Syyskuussa 2025 luin seitsemän kirjaa (2146 sivua), joista kolme oli spefiä, kaksi non-fictionia, yksi sarjakuva, yksi uusinta ja yksi e-kirja.
Rossi, Leena (toim.): Saanko luvan? Iskelmä-Suomen ilmiöitä 1900-luvulla 240 s.
Topelius, Toini: Kehitysaikana 168 s. (e-kirja)
Kurenniemi, Marjatta: Onnelin ja Annelin talvi (Onneli ja Anneli #2) 69 s. [U]
Collins, Suzanne: Elonkorjuun sarastus (Nälkäpeli #0.5) 451 s.
Ikola, Kaisa: Betty oppii elämää (Betty #3) 471 s.
Gier, Kerstin: Jo kadotettua (Muista minut #2) 502 s.
Strömquist, Liv: Pythia puhuu 245 s.
Sain jo talvella ystävältäni lainaan suomalaista tanssilava- ja iskelmäkulttuuria käsittelevän Saanko luvan? -teoksen. Luin kirjaa hitaasti pitkin kevättä, mutta kesäksi lukeminen pysähtyi, kun en ottanut kirjaa saareen mukaan. Yritin kovasti ahkeroida kirjan loppuun ennen muuttoa, mutta lopulta päädyin palauttamaan sen takaisin ystävälleni ja lainaamaan ensi töikseni kirjan uuden kotikaupungin kirjastosta. Saanko luvan? koostuu eri kirjoittajien artikkeleista, jotka käsittelevät alaotsikon mukaisesti iskelmä-Suomen ilmiöitä. Näkökulma on Suomi-iskelmän ja tanssilavojen kultakaudessa, eli noin 1950-1970-luvuilla, mutta välillä tullaan myös muutamia askelia tulevaisuuteen. Ylen Iskelmä-Suomi -sarjan katsoneelle tämä ei tarjonnut kauheasti uutta tietoa, mutta oli tässä useampia mielenkiintoisia artikkeleita. Itseäni kiinnostivat erityisesti Fredin kautta käsitelty iskelmän mieskuva ja kirjan päättävä pitkä artikkeli amatööritanssilavamuusikoista. Hauska lisä oli myös tanssilavamuistojen kokoelma, vaikka se tyyliltään tuntuikin vähän irralliselta tutkimusartikkeleiden keskellä. Tuntui, että oma keskittymiskyky kirjaan oli välillä vähän hakusessa, mutta se ei varmaankaan ole kirjan vika. Kirjasta jäi käteen voimakas tunne siitä, miten ihanaa Suomi-iskelmä on, ja kuinka ihanaa olisi ollut elää tanssilavojen kultakaudella (okei tiedän, että nykyään monet asiat on paljon paremmin, mutta antakaa mun hetken kellua haavekuvissa :D).
kotimaisia: 4
käännöskirjoja: 3
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 5
muualta: 1
Törmäsin Toini Topeliuksen Kehitysaikana-kirjaan (suom. Elisabeth Stenius) kirjasomessa. Topeliuksen teosta pidetään joidenkin lähteiden mukaan ensimmäisenä suomalaisena tyttökirjana, joten täytyihän kaltaiseni tyttökirjojen suuren ystävän se lukea. Kirja sijoittuu 1880-luvun Helsinkiin. Kirjan päähenkilö Bella on kunnollinen, hyvästä yläluokkaisesta perheestä oleva tyttö ja luokkansa suosituimpia. Kun kouluun tulee uusi oppilas, Hanna Rappe, hän kiinnittää heti Bellan huomion. Sanavalmis ja pisteliäs Hanna on hyvin erilainen kuin Bella, mutta ehkä juuri siksi Bella kiinnostuu Hannasta. Erilaiset tytöt lähenevät toisiaan ja saavat toisistaan ystävät. Ystävyyssuhteen myötä molemmat oppivat paljon uutta elämästä. Kehitysaikana muistutti minua jonkin verran Mary Marckin kirjoista, kuten Eevan luokasta jatko-osineen: tässäkin on helsinkiläistä koulunuorisoa, ja kirja kertoo heidän arjestaan ja edesottamuksistaan. Kirjassa oli innostavan raikasta naisasialiiketunnelmaa, ja pääpaino on tyttöjen toveruudessa, romantiikkaa tuskin edes sivutaan. Tulinkin muuten ajatelleeksi, että suomalaisissa tyttökirjoissa tämä tuntuu olevan aika yleistä. Olisikohan joku kirjallisuustieteen puolella tutkinutkin tätä? Vaikka kirjassa oli ilahduttavia piirteitä, siinä ei ollut mielestäni ollut oikein mitään muuta kiinnostavaa. Tarina ei muutamista dramaattisista käänteistä huolimatta ole erityisen mielenkiintoinen. Hahmot Hannaa lukuun ottamatta jäävät persoonattomiksi paperinukeiksi. Lisäksi Hannan tarinakaaren loppuratkaisu oli mielestäni vähän omituinen, eikä järin onnellinen, vaikka kirjailija rivien välissä näin yrittikin vaikuttaa. Kirjassa oli myös valtava määrä kirjoitus- ja kielioppivirheitä. En tiedä, oliko vika alkuperäisessä käännöksessä vai missä, mutta virheiden ja e-kirjan kökön taiton takia kirja oli näinkin pieneksi teokseksi hyvin raskaslukuinen. Tulipahan luettua, mutta en varmaan parin kuukauden päästä muista tästä enää juurikaan.
