sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Nova ja itkupotkuraivari

(Oli tarkoitus puhu jostain muusta kuin kirjoittamisesta, mutta oli pakko.)

Spefinovellikilpailu Novan finalistit saivat viime viikolla sähköpostia, jossa heidän novellinsa kerrottiin olevan finaalissa. 

Minä en ollut yksi heistä. 

Surkuhupaisan tilanteesta teki se, että olin samana aamuna lukenut kilpailuun lähettämäni novellin ensimmäistä kertaa maaliskuun jälkeen ja todennut, että novelli oli parempi kuin muistelin ja olen siihen oikein tyytyväinen. Muutamia tunteja myöhemmin päivitän maanisesti sähköpostia, tarkastan roskapostikansion, tarkastan myös kaikki muut sähköpostini roskaposteineen siltä varalta, että esiraadissa on ollut meedio, joka on tiennyt lähettää tärkeän viestin sellaiseen osoitteeseen, josta heillä ei ole mitään tietoa. Se on turhaa, viestiä ei ole saapunut. 

Totta kai se harmitti. Jos olisin kypsä ja sivistynyt, olisin todennut faktat. kilpailuun tuli yli 100 novellia, joista valittiin jatkoon vain pieni määrä. Olen vasta 19-vuotias, totta kai vanhemmilla kirjoittajilla on enemmän elämänkokemusta ja sitä kautta myös enemmän lahjoja kirjoittajina. Todennäköisesti joukossa oli myös minun novelliani heikompia kirjoittajia. Ehkä teemani ei ollutkaan niin näkyvä, kuin olin ajatellut, tai sitten muutkin olivat käsitelleet tätä hyvin ajankohtaista teema, todennäköisesti paremmin. Oli tärkeää, että sain novellin kuitenkin kirjoitettua: olin pyöritellyt ideaa mielessäni jo vuosia, joten oli helpottavaa saada se viimein paperille, sellaiseen muotoon, että saatoin olla siihen itse tyytyväinen. Kilpailu määritteli vain novellin, ei minua ihmisenä tai kirjoittajana. Nova järjestetään joka vuosi: nyt kävi näin, mutta ensi vuonna uudestaan. Jos silloinkaan ei tärppää, niin sitten sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Ei elämä tai kirjoittaminen lopu tähän. 

Ja kattia kanssa. Oikeasti reaktioni oli aivan toinen: itkin pettymystäni valehtelematta useamman tunnin. Kirosin omaa tyhmyyttäni: miten olin kehdannutkaan ajatella, että minun novellini pärjäisi Oikeiden Aikuisten Ihmisten kirjoittamien novellien joukossa? Kärkikympistä en ollut uskaltanut haaveilla kuin salaisimmissa päiväunissa, mutta olin pitänyt täysin mahdollisena tavoitettani päästä esiraadista läpi. Nyt sekin tuntui lapselliselta haaveelta. Olisiko minun pitänyt panostaa novelliini enemmän ja tehdä viimeiset editit joskus muulloin kuin vartti ennen deadlinea? Mitä sellaista muissa novelleissa oli, mitä minulla ei ollut? Oliko novellin nimi, jonka kanssa painin useamman päivän, sittenkin huono? Olenko minä umpisurkea kirjoittaja? Miksi reagoin lapsellisella itkupotkuraivarilla, kun maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita murehdittavana? Olenko oikeasti näin huono häviäjä? Räkäisenä kasana sängynpohjalla kaikki näytti mustalta. 

