Helmikuussa 2026 luin yhdeksän kirjaa (2183 sivua), joista kolme oli non-fictionia, kaksi sarjakuvaa, yksi runokirja, yksi uusinta ja yksi e-kirja.
Kontturi, Katja: Ankkalinna – portti kahden maailman välissä: fantasia Don Rosan Disney-sarjakuvissa 367 s.
Paloniemi, Milla: 112 osumaa: sarjakuvataiteilijan päiväkirja 330 s.
Tikkanen, Henrik: Majavatie 11, Herttoniemi, puh. 78035 (Osoitesarja #2) 99 s. (e-kirja)
Vik, Merri: Naulan kantaan, Lotta! (Lotta #28) 144 s.
Brenor, Philippe & Coryn, Laetitia: Seksin historia: apinoista robotteihin 200 s.
Gardberg, C. J.: Turun linnan kolme Katarinaa 218 s.
Vik, Merri: Maata näkyvissä, Lotta! (Lotta #29) 134 s.
Glück, Louise: Villi iiris 91 s.
Gripe, Maria: Varjojen lapset (Varjo #3) 600 s.
kotimaisia: 4
ulkomaalaisia: 5
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 6
muualta: 1
Katja Kontturi on Suomen ensimmäinen ankkatohtori, ja Ankkalinna – portti kahden maailman välissä: fantasia Don Rosan Disney-sarjakuvissa on populaarimpi versio hänen väitöskirjastaan. Kirja kiinnosti minua kahdesta syystä: olen lapsuudessani lukenut melkoisen määrän (myös) Rosan Ankka-sarjakuvia, ja kirjailija on minulle tuttu. Kontturi analysoi kirjassaan fantasiaa Ankkalinnan ja sen ulkopuolelle sijoittuvien tarinoiden kontekstissa, pohtii Don Rosan tapoja sekoittaa faktaa ja fiktiota tarinoissaan ja myös Rosan tapoja rikkoa Disney-sarjakuvan konventioita. Kirjan lukeminen oli suuri ilo! En ole lukenut alkuperäistä väitöskirjaa, joten en osaa sanoa, kuinka paljon teksti on muuttunut populaarimpaan suuntaan, mutta ainakin tämä oli hyvin sujuvaa luettavaa. Postmodernismin ja siihen liittyvien käsitteiden käsittely tosin meinasi välillä vähän mennä yli hilseen, ja totesinkin, ettei tätä kirjaa välttämättä pidä yrittää lukea ja ymmärtää esimerkiksi pitkän työpäivän jälkeen... Ymmärtämistä kuitenkin helpotti se, että tutkimuskohde on hyvin tuttu, ja kuvallisia esimerkkejä on paljon. Sivuvaikutuksena iski kauhea himo lukea Rosan sarjakuvia todella pitkästä aikaa. Koen myös, että tämä vahvisti kykyjäni lukea muitakin sarjakuvia: miten paljon tässäkin taidemuodossa on piirteitä, joita en ole tiedostanut lukiessani ennen?
Vaikka kirjailija on tuttuni, pyrin arviossani olemaan niin objektiivinen kuin pystyn ja ostin kirjan ihan omalla rahallani.
