Marraskuun luetut 2025

Marraskuussa 2025 luin yhdeksän kirjaa (1639 sivua, 8 h 50 min), joista kolme oli spefiä, kaksi non-fictionia, kaksi sarjakuvaa, yksi runokirja, kaksi äänikirjaa ja kaksi uusintaa.

 

Löytty, Olli: Ambomaamme. Suomalaiset lähetyskirjallisuuden me ja muut 308 s. 

Miyazaki, Hayao: Tuulen laakson Nausicaä 1 128 s. 

Ditlevsen, Tove: Nuoruus (Kööpenhamina-trilogia #2) 4 h 2 min [K]

Virtanen, Rauha S.: Seljan Tuli ja Lumi (Selja #6) 269 s. [U]

Miyazaki, Hayao: Tuulen laakson Nausicaä 2 128 s. 

Hoffman, Mary: Miekkojen kaupunki (Stravaganza #6) 394 s. [U]

Huusko, Aika: Liike olen 54 s. 

Ditlevsen, Tove: Aikuisuus (Kööpenhamina-trilogia #3) 4 h 48 min [K] 

Kallas, Aino: Päiväkirja 1897-1906 354 s.  

 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 5

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 6

muualta: 2

 

Olli Löytyn Ambomaamme-kirja (miten nerokas nimi!) päätyi lukulistalle pari vuotta sitten, kun se mainittiin yliopistossa käymälläni Kolonialismi ja Suomi -kurssilla, ja sattumalta se osui silmääni alkusyksystä kirjastossa käydessäni. Kirja käsittelee alaotsikkonsa mukaisesti suomalaista lähetyskirjallisuutta ja sitä, miten siinä käsitellään Ambomaata ja sen ihmisiä. Suomalaiset ovat olleet lähetystyössä Ambomaalla nykyisen Namibian alueella parin sadan vuoden ajan, ja pitkän suhteen seurauksena myös suhtautuminen puolin ja toisin on kehittynyt ja muuttunut. Aihe on todella mielenkiintoinen! Löytty tekee hyvin selväksi, että lähetystyötä ei voi suoraan verrata siirtomaaherruuteen tai kolonisointiin, vaikka siinä paljon samankaltaisia piirteitä onkin. Löytty antaa esimerkiksi aika kovaa kritiikiä eräälle suomalaiselle (populaarille) historiateokselle siitä, että se ei huomioi lähetystyön ja -kirjallisuuden erityistä asemaa ja niihin liittyviä valtarakenteita. Omistan kyseisen kirjan, mutta en ole lukenut sitä, joten en osaa tähän sanoa juuta eikä jaata, mutta Löytyn kritiikki varmasti vaikuttaa lukukokemukseeni. Palataan asiaan sitten, kun joskus toivottavasti saan kirjan luettua :D Tutkimuksessa on huomioitava konteksti, minkä allekirjoitan itsekin täysin. Ambomaamme tarjoaa kiinnostavan näkökulman myös siihen, mitä lähetyskirjallisuus kertoo Suomesta ja suomalaisuudesta rivien välissä. Kun puhutaan "toisista" ja vieraasta kulttuurista, tullaan väkisinkin peilaamaan itseään. Paikallisten toimijoiden ääni ei kirjassa tai sen alkuperäisaineistossa juurikaan kuulu. Löytty huomioi sen itsekin toteamalla, että tämä kirja on vain yksi näkökulma Suomen ja Ambomaan väliseen suhteeseen. Itse jäin kaipaamaan syvempää analyysiä siitä, miten lähetyskirjallisuus ja siihen liittyvät narratiivit vaikuttavat 2000-luvun Suomessa. Entä millaista on nykyajan lähetyskirjallisuus? Miten siinä katsotaan meitä ja muita? Isoin ongelma omalla kohdallani oli se, että teksti oli enemmän akateemisen kuin populaarin puolelle kallistuvaa, ja siihen keskittyminen oli vähän vaikeaa. Se ei kuitenkaan ollut kirjan vaan lukijan vika. 

 

