Syyskuussa 2021 luin viisi kirjaa (970 sivua, 9 h 20 min), joista yksi oli spefiä, kaksi uusintaa ja yksi äänikirja.
Wilder, Laura Ingalls: Pieni talo preerialla (Pieni talo #2) 336 s. [U]
Jansson, Tove: Näkymätön lapsi (Muumit #7) 187 s. [U]
Gier, Kerstin: Pilvilinna 375 s.
Fielding, Helen: Bridget Jones – elämäni sinkkuna (Bridget Jones #1) 9 h 20 min [K]
Paretskoi, Jyri & Rasi-Koskinen, Marisha: Nuoruus. Nyt.: Kirjoituksia nuoruudesta 72 s.
kotimaisia: 2
ulkomaisia: 3
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 1
muualta: 2
Minun on jo jonkin aikaa tehnyt mieli lukea Laura Ingalls Wilderin
Pieni talo -sarja uudelleen, ja viime vuonna luinkin
ensimmäisen osan. Lukuprojekti vähän hyytyi heti alkuunsa, mutta nyt ajattelin, että olisi hyvä aika tarttua toiseen osaan. Pienessä talossa preerialla Ingallsin perhe lähtee pois Suuresta metsästä ja matkustaa vankkureineen preerialle, keskelle ei mitään, minne he asettuvat asumaan. Vuoden aikana he ehtivät niin rakentaa talon, raivata pellot kuin saada uusia ystäviäkin. Uudisraivaajaperheen elämä ei tosin ole ongelmatonta: preeria on arvaamaton paikka asua, ja uhkana ovatkin milloin sudet, milloin preeriapalo ja milloin vilutauti. Oma suhtautumiseni tähän kirjaan on jotenkin ristiriitainen. Luin tämän lapsena ensimmäisen osan ohella monta kertaa, ja pidin edelleen siitä, miten yksityiskohtaisesti kirjassa kuvattiin esimerkiksi talon rakentamista ja arkea preerialla. Nyt vanhempana ymmärsin senkin, miten valtavan suuri elämänmuutos Ingallsin perheelle oli lähteä sukulaisten ja ystävien luota kohti jotain täysin tuntematonta, kun esimerkiksi yhteydenpito oli hitaampaa ja vaikeampaa kuin nykyään. Oli myös kivaa, ettei henkilöiden nimiä ollut tässä osassa suomennettu :D Kuitenkin kirja oli vielä huonommin vanhentunut kuin arvelin, mikä toi lukukokemukseen ikävän sävyn. Osasin odottaa kirjalta Yhdysvaltojen alkuperäisasukkaisiin kohdistuvaa rasismia, mutta en tosiaankaan odottanut, että sitä oli niin paljon ja se oli niin räikeää. Vaikka isä-Charles suhtautuukin alkuperäisasukkaisiin hieman paremmin kuin muut hahmot, ei hänkään selviä asiasta puhtain käsin. Kun Laura kyseenalaistaa aikuisten ennakkoluuloja, hänen ajatuksensa lytätään lapsen tyhminä mietteinä. Toki kirja on aikanasa tuote, eikä sitä sen takia voi ehkä täysin tarkastella 2020-luvun standardeilla, mutta rasismi ei ole ollut hyväksyttävää myöskään kirjan kirjoitusaikana, vaikka onkin ollut normalisoitu osa yhteiskuntaa. Harmitti antaa kirjalle vain kolme tähteä, mutta rasismista jäi niin paha maku suuhun, etten voinut antaa enempää. Lukuprojekti kuitenkin jatkuu säännöllisen epäsäännöllisellä tahdilla, toivon, että myöhemmissä osissa päästäisiin rasismiasian suhteen hieman helpommalla. (Joku myöhempi osa kyllä muistaakseni sisältää jonkin blackface-kohtauksen, että se siitä sitten...)
Myös
Muumien uusintalukuprojekti jatkui syyskuussa. (Ollaan jo loppusuoralla!)
