Toukokuun luetut 2026

Toukokuussa 2026 luin yhdeksän kirjaa (2088 sivua), joista kolme oli spefiä, kaksi tietokirjaa, neljä sarjakuvaa ja kolme uusintaa.

Kallas, Aino: Päiväkirja 1907-1915 369 s. 

Jokelainen, Jessi: Femokratia 126 s. 

Meresmaa, J.S.: Noidanlanka 320 s. 

Vik, Merri: Varo aaveita, Lotta! (Lotta #30) 135 s. 

Herr, Luke & Viljakka, Siiri: Kaurisjahti 75 s.  

Eugenides, Jeffery: Virgin suicides – kauniina kuolleet 287 s. 

Montgomery, L. M.: Sininen linna 280 s. [U]

Rosa, Don: Roope Ankan elämä ja teot 272 s. [U]

Rosa, Don: Roope Ankan elämä ja teot 2: Kaikki lisäseikkailut 224 s. [U] 

 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 6

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 8

muualta: 0

 

Luin viime syksynä Aino Kallaksen päiväkirjojen ensimmäisen osan, josta en ihmeemmin innostunut, mutta ajattelin kuitenkin antaa vielä toisen mahdollisuuden. Ja onneksi annoin, koska tämä vuosien 1907-1915 päiväkirja kosketti kyllä syvältä! Kallas tuskailee näissä päiväkirjoissa avioliittonsa kanssa, viettää aikaa keuhkotautiparantolassa ja pohtii paljon kirjallista uraansa.Vaikka oman elämäni puitteet ovat hyvin erilaiset kuin yli sata vuotta sitten eläneen kirjailijan ja perheenäidin, moniin tunnekokemuksiin pystyin samaistumaan. Kallas kirjoittaa koti-ikävästä, vaikeista suhteista ihmisiin, rakkaudenkaipuusta ja kirjoittamisesta, ja monet näistä ajatuksista voisi olla omasta kynästäni peräisin. Tuntuu jotenkin lohduttavalta tuntea tällaista sielunyhteyttä johonkin menneisyyden ihmiseen. Yllätyin muuten siitä, miten vähän ensimmäisen maailmansota päiväkirjassa näkyy. Ehkä siitä ei ole haluttu kirjoittaa, tai sitten sen vaikutukset Kallasten elämässä ovat oikeasti olleet suhteellisen pienet, mutta välillä ehdin melkein unohtaa, että sota on meneillään. 

"Veltto, työkyvytön, nautinnonhaluinen, rakkaudenkipeä — niin olen. Jos voisinkin luoda, elää taiteessa, mitä minun ei ole suotu elää elämässä!" (1.5.1915) 

 

Jessi Jokelaisen Femokratiaa on näkynyt paljon kirjasomessa. Sarjakuva kertoo siitä, mikä on naisen asema suomalaisessa yhteiskunnassa ja politiikassa. Spoileri: ei edelleenkään hyvä, vaikka Suomi antoi ensimmäisien joukossa naisille äänioikeuden ja mahdollisti myös eduskuntaan ehdolle asettumisen. Silti misogyninen yhteiskunta ajaa naiset ahtaalle, ja sen antamat kapeat sukupuoliroolit muodostavat ahtaan häkin. Verratkaapa huviksenne, kuinka paljon Petteri Orpon vapaa-ajan toiminnasta on uutisoitu verrattuna Sanna Mariniin.... Femokratia ei varsinaisesti opettanut minulle uusia asioita, koska elän nuorena naisena tässä yhteiskunnassa, jolloin monet sarjakuvassa esitellyt asiat olivat tuttuja joko omastani tai jonkun tuttuni elämästä. Tästä huolimatta tykkäsin teoksesta kovasti! Piirrustustyyli on hieno (kaikki tehty käsin!), ja Jokelaisen yhteiskunnallinen kynä terävä. Huumorikin upposi minuun tehokkaasti. Kokonaisuus on eheä, ja vaikka punainen lanka välillä vähän sotkeutuu (olkoonkin, että syrjintä ja patriarkaatti liittyy lopulta kaikkeen), paketti pysyy kasassa. Odotankin innolla, mitä Jokelainen seuraavaksi tekee tällä saralla! Mietin kuitenkin teoksen kohderyhmää. Tarttuvatko kirjaan ne, joiden siihen toivoisi tarttuvan? Karkottavatko vaaleanpunainen kansi ja feminismiin viittaava nimi sellaiset lukijat, joille aihe on punainen vaate, mutta jotka voisivat mahdollisesti tehdä ongelmille jotakin? 

