Lokakuun luetut 2025

Lokakuussa 2025 luin 14 kirjaa (2114 sivua, 17 h 23 min), joista kolme oli spefiä, yksi sarjakuvaa, kaksi non-fictionia, neljä uusintoja, kolme äänikirjaa ja yksi e-kirja.

 

Lundberg, Ulla-Lena: Kökarin Anna (Kuninkaan Anna #2) 314 s. 

Vik, Merri: Mikä sotku, Lotta! (Lotta #26) 141 s. 

Airaksinen, Heidi: Maa jota ei ole (Laventelimurhat #2) 9 h 6 min [K]

Gripe, Maria: ...ja metsän valkeat varjot (Varjo #2) 440 s. [U]

Linna, Väinö: Musta rakkaus 130 s. (e-kirja)

Streng, Anne: Kivet 94 s. 

Ditlevsen, Tove: Lapsuus (Kööpenhamina-trilogia #1) 2 h 59 min [K]

Knutsson, Gösta: Pekka Töpöhännän seikkailut (Pekka Töpöhäntä #1) 80 s. [U]

Blomqvist, Anni: Meri yksin ystäväni 173 s. 

Blomqvist, Anni: Muistojeni Myrskyluoto 140 s. 

Lumme, Leena, Mäkiö, Erkki, Larmola, Maija ja Larmola, Yrjö: Kukkulan kortteli: kaupungin kaksi vuosisataa (Kukkulan kortteli #1) 72 s. [U]

Hoffman, Mary: Laivojen kaupunki (Stravaganza #5) 390 s. [U]

Vik, Merri: Älä luovuta, Lotta! (Lotta #27) [U]

Airaksinen, Heidi: Vaarallisia unia (Laventelimurhat #3) 6 h 18 min [K] 

kotimaisia: 8

ulkomaisia: 6

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 9

muualta: 4

 

Luin kesällä Ulla-Lena Lundbergin Kungens Annan (suom. Kaija Kauppi) joka sai kunnian olla ensimmäinen ruotsiksi lukemani romaani. Jatko-osan päätin kuitenkin lukea suomeksi :D Anna on palannut Tukholmasta ja lähtenyt opiskelemaan opettajaksi. Hän saa opettajanviran mantereelta, mutta ei oikein tiedä, haluaisiko hän jäädä sinne vai palata Kökarille äitinsä luo. Rakkauselämäkään ei aina mene niin kuin Strömsössä. Kyllä on kuulkaa paljon helpompi pysyä kirjassa perässä, kun sen lukee äidinkielellään :D Ilahduin kuitenkin siitä, että pysyin Kungens Annassa niin hyvin kärryillä, että pystyin lukemaan jatko-osan ilman, että tarinassa oli ammottavia aukkoja. Kökarin Anna on rytmitetty vähän oudosti: esimerkiksi sota-aika käydään läpi hämmentävän kevyesti, ja pitkiäkin aikoja ohitetaan muutamalla lauseella. Annan elämäntarina jää mielestäni vähän epätyydyttäväksi, mutta ehkä se oli Lundbergin tarkoituskin. Ja loppujen lopuksi hän kai saa sen, mitä haluaakin. Kirja oli kuitenkin ihan mukavaa luettavaa, ja Lundbergilla on useampia hienoja tunnekuvauksia. Anna on inhimillinen hahmo, lihaa ja verta, mutta monet muut sivuhahmot jäävät ohuemmiksi. Jo ensimmäisessä osassa mietin, että loppujen lopuksi kuvaus Kökarista ei ole kovin uniikkia: kallioita ja merta on varmasti muillakin Ahvenanmaan saarilla. Tässä osassa kuitenkin yhtäkkiä tunnistin jotain maisemia, ja se lämmitti todella paljon: pääsin taas hetkeksi kesäiseen saarikuplaani <3 Tosin en edelleenkään oikein hahmota, missä päin saarta Österby sijaitsee. Jäin myös vähän miettimään kirjan nimeä. Kökarin Anna tosiaan kuvaa Annan ristiriitaistakin suhdetta kotipaikkakuntaansa, mutta toisaalta alkukielinen nimi Ingens Anna kuvaa sitä mielestäni vielä paremmin. En tosin tiedä, miten olisin nimen kääntänyt.  

 

Mikä sotku, Lotta! (suom. A. -M. Helminen) jatkaa Lotta-sarjaa. Lotta jatkaa kesälomaansa maalla, kuten edellisessäkin osassa, kun Giggi soittaa ja pyytää hänet kaupunkiin ostamaan Kajsa-tädin häälahjaa. Tämähän ei tietenkään mene ihan suunnitelmien mukaan. Kirja sisältää varsinaista törmäilyä (sanan varsinaisessa merkityksessä) parin kesäisen päivän aikana. Kihara-Fridolfikin pääsee jälleen tahtomattaan Lotan ja Giggin menoon mukaan, mikä aina ilahduttaa minua lukijana. 

 

Viime vuoden puolella kuuntelin äänikirjana Heidi Airaksisen Vierge modernen, joka aloitti Laventelimurhat-sarjan. Sarjan toinen osa Maa jota ei ole sijoittuu Vierge modernea edeltävään aikaan, mutta hahmot ovat ensimmäisestä osasta tuttuja. Freddy Henriksson lähtee ystävänsä Harrietin seuraksi ja tueksi Berliiniin, jossa Harriet kirjautuu tohtori Hirschfeldin instituuttiin. Instituutin tehtävänä on auttaa sellaisia potilaita, jotka eivät tunne oloaan omaksi kehossaan ja tehdä tutkimusta aiheen tiimoilta. Ennen instituuttiin kirjautumistaan Harriet kuitenkin lähtee yökerhosta varakkaan englantilaismiehen matkaan, ja yön päätteeksi mies on kuollut. Freddyn täytyy selvittää mitä on tapahtunut, ja puhdistaa ystävänsä maine. Tykkäsin todella paljon Vierge modernesta, joten harmitti, ettei tämä ollut yhtä hyvä. Jotenkin tarina ei onnistunut pitämään pihdeissään yhtä tiukasti, vaikka sen elementit todella kiinnostavia olivatkin. Jäinkin pohtimaan sitä, olisiko kirja ollut parempi ilman rikosjuonta, sillä instituutin toiminta sekä transihmisten (ja toki myös muiden queer-ihmisten) elämä ja asema maailmansotien välissä olivat niitä asioita, joista erityisesti kirjassa innostuin. Tohtori Hirschfeld on oikea historiallinen henkilö, ja hänen instituuttinsa oli oikeasti olemassa. Sen tekemä tutkimustyö oli laajaa ja uraauurtavaa, ja siellä suoritettiin myös sukupuolenkorjausleikkauksia, joita ei 1920-luvulla ihan joka puolella tehtykään. Instituutin kohtaloksi koituivat natsit, jotka tuhosivat vuosikausien tutkimustyön. On turhauttavaa ja ahdistavaa, miten lähelle tämä teema nykypäivässäkin tulee... Kielellisesti tässä oli muutamia vähän oudosti ilmaistuja juttuja, jotka äänikirjaa kuunnellessa tökkäsivät jotenkin erityisesti korvaan. Moitteistani huolimatta viihdyin kirjan parissa. Pidän kovasti siitä, miten queeriys on tässä sarjassa normaalia ja kasuaalia, vaikka ympäröivä yhteiskunta ei sitä sallikaan. Se ei historiallisissa romaaneissa ole itsestäänselvyys. 

Alkukesästä alkanut Varjo-sarjan uudelleenlukuprojekti jatkui sarjan toisella osalla, ...ja metsän valkeat varjot (suom. Eila Kivikk'aho). Berta ja Carolin pestautuvat Rosengåvan kartanoon kesätöihin pitämään seuraa kartanonherran lapsille, 21-vuotiaille kaksosilla Arlidille ja Rosildalle. Rosengåvan kartano kätkee seiniensä sisään traagisen menneisyyden ja useita salaisuuksia, jotka paljastuvat Bertalle ja Carolinille pikku hiljaa. Berta pohtii myös Carolinia: kuka tämä oikeastaan on ja miksi hän käyttäytyy miten käyttäytyy? Kun Salaisuus varjossa -kirjaan kaipasin enemmän sellaista mysteeri- ja goottitunnelmaa, joita muistelin Gripen kirjoissa olevan, tässä sitä sitten oli! En muistanut kirjasta oikein muuta kuin syrjäisen linnan ja Carolinin valepuvun, joten juonenkäänteet olivat kuin uusia. Tarinan rytmi oli oli vähän napakampi kuin edellisessä osassa, mutta aika hidastempoinen tämäkin oli. Toisaalta se sopikin Rosengåvan pysähtyneeseen miljööseen. Loppupuolella Bertan ja Carolinin suhde tuntui jäävän muiden tapahtumien varjoon, ja kiinnostaakin, miten se kehittyy seuraavissa osissa (muistan kolmososasta nimittäin vielä vähemmän kuin tästä). Kirjassa oli myös voimakkaampi queer-lataus kuin muistelin. En tiedä, onko Gripe tarkoittanut sitä, mutta niin minä sen luin. 

 

Väinö Linnan Musta rakkaus on ollut pitkään lukulistallani, ja niinpä se päätyi sitten e-kirjana lukuun. Kirja kertoo nuoresta insinööriopiskelija Paulista, joka häviää usein synkkiin ajatuksiinsa, ja tehdastyöläisen tyttärestä Marjatasta, jonka suurimpana ristinä on vähän turhan sinisilmäinen suhtautuminen elämään. Pauli ja Marjatta tapaavat ja rakastuvat, mutta tragedia häilyy jatkuvasti taustalla, ja on vain ajan kysymys, milloin kaikki menee pieleen. Tykkäsin Mustasta rakkaudesta älyttömästi!  Linna itse ei ilmeisesti kirjaansa erityisesti arvostanut, mutta minuun tämä iski hämmästyttävän hyvin. Se herätti paljon ajatuksia mm. miehen ja naisen rooleista niin parisuhteessa kuin yhteiskunnassakin, ja naisvihasta ja sen "oikeuttamisesta". Vaikka kirjalla on melkein 80 vuotta ikää, se tuntuu edelleen valitettavan ajankohtaiselta juuri näiden teemojensa takia. Hahmot ovat kiinnostavia, ja vaikka tämä onkin melko pieni kirja, sivuhahmotkin ovat mielenkiintoisia ja herkullisia: mieleen jäi erityisesti Marjatan isä. Kirjan viimeisessä luvussa oli vähän kiireen tuntua, mutta se oli harvoja säröjä kokonaisuudessa. Suosittelen Mustaa rakkautta sellaisille, joita pelottaa tarttua Linnan mammuttimaisiin pääteoksiin, mutta ehdottomasti myös sellaisille, joille Tuntsikka ja TPA ovat tuttuja ennestään. Kirja on ehdottomasti koko kirjavuoteni kirkkaimpia tähtiä. 

 

Törmäsin Anne Strengin Kivet-sarjakuvaan jossain internetin syövereissä. Esittelytekstissä mainittiin jotain saduista ja myyteistä ja sehän aina kiinnostaa. Sarjakuvassa suippokorvainen Moski lähtee kotoaan talviseen kaupunkiin etsimään ystäväänsä, mutta ei löydä häntä. Pelottava, kylmä ja vaarallinen kaupunki tuntuu uhkaavalta, mutta onneksi hän löytää matkansa aikana myös ystävällisiä sieluja. Odotukseni olivat korkealla, mutta eivät täyttyneet. Oikeastaan mitään ei selitetty, ja tarina jäi jotenkin vaillinaiseksi. Pidin unenomaisesta tunnelmasta, ja piirrostyyli oli veikeä, mutta kovin syvää muistijälkeä tämä ei jättänyt. 

 

Eräs ystäväni kehui kovasti Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogiaa jo joskus keväällä, joten seuraavaa äänikirjaa valikoidessani päädyin sarjan aloittavaan Lapsuuteen (suom. Katriina Huttunen). Autofiktiivinen teos kertoo Toven elämän ensimmäisestä 14 vuodesta 1920-luvun Kööpenhaminassa. Koti ja kasvuympäristö on köyhä ja lapselle usein julma ja vaarallinenkin. Tove kuitenkin löytää sanat ja kirjoittamisen jo nuorella iällä ja saa siitä turvaa ristiriitojen täyttämään maailmaansa. Pidin kovasti Ditlevsenin kielestä ja kuvailusta, vaikka ehkä juonellisesti tässä ei ollut mitään kovin mullistavaa.Tässä oli mielestäni hyvin paljon samaa kuin Pirkko Saision Helsinki-trilogian avauksessa Pienin yhteinen jaettava, vaikka aikakausi ja kaupunki on eri. Saision kirjassa on myös useampia aikatasoja ja rikkonaista kronologiaa, Ditlevsen kulkee lineaarisesti tarinaa läpi. Vaikka pienestä kirjasta ei ole kauheasti sanottavaa, tykkäsin siitä kovasti, ja odotukset seuraavia osia kohtaan ovat korkealla! 