Näkymätön lapsi on ehkä se osa sarjasta, jota minulle luettiin lapsena kaikista eniten, ja se on ehkä jopa lempi-
Muumini, ainakin tässä vaiheessa uusintalukukierrosta. Kyseessä on novellikokoelma, joka sisältää yhdeksän kertomusta Muumilaakson asukkaista: on esimerkiksi mielikuvitukseltaan vilkas homssu, katastrofiajatteluun taipuvainen Vilijonkka, hiljaisuutta rakastava Hemuli ja tietenkin näkymätön Ninni, joka saapuu muumiperheen luo tullakseen taas näkyväksi. Näissä pienissä tarinoissa on tasoja eri-ikäisille lukijoille: lapsi tajuaa tarinan, aikuinen symboliikan. Vaikka mikään tarina ei olekaan pohjattoman surullinen, kaikissa on hieman kaihoisa, haikea sävy, joka on erityisen herkullinen juuri
Muumien kontekstissa. Kaikki tarinat ovat koskettavia ja mieleenjääviä. Oikeastaan vain
Hattivattien salaisuus jäi itselleni vähän etäiseksi, mutta se johtuu ehkä siitä, että en muista sitä lapsena kauhean usein ainakaan kuulleeni, loppuratkaisuakaan en muistanut. Vaikka pidin tarinan sanomasta, se ei jostain syystä innostanut samalla tavalla kuin muut kirjan kertomuksista. Omistamani painos oli varmaankin muuten jokin uusi (tai tarkastettu) suomennos, sillä esimerkiksi
Näkymättömän lapsen alussa mainitut sienet olivat erilaisia kuin siinä versiossa, johon olin tottunut :D (Kirjaa lukiessani muuten muistin, että joskus lapsena meillä oli ehkä kirjastosta lainattu äänikirja, jossa oli muutama kirjan tarinoista (mutta ei kuitenkaan kaikkia?), joista yksi oli
Vilijonkka, joka uskoi onnettomuuksiin. Tarina oli kuitenkin luettuna niin pitkä, että en sitä jaksanut useinkaan kuunnella kerralla loppuun asti, mutta CD-muodossa sitä ei saanut kelattua siihen kohtaan, mihin olin viimeksi jäänyt. Tämän takia tarinan alku, jossa Vilijonkka pesee mattojaan meressä, on painunut mieleeni erityisen hyvin :D) Myös kuvitustyylin muuttuminen oli mielenkiintoista: piirrosjälki on paljon luonnosmaisempaa kuin edellisessä
Taikatalvessa.
Olen pitänyt todella paljon Kerstin Gierin Unien kirjat - ja Rakkaus ei katso aikaa -trilogioista, mutta silti olin jotenkin ennakkoluuloinen Pilvilinnaa kohtaan, tiedä sitten miksi. Ehkä kun takakansi ei hiukkaakaan vihjaillut spefi-elementtiin, kiinnostus oli matalalla? (Jos tätä lukee joku, joka samasta syystä välttelee Pilvilinnaan tarttumista, suosittelen kuitenkin lukemaan! Voit yllättyä iloisesti :) ) 17-vuotias Fanny on jättänyt lukion kesken ja on nyt töissä Sveitsin vuoristossa sijaitsevassa hotellissa nimeltä Pilvilinna. Pilvilinna on vanha ja arvokas, ehkä hieman kulahtanut, mutta kuitenkin viihtyisä hienostohotelli, joka täyttyy joulun aikaan mitä moninaisemmista vieraista. Yhtäkkiä Fanny onkin mukana melkoisessa pyörityksessä, johon liittyy muunmuassa kadonnut sormus, järjettömän kallisarvoinen jalokivi, hurmaavan komea jalokivivaras ja huhu luksushotellien lapsikaappaajasta. Kuten Gierin aikaisemmatkin teokset, Pilvilinna on mukavan vauhdikas, hauska, romanttinen ja kepeä. Vaikka kirja onkin melkoisen hattarainen, ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Myös Pilvilinna miljöönä on aivan ihastuttava! (Olin kesällä parissakin eri hotellissa töissä, ja vaikka Pilvilinna oli aika kaukana niistä, joistain yksityiskohdista tunnistin kyllä omassakin työssäni kohtaamani ongelmat ja onnistumiset :D) Oikeastaan ainoa moite on se, että Fanny henkilönä jäi ehkä vähän etäiseksi. Lisäksi ärsyynnyin jonkin verran hänen "not like the other girls" -asenteestaan, ja siitä, miten muut hänen ikäisensä tytöt esitettiin tyhminä, ilkeinä ja kauniina. Tämä asetelma tosin taitaa olla muissakin Gierin kirjoissa, ja ehkä nuorempana siihen ei kiinnittänytkään huomiota, mutta nyt se vähän rasitti :D Kuitenkin Pilvilinna oli ihanaa, kevyttä lukemista, jonka kanssa sai laittaa aivot narikkaan. Luulen, että jos tykkää Gierin aiemmista kirjoista, tykkää tästäkin! Esimerkiksi joululomalle tämä olisi aivan täydellistä lukemista.
