Lasisipulissa täyttää kaksi vuotta!

Päivälleen kaksi vuotta sitten perustin blogin. Silloin en olisi voinut kuvitellakaan, kuinka iso juttu siitä minulle tulisi ja kuinka paljon se minulle antaisi. Viime syksyn Helsingin kirjamessut olivat yksi isoimmista jutuista, joihin blogin mautta olen päätynyt. Vaikka pikkuista blogiani ei juuri kukaan Iso ja Oikea bloggaja tainnutkaan huomioida, tunsin silti ylpeyttä kanniskellessani passia ympäriinsä. Myös blogin kautta saadut uudet ystävät ovat olleet asia, jota en olisi voinut uskoa saavani.

Vaikka postaustahtini onkin lukion alettua hidastunut alkuaikojen postaus/viikko -tahdista, se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin blogiani hylkäämässä. Tykkään tehdä tätä hommaa ja pyrin tekemään sitä aina ajan siihen riittäessä.

Luetuimmat postaukseni kahden vuoden ajalta ovat olleet:

Tuunaa kouluvihkot omin pikku kätösin
Ihana Tallinna
Blogistanian lukumaraton
Kirjamessutunnelmia
Helmikuun luetut

Kouluvihkojen tuunausohje on ollut julkaisustaan asti tilastoissa viiden kärjessä viikottain. Pyydän yhä anteeksi niiltä, jotka ovat luulleet minun olevan tosissani :D Lukijoita minulla on nykyään jo hurjat 36, enemmän kuin koskaan olisin uskonut saavuttavani. Kiitos jokaiselle! Kommenttinne tuovat iloa ja kertovat, että joku oikeasti lukee horinoitani. Hali ja pusu kaikille teille!

Bloggaaminen on hohdokasta puuhaa. 

Onnea blogilleni, toivottavasti taival jatkuu vielä!

Enkä tahdo osallistua keskusteluun (eli pieni ylistysepäsosiaalisuudelle ja vähän kuulumisia)

Otsikko Ultra bran biisistä Villiviini (sanat Anni Sinnemäki).

Hip hei, pitkästä aikaa ihan vain kuulumisten höpöttelyä postauksen muodossa. Edellisestä vastaavasta onkin jo aikaa. Tiedä sitten kiinnostaako ketään, mutta kenties juuri siksi jaan hieman asioita tämänhetkisestä elämästäni. 

Koulu on alkanut. Olo on edelleenkin kuin tyhmällä ja eksyneellä pienellä ykkösellä, vaikka olenkin siirtynyt vuosikurssin ylemmäs. (Menin yhtenä päivänä väärästä ovesta ulos ja päädyin ihan eri puolelle rakennusta kuin olisi ollut tarkoitus.) Kesäloman aikana en kokenut suurta ammattivalaistumista enkä siis tiedä edelleenkään, mihin suuntaan lukion jälkeen. Wanhat häämöttävät kimaltavan hiuslakkapilven muodon ottaneena mörkönä kaukana tulevaisuudessa. Oletan, ettei kyseessä ole kuitenkaan ihan hirveän kamala mörkö vaan ihan pieni ja kiltti sellainen. Koulu on alkanut hyvin, vaikka näin viikon verran käyneenä motivaatio ei ole edelleenkään palannut lomilta. Väsyttää, koska en osaa mennä aikaisin nukkumaan. Toisaalta tässä jaksossa ei ole ihan hirveän kamalia kursseja muita kuin maantieto. 

Jos olen jotain muutosta itsessäni huomannut, niin epäsosialisuuden. Kun viime vuonna olisin kaivannut seuraa itselleni, tänä vuonna olen vain iloinen istuessani yksin luokan takanurkassa. Pelkkä ajatuskin ryhmätöistä saa kangistumaan kauhusta, kunnes molemmilla kerroilla on kerrottu, että työn saa tehdä yksinkin. Iltapäivät haluan viettää kotona, yksikseni. Älkää käsittäkö väärin. Meidän koulussa ja samalla vuosikurssilla on aivan ihania ihmisiä, joiden kanssa on kiva olla. Minä pidän siitä, kun vieressä kurssilla istuu joku kaveri, jonka kanssa voi tuskailla päivien pituutta ja ruotsin kielioppia. Minusta on hauska viettää aikaa kavereiden kanssa vapaa-ajalla. Tarvitsen kuitenkin omaakin aikaa, sellaista, jolloin saa olla ihan keskenään omien ajatustensa kanssa eikä olla sosiaalinen. 