 

Olen joskus lapsena saanut lahjaksi Pekka Töpöhäntä -kirjojen yhteisniteen. Lapsena olen sen lukenutkin, ainakin jotkut osat varmaan useampaan kertaan, mutta ala-asteen jälkeen en ole tainnut Pekka Töpöhännän maailmaan enää sukeltaa. Joskus talvella kirjahyllyä siivotessa pyörittelin kirjaa kädessäni ja pohdiskelin, pitäisikö lukea sarjan kirjoja uudelleen, ja vain useampaa kuukautta myöhemmin tartuin tuumasta toimeen. Pekka Töpöhännän seikkailut (suom. Terttu Liukko) aloittaa sarjan ja kertoo, miten pieni Pekka-niminen kissanpentu, jolta rotta puri hännän poikki, päätyi ihmisperheensä luo kaupunkiin. Kirja koostuu pienistä seikkailuista, mutta on juonessa jonkinlaista jatkuvuuttakin. Kirja oli varsin sympaattinen tapaus. Yllätyin siitä, miten pienessä roolissa Monni tässä vielä oli, onhan hän kuitenkin varmasti sarjan tunnetuin hahmo Pekan rinnalla. Myös se, että Pekalla oli muitakin luonteenpiirteitä kuin pelkkä kiltteys, tuli vähän yllätyksenä. Jotenkin sarjaa ajatellessa olen mieltänyt Pekan vain ylikiltiksi ja naiiviksi pikku kissaksi, mikä on ollut yksi syy, miksi kirjoja ei ole huvittanut lukea aikuisiällä uudelleen. Pekka on kiltti ja naiivi, mutta ei tyhmä! Pekka Töpöhännän seikkailut on vallan viehättävä lastenkirja, joka sopi hyvin aikuisellekin iltasaduksi. Mikään tajuntaa räjäyttävä kokemus tämä ei ollut, mutta sellaista en odottanutkaan. Innolla odotan, mitä tulevat kirjat tuovat tullessaan, en nimittäin muista niistä juuri mitään. Iben Clanten kuvitus oli mahdottoman söpöä! 

 

Löysin kirjastosta yhteisniteen, jossa on kaksi Anni Blomqvistin muistelmateosta, Meri yksin ystäväni (suom. Björn-Christen Lindgren) ja Muistojeni Myrskyluoto (suom. Margit Salmenoja). Goodreadissa ei ollut kyseistä yhteisnidettä, minkä takia merkkasin kirjat erikseen omiinkin tilastoihin. Meri yksin ystäväni on Blomqvistin esikoisteos. Se on ilmestynyt muutama vuosi Blomqvistin miehen ja esikoispojan kuoleman jälkeen. Kirja kertookin perheenjäsenten menettämisestä ja muistelee Annin ja Valterin rakkaustarinaa ja perheen perustamista. Blomqvistin kerronta on arkista, mutta vetävää. Oli kiva lukea vähän modernimmasta saaristoelämästä kuin mitä Blomqvistin romaaneissa kuvataan. Monet Myrskyluoto-sarjan tapahtumista ovat mitä ilmeisemmin Blomqvistin omasta elämästä vaikuttuneita. Myös Sally Salmisen, Katrina-kirjan kirjoittajan ja Blomqvistin pikkuserkun, bongaaminen kirjan sivuilta ilahdutti (tosin mietin, mahtoiko mainita olla osittain myös Salmisen maineella ratsastamista). Vaikka tämä on varmasti ollut kirjoittajalleen terapiakirja, se tuntui lukijallekin merkitykselliseltä. Vähän tiukemmalla editoinnilla tästä olisi saanut ehkä hieman napakamman teoksen, mutta oli tämä tällaisenaankin oikein hyvä. Jonkin verran bongailin lyöntivirheitä (joita joku aikaisempi lukija oli kirjaston kirjaan mustekynällä korjaillut...)

 

Muistojeni Myrskyluoto puolestaan kuvaa Blomqvistin lapsuuden ja nuoruuden maisemia. Blomqvist eli pitkän elämän, jonka aikana maailma ja elämänmeno ehtivät muuttua melkoisesti. Sen takia hänen muistelmansa lapsuudesta ovat mielenkiintoisia kuvaillessaan maailmaa, jota ei enää ole. Ja selvisipä sekin, että Anna Beata -sarjankin ilmeisesti perustuu kirjailijan sukulaisten tarinoihin (Myrskyluoto-sarjan pohjautumisesta oikeisiin ihmisiin tiesinkin etukäteen). Yhtä vetävä kuin Meri yksin ystäväni tämä ei kuitenkaan ollut. Kerronta oli välillä hyvin luettelomaista, ja toisinaan Blomqvistin "ennen oli kaikki paremmin" -sävy ärsytti vähän. Eiköhän ole parempi, että nykyään lapset saavat elää lapsuuttaan rauhassa, eikä heidän tarvitse mennä työhön heti, kun jaloillaan pysyvät... Nimenomaan saaristoelämän historiaa kuvaavat osat olivat mielenkiintoisia, mutta monet kohdat 1900-luvun alun maalaiselämästä tuntuivat siltä, että olen lukenut ne monta kertaa muista kirjoista. En muuten tykkää tämän kirjan suomennoksen nimestä: alkuperäinen Vandring i barndomslandet on paljon kuvaavampi. Kyllähän Myrskyluodon nimi varmasti myy, mutta ei tässä ole kyse siitä alkuunkaan.  

 

Olen lukenut viime vuosien aikana uudelleen Kukkulan kortteli -sarjaa (Kesätukka, Monosukka, Jenkkikassi ja Tiikerihevonen). Lähdin uudelleenluvussani vähän perä edellä puuhun, enkä aloittanut ensimmäisestä osasta, mutta nyt senkin lukemisen aika koitti. Kukkulan kortteli on kuvitteellinen osa Helsinkiä, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat. Siinä missä myöhemmät osat keskittyvät aina yhteen vuoteen, kuljetaan sarjan ensimmäisessä osassa yhden suvun matkassa 1790-luvulta 1980-luvulle asti. Kirja rakentuu niin, että aina uuden vuosikymmenen kohdalla on pieni faktateksti ja sitten fiktiivinen teksti. Kirjan idea on loistava, ja toteutuskin oikein passeli! Yhden suvun historiaa seuraava tarina konkretisoi kivasti Helsingin ja maailman muuttumista ja ihmisten elinolojen kehittymistä. Toki kirjan suku on melkoisen vakavarainen: köyhemmän perheen tarina olisi ollut aika erilainen. Menneiden aikojen Helsinki muuttuu kertomuksissa sujuvasti eläväksi, mutta aina ajankohtaisten asioiden punominen juoneen ei ole sujunut kovinkaan sujuvasti: "Illan hämärtyessä Toivo, Niku, Naku ja pari muuta kaveria manivät pelaamaan uutta kansallispeliä, pesäpalloa, jonka oli keksinyt Tahko Pihkala. [...] 'Hyvä!' huusi kentän laidalta runoilija Uuno Kailas." Kirjan suuri koko antaa hienosti tilaa yksityiskohtaisille koko aukeaman kuville kehittyvistä korttelista, vaikka koko aiheuttaa myös sen, että kirjaa on vähän hankala lukea. Vaikka pidinkin siitä, miten faktateksti ja fiktiivinen kerronta kirjassa vuorottelivat, jäin pohtimaan sitä, miten faktaosuudesta tuntuu usein puuttuvan selitys ja konteksti. Aikuislukija osaa täyttää aukot yleissivistyksen perusteella, mutta lapsilukijoille (joille kirja on kuitenkin ensisijaisesti suunnattu) voi jäädä teksteistä suuriakin kysymyksiä. Esimerkiksi Hitler mainitaan vain ohimennen, ja teksti selvästi olettaa, että lukija tietää, millaisesta henkilöstä on kyse. Toisaalta muistelen, että lapsena tätä lukiessa taisin vähän skippailla tieto-osuuksia, kun tarina kiinnosti enemmän, joten ehkä ne onkin suunnattu enemmän varttuneille lukijoille. Kirjan nykyhetki on 1980-luvulla, mikä on varmasti monelle nykylapselle kaukaista historiaa. Maailma on kovasti muuttunut siitäkin. Miltä Kukkulan korttelissa näyttäisi 2020-luvulla? 

 

Stravaganza-sarjan viides osa Laivojen kaupunki (suom. Kaisa Kattelus) kertoo Isabelista, joka kokee jäävänsä kaikessa kaksoisveljensä varjoon. Yllätyksekseen hän kuitenkin pääseekin oman elämänsä päähenkilöksi, kun hän löytää koulun käytävältä hopeisia mosaiikkipaloja sisältävän samettipussin. Pussi vie hänet Taliaan, jossa Porttikansan meritaistelu uhkaa Classen rannikkokaupunkia. Laivojen kaupunki on huomattavasti parempi sarjan edellinen osa, mutta kolmen ensimmäisen tasolle ei tämäkään pääse. Jotenkin meritaistelu, vaikka taitaakin olla mittakaavaltaan suurin stravaganttien kohtaama uhka, ei oikein jaksanut kiinnostaa. Suurin syy tähän on varmaankin se, että Porttikansa jää kasvottomaksi ja persoonattomaksi pahaksi. Kansaa ei ole mainittu aiemmissa osissa (?), joten on vaikea nähdä, miki he haluavat hyökätä Taliaan. Tykkäsin Laivojen kaupungissa eniten siitä, miten stravaganttien porukka voimistuu ja alkaa toimia aktiivisemmin yhdessä tavoitteidensa eteen. Isabel ei ole sarjan mielenkiintoisin päähenkilö, mutta hän on silti kiinnostavampi kuin Matt. Jäin pohtimaan, olisivatko mosaiikit voineet olla vielä suuremmassa roolissa tarinassa. Kirjan alku ja Isabelin talismaani johdattivat ajatuksia siihen, mutta loppujen lopuksi mosaiikit jäivät tässä aika pieneen osaan. Vähän haikeaa, että sarjaa on enää yksi osa jäljellä. 

 

Lotan ja Giggin seikkailut ja edesottamukset jatkuvat kirjassa Älä luovuta, Lotta! (suom. A. -M. Helminen) Vihdoin päästään juhlimaan Giggin Kajsa-tädin häitä, vaikka ennen sitä joudutaan mm. pieneen silakoihin ja kirkkoon liittyvään vastoinkäymiseen. Kirja on tyypillinen sarjansa edustaja niin hyvässä kuin pahassa. Näissä viime aikoina luetuissa Lotissa Lotan poikaystävä Paul on hämmästyttävän pienessä roolissa, vaikka hestä puhutaankin paljon, mistä syystä tuntuu, ettei Lotan ja Paulin suhde saa oikein tilaa syventyä. En muista, oliko Paul enemmän läsnä sarjan alkuosissa (jotka olen siis lukenut joskus lapsena), mutta nyt hän vain tuntuu ilmestyvän paikalle, tuovan Lotalle iloa tai murhetta ja katoavan taas. Suhteella olisi paljon potentiaalia, ja olisi hauska nähdä Paul välillä seikkailemassa (ja/tai sekoilemassa) Lotan ja Giggin kanssa. Mielestäni kirjan loppukohtauskin oli hyvin samanlainen kuin pari osaa sitten. Toivon, että tämä asia kehittyisi seuraavissa osissa, varsinkin kun olen hieman spoilaantunut siitä, mitä sarjassa tulee käymään. Havahduin muuten siihen, että projektissa ollaan edetty yli puolen välin! Ehkä vielä ensi vuonna en saa sarjaa päätökseen, mutta pienin askelin mennään sitä kohti. 

