Joulukalenteri 2023: luukku 22

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 22: Le fabuleux destin d'Amélie Poulain (2001)

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Luulen, että Amélieta rakastaa eräs tietty ihmistyyppi, ja minä todellakin kuulun siihen ihmistyyppiin. Ehkä siitä pitäminen on jopa klisee, mutta siinä tapauksessa tahdon ehdottomasti olla osa tätä klisettä!

 

Amélie Poulain on nuori nainen, josta on omituisen, ankaran ja surullisen lapsuuden seurauksena kasvanut arka ja hiljainen aikuinen. Hän ei kuitenkaan ole onneton: hän saa iloa elämän pienistä asioista, kuten crème brûléen kuoren rikkomisesta ja käden työntämisestä jyväsäkkiin. Lisäksi hänen iloinaan ovat vilkas mielikuvitus ja taito katsoa maailmaa lapsen silmin. Eräänä iltana hän löytää asunnostaan rasian, jonka sisältö innottaa häntä etsimään rasian omistajan. Tämän tehtävän seurauksena hän päättää ryhtyä tuottamaan ihmisille iloa. Mutta salliiko hän onnen myös itselleen?

Amélie on mielettömän maaginen ja ihastuttava elokuva! Se on satu, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Minua viehättää myös elokuvan tietty ranskalaisuus: tunteet ovat isoja, mutta tapa esittää ne on uniikilla tavalla kepeä. Vanhana ranskanlukijana ilostuttaa sekin, että kieli on suhteellisen helppoa, ja hahmojen puheesta ymmärtää jotain jopa tekstitystä katsomatta. Elokuvan vinksahtanut ja voimakas värimaailma ja erikoiset leikkaukset luovat unenomaista ja satumaista tunnelmaa. Jotkut erikoistehosteet näyttävät nykykatsojan silmään vähän kömpelöiltä, mutta sen voi antaa anteeksi, onhan elokuvalla jo parikymmentä vuotta ikää. Myös musiikki on upeaa ja luo tunnelmaa ihanasti. Siinä on vauhtia ja riemua elämästä, kuten Améliella itsellään, herkkyyttä kuitenkaan unohtamatta.

 

Amélie itse on hahmo, johon samaistun voimakkaasti. Ujossa, mielikuvitusmaailmassaan elävässä nuoressa naisessa on paljon asioita, joita tunnistan myös itsessäni. Minulle on todella tärkeää se, miten lempeästi elokuva päähenkilöään kohtelee. Hän on erilainen kuin monet muut ihmiset ympärillään, ja se tekee hänen elämästään välillä vaikeaa. Muutos kuitenkin lähtee hänestä itsestään, hänen omasta tahdostaan. Hän saattaa tarvita siihen pientä tönäisyä, mutta häntä ei pakoteta väkisin epämukavuusalueelle. Eikä muutoksen tarvitse olla kokonaisvaltainen: hellästä tavasta katsoa maailmaa ei tarvitse luopua, vaikka uskaltaisikin astua ulos suojakuorestaan.

"Voilà, ma petite Amélie, vous n'avez pas des os en verre. Vous pouvez vous cogner à la vie. Si vous laissez passer cette chance, alors avec le temps, c'est votre cœur qui va devenir aussi sec et cassant que mon squelette. Alors, allez y, nom d'un chien!"

(vapaa suomennos: Niinpä, pieni Amélieni, sinun luusi eivät ole lasia. Pystyt ottamaan elämän iskut vastaan. Jos annat tämän tilaisuuden mennä ohitse, ajan myötä sydämestäsi tulee yhtä kuiva ja hauras kuin minun luurangostani. Joten, mene jo, luojan tähden!)

Joulukalenteri 2023: luukku 20

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 20: Yellow submarine (1968)

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Tämän päivän luukussa matkustetaan ajassa kahdenkymmenen vuoden taakse. Olen muistaakseni kertonut joskus aiemminkin blogissa tarinan siitä, miten The Beatles tuli elämääni, mutta kerronpa uudelleen! Tai no, oikeastaan bändi on ollut elämässäni ihan aina, mutta muistan silti kirkkaasti sen hetken, kun tulin tietoiseksi bändin olemassaolosta. 