Päässä pyörii jo uusivanha idea, johon kuuluvat nämä ruotsintunnilla vihkooni ilmestyneet sisarukset. He haluavat toistaiseksi pysyä nimettöminä. 

Editointi sujui hyvin, kunnes ripari katkaisi hyvän kirjoitusputken. Kyseessä oli upea viikko, ei sen puoleen, mutta en ehtinyt sen aikana ajatella juurikaan Pusua tai mitään muutakaan kirjoitusprojektia. Koulun alun takia kesälomatahtiin on ollut vaikea päästä takaisin. Olen tosin hieman kirjoitellut kaksi vuotta sitten aloittamaani novellia, joka olisi tarkoitus saada valmiiksi ennen minkään uuden projektin aloitusta. Koska uusi projekti todennäköisesti olisi tuo jo aiemmin mainittu idea, novellin loppuunsaattaminen olisi tärkeää: novelli kun on eräänlainen prequel-osa tuolle tarinalle. Ensi viikolla kuitenkin alkaa taas sanataidekoulu ja kirjoittamiseen tullee taas rytmiä ja ympärille tuttu, turvallinen ja rakas kirjoittajaverkosto. 

Kirjoittaminen on kuitenkin kivaa, kuten on lukeminenkin ja neulominen. Tuskaista päättää, mihin iltapäivänsä käyttäisi. Mutta jospa vielä tämän vuoden puolella oppisin virkkaamaan!

Jos tehtailisin tossuillani bisnestä, tämä olisi mahtava mainoskuva. Kunpa yläasteen käsityönopetteja näkisi tämän! 

Elokuuhun lämpimiä päiviä toivoen.

Sateenkaarisade

Vapaus juosta

vapaus kasvaa

antaa pyörän rullata hiekkaa ja uutta asvalttia

Tanssia jalat kipeiksi 

ja rakastaa sydän haavoille

itkeä aamuyöllä Villiviinille ja Tälläiselle kesäyölle

vaikka kaikki on hyvin

On vapaus kulkea ja unelmoida

juosta rankkasateessa

nauraa ihan liian lujaa

Polje jalkaa kuin lapsi

katso maailmaa teekupin höyryn läpi

korjaa haavat laastarilla

hengitä metsän tuoksua

Odottaen jotain tapahtuvaksi

ja ymmärrä, elä

Juokse maailman reunaan

ja odota sateenkaarisadetta

Elä ruikuta ja muita editointimerkintöjä

Pusun editointi on edennyt yhdeksänteen lukuun. Olen ollut suorastaan hämmästyttävän ahkera: saan editoitua yleensä yhden luvun kahdessa päivässä. Asiaa tietenkin helpottaa loistavat editointimerkintäni. (Vaatimattomuus on hyve, kuten tiedätte.) Usein merkinnät ovat ihan oikeaa asiaa, kuten lauserakenteiden korjaamista tai huomautuksia juoniaukoista, mutta lisäksi mukana on huomautuksia, jotka naurattavat allekirjoittanutta ihan liikaa ottaen huomioon sen, että olen kirjoittanut ne itse. Koska tiedän, että te suorastaan janoatte kuulla esimerkkejä hauskoista editointimerkinnöistä, jaan helmet kanssanne. (Oikeasti ketään ei kiinnosta, mutta ei voi mitään: minä olen tämän blogin diktaattori ja kirjoitan mitä haluan.)

"Viimeisen kerran, se ei ole laiva." (Kuvailtuani hahmon liikkumista purjehtimiseksi kaksi kertaa saman kappaleen aikana.) 