Kun olin kuunnellut äänikirjana
Korennon, kaipasin sen jälkeen jotain hauskaa ja kepeää (ja lyhyempää) kuunneltavaa, joten päätin kokeilla
Bridget Jonesia. Sitähän takakansikin tituleeraa hulvattomaksi! Voi, kuinka väärässä olinkaan. Nimensä mukaisesti kirja koostuu lontoolaisen, kolmekymmpisen sinkun päiväkirjamerkinnöistä vuoden ajalta. Bridget haaveilee pomostaan, tuskailee hankalan äitinsä kanssa ja kärsii, kun kaikki hänen ympärillään kyselevät jatkuvasti hänen parisuhdeasioistaan. Jokaisen päiväkirjamerkinnän hän aloittaa listaamalla, kuinka monta kiloa hän painaa, kuinka monta kaloria hän on päivän aikana syönyt, kuinka monta savuketta polttanut, kuinka monta alkoholiannosta juonut ja niin edelleen. Tästä päästäänkin ensimmäiseen ongelmaan kohdallani. Bridgetillä on selvästi syömishäiriö, hän kuluttaa aivan liikaa alkoholia ja hänellä on selvästi myös jotain muita mielenterveysongelmia, mutta nämä kaikki kuitataan lähinnä huumorilla, sillä, että Bridgetin elämänhallinta muutenkin hieman luisuu. Hänen sisäistetty naisvihansa on todella voimakasta, ja yleensäkin feminismi esitetään hyvin koomisessa valossa. Bridgetin pomo Daniel, jonka perään hän lähes koko kirjan ajan kuolaa, on järkyttävän misogynistinen sika, mutta Bridget ei tajua sitä, haaveilee jopa siitä, että Daniel ahdistelisi häntä seksuaalisesti (näillä sanoilla!!!). Toinen Bridgetin romanttisen kiinnostuksen kohteista, vanha perhetuttu Mark Darcy puolestaan on mukavan oloinen tyyppi, mutta hän on kirjassa läsnä niin pienen ajan, että hänen syvimpään olemukseensa ei oikein pääse kiinni. 1990-luvun puolivälissä julkaistu kirja on muutenkin melko vanhentunut monilta osin, eikä kovin arvokkaasti. Esimerkiksi Bridgetin ystäväpiiriin kuuluva Tom on homomies, ja se on hänen ainoa persoonallisuuspiirteensä. Tämän kaltainen "gay best friend" -representaatio ei ole oikein enää tätä päivää, ja sai minut pyörittelemään silmiä hyvin voimakkaasti, kun kirjaa kuuntelin. (Eikä tämä ollut todellakaan ainoa kohta, joka sai silmäni pyörimään...) Minun oli myös todella vaikea ymmärtää, miten sinkkujen ja parisuhteessa olevien ihmisten elämät olivat niin erilaisia. Eron tekeminen tuntui todella teennäiseltä, ja välillä puhisin ääneenkin: miksi ihmeessä parisuhteessa elävät eivät voisi viettää iltaa ystävien kanssa ravintolassa, ilman puolisoaan? Kun hoksasin kirjan juonessa olevat nyökkäykset
Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, pohdin, pitäisikö minun nostaa arviotani Goodreadissa, mutta eivät ne riittänyt tähän: kirja sai vain yhden tähden, mikä on minulle hyvin harvinaista. En nauranut kertaakaan kirjaa lukiessani, vaikka tämän oli tarkoitus olla komedia, enemmänkin tulin surulliseksi. Sarjan myöhemmät osat jäävät kyllä lukematta.