 

J.S. Meresmaan uusin teos Noidanlanka sijoittuu Kernoksen valtakuntaan. Syväharjussa asuva Nooa on helmenkuiskaajien sukua. Nooan perhettä ovat koetelleet viime vuosina äidin vammautuminen ja isän joutuminen vankilaan, mutta hetken aikaa onni näyttää kääntyvän, kun Nooa kuiskaa ensimmäisen helmensä. Synkät pilvet tummentavat taivaan nopeasti, kun Nooan isosisko Midja sairastuu surmiaistautiin. Nooan on lähdettävä Syväharjusta isoon kaupunkiin Paulavaan hakeakseen Midjalle lääkettä ja pelastaakseen koko perheensä elinkeinon. Olipas kiva lukea hyvää perusfantasiaa! Pidin kovasti kirjassa kuvatusta lankataikuudesta, joka kietoutuu vielä ensinäkemää syvemmin maailman rakenteisiin. Maailma on muutenkin kiehtova ja selvästi paljon syvempi kuin tämä kirja näyttää. Helmenkuiskaus oli myös kiinnostava konsepti, josta olisin halunnut kuulla lisää, mutta se jäi loppujen lopuksi aika pieneen rooliin, kun otti huomioon, miten tärkeässä osassa se Nooan elämässä on. Pidin monista yksityiskohdista kirjassa, kuten Suolakurkku-rupikonnasta, joka oli ehdottomasti eräs lempiasioistani koko teoksessa. Vaikka kirjassa oli varsinkin alkupuolella melko rauhallinen tahti, jännitteet rakentuivat hyvin, ja sivut kääntyilivät vaivattomaan tahtiin eteenpäin. Loppuratkaisu tuli tosin jotenkin aivan liian nopeasti ja helposti eteen, ja ainakin yksi Tšehovin ase jäi laukeamatta.Vaikka Kernos on oma maailmansa, joka toimii omilla säännöillään, se silti sekoittui päässäni helposti Meresmaan Rauniara-duologiaan (1 & 2). Jotenkin kirjoissa oli hyvin paljon samoja elementtejä, mutta Rauniara-duologia tuntui jotenkin kehittyneemmältä ja kunnianhimoisemmalta. Cozyssä ja pienen mittakaavan fantasiassa ei ole mitään pahaa, mutta Noidanlanka tuntui jäävän häiritsevän epämääräisesti jonnekin cozyn ja eeppisemmän välimaastoon. Nämä asiat jäivät harmittamaan muuten ansiokkaassa kirjassa. Sen itsenäinen jatko-osa Metsänkorva on kuitenkin ehdottomasti lukulistallla! 

 

Lottien lukeminen jatkui taas parin kuukauden tauon jälkeen (edelliset osat täällä). Varo aaveita, Lotta! (suom. Anna-Liisa Haakana) sisältää taas aimo annoksen Lotan ja Giggin vauhdikkaita kesälomaseikkailuja. Tytöt oivaltavat, että he ovat tunteneet toisensa 10 vuotta ja päättävät juhlistaa pyöreitä vuosia pienellä matkalla. Onnekkaan sattuman kautta he pääsevät Tanskaan asti Lotan isän pomon kyydissä, ja useiden uusien sattumusten kautta he seikkailevat muun muassa kummituslinnassa. Tapaavatpa he Kihara-Fridolfinkin, vähemmän yllättävästi :D Varo aaveita, Lotta! on varsin kiva kesälomaseikkailu. Siinä on kaikista tapahtumista huolimatta mukavaa kiireettömyyden tuntua, mutta samalla yllätyksellisiä käänteitä. 

 

Kaurisjahti-sarjakuvaankin törmäsin somessa. Teos kertoo mystisestä saaresta, jonka kansalaiset ovat kuolleet, mutta joka on nykyään täynnä kauriita. Joukko sotilaita lähetetään saarelle tappamaan näitä eläimiä, heidän mukanaan herkkä, nuori Ensio. Saaren salaisuudet ovat kuitenkin ennalta-arvaamattomat. Piirrostyyli on mielettömän kaunis, ja tarinakin kiehtova. Fantasia- ja queer-elementit innostivat, mutta jokin tarinassa jäi vähän hähmäiseksi. Toisaalta esimerkiksi sanaton alkujakso oli mielettömän hienoa kerrontaa!

