#beatlemaniac

(Teksti on kurjoitettu 25.2., mutta julkaisen sen vasta nyt aikatauluongelmien takia)

Tämä on Lasisipulin 50. postaus, joten jotain spesiaalimpaa :) Plus että tänään on George Harrisonin synttärit (72vee, mikäli eläisi), joten aihekin sopii :) (kuuluu taas kategoriaan kaikkia kiinnostaa, mutta ei voi mitään)

Blogiani seuranneille on varmaan tullut selväksi, että olen pesunkestävä beatlemaanikko ja fanityttö. Sen voi tietysti päätellä myös kotoa löytyvästä fanitavaramäärästä... 

Vertailun vuoksi, tämän talouden ABBA-kamat:

Myöskin vertailun vuoksi, tämän talouden Kate Bush-kamat:

Ja ne Beatles-kamat. 

(Argh, tosta jäi Mauri Kunnaksen Piitles-sarjakuva, Hey Judea soittava soittorasia, kaikki aiheeseen liittyvät lehtileikkeet ja John Lennon-kalenteri..)

Mä olen ollut Beatles-fani 11-vuotiaasta. Okei, olin silloin vielä kymmenen, mutta paria päivää vaille 11. Silloin otin syystä, jota en enää muista, levyhyllystä Sgt. Pepper's lonely hearts club band-CD:n, laitoin sen soittimeen ja kuuntelin. Enkä palannut ennalleni. (Syksyllä aiheesta kirjoittamani runon voi lukea tästä)

Oikeastaan kaikki alkoi kahdeksan vuotta aiemmin, ollessani about kolmevuotias. Telkkarista tuli Beatles-elokuva Yellow Submarine, joka on piirretty animaatio (traileri). Tulin omasta huoneestani olkkariin kesken leikkieni, ja jäin puolimatkassa tuijottamaan telkkaria, jossa elokuva pyöri. Se oli jännittävän näköinen, joten jäin olohuoneeseen sitä katsomaan. Leffa oli englanniksi puhuttu ja suomeksi tekstitetty, enkä ymmärtänyt englantia tai osannut vielä lukea. Ihan sama, siinä oli väriä ja musiikkia, toimi pikku-Celestinelle. Leffa nauhoitettiin videolle, jota tulikin sitten vuosien mittaan katsottua. Sen kummempi fani en silloin ollut, katselin elokuvaa ja kuuntelin musiikkia, jos joku sitä kotona soitti. 

Pian viidennen luokan alettua aloin tosissani faniutua. Kuuntelin kotona olevia levyjä, ja etsin tietoa bändistä. Keitä siinä soitti, mitä ne soitti, mitä ne oli levyttänyt, onko niillä muutakin musiikkia kuin Sgt. Pepper? Päällystin enkun vihon kannen Sgt. Pepper-kuvalla, toisen vihon kanteen pääsi Beatles for sale-albumin kansikuva. Tämä bändi täyttyi pienen tytön ajatukset. 

Let it ben levytyssessio, by Celestine 11v.

Joka musatunti toivoin, että ope jakaisi jonkun Beatles-biisin nuotit ja päästäisiin laulamaan ja soittamaan. Niin ei koskaan käynyt, ja olin melkoisen pettynyt. 

Angstilapsen muistelmat syksyllä 2010

Fanituksen alkuaikoina mulla oli kauheita ongelmia erottaa alkubeatlet toisistaan. Parrakkaina ja viiksekkäinä heidät toisistaan tunnistin, mutta ilman niitä, huh huh. Tuo yläkuvassakin näkyvä nuottikirja (oikessa alakulmassa, mustakantinen) oli mahtava apu ja keksin sen kautta mahtavan muistisäännön: Ringolla on oudon muotoinen pää, Johnilla on leveät kasvot, Paulilla on kauriinsilmät (ah❤️) ja George on se, joka jää jäljelle. Ei hätää, kyllä mä ne nykyään erotan ;)