Pippurimaa on idyllinen, utopinen mailma, jossa ihmisten keskuudessa vallitsee rauha ja ihana musiikki soi. Tämä kaikki keskeytyy, kun eräänä päivänä siniset ilkimykset hyökkäävät maahan. Heidän intohimonaan on tuhota kaikki musiikki ja onni, ja hyvin tehokkaasti he siinä onnistuvatkin. Ainoastaan yksi ihminen pääsee tuholta pakoon: hän hyppää keltaiseen sukellusveneeseen, joka vie hänet Liverpooliin. Harmaassa, yksinäisten ihmisten kaupungissa hän kohtaa Ringon, Johnin, Georgen ja Paulin (tässä järjestyksessä!), jotka hän ylipuhuu pelastamaan Pippurimaan. Ja tästä seikkailu vasta alkaa! 

Olin kolmevuotias, kun satuin eräänä päivänä leikkieni lomassa tepastelemaan olohuoneeseen, jossa sattumalta pyöri Yellow submarine. Pysähdyin siihen paikkaan ja jäin katsomaan elokuvan loppuun. Mitään en tietenkään elokuvasta tajunnut, kun en osannut englantia tai lukea tekstityksiä, mutta se oli värikäs ja siinä oli menevää musiikkia, joten elokuva vetosi pieneenkin lapseen. Katsoin elokuvan lapsena vhs-kasetilta niin monta kertaa, että osasin lopulta elokuvan välissä olevat mainoskatkotkin ulkoa. Lopulta kasetin nauhakin katkesi! Lasken, että varsinainen Beatles-fanitukseni alkoi siitä, kun 11-vuotiaana kuuntelin Sgt. Pepper's lonely hearts club band -albumin ensimmäisen kerran itsekseni, mutta pohjatyö oli tehty jo varhaisessa lapsuudessa, kun näin tämän elokuvan ensimmäisen kerran. (Ja toki sekin, että vanhempieni tahdosta Beatles oli soinut kotona koko lapsuuteni...) Sitä paitsi, Sgt. Pepper -albumilta on paljon biisejä elokuvassa, joten ehkä siksi se tuntui luontevalta vaihtoehdolta nuoren Celestinen kuunneltavaksi: moni biisi oli tuttu ennestään. Ja siitähän sitten heilahdettiin sellaiseen fanituksen suohon, josta ei olla päästy ylös vielä tänäkään päivänä. Ei sillä, että sitä edes haluaisin!

Beatles-elokuvia on monenlaisia, parempia ja huonompia, mutta mielestäni Yellow submarine on ehdottomasti paras. Beatles itse ei ihmeemmin ollut elokuvan teossa mukana, mukana ei ollut ennen esittämättömiä biisejäkään kuin muutama, eivätkä ne edusta yleisen mielipiteen mukaan mitään bändin huipputuotantoa. (Itse olen kyllä sitä mieltä, että esimerkiksi Hey Bulldog on aivan mahtava kappale! Lisäksi lopputeksteissä kuultava It's all too much on suorastaan rikollisen unohdettu biisi.) Beatleja itseään näyttelevät ääninäyttelijät, jotka suoriutuvat rooleistaan vaihtelevasti. Hippiaikakauden huumehöyryinen tunnelma näkyy elokuvan välillä hyvinkin psykedeelisissä jaksoissa, mutta silti teos pysyy kasassa. Animaatio on huimaa ja mielikuvituksellista: esimerkiksi Eleanor Rigbyn rotoskooppianomaatio ja Nowhere manin värikkäät, graafiset pinnat ihastuttavat edelleen. Lisäksi huumori uppoaa, varsinkin nyt aikuisemmalla iällä, kun siitä jotain ymmärtääkin! Katsoin elokuvan viime keväänä niin ikään Beatlesia fanittavan ystäväni kanssa, ja kikattelimme useaan kertaan ääneen. Katson Yellow submarinea todellakin nostalgialasien läpi, mutta se on mielestäni silti aidosti hyvä elokuva. Lisäksi sen paikka sydämessäni on valtavan suuri, koska se oli ensimmäinen tienviitta minulle kaikkein rakkaimman ja tärkeimmän bändin tuotannon pariin.

