Kinnunen, Tommi: Pintti 7h 1 min [K]
Doerr, Anthony: Kaikki se valo jota emme näe 543 s.
Kinnunen, Tommi: Lopotti (Sukutarina #2) 364 s.
Wurst, Conchita: Minä, Conchita – We are unstoppable 143 s. + liite
Baker, Jo: Longbournin talossa 448 s.
kotimaisia: 2
käännöskirjoja: 3
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 2
muualta: 2
Sisältää pieniä spoilereita.
Ala-asteikäisenä kuuntelin äänikirjoja todella paljon, mutta kun lähikirjaston lastenkirajvalikoima oli kuunneltu läpi, eikä ikä meinannut riittää aikuisten kirjoihin, jätin tämän lukemismuodon kokonaan. Kun äänikirjat tekivät pari vuotta sitten comebackin, ajattelin, ettei keskittymiskykyni enää millään riittäisi äänikirjan kuuntelemiseen. Kun eräs perheenjäseneni hankki keväällä Bookbeat-tunnukset ja antoi ne myös minulle käyttöön, päätin kuitenkin antaa äänikirjoille mahdollisuuden ja otin kuunteluun samaise peheenjäsenen suosituksesta Tommi Kinnusen Pintin. Ihastuin viime kesänä Neljäntienristeykseen, joten odotukset olivat korkealla. Pintissä oli paljon samaa kuin Kinnusen esikoisteoksessa: se kertoo pienestä kylästä jälleenrakennusajan Suomessa, ja siellä asuvista henkilöistä, jotka ovat omalla tavallaan ulkopuolisia kyläyhteisössä. Vaikka asetelma on tuttu, Kinnunen tuo omanlaista tunnelmaansa tarinaan. Päähenkilöinä toimivat sisarukset ovat kaikki tarpeeksi erilaisia, ja vaikka esimerkiksi Railin salaisuuden arvasin jo melko alkumetreillä, on kirjassa myös paljon ennalta-arvaamattomia kohtia, kuten Jussin osuuden loppu, joka veti maton alta tehokkaasti. Kinnunen kirjoittaa upeaa kieltä, ja lasinpuhallusvertaukset solahtavat tekstiin hienosti. Erityisesti Jussin osuuden tarkkanäköisyys on nautinnollista luettavaa. Vaikka teos on todella hieno, en ihastunut siihen täysin. Sekä Neljäntienristeys että Pintti vievät henkilönsä todella kurjiin ja surullisiin tilanteisiin. Jälleenrakennusajan Suomessa elämä ei ollut pelkkää onnea ja auvoa, kyllähän minä nyt sen tiedän, mutta välillä huomasin miettiväni, että oliko tämä tai tuo juonenkäänne nyt tarpeellinen, kyllä henkilöillä oli tarpeeksi kurjaa jo ennestään! Viihdyin Pintin parissa, mutta tämä piirre kirjassa ärsytti jonkin verran. Äänikirjaa kuuntelin melko lyhyissä pätkissä, joten sen kuunteluun meni pitkän aikaa. Välillä harhauduin ajattelemaan omiani samalla kun kuuntelin, mutta suhtellisen hyvin pysyin kärryillä kuitenkin. Kirjan lukija oli myös todella hyvä! Pidän edelleen enemmän fyysisten kirjojen lukemisesta, mutta aion myös kuunnella äänikirjoja enemmänkin: tälläkin hetkellä menossa on yksi.