Johon, voi luoja :D

Silloin viidesluokkalaisena en tajunnut beatlemaniaa. Joo, olihan pojat aika söpöjä ja lauloivat hyvin, mutta miksi pitää kiljua kun syötävät? Mä olin liian nuori, selvästikin, nimittäin nyt käyttäytyisin ihan samoin kun nuo fanitytöt tuolloin ;) Mä muuten tein kuudennella luokalla Beatlesistä oikein esitelmänkin (aihe oli vapaa, harjoiteltiin vaan esitelmän tekoa) ja kasilla hissan tutkielman Johnista ;)

Ota esitelmästä, kevät 2012

Kuudes luokka oli siitä jännä, että sen aikana The Beatles (alias Valkoinen tupla alias White Album) muuttui inhokkilevystäni lemppariksi. Syytä en tiedä, se vaan nappasi ja lujaa. Ollessani kuudennella Paul McCartney esiintyi Suomessa. Ja minä en tiennyt sitä! Avasin muina tyttöinä sanomalehden eräänä iltapäivänä koulun jälkeen ja katsoin että "hetkinen, toihan on ihan Paulin näköinen mies" ja luin otsikon, joka oli jotain tyyliin "McCartneyn keikka oli mahtava" tms. Mä olin järkyttynyt. Paul McCartney, Beatlesin kantava voima oli ollut Helsingissä mun tietämättä!! Olen edelleen surullinen, etten Maccaa tuolloin nähnyt, mutta toisaalta: onhan tässä vielä aikaa ;)

Yläasteen alkaessa ja luokan vaihtuessa päätin aloittaa osittain puhtaalta pöydältä, eikä kukaan uusista kavereistani saanut tietää fanituksen ja palvonnan kohteestani ennen kuin vasta seiskan keväällä. Silloin reaktio oli seuraavanlainen: "Siis mitä? Varmaan sä oikeesti kuuntelet jotain Beatlesia? Ne on semmosia pottatukkia..." Hymyilin vain tyynesti ja totesin: "Se on moppi, ei potta."

Yläasteella faniuttani ovat ilmentäneet vihkoohin kirjoitetut biisilainaukset, tässä matikanvihkosta syksyllä 2014.

Yhden pienen elämäni hienoimmista hetkistä koin kesällä 2013, kun näin livenä The Quarrymenin, bändin, jonka John kavereineen perusti, ja jossa Macca ja George soittivat. Macca ei tietenkään enää soita yhtyeessä, mutta se, että näin lavalla ryhmän ihmisiä, jotka olivat laulaneet ja esiintyneet näiden ihmisten kanssa, oli ihmeellistä. He kertoivat tarinoita Quarrymen-ajoiltaan ja esittivät samoja lauluja kuin silloin. Kyyneleitäkin tuli pyyhittyä, kun bändi alkoi soittaa In my lifea ja laulaja sanoi mikrofoniin: "This is for you, John."

Laajalle yleisölle (=muulle luokalle) faniuteni tuli ilmi, kun viime keväänä katsottiin enkun tunnilla Beatles-dokumentti. Opettaja laittoi dokkarin pyörimään ja kun sen nimi lävähti taululle, suuni aukesi ammolleen. Näenkö unta? Katsotaanko me oikeasti Beatlesia? Koulussa? Kaverit katsoivat mua välittömästi ja nauroivat. Muut eivät taitaneet hirveästi nauttia dokkarista, mutta mä tärisin pidätellystä kirkumisesta, hihittelin hauskoille sanailuille ja kuiskailin kaikkien laulujen sanat. Tunnin loppuessa hoipertelin ruokalaan, jalat eivät kantaneet eikä haarukka pysynyt kädessä.

Ysin syksyllä tulin kerran luokkaan, päälläni rakas Abbey Road-paita. Kaksi poikaa vilkaisi toisiaan, ja alkoi jutella naureskellen: 

"Siis vitsit, Beatles on mun lempibändi!" Huokaisin ja istuin paikalleni silmiäni pyöritellen.

"Onko tässä mun paidassa joku ongelma?" kysyin. 

"Ei, Beatles vaan on mun lempibändi", toinen poika sanoi virnistellen. 

"No sanos yksikin biisi", haastoin. Poika meni vaikeaksi ja vilkaisi ikkunasta aurinkoiseen syyspäivään.

"Sun... is... shining?" tämä yritti ja nauroin tyytyväisenä. 

"Ei sinne päinkään", totesin, ja käännyin poispäin. 