Olen halunnut jo varmaan yli 15 vuoden ajan halunnut nähdä Tuulen laakson Nausicaä -elokuvan, mutta enpä ole saanut aikaiseksi. Takaraivossa on myös jyskyttänyt tieto siitä, että elokuva pohjautuu Hayao Miyazakin mangaan, ja periaatteideni mukaisesti kirja pitäisi lukea ennen elokuvan katsomista. En vain ole käytännössä lukenut ollenkaan mangaa, ja siihen tarttuminen vähän jännitti. Päätin kuitenkin nyt tarttua härkää sarvista ja ryhtyä koitokseen. Tuulen laakson Nausicaä kertoo maailmasta, jossa ekokatastrofi on pyyhkäissyt sivilisaation mennessään, ja myrkyllinen metsä ja jättiläisötökät uhkaavat ihmisiä. Tuulen laakson prinsessa Nausicaä valmistautuu sotaan, vaikka hänen sydämessään on enemmän halua yhteisymmärykseen ja lempeyteen kuin sotaan ja tuhoon. Huomasin heti kirjan alusta, että mangan lukemattomuus kostautuu: minun oli nimittäin vaikea pysyä kärryillä tarinassa, kun en aina hahmottanut, mihin suuntaan ruutuja ja puhekuplia piti lukea. Pientä yksityiskohtaa täynnä olevat ruudut ovat myös välillä sekavia, enkä meinannut saada niistä selvää. Ehkä värit olisivat auttaneet kuvien sisällön hahmottamisessa. Tarina on kuitenkin kiinnostava. Maailma on Miyazakille tyypillisesti mystinen ja kiehtova, ja on mahdotona tässä vaiheessa arvailla, mihin suuntaan tarina vielä vie. Nausicaä on myös kovin sympaattinen päähenkilö! <3

 

Tove Ditlevsenin Nuoruus jatkoi Kööpenhamina-trilogiaa, jonka ensimmäisen osan kuuntelin lokakuussa. Rippikoulunsa päättänyt Tove on astunut nuoruuden maailmaan, mikä tarkoittaa köyhän perheen tytölle työelämään aloittamista. Se ei ole helppoa, eikä elämä toisen maailmansodan kynnyksellä helli muutenkaan. Nuoruus on kasvukipuja, miehiä, maailmansodan pelkoa ja ennen kaikkea kirjoittamista. Tämä keitos soljuu eteenpäin vaivattomasti, ja viihdyin tämänkin osan parissa hyvin. On ahdistavaa lukea siitä, miten voimakkaasti nuoren naisen, oikeastaan vielä tytön, elämä pyörii sen ympärillä, miten tämä kelpaa miehille ja onko tämä valmis seksiin (usein itseään huomattavasti vanhemman) miehen kanssa. Ympäristö ei tarjoa juurikaan valonpilkahduksia, mutta Tove näkee nykyhetkeä kauemmas ja osaa unelmoida. Monet kirjan jutuista resonoivat, kuten ajatus siitä, että nuoruus on välitila, joka täytyy vain lusia läpi. Kirjan lopetus oli myös aivan ihana!!

 

Seljan Tuli ja Lumi päättää Selja-sarjan. Se on suoraa jatkoa Seljalta maailman ääreen -kirjalle, joka on kirjoitettu sarjan jatkoksi 2000-luvun puolella. Chilessä tapahtuneen vallankaappauksen jälkeen kaikki on muuttunut. Leskeksi jäänyt Dodo on palannut pienen tyttövauvansa kanssa Suomeen mukanaan joukko chileläisiä pakolaisia, Margarita on pahoinpitelyn jäljiltä toipumassa Meksikossa isoisänsä luona. Virva pohtii Akin ja Kain ja ystäviensä kanssa, miten voisi Suomesta käsin auttaa Chilen tilanteessa. Seljan perheen nuorimmainen Tuli on iloinen, että hänen kirjeystävänsä Lumi on nyt hänen luonaan Suomessa, mutta samaan aikaan Lumin saama huomio varsinkin Tulin ihastusten kohteilta aiheuttaa mustasukkaisuutta. Sarjan viimeisessä osassa on kauhea määrä erilaisia juonielementtejä, mutta silti tuntui, etten saanut tästä irti juurikaan. Vaikka Tulin kriiseily Lumin suhteen olikin ihan mielenkiintoista monine tasoineen, huomasin kiinnostuvani paljon enemmän vanhemmista siskoista ja heidän edesottamuksistaan. Tuliin ei yhden kirjan perusteella ollut ehtinyt muodostua samanlaista suhdetta kuin alkuperäiseen siskoskaartiin. (Kris muuten jää tässä kirjassa aika totaalisesti syrjään! Onko hänen elämänsä liian tasaista, ettei siitä ole tarpeellista kertoa?) Kirjan teemat ovat sinänsä mielenkiintoisia: kuinka jatkaa taistelua, kun taistelu on jossain todella kaukana? Kuinka elämä voi jatkua, kun oma maailma on melkein romahtanut? Ongelmana on vain se, että kirja ei oikein tavoita lanuyleisöä (ainakin itselle tämä tuntui ala-asteikäisenä aika etäiseltä), ja aikuislukijalle se tuntuu vähän turhan naiivilta. Kirjoitustyylikin oli jotenkin kömpelö, en muista kiinnittäneeni aiemmin tällaiseen asiaan huomiota. Olisin kovasti halunnut pitää näistä uusistakin osista sarjaan, ja niissä on toki monia asioita, joista pidinkin (Virvaan liittyvät kuviot innostivat tässä osassa kovasti), mutta kyllä parhaat Seljat ovat ne neljä alkuperäistä kirjaa. En koe tarvetta hankkia näitä kahta viimeistä omaan hyllyyni. 

