Pusu-ikävä

Olen viime aikoina havahtunut yllättävän monta kertaa ikävän tunteeseen, ja tajunnut, että minulla on ikävä Pusua. 

 

Aloitin Suudelma-nimisen käsikirjoituksen alkuvuodesta 2015, ja viimeisimmät muutokset tiedostoon tein vuonna 2021. Pusuna tunnettu teksti oli siis hyvin suuri osa elämääni yläasteen viimeisinä kuukausina, koko lukiourani ajan ja vielä yliopistossakin. Vaikka kirjoitin ja editoin välillä kaikkea muutakin, palasin aina Pusuun. Minä ja kässäri kasvoimme yhtä matkaa.

Kaikki romaanikässärini ovat minulle eri syistä tärkeitä, mutta Pusu on kuitenkin käsikirjoitus, jonka kanssa olen kokenut monia asioita ensimmäistä kertaa. Se on ensimmäinen kirjoittamani täysmittainen romaanikäsikirjoitus, editointikouluni, ensimmäinen kustantamokierrokselle lähtenyt tekstini. Onko siis mikään ihmekään, että se on minulle mielettömän rakas ja tärkeä teksti!

Vuosien 2020-2021 aikana Pusu lähti 19 eri kustantamoon ja yhteen kirjoituskilpailuun. Kustantamokierrokseltaan se keräsi pelkkiä hylsyjä tai radiohiljaisuutta. Tiedän, että ensimmäisen kierroksen jälkeen ei välttämättä pitäisi luovuttaa, mutta hylsysade, varsinkin korona-aikaan yhdistettynä, jätti olon sen verran mankeloiduksi, että totesin, että en välttämättä halua tässä hetkessä enää palata Pusuun. En sano, etten koskaan aio palata Pusun pariin tai lähettää sitä muokattuna uudelle kierrokselle, mutta en pidä sitä kovin todennäköisenä. 

Pusu ei ole välttämättä ole sellainen kirja, joka tällä hetkellä olisi kirjamaailman trendien aallonharjalla. Kirjoittaessa ei ole mitään järkeä seurata trendejä, koska ne muuttuvat niin nopeasti, ja kirjoittaminen on kuitenkin hidas prosessi. Silti Pusu tuntuu representaatioltaan ja joidenkin teemojen käsittelyn puolesta vanhentuneelta. Siinä näkyy se, millaisia YA-kirjoja luin yläasteella, ja miten niissä käsiteltiin näitä asioilta. Olen sitä mieltä, että jotkut käsikirjoituksen asioita ovat uniikkeja ja toimivia, mutta kokonaisuus ei ehkä ole 2020-lukua, enkä koe, että voin täysin rehellisesti enää seistä niiden takana. Näiden asioiden korjaaminen vaatisi kuitenkin käsikirjoituksen räjäyttämistä melko lailla palasiksi, enkä tiedä, olenko siihen valmis. 

 

Luopuminen on ollut vaikeaa, vaikka se onkin tuntunut ajan myötä aina vain oikeammalta päätökseltä. Vuosia haaveilin, että esikoisteokseni olisi juuri Pusu, joten olihan se kipeää siirtää teksti pois aktiivisesta työstöstä. Yritän kuitenkin muistaa, että vaikka olen siirtänyt kässärin "eläkkeelle", sen ei tarvitse kadota minnekään. Se saa olla olemassa, ja se saa yhä olla minulle tärkeä, vaikka se ei koskaan suuren yleisön silmien eteen pääsisikään.

Välillä palaan Pusun maailmaan joko lueskelemalla käsikirjoitusta sieltä täältä, kuuntelemalla tekstin soittolistaa, lisäämällä kuvia sen Pinterest-tauluun tai lähettelemällä tekstin mieleen tuovia meemejä esilukijakavereille. Kässärin maailman ja hahmojen ajattelemisesta tai tekstin lukemisesta tulee aina lämmin olo. Pusu on minulle ehkä tärkein turvapaikkani kaikesta kirjoittamastani. Se on tähänastisista kässäreistäni kaikkein onnellisin, ja sen maailmaan on aina ollut ihanaa palata. En väitä, että muut kässärini olisivat pelkkää synkeyttä ja ankeutta, tai että Pusu olisi pelkkää höttöä ilman julmiakin sävyjä, mutta Pusussa on silti jotain aivan omanlaistaan lohdullisuutta. Olen monesti blogissakin puhunut siitä, miten kirjoittaminen on minulle pakopaikka arjesta. Pusu on tarjonnut pakoreitin sellaisina hetkinä, jolloin elämä on syystä tai toisesta ollut erityisen ikävää. Olen kirjoittanut hahmoille omia luonteenpiirteitäni, tuntemuksiani ja haaveitani, ja sen takia heidän tarinakaarissaan on minulle suurta lohtua ja turvaa. Samaa olen toki tehnyt muissakin kässäreissäni, mutta edelleen, Pusu oli ensimmäinen, ja ensimmäisellä kerralla on aina oma merkityksensä.

Eräänä iltana Pusun soittolistaa kuunnellessa mietin sitä, miten tärkeä ja rakas tarina minulle on. Voi olla, että joskus, kun en enää (toivottavasti) elä opiskelijabudjetilla, voisin teettää Pususta omakustanteen. Silloin saisin kirjan kansien väliin ja omaan hyllyyni. En välttämättä kaipaa sitä, että kirja pääsisi maailmalle ja lukijajoukkojen käsiin, mutta koen, että jotain olen velkaa nuoremmalle Celestinelle, joka antoi Pusulle kaikkensa ja toivoi todella voimakkaasti sen siipien kantavan. Mahdollisesti siis riittäisi parin kappaleen tarvepainatus (luulen nimittäin, että jotkut esilukijatkin tahtoisivat oman kappaleensa). Tämä tuskin on kuitenkaan vielä mikään lähivuosien juttu, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jäin pohdiskelemaan myös muita vaihtoehtoja, mutta ne ovat vielä sen verran kevyellä ajatustasolla, että ei niistä nyt tällä kertaa sen enempää. Ajatus kuitenkin lämmittää sydäntäni todella paljon. 

Ehkä viestini itselleni onkin se, että vaikka jostain haaveesta luovunkin, ei sitä tarvitse kokonaan hylätä. Kun tulee ikävä, voi aina palata takaisin, vaikka vain nopealle vierailulle. 

"Kuulin korvissani hänen naurunsa, muistin silkkiset, kultaiset kiharat, jotka kulkivat käsieni läpi harjanvetojen myötä, vinon hymyn, jonka hän loi minulle tuon tuostakin. Muistin orvokkisilmien katseet, niissä kuohuvat tunteet: lapsellisen kiukun, kuplivan riemun, huonosti peitellyn hätäännytyksen, lempeän ja kujeilevan silmäyksen.

'Olet minulle tärkeä. Älä koskaan unohda sitä.'"

 

(Suudelma, luku 19)

 

 

Kansikuvan olen tehnyt Canvalla, kuvat Pixabaysta.