 

Virgin suicides (suom. Juhani Lindholm) on kirja, josta kuulin ensimmäistä kertaa varmaan 10 vuotta sitten (tai yli?), kun ystäväni sitä luki. Kirjan kiinnostava nimi jäi mieleeni, mutta koska olen (lukijanakin) toisinaan hyvin aikaansaamaton, se päätyi käsiini vasta nyt. Nimensä mukaisesti kirja kertoo naapurustosta, jossa Lisbonin perheen kaikki viisi tytärtä päätyvät teini-ikäisenä itsemurhaan. Tapahtumia seurataan naapuruston poikien näkökulmasta, jotka yrittävät kovasti ymmärtää, mitä Lisbonin talon suljettujen ovien takana tapahtuu. Odotukseni kirjaa kohtaan olivat todella korkealla. Odotin surullista, mysteeristä tarinaa tyttöydestä, kasvukivuista, ahtaista sukupuolirooleista ja mielenterveydestä, mutta jouduin pettymään. Idea on kiinnostava, ja ehdin innostua myös me-kertojasta, johon törmää hyvin harvoin. Loppujen lopuksi kuitenkin tuntui, ettei tästä saanut ihan hirveästi irti tästä. Mieskatseen määrä ällötti. Vaikka se on kontekstissa ymmärrettävää, ei se ollut vähemmän vastenmielistä lukea. Kirja ei tuntunut loppujen lopuksi avaavan Lisbonin tyttöjen tai edes kertojien elämää juurikaan. Ehkä se oli tarkoitusenmukaista, mutta ei minun tarvitse tästä asiasta pitää :D Plussaa kirjassa oli se, että luin sen vähän reilussa vuorokaudessa ja ajattelin sitä melko lailla koko ajan myös lukemisen ulkopuolella. Kuvailuiltaan tämä oli myös hieno, ja useassa kohdassa näin myös sen, mitä tämä olisi voinut olla, jos tarina olisi kerrottu toisella tavalla. Elokuva kiinnostaa kyllä. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten se käsittelee kertojaratkaisua (ja vaikuttaako naisohjaaja yleisesti tunnelmaan). 

 

Montgomeryn tuotannon uudelleenluku etenee hitaasti mutta varmasti: tällä kertaa vuorossa oli Sininen linna (suom. A. J. Salonen). Kirjan sankaritar Valancy Stirling on 29-vuotias, ruma ja harmaa vanhapiika, sukunsa alistama hiirulainen. Elämä on kurjaa ja toistaa itseään päivästä ja vuodesta toiseen, ja Valancyn ainoana lohtuna on kuvitelma Sinisestä linnasta, jonka valtiatar hän on ja jossa häntä odottaa komea kosija. Kun hän saa kauhukseen kuulla, että hänellä on elinaikaa jäljellä mahdollisesti vain vuosi, hän tekee päätöksen elää, tarkoitti se sitten mitä tahansa (esimerkiksi sukulaisten tunteiden loukkaamista). Olin lukenut kirjan viimeksi teininä ja rakastanut sitä jo silloin, mutta kas vain kummaa, miten paljon paremmin tämä upposi reilut 10 vuotta myöhemmin, kun olen huomattavasti lähempänä Valancyn ikää. Kirjassa oli paljon sellaista, minkä olin kokonaan unohtanut, ja riemastuinkin siitä, miten paljon kirjassa oli aikakaudelle "epäsoveliasta" käytöstä. Se tuntui raikkaalta tuulahdukselta nykylukijastakin! En tosin tiedä, pitäisikö olla huolissaan siitä, että normikoodisto on muuttunut sadassa vuodessa niin vähän, että sain lukijana tällaisen tunteen... Pidän kamalan paljon Valancystä henkilönä, ja toivoin hänelle lukiessani pelkkää hyvää. Montgomeryllä on jälleen hahmogalleria täynnä herkullisia ihmishahmoja, joita joko rakastaa tai rakastaa vihata. Luonnonkuvauksessa Montgomeryn kynä on ehkä runsaimmillaan, mutta luonnon kauneudesta hurmaantunut, jopa humaltunut kerronta sopii täydellisesti kirjaan, jossa Valancyn tärkeää todellisuuspakoa ovat Sinisen linnan lisäksi John Fosterin luontokirjat. En olisi toivonut tämän kirjan koskaan loppuvan. Se on ehdoton helmi Montgomeryn tuotannossa, ja paras uusintalukukokemus tällä kierroksella (tähän asti ainakin)! 