"Ei kurpitsoja tähän." 

"Ajatukset, ystäväni, ajatukset." (Kun ajatusketju jää lukijalta näkemättä.)

"Elä ruikuta." (Hahmon kertoessa kurjaa ja vähän kliseistä elämäntarinaansa.) 

Kuva poimittu jostain äidinkielen monisteesta, tarkkaa lähdettä en tiedä. 

"T:lla on superkuulo." (Hahmon pystyessä pelkän kuuloaistin perusteella päättelemään toisen hahmon aamutakin värin ja materiaalin.) 

"Voi rakkaani, tämä ei ole Star Wars." (Tekstissä mainitaan hahmoa puoleensa vetävä "voima".)

"Nyt ihan oikeesti sen voiman kanssa." (Jatkoa edelliseen.)

"A on aika pro täs." (Hahmon tunnistaessa täysin vieraat ihmiset pelkän äänen perusteella.) 

"Töksistä töks." (Paras variaatio monta kertaa esiintyvästä huomautuksesta.) 

Heinäkuun luetut

Heinäkuussa 2016 luin yhdeksän kirjaa (2610 sivua), joista kaksi oli spefiä.

Saattaa sisältää spoilereita, luethan omalla vastuulla!

Ahava, Selja: Taivaalta tippuvat asiat 222 s.

Simukka, Salla: Minuuttivalssi (Kirsikka ja Susanna #2) 144 s.

Gier, Kerstin: Vala: Unien toinen kirja (Unien kirja #2) 343 s.

Hirvonen, Elina: Kun aika loppuu 251 s.

Austen, Jane: Viisasteleva sydän 311 s.

Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Harjukaupungin salakäytävät 375 s.

Hämeen-Anttila, Virpi: Käärmeitten kesä (Karl Axel Björkin tutkimuksia #2) 351 s.

Karra, Petri: Kotiinpaluu: Iloisten ihmisten huvila 327 s.

Väisänen, Hannu: Piisamiturkki ja muita kertomuksia 286 s.

Taivaalta tippuvia asioita voisi kuvailla sanalla kaunis. Kertomus elämän odottamattomista tapauksista herättää runsaasti ajatuksia elämän odottamattomuudesta ja ennustamattomuudesta. Kirja on nopealukuinen, mutta loppuu aivan liian äkkiä. Tunnelma on salaperäinen ja taianomainen. Lapsinäkökulma on uskottava ja tuo tarinaan erilaisen tyylin kuin se olisi saattanut olla aikuisen kertomana. Vaikka kirjassa käsitelläänkin surullisia ja vakavia aiheita, se ei kuitenkaan ole synkkä ja ahdistava, vaan hyvinkin miellyttävä lukukokemus. Upea kirja, suosittelen.

Kirsikan ja Susannan tarinaa jatkava Minuuttivalssi on karistanut kaiken ensimmäisen osan hempeydestä pois. Kirjan sivuilla Kirsikka ja Susanna riitelevät ja päähenkilönä toimiva Susanna ahdistuu tulevaisuudesta, menneisyydestä ja nykyhetkestä. Ensimmäisen kirjan söpöydestä ja ruusunpunaisesta ihastumiskuvauksesta ei ole enää tietoakaan. Simukan kirjoitustyyli on kehittynyt, mutta muuten kirja ei erityisemmin ihastuttanut, joskin samaistuin Susannan tulevaisuusahdistukseen. Lopetuksesta pidin, sillä mikä tahansa muu vaihtoehto olisi tuntunut väärältä.

Vala jatkoi samalla linjalla kuin edellinen osa, Lupaus, tarjoten höttöistä viihdettä ja huumoria. Vaikkei Vala Lupauksen tasolle pääsekään, viihdyin silti kirjan kanssa paremmin kuin hyvin ja luinkin sen nopeasti. Pidän suunnattomasti uni-ideasta, kuten taisin jo edellisen kirjan kohdalla mainita. Loistava kesäkirja, sopii hienosti aivojen narikkaan heittämiseen. Liittoa odotellen! Erityisplussa Benedict Cumberbatchista. 

