Näillä kaduilla

Arkistojen kätköistä löytyi tämä vuoden vanha novelli. Olen tähän erittäin tyytyväinen, vaikka tarina onkin erittäin surullinen. Inspiraatio tähän tekstiin tuli kahdesta omistamastani nukesta, jotka jo lapsuuden leikeissä olivat aina rakastavaisia. Inspiroiduin lopulta niin paljon, että kuvasin novelliin perustuvan elokuvankin, jonka sitten editoin :) 

Toivottavasti tekin tykkäätte :)

***

Näillä kaduilla

Minä näin hänet ensi kerran vain varjokuvana ikkunassa. Ilta oli tummunut jo aikoja sitten ja minua paleli. Kirjava pukuni, vaikka olikin koreaa silkkiä ja kirjailuja, ei lämmittänyt minua juurikaan. Kävelin kapeilla kaduilla ja katsoin, kun ihmiset sammuttelivat valojaan ikkunoistaan mennessään nukkumaan. Minä en halunnut nukkua, minä tiesin että kodiksi kutsutussa vaunussa odottaisi vain haukkuja.  Mieleni oli kovin synkkä enkä pystynyt hymyilemään. En ennen kuin näin hänet, enkelin.

Hänen siro kuvansa piirtyi valoisaan ikkunaan vahvana mutta kauniina. Hän nojasi ikkunalautaan ja katseli kadulle. Astuin esiin varjoista nähdäkseni hänet paremmin. Hän hätkähti hieman ja kumartui lähemmäs ikkunaa. Minä en nähnyt hänen kasvojaan. Siinä me katsoimme toisiamme, minä kylmällä kadulla, hän lämpimässä huoneessaan. Jonkin ajan kuluttua ikkunaan ilmestyi kumaraisen naisen varjo, joka selvästikin pyysi enkelini pois ikkunasta. Enkeli nousi ja vanha nainen veti verhot ikkunan eteen.  Jäin yksin pimeälle kadulle, joten katsoin parhaaksi lähteä takaisin sirkukseen, yksinäiseen vankkurivaunuuni.

Seuraavana aamuna minä kysyin enkelistäni Jacobilta, veitsenheittäjältä, ainoalta ystävältäni. ”Tarkoitat kai Margaret Savvinia? Hän on sen rikkaan tehtaanomistajan ainoa tytär, he asuvat juuri siinä harmaassa kivitalossa aukion laidalla. Tyttö on ujo ja yksinäinen, mutta kaunis kuin mikä”, Jacob sanoi minulle ja virnisti. ”Onko hän kihloissa? Tai naimisissa?” kysyin hiljaa ja Jacob pudisti päätään. Nojasin päätäni teltan seinää vasten ja kuvittelin kaunista enkeliäni, Margaretia liihottelemassa luokseni.

Minä vihasin esiintymistä. Vihasin klovnin naamiota, jonka maalasin joka ilta kasvoilleni. Vihasin nauravaa yleisöä ja sitä iloa, jota minun oli pakko teeskennellä. Kerran, kun en ollut tarpeeksi hauska, tirehtööri oli antanut minulle näytöksen jälkeen sata ruoskaniskua. Silloin opin pakottamaan itsestäni sen kaiken hauskuuden, jota ei oikeasti ollut.

Seisoin saman aukion laidalla kuin eilen illallakin, mutta nyt Savvinien ikkunoihin oli vedetty verhot. Odotin vuoroani ja katsoin, kun Carl nieli tulta ja Sabrina tanssi nuoralla. Äkkiä näin väkijoukossa Margaretin, enkelini. Hän oli yhtä kaunis kuin olin kuvitellutkin. Hänen pukunsa oli sinistä silkkiä ja kultakirjailuja ja hänen päässään oli pyöreä, litteä hattu. Hänen valkealle kaulalleen oli sidottu kultainen, siro kaulanauha. Hänen suuret, lemmikinsiniset silmänsä laajenivat, kun hän näki minut ja ruusuiset huulet muodostivat sanat: ”Oletko se oikeasti sinä?” Nyökkäsin ja hymyilin hiljaa. Ensimmäinen aito hymyni kuukausiin. Tyttö puikkelehti väkijoukon läpi lähelleni. Värähdin onnesta, kun hän kosketti minua. ”Kuka sinä olet?” hän kuiskasi korvaani hennolla äänellä, joka oli kuin tuulen henkäys hopeapajujen lehvissä. Silloin kuulin trumpettien soivan ja pyysin häntä odottamaan esitykseni ajan. Minä tein sen, minkä osasin mutten voinut lakata ajattelemasta enkeliäni väkijoukossa. Kun palasin, tyttö tarttui käteeni ja hymyili. Me seisoimme niin esityksen loppuun asti ja kun hän ajautui väkijoukon mukana pois, hän lupasi tulla aukiolle illalla.