Milla Paloniemen sarjakuvat ovat varmasti suurimmalle osalle tuttuja. Joskus yläaste- ja lukioaikoina luin enemmän ja vähemmän aktiivisesti hänen sarjakuvablogiaan, jossa tutuistuin hänen päiväkirjatyylisiinsä sarjakuviin. 112 osumaa edustaa Paloniemen tuotannossa juuri tällaista sarjakuvaa. Teos alkaa parisuhteen päättymisestä ja jatkuu kuin pyörremyrskynä ihmissuhteiden, mielenterveyden ja päihteidenkäytön sekamelskana. Päiväkirjasivuille vuotaa itseinhoa, ihastumista, pettymyksiä, ystävyyttä, suruja ja pieniä ilon hetkiä. 112 osumaa on hyvin raaka ja rehellinen sarjakuva. Goodreadsin arvioissa tätä moitittiin itsekeskeiseksi ja "teiniangstiseksi" (vaikka tekijä on ollut kirjan tapahtumien aikaan kolmekymppinen), ja noh, oikeassa ovatkin. Mutta tykkäsin tästä silti! Teoksen pidättelemätön vimmaisuus viehätti, vaikka välillä tekstaus oli selvästi tehty niin voimakkaan tunteen vallassa, että siitä oli vaikea saada selvää. Jotkut asiat osuivat juuri tässä lukuhetkessä todella syvälle, vaikka erilaisista tilanteista onkin onkin kyse. Pidin myös todella paljon monitulkintaisesta nimestä. Mielestäni siinä ei ole mitään pahaa, että käsittelee "epäkypsätkin" tunteensa taiteen keinoin päiväkirjassaan. (Eri asia sitten on, kannattaako tällainen teos julkaista, mutta se on toinen keskustelu.) Taide on hyvä ja turvallinen venttiili, jonka kautta päästää kuonaa ulos systeemistä. Se voi näyttää ulkopuolisten silmin epäkypsältä, mutta arvostan rehellisyyttä, jolla tekijä on antanut keskeneräiset ja vereslihaiset ajatuksensa ja tunteensa maailman silmille.
Luin tammikuussa Henrik Tikkasen Osoitesarjan ensimmäisen osan, ja siltä istumalta jatkoin seuraavan osan pariin. Majavatie 11 (suom. Elvi Sinervo) jatkuu suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa päättyy. Sota on ohi, isä on kuollut, ja talo on periytynyt tämän lapsille. Henrik työskentelee piirtäjänä sanomalehdessä, etsii paikkaansa maailmassa, juo ja nai, viimeisintä sanan kaikissa merkityksissä. Tämä jatkoi hyvin paljon edellisen osan tyylillä, tosin kokonaisuus oli ehkä vähän koherentimpi kuin Kulosaarentie 8. Avoin naisviha ei juuri naurattanut, mutta välillä Tikkanen onnistuu hymähdyttämään ironiapiikeillään. Vaikka minua ei juuri kiinnostakaan lukea ajelehtivista ja ryyppäävistä miehistä, jotenkin kierosti Tikkainen onnistui kietomaan minutkin verkkoonsa ja ahmimaan kirjan muutamassa päivässä. Loppu oli jotenkin todella ilahduttavasti ilmaistu.
Lotta-sarja jatkui taas muutaman kuukauden tauon jälkeen. Naulan kantaan, Lotta! -kirjassa (suom. Pertti Hiltunen) Lotan englantilainen pikkuserkku Bill on lahjakas jalkapalloilija, ja hänet palkataan kaupungin jalkapalloseuran vahvistukseksi. Lotta luonnollisesti viettää paljon aikaa Billin kanssa, mikä johtaa väärinkäsitykseen Paulin kanssa. Tämä oli kyllä jokseenkin kehnonpuoleinen osa sarjassa. Tapahtumia kasassa pitävä punainen lanka on hyvin ohut, eikä mielenkiinto oikein jaksanut pysyä yllä näinkään lyhyeen kirjaan.
En muista, missä törmäsin ensimmäisen kerran Seksin historia -sarjakuvaan (suom. Saana Rusi), mutta jossain mielen uumenissa se kummitteli, kun näin sen kirjastossa, joten se lähti mukaani. Nimensä mukaisesti kirja esittelee seksin ja seksuaalisuuden historiaa eri aikakausilta, alkaen alkuihmisten ajasta ja päättyen tulevaisuudenvisioihin. Miten asia, joka pitää maailman pyörimässä, on niin kontrolloitu, piilotettu ja hävetty? Tämähän oli viihdyttävä! Kirja onnistuu olemaan yllättävän monipuolinen esitys, vaikka onkin yksinkertaistettu versio historiasta. Monet asiat olivat tuttuja ennestään, mutta opinpa jotain uuttakin. Tykkäsin siitä, miten mitään aikakautta ei esitetty yksiselitteisen avarakatseisena tai konservatiivisena: kaikkiin aikoihin on mahtunut kaikenlaisia sävyjä. Piirrostyyli miellytti silmää, ja jutut naurattivat pari kertaa ääneenkin. Eniten kirjassa häiritsi kuitenkin eurosentrisyys. Olisi ollut mielenkiintoista lukea seksin ja seksuaalisuuden historiasta muutenkin kuin Euroopan (ja Ranskan) näkökulmista ja esimerkiksi siitä, miten kolonialismi on asiaan vaikuttanut esimerkiksi Amerikassa ja Afrikassa.