Kun aika loppuu on ahdistava, synkkä ja surullinen tulevaisuudenkuvaus. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta. Sivut kääntyilivät, vaikka ahdisti ja itketti. Harmaan sateinen päivä sai kirjan tuntumaan vielä lohduttomammalta ja maailman kovin synkältä paikalta. Herättää ajatuksia niin ilmastonmuutoksista kuin ihmisistäkin. Suosittelen lukemaan, ravisteli. 

Helsingin kirjamessuilta ostettu Viisasteleva sydän oli Englannin-reissun matkalukemistona. Kyseessä on aivan ihana kirja! Kyseessä ei ole ehkä maailman omaperäisin rakkaustarina, mutta se ei haittaa. Anne on suloinen päähenkilö, eikä muukaan hahmokaarti kalpene hänen rinnallaan. Lukiessa nauroin ääneen useamman kerran ja huokailin myös ihastuksesta kirjaa kohtaan. Kirja on yhtä aikaa höttöinem ja älykäs, loistava yhdistelmä. Ei tule paha mieli, jättää jälkeensä pehmeän ja onnellisen olon. Jos jotain moitittavaa on keksittävä, niin kirjan henkilöissä menee välillä onnellisesti sekaisin: kirjassa kun on useampia samannimisiä henkilöitä. Lisäkiitosta ihanalle pokkarikannelle! 

Harjukaupungin salakäytävät oli kauniin maaginen kertomus Jyväskylästä ja sen salakäytävistä. Salaperäiset salakäytävät, kesäisen kaupungin kadut ja kiemuraiset ihmissuhteet luovat hienon tarinan, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Myös kaksi lopetusta tuo jännitystä. Itse luin Rouge-version, josta pidin enemmän kuin Blancista, vaikka molemmat aiheuttivay yhtä lailla "mitä ihmettä tässä kirjassa oikeen tapahtuu" -tunteen. En tiedä, millaista kirjan lukeminen olisi, ellei Jyväskylä olisi tuttu paikka. Nyt tiesin, miltä Kirkkopuistossa näyttää ja millaista on nousta Harjun portaita.

Tapojeni vastaisesti en ollut lukenut Karl Axel Björkin tutkimuksista kertovan sarjan ensimmäistä osaa, joten aluksi olin hieman pihalla Käärmeitten kesästä. Pääsin kuitenkin nopeasti mukaan tarinaan ja hahmoihin. Kirja tarjosi ihastuttavaa ajankuvaa 1920-luvun Helsingistä, ja pidin Björkistä päähenkilönä. Murhamysteeri toi mieleen Agatha Christien, mikä oli mukavaa. Kirjan isoimmaksi miinukseksi nousi kuitenkin henkilöiden määrä. Kirjassa on ihan liikaa henkilöitä, joilla on myös samankaltaisia nimiä keskenään. Vähemmästäkin menee sekaisin! Henkilöluettelo löytyy, mutta se löytyy vasta kirjan lopusta. Luen mitä luultavammin kuin sarjan muut osat.

Kotiinpaluu vaikutti alussa lupaavalta, mutta muuttui myöhemmin. En ole edelleenkään varma, pidänkö kirjasta vai en. Välillä kirja nauratti, mutta kun vitsit eivät nousseet enää navan yläpuolelle, ne eivät enää jaksaneet naurattaa. Lisäksi päähenkilöiden jatkuva riitely lähinnä ahdisti. Kirjaa kuitenkin luki nopeasti, eikä lopetuskaan ollut hassumpi.

Piisamiturkki ja muita kertomuksia tarjosi 12 ihastuttavaa novellia. Novellien kertojanääni oli lämmin ja ymmärtäväinen ja tapahtumapaikat erilaisia: miljöistä löytyy niin Pariisia kuin Kouvolaakin. Pidin erityisesti Väisäsen tavasta kertoa erilaisista ihmiskohtaloista ja tehdä pienistäkin tarinoista kertomisen arvosia. Suosikkinovelleikseni nousivat Itse tehty viili, Guadeloupen ihme, Eli Zebbahin voikeksit, Mies Kouvolasta, Ennustuskortit ja Ilotulitus.

