Syyskuussa 2026 luin 12 kirjaa (3336 sivua, 4 h 21min), joista seitsemän oli spefiä, neljä sarjakuvaa, yksi tietokirja, yksi runokirja, yksi uusinta ja yksi äänikirja.
Nummi, Heidi: Petovala 312 s.
Rosa, Don: Kymmenen avataran aarre ja muita Don Rosan parhaita 175 s.
Morre, Hanna: Maankutsuja (Lakerta #1) 496 s.
Sonninen, Lotta: Minä, Mauri Kunnas (vuoden 2018 laitos) 208 s. [U]
Mukka, Timo K.: Maa on syntinen laulu 229 s.
Miyazaki, Hayao: Tuulen laakson Nausicaä 5 149 s.
Ikola, Kaisa: Betty ja myrskyn vuodet 1 (Betty #5) 485 s.
Miyazaki, Hayao: Tuulen laakson Nausicaä 6 157 s.
Haukio, Jenni (toim.): Katso pohjoista taivasta 463 s.
Chambers, Becky: Veisu luonnonkoneille (Munkki ja robotti #1) 4 h 21 min [K]
Ikola, Kaisa: Betty ja myrskyn vuodet 2 (Betty #5) 441 s.
Miyazaki, Hayao: Tuulen laakson Nausicaä 7 221 s.
kotimaisia: 7
käännöskirjoja: 5
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 10
muualta: 2
Heidi Nummen Petovala oli ollut lukulistallani pidemmän aikaa, ja kun se kulkeutui kotiin siskoni mukana, päädyin sen vihdoin lukemaan. Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen, maailmaan, jossa luontokato on kiihtynyt entisestään. Tilannetta pyritään pelastamaan erilaisin keinoin, mm. määräämällä eläimille suojelijoita. Laika on ilveksen suojelija, intohimoinen ja omistautunut, mutta pelkkä intohimo ilveksen hyvinvointiin ei riitä. Ilves on kuolemassa sukupuuttoon, ja vaaleissa kannatustaan nostaa suurpetojen tuhoamista kannattava puolue. Petovala on todella hieno kirja, varsinkin, kun ottaa huomioon, että kyseessä on esikoisteos! Dystopiamaailma on kiehtova ja kammottava, joiltain osin ahdistavan totta jo nyt. Kielellisesti teos on upea, ja siitä nautinkin erityisen paljon. Kuvaukset olivat voimakkaita, varsinkin Laikan hetket metsässä. Juonikin piti intensiivisesti otteessaan koko pituutensa ajan. Sen sijaan hahmoissa oli vähän kompurointia: Laikaa ja Kiraa lukuun ottamatta hahmot jäivät vähän ohkaisiksi, jopa tärkeissä rooleissa olevat Geo ja Nenek. Ja voi jestas, miten loppu menikin tunteisiin. Viimeiset 50 sivua itketti vähän koko ajan. Petovala on ehkä yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista.
Viimeiseksi kirjaksi suuressa Don Rosa -uusintaluvussani jäi Kymmenen avataran aarre (suom. Jukka Lindfors). Olen melko varma, että tätä kokoelmaa en ollut aikaisemmin lukenut, joten en merkitse sitä uudelleeluvuksi. Kirja on täynnä mainioita sarjakuvia, mutta siitä puuttuu se, mikä Rosa-kokoelmista on tehnyt Ankka-sarjiskirjojen aatelia, nimittäin Rosan esipuheet. Esipuheen ja sarjojen johdannot on sen sijaan kirjoittanut Rosan sarjakuvien intertekstuaalisuudesta gradunsa tehnyt Marja Ritola. Sinänsä on ihan kiva, että aiheesta tutkimusta tehneelle on annettu tällainen mahdollisuus, mutta loppujen lopuksi niistä ei saanut irti juurikaan, aika paljon oli toistoa. Jäin kaipaamaan todella paljon Rosan omia taustatietoja ja kiinnostavia nippelitietoja sarjojen taustalla. Tykkäsin oikeastaan kaikista tarinoista, paitsi Avaruuden valloittajat oli jokseenkin kökkö.