Siinäpä varmaan faniaikojeni tärkeimmät hetket yhteenvetona. Mutta mihin se pieni 11-vuotias Beatlesissa alunperin sitten ihastui? Musiikkiin, siihen mitä se oli. Pepperillä oli niin paljon biisejä Yellow Submarinesta, joten ne olivat tuttuja. Ne muut: ne olivat uusia. Ne olivat outoja. Ne olivat tarttuvia. Ne olivat kauniita. Vaikken ymmärtänyt sanoja juurikaan (luulin, että She's leaving home kertoisi aina kotiin jäävästä tytöstä, kun oikeasti tarina menee just päinvastoin), se iski. Aivoni suunnilleen räjähtivät, positiivisella tavalla. Niissä ei käytetty vain rumpuja, bassoa ja kitaraa, vaan myös sitaria, huuliharppua ja cembaloa. Käsittämätöntä, miten maailmassa on koskaan voitu tehdä tällaista musiikkia? 

Myös bändin evoluutio on mahtavaa. Miettikää nyt, bändin läpimurtohitissä toistetaan sana "love" yli 20 kertaa, ja muutaman vuoden kuluttua samat tyypit laulavat lehmipojista, kotoa karkaavista nuorista ja ihmisiä hengiltä hopeavasarallaan moukaroivasta lääketieteen opiskelijasta. Beatles on vaikuttanut musiikkiin niin paljon. Siitäkin saisi oman postauksensa aikaiseksi, mutta tyydyn sanomaan näin: ilman Beatlesia maailmasta puuttuisi hyvin monta bändiä, ja musiikkimaailma olisi hyvin erilainen. 

Ensimmäinen (1962) ja viimeinen (1969)

Entä minä? Minäkin olisin hyvin erilainen. Mitä minä olisin? Keiltä olisin oppinut valtavan määrän englantia ja erilaisia lauserakenteita? Mistä blogini nimi tulisi? Minkä bändin kanssa angstaisin? Mikä bändi saisi minut aina hymyilemään, vaikka kuinka itkettäisi? Minkä bändin sanoitukset osuisivat aina kuvaamaan elämääni täsmälleen? Mikä olisi elämäni taustamusiikki kaikissa tilanteissa? Mitä bändiä puolustaisin kynsin hampain? Mihin bändiin mulla liittyisi niin paljon muistoja?

The Beatles (ehkä) 1963, by Celestine 15v.

Muistojani Beatlesin kanssa en koskaan vaihtaisi mihinkään. Kun rakastin Lucy in the sky with diamondsia ollessani ihan pieni. Kun kuuntelin Walrusin ensimmäisen kerran. Kun Maccan parta hämäsi Let it ben videolla. Kun kärsin pahoinvoinnista Day in the lifen orkestriosuuden takia. Kun itkin Real Lovelle. Kun repesin ensimmäisen kerran Hello Goodbyen lopulle. Kun seiskalla äänekkäimmin Beatlesista järkyttynyt kaveri käännyttyi puolifaniksi. Kun toinen kaveri järkyttyi kuullessaan, että Here comes the Sun on Beatlesin kappale. Kun lauloin seiskalla laulukokeessa All my Lovingin. Kun Please please Men aloittava huuto saa itsellekin villin ja riemukkaan olon. Kun sarjiskurssin vetäjä innostui Beatles-paidastani. Kun vapisevin käsin asetti levyn soittimeen ja oli onnesta soikeana. 

Ilman Beatlesia ei olisi minua. Kiitos Ringo, Paul, John ja George, kiitos ihan kaikesta. Te olette muuttaneet minun elämäni ja tehneet minusta sen, joka minä olen ja joka minä haluan olla. Tapahtui mitä tapahtui, minä en koskaan luovu teistä. Te olette Minä❤️

Beatlesia ja lomalahnausta

Se ois sit loma. Tuli tarpeeseen.

Vaikka loma alkoi vasta perjantaina, mä olen kerinnyt tehdä vaikka mitä. Perjantaina oli "hurjat bileet" loman kunniaksi, eli suomeksi syötiin muffinsseja, juotiin teetä ja katsottiin Disneyn Kaksin karkuteillä. Ei tosin kokonaan, mutta kuitenkin. 