 

Laventelimurhien kolmas osa Vaarallisia unia siirtyy jälleen 1930-luvun puolelle ja jatkaa taas Vierge modernesta tutun Kerstinin tarinaa. Kerstin on muuttanut Lontooseen opiskelemaan sairaanhoitajaksi, ja Freddy saapuu häntä tapaamaan kesälomallaan. Kerstin pääsee vierailulle Freddyn ystävien asuttamaan kommuuniin, jossa hän tutustuu moniin uusiin ihmisiin, kuten huikentelevaiseen Bobbyyn ja rohkeaan toimittajaan Myrtleen. Mukavaa kesälomatunnelmaa varjostaa kuitenkin uutinen Kerstinen opiskelutoverin veljestä, joka löytyy kuolleena Thamesista. Kerstin arvaa, ettei kyseessä ole luonnollinen kuolema, ja ryhtyy uusien ja vanhojen ystäviensä kanssa selvittämään, mitä oikeasti on tapahtunut. Vaarallisia unia oli parempi kuin Maa jota ei ole! Kerstin on edelleen tosi kiva päähenkilö, ja hänen kehityksensä ensimmäisestä osasta tähän pisteeseen on uskottavaa. Murhamysteeri pysyy kasassa, vaikka sen loppuratkaisu ei aivan tyydyttänytkään: erästä toista tahoa pedattiin niin voimakkaasti syylliseksi, että tuli vähän huijattu olo. Airaksinen kuvailee jälleen hienosti 1930-luvun elämää, ja toista maailmansotaa edeltävä Lontoo queer-klubeineen elää kirjan sivuilla. Silti toivon, että myöhemmin seikkailtaisiin taas Suomen kamaralla (Airaksisen instasta nimittäin ymmärsin, että jatkoa olisi tulossa?). 

 

 

*********

Lokakuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon: ...ja metsän valkeat varjot (suomentaja Eija Kivikk'aho on sanonut Valtion kääntäjäpalkinnon 1970 ja 1979) 

26. Kirjassa on itse valittu perhe: Vaarallisia unia 

Lokakuu meni ohi silmänräpäyksessä. Pääosin olin töissä. On vielä opeteltavia asioita, ja teen yhä turhauttavia virheitä, mutta kaikki energia ei enää mene vain työtehtävistä selviytymiseen. Kävin testaamassa uuden kotikaupungin uimahallin ja yhden museoista. Sairastin flunssaa ja stressasin, estääkö se kirjamessuille lähtemisen. Pääsin kuin pääsinkin kirjamessuille, ja se oli ihana viikonloppu. Olen suurimman osan tästä vuodesta kokenut enemmän ja vähemmän yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta, mutta messuviikonloppu oli tarpeellinen muistutus siitä, että en ole yksin. Lokakuussa elämääni saapui myös sohva, ensimmäistä kertaa sinä aikana, kun olen asunut omillani!! Rakastan sohvaani, enkä haluaisi muuta tehdäkään kuin pötkötellä siinä. Harmi vain, että työssäkäynti haittaa harrastuksia. 

 

 

Kuukauden biisi on Hectorin Kerro vaan! Tämä lempeä pieni laulu on ollut lokakuun voimabiisi, joka on tuonut lohtua silloin, kun on ollut synkkää ja surkeaa. Kadonneet lapset -levyn päätösraita on aika maailmantuskaisen ja pateettisen levyn päätöksenä kevyt ja hellä, kuin ystävä, joka kynttilänvalon turvallisessa hämärässä kysyy, onko kaikki hyvin, ja voiko hän auttaa jossain. Se tuntuu todella hyvältä. 

Kirjamessut tulevat!

Messut alkoivat jo eilen, mutta elämä on ollut vähän hektistä ja väsyttävää, joten perinteinen messutärppipostaus tulee vasta nyt. Työnteko haittaa harrastuksia, minkä takia saavun vasta lauantaina aamulla messuille ja lähden sunnuntaina iltapäivästä. 

 

Lauantai 25.10.

 

10.30-11.00 Englannin kieli – uhka vai mahdollisuus kirjallisuudelle? (Töölö)

10.30-11.00 Euroopan kuviteltu historia (Suomenlinna)

11.00-11.30 Runouden ylistys (Senaatintori)

11.00-11.30 Onko romantasia vain chilipaprikoita (Töölönlahti)

11.00-11.30 Sanomalehtien sisällissota (Suomenlinna)

11.00-11.30 Hyvä ja paha nyt – Lasten fantasiakirjat todellisuuden peilinä (Lonna)

11.00-11.30 Muumimukit (Arabia)

11.30-12.00 Kirjallisuuden ei-inhimilliset kertojat (Töölö)

11.30-12.00 Kuvitettu kulttuuri: Miten maailma piirtyy lastenkirjoissa? (Lonna)

12.00-12.30 Kirjailijan komiikka: Huumori proosateoksessa (Töölö)

12.30-13.00 Asukkaana sarjakuvassa (Lonna)

13.00-13.30 Kirjallisuuden #metoo (Töölö)

13.00-13.30 Uudenlaiset elämäkerrat (Kruununhaka)

13.00-13.30 Sarjakuvan lukijasta tekijäksi (Lonna)

13.00-13.30 Tonårstrul i dag, och på 70-talet (Fiskehamn)

13.30-14.00 Rakennekeskustelu (Töölö)

13.30-14.00 Lukutaito ja sivistys (Kruununhaka)

13.30-14.00 Kolme sukupolvea, yksi aihe: taide, kirjallisuus ja viihde (Töölönlahti)

13.30-14.00 Taiteen vapaus ja yksinäisyys (Suomenlinna)

14.00-14.30 Köyhyys kirjojen sivuilla – ja sivumerkinnöissä (Töölö)

14.00-14.30 Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa (Suomenlinna)

14.30-15.30 Elanto sanoista: vieläkö kirjailijoiden tuloista pitää puhua? (Töölö)

14.30-15.00 Sulamispiste (Kallio)

15.30- 16.00 Olisin halunnut sanoa... Pitämättömät palkintopuheet (Töölö)

16.00-16.30 Reunamerkintöjä ja Aikavuoret (Hakaniemi)

16.00-16.30 Suuri seksikeskustelu: Miten kirjoittaa kiihottavasti? (Töölö)

16.00-16.30 Linnaelämää keskiajan Suomessa (Arabia)

16.30-17.00 Helsingin Sanomat: Kirjamessut eli haastattelu joka meni päin helvettiä (Senaatintori) 

16.30-17.00 Hattaradilemma (Töölönlahti)

16.30-17.00 Satiiri voimavarana – Huumorin merkitys poikkeusoloissa (Vallisaari)

17.00-17.30 Miten antikvariaateilla menee? (Kruununhaka)

17.00-17.30 Toisen asteen Nuori Aleksis -palkinnon jako (Lonna)

17.00-17.30 Ruotsin kuningattaret (Arabia)

17.30-18.00 Saamen kieli ja kirjallisuus 2020-luvulla (Kruununhaka)

17.30 Lanu-kirjailijat itsereflektion äärellä (Kumpula) 

18.00-18.30 Sanaleikkien ja visaisten mysteerien suomentaminen (Töölö)

18.00-18.30 Romaaneja taidemaalareista (Lonna)

18.30-19.00 Kristinusko ja kansanusko kohtaavat 1400-luvulla (Suomenlinna)

18.30-19.00 Lastenkirjasuomennokset muuttuvassa maailmassa (Kumpula) 

19.00-19.30 Semmarit (Esplanadi)

19.00-19.30 Sivistys scifissä (Töölönlahti) 

 

Sunnuntai 26.10.

 

10.30-11.00 Kansanedustaja, mitä tiedät kirja-alasta? (Hakaniemi)

10.30-11.00 Runotytön uusi ääni (Kallio)

11.00-11.30 Jaquline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä (Töölönlahti)

11.30-12.00 Miten tuetaan kirjailijaa paineen alla? (Kruununhaka)

11.30-12.00 Fuck AI – eli miksi ihmiskääntäjiä tarvitaan kipeämmin kuin koskaan? (Töölönlahti)

12.00-12.30 Sivistys ja ilo: lukijoina Li Andersson ja Pirjo Lonka (Senaatintori)

12.30-13.00 Hyvä mielen kirjojen sunnuntai: historiallista romantiikkaa (Esplanadi)

12.30-13.30 Kirjakallio-paneeli: Nyt saa nauraa (Kallio)

12.30-13.30 Kirjoista tutut äänet (Töölönlahti)

14.00-14.30 Helsingin sanomat: Kolme saarta – isä, äiti ja minä (Senaatintori)

14.00-14.30 Kuka kaipaa lasten- ja nuortenkirjallisuusjournalismia (Lonna)

14.30-15.00 Kalevala (Senaatintori)

14.30-15.00 Sinisiipisten saari & Valkoisen linnun kaupunki (Töölönlahti)

15.00-15.30 Joutsenlaulu (Senaatintori)

15.00-16.00 Runomikki (Kallio)

15.30-16.00 Helsingin Sanomat: Huomenna kerron kaiken (Senaatintori)

16.00-16.30 Feministinen kauhu (Lonna) 

17.00-17.30 Kuinka kirja siirretään näyttämölle? (Esplanadi)

17.00-17.30 Kannet ja kuvitus – Houkutteleeko visuaalisuus aikuista lukijaa? (Töölönlahti) 

17.30-18.00 Vaietut tarinat, löydetyt äänet (Suomenlinna) 

 

Tänä vuonna en hakemisesta huolimatta saanut bloggaajapassia, joten sen avulla minua ei tunnista. Sen sijaan todennäköisempiä tuntomerkkejä on tumma kihara tukka, silmälasit ja ruskeaa vakosamettia oleva käsilaukku. Saa tulla nykäisemään hihasta ja moikkaamaan, vaikka en lupaakaan olla kovin fiksu ja filmaattinen oikeassa elämässä :D 

Syyskuun luetut 2025

Syyskuussa 2025 luin seitsemän kirjaa (2146 sivua), joista kolme oli spefiä, kaksi non-fictionia, yksi sarjakuva, yksi uusinta ja yksi e-kirja.

 

Rossi, Leena (toim.): Saanko luvan? Iskelmä-Suomen ilmiöitä 1900-luvulla 240 s. 

Topelius, Toini: Kehitysaikana 168 s. (e-kirja)

Kurenniemi, Marjatta: Onnelin ja Annelin talvi (Onneli ja Anneli #2) 69 s. [U]

Collins, Suzanne: Elonkorjuun sarastus (Nälkäpeli #0.5) 451 s. 

Ikola, Kaisa: Betty oppii elämää (Betty #3) 471 s.  

Gier, Kerstin: Jo kadotettua (Muista minut #2) 502 s. 

Strömquist, Liv: Pythia puhuu 245 s.  

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 3

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 5

muualta: 1

 

Sain jo talvella ystävältäni lainaan suomalaista tanssilava- ja iskelmäkulttuuria käsittelevän Saanko luvan? -teoksen. Luin kirjaa hitaasti pitkin kevättä, mutta kesäksi lukeminen pysähtyi, kun en ottanut kirjaa saareen mukaan. Yritin kovasti ahkeroida kirjan loppuun ennen muuttoa, mutta lopulta päädyin palauttamaan sen takaisin ystävälleni ja lainaamaan ensi töikseni kirjan uuden kotikaupungin kirjastosta. Saanko luvan? koostuu eri kirjoittajien artikkeleista, jotka käsittelevät alaotsikon mukaisesti iskelmä-Suomen ilmiöitä. Näkökulma on Suomi-iskelmän ja tanssilavojen kultakaudessa, eli noin 1950-1970-luvuilla, mutta välillä tullaan myös muutamia askelia tulevaisuuteen. Ylen Iskelmä-Suomi -sarjan katsoneelle tämä ei tarjonnut kauheasti uutta tietoa, mutta oli tässä useampia mielenkiintoisia artikkeleita. Itseäni kiinnostivat erityisesti Fredin kautta käsitelty iskelmän mieskuva ja kirjan päättävä pitkä artikkeli amatööritanssilavamuusikoista. Hauska lisä oli myös tanssilavamuistojen kokoelma, vaikka se tyyliltään tuntuikin vähän irralliselta tutkimusartikkeleiden keskellä. Tuntui, että oma keskittymiskyky kirjaan oli välillä vähän hakusessa, mutta se ei varmaankaan ole kirjan vika. Kirjasta jäi käteen voimakas tunne siitä, miten ihanaa Suomi-iskelmä on, ja kuinka ihanaa olisi ollut elää tanssilavojen kultakaudella (okei tiedän, että nykyään monet asiat on paljon paremmin, mutta antakaa mun hetken kellua haavekuvissa :D). 