 

Tuulen laakson Nausicaän toisessa osassa vaarat ovat suurempia kuin edellisessä osassa, ja Nausicaä joutuu tekemään vaikeita valintoja. Tässä on vähän samoja ongelmia kuin edellisessäkin osassa, osittain myös tällä kerralla lukijasta johtuvia. Tuntui, että aina kun pääsin tarinaan kiinni, putosin seuraavalla sivulla kärryiltä. Silti liikutuin useampaan kertaan ja olen teemoista aika innoissani! Loppu tarjosi myös melkoisen jännittävän käänteen. 

 

Seljojen ohella myös toinen uusintalukuprojekti tuli päätökseensä, kun luin Stravaganza-sarjan kuudennen ja viimeisen osan Miekkojen kaupunki. Tämän osan päähenkilönä on Laura, joka on edellisen osan päähenkilön Isabelin paras ystävä. Surullinen ja ahdistunut Laura on aloittanut viiltelyn, ja ehkä juuri siksi häntä vetää puoleensa pieni miekka, joka osoittautuu hänen talismaanikseen, joka vie hänet talialaiseen Fortezzan kaupunkiin. Fortezzan di Chimici -suvun hallitsija on juuri kuollut, ja kaupunkivaltion johtoon on nousemassa hänen Bianca-tyttärensä. Pelkona on, että konservatiivisimmat kaupunkilaiset eivät hyväksy naishallitsijaa, mutta odottamattomaksi esteeksi nouseekin nuori Ludo-manushi, joka ilmoittaa olevansa edesmenneen hallitsijan avioton poika ja siksi oikeutettu hallitsijan paikkaan. Sisällissota uhkaa Fortezzaa, ja Laura joutuu keskelle tätä uhkaavaa tilannetta. Asiaa ei helpota se, että Laura ja Ludo rakastuvat toisiinsa ensisilmäyksellä. Jotenkin sitä toivoisi, että kuusiosainen fantasiasarja päättyisi eeppisin mittasuhtein, mutta kyllä tämä vähän lattea lopetus oli. Laurassa on ainesta kiinnostavaksi päähenkilöksi, mutta jos häntä vertaa vaikkapa Tähtien kaupungin Georgiaan (jolla kuitenkin on hyvin samankaltaisia asioita taustallaan), ei hän oikein pääse kehittymään uskottavasti. Myös itsetuhoisuuden kuvaus oli jotenkin kiusallista, vähän semmoiselta "aikuinen kertoo nuorelle nuoren omista ongelmista".  Lisäksi Lauran salamarakastuminen Ludoon oli aika epäuskottavaa ja ärsyttävää, kun asiasta tehtiin elämän ja kuoleman kysymys. Mietinkin, olisiko kirja toiminen paremmin, jos kirjassa olisi seikkaillut vain aiempien kirjojen stravagantit, joiden voimat yhdistämällä ongelmat olisi ratkaistu. Heidän elämänsä ja kokemuksensa nimittäin kiinnostaisivat enemmän kuin Lauran, ja pohdinkin, olisiko kirjassa ollutta kiireen tuntua estää tällä juonikuviolla. Mietin, kiinnostaako Laura kauheasti edes kirjailijaa itseään. Lauran ensimmäinen stravagointikin on kirjoitettu niin, että pohdin, mahtoiko Hoffman olla itsekin kyllästynyt siihen, että taas pitää esitellä uusi päähenkilö ja saada hänet Taliaan... Myös kirjan loppu jätti kylmäksi. Viimeisessä luvussa ja epilogissa tapahtuu kauheasti, mutta ilmaan jää hirveä määrä kysymysmerkkejä, ja se saa lopun lässähtämään pahasti. Oli Miekkojen kaupungissa hyvääkin, ja se viihdytti kyllä pituutensa verran. Harmittaa vain, että sarja loppui näin. Kolme ensimmäistä osaa on oikeasti hyviä aikuislukijankin silmissä, ja kolmessa seuraavassakin paljon hyvää, mutta ne eivät vain mitenkään pääse sarjan alun tasolle. 

 

Olin viime syksynä open mic -tapahtumassa, jossa runoilija Aika Huusko esiintyi. Tykästyin kovasti Huuskon runoihin, joten ostin tapahtumasta hänen runoteoksensa Liike olen, ja vain vuotta myöhemmin myös luin sen. Kokoelman nimi on osuva: kaikki runot tuntuvat liikkuvan jotenkin ja jossakin. Pidin hyvistä kielikuvista ja yllättäviin suuntiin liukuvista, tajunnanvirtamaisista runoista. Jäin tosin pohtimaan, ovatko nämä runot sittenkin tehokkaampia lavalla kuin luettuna. Joka tapauksessa olen iloinen, että runot ovat nyt omassa hyllyssäni ja voin palata niihin myöhemminkin. 