Sunnuntaina lähettiin pikavisiitille Tampereelle. Tuli nähtyä tuttuja, nähtyä ja kahviloitua Kirjaneidon kanssa ja käytyä Akateemisen kirjakaupan rempatuissa tiloissa ("Mä ostan tän koko kaupan!") ja osittain Kirjaneidon suosituksesta matkaan lähti Cassandra Claren Clockwork Angel. Englanniksi lukeminen tietty hiukkasen jännittää, mutta olenhan minä lukenut kirjoja enkuksi ennenkin.

Mulla on ollut tässä alkuvuodesta kunnon Kate Bush-kausi, (Älä, ihanko totta?) minkä vuoksi esim. Beatlesin kuunteleminen on jäänyt vähemmälle. Beatlesia ei löydy Spotifystakaan, mistä yleensä musiikkini kuuntelen, joten olen levyjen ja pikkumankkani varassa näissä asioissa. Ihmeekseni löysin viikonloppuna levylaatikkoani penkoessani kirjastosta lainassa olevan The Early tapes of the Beatles, jonka luulin jo palauttaneeni. Laitoin sen soimaan (osittain kyllästyttyäni kuuntelemaan Lionheartia sadannen kerran...) ja totesin, että hyvä levyhän tämä on. Lähes kaikki biisit on julkaistu Anthology-albumeilla, mutta on näitä silti mukava kuunnella. Olkoonkin, että vain kaksi biisiä on Beatlesin itsensä esittämiä, lopuissa on päävokalistina Tony Sheridan ja taustayhtyeenä "the Beat Brothers". 

Perjantaina muffinsseja leipoessani kuuntelin koneelle tallennettuja Bändi nimeltä Beatles-jaksoja, ja rakastuin uudelleen Ticket to rideen. On se vaan niin hyvä plus että video on niin suloinen :) Eniten tässä hiihtoloman aikana olen kuitenkin kuunnellut Anthologylla julkaistua Real lovea. Sanat ovat vain niin suloiset, samoin video. Biisin tarinakin on erikoisenpuoleinen:  John Lennonin jäämistöstä löytyi kaksi demonauhaa, joita ei koskaan julkaistu: Free as a bird ja sitten tämä. Muut beatlet (Paul, Ringo, George ja tuottaja George Martin) nauhoittivat nauhojen päälle loput soittimet ja taustalaulut, ja niin syntyi kaksi uutta Beatles-kappaletta. Videolla näkyy kohtauksia levytyssessiosta. Video saa mut aina haikealle mielelle, kolmikolla on studiossa niin hauskaa, mutta kuitenkin kaipaus Johnia kohtaan näkyy. (En ainakaan itkenyt, kun näin videon ensimmäisen kerran...) 

Njaa, ehkä tässä oli tärkeimmät kuulumiset tähän hätään. Taidan jatkaa lahnailua, ohjelmassa nukkumista, Beatlesia ja leffoja. Loppuun vielä iloinen kuva Johnista ja Paulista, joka näyttää enemmän oravalta kuin koskaan (Steve Turnerin kirjasta Inside the Beatles: tarinat laulujen takana) :)

Kate Bush live at the Hammersmith Odeon

Kate Bushin ensimmäinen kiertue, Tour of Life, pyörähti käyntiin huhtikuussa 1979. Hammersmith Odeonin keikalta 13.5.1979 tehtiin videotallenne, tosin kaksi ja puolituntinen keikka on editointivaiheessa typistetetty alle tuntiin. Ihmiset olivat innoissaan kiertueesta ja paikat olivat loppuunmyytyjä. Oli selvää, että Bushin kannattaisi jatkaa keikkailua. Kate kuitenkin teki mitä lystäsi, ja palasi lavoille seuraavan kerran vasta syksyllä 2014. (Lähde: Rob Jovanovic: Kate Bush)

Olin erittäin tuore fani, kun keikkauutinen julkaistiin viime keväänä, joten en kiinnittänyt siihen ihmeemmin huomiota. Kevään ja kesän mittaan fanius kuitenkin kasvoi, ja olisihan se tietysti ollut hienoa päästä Katea näkemään tässä lähes historiallisessa konsertissa. (Ei-faneille tiedoksi: Kate Bush katosi täysin julkisuudesta 90-luvun alussa, eikä hänestä kuulunut juuri mitään ennen vuoden 2005 Aerial-levyä. Senkin jälkeen Kate on näyttänyt naamaansa harvemmin missään, vaikka onkin julkaissut kaksi levyä. Keikkauutinen oli siis uutinen isolla Uulla.) Oli vain muutama ongelma: Lontoo, kalliit ja loppuunmyydyt liput ja koulun käynti. Joudun siis odottamaan Before the Dawnista tehdyn keikkatallenteen ilmestymistä kirjastoon...