 

Törmäsin Toini Topeliuksen Kehitysaikana-kirjaan (suom. Elisabeth Stenius) kirjasomessa. Topeliuksen teosta pidetään joidenkin lähteiden mukaan ensimmäisenä suomalaisena tyttökirjana, joten täytyihän kaltaiseni tyttökirjojen suuren ystävän se lukea. Kirja sijoittuu 1880-luvun Helsinkiin. Kirjan päähenkilö Bella on kunnollinen, hyvästä yläluokkaisesta perheestä oleva tyttö ja luokkansa suosituimpia. Kun kouluun tulee uusi oppilas, Hanna Rappe, hän kiinnittää heti Bellan huomion. Sanavalmis ja pisteliäs Hanna on hyvin erilainen kuin Bella, mutta ehkä juuri siksi Bella kiinnostuu Hannasta. Erilaiset tytöt lähenevät toisiaan ja saavat toisistaan ystävät. Ystävyyssuhteen myötä molemmat oppivat paljon uutta elämästä. Kehitysaikana muistutti minua jonkin verran Mary Marckin kirjoista, kuten Eevan luokasta jatko-osineen: tässäkin on helsinkiläistä koulunuorisoa, ja kirja kertoo heidän arjestaan ja edesottamuksistaan. Kirjassa oli innostavan raikasta naisasialiiketunnelmaa, ja pääpaino on tyttöjen toveruudessa, romantiikkaa tuskin edes sivutaan. Tulinkin muuten ajatelleeksi, että suomalaisissa tyttökirjoissa tämä tuntuu olevan aika yleistä. Olisikohan joku kirjallisuustieteen puolella tutkinutkin tätä? Vaikka kirjassa oli ilahduttavia piirteitä, siinä ei ollut mielestäni ollut oikein mitään muuta kiinnostavaa. Tarina ei muutamista dramaattisista käänteistä huolimatta ole erityisen mielenkiintoinen. Hahmot Hannaa lukuun ottamatta jäävät persoonattomiksi paperinukeiksi. Lisäksi Hannan tarinakaaren loppuratkaisu oli mielestäni vähän omituinen, eikä järin onnellinen, vaikka kirjailija rivien välissä näin yrittikin vaikuttaa. Kirjassa oli myös valtava määrä kirjoitus- ja kielioppivirheitä. En tiedä, oliko vika alkuperäisessä käännöksessä vai missä, mutta virheiden ja e-kirjan kökön taiton takia kirja oli näinkin pieneksi teokseksi hyvin raskaslukuinen. Tulipahan luettua, mutta en varmaan parin kuukauden päästä muista tästä enää juurikaan. 

 

Syyskuu oli aika rankkaa aikaa elämässä, kun meneillään oli sekä uuden työn aloittaminen että uuteen kaupunkiin muuttaminen. Kaipasin jotain tuttua, turvallista ja lempeää, joten otin yhtenä iltana hyllystä Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin kootut kertomukset, koska kyseinen sarja on ehkä kaikkein turvallisin paikka, jonne meneminen tuntuu helpolta, kun elämässä on isoja muutoksia ja uusia asioita. Luin sarjan aloittavan Onnelin ja Annelin talon keväällä 2023, ja Onnelin ja Annelin talven olin lukenut edellisen kerran syksyllä 2015. Onnelin ja Annelin talvi kertoo tyttöjen ensimmäisestä talvesta heidän omassa kodissaan. Eräänä iltanan pihaan saapuu kodittomaksi jäänyt pikkuruinen Vaaksanheimojen perhe, joka etsii rouva Ruusupuuta. Onnelilla ja Annelilla ei ole rouva Ruusupuun osoitetta, mutta he ottavat Vaaksanheimot asumaan talveksi nukkekotiinsa. Olen lukenut tämän(kin) kirjan noin tuhat kertaa, joten kauheasti mitään uutta sanottavaa en kirjasta keksi. Vietin ihania hetkiä kirjan parissa jälleen. Pikkupikkujoulu oli lempijuttujani kirjassa yli 20 vuotta sitten ja taitaa olla edelleen <3 Pari kertaa Onnelia sanottiin Anneliksi: virheen toistuminen moneen kertaan ei anna kauhean hyvää kuvaa kirjan kustannustoimituksesta... Ehkä jossain vaiheessa luen uudelleen myös sarjan kaksi viimeistä osaa, vaikka kaksi ensimmäistä osaa ovatkin voimakkaammin onnellisuutta ja turvallisuutta tuovia. 

 

Kesällä luin Nälkäpeli-trilogian uudelleen (The Hunger Games & Catching Fire, The Mockingjay), koska eräs ystäväni oli keväällä ilmestyneen esiosan Elokuun sarastuksen (suom. Helene Bützow) luettuaan todennut, että olisi pitänyt lukea alkuperäinen sarja uudelleen pohjalle, että ymmärtää kaikki Collinsin viittaukset. Tein työtä käskettyä, ja syyskuussa pääsin sitten lukemaan Elokuun sarastusta, jonka tapahtumat sijoittuvat aikaan 26 vuotta ennen trilogian ensimmäistä osaa. Pääosassa on Haymitch, jonka varsinaisen trilogian lukijat tuntevat Katnissin alkoholisoituneena mentorina. Elokuun sarastuksessa hän kuitenkin vielä teini, joka elää kovaa elämää vyöhykkeellä 12. Elämän suurimpana valopilkkuna on hänen tyttöystävänsä Lenore Dove. Syntymäpäivänään Haymitch kuitenkin voittaa arvonnan, jota kukaan ei haluaisi voittaa: hän päätyy mukaan 50. Nälkäpeliin. Toisessa neljännespelissä twistinä on se, että tribuutteja on jokaiselta vyöhykkeeltä kaksinkertainen määrä, joten vyöhykkeltä 12 Capitoliin lähtee neljä nuorta. Onko heillä mitään mahdollisuutta selvitä? Haaveilin jo edellisen esiosan (Balladi laululinnuista ja käärmeistä) kohdalla siitä, että Collins kertoisi myös Haymitchin tarinan, ja niin toiveet toteutuivat! Vaikka kaikki Nälkäpelin lukeneet tietävät, miten tarina päättyy, on silti kiehtovaa päästä kurkistamaan Capitolin lähimenneisyyteen. Peli on kulissien takana hieman karumpi kuin Katnissin aikana, mutta Balladin ajoista on tultu eteenpäin. Odotukseni kirjaa kohtaan olivat hyvin korkealla, ja ne olivat ehtineet ehkä nousta jo vähän liian korkeiksi, sillä kaikki ne eivät ihan täyttyneet. Toisaalta tykkäsin siitä, miten esiosa linkittyi trilogian tapahtumiin, mutta samalla mietin, oliko vähän liioittelua tuoda niin paljon tuttuja hahmoja näyttämölle. Myös pelin jälkeinen aika tuntui kiirehdityltä, vaikka vuodet Haymitchin pelistä Katnissin peliin olisivat olleet todella mielenkiintoisia. Silti tämä oli mielestäni parempi lukukokemus ja paremmin kasassa pysyvä paketti kuin Balladi laululinnuista ja käärmeistä. En tiedä, millä huumella Collins on tekstinsä sivellyt, koska niin vain tämäkin koukutti lukemaan tarinan muutamassa päivässä loppuun. Voimakkaita tunteita heräsi useaan otteeseen, ja kyyneleet tulivat viimeistään epilogin aikana. Vaikka kirjasta tykkäsinkin, täytyy antaa moitteita käännöksestä. Kirja ilmestyi suomeksi samaan aikaan kuin englanniksi, ja se on todennäköisesti vaikuttanut siihen, että käännös oli huolimaton. Typoja oli paljon, ja lauserakenteet ja sanavalinnat ovat välillä todella kömpelöjä (esimerkiksi skriinit, did you mean näyttö). Harmittaa tosi paljon, että näin iso teos on päästetty keskeneräisen oloisena maailmalle. Tietenkin on kiva, ettei käännöstä tarvinnut odottaa, mutta kyllä minä voin vähän odotellakin, jos ajan kanssa saadaan laadukkaampaa käännöstä. Mieluiten luen kirjoja äidinkielelläni, enkä haluaisi tinkiä käännösten laadusta sen takia. 

 

Kaisa Ikolan Betty-tyttökirjapastissisarjan kolmas osa Betty oppii elämää jatkaa Bettyn tarinaa edellisessä osassa tapahtuneen kihlauksen jälkeen. Betty ja Duncan purjehtivat avioliiton auvoisaan satamaan ja muuttavat omaan pieneen kotiinsa Edinburghiin. Nuorenparin elämään ilmestyy kuitenkin tummia pilviä, kun Duncanin terveys alkaa horjua. Auttaisiko paluu Ylämaalle? Huomasi kyllä, että Betty oppii elämää on kirjoitettu myöhemmin kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, koska tässä osasassa oli vähemmän kömpelyyksiä ja muita seikkoja, jotka edellisissä osissa ärsyttivät. Ihan kaikista ongelmista ei kuitenkaan päästy (hahmoja on edelleen liikaa, ja esimerkiksi rouva Gordonin tarinakaari etenee omaan makuuni vähän turhan nopeasti), mutta viihdyin silti tämän parissa oikein hyvin. Bettyn ja Duncanin avioelämän alussa on hyvässä tasapainossa kotoista lempeyttä ja dramaattisia tapahtumia, ja lukijan mielenkiinto pysyy koko ajan yllä. Luin kirjan loppuun muutamassa päivässä ja odotan innolla, mitä sarjan jatko tuo tullessaan. Kirjassa oli harmittavan paljon lyöntivirheitä. Muistan kiinnittäneeni tähän huomioita jo edellisissä osissa: on ärsyttävää, kun lukuvauhti tökkää, kun pitää ruveta tulkitsemaan, mitä lyöntivirheen takana piilottelee. 

Luin Kerstin Gierin Muista minut -trilogian ensimmäisen osan viime syksynä, ja vuotta myöhemmin tartuin tänä vuonna suomennettuun kakkososaan Jo kadotettua (suom. Heli Naski). Kirja jatkuu siitä, mihin edellinen osa jäi: Matildan turvallisuudesta huolehtiakseen Quinn on laittanut välit poikki, ja molemmat osapuolet ovat eron jälkeen hyvin surullisia. Quinn huomaa kuitenkin pian, että Matildan terävästä päästä olisi paljonkin hyötyä rinnakkaistodellisuuden hallitsemisessa. Mutta miten pitää Matilda turvassa Reunan pahojen olentojen kynsistä? Muista minut vaikuttaa Gierin sarjoista heikoimmalta. Ensimmäinenkään osa ei täysin vakuuttanut, ja tämän osan lukeminen tuntui niin pakkopullalta, että useamman kerran mietin jättäväni sen kesken, mikä on omalla kohdallani tosi harvinaista. Juoni ei tuntunut kiinnostavalta, eikä Reuna tai sen tapahtumat kiinnostaneet sen enempää. Reaalimaailmaan sijoittuva osa juonesta toimi paremmin. Hahmoihin en ole erityisen kiintynyt, enkä pidä Quinnistä juurikaan. Lisäksi tuntuu, että Gier kierrättää vanhojen kirjojensa juonia ja hahmoja. Räystäspiru on suoraan Rakkaus ei katso aikaa -trilogiasta, ja unien kautta rinnakkaistodellisuuksiin kulkeminen on kierrätetty Unien kirjat -trilogiasta. Joko Gier yrittää luoda jotain suurta Gierversumia tai sitten häneltä on yksinkertaisesti ideat loppu. Katsotaanko, jaksanko lukea sarjan viimeisen osan. 

 

Uusi Liv Strömqvistin sarjakuva ilahduttaa aina, ja niinpä Pythia puhuu pääsi heti lukulistani kärkipaikoille. Teoksessa Strömqvist kritisoi nykyajan self-help -kultturia ja sen kautta yleisesti kapitalismin rattaita. Kirja on taattua Strömqvist-laatua, kun hän tykittelee teräviä huomioitaan ja kapitalismikritiikkiään (välillä mustankin) huumorin keinoin. Tyypilliseen tapaan tämä herätti uusia kulmia omaan ajatteluun: en ollut ehkä aiemmin huomioinut sitä, miten paljon nykymaailmassa ihmistä vaaditaan pitämään hauskaa ja olemaan spontaani. 

 

*********

Syyskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

2. Fantasiakirja: Jo kadotettua

 

En aio valehdella: syyskuu oli tosi rankka. Aloitin uudessa työpaikassa kuun ensimmäisenä päivänä ja samalla viikolla muuttokuorma saapui perässäni uuteen kotiin. Pelkästään töiden aloittaminen olisi vienyt mehut aika tehokkaasti, mutta kun siihen lisää vielä toiselle puolelle Suomea muuttamisen, kaikki energia meni aika lailla selviytymiseen. Vaikka teen koulutustani vastaavaa työtä, se on aika erilaista kuin mikään työ, mitä olen aiemmin tehnyt. Lisäksi isossa organisaatiossa riittää opeteltavaa ja sisäistettävää: ihmisiä ja termistöä on kauheesti. Töiden ulkopuolella olo tuntunut välillä yksinäiseltä. Vaikka uudessa kaupungissa on jonkin verran turvaverkkoa, oman ikäisiä tuttuja tässä kaupungissa ei ole. On ollut ikävä vanhaan kotiin ja vanhojen ystävien seuraan. Kävin syyskuussa onneksi vanhassa kotikaupungissa (kyllä muuten olikin pitkä matka), näin ystäviä ja nautin kaupungin tunnelmasta. 