Heinäkuu oli melko vauhdikas kuukausi: vietin enemmän aikaa reissun päällä kuin kotona. Heinäkuun isoin juttu oli Englannin-matka, joka oli hieno reissu kaikin puolin. Luin paljon kirjoja, toiset parempia ja toiset huonompia. Editoin myös melko reippaaseen tahtiin. Heinäkuu oli kiva kuukausi.

Mites teillä?

All I think of is Stonehenge (Etelä-Englannin roadtrip, osa 3)

(Otsikko on Ylviksen biisistä Stonehenge.)

Etelä-Englannin roadtrip jatkuu. Matkapostauksen viimeinen osa. Sellainen määrä kuvia, että itkettää.

Olen laiska, enkä ole laittanut vesileimaa näihin kuviin. Kaikki kuvat ovat joko itseni tai jonkun Jormaperan matkaseuralaiseni ottamia. Olethan siis ystävällinen, äläkä vie niitä.

Etelä-Englannin roadtrip 7.-13.7.2016

Maanantai 11.7. 

eli päivä, jolloin kiipesin yli 400 porrasta

Huoneemme takka

Syötyämme aamupalat ja luovutettuamme avaimet lähdimme taas Bathiin. Tällä kertaa ohjelmassa oli päämäärätöntä harhailua ja kellotorniin kiipeämistä.

Kirkon kellotorniin järjestetään opastettuja kierroksia, jolle päätimme liittyä. Mukanamme kierroksella oli kymmenen kiinalaisen muodostama ryhmä oppaineen. Odotellessamme kierroksen alkua ihastelimme vaikuttavaa ja kaunista kirkkoa.

Kirkon lattian alle on haudattu lukuisia ihmisiä. Seinät ja lattiat olivat täynnä muistokylttejä, mistä päättelimme, että ruumiit olivat edelleen lattian alla. Kesäkuun Satakunnan retkellä kävimme kahdessa keskiaikaisessa kivikirkossa, Pyhän Olavin ja Pyhän Marian kirkoissa, joiden lattian alle haudattiin myös ihmisiä. Nykyään ruumiit on kuitenkin poistettu kirkkojen lattian alta. Mielestäni tämä on mielenkiintoista.

Joskus ilmeisesti tila on loppunut. Hautakiven päälle on laitettu toinen hautakivi ja koko komeuden päälle vielä kirkonpenkkikin. 

Lopulta opaskierros alkoi. Ensimmäiseen pysähdyspaikkaan oli 110 porrasta. Ahdas kierreporraskäytävä ei ollut erityisen nautinnollinen kulkea, mutta selvisimme hengissä kellonsoittohuoneeseen. (En kuitenkaan suosittele pahasta ahtaanpaikaankammosta kärsiville.) Katsellessani kirkonkellojen vetonyörejä päässäni alkoi soida Bells of Notre-Dame Disneyin Notre-Damen kellonsoittajasta. Ihan sama, vaikka olimmekin väärässä kaupungissa ja väärässä kirkossa.

Näillä voisi kuulemma soittaa niin syntymäpäivälauluja kuin Lady Gagaakin.

Kellonsoittohuoneessa jakaannuimme kahteen ryhmään, jotta pienempiin huoneisiin ahtautuminen olisi helpompaa. Meidän uhmämme meni ensin kirkkosalin katon "yläpuolelle" (todella vaikea selittää). Kirkkosalin katossa on reikiä, joisat kellonsoittajat voivat katsella alas saliin ja seurata jumalanpalveluksen kulkua. Helppoa ja kätevää, eikö totta? (Opas sanoi, että "our ceiling is very holey." Tiedä sitten tarkoittiko hän sitä vitsiksi, mutta minua ainakin nauratti.)