Suoraan sanottuna hävettää kirjoittaa kaikkien luettavaksi, miten reagoin, mutta koen, että tätäkin puolta kirjoittamisesta on hyvä näyttää: se kun ei ole aina pelkkiä huimia sanamääriä, flow'ta, merkityksellisiä lauseita ja luomisen riemua. Harvemmin muutkaan seuraamani kirjoittajaihmiset puhuvat epäonnistumisen tunteista. Ehkä tässäkin on kyse siitä, että someen tahdotaan tuoda mahdollisimman kiillotettua ja kaunista sisältöä, eikä siihen mahdu kuin satunnainen "kirjoittaminen on vähän nihkeää just nyt." Enkä nyt väitä, etteikö kukaan ikinä puhuisi kirjoittamisen kurjista puolista, tai että olisi kiellettyä pitää yllä kultareunaista kuvaa luovasta näppäimistön takomisesta. Olen aivan samanlainen itsekin: kuten juttujani yhtään lukeneet tietävät, hehkutan kirjoittamisen riemua noin joka toisessa postauksessa, mutta harvemmin puhun oikeasti todellisista epätoivon hetkistä. Nyt on kuitenkin sen aika. Ehkä tämä toimii jollekulle toiselle rohkaisuna, varsinkin, kun todella päinvastaisia fiiliksiä välittävät Camp-postaukset sanamäärähehkutuksineen näkyvät vielä blogin etusivulla. Lisäksi tämän postauksen kirjoittaminen toimii minulle itsetutkiskeluna: mikä sai minut parkumaan kuin syötävä yhden novellin perään? 

Kirjoittaminen on minulle herkkä ja henkilökohtainen asia, joten reagoin siihen liittyviin asioihin vahvasti. Totta kai tieto siitä, että novellini ei ollut "tarpeeksi hyvä" päästäkseen esiraadista läpi, oli kolaus kirjoittajaitsetunnolle. Lisäksi minulla on todella vahva blokin pelko. Minulla on todella vahva tarve kirjoittaa, enkä voisi kuvitella elämää ilman sitä. Kun kirjoitan, voin paremmin. Totta kai kirjoittaminen menee aalloissa: joskus on helpompaa, joskus on nihkeämpää, mutta huonoina aikoina tietää, että jossain vaiheessa menee taas paremmin ja tulee onnistumisen elämyksiä. Minulla on kerran elämäni aikana ollut varsinainen blokki, lähes puolen vuoden mittainen ysiluokan syksyllä. Proosan kirjoittaminen ei onnistunut alkuunkaan: sain tiristettyä itsestäni runoja ja sanistekstejä, joihin olin toisinaan tyytyväinenkin, mutta mikään muu ei onnistunut. Päässä oli runsaasti ideoita, mutta ne eivät päätyneet paperille. Tuo puoli vuotta on oman kirjoittamiselämäni kauhein. Se vaikutti vahvasti myös muuten oloon: kun kirjoittaminen ei sujunut, oli oloni todella kurja ja hankala. Minä pelkään, että blokki tulee takaisin. Pelkään, että tapahtuu jotain, joka tappaa luovuuden ja vie kirjoittamisesta kaiken ilon. 

Jos otan yhdessä kirjoituskilpailussa rannalle jäämisen näin raskaasti, niin mitä tapahtuu, jos joskus lähetän pöytälaatikon sisältöäni kustantamoon ja saan vastauksena hylsyn, kuten todennäköisesti tulee käymään? (Suomessahan vain noin 1% kustantamoihin lähetetyistä käsikirjoituksista julkaistaan.) Nova-novelli ei ollut pitkästä prosessistaan huolimatta mitenkään kaikista rakkain tekstini, mutta silti reagoin noin. Entä, jos vaikkapa Pusu saa pelkkiä hylsyjä? Olen työstänyt kyseistä tekstiä yli neljä vuotta, ja siitä on tullut minulle tajuttoman rakas. Entä, jos jonkun tällaisen tekstin hylsy aiheuttaa minulle blokin? Ehkä menen asioiden edelle. Tulevaisuudesta on mahdotonta tietää. 

Olen nyt sulatellut pettymystäni viikon verran, eikä se tunnu enää yhtä karvaalta kuin silloin. Aika parantaa haavat, ja muita vanhoja latteuksia. Olen editoinut Pusua, päässyt takaisin aikatauluun ja pudonnut siitä jälleen, mutta olen kirjoittanut kuitenkin. Lähestyn kovaa vauhtia välitavoitettani, mutta se pelottaa äkkiä todella paljon, vaikka versio lähteekin luettavaksi vain eräälle luottolukijalle. En ole lukenut novelliani uudelleen: tuntuu, että näkisin siinä vain virheitä, enkä viitsi ripotella suolaa haavoihin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että en tahdo kuulla Novasta hetkeen yhtään mitään. Keskityn nyt omiin projekteihini, jotka ovat vielä visusti pöytälaatikon turvissa. Ehkä vuoden päästä nauran itselleni: "Kylläpä se on ollut naurettavan ylidramaattinen." Nyt tarvitsen kuitenkin lisää aikaa pettymyksestä toipumiseen. 