 

 

Kuukauden biisi on Loreena McKennittin The Bonny Swans. Törmäsin biisin Instagramissa, ja lyhyt pätkä herätti kiinnostukseni välittämästi. Tyylillisesti tästä tulee mieleen jonkinlainen Kate Bush -, Suzanne Vega - ja Enya-sekoituksen, mikä sopii minulle kuin nyrkki silmään. Rakastan myös kansanlaulu-viboja, jossa synkkä satu murhista ja mustasukkaisuudesta herää eloon. Laitan ehdottomasti McKennittin korvan taakse: jos hänen muukin tuotantonsa on tällaista kuin tämä yksi biisi, olen osunut varsinaiseen kultasuoneen! 

Saariämpärin tyhjennys

Vaikka syyskuun alku oli jälleen luonnottoman lämmin, nyt syksy tuntuu virallisesti alkaneen sateiden ja koleuden myötä. On siis jälleen aika katsoa, mitä alkukesästä ämpärilistalleni heittelin. 

 

Kesällä 2025 minä
 
☀ seuraan pyöräiltyjä kilometrejä. Seurasin! Latasin pyöräiltyjä matkoja mittaavan sovelluksen ennen Ahvenanmaalle saapumista ja sen mukaan kahden kuukauden aikana kertyi 392 pyöräiltyä kilometriä. Tosiasiassa kilometrejä kertyi vielä tätäkin enemmän, koska monesti unohdin laittaa laskurin pyörimään, kun lähdin liikkeelle. Arvatkaa vain, ärsyttikö, kun pyöräili vaikka kaupalle ja takaisin ilman laskuria, ja jäi saamatta 14 km plakkariin :D 

 
☀ kehityn ruotsin puhumisessa. No jaa, miten sen nyt ottaa. Museolitaniat oppi nopeasti ulkoa, ja tavallinen asiakaspalvelu sujui ihan hyvin, mutta heti, jos poikettiin käsikirjoituksesta, olin vähän pulassa :D Oli monta tilannetta, jolloin en ymmärtänyt, mitä minulle yritettiin sanoa, enkä pystynyt ilmaisemaan itseäni. Jälkimmäisen huomasin turhauttavan itseäni todella paljon. Koko identiteettini pohjautuu voimakkaasti kieleen ja sanoihin, joten tuntui, että ruotsia puhuessa iso osa identiteetistä oli poissa. Hankalista tilanteista ja tunteista huolimatta tulin kuitenkin useimmiten ymmärretyksi, ja se on tärkeintä. Ruotsin sönkkääminen hävetti aina (häshtäg eniten hävettää kaikki), mutta selvisin siitä. Eli vissiin kehityin? 
 

☀ uin. Enemmän kuin parina edellisenä kesänä, kyllä, mutta en ihan niin paljon kuin olisin halunnut. Suurin uintia estävä tekijä oli heinäkuun helteiden aiheuttama valtava sinilevälautta omassa rannassa, minkä takia en uinut loppukesänä melkein ollenkaan. Parhaita hetkiä oli ehdottomasti mennä suoraan rantasaunasta uimaan <3
 
☀ käyn Maarianhaminassa museossa. En käynyt. Ainoa vapaapäiväni viikossa oli sunnuntai, ja tuntui, että melkein joka sunnuntai oli jotain menoa, tai sitten olin liian väsynyt lähteäkseni koko päivän reissulle. Tämä jäi vähän harmittamaan, mutta lohdutin itseäni sillä, että eiköhän Maarianhaminan museot pysy ja sinne pääse joskus toisenakin kesänä. Haaveilin kovasti myös Anni Blomqvistin kotimuseosta Vårdössä, mutta sielläkin vierailu jää hamaan tulevaisuuteen. Tänä kesänä riitti ehkä se, että olin kuusi päivää viikossa museossa itse :D 
 

☀ tutkin kotisaaren nähtävyyksiä. Sen tein! Kävin suurin piirtein kaikissa saaren nähtävyyksissä, usein kämppisteni kanssa. Myönnettäköön, että nähtävyyksiä ei ollut ihan hirveän paljoa :D Mutta saari on kyllä ihana ja kaunis, ja siellä on paljon hienoja paikkoja ja maisemia! 
 
☀ luen Nälkäpelit uudelleen. Luin! Sarjan uudelleenluku oli ihana kokemus, kirjoitin niistä enemmän heinä- ja elokuun koosteissa. 
 

☀ saan P:n version 2.1. valmiiksi. Valmista tuli! Versio valmistui kesäkuun lopussa, vaikka vähän tuskastuttikin, kun viimeisten lukujen kohdalla yliopiston Word-lisenssin käyttöoikeus loppui, ja jouduin kirjoittamaan kässärin loppuun Libre officella, jonka käyttö on vähän kökköä. Yllättävä, vähän liikuttavakin hetki viimeisten lukujen editoinnin aikaan oli se, että päädyin mainitsemaan tekstissä rohtoraunioyrtin eräässä dialogissa. Kasvi valikoitui vähän satunnaisesti, ja kun tutkin asiaa, tajusin, että kyseessä on juuri se kasvi, joka kasvoi suurina puskina työpaikan ja kesäkodin pihoissa. Vaikka rohtoraunioyritti ei ole juonellisesti merkittävä, dialogi, jossa se mainitaan, on tärkeä, ja kasvilla onkin aika suuri symbolinen arvo. Se, että se ilmestyi myös oikeaan elämään, tuntui tärkeältä <3 

☀ saan JL:n läpiluvun loppuun. Eipä onnistunut. Läpiluku eteni parin luvun verran, mutta ei sen enempää. Oli vaikea löytää samanlaista rutiinia läpilukuun kuin kirjoittamiseen tai romaanien lukemiseen, joten se sitten jäi. 

 

Semmoinen kesä! Hyvin sain ämpärilistan kohtia suoritettua, mutta samaan hengenvetoon on sanottava, että ei olisi haitannut, vaikka kaikki kohdat olisivat jääneet suorittamatta. Kesäni oli niin erityinen ja omanlaisensa, että se on arvokas itsessäänkin. Välillä oli myös raskasta ja hankalaa, mutta pääasiassa muistelen kesää lämmöllä. Se oli oma, maailmasta erillinen kuplansa, jossa oli ihmeellistä ja ihanaa olla <3 Saari pysyy sydämessäni ikuisesti, ja jonain päivänä palaan, ihan varmasti. 

 

Elokuun luetut 2025

Elokuussa 2025 luin kahdeksan kirjaa (2299 sivua, 13 h 55 min), joista neljä oli spefiä, yksi runokirja, kaksi uusintaa, yksi ruotsiksi ja yksi englanniksi luettu. 

 

Collins, Suzanne: Mockingjay (The Hunger Games #3) 458 s. [U]

Blomqvist, Anni: Anna Beata saa oman kodin (Anna Beata #3) 205 s. 

Lindgren, Astrid: Saariston lapset 235 s. 

Södergran, Edith: Vaxdukshäftet 86 s. 

Shelley, Mary: Frankenstein 7 h 51 min [K]

Auranheimo, Johanna: Ysit 6 h 4 min [K]

Bray, Libba: The sweet far thing (Gemma Doyle #3) 819 s. 

Pitkäkangas, Elina: Naraka (Sang #2) 492 s. 

kotimaisia: 4

ulkomaisia: 4 

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 5

muualta: 2

 

Heinäkuussa luin Nälkäpeli-trilogian (Nälkäpelistä puhuminen on jotenkin paljon luontevampaa kuin Hunger gamesista!) kaksi ensimmäistä osaa, joten elokuussa oli sarjan päätösosan Mockingjayn vuoro. Katnissin kapina Nälkäpelissä on johtanut siihen, että presidentti Snow on pommittanut vyöhykkeen 12 maan tasalle. Katniss ja jäljellä olevat vyöhykkeen 12 asukkaat on evakuoitu vyöhykkeelle 13, jonka Capitol on vuosia sitten hävittänyt. Maan alla kuitenkin valmistellaan kapinaa. Katniss on ollut kipinä, joka on sytyttänyt koko maan kapinan liekkeihin, ja nyt vyöhykkeen 13 propagandatiimi tahtoo hänestä matkijanärhen, koko kapinan symbolin. Katniss on kokenut Capitolin ja presidentti Snow'n julmuuden omakohtaisesti, joten hän epäröi, onko hän valmis ottamaan tähtäintä itseensä ja läheisiinsä. Lisäksi Katniss on huolissaan Peetasta, jonka Capitol on kaapannut. En edelliselläkään lukukerralla pitänyt sarjan kolmannesta osasta yhtä paljon kuin kahdesta edellisestä, enkä pitänyt nytkään. Mockingjayssa tapahtuu koko ajan (usein myös kauheita), mutta silti tuntui, ettei kirjan jännite kanna yhtä hyvin kuin edellisissä osissa. Arvostan kuitenkin Collinsin juoniratkaisuja. Hän olisi voinut mennä helpommankin kautta, mutta hän tekee raakoja ja rohkeita ratkaisuja ja osoittaa sillä, miten julma ja armoton sota onkaan. Vaikka eräs loppupuolen käänne on todella järkyttävä (tietäjät tietänee), mielestäni se on jollain kierolla julmuudessaan tavalla juuri oikea. Kirjan loppuratkaisu itketti ihan kauheasti. Vuosien vieriessä olen oppinut hyväksymään ja jopa pitämään siitä. Juuri näin sen kuuluukin mennä. Muistelin, että tämä olisi ollut kolmiodraamailun multihuipentuma, mutta ei sitä ollutkaan niin paljon kuin luulin! Ylipäätään yllätyin siitä, kuinka vähän sarjaa lukiessani ärsyynnyin kolmiodraamailuista. Vaikka Mockingjay hieman kompuroikin, Nälkäpeli on mielettömän hyvä sarja, edelleen. Se on myös ahdistavan ajankohtainen yhä, valitettavasti: tunsin melkein fyysistä pahaa oloa, kun luin kohtausta, jossa Capitol pommittaa sairaalaa, sillä samaa joutuu lukemaan koko ajan esimerkiksi Gazaa koskevista uutisista. Sarjalla on sanottavaa, ja niitä sanoja soisi ihmisten kuuntelevan.  

 

Elokuussa luin myös Anna Beata -sarjan loppuun. Edellisessä osassa Anna Beata koki suhteen (en edelleenkään suostu sanomaan sitä rakkaustarinaksi) vanhan tuttunsa Joppin kanssa, ja nyt hän joutuu yksin kantamaan suhteen seuraukset, kun hänen synnyttää tyttären. Aviottoman äidin osa on hankala, mutta Anna Beata ei jää kokonaan yksin tai puille paljaille. Vuodet ovat raskaita, eikä valoa tunnelin päässä useinkaan näy. Anna Beata saa oman kodin (suom. Kaija Kauppi) on melkoinen kurjuuden ja ankeuden täyttämä taival. Vaikka Anna Beata kokee kovia, minulla ei lukijana enää oikein riittänyt sympatiaa hänelle. Ei hän itsekään tunnu erityisemmin välittävän siitä, miten hän ihmisiä kohtelee. Lisäksi kirjan loppuratkaisu, johon jo kirjan nimessä viitataan, tulee niin kiirehditysti ja lähes täysin puskista, että melkein suututti. Ehkä tämä sarja on syystäkin painunut unohduksiin. 

 

Saariston lapset (suom. Laila Järvinen) oli myös yksi saaristokesäni lukemistosta. Muistelin pitäneeni siitä kovasti silloin, kun luin kirjan lapsena äänikirjana. Kirja kertoo Melkersonin perheestä, johon kuuluu isä-Melkerin lisäksi vasta ylioppilaaksi valmistunut Malin sekä pojat Johan, Niklas ja pieni Pelle. Haaveileva mutta ei aina järin käytännöllinen kirjailijaisä on päätynyt vuokraamaan Saltkråkanin saarella sijaitsevan Nikkarila-nimisen talon perheelle kesäasunnoksi. Perillä käykin ilmi, että Nikkarila ei ole ihan yhtä idyllinen kuin vuokranantaja on lupaillut, mutta siitä huolimatta Melkersonin perhe solahtaa sujuvasti saaren kesäasukkaiksi ja ihastuu Saltkråkaniin ja sen ihmisiin ikihyviksi. Saariston lapset ei ihan uponnut samalla tavalla kuin lapsena. Pidin kyllä todella paljon kirjan kiireettömästä kesätunnelmasta ja saarimaisemista, ja tunsin jopa omituista nostalgiaa sellaiseen lapsuuteen, jota en ole kokenut :D Kirjan isoimmaksi ongelmaksi nousi jonkinlainen suuremman tarinalinjan puute. Tämä ei aina ole pelkkä vika, esimerkiksi Lindgrenin Melukylä-sarjassa tämä ei haittaa yhtään, mutta tähän olisin kaivannut vähän enemmän raameja. Myös hahmojen tietty litteys häiritsi vähän. Monia hahmoja kuvaa vain yksi luonteenpiirre, eikä heihin oikein pääse kunnolla sisään. Poikkeuksena on Pampula, johon menisi varmaan oikeassa elämässä hermot, mutta romaanihenkilönä hän on vallan mainio! Saariston lapsista huomaa, että se on kirjoitettu tv-sarjan pohjalta: tällaiset hahmokuvaukset toimivat televisiossa varmasti paremmin kuin kirjan sivuilla. Jonkin verran pohdiskelin lukiessani sukupuoliroolejakin. Miltä Malinista tuntuu hänen roolinsa perheen äitinä, jonka hän on joutunut ottamaan jo 12-vuotiaana(!)? Kitinöistä huolimatta Saariston lapset oli kaikessa idyllisyydessään varsin sympaattista kesälukemista, vaikka nyt ei ihan lempi-Lindgrenini olekaan. 