Aikamme nerokasta arkkitehtuuria ihasteltuamme vaihdoimme paikkaa toisen ryhmän kanssa ja menimme katsomaan kirkon kelloa. (Tätä kohtaa olisi helpompi kirjoittaa englanniksi, koska silloin voisin käyttää sanoja bell ja clock joutumatta toistamaan koko ajan sanaa kello.)

Nykyään kello valaistaan pimeän tullen sähköllä, mutta ennen se tehtiin lyhdyillä. Lyhtyä täytyi tietenkin vahtia, joten oli olemassa lyhdynvahdin ammatti. Lyhtyvahti istui kymmenen tuntia pienessä kopperossa lyhdyn kanssa kellon takana. Työolot eivät olleet ihanteelliset, mutta se oli helppo työ laiskalle ihmiselle: sai viettää kymmenen tuntia tekemättä yhtään mitään tai vaihtoehtoisesti vaikkapa lukea kirjaa tai parsia sukkia.

Kun ryhmät yhdistyivät taas, matka jatkui seuraavaan paikkaan. Tällä kertaa kiivettävänä oli vain 50 porrasta kapeissa käytävissä ennen kellohuonetta.

Siellä oli ahdasta ja pimeää ja todella haastava ottaa kuvia.

Opas kertoi meille, että Britanniassa on aivan oma, hienostunut tapa soittaa kelloa. Kello heiluu hallitusti puolelta toiselle, toisin kuin Euroopassa, jossa vain kilkutellaan kelloja miten sattuu.

Kellohuoneesta jatkoimme matkaa näköalatasanteelle, jonne olikin enää 40 porrasta jäljellä. Kiivettyäni yhteensä 200 porrasta kirkkosalista tornin huipulle olin iloinen päästessäni (varsin tuuliselle) kattotasanteelle.

Tekstiä ei näy, mutta tuon talon seinässä luki "Friends meeting house". Mielestäni se on aika ihana. 

Roman Bathin altaaseen tuijottavia ihmisiä.

Ihasteltuamme aikamme maisemia oppaat ilmoittivat, että oli aika lähteä takaisin alas. Mikäs siinä, siis toiset 200 porrasta!

Maahan päästyämme jatkoimme kaupungilla kiertelyä ja tähyilimme vielä kirkon torniin, vähän epäuskoisena, että oikeasti kävimme ylhäällä asti.

Iltapäiväteepaikkamme oli Sally Lunn's Eating house, joka on oven päällä olevan kyltin mukaan Bathin vanhin rakennus. (Emme ihan allekirjoittaneet sitä, koska Roman Bath.) Paikan kuuluisin tuote on Sally Lunn Bun, jonka mekin sitten tilasimme. Pullia sai niin makealla kuin suolaisellakin täytteellä. Itse päädyin paikan kuuluisaan kanelivoihin ja clotted creamiin. Pulla oli valehtelematta käteni kokoinen. Kanelin ja clotted creamin kanssa se maistui vähän riisipuurolta. Hyvänmakuinen ja täyttävä pulla ainakin oli, mutta sen jälkeen ei kyllä tehnyt mieli syödä mitään vähään aikaan.

Jotenkin säälittävän näköinen tuo sitruunaviipale.

Ennen lähtöä kävin vielä pyörähtämässä His master's voicessa, jossa kuolasin Sherlock-boksia, mutta kalliin hinnan vuoksi jätin sen hyllyyn.

Tämä oli ilmeisesti näytelmän mainos. Haluaisin niin kovasti nähdä tuon....

Ajaessamme Bathista Winchesteriin ohitimme jälleen Stonehengen.

Goottipaaleja viereisellä pellolla. 

Matkaväsymys alkoi tässä vaiheessa painaa sen verran, että aika pian Stonehengen jälkeen nukahdin. Hieman harmittaa, en tiedä, missasinko hienoja maisemia uinaillessani.

Lopulta saavuimme Winchesteriin, jossa majoittauduimme kolmen huoneen talossa. Kaksi huoneista oli varattu meille, mutta kolmannessa asui joku muu. Meillä oli kuitenkin yhteinen keittiö. (Emme nähneet kolmatta henkilöä kuin kerran ja kuulimme illalla hänen kuorsauksensa.)

