Marina: Love + Fear

Neljä vuotta tätä saatiin odottaa, mutta oli sen arvoista!

Marina and the diamonds julkaisi edellisen albuminsa FROOT keväällä 2015, minkä jälkeen hän ei julkaisutkaan mitään pitkään aikaan. Vuonna 2017 hän oli mukana Clean Banditin Disconnect-kappaleessa, mutta sen jälkeen hiljaiselo jatkui. Viime vuoden lopussa hän julkaisi uutisen, joka oli monelle fanille, myös minulle, pieni shokki: hän pudotti nimestään pois "and the Diamonds" -osan ja on nyt artistinimeltään pelkkä Marina (tai no, MARINA, mutta käytän tässä pieniä kirjaimia). Tässä vaiheessa on selvennettävä faktaa, että the Diamonds ei missään vaiheessa viitannut taustabändiin, vaan Marinan faneihin. Alkujärkytyksen jälkeen ymmärsin Marinan valinnan: jossain haastattelussa hän sanoi, ettei halua olla enää "tuote", vaan oma itsensä.

Love + Fear koostuu kahdesta kahdeksan kappaleen mittaisesta albumista. Marina itse on kertonut saaneensa inspiraationsa psykologi Elisabeth Kübler-Rossin teoriasta, jonka mukaan on olemassa vain kaksi tunnetta: rakkaus ja pelko. Kaikki muut tunteet kumpuavat niistä. Ensimmäinen singlejulkaisu tuli jo marraskuussa, kun Clean banditin ja Luis Fonsin kanssa yhteistyössä tehty Baby ilmestyi. Sitä seurasivat helmikuinen Handmade heaven ja maaliskuun Superstar ja Orange trees. Sen jälkeen Marina tarjosi faneilleen melkoisen yllätyksen: Love julkaistiin jo huhtikuun ensimmäisellä viikolla, vaikka albumin julkaisupäivä oli vasta 26.4. Fear ilmestyi puolestaan ajallaan, ilman singlejulkaisuja.

Millainen tämä albumi sitten on? Arvostelen Love- ja Fear-puolet erikseen, koska ne ovat kuitenkin erilliset albumit, vaikka ne muodostavatkin yhteisen kokonaisuuden.

LOVE

Marina on sanonut, että rakkaus ja pelko eivät ole pelkästään positiivisia tai negatiivisia: rakkaudessa on negatiivisiakin puolia ja pelossa positiivisia. Tämä ajatus näkyy albumin molemmilla puolilla. Love sisältää nimensäkin mukaan rakkautta eri kulmista pohtivia lauluja. Siinä missä esimerkiksi Superstar on todella perinteinen rakkauslaulu, To be human pohtii siitä, miten kaikkien maailman ihmisten täytyy osata rakastaa toisiaan, koska olemme kuitenkin pohjiltamme samanlaisia. Handmade heaven ja Orange trees puolestaan julistavat rakkautta ympäristöön ja luontoon, minkä lisäksi Orange trees -kappaleen voi katsoa myös kertovan rakkaudesta omiin juuriinsa, kertoohan se Kreikan saaresta, jolta Marinan isä on kotoisin. Marina ei unohda myöskään itsensä rakastamisen tärkeyttä: Enjoy your life lupaa, että pahimmat päivät ovat jo takana päin, eikä kaikkia ongelmia tarvitse yrittää ratkaista, kun taas True muistuttaa, että jokainen meistä pelkää, ja juuri se tekee meistä ihmisiä.

Rakkauden synkempää puolta kuvailee puolestaan espanjalaistyyppinen Baby. Ensikuuntelulla kappale saattaa vaikuttaa suhteellisen yksinkertaiselta, tanssittavalta kappaleelta, mutta sanoituksien tarkempi kuuntelu paljastaa melko surullisen tarinan, jossa kertoja on jo "someone else's baby", vaikka haikailee edelleen entisensä perään. End of the Earth on niin ikään hieman surumielinen tunnelmaltaan, vaikka tunnustaakin todella vahvaa ja järkähtämätöntä rakkautta toista ihmistä kohtaan. Rakkaus ei ole yksiselitteinen tunne, ja Love vain vahvistaa tätä kuvaa. 

Marinan kehitystä artistina on kiehtovaa seurata. Vaikka Lovekin käsittelee välillä synkkiä aiheita, jonkinlainen toivo paremmasta leimaa koko albumia. Superstar on todennäköisesti positiivisin ja hempein rakkauslaulu, jonka hän on koskaan levylleen päästänyt: siinä ei ole lainkaan kyynisyyttä tai uhkaa rakkauden loppumisesta, pelkkää lempeyttä toista ihmistä kohtaan. To be human muistuttaa sanoituksiltaan todella paljon Savages-raitaa FROOTilta, tosin siinä missä Savages leimaa koko ihmiskunnan itsekkäisiksi raakalaisiksi, To be human suhtautuu aiheeseen lempeämmin: "We're united by our love/we're united by our pain". Myöskin True-kappaleelta löytyvä kohta "Don't need to wear nothing on your skin, skin, skin/be happy with the body that you're in, in in" on selkeästi ajatusmaailman kehittymistä: Electra Heart -albumi ja varsinkin kappale Teen idle kertoo todella vahvasta itsevihasta ja syömishäiriöajatuksista. Lovea kuunnellessa tulee sellainen olo, että Marinalla on asiat hyvin: hän on kasvanut hyväksymään itsensä ja kokee olevansa elämäänsä tyytyväinen juuri nyt.