 

Törmäsin Edith Södergranin nuoruudenrunojen kokoelmaan Vaxdukshäftetiin, kun se mainittiin Södergranin valokuvia ja runoja yhdistelevässä teoksessa Maailma oon minun. Tietääkseni tätä kokoelmaa ei ole suomennettu, joten päätin yrittää lukea sen ruotsiksi. Kielitaito ei kuitenkaan oikein meinannut riittää, luin koko kirjan Google lens toisessa kädessä :D Tämä ei ollut kaikkein ideaalein lukutapa, ja luulen, että lukukokemus olisi voinut olla toisenlainen, jos runot olisivat olleet suomeksi (tai oma ruotsin kielen osaaminen olisi vahvempaa). Nuoren Södergranin teksteissä toistuvat useat kuvat ja metaforat, ja samanlaiset teemat kuin aikuistuotannossakin: rakkaus, luonto, suru ja tuska. Kiinnitin huomiota myös riimien käyttämiseen. Niistähän Södergran myöhemmässä tuotannossaan luopui. Muutamat tekstit olivat hienoja, mutta suurin osa jäi kädenlämpöisiksi. Tekstit olivat myös aika toisteisia, mutta kyllä niistä selvästi näkee, että jotain suurta tästä kirjoittajasta oli kasvamassa. Olisi kivaa, jos nämä suomennettaisiin!

 

Mary Shelleyn Frankenstein (suom. Paavo Lehtonen) on ollut lukulistallani pitkään, ja kun törmäsin siihen Bookbeatissa, päätin ottaa sen kuunneltavaksi. Tarina on varmasti kaikille jokseenkin tuttu, ainakin populaarikulttuurin viittausten kautta. Nuori, kunnianhimoinen Victor Frankenstein rakentaa ihmisruumiin osista olennon, jonka hän herättää henkiin. Pelottava hirviö säikäyttää luojansa pahanpäiväisesti. Kontaktia ihmisiin janoava olento ei jätä Victoria rauhaan, vaikka tämä yrittää salata kokeensa olemassaolon. Frankenstein on vaikuttava goottilainen klassikko, jossa on mielenkiintoista eettistä pohdintaa. Onko ihmiselämällä leikkiminen oikein? Entä pitäisikö omista valinnoistaan kantaa vastuuta? Kauhugenren kirjaksi Frankenstein pelotti yllättävän vähän, mikä on omalla kohdalla ihan hyvä asia :D Populaarikulttuuri oli luonut voimakkaan mielikuvan hullun tiedemiehen kokeista, joten yllätyin siitä, miten vähän Victorin työtä ja kokeita kuvattiin. Toisaalta kirja tarjoaa tarinan sisäisen selityksen sille, miksi Victor ei halua kertoa tarkemmin työmetodeistaan. Välillä ratkaisu kertoa tarinaa taustoittaen jokaisen hahmon tarinaa tuntuivat vähän raskaalta. Toki minäkertoja asettaa kerrontaratkaisuna omat haasteensa, mutta silti mietin, olisiko tarinan rakenteen voinut rakentaa vähän sujuvamminkin. Kirja sisältää myös jonkin verran kasuaalia rasismia, eivätkä sen naishahmot olleet kauhean monipuolisia. Jälkimmäinen vähän yllätti, kun ottaa huomioon Shelleyn taustat merkittävän feministisen vaikuttajan tyttärenä, mutta muuten tarina pitää pintansa yhä edelleen. 

 

Johanna Auranheimon Yseihin törmäsin jossain kirjasomessa. En tiedä, olisinko muuten tarttunut kirjaan, mutta sitten minulle selvisi, että se sijoittuu lukuvuoteen 2013-2014, ja silloin tiesin, että minun on pakko lukea se. Vuonna 2013 olin tosin itse vasta kahdeksannella luokalla, mutta aikajänne osuu tarpeeksi lähelle :D Ysit kertoo Evestä, joka kirjan nimen mukaisesti aloittaa yhdeksännen luokan. Hän viestittelee protulla tapaamansa varatun pojan kanssa, fanittaaa Justin Bieberiä, piirtää, kirjoittaa, viettää aikaa kavereiden kanssa ja tuntee voimakasta ihastumista (vai himoa?) luokallaan olevaan poikaan. Noin puoleen väliin asti suhtauduin kirjaan aika kriittisesti, mutta salakavalasti se rupesikin jossain vaiheessa vetämään hyvin. Kirja kuvaa arkea, ja nimenomaan arkea: sitä tylsää, toisteista massaa, josta elämä kuitenkin suurimmaksi osaksi koostuu, ja sen kuvaamisesta Auranheimo onnistuu erittäin hyvin. Innostuin tosi paljon tyttöjen välisen ystävyyden kuvaamisesta kaikkine vaikeuksineen ja nyansseineen. Myös ylidramaattinen mutta vakava teiniys oli saatu onnistuneesti kansien väliin, hymähtelin sille useamman kerran. Teinitytön voimakkaan seksuaalisen halun kuvaus oli mielestäni myös virkistävää ja rohkeaa, vaikka sen suuri osuus aiheuttikin aika paljon toistoa. Vaikka viihdyin kirjan parissa, lähdin kuitenkin lukemaan sitä jonkinlaista sukupolvikokemusta tavoitellen, enkä oikein saanut sitä. Kaipasin konkreettista näyttöä ajankuvasta, mutta se typistyi nyt lähinnä Facebook-mainintoihin ja joihinkin vaatekuvauksiin, joista jälkimmäisistä monet menivät ohi, koska en ollut edes vuonna 2013 kauhean kiinnostunut vaatetrendeistä. Etäisyyttä aiheutti varmasti myös se, että kirja sijoittui Helsinkiin, ja sen myötä kuvasi hyvin erilaista maailmaa kuin se, mitä itse yläasteella elin. Pidin myös epäuskottavana Even tiedostavuutta ja feminismiä. Ehkä ysiluokkalaiset Helsingissä olivat erilaisia vuonna 2013, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan tuo(kin) aika oli melkoisen myrkyllistä ja ymmärrys feminismistä teinityttöjen keskuudessa aika kapea. 

 

Luin viime syksynä Gemma Doyle -trilogian kaksi ensimmäistä osaa (Kauhun ja kauneuden valtakunta ja Rebel angels), ja sarjan päätösosa The sweet far thing ehti olla parikin kertaa kirjastosta lainassa, mutta aina se oli pakko palauttaa kirjastoon, ennen kuin ehdin edes avaamaan kirjoja. Joululoman dramaattiset tapahtumat ovat jättäneet jälkensä sekä Gemmaan että hänen ystäviinsä. Aika tuntuu käyvän vähiin sekä oikeassa maailmassa että Valtakunnissa. Kevään koittaessa koittaa myös Gemman ja Felicityn debytanttitanssiaiset, ja Annie joutuu aloittamaan kotiopettajattaren työt. Valtakunnissa taikuuden tasapaino horjuu. Gemman täytyisi tehdä ratkaisuja, mutta kaikki vaihtoehdot tuntuvat vääriltä. The sweet far thing eroaa edeltäjistään sillä, että se on huomattavasti pidempi kuin edelliset osat. Mielestäni asia on niin, että jos kirjoittaa yli 800-sivuisen kirjan, pitäisi pituuden olla oikeutettua, ja tässä kirjassa se ei tuntunut siltä. Kirjassa oli jonkin verran toistoa, ja joitain juonilankoja olisi voinut surutta leikata poiskin, jotta kirja olisi ollut vähän napakampi kokonaisuus. Vaikka päätösosa ei yltänyt edellisten osien tasolle, siinä oli myös positiivisia puolia. Brayn kuvailu on eläväistä, ja esimerkiksi Gemman kauhunäyt ovat oikeasti pelottavia. Pieni queer-väri ilahdutti, vaikka vähän enemmän asiaa mietittyäni jäinkin pohtimaan, oliko representaatio parasta mahdollista. Tykkäsin myös siitä, että loppuratkaisussa ei menty ihan helpoimman kautta. Viktoriaaninen miljöö viehättää aina, ja hankalat ihmissuhteet olivat turhauttavan viihdyttäviä. Lopulta tuli itku, sen verran olen ehtinyt kiintyä näihin hahmoihin. (Itku saattoi johtua myös siitä, että luin kirjaa loppuun viimeisenä päivänäni opiskelijakaupungissa, mutta kyllä siinä oli myös sarjan päättymiseen liittyvää haikeutta).

 

Elina Pitkäkankaan Sang teki minuun suuren vaikutuksen, joten odotukset duologian toiseen osaan Narakaan olivat hyvin korkealla. Dawei on päässyt takaisin kotiin Namlaan, mutta helppoa se ei ole. Painajaiset entisestä elämästä vaivaavat, hänen rakastettunsa Dray on välttelevä ja huoli isoveli-Renistä vaivaa. Pelastaakseni isoveljensä Dawei lähtee Narakaan, pelätylle vankileirille, jonne tämä on viety. Huhut Narakassa pinnan alla kiehuvasta kapinasta ovat kulkeutuneet myös Dawein korviin, ja hän pohtiikin, pitäisikö hänen ottaa osaa kapinaan. Fantasiakirjoissani nautin enemmän ihmissuhteista, miljöökuvauksista, maailmanrakennuksesta ja seikkailuista kuin suurista, eeppisistä taisteluista. Siinä missä Sang keskittyi ensimmäisiin (ainakin näin muistelen), Naraka painottuu vahvasti jälkimmäiseen. Siksi kirja tuntui välillä vähän raskaalta lukea, mutta ongelma oli ehkä enemmän lukijassa kuin kirjassa. Onneksi Naraka ei ollut pelkästään taistelua ja toimintaräiskettä, ja hiljaisimmissa hetkissä viihdyin oikein hyvin. Sangin lukemisesta oli ehtinyt vierähtää tovi, joten varsinkin hahmojen ja paikkojen nimiä oli hankala muistaa, mutta aika nopeasti pääsin menoon mukaan. Pitkäkankaan luoma maailma on kiinnostava ja rikas, ja luin sitä suurella kiinnostuksella. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja hyvin harmaasävyisiä, mistä pidin kovasti. Juoni on taitavasti rakennettu ja onnistuu yllättämään moneen otteeseen. Duologia on kokonaisuutena tosi hieno! Olen todella iloinen siitä, että Suomessa kirjoitetaan näin kovatasoista spefiä.

 

*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

6. Kirjassa on prologi eli esipuhe: Naraka

15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon: Frankenstein

20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja: The sweet far thing 

Elokuu yhdellä sanalla on raskas. Tai vauhdikas, jos halutaan vähän positiivisempaa katsantokantaa :D Kuun alkupuolella olin vielä saaressa töissä, mitä nyt kävin yhden viikonlopun mittaisella reissulla mantereelle opiskelukaupunkiin. Samana viikonloppuna sattui olemaan synttärini, mutta eipä niitä kauheasti tullut juhlittua, kun syntymäpäiväni vietin bussissa ja lautalla ja edeltävänä päivänä tein koko päivän muuttojuttuja. Viimeinen saariviikko oli hiljainen sekä asiakkaiden puoelsta että asunnolla, kun kämppiksetkin olivat lähteneet jo takaisin mantereelle. Vaikka oli tosi haikeaa lähteä, oli myös ihanaa palata takaisin kotiin. 