Kun olimme astettautuneet taloksi lähdimme käymään kaupassa ja tutkimassa Winchesteriä.

Näitä kukkia näimme jokaisessa matkamme kaupungissa, mutta emme saaneet selville lajia. Tietääkö joku lukijoista? 

Tutkimusmatkamme jäi hiemaan lyhyeksi varoittamatta alkaneen rankkasateen takia.

Palasimme siis asunnolle ja vietimme siellä loppuillan syöden kolmioleipiä ja katsellen televisiosta tulevaa Ylpeys ja ennakkoluulo -tv-sarjaa. (Joka ei harmikseni ollut se The tv-sarja, jossa on Colin Firth.)

Tiistai 12.7. 

eli päivä, jolloin sain lukuisia fangirling-kohtauksia

Luovutettuamme avaimet veimme laukkumme autolle ja lähdimme kohti Winchesterin kirkkoa.

Pienen harhailun jälkeen löysimme perille. Kirkko oli hyvin jylhä ja valtavan kokoinen, vielä isompi kuin Bathin kirkko.

Alttarin alle oli haudattu jonkun paikallisen piispan jäännökset, ja muinaiset pyhiinvaeltajat ryömivät tästä aukosta sisään päästäkseen niiden lähelle. 

Ikkunalasit menivät rikki Englannin sisällissodassa. Ne korjattiin kirkon ympäriltä löytyneillä sirpaleilla. 

Myös Jane Austen on haudattu kirkkoon.

Hautakivessä ei mainita sanaakaan Austenin kirjallisesta urasta, vain siitä, kuinka hän oli hyvä ja kunnollinen ihminen.

Winchesterissä kävimme vielä teellä ja sitten jatkoimme matkaa Altoniin ja seuraavaan kohteeseen, jota ainakin minä olin odottanut kuin kuuta nousevaa.

Kyseiseen taloon Jane Austen muutti äitinsä ja siskonsa Cassandran kanssa vuonna 1809. Austenien veli Edward (joka oli adoptoitu lapsena ystäväperheeseen) omisti talon ja antoi sen perheen naisten käyttöön. Talossa asui myös perheystävä nimeltä Martha Lloyd.

Kovin monia oikeasti Jane Austenille kuuluneita esineitä ei museossa ollut, koska niitä ei ole säilynyt. Jane Austenin kirjoituspöytä kuitenkin oli ruokailuhuoneen ikkunan vieressä. Jane on oikeasti istunut pöydän ääressä ja kirjoittanut romaanejaan. Se tuntui uskomattomalta. Koko ajatus siitä, että seisoi katselemassa samasta ikkunasta tai kiipesi ylös samoja portaita kuin Jane Austen aikoinaan, oli hämmentävä ja mahtava yhtä aikaa.

Oikeanpuoleinen on aito Jane Austenin kirjoittama kirje.

Suomi mainittu, torilla tavataan.

Myös talon puutarha oli upea kaikin puolin.

Tätä minä kutsuisin taidekuvaksi.

Kun lopulta suostuin lähtemään talolta, menimme museokauppaan. Fangirling äityi yhtä pahemmaksi ja rahat menivät. (Näette myöhemmin, mihin.) Hyppelin niin iloisesti ympäriinsä kaupan paperipussi kädessäni, että seuralaiseni pyörittelivät silmiään ja katsoivat kuin lopullisesti seonnutta. (Kenties vähän olinkin.)

Ruokapaikkamme. Kyseinen kahvila/ravintola oli aivan Jane Austenin taloa vastapäätä, joten kenties nimi ei ollut ihan tuulesta temmattu. 

Kun olimme syöneet, oli aika sanoa heippa Jane Austenin hengelle, joka talossa ja sen läheisyydessä leijaili ja lähteä taas kohti Gatwickin lentoasemaa.

