Heinäkuun luetut 2019

Heinäkuussa 2019 luin yhdeksän kirjaa (2547 sivua), joista yksi oli spefiä, yksi runokirja, yksi nonfictionia ja kolme uusintaa.

Denison, Muriel: Susanna koulussa (Susanna #3) 193 s. [U]
Linna, Väinö: Täällä Pohjantähden alla 1 543 s. 
Rasa, Risto: Kaksi seppää 53 s. 
Acevedo, Elizabeth: Runoilja X 368 s. 
Montgomery, L. M.: Pieni Runotyttö (Runotyttö #1) 304 s. [U]
Jalo, Mervi & Jalo, Marvi: Jesse löytökoira (Koiratytöt #1) 143 s. [U]
Vik, Erika: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1) 532 s. 
Paul, Gil: Kuninkaallisia rakkaustarinoita 187 s. 
Montgomery, L. M.: Yrttitarha 233 s. 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 5

omasta hyllystä: 4

kirjastosta: 5

muualta: 0

Montgomery-lukuhaaste: 3 kirjaa

Susanna-sarjan kolmas osa, Susanna koulussa, on aina ollut suosikkini. Pienenää (ja vähän isompanakin) minua kiehtoi kauheasti sisäoppilaitoselämä, minkä vuoksi myös tällaisten kirjojen tyylipuhdas edustaja viehätti. Susanna koulussa on yhtä ihana kuin edellisetkin osat. Susanna on taas edellistä osaa hieman vanhempi, mutta välillä yhtä itsepäinen ja ajattelematon kuin nuorempanakin. Hän on melko vastahakoinen koulun suhteen, mutta huomaa pian, että koulu on juuri niin hauskaa kuin siitä itselleen tekee. Kirja on täynnä ihastuttavia yksityiskohtia perinteisen brittiläisen sisäoppilaitoksen elämästä. Tytöt pelaavat maahockeyta (täysin mysteerinen laji pikku-Celelle), perustavat salaseuroja, härnäävät koulun ylimielistä ja ärsyttävää tyttöä ja kammoavat sitä päivää, jolloin ruokana on "kalansilmiä liimassa". Huomasin syventyväni sisäoppilaitoksen elämään samalla innolla kuin aiemminkin, ja tämä osa taitaa edelleen olla suosikkini koko sarjasta. Kirja ei ole täysin ongelmaton: kohtaus, jossa tytöt kenkälankkaavat kasvonsa ja esiintyvät koulun juhlassa on todella rasistinen, mutta on muistettava, että kirja on kirjoitettu 1930-luvulla. Silti tuntuu vähän inhottavalta, että lapsuuden lempisarjasta löytyy tällaista. Toisaalta, taitaa Pieni talo preerialla -sarjassakin olla jokin blackface-kohtaus?

Osallistuin Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen lukemalla Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogian ensimmäisen osan. Mietteitäni voi lukea täältä. 

Luen runoja äärimmäisen harvoin, mikä vähän harmittaa, niitä nimittäin olisi kiva lukea enemmän! Tunnen vain oloni vähän tyhmäksi usein runoja lukiessani, eikä se ole kiva tunne. Risto Rasan runot ovat onneksi ratkaisu tähän ongelmaan! Pienet runot kertovat usein luonnosta, mutta myös ihmisistä. En voinut kuin ihmetellä ja ihailla, miten Rasa onnistuu muutamalla sanalla maalaamaan niin vahvoja ja kauniita kuvia. Rasan runoja haluan ehdottomasti lukea enemmänkin! Voisin yrittää pyristellä irti runopelostani ja lukea muitakin hyllystäni löytyviä runokirjoja. 
Yötuuli heiluttaa
veneeni lyhtyä
Suuntaneulana rinnassani
pyörähtää sydämen sakara

Runoilija X on säeromaani, joka kertoo uskonnollisen latinoperheen puristuksessa taitelevasta Xiomarasta, joka on tottunut olemaan hiljaa, vaikka hän pursuaakin sanoja. Vaikka tarina on periaatteessa melko nähty, tuo säemuoto siihen uutta kulmaa ja keveyttä välillä hyvinkin raskaaseen tarinaan. Runoudella on myös rooli tarinassa. Muoto sopii senkin takia kirjaan mielestäni paremmin kuin joululomalla lukemaani Yhteen. Xiomara tappelee itsensä, äitinsä, uskonsa, taustansa, kehonsa ja sitä ahdistelevien miesten kanssa, mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sitä rohkeammin hän uskaltaa asettua rajoja vastaan. Oma elämäni on hyvin kaukana Xiomaran elämästä, mutta jollain tasolla kirja osui todella syvälle, minkä vuoksi nieleskelin kyyneleitä bussissa sitä lukiessani. Ehkä loppuratkaisu tapahtuu liian helposti, mutta tämä kirja vaikutti minuun niin vahvasti, että päädyin antamaan tälle Goodreadsissa täydet viisi tähteä. Lavarunouskohtauksia oli hauska lukea, kun itsekin olin kevään mittaan käynyt muutaman kerran sellaista kuuntelemassa (ja tämä kirja vain vahvisti tunnetta siitä, että syksyllä pitää itse uskaltaa lavalle!)