Hanna Morren Maankutsuja on ollut isosti kirjasomessa näkyvillä. Lakerta-romantasiasarjan avausosassa pääosassa on kolmekymppinen Trina, joka on lähtöisin hyvin köyhistä oloista. Hän työskentelee ottoäitinsä kirjaputiikissa ja hankkii lisätuloja parantajankyvyillään. Lugaid Braoninin puolestaan pitäisi mennä naimisiin jonkun ylimystöön kuuluvan nuoren naisen kanssa, koska hänen asemansa lääninruhtinaan poikana sitä vaatii. Lugaid ja Trina kohtaavat ja rakastuvat, mutta rakkauden tiellä on esteitä. Jumalat kuitenkin pitävät huolen omistaan. Maankutsuja on ihan viihdyttävä romanssi, mutta odotukseni olivat korkeammalla. Juoni oli muutamaa käännettä lukuun ottamatta suhteellisen ennalta-arvattava (esimerkiksi erään henkilön oikean henkilöllisyyden arvasin heti), ja viimeisen 50 sivun aikana kaikki ongelmat selvisivät makuuni vähän turhankin helposti. Maailmanrakennus oli todella selittävää, ja teki varsinkin kirjan alusta todella kankean. Trinan ja Lugaidin suhdekaan ei oikein vakuuttanut, kaikesta vannomisesta huolimatta se tuntui jotenkin laimealta. Sen sijaan Trinan ja kaartinpäällikkö Iainin välinen kipinöinti toimi! Heidän välillään kemiaa riitti. Pidin myös siitä, miten loppupuolella vältettiin eräs (genrelle ominainen) trooppi, se oli virkistävää vaihtelua. Vaikka en tähän nyt täysin ihastunutkaan, aion kyllä lukea seuraavatkin osat: tämä oli viihdyttävää luettavaa, ja sellaista toisinaan tarvitaan.
Olen lukenut Mauri Kunnaksen elämäkerran joskus lapsena, varmaan aika pian sen ilmestymisen jälkeen. Toisinaan olen viime vuosina miettinyt sitä, että pitäisikö kirja lukea uudelleen, ja niinpä tartuin tuumasta toimeen ja lainasin kirjan kirjastosta. Lainasin tosin vuonna 2018 päivitetyn laitoksen, jota en ollut aiemmin lukenut, mutta merkkasin kirjan kuitenkin uusinnaksi. Mauri Kunnaksen pitkä ura lastenkirjailijana on vienyt hänet kansakunnan kaapin päälle, mutta kirjasta syntyy kuva tekijästä, jolla on jalat maassa ja vähänlaisesti harhaluuloja itsestään ja työstään. Kirjan toteutus on hyvä: kirja kerrallaan etenevä rakenne on kiinnostava, ja väleihin mahtuu puhetta animaatiohankkeista, pilapiirroksista, ukkosen ihailusta ja kaikenlaisesta muustakin. Asiaa on paljon, mutta kokonaisuus ei ole raskas. Oikeastaan olisin halunnut päästä vieläkin syvemmälle luomisprosesseihin ja kirjojen taustoihin! Kuvaesimerkkejä on paljon, mikä on tällaisessa kirjassa hyvä asia. Kaikista Kunnaksen ajatuksia en allekirjoita, mutta hänen uraansa en voi kuin arvostaa: onhan Koiramäen talossa ollut minun(kin) porttihuumeeni historian yliopisto-opiskeluun. Vaikka kirjassa mennään Kunnaksen henkilökohtaiseenkin elämään, mässäilyn makua ei ole. Tämä saattaa toki johtua siitäkin, että kirja on selvästi tehty myös nuoremmille lukijoille sopivaksi.
Maa on syntinen laulu on klassikkoasemansa vuoksi ollut lukulistallani pitkään. Kirja sijoittuu Lappiin, pieneen Siskonrannan kylään. Kylässä asuu nuori Martta, joka rakastuu saamelaiseen poromies-Oulaan. Suhdetta ei katsota hyvältä kylässä, jossa kaksinaismoralistisesti vallitsee voimakas uskonnollinen sekä seksuaalinen hurmos. Tässä on jälleen kirja, josta on vaikeaa muodostaa mielipidettä. Toisaalta kauneuden ja rujouden välinen kontrasti kiehtoo, mutta rumimmillaan tämä on kyllä äärimmäisen ruma. Väkivaltaa kohdistetaan sen enempää miettimättä niin ihmisiin kuin eläimiinkin, ja ahdas kyläyhteisö on todella ahdistava paikka. Saamelaisrepresentaatio on myös kiusallista, ainakin näin valtaväestöön kuuluvan silmin. Mutta sitten on Mukan kieli, joka on mielettömän kaunista ja lyyristä. Kieli on iso osa kirjaa, ja onneksi onkin, sillä sen lukeminen on suuri nautinto. Kaiken kauhean keskeltä pilkahtelee kauneutta, melko vähän, mutta sitäkin kirkkaampaa. Juoni itsessään piti myös otteessaan, vaikka Martan ja Oulan rakkaustarina jättikin tunnetasolla vähän kylmäksi. Voimakas lukukokemus joka tapauksessa, vaikka aina en pitänytkään lukemastani. Kirjasta jäi kylläkin kiinnostus lukea lisää Mukkaa tulevaisuudessa. Käsittämätöntä, että hän on kirjoittanut tällaisen teoksen vain 19-vuotiaana.