Syyskuu oli aika rankkaa aikaa elämässä, kun meneillään oli sekä uuden työn aloittaminen että uuteen kaupunkiin muuttaminen. Kaipasin jotain tuttua, turvallista ja lempeää, joten otin yhtenä iltana hyllystä Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin kootut kertomukset, koska kyseinen sarja on ehkä kaikkein turvallisin paikka, jonne meneminen tuntuu helpolta, kun elämässä on isoja muutoksia ja uusia asioita. Luin sarjan aloittavan Onnelin ja Annelin talon keväällä 2023, ja Onnelin ja Annelin talven olin lukenut edellisen kerran syksyllä 2015. Onnelin ja Annelin talvi kertoo tyttöjen ensimmäisestä talvesta heidän omassa kodissaan. Eräänä iltanan pihaan saapuu kodittomaksi jäänyt pikkuruinen Vaaksanheimojen perhe, joka etsii rouva Ruusupuuta. Onnelilla ja Annelilla ei ole rouva Ruusupuun osoitetta, mutta he ottavat Vaaksanheimot asumaan talveksi nukkekotiinsa. Olen lukenut tämän(kin) kirjan noin tuhat kertaa, joten kauheasti mitään uutta sanottavaa en kirjasta keksi. Vietin ihania hetkiä kirjan parissa jälleen. Pikkupikkujoulu oli lempijuttujani kirjassa yli 20 vuotta sitten ja taitaa olla edelleen <3 Pari kertaa Onnelia sanottiin Anneliksi: virheen toistuminen moneen kertaan ei anna kauhean hyvää kuvaa kirjan kustannustoimituksesta... Ehkä jossain vaiheessa luen uudelleen myös sarjan kaksi viimeistä osaa, vaikka kaksi ensimmäistä osaa ovatkin voimakkaammin onnellisuutta ja turvallisuutta tuovia.
Kesällä luin Nälkäpeli-trilogian uudelleen (The Hunger Games & Catching Fire, The Mockingjay), koska eräs ystäväni oli keväällä ilmestyneen esiosan Elokuun sarastuksen (suom. Helene Bützow) luettuaan todennut, että olisi pitänyt lukea alkuperäinen sarja uudelleen pohjalle, että ymmärtää kaikki Collinsin viittaukset. Tein työtä käskettyä, ja syyskuussa pääsin sitten lukemaan Elokuun sarastusta, jonka tapahtumat sijoittuvat aikaan 26 vuotta ennen trilogian ensimmäistä osaa. Pääosassa on Haymitch, jonka varsinaisen trilogian lukijat tuntevat Katnissin alkoholisoituneena mentorina. Elokuun sarastuksessa hän kuitenkin vielä teini, joka elää kovaa elämää vyöhykkeellä 12. Elämän suurimpana valopilkkuna on hänen tyttöystävänsä Lenore Dove. Syntymäpäivänään Haymitch kuitenkin voittaa arvonnan, jota kukaan ei haluaisi voittaa: hän päätyy mukaan 50. Nälkäpeliin. Toisessa neljännespelissä twistinä on se, että tribuutteja on jokaiselta vyöhykkeeltä kaksinkertainen määrä, joten vyöhykkeltä 12 Capitoliin lähtee neljä nuorta. Onko heillä mitään mahdollisuutta selvitä? Haaveilin jo edellisen esiosan (Balladi laululinnuista ja käärmeistä) kohdalla siitä, että Collins kertoisi myös Haymitchin tarinan, ja niin toiveet toteutuivat! Vaikka kaikki Nälkäpelin lukeneet tietävät, miten tarina päättyy, on silti kiehtovaa päästä kurkistamaan Capitolin lähimenneisyyteen. Peli on kulissien