Minun on ollut jo pitkään tarkoitus lukea Runotyttö-sarja uudelleen, ja viime kesänä ilmestynyt Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen "jatko-osa" Emilia Kent vain vahvisti tätä halua. Vaikka Emilia Kent on odottanut hyllyssäni jo vuoden päivät, päätin lukea alkuperäisen sarjan uudelleen ennen sitä,  ja heinäkuussa sain lopultakin aikaiseksi tarttua Pieneen Runotyttöön. Trilogian ensimmäinen osa muistuttaa jonkin verran Annan nuoruusvuosia juonikuvioiltaan, mutta Anna ja Emilia ovat kuitenkin todella erilaiset päähenkilöt ja sarjojen tunnelma on aivan erilainen. Avonlea on aurinkoinen ja Annan kommellukset ovat hauskoja, mutta Blair Water on hieman synkkäkin paikka, ja Murrayn ylpeyden perinyt Emilia suhtautuu häpeään kuin kuolemaan. Ylidramatiikkaa rakastava sydämeni viihtyy Uudessa Kuussa Emilian kanssa, minkä lisäksi Emilian orastavat kirjalliset taipumukset ja yliluonnolliset tapahtumat ovat niin ikään sydäntäni lähellä. Jossain määrin Pieni Runotyttö tuntuu vain osalta, jossa henkilöt ja miljööt esitellään: kirja koostuu lähinnä pienistä hetkistä, jotka valottavat hahmojen eri puolia. Tämä ei kuitenkaan ole moite, sillä hotkaisin kirjan muutamassa päivässä ja nautin joka hetkestä. Tai no, Dean Priest on hirveä ja kammottava, mutta onneksi aika pienessä osassa vielä tässä kirjassa. Muistelin, että hän olisi ollut paljon nuorempi, mutta hän onkin jo 36-vuotias, kun hän tapaa 12-vuotiaan Emilian. Kammottavaa! Huomasin lukiessani muutenkin paljon pieniä juttuja, joita en muistanut tajunneeni ennen: Emilia esimerkiksi käy katsomassa erästä juonelle myöhemmin merkityksellistä kaivoa jo kirjan puolinvälin paikkeilla, mutta asiaan ei kiinnitetä sen ihmeemmin huomiota. Minulla on jo menossa sarjan toinen osa, joten nälkä tästä ensimmäisestä osasta jäi.

Kirjastossa käydessäni kävelin lastenosaston läpi, mistä katseeni sattui osumaan hyllylle, jossa Koiratytöt-sarja komeili. Luin sarjaa intopinkeänä joskus ala-asteen alkuvuosina, ja hotkin kaikki siihen asti ilmestyneet osat jonkin kesäloman aikana. Taisin olla yläasteella, kun vielä luin uusimpia osia, mutta olin melko kyllästynyt sarjaan jo siinä vaiheessa ja lopetinkin sen ehkä neljännentoista osan jälkeen (tai sinne päin). Puoliksi vitsillä nappasin ensimmäisen osan nyt kirjastosta mukaan ja katsoin, onko se yhtä typerä kuin oletin. Lukaisin kirjan nopeasti yhdeltä istumalta, ja yllätyin melkoisesti. Ensimmäinen yllätys oli se, että muistin kirjan sijoittuvan Helsinkiin, mutta heti ensimmäisillä sivuilla tulee selväksi, että ollaankin Turussa. Toinen yllätys oli se, että muistin kirjan tapahtumia yllättävän hyvin, vaikka olen lukenut kirjan vain kerran ja siitä on reippaasti yli 10 vuotta aikaa. Toki monet yksityiskohdat olivat hämärtyneet mielestä, mutta silti hämmästyin tästä. Kolmanneksi yllätyin siitä, että se ei ollutkaan ihan niin hirveä ja hölmö kuin oletin. Olihan se melkoisen yksioikoinen ja typerä tarina, mutta ei mitenkään sysihuono. Tapahtumat etenevät mukavan reippaaseen tahtiin ja käänteitä riittää näinkin lyhyeen kirjaan, mutta melko paljon kirjassa oli Jennan rasittavaa jankkaamista siitä, miten hän rakastaa Jesseä ja miten hän ikävöikään koiraa sen ollessa löytöeläinkodissa, ja huomasin samaistuvani paljon enemmän Jennan nihkeästi suhtautuvaan äitiin :D Toki olen kaukana kohderyhmästä. Maailmankirjallisuuden mestariteos Jesse löytökoira ei todellakaan ole, mutta ihan hauska nostalgiapala. Täytyy tosin tunnustaa, että nyt himottaisi hiukan lukea pari seuraavaakin osaa :D