Pienen tauon jälkeen jatkoin taas Tuulen laakson Nausicaän (suom. Heikki Valkama) lukemista. Ongelma tulee ilmi heti edeltävässä lauseessa: edellisen osan lukemisesta oli puolisen vuotta aikaa, jonka aikana juonen yksityiskohdat olivat ehtineet jo unohtua. Siksi kesti jonkin aikaa, että pääsin tarinan kyytiin mukaan. Toinen ongelma oli edellisistä osista tuttu sekavuus. Esimerkiksi viimeisten sivujen kuvat olisivat varmasti olleet vaikuttavampia, jos niistä olisi saanut paremmin selvää.
Kaisa Ikolan Betty-sarjan viides osa Betty ja myrskyn vuodet on jaettu painoteknisistä syistä kahteen niteeseen, joten arvioin ikään kuin koko kirjan yhdessä, vaikka niteitä en ihan peräjälkeen lukenutkaan. Bettyn ja Duncanin perhe on edellisessä osassa kasvanut kolmilapsiseksi (tai nelilapsiseksi, kun kasvattitytär Ruth lasketaan myös mukaan). Perheonnen tielle tulee kuitenkin suuria, mustia pilviä, kun sota syttyy Euroopassa. Duncan lähtee rintamalle puolustamaan isänmaata, ja Bettyn on muiden kotirintamalle jäävien tapaan vain yritettevä selviytyä. Pitkät sotavuodet eivät ole helppoja kellekään, mutta vuosiin mahtuu myös odottamatonta onnea. Ikola kirjoittaa miellyttävästi ja sujuvasti, ja kahteen osaan jaetun kirjan molemmat osat tuli ahmaistua muutamassa päivässä. Kotikunnaan Rilla -vaikutteet ovat tietysti ilmeiset, mutta on tässä paljon myös selvästi omaa, kuten tapahtumien sijoittuminen Skotlantiin sekä se, että Betty on aikuinen nainen ja perheenäiti, eikä teinityttö, kuten Montgomeryn Rilla. Vaikka kirja on pitkä, sen jännite kantaa hyvin. Siitä huolimatta kirjassa tuntuu olevan vähän liikaa kaikkea. Jossain vaiheessa rupesi tuntumaan epäuskottavalta, että kaikki mahdolliset esimmäiseen maailmansotaan liittyvät asiat ja lieveilmiöt osuvat joko Bettyn perheeseen tai tämän lähipiiriin. Toistoa on myös jonkin verran: jotkut asiat sanotaan jopa ihan samoilla sanoilla useamman kerran. Jotkut valtavat juonenkäänteet jäävät myös jotenkin oudon kevyesti käsitellyiksi, vaikka ne olisivat kaivanneet paljon syvällisempää käsittelyä itselleen.
Kuudes Tuulen laakson Nausicaä (suom. Heikki Valkama) oli ajoittaisesta sekavuudesta huolimatta parempi kuin edellinen osa. Nausicaä on ihana hahmo, ja toivoisin, että sarjakuva päästäisi lukijan vieläkin lähemmäksi häntä. Tässä osassa viehättivät erityisesti alkupuolen kohtaukset (sen enempää spoilaamatta) ja raju lopetus.
Jenni Haukion toimittama runoantologia Katso pohjoista taivasta ilmestyi juhlimaan Suomen 100-vuotiasta itsenäisyyttä. Minä itse sain tämän isovanhemmiltani lahjaksi, kun täytin 18 vuotta. Silloin runojen lukeminen kuitenkin tuntui vieraalta ja vaikealta, joten satunnaista selailua lukuun ottamatta en tarttunut kirjaan vuosiin. Nyt muutaman vuoden sisään olen opetellut lukemaan runoja, ja viime itsenäisyyspäivänä päätin, että nyt on aika tarttua tähänkin teokseen. Katso pohjoista taivasta on mielestäni oikein hyvä kokoelma suomalaista runoutta 1800-luvun alusta aina 2010-luvulle asti. Kaanon on aika perinteinen, mutta toisaalta: tämä on suomalaisuuden runo-DNA, ja kaanonia rikkovat teokset saavat olla olemassa erikseen. Luulen, että jokainen kuitnekin löytää kirjasta itselleen jotain. Painavin kritiikkini on se, että poliittisesti kirja pyrkii pysymään melko neutraalina, mutta koska sellainen ei ole mahdollista, jää poliittistenkin runoilijoiden äänet vähän vaiennetun oloisiksi. Tiedän, että rajauksia on pakko tehdä, mutta esimerkiksi Aulikki Oksasen Laulu siirtotyöläisestä olisi ollut hyvä lisä kirjaan. Tällaisenaan kokoelmasta jää vähän oikeistolaisempi jälkimaku. Varsinkin loppupuolella minua vaivasi myös miesvaltaisuus. Mutta kaiken kaikkiaan Katso pohjoista taivasta on oikein maino opus, ja hyvä juhlakirja 100-vuotiaalle Suomelle. Kriittisimmät äänet kotimaata kohtaan eivät juuri kuulu, mutta ehkä tällaisessa juhlakirjassa niiden ei ole tarkoitustakaan kuulua.