Sitä odotellessa voi katsoa Tour of Lifea. Joululahjaksi saamassani Bush-kirjassa kerrottiin tästä kiertueesta, ja mielenkiinto tietenkin heräsi heti. Kun dvd löytyi kirjastosta, olin lievästi ilmaistuna innoissani. Koska Beatlesin keikan analysointi oli hauskaa, teen saman nyt, kyseessä on kuitenkin melkoinen show, joka tarjoaa paljon pureskelemista :)

Show alkaa valaiden laululla, josta liu'utaan biisiin Moving. Katen tanssiliikkeet ovat hieman huvittavia, mutta niinhän ne aina ;) Sen jälkeen lauletaan Them Heavy People, jonka koreografia on hyvin samanlainen kuin musiikkivideolla. Sitten tulee kappale, jota ei oltu vielä ennen kiertuetta julkaistu: Violin. Tämä sisältää ehkä eniten tahatonta komiikkaa Katen vingahdellessa kuin syötävä ja hypähdellessä varsahyppyjä valtavien viulujen tanssiessa tämän ympärillä. 

Seuraava biisi on Strange Phenomena, jossa Katen esiintymisasu on hieno silinterineen ja hännystakkineen. Koreografia oli ehkä kuitenkin vähän tylsä, huolimatta Katen takin sisältä ilmestyvistä kukkakimpuista. Seuraavaksi esitettiin Hammer Horror, jonka aikana Kate tanssi kuten videolla. Erikoista tässä numerossa oli se, ettei Kate laulanut ollenkaan, eikä edes huulisynkannut taustamusiikkiin. Jovanovicin kirjan mukaan yleisölle oli kerrottu asiasta, mutta tuntuu se silti oudolta. Don't push your foot on the heartbrake oli hauskasti tehty. Kate taustatanssijoineen tanssii nahkatakeissa verkkoseinän edessä ja heiluttelevat roskapöntön kansia. Tämäkin nostaa hymyn huulille, mutta tällä kertaa se tuntuu olevan tarkoitus. ("Hei, tulkaa katsomaan! Kate ajaa näkymättömällä moottoripyörällä!") 

Seuraavaksi esitetään Wow. Katella on ihana, violetti mekko, mutta koreografia on vaan tylsä. Se on samanlainen kuin videolla, eli lähinnä ympäriämpäri pyörimistä. Miespuoliset tanssijat hameissaan pyörimässä usvan keskellä naurattaa hieman, mutta toisaalta idea on hyvä kolmen hameen heilahdellessa lavalla. Feel itin Kate soittaa yksin pianolla, ja se on riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Sitten tulee Kite, jossa on todella pitkä intro. Tässä on varmaan Hearbraken lisäksi paras koreografia. Kivoja heittoja ja nostoja, ja lopun sateenvarjoihin tarttuva tuuli on hauska idea viedä esiintyjät pois lavalta. Ennen biisiä ja sen jälkeen lavalla toikkaroiva hahmo (olisiko Katen isoveli Paddy?) on outo, sitä ei selitetä millään lailla eikä liity biisiinkään. James and the Cold Gun on todella hyvin esitetty, ja Katen asua on todella hieno. Rakastan tapaa, jolla Kate laulaa kertosäkeen: "Remember GeNIe/from caSIno?" Lopetus tulee kyllä aika puskista Katen tarttuessa kivääriin ja "tulittaessa" hengiltä tanssijat. 