Hän piti lupauksensa ja me seisoimme poissa katulamppujen loisteesta, ettei vanha palvelijatar olisi nähnyt meitä. Margaret oli lumoava tyttö.  Hän kuunteli puheitani oikeasti kiinnostuneena ja minä kuuntelin häntä.  Me tapasimme joka ikinen ilta ja kerran otin kitarani mukaan soittaakseni Margaretille balladin, jota äitini oli laulanut kun olin lapsi. ”Näillä kaduilla/ei osata rakastaa/päivät ovat harmaita/ja yöt pikimustia/mutta ehkä joskus joku ymmärtää/että ilman rakkautta täällä ei selviä yksikään.”  Margaret sanoi sen olevan aivan totta ja minäkin tiesin sen. Tällä harmaalla, kivitalojen reunustamalla aukiolla ei koskaan oltu nähty muuta rakkautta kuin meidän välisemme. Me olisimme voineet jatkaa sitä kuukausia, vuosia. Me olimme kuitenkin liian onnellisia ja onni on tässä maailmassa haurasta.

Minun olisi pitänyt arvata se jo silloin, kun Margaret jätti eräänä iltana tulematta. Minä palelin paikallani puoleenyöhön asti ja lähdin sitten takaisin sirkukseen vain palatakseni seuraavana iltana uudelleen. Mutta enkeli ei saapunut. Olin jo vaipua epätoivoon, kunnes kolmantena iltana hän vihdoin tuli. Hän itki ja ymmärsin syyn nähdessäni sormuksen vasemman käden nimettömässä. Olin murtua itsekin, mutta yritin parhaani mukaan lohdutella tyttöä. Hän ei pystynyt kertomaan kihlattunsa nimeä, hän oli liian järkyttynyt. Me molemmat tiesimme, ettei tapaamisemme voisi enää jatkua. Erosimme surullisina.

Seuraavana iltana ehdotin, että voisimme karata yhdessä. Margaret epäröi, mutta suostui lopulta. Seuraavana iltana kiipesin hänen ikkunaansa. Vanha palvelijatar kampasi hänen pitkiä, tummanruskeita kiharoitaan. Koputin ikkunaan. Molemmat naiset säikähtivät. Margaret pelkäsi, että palvelijatar ei antaisi hänen lähteä mutta tämä sanoi, että olisin Margaretille parempi mies kuin tämän kihlattu ja antoi tytön paeta. Margaret suuteli kyynelsilmin kumaraisen vanhuksen hopeaisia hiuksia ja käski minun odottaa kadulla. Tottelin.

Seisoin kadulla, oven edessä. Näin Margaretin varjon häilähtävän ikkunassa mutten ehtinyt ajatella sen enempää enkeliäni, kun minua iskettiin takaapäin veitsellä. Käännähdin kivusta huudahtaen ja näin sirkustirehtöörin vertavaluva tikari kädessään. ”Minä tiesin tämän”, hän sähähti. ”Minä tiesin, että tulevalla vaimollani oli jotain juonia minua vastaan. Mutta se olitkin sinä”, hän huusi kovaan ääneen ja iski minua uudelleen. Kipu yltyi niin sietämättömäksi, että jalkani pettivät ja putosin voihkaisten mukulakiville. Minä en osannut arvata mitään tällaista, ajattelin, kun tirehtööri nosti tikarinsa ilmaan tappaakseen minut lopullisesti. Silloin kuulin Margaretin kauhunkiljaisun talon rappusilta. Hän huusi minua nimeltä itkuisena ja ryntäsi kihlattunsa kimppuun. Näin vain sinisen taivaan ja kuulin kiljuntaa ja huutoa. Tunsin valuvani nopeasti kuiviin. Näin silmänurkastani, kun tirehtöörin ruumis kaatui maahan viereeni ja näin sumein silmin, kun Margaret, rakas enkelini, polvistui viereeni tikari kädessään. Hän tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, ettei pelastusta enää ollut.

Tunsin Margaretin lämpimät kyyneleet kasvoillani. Hän kuiskasi korvaani rakastavansa minua ja minä hymyilin hänelle. Margaret kohotti kihlattunsa tikaria, joka oli yhä hänen kädessään. Hän katsoi sitä ja katsoi minua, kuin lupaa kysyäkseen. ”Jos tahdot”, sanoin viimeisillä voimillani. ”Sinä saat päättää.” Margaret kumartui suutelemaan kasvojani, iski tikarin omaan rintaansa ja veti sen henkäisen irti. Huojuttuaan hetken paikallaan hän kaatui rintani päälle. Juuri ja juuri sain vedettyä käteni hänen hiuksilleen ennen viimeistä hengenvetoani. Sulkiessani silmäni kuulin tuulen kantavan säveltä mukanaan, kuin vuosien takaa:

”Näillä kaduilla/ei osata rakastaa…/ mutta ilman rakkautta täällä ei selviä yksikään.”

Andrei ja Margaret