Joulukalenteri 2023: luukku 18

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 18: Lady Bird (2017)

 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Yleensä Youtuben mainokset ärsyttävät, mutta toisinaan niistä on jotain iloakin: esimerkiksi Lady Bird -elokuvan olemassaolosta sain tietää juuri sieltä. Ja onneksi sain, sillä päädyin katsomaan sen ihan elokuvateatterissa asti, ja se oli unohtumaton kokemus.

Lady Bird sijoittuu vuoteen 2002, Sacramentoon. Nuori Christine kipuilee elämänsä kanssa. Hän haaveilee itäisen rannikon yliopistoista, joissa olisi kulttuuria ja taidetta ja vaikka mitä ihanaa. Hän on kuitenkin toistaiseksi jumissa epäinspiroivassa kaupungissa, katolisessa lukiossa, vähävaraisessa perheessä. Christine haluaa ottaa elämän omiin käsiinsä, ja alkaa käyttää nimeä Lady Bird. Viimeinen kouluvuosi sisältää niin ongelmia kuin ihania hetkiä niin ystävyys-, rakkaus- ja perhesuhteissa.

 

Näin Lady Birdin juuri oikeassa hetkessä elämääni: ylioppilaskirjoitusten keskellä, lähellä tietynlaista taitekohtaa. Samaistuin päähenkilöön todella voimakkaasti. Lady Bird kaipaa kauas pois, jonnekin, missä on kulttuuria ja taidetta, ja tämä jos joku resonoi minussa, jonka kotikaupungissa on uusi pesäpallostadion mutta ei kiinnostusta tukea kulttuuria. Lisäksi monet hänen ihmissuhteensa koskettivat minua kovasti. Vaikka elokuva on tunnelmaltaan surumielinen ja haikea, siinä on myös yllättäviä huumorin pilkahduksia. Näyttelijävalinnatkin ovat mainioita: Saorisie Ronan pääosassa on ihanan aito ja energia, ja Laurie Metcalf Marion-äidin roolissa on myös todella liikuttava. Heidän kemiansa toimii täydellisesti.

 

Vaikka en ole nähnyt elokuvaa kuin vain kerran, ja edellisestä kerrasta on vuosia, mietin sitä edelleen toisinaan. Se jätti minuun syvän jäljen, enkä varmaan unohda sitä koskaan. Kaikessa kipeydessään Lady Bird oli jollain tapaa äärimmäisen puhdistava kokemus.

Joulukalenteri 2023: luukku 16

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 16: The Red shoes (1948)

 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Mielestäni on kiehtovaa, miten eri taideteokset voivat johtaa tutustumaan toisiin taideteoksiin. Minua kiehtoo myös intertekstuaalisuus sen eri muodoissaan, ja Red shoes on hyvä esimerkki molemmista tapauksista.

 

Jo ala-asteikäisenä lapsena muistan lukeneeni H. C. Andersenin sadun Punaiset kengät, jossa tyttö haluaa tanssia punaisissa kengissään, mutta kengät eivät enää pysähdy, kun kerran ovat vauhtiin päässeet. Satu jäi mieleen surullisuudessaan ja pelottavuudessaan, ja onkin eräs lempisaduistani Andersenilta yhä edelleen. Seuraavan kerran törmäsin kirottuihin kenkiin Kate Bushin Red shoes -albumin kautta. Nimibiisissä kertoja saa mystiseltä naiselta punaiset kengät, jotka eivät lopeta tanssimista. Samaa juonta kierrättää myös albumin kumppanina julkaistu lyhytelokuva The line, the cross, the curve, jossa Bushin esittämä nainen yrittää vapautua punaisten balettitossujen kirouksesta. Mutta miksi balettitossut, kun alkuperäisessä sadussa on kuitenkin kyse kengistä? Luettuani Rob Jovanovicin kirjoittaman Kate Bushin elämäkerran minulle selvisi, että Bushia inspiroi sekä biisiin että elokuvaan 1940-luvulla tehty elokuva, joka niin ikään kantaa nimeä The Red shoes. Lainasin elokuvan kirjastosta ihan vain kiinnostuksesta Bushin inspiraatiota kohtaan, mutta sainkin yllättyä positiivisesti! 

