanalla ja jälkisanoissa. Sivuhahmot menivät kuitenkin minulla auttamattomasti sekaisin, enkä pysynyt perässä, kuka oli kuka ja mikä hänen suhteensa Lutheriin oli. Jos tarina ei olisi ollut tuttu ennestään, en tiedä, mitä tästä olisi saanut irti. 

Kaarnan kätkössä on kirja, jonka luin lähes kokonaan bussimatkoilla. Pidin siitä, miten suomalainen mytologia kietoutuu urbaanimpaan ympäristöön. Pidin ehkä hieman enemmän kirjan alkupuolesta juurikin tuon mytologian ja nykyajan suhteen vuoksi, mutta toisaalta loppupuolen metsäkuvaukset olivat aitoja ja upeita, kaikilla aisteilla koettavia. Helmisen kieli on miellyttävää lukea. Pinja on jokseenkin rasittava ja välillä todella typerä hahmo, mutta ei niin paljon, että lukeminen olisi tuskaisaa. Virvestä sen sijaan pidin kovasti, ja tyttörakkaus oli kiva lisä tarinaan. Kaarnan kätkössä oli todella viihdyttävä kirja, ja varmasti luen myös sen jatko-osat, vaikka mikään elämää mullistava lukukokemus kyseessä ei ollutkaan. Kirja jäi sellaiseen kohtaan, että päähenkilöiden vaihtumisesta huolimatta toivoisin tilanteen jotenkin selviävän. Mukavaa ja tarpeellista päännollausta pääsykoehyörinän keskellä! 



*********

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

3. Kirja aloittaa sarjan: Kaarnan kätkössä
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin: Et kävele yksin
24. Surullinen kirja: Kuolema
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa: Sielut kulkevat sateessa (eikö kauhukirjaan tarttumisen kuulukin pelottaa?)
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta: Luther (eikä mitenkään pienessä mittakaavassa :D)
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Tärkeitä tietoja eläimistä

Huhtikuun YA-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 



Suomalainen kirjailija: Viimeiset
Urbaani fantasia: Kaarnan kätkössä
Kirja, joka ei kuulu sarjaan: Et kävele yksin

Huhtikuu hujahti ohi sellaista vauhtia, etten edes tajunnut ajan kulkua. Tuntuu, etten olisi ehtinyt tehdä huhtikuussa mitään, vaikka ehdinhän minä lomailla ja lueskella, kirjoittamisesta puhumattakaan. Ehdin jopa Tukholmaan! Reissusta kerroin edellisessä postauksessa tarkemmin. Muuten huhtikuuhun on kuulunut pääsykokeisiin lukemista ja niistä stressaamista, lukemisen välttelystä puhumattakaan. Vappuna sai taas munkkeja, mikä kirkasti muuten kurjaa, kevätflunssaista viikkoa. 

Toukokuussa on edessä pääsykokeita, joista yhdet olivat jo itse asiassa tällä viikolla. Saatoin kirjoittaa todella huonoja esseitä, mutta ainakin yksi kolmesta on nyt ohi. Kokeet stressaavat, mutta onneksi niihin liittyy myös yökyläilyä ja ystäviä. Toisaalta, jos aika jatkaa kulkuaan tätä vauhtia, kohtahan nekin kokeet ovat ohi ja voin nauttia vapaudesta. Tai no, miten sen vapauden nyt ottaa: sain nimittäin kesätöitä, jotka niin ikään alkavat toukokuussa! Työ ei ole oikein mukavuusalueellani, mutta toisaalta siihen liittyy asioita, joiden vuoksi olen positiivisella mielellä työn suhteen. Katsotaan, millaista työ lopulta on! Työkokemus on kuitenkin aina työkokemusta ja lisäraha tarpeen, varsinkin, jos aloitan opiskelut syksyllä. 



Huhtikuun biisi on ehdottomasti Olavi Uusivirran Kesäyön uni. Koukutuin tähän heti ensikuuntelusta ja olen kuunnellut tätä lukemattomia kertoja yhden päivän aikana, sekä pitänyt yhden hengen villejä tanssibileitä huoneessani. Ai että, miten hyvä biisi tämä onkaan! 

Tanssiaskeleita toukokuuhunne! Kohta kesä koittaa! :)

2 kommenttia:

  1. Minä taas pidin Et kävele yksin -romaanista paljon, mutta sen kieli tuntui välillä vähän liiankin koukeroiselta ja nyt kun sanot, niin itsemurhayritys oli hyvin tuulesta temmattu. Loppuratkaisu <3 Olen suunnitellut lukevani Viimeiset (jos se olisi aivot narikkaan -kirjallisuutta), ja Kaarnan kätkössä alkoi nyt vähän kiinnostaa :)

    Tsemppiä kokeisiin ja kesätöihin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän kyllä, miksi ihmiset kirjasta pitävät, mutta itselleni siinä oli liian paljon asioita, joista en tykännyt. Viimeiset on kyllä aivot narikkaan -kirjallisuutta, toivottavasti pidät siitä enemmän kuin minä! Kaarnan kätköissä suosittelen :)

      Kiitos, tsemppiä sullekin viimeisiin koulurutistuksiin! :)

      Poista

Sano sanottavasi rohkeasti, minä en pure ;)

Tarkistan kommentit räyhääjien varalta.