Ala-asteikäisenä kuuntelin äänikirjoja todella paljon, mutta kun lähikirjaston lastenkirajvalikoima oli kuunneltu läpi, eikä ikä meinannut riittää aikuisten kirjoihin, jätin tämän lukemismuodon kokonaan. Kun äänikirjat tekivät pari vuotta sitten comebackin, ajattelin, ettei keskittymiskykyni enää millään riittäisi äänikirjan kuuntelemiseen. Kun eräs perheenjäseneni hankki keväällä Bookbeat-tunnukset ja antoi ne myös minulle käyttöön, päätin kuitenkin antaa äänikirjoille mahdollisuuden ja otin kuunteluun samaise peheenjäsenen suosituksesta Tommi Kinnusen Pintin. Ihastuin viime kesänä Neljäntienristeykseen, joten odotukset olivat korkealla. Pintissä oli paljon samaa kuin Kinnusen esikoisteoksessa: se kertoo pienestä kylästä jälleenrakennusajan Suomessa, ja siellä asuvista henkilöistä, jotka ovat omalla tavallaan ulkopuolisia kyläyhteisössä. Vaikka asetelma on tuttu, Kinnunen tuo omanlaista tunnelmaansa tarinaan. Päähenkilöinä toimivat sisarukset ovat kaikki tarpeeksi erilaisia, ja vaikka esimerkiksi Railin salaisuuden arvasin jo melko alkumetreillä, on kirjassa myös paljon ennalta-arvaamattomia kohtia, kuten Jussin osuuden loppu, joka veti maton alta tehokkaasti. Kinnunen kirjoittaa upeaa kieltä, ja lasinpuhallusvertaukset solahtavat tekstiin hienosti. Erityisesti Jussin osuuden tarkkanäköisyys on nautinnollista luettavaa. Vaikka teos on todella hieno, en ihastunut siihen täysin. Sekä Neljäntienristeys että Pintti vievät henkilönsä todella kurjiin ja surullisiin tilanteisiin. Jälleenrakennusajan Suomessa elämä ei ollut pelkkää onnea ja auvoa, kyllähän minä nyt sen tiedän, mutta välillä huomasin miettiväni, että oliko tämä tai tuo juonenkäänne nyt tarpeellinen, kyllä henkilöillä oli tarpeeksi kurjaa jo ennestään! Viihdyin Pintin parissa, mutta tämä piirre kirjassa ärsytti jonkin verran. Äänikirjaa kuuntelin melko lyhyissä pätkissä, joten sen kuunteluun meni pitkän aikaa. Välillä harhauduin ajattelemaan omiani samalla kun kuuntelin, mutta suhtellisen hyvin pysyin kärryillä kuitenkin. Kirjan lukija oli myös todella hyvä! Pidän edelleen enemmän fyysisten kirjojen lukemisesta, mutta aion myös kuunnella äänikirjoja enemmänkin: tälläkin hetkellä menossa on yksi.
Myös Kaikki se valo jota emme näe oli kesken pitkän aikaa. Odotukset olivat korkealla myös tähän, koska olin kuullut kirjaa kehuttavan ja hehkutettavan. Vaikka minulla oli lukemisessa pitkiä taukoja, silloin, kun luin, luin kirjaa melko paljon kerrallaan. Lyhyet luvut koukuttivat heti. Kirjoitustyylissä oli myös jotain kiehtovaa. Vaikka toinen maailmansota on aiheena todella käytetty, Werner ja Marie-Laure ovat molemmat omalla tavallaan erilaisia päähenkilöitä kuin mitä yleensä tätä aihetta käsittelevissä kirjoissa on. (Täytyy tosin myöntää, että minua kiinnosti Marie-Lauren osuudet paljon enemmän kuin Wernerin osuudet.) KSVJEN kulkee kahdessa aikatasossa ja seuraa päähenkilöidensä elämää vuorotellen, ja vie heitä jatkuvasti lähemmäksi toisiaan. Tämäkin oli koukuttava tekijä: lukija tietää, mihin tapahtumat vievät, joten kysymys kuuluukin, että miten tilanteeseen päädytään. Korkeat odotukseni eivät kuitenkaan täysin täyttyneet. Vaikka viihdyinkin kirjan parissa, minulla meni todella kauan, että pääsin siihen kunnolla sisään. Loppupuolen tapahtumat tuntuivat myös hieman hätiköidyltä, minkä lisäksi tietyt väkivaltakohtaukset saivat minut hieman huonovointiseksi. Mitään kovin yksityiskohtaista ei näissä kohtauksissa ollut, mutta koska eräs näistä kohtauksista tapahtuu eräälle sivuhenkilölle, johon ei oltu hetkeen keskitytty, se tuntui tavallaan turhalta ja liian helpolta tavalta shokeerata lukijaa. Marie-Lauren sokeus oli kuvattu jotenkin epäuskottavasti: välillä melkein unohdin, että hän on sokea, sillä hänen osuuksissaan kuvailu tuntuu välillä siltä, että hän näkisi. Kaikki se valo jota emme näe on kuitenkin mielenkiintoinen ja koukuttava kirja, vaikka se ei ihan suosikiksini noussutkaan.