Lukufiiliksen ja Books on demandin järjestämän nuoruusaiheisen kirjoituskilpailun parhaimmistosta koottu Nuoruus. Nyt. sai kunnian olla kuukauden viimeinen kirja. Kirjassa on niin proosaa, runoja kuin esseitäkin tämän hetken nuoruudesta. Joissain teksteissä oli käytetty kekseliäästi kieltä ja tarjottu kiinnostavia näkökulmia, mutta hyvin suuri osa oli melko tylsiä ja keskenään samanlaisia, eikä niissä ollut minulle erityisen suuria oivalluksia. Luulen, että suhtauduin tähän kokoelmaan hieman liian ankarasti, sillä kirjoittajat olivat kuitenkin nuoria. (Heidän ikiään ei mainittu tekstien yhteydessä, mutta kirjoituskilpailun ikähaarukka oli 13-19-vuotiaat.) Odotin tältä kuitenkin enemmän. Olisiko tämä uponnut minulle paremmin esimerkiksi silloin, kun olin itse yläasteikäinen? Mahdotonta sanoa. Korona toistui monen nuoren tekstissä, arvattavista syistä, mutta ehkä tämä on jossain vaiheessa kiinnostava aikalaiskuvaus 2020-luvun nuorten elämästä. Kokoelman parhaat tekstit olivat Noora Helston Nuoruusiän kriisi, Siiri Koskisen Nuoruus, elämän parasta aikaa, Aliina Ruuttusen Jos olisit vielä täällä, Inka Niutan Sateenkaari, Natalia Romanoffin Bipolaarinen ja Pirita Pennasen Pikkuveli. (Tunnen erään kirjaan kirjoittaneen henkilön, mutta pyrin siihen, ettei se vaikuttaisi arviooni.)
*********
Syyskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen: Näkymätön lapsi (Hemuli, joka rakasti hiljaisuutta -tarinassa Hemuli on huvipuiston lipunkannan leikkaaja)
32. Kirjan kannessa tai takakannen tekstissä on kissa: Pilvilinna
Syyskuussa alkoi taas arki, joka oli ihanalla erilainen kuin viime vuonna: minulla oli lähiopetusta! Ei tosin kauhean montaa kertaa viikossa, mutta kuitenkin! Olen myös päässyt opiskelemaan kaikenlaista, mitä en ole aikaisemmin opiskellut (kuten venäjää ja museologiaa), ja sekin on ollut uutta ja hauskaa. Ehkä syksyn alkumotivaatio alkaa hiljalleen rapista, kun periodin vaihde lähestyy ja alkaa olla jotain deadlineja näköpiirissä :D Syyskuussa kävin myös pitkästä aikaa kotikotona, jossa vietin puolivahingossa vauhdikkaan kulttuuriviikonlopun. Syyskuun aikana saavutin myös erään suuren tavoitteen ja merkkipaalun, kun Dystopiavampyyriromanssin ensimmäinen versio viimeinkin valmistui!! Ei siitä tässä kohdassa kuitenkaan sen enempää, omistan sille kokonaan oman postauksensa lähitulevaisuudessa.
Lokakuullekin on luvassa monenlaista mukavaa: tiedossa on esimerkiksi juhlia ja kirjamessuja (joskaan en ole vielä ihan sataprosenttisen varma, uskaltaudunko Helsingin messuille, ne ihmisjoukot ovat vähän ahdistavia jo ilman koronaakin...). Toivon myös, että lokakuussa valmistuisin viimein hum. kandiksi! Minusta tuntuu, että toistelen nykyään häiritsevän usein fraasia "elämme jännittäviä aikoja", mutta se on tässä(kin) tilanteessa kovin osuva :D
Kuukauden biisi on Scandinavian Music Groupin Elämä on edessä. SMG:n edellinen biisi ilmestyi toukokuussa 2018 (en ollut silloin vielä edes ylioppilas, miten villi ajatus!), joten uutta kappaletta odotin kuin kuuta nousevaa. Odotukset olivat korkealla, mutta ne jopa ylittyivät. Elämä on edessä on ihanan lohdullinen ja kaunis biisi, joka nyökkää banjoineen SMG:n folk-vaiheen musiikille, mikä on aivan ihanaa. "Kun mietin huomista, mietin katastrofielokuvia." Terhi Kokkonen, I love you! (Ja toki muutakin bändiä <3)
Lempeää lokakuuta itse kullekin!