 

Kotona sitten odotti kahden viikon tiukka muuttorutistus: koko elämä kasaan ja laatikkoihin, ja sitten toiselle puolelle Suomea. Tämä oli tosi rankka rykäisy, varsinkin emotionaalisesti. En oikein ehtinyt prosessoimaan edes sitä, että olin palannut saaristosta, kun sitten olin jo lähdössä seuraavaan paikkaan. Lisäksi lähtö rakkaaksi muuttuneesta kaupungista tuntui tosi vaikealta, ja viimeisinä päivinä itkinkin vähän joka välissä. Uuteen kotikaupunkiin saavuin yhden yön mittaisen kotikoti-varikkopysähdyksen kautta, ja siitä sitten alkoivat uudet seikkailut, joista puhun enemmän syyskuun koosteessa. Sen verran voin jo tässä kohdassa sanoa, että oon ollut tosi väsynyt kaiken uuden edessä, ja siksi tämänkin koosteen kirjoittamisessa meni pitkään. 

 

Loppukuun helmi oli kuitenkin ehdottomasti Ultra bran stadionkeikka! Mieletön ilta, itketti ja nauratti (ja toki myös laulatti). Tämä bändi on mielettömän rakas, ja show oli upea. Kulttuuri tekee niin hyvää ihmiselle!!

 

 

Kuukauden biisi on Hectorin Kesäyö. Oma kesäni ei ollut yhtä kuuman urbaani kuin laulun päähenkilöllä, mutta pidän tästä biisistä tosi paljon! Vaikka ei tämä mitään Hectorin kärkituotantoa olekaan, mielestäni tämä on hauska kappale, jossa kuumana hehkuvat päivät ja viileät ja tuoksuvat kesäyöt vaihtelevat. 

Heinäkuun luetut 2025

Heinäkuussa 2025 luin yhdeksän kirjaa (1657 sivua, 18 h 54 min), joista kaksi oli spefiä, yksi non-fictionia, kolme äänikirjaa, kolme uusintalukua, kaksi englanniksi luettua ja yksi ruotsiksi luettu.

 

Saisio, Pirkko: Lokikirja 4 h 27 min [K]

Jansson, Tove: Kesäkirja 135 s. [U]

Collins, Suzanne: The Hunger Games (The Hunger Games #1) 458 s. [U]

Blomqvist, Anni: Anna Beatan suuri ikävä (Anna Beata #1) 191 s. 

Toivola, Jani: Musta tulee isona valkoinen 9 h 6 min [K]

Collins, Suzanne: Catching fire (The Hunger Games #2) 472 s. [U]

Blomqvist, Anni: Anna Beata kohtaa rakkauden (Anna Beata #2) 208 s. 

Lundberg, Ulla-Lena: Kungens Anna (Kungens Anna #1) 193 s. 

Ylimartimo, Sanni: Erokuu 5 h 21 min [K]

 

kotimaisia: 7

käännöskirjoja/luettu englanniksi: 2 

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 4

muualta: 4

 

Keväällä kuuntelin Pirkko Saision autofiktiivisen Helsinki-trilogian (Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja), ja huomasin Bookbeatista, että Saisio on kirjoittanut myös kirjan matkoistaan perheen ja ystäviensä kanssa laivalla nimeltä Diana. Koska erilaiset saaristo- ja meriaiheiset kirjat kiinnostivat tätä kesää silmällä pitäen kovasti, päätyi Lokikirjakin kuunteluun. Saisio ja hänen puolisonsa Pirjo Honkasalo päätyvät ostamaan Diana-veneen nähtyään sen myynti-ilmoituksen. Kumpikaan ei tiedä veneistä mahdottoman paljon, mutta veri vetää seikkailuihin. Melkoisia seikkailuja Dianan kanssa saadaankin kokea: milloin luonto on vahvempi kuin ihminen, milloin vene uhkaa hajota, milloin riidellään ja milloin juhlitaan. Kirjan tyyli on samantapainen kuin Spuuki Spaidermän ja raju nonna -kirjassa, eli varsin sympaattinen ja eläväinen! Saisio kirjoittaa hauskasti menneiden kesien merimatkoista, kohtaamisista monenlaisten, usein jollain tavalla erikoisten ihmisten kanssa, vastoinkäymisistä ja niistä selviytymisistä. Kirja ehkä toistaa itseään paikoitellen, mutta siitä huolimatta se sopi mainiosti kesäiseksi välipalakirjaksi saaristoon. Kirjan lukee Elsa Saisio, itsekin monella Dianan matkalla mukana ollut. Vaikka yleensä pidän siitä, että lukija pysyttelee neutraalina, tähän kirjaan sopivat mainiosti Elsan sivuhuomautukset.

 

Heinäkuussa näytti hetken aikaa siltä, että luen vain kirjoja, joiden nimissä mainitaan sana kirja, kun luin kolmannen kerran Tove Janssonin Kesäkirjan (suom. Kristiina Kivivuori). Edelliset kerrat ovat olleet vuonna 2017 ja 2019, joten edellisestä lukukerrasta olikin aikaa. Kerrankin luin kirjan oikeasti kesällä, ja kerrankin luin tätä aidoissa saarimaisemissa! Oli ihanaa palata Sophian ja isoäidin kesänviettoon, vinksahtaneeseen, mutta läheiseen suhteeseen ja kulmikkaisiin persooniin. Rakastan Janssonin arkeen ja pikkuasioihin keskittyvää kuvaustyyliä. Niin rakas, lohdullinen ja tärkeä kirja, tälläkin kerralla <3 

 

Olen haaveillut Nälkäpelien uudelleenluvusta jo pidemmän aikaa, ja kun keväällä sarja sai jo toisen esiosansa, Elonkorjuun sarastuksen, totesin, että nyt on tämän projektin aika. (Osittain myös siksi, että uuden kirjan jo lukenut ystävä totesi, että kirjasta saa varmasti enemmän irti, jos varsinaisen trilogian tapahtumat ovat hyvässä muistissa.) Ahvenanmaan kirjastosta kirjat löytyvät vain ruotsiksi ja englanniksi, joten päädyin lukemaan sarjan alkukielellä. Kirjan alkuasetelma on varmasti suurimmalle osalle tuttu, mutta kertauksen vuoksi: Yhdysvaltojen tilalle on tulevaisuudessa sisällissodan seurauksena noussut uusi valtio, Panem, joka on jaettu kahteentoista eri vyöhykkeeseen. Vyöhykkeitä hallitsee Capitol, joka järjestää rangaistuksena vuosien takaisesta kapinoinnista joka vuosi Nälkäpelin, jossa jokaiselta vyöhykkeeltä valitaan teini-ikäiset tyttö ja poika pelaamaan hengenvaarallista tositv-ohjelmaa. Pelissä on vain yksi sääntö: tapa niin monta tribuuttia kuin pystyt ja selviä itse hengissä. Voittaja on se, joka viimeiseksi jää henkiin. 16-vuotias Katniss asuu vyöhykkeellä 12, kaikista köyhimmällä alueella. Pelastaakseen pikkusiskonsa hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi tribuutiksi, ja niin hän joutuu mukaan Nälkäpeliin. Minua huolestutti vähän, miten teini-Celestinen koukuttanut kirja uppoaa aikuiseen versioon, mutta ei olisi tarvinnut huolehtia yhtään! Kirja imaisi heti mukaansa ja koukutti ihan yhtä tehokkaasti kuin teininä, vaikka tämän osan tapahtumat muistinkin kaikista parhaiten. Kirja on kestänyt todella hyvin aikaa ja on ajankohtainen edelleen, ehkä jopa vielä ajankohtaisempi kuin ilmestyessään! Kolmiodraama on hiertänyt minua tässä sarjassa aina eniten, monestakin eri syystä, mutta ilahduin kuin huomaisn, ettei se ollut vielä tässä osassa niin voimakkaasti läsnä. Isoimpia ongelmia kolmiodraamakuvion kanssa on ollut se, että en ole pitänyt oikein kummastakaan Katnissin rakkauden (tai ainakin näytellyn rakkauden) kohteesta, mutta nyt lukiessa yllätyin, miten paljon pidinkään Peetasta. Hyväsydäminen, huolehtivainen ja kömpelö Peeta hiipi sydämeeni tällä lukukerralla ja jäi sinne <3 Aiemmin hän on ollut minusta tylsä hahmo, mutta ehkä tajuan hänen merkityksellisyytensä vasta näin vähän vanhempana. Kirjan viimeisest 100 sivua oli pakko lukea yhteen menoon, vaikka seuraavana päivänä oli töitä, mikä sekin muistutti ihanasti siitä, miltä tuntui lukea nämä kirjat ensimmäisen kerran. The Hunger Games on tiivistunnelmainen, lähes fyysiseltä tuntuva lukukokemus. Arvostan myös sitä, että hahmojen kokemat asiat näkyvät heidän toiminnassaan ja toimintakyvyssään, se tuo kirjaan lisää realistisuutta. Hämmentävää oli kuitenkin huomata, miten pienessä roolissa Capitolia hallitseva presidentti Snow tässä kirjassa olikaan. Hän tulee olemaan myöhemmissä osissa sen verran hallitseva hahmo, mitä on vaikea uskoa sen perusteella, miten taustalla hän tässä osassa on. Myös elokuvassa hän on paljon voimakkaammin läsnä kuin tässä ensimmäisessä kirjassa. En ollut tajunnut kiinnittää asiaan huomiota aikaisemmin! Mutta ah, olipa hyvä lukukokemus <3

 

Viime keväänä ja kesänä luin Anni Blomqvistin tunnetuimman teossarjan, Myrskyluodon (osat 1-2, 3, 4 ja 5), mutta hän kirjoitti paljon muutakin, vaikka nämä muut kirjat ovat mitä ilmeisimmin painuneet unohduksiin. Saariteemaa jatkaen lainasin kirjastosta hänen Anna Beata -sarjansa, jonka ensimmäinen osa on nimeltään Anna Beatan suuri ikävä (suom. Kaija Kauppi). Kirjan alussa Anna Beata on hyvin nuori pohjalaistyttö, joka on lähtenyt köyhästä kodista kaupunkiin apteekkiin piikomaan. Elämä ei ole aina helppoa, mutta apteekilla palkollisia kohdellaan hyvin. Anna Beatalla on kuitenkin voimakas, selittämätön kaipuu merelle ja mystiselle Ahvenanmaalle. Ei tämä kyllä Myrskyluodon tasoinen kirja ole. Anna Beata on toki kirjan alussa hyvin nuori, mutta hänen naiiviutensa ärsytti silti. Tykkäsin kuitenkin vähän erilaisesta, jollain tapaa ehkä raadollisemmasta Ahvenanmaa-kuvauksesta, kuin monissa muissa lukemissani kirjoissa. Myös se, että Anna Beata lähtee saaristoon töiden perässä eikä avioliiton takia (toisin kuin esimerkiksi Sally Salmisen Katrinassa, jossa pohjalaistyttö lähtee Ahvenanmaalle rakkauden tähden), oli mukavaa vaihtelua. Nopealukuinen kirja tämä kuitenkin oli, ja mielestäni Blomqvistin kertojanääni on kehittynyt Myrskyluoto-sarjasta!

 

Jani Toivolan omaelämäkerta Musta tulee isona valkoinen on vilahdellut kirjasomessa ja mediassa muutenkin kerran jos toisenkin, ja päätinkin ottaa sen kuunteluun Lokikirjan jälkeen. Toivola lukee kirjan itse, ja hänellä on erittäin miellyttävä ääni, sen vuoksi formaatiksi valikoitui juuri äänikirja :D Toivola on kenialaisen isän ja suomalaisen äidin poika, yksinhuoltajaäidin Suomessa kasvattama. Palo tanssia ja esiintyä vei hänet lopulta New Yorkiin asti opiskelemaan ja Suomeen teatterilavoille. Jossain vaiheessa, kenties vähän itsellekin yllätyksenä, Toivolan tie vei myös politiikkaan, ja hänet valittiin Suomen ensimmäiseksi tummaihoiseksi kansanedustajaksi. Avoimesti homoseksuaalin Toivolan suuri unelma perheestä toteutui myös, kun hän sai kumppanuusvanhemmuusjärjestelyn avulla tyttären. Musta tulee isona valkoinen on vaikuttava kirja vaikuttavasta ihmisestä. Joidenkin lapsuusepisodien kohdalla mietin, että niihin olisi voinut hieman käyttää kustannustoimittajan saksia, mutta tämä ei ollut lukukokemusta häiritsevällä tavalla määritellyt ajatus. Kirja pysyi hyvin kasassa. Se kertoo Toivolan elämästä sekä kronologisesti että teemoittain, ja vaikka tässä tyylissä on vaarana päätyä toistamaan samoja asioita, siihen ei mielestäni sorruta. Jonkinlaisena punaisena lankana kulkee myös Toivolan matka isän synnyinseuduille Keniaan. Pidin rohkeuden ja puhumattomuuden teemoista, ja oli myös hienoa kuulla Toivolan näkemyksiä politiikasta ja esimerkiksi median roolista rasismin käsittelyssä. Näitä osuuksia olisi voinut puolestani syventää entisestään. Pidän Toivolan tavasta kirjoittaa, joten hyvin todennäköisesti luen myös muut hänen kirjansa! 