Kuukauden toinen Kinnunen oli Neljäntienristeyksen jatko-osa Lopotti. Neljäntienriestyksen lukemisesta oli suunnilleen tasan vuosi, joten suurin osa yksityiskohdista oli hävinnyt päästäni, mutta nopeasti ne palautuivat takaisin. Kinnusen upea kirjoitustyyli imaisi tässäkin mukaansa täysin, ja luinkin kirjan muutamassa päivässä. Lopotti kertoo tarinan kahden eri sukupolven ulkopuoliseksi jäävästä henkilöstä: sokeasta Helenasta, joka lähtetään sokeainkouluun Helsinkiin 1950-luvulla, ja hänen veljenpojastaan Tuomaksesta, joka on homo. Heidän elämänsä kulkevat omia reittejään, risteävät, kulkevat samaa matkaa ja lopulta eroavat. Kerrontaratkaisu eroaa Neljäntienristeyksestä, jossa kirja oli jaettu neljään eri osaan, kun taas Lopotissa Helena ja Tuomas kertovat tarinoitaan vuorotellen. Huomasin tässä pientä ongelmaa omalla kohdallani: olin paljon kiinnostuneempi Helenan kuin Tuomaksen osuuksista. Helena on äärimmäisen mielenkiintoinen henkilö, mukavan ristiriitainen! Aloitin tämän heti Kaikki se valo jota emme näe -kirjan lukemisen jälkeen, en voinut olla vertaamatta sokeiden näkökulmahenkilöiden kuvausta, ja mielestäni Kinnunen onnistuu siinä huomattavasti paremmin kuin Doerr. Mietin myös todella paljon Tuomaksen seksuaalisuutta, enkä tiennyt, pidinkö ratkaisua hyvänä. Toisaalta tuntui, että kun aihetta oltiin käsitelty jo Neljäntienristeyksessä, Lopotissa se tuntui toistolta. Toisaalta Tuomas elää täysin eri aikaa kuin isoisänsä, jolloin suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on hieman erilaista ja tulee muuttumaan radikaalisti verrattain lyhyessä ajassa, minkä vuoksi se peilautuu kiinnostavasti edellisen osan Onnin kokemuksiin. Oli miten oli, sekä Helenan että Tuomaksen tarinoissa toistuu haave kuulua joukkoon, tarve olla osa perhettä ja yhteisöä. Huomasin samaistuvani molempien henkilöiden ajatuksiin vahvasti, välillä niin paljon, että värisytti ja välillä itketti, myös bussissa lukiessani. Täytyy tosin todeta, ettei Lopotti(kaan) nouse samalle tasolle kuin Neljäntienristeys: jotain jää puuttumaan, vaikka teos onkin hieno. Lisäksi kurjuudessa vellominen ärsytti pariin otteeseen. Erityisesti kirjan loppupuolen käänne Tuomaksen elämässä (kirjan lukijat tietänevät, mitä meinaan) oli sen verran järkyttävä ja hirveä, että ensimmäinen ajatukseni oli valehtelematta: "Oliko tämä nyt oikeasti tarpeellista??" Tästäkin huolimatta odotan innola, mitä Kinnunen kirjoittaa seuraavaksi.
Suhtaudun hieman skeptisesti (oma)elämäkertoihin yhä elävistä (ja nuorista) ihmisistä. Siksi tartuin Conchita Wurstin omaelämäkertaan hieman epäillen. Wurst (oikealta nimeltään Tom Neuwirth) on itävaltalainen drag queen, joka voitti Euroviisut vuonna 2014. Ihastuin Conchitaan ikihyviksi jo silloin, kun hän voitti, ja ihastukseni on jatkunut yhä. Vaikka odotukseni olivat melko matalalla, luin kirjan silti. Sain onneksi yllättyä positiivisesti. Conchita (vai Tom?) on ehtinyt tehdä paljon enemmän kuin olin tiennyt. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän vakuutuin siitä, miten upea esikuva tämä henkilö on kaikille: hän tekee todella paljon tärkeää poliittista työtä ihmisoikeuksien puolesta. Kirjoitustyyli oli tosin toisinaan hieman köykäinen (vai johtuiko suomennoksesta?), ja tietyt painotukset olivat myös hieman outoja. Odotin kirjalta kiinnostavia juttuja Euroviisujen kulisseista, mutta lopulta koko tapahtuma ohitettiin todella nopeasti, mikä oli sekä pettymys että mielestäni outoa: ilman Euroviisuja Wurst olisi tuskin saanut läheskään niin paljon julkisuutta, jota käyttää hyväkseen poliittisella uralla. Plussaa kirja saa kuitenkin kuvaliitteestä ja musikaaliviittauksista jokaisen luvun alussa.