 

Kööpenhamina-trilogian päättävä Aikuisuus alkaa hieman Nuoruuden päättymisen jälkeen. Tove on mennyt naimisiin itseään vuosikymmeniä vanhemman kustantajan kanssa. Elämä on tasaista, mutta myös tylsää, ja niinpä Tove päätyy salasuhteen kautta avioeroon. Sama kuvio toistuu uudelleenkin, ja kolmannen aviomiehen myötä elämään tulee mukaan myös voimakkaat kipulääkkeet, joihin Tovella kasvaa riippuvuus. Kaiken keskellä Tove kirjoittaa, mutta lääkkeet passivoivat ja sammuttavat lopulta senkin liekin. Aikuisuus on mielestäni trilogian paras osa. Kaikessa karuudessaan ja rajuudessaan kirja on yllättävän kevyt, omituinen mutta toimiva kombo. Oli paljon asioita, joista olisin halunnut lukea lisää, mutta samaan aikaan tämä oli täydellinen näin. Ja kirjan lopetuslauseet, wau! Loppusanat olivat myös kiinnostavat, ja toivat mielenkiintoista taustoitusta esimerkiksi kirjan kirjoitushetkestä ja Ditlevsenin suhteesta feminismiin. Tekisi kauheasti mieli lukea Ditlevsenistä jokin elämäkerta. Onkohan sellaista? Jos on, se pitäisi suomentaa! Ja Ditlevsenin muutakin tuotantoa, ehdottomasti! 

 

Olen lukenut Aino Kallaksen tuotannosta vain Sudenmorsiamen (ja siitäkin on melkoisesti aikaa!), mutta jollain tavalla tunnen häntä kohtaan erityistä läheisyyttä, sillä kirjoitin hänestä ysiluokalla äidinkielen päättötyön. Kirjastossa käydessäni satuin huomaamaan hyllyssä rivin Kallaksen päiväkirjoja, joten herätelainana nappasin ensimmäisen, vuodet 1897-1906 kattavan päiväkirjan. Kirjan alussa Kallas on alle kaksikymppinen nuori nainen Helsingissä, ja sen päättyessä virolaisen Oskar Kallaksen vaimo ja neljän lapsen äiti. Kallas (tai suurimman osan kirjasta hän on vielä Krohn) keskittyy päiväkirjassaan suurimmaksi osaksi sisäiseen elämään ja tunnepohdintaan. Vaikka viihdyin päiväkirjan parissa, jäin kuitenkin kaipaamaan vähän enemmän. Kaipasin enemmän kuvausta arjesta ja maailmasta, jota ei enää ole. Myös varsinkin loppupuolella jäin kaipaamaan Viron historiaan liittyvien tapahtumien kontekstoimista, edes alaviitteissä. Toisaalta ymmärrän kyllä, että päiväkirja on kirjoitettu itselle, eikä siksi asioiden taustoittaminen ja kuvailu ole niin tärkeässä roolissa. Ja kyllä monet Kallaksen tunnot, varsinkin koti-ikävästä ja yksinäisyydestä, resonoivat, joten niitäkin luki mielellään. Laitoin jo päiväkirjojen seuraavan osan varaukseen, eikä Kallaksen muunkaan tuotannon lukeminen olisi varmaan pahitteeksi.  

 

********* 

Marraskuussa parasta on se, että se on taas tältä vuodelta ohi :D Myönnän toki, ettei takana ole mikään elämäni raskain marraskuu, mutta se piti sisällään vähän liian monta stressaavaa ja ikävää juttua, eikä ulkona vallitseva säkkipimeys mitenkään erityisesti edistänyt hyvinvointia. Töiden ja ikävyyksien vastapainona oli kuorohommia ja konserttikin, mikä oli mukavaa. Lisäksi olen yrittänyt hallita tuskaista pimeyttä polttamalla kauheat määrät kynttilöitä ja nauttimalla niiden luomasta tunnelmasta. Toisinaan se onnistuu, toisinaan ei :D 

 

 

Kuukauden biisi on Egotripin Asfaltin pinta. Liikuttavan kaunis biisi kertoo kahden ihmisen kohtaamisesta ja hetkestä, jolloin kaikki loksahtaakin kohdalleen. Kaikki on vielä varovaista ja tunnustelevaa, mutta toivo tulevasta on voimakas. Tuntuu, että tämän kappaleen tunnelman voi siirtää hyvinkin moneen elämäntilanteeseen. Esimerkiksi kirjoittamisen kanssa toivon, että joskus voin katsella tekstiäni kansien välissä ja ajatella onnellisena ja lempeästi: "ajatella, minä melkein luovutin".