Minua on kiinnostanut Turun linnan renessanssihovi varmaan siitä asti, kun luin lapsena Herttuan hovissa -kirjan, joten Turun linnan kolme Katarinaa -kirjan (suom. Irma Savolainen) nimi kiinnitti huomioini joitain vuosia sitten kirjamessujen antikvariaattiosastolla. Kun hinta ei ollut kallis, ostin sen ilman sen kummempaa harkintaa. Kirja on nimensä mukaisesti tietokirja kolmesta Katarinasta, jotka elivät Turun linnassa 1500-luvun lopulla, kun Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan poikien perimysriidat kärjistyivät melkoisiksi poliittisiksi peleiksi. Aluksi Turun linnassa eli Juhana-herttua, jonka pitkäaikainen jalkavaimo Kaarina Hannuntytär asui siellä hänen kanssaan. Hannuntytär joutui kuitenkin lähtemään linnasta, kun Juhana meni naimisiin puolalaisen prinsessan Katarina Jagellonican kanssa. Juhanan ja Katarinan ruotsalais-puolalainen renessanssihovi toi linnaan uusia ja eksoottisia tuulia, mutta ilo oli lyhytaikainen, kun Juhanan Erik-veli hyökkäsi Turkuun ja otti veljensä ja tämän vaimon vangeiksi. Erikin valtakausi kuitenkin kaatui hänen vainoharhaisuutensa ja mielenterveysongelmiinsa, jolloin Juhana kaappasi vallan ja Ruotsin kruunun ja passitti veljensä ja tämän vaimon Kaarina Maununtyttären vangeiksi Turun linnaan. Päällimmäisenä ajatuksena kirjan luettuani oli se, että kyllä historiankirjoitus osaakin olla miehistä. Vaikka kolme Katarinaa mainitaan kirjan nimessä, suurimmaksi osaksi kirja kertoo heidän miestensä elämästä. Ja ymmärtäähän tuon, näin vanhoissa historiallisissa lähteissä naisten elämä näyttäytyy usein nimenomaan miesten toiminnan kautta, eikä heidän oma äänensä juuri lainkaan kuulu. Tästä valitettavasta tosiasiasta johtuen Katarinat jäävät varjoon omassa kirjassaan. Toisaalta arvostan, ettei Gardberg ole lähtenyt liikaa arvailemaan, mitä kirjan päähenkilönaisten päässä liikkuu, vaan hän pitäytyy tiukasti lähteissään (toisin kuin esimerkiksi Diktaattorien naiset). Pelkäsin etukäteen, että kirja olisi raskaslukuinen, mutta yllättävän helposti tätä luki. Toisinaan nimet ja vuosiluvut vilisivät silmissä, mutta yleisesti tämä oli suhteellisen selkeä esitys Vaasan poikain sekoiluista. Plussaa tulee myös lopun sukutauluista ja aikajanasta. Kuvitus oli myös kiva, värillisenä olisi ollut toki vielä kivempi.
Maata näkyvissä, Lotta! (suom. Anna-Liisa Haakana) vie Lotan ja Giggin purjehduskurssille, jolle osallistuu tyttöjen yllätykseksi myös Kihara-Fridolf. Kurssi vie tytöt ja opettajan monenlaisiin vaiheisiin niin maalla kuin merelläkin. Edellisen heikon lenkin jälkeen tämä oli taas parempi tapaus. Tyttöjen ja Kihara-Fridolfin suhde on jotenkin todella ihastuttavasti kirjoitettu: opettajapolo on hyväksynyt kohtalonsa törmäillä oppilaisiinsa ja elää sen mukaisesti. Tuskailin edellisten osien kohdalla sitä, miten Paul on rooliinsa nähden hyvin harvoin läsnä kirjoissa, mutta tässä kirjassa hän oli jopa läsnä enemmän kuin vain pienen hetken verran!