Longbournin talossa on pitänyt lukea jo pitkään. Idea ihastutti: Ylpeys ja ennakkoluulo palvelusväen näkökulmasta? Kyllä kiitos! Kirja päästää ääneen ne ihmiset, jotka huolehtivat siitä, että Bennetin neidit saavat ruuan pöytään, puhtaat vaatteet ylleen, kyydin tanssiaisiin ja ruusukkeet tanssikenkiin Merytonista. Jo kirjan aloituskohtaus, jossa päähenkilö, piikatyttö Sarah jynssää kädet haavoilla perheen pyykkejä paljastaa, että nyt liikutaan aivan toisissa tunnelmissa kuin Austenin klassikossa. Pidin siitä, että kirja kertoi oman tarinansa sen sijaan, että olisi toistanut pelkkää Lizzyn ja Darcyn rakkaustarinaa. Toki tämäkin juoni kulkee sivussa, mutta tärkeämpiä ovat palvelijoiden väliset suhteet. Jouduin kuitenkin pettymään tämän kirjan kanssa, sillä se ei hyvistä ominaisuuksista huolimatta ollut kauhean hyvä. Ensinäkin kaikki vanhat tutut hahmot tuntuvat vierailta ja oudoilta. Totta kai eri ihmiset näkevät toisensa erilailla, mutta kaikki Bennetit tuntuivat olevan todella kaukana siitä, millaisena heitä pidin, mikä tuntui epäuskottavalta. Tähän liittyy myös eräs kirjan suurista plot-twisteistä: arvasin kyllä, mikä oli taloon saapuvan James-lakeijan ja rouva Hillin välinen suhde, mutta erään kolmannen hahmon osuus asiaan oli sellainen, mitä en pystynyt sulattamaan ollenkaan. Lisäksi kirjan loppupuolella kuvaillaan pitkään Jamesin sotakokemuksia, mitkä ovat kyllä hyvää taustoitusta hahmolle, mutta mielestäni tätä osuutta olisi saanut saksia runsaasti. En myöskään kauhesti innostunut jatkuvasta inhorealistisesta kuvauksesta mudasta, eritteistä ja väkivallasta. Eihän se palvelijan elämä ole mitään herkkua ollut, ja on kiva, että Austenin siloiteltua historiankuvausta muokataan ihmisten mielissä lähemmäs todellisuutta, mutta en olisi tahtonut lukea niin tarkasti esimerkiksi herra Bennetin yöastian sisällöstä kuin mitä kirjassa kuvailtiin. Pieni plussa tulee kuitenkin siitä, että eräs keskeinen henkilö kuuluu seksuaalivähemmistöön, mutta asiasta ei tehdä minkään maailman numeroa.