FEAR

Fear tuo kuulijalle heti alussa Marinan tuotannosta hyvin tutun teeman: rakkauteen liittyvän pelon. Believe in love on kappaleena tavanomainen ja ehkä hieman tylsäkin, mutta toisaalta sanoituksen viesti on vahva. Samaa aihetta käsittelee myös Emotional Machine, joka tuo heti mieleen Family Jewelsilta tutun I am not a robot -kappaleen. Vaikka teema on hyvin tuttu esimerkiksi Electra Heartin ajoilta, tässäkin huomaa Marinan (tai laulujen puhujan) kehittyneen: hän tiedostaa, että pelkää rakkauteen liittyviä asioita, mutta tietää, että hänen täytyy tehdä työtä pelkonsa kumoamiseksi. Life is strangekin muistuttaa sanoituksiltaan jonkin verran aiempia levyjä, mutta siinäkin on tapahtunut kasvua ja kehitystä.

You ja Karma muistuttavat minua melko paljon edellisten levyjen teemoista: molemmissa kommentoidaan jonkun ihmisen (huonoa) käytöstä terävästi, jopa hieman nenäkkäästi. Vaikka en tiedäkään, kenestä näissä kappaleissa puhutaan, minusta on silti hauska kuunnella, miten heitä piikitellään. No more suckers sivuaa samaa aihetta, mutta se puhuu enemmänkin yleisesti ihmisistä, jotka imevät energiaa itseensä. Nautin kaikista kolmesta kappaleesta todella paljon. Ne ovat virkistävän röyhkeitä, varsinkin kun yhä edelleen naisartistien kappaleet tuppaavat helposti olemaan melko kilttejä. No more suckersin sanoitus on huima. Tärkeä aihe! Fear-puolen riipaisivimmat raidat ovat ehdottomasti Too afraid ja Soft to be strong. Too afraid kertoo tilanteesta, jossa olisi itselle kaikista parasta siirtyä eteenpäin, mutta muutos pelottaa. Soft to be strong puolestaan kertoo siitä oivalluksesta, että vahvimmat ihmiset ovat pehmeitä. 

Vaikka Fear käsittelee pelkoa useammasta näkökulmasta, se tuntuu silti aihepiiriltään suppeammalta kuin Love. Sanoitusten tyyli muistuttaa enemmän "vanhaa", pisteliästä ja kyynistä Marinaa, mistä toki pidän, mutta tavallaan se on myös yllätyksetöntä. Onko tämä sitten hyvä vai huono juttu, en tiedä. Pidän kuitenkin siitä, että Fear ei käsittele yksistään negatiivisia asioita: se keskittyy todella paljon itsetutkiskeluun liittyviin oivalluksiin, ja esimerkiksi Soft to be strong on todella lempeä ja jollain tapaa turvallinen laulu. On ihanaa, että albumikokonaisuus päättyy tällaiseen, omalla tavallaan toiveikkaaseen ja itsensä hyväksymistä kannustavaan lauluun. "And I guess I've known it all along/the truth is you have to be soft to be strong/finally I feel the fear is gone"

LOVE + FEAR

Marinan aiemmilla levyillä, varsinkin Family Jewelsilla ja Electra Heartilla maailma on näyttäytynyt melko mustavalkoisena paikkana, mutta Love + Fear osoittaa, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Mielestäni kokonaisuus on todella mielenkiintoinen ja saa miettimään kaikille tuttuja tunteita eri kulmista. Rakkaus ja pelko eivät ole toistensa vastakohtia, vaikka niin voisi äkkiseltään ajatella. 

Love + Fear tarjoaa sekä uudentyyppistä että vanhaa tuttua Marinaa: mukana on sekä tuttuja teräviä huomioita että uudenlaisia, itsensä hyväksymisen ja lempeyden ajatuksia, jotka tulivat tutuiksi jo FROOTilla, mutta ovat nyt jalostuneet. Marinan musiikkityyli on muuttunut jokaisella albumilla: Kun Family Jewels oli melko raakaa ja tietyllä tavalla hiomatonta musiikkia, ja Electra Heart purkkapoppia, FROOT oli tietyllä tavalla maanläheisempää ja hiottua. Love + Fear on FROOTiin verrattuna elektronisempaa ja koneellisempaa, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että ero olisi jotenkin huomattava. Ehkä tämä oli pieni pettymys albumin kanssa: se ei musiikillisesti eroa valtavirtapopista kauhean paljon, oikeastaan vain Life is strange jousineen oli yllättävä veto. 

Upean äänen lisäksi Marinan valttikortti ovat fiksut ja valtavirrasta hieman poikkeavat sanoitukset. Helmiä löytyy myös tältä kaksoisalbumilta, kuten Superstarin "My love is a planet revolving your heart". Jollain konstilla Marina onnistuu aina sanoituksillaan osumaan juuri sen hetkiseen elämäntilanteeseen. Kun yläasteella kuuntelin paljon vihaista Family Jewelsia ja epävarmuuttaan peittelevää Electra Heartia, ysiluokalla FROOT toi minulle lupauksen siitä, että asiat järjestyvät. Love + Fear puolestaan puhui aiheista, joita olen lähiaikoina pyöritellyt päässäni paljon: esimerkiksi True ja Soft to ne strong iskivät niin lujaa, että ensikuuntelulla vain itkin.

Kaikesta hehkuttamisesta huolimatta Love + Fear ei ole lempialbumini Marinalta. Tulen varmasti kuuntelemaan sitä todella paljon, mutta ykkössuosikin paikalla säilyy huikea FROOT.