Hän sanoi nimekseen Aleia on kirja, johon monet ihastuivat täydestä sydämestään. Idea tuntui kiinnostavalta, mutta vasta nyt sain kirjan kirjastosta käsiini. Täytyy myöntää, että hehkuttamisen seurauksena suhtauduin kirjaan hieman varautuneesti, mutta yritin lähteä lukemaan sitä avoimin mielin. Kirja oli kieltämättä koukuttavaa ja nopeaa luettavaa: luin yhdeltä istumalta helposti monta kymmentä sivua. Tämä on tällaisessa 500-sivuisessa järkäleessä positiivinen ominaisuus :D Juoni eteni vauhdikkaasti, ehkä välillä vähän liiankin vauhdikkaasti. Tylsistyä ei todellakaan ehtinyt. Ongelmaksi nopeassa juonenkuljetuksessa nousi kuitenkin hahmot ja miljöö. Olen todella hahmovetoinen lukija, minkä vuoksi haluan syitä kiintyä heihin. HSNA:ssa tämä oli kuitenkin todella hankalaa. Corildon ja Aleia ovat molemmat hahmoja, joilla on tavoitteita ja menneisyyttä, mutta välillä lukiessani havahduin ajatukseen, että minulle on ihan se ja sama, mitä heille tapahtuu tai saavuttavatko he tavoitteensa. Monet sivuhenkilöt ovat paljon kiinnostavampia, tosin kaikista mielenkiintoisimmat kuolevat kirjan puolenvälin paikkeilla. Vasta aivan loppurytinöissä aloin kiinnostumaan päähenkilöistä, vaikka en edelleenkään voi sanoa kiintyneeni heihin. Vikin luoma maailma on myös kiinnostava, mutta siitä saadaan vain pintaraapaisu ja sen vuoksi se jää harmittavasti vajaan tuntuiseksi, varsinkin, kun monesti huomaa, että maailmaa on rakennettu huolella. Potentiaalia HSNA:ssa on paljon, mutta se ei harmittavasti pääse esille kunnolla. Kirja kuitenkin parani loppua kohti huomattavasti, ja aion lukea myös Kaksosauringot-trilogian kaksi seuraavaa osaa. Salaisuuksia jäi vielä selvittämättä. (Kenties jotkut langat olisi voinut sitoa hieman paremmin jo tässä osassa, välillä oltiin vähän liiankin mysteerisiä.)

Kuninkaallisten elämä kiinnostaa, ja rakastan kuninkaallisia häitä. (Olen todella surullinen, että missasin Harryn ja Meghanin häät! Seuraavia televisiohäitä joudutaankin varmaan odottamaan vuosikausia.) Mikäs sen parempi valinta lukemiseksi kuin Kuninkaallisia rakkaustarinoita! Nimi tosin on hiukan harhaanjohtava, koska kuten jo esipuheessa sanotaan, että kuninkaallisten pariutumisessa rakkaus on harvoin pääosassa, koska varsinkin ennen aikaan avioliitot ovat olleet puhtaasti poliittisia. Kirja esittelee 14 kuninkaallista paria, joista suurin osa on eurooppalaisia, mutta mukaan mahtuu esimerkiksi intialainen Shah Jahn, joka rakensi Taj Mahalin syvästi rakastamansa vaimon muistoksi. Monet pariskunnat olivat tuttuja jo ennestään, kuten Ranskan vallankumouksessa teloitetut Marie Antoinette ja Ludwig XVI tai kannestakin löytyvä Hollywood-tähti Grace Kelly (maailman kauneimmassa hääpuvussa!) ja Monacon ruhtinas Rainer. Vaikka nämä tarinat olivat minulle pääpiirteissään tuttuja jo aiemmin, monet yksityiskohdat olivat hämärän peitossa, kuten esimerkiksi Napoleonin ja hänen Joséphinensa tarina. Vaikka kyseessä oli tietokirja, se oli kuitenkin melko kevyttä lukemista: teksti oli sujuvaa, eikä poliittisiin kiemuroihin tai muuhun taustoitukseen jääty pyörimään sivutolkulla. Jos aihe yhtään kiinnostaa, tai kaipaa helppoa tietokirjaa luettavakseen, suosittelen kovasti!