Louise Glückin Villiin iirikseen (suom. Anni Sumari) törmäsin kai jossain kirjasomen uumenissa. Nbel-palkitun runoilijan runoissa ollaan yksinäisiä ja surullisia, mutta löydetään lohtua puutarhasta. Viihdyin hyvin Glückin puutarhassa ja kasvimetaforien äärellä. Surumielinen ja hiljainen tunnelma vallitsee kaikissa runoissa, joissa teemoina ovat mielenterveys ja ihmissuhteet. Pidin myös jumalolennolle puhumisesta. Toisaalta runot jäivät jotenkin etäisiksi, eivätkä ne oikein liikuttaneet niin paljon kuin olisin toivonut. En kuitenkaan pidä mahdottomana ajatuksena tutustua Glückin muuhunkin tuotantoon.
Jatkoin helmikuussa Varjo-sarjan uudelleenlukua. Toisen osan lopussa Bertalle selvisi valtavia salaisuuksia Rosengåvan linnaan liittyen, ja niitä paetakseen hän lähti linnasta. Kotiin palattuaan hän on yrittänyt unohtaa Rosengåvan tapahtumat, mutta se on vaikeaa. Kun Carolin lähettää kortin Pariisista, Berta temmataan taas linnan tapahtumiin mukaan. Siinä missä kahdesta edellisestä osasta minulla oli jonkinlaisia muistikuvia, Varjojen lapsista (suom. Eila Kivikk'aho) en muistanut yhtikäs mitään, joten juonenkäänteet pääsivät yllättämään! Hidastempoinen tämä toki edellisten osien tapaan on, mutta suurimmat käänteet tapahtuvatkin monesti hahmojen pään sisällä, ja esimerkiksi keskustelujen kautta paljastetaan paljon. Bertan ja Carolinin suhde on edelleen kirjan keskiössä, ja se herättää monenlaisia tuntemuksia. Ristiriitainen Carolin tuntuu karkaavan sekä Bertalta että lukijalta: pitäisikö hänestä edes pitää? Pitkään ajattelin, että tämä kirja on ihan ok -tasoinen, mutta viimeiset 200 sivua olivatkin melkoisen intensiivinen lukukokemus. Jatkan tästä suurella mielenkiinnolla sarjan viimeisen osan pariin, joka jäi aikoinaan jostain syystä lukematta.
*********
Helmikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
13. Kirjassa on syntymäpäivät: Naulan kantaan, Lotta!
14. Kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen: Ankkalinna – portti kahden maailman välissä
27. Kirjassa on puutarha: Villi iiris
32. Kirjan kannessa tai nimessä on linna: Turun linnan kolme Katarinaa
Jos pitäisi valita yksi sana kuvaamaan helmikuuta, se on hysteerinen. Päässä pyöri kaikenlaista niin töihin kuin elämään liittyen, ja kun itse ei pystynyt kontrolloimaan oikeastaan mitään näistä asioista, vain istumaan kädet ristissä ja odottamaan, pää meni aika helposti ylikierroksille, ja tunnelma oli melkoisen hysteerinen melkoisen usein. Hysterian sivuun mahtui onneksi muutakin, kuten kulttuurireissu Helsinkiin. Kävin katsomassa Kansallisteatterissa Täällä Pohjantähden alla -näytelmän, joka oli mielettömän hieno kokemus! Yli kolmetuntisen esityksen jälkeen olo oli itkettynyt ja kuin mankelin läpi vedetty, mutta voin kyllä suositella erittäin lämpimästi kyseistä teosta.
Kuukauden biisi on PMMP:n Oo siellä jossain mun. Vietin tammi-helmikuun vaihteessa pitkän viikonlopun opiskelukaupungissa, ja se nosti taas pintaan voimakasta koti-ikävää. Töissä tämä PMMP:n kappale soi radiosta juuri sellaisella hetkellä, kun olin eksynyt miettimään tätä ikävää ja pitkästä välimatkasta aiheutuvaa tuskaa, joten tämä osui hermoon aika tehokkaasit. Ei auta kuin toivoa, että välimatkasta huolimatta ihmissuhteet toimisivat niin kuin haluan, ja että jonain päivänä kokisin taas olevani kotona, missä se sitten ikinä onkaan.