 

Luettuani helmikuussa Katja Kontturin kirjan Ankkalinna – portti kahden maailman välissä minuun iski vastustamaton halu lukea Don Rosan sarjakuvia pitkästä aikaa. Aloitin Rosan "pääteoksesta", Roope Ankan elämästä ja teoista (suom. Jukka Lindfors ja Markku Saarinen). Nimensä mukaisesti teos kertoo Roope Ankan elämäntarinan ensilantin saamisesta siihen hetkeen, kun Roope esiteltiin suurelle yleisölle Carl Barksin Joulu Karhuvuorella -sarjakuvassa. Miten köyhän skotlantilaisperheen pojasta tuli maailman rikkain ankka? Olipa ihana lukea tätä pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta oli varmaan yli 10 vuotta! Tämä on kyllä yksi hienoimmista (Disney-)sarjakuvateoksista koskaan. Teos on runsas ja yllättävän liikuttavakin ryysyistä rikkauksiin -tarina, mutta samaan aikaan huumoria ei ole unohdettu, ja pari kertaa tirskahtelin ääneenkin. Roopen hahmokehitys on uskottavaa ja vaikuttavaa, ja kokonaisuus on loppuun asti mietitty. Visuaalinen tarinankerronta on myös hienoa. Olinkin unohtanut, miten paljon tavaraa Rosa saa mahtumaan ruutuihinsa :D Ihailen myös Rosan valtavaa taustatyötä sarjakuviaan varten ja yritystä saada kaikki Barksin tuotannon faktat osumaan yhteen tarinallisten ja historiallisten raamien kanssa. Erityisesti tykkään Rosan omista taustoituksista jokaisen luvun lopussa. Jokaisen pitäisi mielestäni lukea Roope Ankan elämä ja teot ainakin kerran elämässään! 

 

Luontevana jatkumona tähän oli tietysti Roope Ankan elämä ja teot 2: Kaikki lisäseikkailut (suom. Jukka Lindfors & Ville Viitanen). Se sisältää nk. B- ja C-osia, jotka joko täydentävät kokonaisuuteen jääneitä aukkoja tai sitten keskittyvät Roopen menneisyyteen jostain toisesta näkökulmasta. Minulla on tähän kirjaan liittyen mahdollinen kiistanalainen mielipide. Alkuperäinen Elämä ja teot -kokonaisuus on tietysti helmi ja huippu, sitä ei käy kiistäminen, mutta olen silti valmis väittämään, että tässä lisäosassa yksittäiset tarinat ovat parempia. Toki voidaan olla montaa mieltä siitä, kannattaako alkuperäistä arvostella tarina kerrallaan, kun kyse on kokonaisuudesta... Mielipiteeseeni saattaa hieman vaikuttaa se, että meillä oli nimenomaan tämä kakkoskirja kotona, kun olin lapsi, jolloin nämä tarinat ovat muodostuneet minulle läheisimmiksi kuin pääteos. Suosikkejani ovat edelleen ne tarinat, joista pidin lapsenakin: Ensilantin tarina, White Agony Creekin vanki, Yukonin sydämet ja Unelmoiden läpi elämän. Varsinkin White Agony Creekin vanki kosketti tosi syvältä, tuli pieni itkukin. Harva Aku Ankka -tarina on pystynyt samaan. Roopen ja Kultun tarina on vihollisista rakastavaisiksi -trooppeineen ja voimakkaine räytymisineen herkkua. 

 

 

*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

10. Kirjassa leikataan: Femokratia

16. Kirjailija on kirjoittanut sekä aikuisille että lapsille tai nuorille: Noidanlanka

29. Kirjan tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle: Roope Ankan elämä ja teot

 

Toukokuu jatkui hyvin samankaltaisissa merkeissä kuin melkein koko muukin kevät. Töissä on sen verran rankkaa ja haipakkaa koko ajan, että arkisin vapaa-ajasta menee suurin osa palautuessa. Onneksi kuukauteen mahtui pari pidempää viikonloppua, jotka eivät tosin välttämättä olleet kovinkaan palauttavia, mutta sitäkin mukavampia: minulla oli paljon ystäviä yökylässä ja mm. hankin vihdoin parvekkeelle kalusteet ja kukkia! Siellä olenkin viihtynyt vallan mainiosti kirjoja lukien, ei tekisi mieli lähteä sieltä pois ollenkaan. Pidän toukokuusta kovasti, on ihanaa, miten kevät äkkiä kiihdyttää vauhtia ja loikkaa kesän kynnykselle. 

 

 

Kuukauden biisi on Marinan Orange trees. Se on kesäbiisilistallani, ja sitä listaa tuli kuunneltua toukokuussa melkoisen paljon. Tämä ei ole Marinan paras biisi (tai edes paras levy), ja näin seitsemän vuotta julkaisun jälkeen ehkä vähän häiritseekin, miten tämä kuulostaakin vuodelta 2019 :D mutta tässä on silti ihanan kepeä ja kesäinen tunnelma.