The Red shoes kertoo Victoria Pagesta, nuoresta balettilupauksesta, joka päätyy tanssimaan kuuluisan Boris Lermontovin balettiin. Samaan aikaan Julian Craster, nuori ja lupaava säveltäjä, saapuu Lermontoville töihin. Vickyn läpimurto tapahtuu Andersenin satuun perustuvassa baletissa, jonka Julian on säveltänyt. Vickyn ja Julianin välille alkaa kehkeytyä romanssi, mutta myös Lermontov on kiinnostunut Vickystä. Sekä Vicky että Julian joutuvat tekemään valintoja rakkauden ja taiteen välillä. Jäljitteleekö elämä taidetta vai taide elämää? Tanssitko punaisissa kengissä itse vai tanssittavatko ne sinua oman mielensä mukaan?

The Red shoes on mielettömän kaunis elokuva! Technicolor-värit hehkuvat, ja kohtaukset ovat ajatuksella rakennettuja. Puvustus on upeaa, ja tanssikohtaukset kauniita. Varsinainen kruununjalokivi on kuitenkin itse Punaiset kengät -balettikohtaus, joka on suorastaan maaginen. Sitä katsoessaan suorastaan unohtaa, että katsoo tarinaa elokuvan sisällä, koska sen kauniiseen, pelottavaan fantasiaan imeytyy voimakkaasti sisään. Lisäksi elokuvan teemat pakkomielteistä ja taiteen ja oikean elämän rajapinnoista kiehtovat.

Vaikka elokuvalla on ikää melkein 80 vuotta, se on edelleen vaikuttava kokemus. Vaikka se ottaa inspiraationsa Andersenin sadusta, se on oma, mieleenjäävä tarinansa. Niin paljon kuin Kate Bushia rakastankin, hänen elokuvateoksensa ei kyllä valitettavasti tämän inspiraationsa tasolle pääse. Sen sijaan Bushin Red shoes on mainettaan parempi albumi!

Joulukalenteri 2023: luukku 14

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 14: The Children's hour (1961)

 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Kaikki Audrey Hepburnin elokuvat eivät ole mestariteoksia, mutta Audrey itse toimii aina! Olisin voinut nostaa tähän Aamiaisen Tiffanylla, mutta kaikki blogiani pidempään lukeneet tietävät sen merkityksen minulle, joten valitsin hieman tuntemattomamman Audrey-leffan. 

The Children's hour kertoo kahden naisen, Karenin ja Marthan, omistamasta tyttökoulusta. Eräs koulun oppilaista, tottelematon ja hemmoteltu Mary, päättää kostaa saamansa rangaistuksen ja laskee liikkeelle huhun siitä, että Karen ja Martha olisivat rakastavaisia. Huhu leviää laajalle ja aiheuttaa skandaalin tyttöjen ja heidän vanhempiensa keskuudessa. Kaiken tämän keskellä Martha huomaa, ettei olekaan aivan varma siitä, millaiset hänen tunteensa Karenia kohtaan ovat. 

Luulenpa, ettei monikaan tiedä Audrey Hepburnin näytelleen myös queer-teemoja käsittelevässä elokuvassa! Vaikka elokuvassa on suurimmaksi osaksi kyse huhusta, se ei kuitenkaan pelkää käsitellä naisten välistä suhdetta oikeana, olemassaolevana asiana. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys 1960-luvun alun elokuvassa! Elokuva perustuu Lillian Hellmanin samannimiseen näytelmään vuodelta 1934, ja siitä tehtiin elokuvaversio jo vuonna 1936 nimellä These three. Elokuvan ohjasi William Wyler, kuten myös itse asiassa tämän 60-luvun version, mutta siinä pääjuoni oli Hollywoodin siveyssäännösten vuoksi muutettu heterokolmiodraamaksi. Vaikka Hollywoodin moraaliset koodit alkoivatkin 60-luvulla murtua, yllätyin silti positiivisesti, kun näin, miten tässä elokuvassa aihetta käsiteltiin! Ei se näkykatsojan silmin välttämättä täydellinen ole, mutta aikansa tuotteeksi yllättävän toimiva.