takana hieman karumpi kuin Katnissin aikana, mutta Balladin ajoista on tultu eteenpäin. Odotukseni kirjaa kohtaan olivat hyvin korkealla, ja ne olivat ehtineet ehkä nousta jo vähän liian korkeiksi, sillä kaikki ne eivät ihan täyttyneet. Toisaalta tykkäsin siitä, miten esiosa linkittyi trilogian tapahtumiin, mutta samalla mietin, oliko vähän liioittelua tuoda niin paljon tuttuja hahmoja näyttämölle. Myös pelin jälkeinen aika tuntui kiirehdityltä, vaikka vuodet Haymitchin pelistä Katnissin peliin olisivat olleet todella mielenkiintoisia. Silti tämä oli mielestäni parempi lukukokemus ja paremmin kasassa pysyvä paketti kuin Balladi laululinnuista ja käärmeistä. En tiedä, millä huumella Collins on tekstinsä sivellyt, koska niin vain tämäkin koukutti lukemaan tarinan muutamassa päivässä loppuun. Voimakkaita tunteita heräsi useaan otteeseen, ja kyyneleet tulivat viimeistään epilogin aikana. Vaikka kirjasta tykkäsinkin, täytyy antaa moitteita käännöksestä. Kirja ilmestyi suomeksi samaan aikaan kuin englanniksi, ja se on todennäköisesti vaikuttanut siihen, että käännös oli huolimaton. Typoja oli paljon, ja lauserakenteet ja sanavalinnat ovat välillä todella kömpelöjä (esimerkiksi skriinit, did you mean näyttö). Harmittaa tosi paljon, että näin iso teos on päästetty keskeneräisen oloisena maailmalle. Tietenkin on kiva, ettei käännöstä tarvinnut odottaa, mutta kyllä minä voin vähän odotellakin, jos ajan kanssa saadaan laadukkaampaa käännöstä. Mieluiten luen kirjoja äidinkielelläni, enkä haluaisi tinkiä käännösten laadusta sen takia.
Kaisa Ikolan Betty-tyttökirjapastissisarjan kolmas osa Betty oppii elämää jatkaa Bettyn tarinaa edellisessä osassa tapahtuneen kihlauksen jälkeen. Betty ja Duncan purjehtivat avioliiton auvoisaan satamaan ja muuttavat omaan pieneen kotiinsa Edinburghiin. Nuorenparin elämään ilmestyy kuitenkin tummia pilviä, kun Duncanin terveys alkaa horjua. Auttaisiko paluu Ylämaalle? Huomasi kyllä, että Betty oppii elämää on kirjoitettu myöhemmin kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, koska tässä osasassa oli vähemmän kömpelyyksiä ja muita seikkoja, jotka edellisissä osissa ärsyttivät. Ihan kaikista ongelmista ei kuitenkaan päästy (hahmoja on edelleen liikaa, ja esimerkiksi rouva Gordonin tarinakaari etenee omaan makuuni vähän turhan nopeasti), mutta viihdyin silti tämän parissa oikein hyvin. Bettyn ja Duncanin avioelämän alussa on hyvässä tasapainossa kotoista lempeyttä ja dramaattisia tapahtumia, ja lukijan mielenkiinto pysyy koko ajan yllä. Luin kirjan loppuun muutamassa päivässä ja odotan innolla, mitä sarjan jatko tuo tullessaan. Kirjassa oli harmittavan paljon lyöntivirheitä. Muistan kiinnittäneeni tähän huomioita jo edellisissä osissa: on ärsyttävää, kun lukuvauhti tökkää, kun pitää ruveta tulkitsemaan, mitä lyöntivirheen takana piilottelee.