Lentokentälle päästyämme palautimme ensin auton (Ei yhtään kolhuja! Ei yhtäkään ruumista autoilun aikana!) ja sitten kirjauduimme sisään lentokenttähotelliin. Huoneet muistuttivat enemmän avaruusaluksen kuin hotellin huoneita. Valoja, lämpötilaa ja verhoja ohjailtiin seinään kiinnitetystä tabletista, tilaa ei ollut juuri nimeksikään ja vessassa oli erittäin kummallinen suihku. Syötyämme iltapalakolmioleivät yhdessä lentokentän kahviossa päädyimme kaikki makaamaan huoneen parisängyssä ja katsomaan televisiosta tulevaa Jeeves & Woosteria. Lähtöhaikeus iski ja tuntui pahalta katsella ikkunasta kiitoradalle.

Keskiviikko 13.7. 

eli päivä, jolloin söin reissun viimeisen kolmiovoileivän

Aikainen herätys. Bag-dropin ja passintarkastuksen kautta etsimään jotain ruokapaikkaa kentältä. Päädyimme Pret a mangeriin, jossa olimme käyneet myös viime kesän Lontoon reissulla syömässä lentokenttäaamuplaa (tosin Heathrow'lla). Söin murhemielin viimeisen kolmiovoileipäni (kylmäsavulohitäytteellä) (tärkeät yksityskohdat matkasta, osa #83736).

Vaikka Heathrow'n kenttä on isompi kuin Gatwick, muistikuvani sieltä ovat paljon rauhallisemmat ja hiljaisemmat. Kenties myös aikainen aamu ja väsymys aiheuttivat ärtymystä, mutta Gatwick tuntui inhottavan meluistalta paikalta, jossa oli ihan liikaa ihmisiä.

Lopulta pääsimme koneeseen (jossa ei tällä kertaa onneksi ollut lähes koko matkaa itkevää pikkulasta). Nukahdin jälleen kiitoradalla. Olin aika väsynyt ja tokkurainen koko lentomatkan, mutta aloittelin Neitoa vanhassa linnassa.

Laskeuduimme ajallamme Helsinkiin. Haimme laukut (laukkuhihnalla on järkyttävän rumia koristeita) ja lähdimme kohti kotia. Matkalla ruokailimme huoltoasemalla, mutta muuten ajoimme koko matkan yhtäjaksoisesti. Kotiin päästyäni totesin, että vaikka matkustelu onkin mukavaa, oma sänky on silti paras sänky.

***
Oheisessa kuvassa näkyy matkaostokseni: I love mr. Darcy -kangaskassi, BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -tv-sarja (tunnetaan myös nimellä The tv-sarja) ja uudet kuulokkeet (vanhat kun olivat rikki).

Reissu oli kaikin puolin ihana ja mielenkiintoinen. Kaikki kolme kaupunkia olivat sopivan pieniä ja käveltävän kokoisia, toisin kuin Lontoo, jossa piti jatkuvasti liikkua metrolla. Kaupungit olivat myös kaikki erilaisia, vaikka samankaltaisuuksiakin tietty löytyi. Mistään kaupungista olisi tuskin löytynyt kuudeksi päiväksi tekemistä, joten senkin takia kiertely oli hyvä idea. Jopa autoilu rupesi tuntumaan muutaman päivän jälkeen mukavalta tavalta liikkua ympäriinsä, ja saatoinkin keskittyä maisemien ihailuun ilman pelkoa. Myös sää salli matkalaisia: mitä nyt muutamana päivänä satoi lyhyitä kuuroja, Winchesterissä kaatamalla pitemmän aikaa. 

Pientä harmia on tuonut ilmeisesti reissulta tarttunut flunssa, joka on ehtinyt saavuttaa jo kolme henkilöä seurueestamme, minut mukaanlukien. Mutta no, tunnollinen opiskelija sairastaa lomalla, ja pääasia on, ettei nuha osunut matkalle. 

Jos jaksoit lukea kaikki kolme postausta, onnittelen ja nostan virtuaalisesti hattuani. Jos vielä piditkin lukemastasi, saat virtuaalisen keksin.