 

Elokuva jätti minut melko sanattomaksi. Olin erään Hepburnin elämäkerran kautta spoilaantunut loppuratkaisusta, mutta tarina meni silti ihoni alle hyvin voimakkaasti. Vielä pitkään elokuvan katsomisen jälkeen hengittäminen tuntui vähän vaikealta. Miten yhden, ilkeämielisen lapsen valhe voi tehdä niin paljon pahaa? Ja kuinka paljon helpommin aikuiset uskovat lapsen kuin aikuisen sanaa? Audrey ja Marthaa näyttelevä Shirley McLaine tekevät uskomattoman hienot roolityöt. He ovat luonnollisia ja herkkiä, ja varsinkin McLaine teki minuun hyvin suuren vaikutuksen sisäistä myrskyään läpikäyvänä Marthana.

 

The Children's hour on vakava draama ja osoittaa sen, miten monipuolinen näyttelijä Audrey todella olikaan: hän on tässä yhtä vakuuttava kuin komedioissaankin. Tämän elokuvan soisi olevan tunnetumpi hänen filmografiassaan, ja siksi suosittelenkin sitä ehdottomasti! Se on jäänyt mieleeni yhtenä vaikuttavimmista elokuvakokemuksistani. Järisyttävä elokuvakokemus ei vaadi suurta valkokangasta ja elokuvateatterin penkkejä, sellaisen voi kokea myös syödessä voileipää ja katsoessa elokuvaa läppärin ruudulta. Toki varoituksen sanana pitää mainita, että elokuvan loppu ei ole onnellinen, joten sellaista queer-elokuvaa kaipaavan ei välttämättä kannata tähän tarttua.

Joulukalenteri 2023: luukku 12

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 12: Aurora (2019)

 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Suomalaisia elokuvia tulee katsottua vähemmän kuin ulkomaisia. Pakko myöntää, että niihin suhtautuu lähtökohtaisesti ennakkoluuloisemmin, vaikka ei pitäisi: ennakkoluulojen takia jotkin helmet saattavat jäädä näkemättä! Auroran katsoin jompana kumpana koronakeväänä (se aika on kyllä tehokkaasti sekoittunut päässä yhdeksi mössöksi), ja se osoittautui juuri tällaiseksi helmeksi.

Aurora kertoo nimensä mukaan parikymppisestä Aurorasta, joka asuu Rovaniemellä, työskentelee kynsistudiossa parhaan ystävänsä kanssa ja on todella hukassa elämässään. Päihteitä kuluu, ja hän tuntuu ajelehtivan päivästä toiseen. Eräänä iltana hän sattuu törmäämään nakkikioskilla iranilaiseen Darianiin, joka on tullut pienen tyttärensä kanssa hakemaan turvapaikkaa. Sitä on kuitenkin lähes mahdotonta saada, ja rahapulassaan Aurora päätyy tekemään sopimuksen miehen kanssa: hän järjestää tämän naimisiin, jotta turvapaikkakin järjestyy.

En oikeastaan edes osaa sanallistaa, miksi Aurora iski minuun niin voimakkaasti. En koe samaistuvani oikein keneenkään elokuvan hahmoista, eikä tarinakaan mikään maata mullistava ollut, vaikka tarjosikin joitain yllättäviä käänteitä. Tietyllä tavalla viehätyin elokuvan arkisuudesta ja tavallisuudesta. Periaatteessa kaikki, mitä elokuvassa tapahtuu, voisi tapahtua myös oikeassa elämässä. Tästä huolimatta siinä on ripaus elokuvan taikaa, joka tekee siitä ihmeellisen kokemuksen, nostaa sen tiskirätin värisen arjen yläpuolelle. Lisäksi minuun vetosi todella paljon elokuvan huumori. Se on yllättävää ja mustaakin, ja nauratti minua kovasti. Huumorista huolimatta elokuvassa käsitellään todella vakaviakin asioita, ja elokuva onnistuu liikuttamaankin. Vakavuuden ja huumorin välinen raja voi olla vaikea ylittää samassa elokuvassa, mutta Aurora onnistuu siinä. Auroraa näyttelevä Mimosa Willamo on myös aivan ihana!