Kuukauden toinen Kinnunen oli Neljäntienristeyksen jatko-osa Lopotti. Neljäntienriestyksen lukemisesta oli suunnilleen tasan vuosi, joten suurin osa yksityiskohdista oli hävinnyt päästäni, mutta nopeasti ne palautuivat takaisin. Kinnusen upea kirjoitustyyli imaisi tässäkin mukaansa täysin, ja luinkin kirjan muutamassa päivässä. Lopotti kertoo tarinan kahden eri sukupolven ulkopuoliseksi jäävästä henkilöstä: sokeasta Helenasta, joka lähtetään sokeainkouluun Helsinkiin 1950-luvulla, ja hänen veljenpojastaan Tuomaksesta, joka on homo. Heidän elämänsä kulkevat omia reittejään, risteävät, kulkevat samaa matkaa ja lopulta eroavat. Kerrontaratkaisu eroaa Neljäntienristeyksestä, jossa kirja oli jaettu neljään eri osaan, kun taas Lopotissa Helena ja Tuomas kertovat tarinoitaan vuorotellen. Huomasin tässä pientä ongelmaa omalla kohdallani: olin paljon kiinnostuneempi Helenan kuin Tuomaksen osuuksista. Helena on äärimmäisen mielenkiintoinen henkilö, mukavan ristiriitainen! Aloitin tämän heti Kaikki se valo jota emme näe -kirjan lukemisen jälkeen, en voinut olla vertaamatta sokeiden näkökulmahenkilöiden kuvausta, ja mielestäni Kinnunen onnistuu siinä huomattavasti paremmin kuin Doerr. Mietin myös todella paljon Tuomaksen seksuaalisuutta, enkä tiennyt, pidinkö ratkaisua hyvänä. Toisaalta tuntui, että kun aihetta oltiin käsitelty jo Neljäntienristeyksessä, Lopotissa se tuntui toistolta. Toisaalta Tuomas elää täysin eri aikaa kuin isoisänsä, jolloin suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on hieman erilaista ja tulee muuttumaan radikaalisti verrattain lyhyessä ajassa, minkä vuoksi se peilautuu kiinnostavasti edellisen osan Onnin kokemuksiin. Oli miten oli, sekä Helenan että Tuomaksen tarinoissa toistuu haave kuulua joukkoon, tarve olla osa perhettä ja yhteisöä. Huomasin samaistuvani molempien henkilöiden ajatuksiin vahvasti, välillä niin paljon, että värisytti ja välillä itketti, myös bussissa lukiessani. Täytyy tosin todeta, ettei Lopotti(kaan) nouse samalle tasolle kuin Neljäntienristeys: jotain jää puuttumaan, vaikka teos onkin hieno. Lisäksi kurjuudessa vellominen ärsytti pariin otteeseen. Erityisesti kirjan loppupuolen käänne Tuomaksen elämässä (kirjan lukijat tietänevät, mitä meinaan) oli sen verran järkyttävä ja hirveä, että ensimmäinen ajatukseni oli valehtelematta: "Oliko tämä nyt oikeasti tarpeellista??" Tästäkin huolimatta odotan innola, mitä Kinnunen kirjoittaa seuraavaksi.
Suhtaudun hieman skeptisesti (oma)elämäkertoihin yhä elävistä (ja nuorista) ihmisistä. Siksi tartuin Conchita Wurstin omaelämäkertaan hieman epäillen. Wurst (oikealta nimeltään Tom Neuwirth) on itävaltalainen drag queen, joka voitti Euroviisut vuonna 2014. Ihastuin Conchitaan ikihyviksi jo silloin, kun hän voitti, ja ihastukseni on jatkunut yhä. Vaikka odotukseni olivat melko matalalla, luin kirjan silti. Sain onneksi yllättyä positiivisesti. Conchita (vai Tom?) on ehtinyt tehdä paljon enemmän kuin olin tiennyt. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän vakuutuin siitä, miten upea esikuva tämä henkilö on kaikille: hän tekee todella paljon tärkeää poliittista työtä ihmisoikeuksien puolesta. Kirjoitustyyli oli tosin toisinaan hieman köykäinen (vai johtuiko suomennoksesta?), ja tietyt painotukset olivat myös hieman outoja. Odotin kirjalta kiinnostavia juttuja Euroviisujen kulisseista, mutta lopulta koko tapahtuma ohitettiin todella nopeasti, mikä oli sekä pettymys että mielestäni outoa: ilman Euroviisuja Wurst olisi tuskin saanut läheskään niin paljon julkisuutta, jota käyttää hyväkseen poliittisella uralla. Plussaa kirja saa kuitenkin kuvaliitteestä ja musikaaliviittauksista jokaisen luvun alussa.