Sitten vuorossa ovat encoret. Ensimmäinen numero on Oh England my Lionheart, joka on kaunis laulu ja yksinkertaisuudessaan hieno esitys Kate istuessa lentäjänlakissa ja -takissa lavalla. Viimeinen numero on tietenkin Wuthering Heights. Kate nousee jälleen usvasta ja heiluttelee käsiään ja laulaa läpimurtobiisinsä kuten ennenkin, kovaa ja korkealta. Paras osuus tuli kuitenkin lopussa outron aikana Katen noustessa rampin päälle ja vilkuttaessa yleisölle iloisesti hymyillen. Esirippu sulkeutuu. 

Mielestäni keikka oli aivan mahtava. Siinä esitettiin niin paljon lempibiisejäni ja nähtiin Katen esiintymisasujen kirjo. (Miten Kate voi vaihtaa vaatteita niin nopeasti? Kiten ja Cold Gunin välissä on aikaa ehkä 4 min, esimerkiksi.) Koreografiat ovat nyt tietenkin oma lukunsa. Onhan niitä hienojakin, mutta jotkut naurattavat suunnattomasti ja tahattomasti. Ja onhan kaunista Katea tietenkin ilo katsella ja pyöhkeitä hiuksia kadehdin useaan otteeseen. Sitten huonot puolet, jotka liittyvät lähinnä tallenteeseen. Taltiointi on muuten hyvä, mutta siitä on poistettu niin paljon: show'n 24 laulusta on videolla vain 12, mikä on erittäin harmillista. Myös outoja kaksoiskuvia on jonkin verran, esimerkiksi Feel itin aikana Kate näkyy ruudulla kolmesta eri kulmasta, jotka limittyvät hieman toisiinsa. Laulujen poiston takia rakenne kärsii vähän. Joidenkin kappaleiden välissä näytetään omituisia kuvia, jotka eivät oikein liity asiaan, olisiko ne lisätty peittämään "epäjatkuvuutta"? 

Joka tapauksessa, olen onnellinen taltioinnin olemassaolosta. Koska on erittäin epätodennäköistä, että näkisin Katen joskus livenä, keikan katsominen kotisohvalta on kuitenkin parempi kuin ei mitään. Eikä näitä biisejä varmaan koskaan livenä kuulisikaan, koska Kate ei esimerkiksi esittänyt mitään neljältä ensimmäiseltä levyltään Before the Dawn-kiertueen aikana. 

Tähän loppuun vielä näyte kiertueelta. Olkaa hyvä, Violin!

Ystävänpäivä

Oli kerran pieni tyttö punatakkinen, ruskeatukkainen ja sinisilmäinen, ihan vähän jääräpäinen. 

Hän asui maassa kirjojen, yksin, sivut seuranaan. Muut katselivat ja nauroivat, tyttö kai on päästään sekaisin, kun vaan lukee, lukee, lukee. Tyttö kuunnellut ei, hän luki vain. Kunnes kerran hän avasi kirjan ihan uuden, ja löysi sieltä tarinan, tarinan kahdesta ihmisestä. He kutsuivat toisiaan ystäviksi ja välittivät toisitaan. Tyttö laski kirjan käsistään ja sanoi: "Ystävän haluan minäkin."

Tyttö luki ja luki, etsi tietoa, karttoja. Mielessään hänellä oli kysymys yksi ainoa: "Mistä minä ystävän saan?" 

Kertoi sivut kellastuneet: "Ystävää ei löydä, jos ei koskaan ketään tapaa." Tyttö neuvoa noudatti, kirjansa sulki, pakkasi laukkunsa ja matkaan lähti, kauas vaeltamaan, ystävää itselleen. 

Kauan tyttö yksin vaelsi näkemättä yhtäkään. Hän näki vain pimeitä ikkunoita, ja kuuli kiireisten kenkien kopinan. Suuressa maailmassa ei pientä löydetä. Tyttö istui maahan laukkuineen ja itki yksinäisyyttään. 

Sattui paikalle jänis punaisine kaulaliinoineen. Se näki tytön itkevän ja tuli tämän luo. 

"Mitä itket, tyttöpieni?"

"Olen yksin, enkä löydä ystävää", vastasi tyttönen. Jänis istui tytön viereen ja rutisti lujaa. 

"Minä voin olla ystävä sinulle", tämä sanoi ja tyttö hymyili. 