Luin Kerstin Gierin Muista minut -trilogian ensimmäisen osan viime syksynä, ja vuotta myöhemmin tartuin tänä vuonna suomennettuun kakkososaan Jo kadotettua (suom. Heli Naski). Kirja jatkuu siitä, mihin edellinen osa jäi: Matildan turvallisuudesta huolehtiakseen Quinn on laittanut välit poikki, ja molemmat osapuolet ovat eron jälkeen hyvin surullisia. Quinn huomaa kuitenkin pian, että Matildan terävästä päästä olisi paljonkin hyötyä rinnakkaistodellisuuden hallitsemisessa. Mutta miten pitää Matilda turvassa Reunan pahojen olentojen kynsistä? Muista minut vaikuttaa Gierin sarjoista heikoimmalta. Ensimmäinenkään osa ei täysin vakuuttanut, ja tämän osan lukeminen tuntui niin pakkopullalta, että useamman kerran mietin jättäväni sen kesken, mikä on omalla kohdallani tosi harvinaista. Juoni ei tuntunut kiinnostavalta, eikä Reuna tai sen tapahtumat kiinnostaneet sen enempää. Reaalimaailmaan sijoittuva osa juonesta toimi paremmin. Hahmoihin en ole erityisen kiintynyt, enkä pidä Quinnistä juurikaan. Lisäksi tuntuu, että Gier kierrättää vanhojen kirjojensa juonia ja hahmoja. Räystäspiru on suoraan Rakkaus ei katso aikaa -trilogiasta, ja unien kautta rinnakkaistodellisuuksiin kulkeminen on kierrätetty Unien kirjat -trilogiasta. Joko Gier yrittää luoda jotain suurta Gierversumia tai sitten häneltä on yksinkertaisesti ideat loppu. Katsotaanko, jaksanko lukea sarjan viimeisen osan.
Uusi Liv Strömqvistin sarjakuva ilahduttaa aina, ja niinpä Pythia puhuu pääsi heti lukulistani kärkipaikoille. Teoksessa Strömqvist kritisoi nykyajan self-help -kultturia ja sen kautta yleisesti kapitalismin rattaita. Kirja on taattua Strömqvist-laatua, kun hän tykittelee teräviä huomioitaan ja kapitalismikritiikkiään (välillä mustankin) huumorin keinoin. Tyypilliseen tapaan tämä herätti uusia kulmia omaan ajatteluun: en ollut ehkä aiemmin huomioinut sitä, miten paljon nykymaailmassa ihmistä vaaditaan pitämään hauskaa ja olemaan spontaani.
*********
Syyskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
2. Fantasiakirja: Jo kadotettua
En aio valehdella: syyskuu oli tosi rankka. Aloitin uudessa työpaikassa kuun ensimmäisenä päivänä ja samalla viikolla muuttokuorma saapui perässäni uuteen kotiin. Pelkästään töiden aloittaminen olisi vienyt mehut aika tehokkaasti, mutta kun siihen lisää vielä toiselle puolelle Suomea muuttamisen, kaikki energia meni aika lailla selviytymiseen. Vaikka teen koulutustani vastaavaa työtä, se on aika erilaista kuin mikään työ, mitä olen aiemmin tehnyt. Lisäksi isossa organisaatiossa riittää opeteltavaa ja sisäistettävää: ihmisiä ja termistöä on kauheesti. Töiden ulkopuolella olo tuntunut välillä yksinäiseltä. Vaikka uudessa kaupungissa on jonkin verran turvaverkkoa, oman ikäisiä tuttuja tässä kaupungissa ei ole. On ollut ikävä vanhaan kotiin ja vanhojen ystävien seuraan. Kävin syyskuussa onneksi vanhassa kotikaupungissa (kyllä muuten olikin pitkä matka), näin ystäviä ja nautin kaupungin tunnelmasta.
Kuukauden biisi on Loreena McKennittin The Bonny Swans. Törmäsin biisin Instagramissa, ja lyhyt pätkä herätti kiinnostukseni välittämästi. Tyylillisesti tästä tulee mieleen jonkinlainen Kate Bush -, Suzanne Vega - ja Enya-sekoituksen, mikä sopii minulle kuin nyrkki silmään. Rakastan myös kansanlaulu-viboja, jossa synkkä satu murhista ja mustasukkaisuudesta herää eloon. Laitan ehdottomasti McKennittin korvan taakse: jos hänen muukin tuotantonsa on tällaista kuin tämä yksi biisi, olen osunut varsinaiseen kultasuoneen!