Biisi liittyy aiheeseen tai on liittymättä.

(Huom. En missään nimessä syytä Novan esiraatia novellini jättämisestä rannalle. He eivät tehneet sitä ilkeyttään, ja uskon, että heillä on valintaansa perustelu, jonka uskon olevan hyvä. Vaikka kuulostan katkeralta, ei minulla ole mitään esiraatia vastaan.)

4 kommenttia:

  1. Ymmärrän kyllä että harmittaa, kyllä varmasti kaikkia muitakin, jotka eivät päässeet jatkoon tuolla tai joskus muulloin. Pettymyshän kertoo vain, kuinka tärkeää kirjoittaminen on sulle!

    Voi olla että muiden aiheet tai tekstit olivat parempia tai sitten raati valitsi finalistit jollain tietyllä perusteella, joka ei tällä kertaa sattunut kohdille. Harmi ettei voi tietää perusteluja. Kiva lukea välillä kirjoittamisen (ja elämän) toivottomistakin puolista!

    Oon itse miettinyt viime aikoina, millä perusteilla runoja voi arvostella. Itse en ainakaan pystyisi, sillä omasta mielestäni suurin osa lukemistani harrastelijarunoistakin ovat todella puhuttelevia ja kauniita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, perustelut olisi kyllä ollut kiva kuulla, mutta nyt meni näin.

      Oon itekin miettinyt tota runoarvostelua! Proosassa nyt on jotain selkeitä linjoja, joista voi sanoa, onko ne hyviä tai huonoja, esimerkiksi juonen kuljetus tai henkilöt. Runoista keksin oikeastaan arvosteluvälineeksi vain kielikuvien kliseisyyden. Mutta toisaalta en ymmärrä runoudesta niin paljoa, että voisin arvioida kunnolla harrastelijarunoa ja ammattilaisen kirjoittamaa :D

      Poista
  2. Kilpailuissa pärjäämiseen ei ole mitään yksiselitteistä reseptiä, kannattaa tosiaan muistaa että paljon riippuu tuomareiden mieltymyksistä ja kulloinkin pinnalla olevista teemoista. Tuomareiden osa kirjoituskilpailussa ei ole kadehdittava, joskus novelleja on varmasti mahdoton laittaa paremmuusjärjestykseen, mutta pakkohan sieltä on poimia ne palkittavat.

    Uskon että pettymys on aina voimakkaampi kuin mitä itselleen uskottelee. Teksti on kuitenkin niin suuressa määrin osa tekijää itseään, että sen arvostelua on mahdoton olla ottamatta henkilökohtaisesti. Paksumpi nahka ja rautainen itseluottamus kehittyvät toki ajan kanssa :) Lohdutukseksi voin sanoa että kokeneetkin kirjoittajat purkavat usein turhautumisen tuntojaan kun teksti saan hylsyjä hylsyjen perään. Pettymysten käsitteleminen on olennainen osa kirjoittamista.

    Itse olen muutamassa kirjoituskilpailussa aikoinaan sijoittunut, ja kyllähän se antoi korvaamattoman määrän uskoa omiin kykyihin. Toisaalta jokainen teksti joka ei pärjännyt tuntui todistavan minulle että en osaa, että vain kuvittelen itsestäni liikoja.

    Tsemppiä ja onnea uusiin koitoksiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentista!

      Jep, pitäisi aina muistaa, että tuomaritkin ovat vain ihmisiä, joilla on omat mieltymyksensä, eivätkä mitään jumalolentoja, jotka määrittävät, onko joku teksti objektiivisesti hyvä tai huono.

      Minullakin on takanani pari kirjoituskilpailumenestystä, joten tämä kyllä palautti vähän maan pinnalle. Tavallaan tämä myös ruokki huijarisyndroomaa: "Nyt kaikki tajuavat, etten mä oikeasti osaa mitään!" Mutta ei tässä auta muu kuin yirttää puhua itselleen järkeä ja käsitellä pettymys kunnolla.

      Poista

Sano sanottavasi rohkeasti, minä en pure ;)

Tarkistan kommentit räyhääjien varalta.