Graduprosessiin liittyy omalla kohdallani hyvin voimakasta fiilisten aaltoilua, ja sama tilanne on varmasti lähes kaikilla. Välillä tuntuu siltä, että eihän gradu ole niin kauhea kuin mitä pelotellaan, sen kun ottaa niskasta kiinni ja lukee ja kirjoittaa. Seuraavana päivänä saattaakin sitten löytää itsensä pyörimästä epätoivon alhosta: en tajua mitään, en ymmärrä omasta alastanikaan mitään, ei tästä tule yhtään mitään.
Olin tovi sitten Helsingissä, vierailin jälleen arkistossa alkuperäisaineistoni parissa. Olin varannut arkistotyöskentelyyn kaksi päivää, mutta jälkimmäisenä päivänä sain hommat niin nopeasti pakettiin, että minulle jäi monta tuntia aikaa ennen junan lähtöä. Menin siis Ateneumiin, jossa kuljin ensin kokoelmanäyttelyn läpi ja sitten vielä ylimmän kerroksen laajan Albert Edelfelt -näyttelyn. Molemmissa näyttelyissä oli paljon kiinnostavia teoksia, niin tuttuja kuin tuntemattomia.
Ja tietenkin kohtasin Edelfelt-näyttelyssä Virginien.
Pariisitar (Virginie) (1883) on maalaus, johon Edelfelt on maalannut pariisilaisen naisen, joka oli hänen mallinsa ja rakastajattarensa, myös todennäköisesti taiteilijan aviottomien lasten äiti, josta käytetään nimeä Virginie. Taidehistorioitsija Anna Kortelainen on selvittänyt taulun naisen taustoja kirjassaan Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Luin kirjan pari vuotta sitten ja ihastuin siihen ikihyviksi: käsittelihän se useita minua kiinnostavia teemoja, taidehistoriaa, 1800-lukua, naisten asemaa, arkistojen hiljaisuuksia, mikrohistoriaa. Se on saanut minut myös näkemään Edelfeltin Virginie-aiheiset taulut aivan uudessa valossa.
Vaikka olin ollut tyytyväinen arkistopäivieni aikaansaannoksiin, minulla oli silti vähän epävarma olo moniin kysymyksiin liittyen. En ehkä ollut graduepätoivon syvimmässä kuopassa, mutta varovasti matkalla sinne. Toivoin Ateneum-käynnin vievän ajatuksiani muualle, ja pääseväni ainakin pieneksi hetkeksi eroon epävarmoista ajatuksistani. Jossain taustalla ne möyrivät silti, kunnes pysähdyin Virginien eteen.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin Pariisitar-taulun livenä, mutta ensimmäistä kertaa koin sen äärellä yhtä järisyttäviä tunteita. Totta kai taulu on kaunis, ja ihailen sitä aina: miten kaunis Virginie onkaan, miten hänen katseensa on täynnä iloa ja rakkautta, miten taitavasti valo heijastuu hänen rannerenkaastaan. Nyt kuitenkin Virgineä silmiin katsoessani yhdistyi mielessäni paitsi Kortelaisen kirjaan, myös omaan graduuni, ja hetken kaikki oli kirkasta ja selkeää. En tee samankaltaista tutkimusta kuin Anna Kortelainen kirjassaan, eikä minun tarvitse etsiä jotakin henkilöä kuin neulaa heinäsuovasta. Kuitenkin käsittelen itsekin gradussani tavallisia naisia, joille ei välttämättä pystytetä patsaita. Pohdin arkistojen hiljaisuuksia ja sitä, kenen ääni kuuluu ja kenen ei. Siihen, että olen päässyt tähän pisteeseen ja valinnut juuri tämän tietyn aiheen graduuni, on johtanut lapsesta asti palanut kiinnostus historiaan, teini-iässä herännyt innostus naisten historiaan ja feminismiin ja yliopistoaikoina löydetty vallan näkökulma. Nämä aiheet inspiroivat ja innostavat minua, mikä on gradun kaltaista pitkää projektia tehdessä tärkeää. Ja vaikka gradun kanssa kokisikin välillä epätoivoa, olen onnellinen ja etuoikeutettu, että saan tehdä tutkimusta juuri sillä alalla, juuri siitä aiheesta, jota rakastan.
Kiitos Virginie, ajattelen, kun kävelen näyttelyn seuraavaan huoneeseen. Kiitos, kun muistutit minua siitä, mikä on kaikkein tärkeintä. Kokemusta on vaikea sanoittaa, mutta epätoivon kuilu on jäänyt jälleen hetkeksi taakse.
Ostin Pariisitar-taulun itselleni museokaupasta postikorttina ja kiinnitin sen vaatekaappini oveen. Toivon, että se muistuttaisi minua tästä kohtaamisesta Ateneumissa ja toisi uskoa ja luottamusta omaan tekemiseeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano sanottavasi, mutta älä räyhää. Tarkistan kommentit ja julkaisen vain asialliset :)