Becky Chambersin Munkki ja robotti -duologian aloittava Veisu luonnonkoneille (suom. Kaisa Ranta) on myös ollut näkyvä kirjasomessa. Cozy-scifin genreen solahtava kirja sijoittuu Pangan mantereesta, jonka robotit ovat vuosisatoja sitten saavuttaneet tietoisuuden ja jättäneet ihmiset. Kiertävä teemestari sisarus Dex kokee outoa rauhattomuutta, ja päättää lähteä erämaahan etsimään itseään. Metsässä hän törmää robotti Nukakakseen, joka on lähtenyt selvittämään ihmiskunnan arvoituksia. Kestää jonkin aikaa, ennen kuin eriskummallinen parivaljakko oppii olemaan toistensa kanssa, mutta lopulta he löytävät yhteisiä säveliä erilaisuudestaan huolimatta. Pidin kovasti kirjan maailmasta, yleisestä lempeydestä ja siitä, etteivät päähenkilöt (varsinkaan Dex) olleet ihan täysin odotettavien trooppien mukaisia. Myös teemat olivat mielenkiintoisia, Dexin riittämättömyyden tunteet puhuttelivat. Jokin tässä kuitenkin jätti vähän kylmäksi, enkä osaa oikein sanoa, että mikä. Ehkä lyhyessä kirjassa ei päässyt ihan niin syvälle kuin olisin toivonut, tai sitten äänikirjaa kuunnellessa ajatus harhaili juuri ratkaisevissa kohtauksissa? Jatko-osan aion kuitenkin lukea.
Tuulen laakson Nausicaän seitsemäs ja viimeinen osa (suom. Heikki Valkama) on ehdottomasti sarjan paras osa. Käänteitä riittää, ja tunnelma on yhtä aikaa eeppinen ja sydämeenkäydä, kuten Studio Ghiblinkin elokuvissa parhaimmillaan. Lopetus on todella hieno, silmäkulmassa saattoi jopa kimaltaa pieni kyynel. Taistelukohtauksissa tosin oli samaa sekavuutta kuin aiemmissakin osissa. Harmittaa, etten pystynyt pitämään tästä sarjasta tämän enempää. Ei ehkä ole mangan lukeminen oikein oma juttu (harjoituksen puutetta myös, tiedän). Ghiblin elokuvaversion laitoin jo kirjastosta varaukseen: se kiinnostaa kovasti, vaikka ei koko saagaa katakaan.
 |
| Minä, Mauri Kunnas unohtui kuvata ennen palauttamista kirjastoon. |
*********
Syyskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
7. Romanttinen viihdekirja: Maankutsuja
14. Kirjassa on robotti, drooni tai jokin vastaava laite: Veisu luonnonkoneille
15. Kirjan kannessa tai nimessä on lintu: Maa on syntinen laulu
38. Kirjassa keräillään jotain: Minä, Mauri Kunnas
Syyskuusta jäi käteen kiirettä ja vauhtia. Olin paljon reissun päällä, eksoottisesti työreissullakin (meillä ei ole työmatkoja juuri koskaan), mutta pääosin viikonloppuisin. Kivoihin reissuihin kuului muun muassa sukukokoustamista ja omaa kirjoitusretriittiä itselleni uudessa kaupungissa. Varsinkin viimeksi mainittu oli tosi kiva: vietin viikonlopun hotellissa ja editoin JL:aa. Parhaita mahdollisia tapoja käyttää aikuisrahoja! Kuoroharjoitukset alkoivat kesätauon jälkeen, ja vaikka ykkössopraanon ylä-äänissä oli taas vähän hakemista, kyllä nekin sieltä ovat ruvenneet tulemaan.
Kuukauden biisi on Markus Krunegårdin ja Maustetyttöjen Särkyneiden sydänten kerho. Biisi tuli korviini Spotifyn algoritmin esittelemänä, ja onneksi tuli, koska se on hyvä! Vaikka kappaleessa ollaan surullisissa erotunnelmissa, siinä on silti lohtuakin: sydänsurun kokeneita on muitakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano sanottavasi, mutta älä räyhää. Tarkistan kommentit ja julkaisen vain asialliset :)