Yrittitarha on eräs niistä teoksista, joka oli vielä Montgomerylta lukematta. (Jos tietoni pitävät paikkaansa, olen mielestäni lukenut kaiken häneltä suomennetun!) Kyseessä on novellikokoelma, johon on koottu Montgomeryn novelleja pitkältä aikaväliltä. Novelleissa on runsaasti Montgomeryn tuotannosta tuttuja aineksia: tiukkoja kyläyhteisöjä, ankaria tätejä tai muita sukulaisia, salaisuuksia, väärinkäsityksiä ja romantiikkaa. Vaikka novellit ovat teknisesti ehjiä, niistä puuttuu usein kipinä, joka Montgomeryn romaaneista tekee niin ihastuttavia. Tarinat ovat usein melko yksinkertaisia ja ratkaisut helppoja. Lähes kaikki novellit pyörivät avioliiton ympärillä, mutta kuten Montgomerylla yleensäkin, naiset eivät jää passiiviseen osaan. Nykyfeministi kurtisteli lukiessaan kulmiaan toisinaan, mutta verrattuna kirjoitusajan asenteisiin suurin osa novelleista on naiskuvaltaan yllättävän moderneja. Lempinovellejani olivat Jedidahin romanssi, Putneyn naisten lakko, Mary Isabel kapinoi, Miriamin sulhanen, Häävieraat ja Yrittitarha. Mieleen jäi myös novelli Eräänlaista rakkautta, jossa naispäähenkilö päätyy menemään naimisiin velvollisuudentunnosta miehen kanssa, jota ei rakasta. Tämä vertautuu toki Montgomeryn omaan elämään, mutta on erikoinen ratkaisu muuten hyvin tiukasti sydämen seuraamista ja romanttista rakkautta painottavien novellien joukossa. En oikein tiennyt, miten olisin novelliin suhtautunut. Toki pidän siitä, että ratkaisu poikkeaa tavanomaisesta, mutta sen lukemisesta tuli jotenkin hankala olo. Muita mielenkiintoisia seikkoja oli Häävieraat-novellin kohtaus rouva Matilda Pitmanin kanssa, joka oli täsmälleen samanlainen kuin Kotikunnaan Rillasta löytyvä kohtaus, ja erään novellin draamaileva pariskunta nimeltään Anne ja Gilbert. Molemmat novellit on kirjoitettu ennen ensimmäistäkään Anna-kirjaa.

*********

Kirjankansibingoon luetut kirjat:

Romantiikka: Pieni Runotyttö (tai tässä tapauksessa yhteisniteen kannet)
Matkalla: Susanna koulussa
Kotieläin: Jesse löytökoira
Numero(ita): Täällä Pohjantähden alla
Kaunis vaate: Kuninkaallisia rakkaustarinoita

Ja näin sain ensimmäisen bingoni!!

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue: Kaksi seppää
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa: Runoilija X
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla: Pieni Runotyttö
19. Et pidä kirjan nimestä: Yrttitarha (mielestäni Yrttitarha on ruman kuuloinen sana, ja esimerkiksi Eräänlaista rakkautta olisi ollut kirjan nimeksi sopivampi)
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria: Kuninkaallisia rakkaustarinoita (eräs tarina on Jordanian kuningashuoneesta)
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä: Hän sanoi nimekseen Aleia
41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää: Susanna koulussa

Heinäkuussa oli sekä vauhdikkaita että hitaampia päiviä. Kuukauden aikana ehdin viettää viikonlopun Finnconissa, muutaman päivän mummolassa, tehdä pikavisiitin Kuopioon ja käydä Turussa kahteenkin otteeseen. Lisäksi näin kavereita, olin talonvahtina ja tomaatinkastelijana muun perheen ollessa reissussa, luin kirjoja, katsoin Downton abbeyta ja Monty Pythonin lentävää sirkusta, haaveilin hellepäivistä ja niiden tultua pysyttelin tiukasti varjossa, vaikka nautinkin mekkokeleistä.

Elokuussa aion vielä lomailla ahkerasti, vaikka pitääkin ryhtyä jo hieman asennoitumaan syksyyn ja opiskelujen alkuun. Odotan kuorokauden alkua ja ainejärjestön tapahtumia, kuten myös opiskelukavereiden tapaamista. Sitä ennen ehdin kuitenkin esimerkiksi juhlia synttäreitäni ja eräitä rippijuhlia.


Kuukauden biisi on Elton Johnin I'm still standing. Kävin katsomassa Rocketman-elokuvan, josta pidin kovasti, vaikka Elton Johnin tuotanto onkin jäänyt minulle melko vieraaksi. Tästä kappaleesta tulee mukavan itsevarma ja toiveikas olo, minkä lisäksi tämä on ihan kiva rytmittämään jolkottelua pururadalla.