 

Catching fire jatkuu muutaman kuukauden päästä siitä, mihin The Hunger Games päättyi. Kaikkia todennäköisyyksiä vastaan Katniss on voittanut Nälkäpelin ja päässyt takaisin kotiin vyöhykkeelle 12. Vaikka fyysiset vammat on korjattu, henkiset arvet ovat syviä. Katniss ei kuitenkaan pääse unohtamaan peliä, sillä edessä on vielä voittajien kiertue ympäri Panemia. Kulissien takana kuohuu myös. Katnissin toiminta pelissä on ollut kipinä, joka on herättänyt levottomuuksia ja kapinaa Capitolia vastaan. Vaara ei uhkaa enää vain Katnissia itseään, vaan kaikkia, joita hän rakastaa. Catching fireä on kritisoitu siitä, että se on vain ensimmäisen osan kierrätystä, mutta minusta se on vähän tyhmää kritiikkiä. Vaikka jälleen ollaan uuden Nälkäpelin äärellä, tunnelmat ja panokset ovat aivan erilaiset kuin ensimmäisellä kerralla. Toki samaan hengenvetoon on sanottava, että ihan yhtä intensiiviseen tunnelmaan kuin ensimmäisessä osassa tässä ei päästä, mutta peli veikin sivumäärällisesti paljon vähemmän aikaa kuin ensimmäisessä osassa. Sen sijaan tykkäsin kovasti siitä, miten henkilöhahmojen suhteet kehittyvät ja maailmankuva laajenee sekä lukijoille että hahmoille. Uusista hahmoista lemppareitani ovat ehdottomasti Finnick ja Johanna. Varsinkin Finnick särkee sydäntä, kun tietää, mikä häntä tulevaisuudessa odottaa. (Voisiko Collins kirjoittaa seuraavaksi Finnickin tarinan?) Vaikka Catching fire ei ihan nouse ensimmäisen osan tasolle, se on silti kiinnostava ja nautittavakin (saako näin sanoa :D) lukukokemus. Huomasin unohtaneeni paljon erilaisia yksityiskohtia, joten kirjan lukeminen oli siksikin kivaa. Kolmiodraama on tässä osassa paljon suuremmassa osassa kuin ensimmäisessä kirjassa, mikä on vähän tylsää (plus Gale on jokseenkin raskas tyyppi), mutta yllätyin silti siitä, että se oli pienemmässä osassa kuin muistelin. Ehkä sarjaa markkinoitiin 2010-luvulla niin voimakkaasti juuri kolmiodraama edellä, että sitten luin kirjoja sen näkökulman kautta? 

 

Anna Beata kohtaa rakkauden -kirjassa (suom. Kaija Kauppi) Anna Beata on asettunut pappilaan piiaksi, ja on tyytyväinen päästyään pois Ulkoluodolta. Arki pappilassa ei aina ole helppoa, mutta elämä on silti helpompaa kuin edellisessä palveluspaikassa. Apteekilta tuttu Jopp saapuu jälleen Anna Beatan elämään, ja sekoittaa hänen päänsä ja elämänsä pahimman kerran. Kirjan nimi ja kansikuva antoivat ymmärtää, että kyseessä olisi kepeä ja/tai elämää suurempi rakkaustarina, mutta itse en löytänyt tästä rakkautta, pelkän epätasapainoisen hyväksikäyttösuhteen. Jo edellisessä osassa tuntui vähän ikävältä, että Anna Beata tuntee lämpimiä tunteita entistä kiusaajaansa kohtaan, mutta tässä kirjassa ikävä tunne voimistui entisestään. Kahden ensimmäisen osan aikana Anna Beata -sarja on ollut omituinen sekoitus naiiviutta ja synkkyyttä. Ei Myrskyluoto-sarjaakaan voi liiasta kepeydestä syyttää, mutta siinä maailma tuntui kasvavan Maijan mukana, ja sai enemmän sävyjä, kun Maija itsekin oppi elämästä enemmän. Eikä Maija ehkä lähtökohtaisestikaan ollut yhtä sinisilmäinen kuin Anna Beata. On ehkä epäreilua vertailla sarjoja keskenään, mutta teen sen silti, kun samaa harrastetaan myös takakansitekstissä :D Anna Beata -sarja tuntuu olevan selkeämmin kirjoitettu mantereella asuvalle yleisölle. Mitään paikannimiä ei mainita, enkä ainakaan itse tiedä yhtään, missä päin Ahvenanmaata kirjoissa ollaan. Ehkä Blomqvist on ajatellut sarjansa sopivan niille, jotka kaipaavat saaristoestetiikkaa kirjoihinsa, mutta maantieteellisillä asioilla ei ole niin väliä? Myös ajallisesti kirjoja on hankala sijoittaa mihinkään, Myrskyluodossa ajallisena ankkurina toimi kuitenkin Krimin sota. 

 

Ulla-Lena Lundbergin Kungens Anna päätyi lukulistalleni, kun eräs perheenjäseneni toi sen matkalukemiseksi saarikesääni varten. Kirja on saatu vuosikymmeniä sitten ruotsin stipendinä, ja kaikki nämä vuodet se on kerännyt pölyä kotikodin kirjahyllyssä, eikä sitä ole kukaan koskaan lukenut. Nyt se kuitenkin lähti minun mukanani Ahvenanmaalle, ja ihme ja kumma: sain sen luettua! Kungens Anna kertoo Kökarilla 1930-luvulla asuvasta Annasta, joka menettää nuorella iällä isänsä. Myöhemmin Anna tapaa Kökarille saapuneen tukholmalaisen taidemaalarin Staffanin, joka ihastuu Annaan täysin. Olin ennen tätä lukenut yhden kirjan ruotsiksi aiemmin, ja siinäkin oli loppujen lopuksi enemmän kuvia kuin tekstiä. Kokonaisen romaanin lukeminen ruotsiksi oli välillä tosi vaikeaa, varsinkin, kun esimerkiksi kirjan repliikeissä käytettään murretta. Jonkin verran dialogin sisällön hahmottamiseen auttoi, kun sitä luki ääneen. Kirjan lukemisen jälkeen tuntui, että käteen jäi lopulta lähinnä Wikipedia-tasoinen juonikuvaus, kaikki muu sen luurangon ympärillä jäi jotenkin huteraksi. Onkin vaikea sanoa, olivatko kirja ja sen henkilöt itsessään vaisuja, vai johtuiko se vain kielitaitoni puutteesta. Tässäkin muuten takakansi antoi ymmärtää, että kyseessä on rakkaustarina, mutta eipä tämäkään sitä mielestäni ollut, epätasapainoisia valtasuhteita sen sijaan oli tarjolla. Sen sijaan yllätyin, miten suorasukaisesti Annan ja Staffanin intiimiä kanssakäymistä kuvattiin: odotin enemmän Anni Blomqvistin tyylistä siveää vihjailua. Mutta eipä ole samasta puusta nämä saariston kirjailijatkaan :D Kungens Annan tärkein anti itselleni taitaakin olla todiste siitä, että lukeminen sujuu myös toisella kotimaisella, joskin todella hitaasti ja vaivalloisesti. Mutta kenties vielä joskus luen toisenkin romaanin på svenska! Sarjan toisen osan ajattelin kyllä lukea suomeksi. 

 

Sanni Ylimartimon uusin teos Erokuu näkyi ilmestyessään voimakkaasti kirjasomessa, minkä seurauksena se kiilasi jonon ohi seuraavaksi kuunneltavaksi äänikirjaksi. Romaanin toinen päähenkilö Aro on juuri päättänyt peruskoulun. Hän lähtee mökille isänsä ja siskonsa kanssa, mutta suureksi harmiksi paras ystävä peruu tulonsa mökille viime hetkellä. Toinen päähenkilö, Lina, on suosittu tubettaja, joka kipuilee sen kanssa, että rakkaasta ja tärkeästä työstä on tullut vähän pakkopullan makuista. Mökkipaikkakunnan pellonreunassa Aro törmää Linaan, ja alkaa haparoiva kesäromanssi. Erokuu on kaihoisa ja söpö nuortenromaani, mutta jäi itselleni ihan kivaksi välipalakirjaksi. Ehkä tämä olisi uponnut paremmin, jos olisin lähempänä päähenkilöiden ikää. Pidin siitä, miten Ylimartimo keikuttaa romanssikliseitä sillä, että poikapäähenkilö on lyhyempi ja kokemattomampi kuin tyttö. Myös ulkonäköpaineiden käsittely pojan näkökulmasta oli siinä mielessä virkistävää, että siitä saa lukea harvemmin. Loppuratkaisusta pidin myös: ei ihan helpoin mahdolinen, ja sopivan avoimeksi jäävä. Joiltain osin juoni oli tosin epäuskottava. Olisin toivonut Linalle ja Arolle vähän erilaista lähtökohtaa suhteeseen, tai sitten suhteen vähän hitaampaa etenemistä. Toki heidän rakkaudellaan on tarkasti rajattu aikaikkuna, jolloin kovin paljon hitaampi tahti ei olisi varmaan onnistunutkaan. Olisi myös ollut kiinnostavaa (ja ehkä tarpeellistakin) käsitellä fanin ja fanitettavan suhteen eri puolia. Lisäksi kirjassa nojauduttiin yhteen isoimmista inhokkitroopeistani, nimittäin kommunikaatio-ongelmiin. Myös Saanan ja Susannan juonikuvio jäi vähän epämääräiseksi. Erokuu on tiukasti hyvin tiukasti ajassaan kiinni, mikä voi olla sekä ansio että heikkous. Se kuitenkin sopii mainiosti pientä, haikeaa kesäkirjaa kaipaavalle luettavaksi vallan mainiosti. 

*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

27. Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla: The Hunger Games

32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin: Kesäkirja

40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys: Catching fire 

47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt: Anna Beatan suuri ikävä & Kungens Anna 

 

Heinäkuu sujui suurimmaksi osaksi töissä. Olen muutenkin kuusi päivää viikossa töissä, ja tein heinäkuussa yhden sunnuntaivuoronkin, niin tuntui, että työtä riittää koko ajan. Heinäkuu oli myös turistisesongin puolesta kiireinen, joten töissä tuntui usein siltä, että pitäisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Saarella onneksi kävi useita tuttuja ihmisiä mantereelta, se oli erittäin kivaa! Lisäksi seikkailin kämppisten kanssa. 

 

Heinäkuun jännittävin uutinen oli kuitenkin se, että sain oman alan työpaikan! Kyseessä on määräaikainen virka ensi vuoden kesäkuun loppuun. Paikka ei välttämättä ole ykkösunelmatyöpaikkani, mutta työkokemus on työkokemusta, ja työnantaja sen verran tunnettu ja arvostettu, ettei siitä mitään haittaakaan ole. Odotankin oppivani paljon uusia asioita alastani tämän työn puitteissa. Uusi työpaikka kuitenkin tarkoittaa sitä, että minun täytyy muuttaa toiselle puolelle Suomea, ja se tuntuu ikävältä. Rakastan opiskelukaupunkiani, ja haluaisin jäädä sinne, mutta olen kyllä tiennyt jo jonkun aikaa, ettei siellä ainakaan tällä hetkellä riitä oman alani töitä, joten muutto on ollut todennäköinen. Tuntuu kuitenkin ihan uudella tavalla surulliselta ja tuskaiselta, kun se oikeasti tulee tapahtumaan. Uusi kotikaupunki on sinänsä minulle hyvin tuttu paikka, vaikken ole siellä koskaan asunutkaan, ja on sitten lähempänä kotikotia kuin opiskelukaupunki (toki pitkän matkan päässä melkein kaikesta muusta...). Heinäkuu onkin kulunut suureksi osaksi stressaten syksyn uusia kuvioita. Monia asioita olisi huomattavasti helpompi hoitaa, jos olisin mantereella... Mutta olen nyt ainakin saanut asunnon, se helpottaa stressiä vähän (voi siirtyä stressaaamaan muita asioita, esim muuton käytännön järjestelyjä). 

 

 

Kuukauden biisi on Enyan Caribbean blue. Vaikka en kesääni ihan karbialaisella saarella vietäkään, heinäkuun helteet toivat tännekin melko trooppisen tunnelman. Ehkä juuri siksi lapsesta asti rakastamani Caribbean blue alkoi usein soida päässä, kun katselin sinisenä hohtavaa merta ja taivasta.