Vinkki viitonen: huomasin, että Aurora ilmestyy Yle areenaan tiistaina 19.12.! Jos ei tästä postauksesta vielä käynyt ilmi, suosittelen lämpimästi katsomaan sen.

Joulukalenteri 2023: luukku 10

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 10: Heathers (1989)

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Heathersiin tutustuin alun perin sen pohjalta tehdyn musikaalin kautta. Ihastuin abivuoden kynnyksellä musikaaliin ikihyviksi, joten halusin ehdottomasti nähdä alkuteoksenkin, 1980-luvun kulttiklassikon.

Heathers sijoittuu ohiolaiseen Westerburgin high schooliin, jota hallitsee kolmen kauniin, ilkeän ja rikkaan Heather-nimisen tytön klikki. Veronica Sawyer on entinen hyljksitty oppilas, joka on kuitenkin onnistunut saavuttamaan sosiaalista valtaa Heathereiden jengiin päästyään. Hän ei kuitenkaan ole varma, haluaako hän olla enää osa suorastaan julmasti käyttäytyvää joukkoa, mutta samaan aikaan hän pelkää sosiaalista kuolemaa. Koulun uusi oppilas, nuori ja kapinallinen JD, aiheuttaa Veronicalle perhosia vastaan. Karmeasti epäonnistuneiden bileiden seurauksena JD houkuttelee Veronican kostamaan Heather Chandlerille, koko koulun kuningattarelle. Viaton kepponen menee kuitenkin karmaisevasti pieleen, ja pian Westerburgia riivaa teini-itsemurhien aalto, joka ei kuitenkaan ole aivan sitä, miltä päällepäin näyttää. 

Heathers vaikuttaa ensisilmäyksellä melko tavalliselta high school -elokuvalta, mutta sitten se ottaa rajumman käänteen ja onkin melkoista vuoristorataa loppuun asti. Vaikka elokuva on tummasävyinen ja julmakin, se on kuitenkin tyylilajiltaan komedia. Huumori on todella mustaa ja synkkää, ja flirttailee välillä jopa kauhun tai trillerin kanssa. Dialogi on hauskaa ja terävää, ja jopa yksittäiset repliikit ovat jääneet eläviksi legendoiksi. Estetiikka on todella kasari valtavan leveine olkatoppauksineen, ja värien käyttö ja symboliikka on tarkasti mietittyä. Musiikki on uskomattoman ihanaa kasarisynatilutusta. Kaikki on vähän vinksallaan ja omituista, mutta hahmot eivät itse sitä tunnu havainnoivan. Silti sen kuvaamat tunteet ovat tunnistettavia. Kukapa ei olisi teininä kaivannut yhteisönsä hyväksyntää ja haaveillut vallan tunteesta? Kun lukee uutisointia nuorten pahoinvoinnista, ei voi olla miettimättä, miten Heathers puhuttelee edelleen. Aikuiset ehkä näkevät nuorten hädän, mutta eivät osaa toimia niin, että se auttaisi heitä. Kaikki jää nuorten itsensä selvitettäväksi.

Mielestäni Heathers toimii erittäin hyvin parina musikaaliversion kanssa. Musikaali täydentää sellaisia aukkoja, joita elokuva jättää. Paremmuusjärjestykseen ei elokuvaa ja musikaalia voi mielestäni laittaa. Elokuva on tummasävyisempi ja sarkastisempi, musikaali on ehkä hieman eheämpi kokonaisuus mahtavilla lauluilla.

 

Heathers tarjoaa jokaisella katsomiskerralla jotain uutta, ja se on yksi syy siihen, miksi katson elokuvaa uudelleen ja uudelleen enemmän kuin mielelläni. Olen huomannut, että elokuvaa joko rakastaa tai sitten se ei uppoa ollenkaan. Se selviää vain kokeilemalla! Suosittelen kuitenkin kurkkaamaan sisältövaroitukset, ennen kuin elokuvaan tarttuu, sen verran synkkää settiä tarinassa on.