Longbournin talossa on pitänyt lukea jo pitkään. Idea ihastutti: Ylpeys ja ennakkoluulo palvelusväen näkökulmasta? Kyllä kiitos! Kirja päästää ääneen ne ihmiset, jotka huolehtivat siitä, että Bennetin neidit saavat ruuan pöytään, puhtaat vaatteet ylleen, kyydin tanssiaisiin ja ruusukkeet tanssikenkiin Merytonista. Jo kirjan aloituskohtaus, jossa päähenkilö, piikatyttö Sarah jynssää kädet haavoilla perheen pyykkejä paljastaa, että nyt liikutaan aivan toisissa tunnelmissa kuin Austenin klassikossa. Pidin siitä, että kirja kertoi oman tarinansa sen sijaan, että olisi toistanut pelkkää Lizzyn ja Darcyn rakkaustarinaa. Toki tämäkin juoni kulkee sivussa, mutta tärkeämpiä ovat palvelijoiden väliset suhteet. Jouduin kuitenkin pettymään tämän kirjan kanssa, sillä se ei hyvistä ominaisuuksista huolimatta ollut kauhean hyvä. Ensinäkin kaikki vanhat tutut hahmot tuntuvat vierailta ja oudoilta. Totta kai eri ihmiset näkevät toisensa erilailla, mutta kaikki Bennetit tuntuivat olevan todella kaukana siitä, millaisena heitä pidin, mikä tuntui epäuskottavalta. Tähän liittyy myös eräs kirjan suurista plot-twisteistä: arvasin kyllä, mikä oli taloon saapuvan James-lakeijan ja rouva Hillin välinen suhde, mutta erään kolmannen hahmon osuus asiaan oli sellainen, mitä en pystynyt sulattamaan ollenkaan. Lisäksi kirjan loppupuolella kuvaillaan pitkään Jamesin sotakokemuksia, mitkä ovat kyllä hyvää taustoitusta hahmolle, mutta mielestäni tätä osuutta olisi saanut saksia runsaasti. En myöskään kauhesti innostunut jatkuvasta inhorealistisesta kuvauksesta mudasta, eritteistä ja väkivallasta. Eihän se palvelijan elämä ole mitään herkkua ollut, ja on kiva, että Austenin siloiteltua historiankuvausta muokataan ihmisten mielissä lähemmäs todellisuutta, mutta en olisi tahtonut lukea niin tarkasti esimerkiksi herra Bennetin yöastian sisällöstä kuin mitä kirjassa kuvailtiin. Pieni plussa tulee kuitenkin siitä, että eräs keskeinen henkilö kuuluu seksuaalivähemmistöön, mutta asiasta ei tehdä minkään maailman numeroa.
*********
Kirjankansibingoon luetut kirjat:
Yö: Kaikki se valo jota emme näe
Puu: Longbournin talossa
Nainen: Lopotti
Piirroskuva: Pintti
Kirjankansibingoon luetut kirjat:
Yö: Kaikki se valo jota emme näe
Puu: Longbournin talossa
Nainen: Lopotti
Piirroskuva: Pintti
Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
12. Kirja liittyy Iso-Britanniaan: Longbournin talossa
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Minä, Conchita (Wurst on Itävallasta)
36. Kirjassa ollaan yksin: Pintti
45. Kirjassa nimessä on kieltosana: Kaikki se valo jota emme näe
48. Kirja kertoo näkö- tai kuulovammaisesta henkilöstä: Lopotti
Kesäkuu kului melkoisella vauhdilla. Saavuin alkukuusta takaisin kotikaupunkiini ja menin suoraan töihin. En viihtynyt työssäni kauhean hyvin, mutta ainakin palkka juoksi, ja nyt minulla on ansaittu kesäloma. Töiden ulkopuolella näin paljon kavereita, vietin pienempiä ja suurempia kekkereitä joka viikonloppu (elämäni on yhtä juhlaa), kaipasin opiskelukaupunkiin ja katsonut Downton abbeyta paljon (olen täysin koukussa!). Sain myös Pusun kolmosversion valmiiksi, täsmälleen aikataulussa! Olin todella ylpeä itsestäni, syystäkin :) Nyt teksti on esilukijoilla, murskapalautetta odotellen.
Heinäkuussa lomailen ahkerasti: aion ainakin lukea kirjoja, käydä Finnconissa ja reissata hieman kotimaassa. Suunnitelmat ovat vielä hieman auki, mutta eivätköhän ne tästä selviä.
Kuukauden biisi on Olavi Uusivirran Miten mulla meni. Uusivirran uusi albumi Skorpioni on ehdottomasti kesäkuuni kuunnelluin albumi kokoanaisuudessaan, mutta ihanan kummallinen ja erilainen Miten mulla meni on mahdollisesti suosikkini albumilta. Kyseinen kappale soi päässäni joka aamu, kun heräsin mennäkseni töihin :D Musiikkivideokin on mukavan hämärä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano sanottavasi, mutta älä räyhää. Tarkistan kommentit ja julkaisen vain asialliset :)