He kattoivat pöydän, siihen paikkaan. He joivat teetä ja söivät pikkuleipiä tytön leipomia. Kahdesta yksinäisestä tulikin ystävykset, eikö se olekin ihanaa?❤️

***

Tämän myötä Lasisipulin väki toivottaa ihanaa ystävänpäivää ja lähettää virtuaalihalin kaikille :)

Kunhan kirjoitan

Mitä mulle kuuluu? Ai tosielämässä? Ei aavistustakaan. Mut muuten ihan hyvää.

Omissa maailmoissani olen punoskellut tarinaa, ja aloittanut kirjoittamista. Kirjoitan kahden eri hahmon näkökulmasta, ja toinen on niin paljon helpompi kirjoittettava. Rakastan omaa ideaani. Rakastan hahmoja, ja heidän välisiä kemioitaan. Rakastan kirjoittamista. 

Alkup. kuvat täältä, mutta muokattu ihan itse :)

Tällä hetkellä elämä hymyilee erittäin leveästi, ja minä hymyilen takasin kahta leveämmin. Olkoonkin, että seuraavat viikonloput ovat ohjelmavoittoisia (tosin kivaa ohjelmaa tulossa) ja pitäisi tehdä tutkielmia ja päättötöitä. Hiihtolomaan on kaksi viikkoa. Siihen asti minä vain kirjoitan. 

Tammikuun luetut

Tammikuussa luin 14 kirjaa, joista viisi oli spefiä, ja kaksi/kolme uusintoja. 

Teksti sisältää mitä todennäköisemmin spoilereita.

Montgomery, L.M.: Annan nuoruusvuodet/Anne of Green Gables [U] (Anna #1)

Christie, Agatha: Viisi pientä possua

Christie, Agatha: Neiti Marplea ei petetä

Kerr, P.B.: Faaraon haudan vangit (Lampun lapset #1)

Gripe, Maria: Varjojen lapset (Varjo #3)

Christie, Agatha: Rikos yhdistää

Strandberg, Mats&Elfgren, Sara B.: Piiri (Engelsfors #1)

Rannamaa, Silvia: Kadrin päiväkirja

Thor, Annika: Saari meren keskellä (Saari meren keskellä #1)

Kallas, Aino: Sudenmorsian [U]

Rouhiainen, Elina: Uhanalainen (Susiraja #2)

Leyson, Leon: Poika, joka pelastui 

Weiss, Helga: Helgan päiväkirja

Sarjakirjat: 

Vuoden aloitti marraskuussa aloittamani projekti, Annan nuoruusvuodet/Anne of Green Gables. Sain ensimmäisen alkukielisen Annan tuliaisena keväällä 2013, mutta luin sen vasta nyt. Kirja oli ensimmäinen englanniksi lukemani koskaan. Luin joka ilta yhden luvun englanniksi ja sen jälkeen saman luvun suomeksi, ja sain kuin sainkin kirjat luettua. Olin lukenut suomennoksen ainakin kahdesti aiemmin, mutta edellisestä kerrasta oli ainakin neljä vuotta aikaa. Tarina siis oli tuttu, mikä helpotti lukemista osittain. Tuli tietynlainen nostalgiamatka lapsuuteen, siihen aikaan kun luin Annat ensimmäisen kerran kymmenenvuotiaana. Huomasin suhtautuvani kirjaan eri tavalla. Esimerkki: aina ennen olin itkenyt Mathewin kuollessa, mutta nyt itkin valtameret vasta muutama sivu myöhemmin Marillan tullessa Annan luo ja sanoessaan, että rakastaa tätä yhtä paljon kuin Mathewkin, muttei osaa näyttää sitä. Paljon sanoja meni englanniksi lukiessa ohi, mutta ymmärsin kuitenkin yllättävän hyvin ja olen ylpeä itsestäni. Huomasin, että suomennosta on lyhennetty. Ei mitään ratkaisevia tapahtumia, mutta pieniä keskusteluja ja joitakin vähäpätöisimpiä tapahtumia oli jätetty pois. Joka tapauksessa kirjasta jäi hyvä maku suuhun. Ehkä Annan rohkaisemana voisin ryhtyä varovasti tutustumaan muuhunkin englanninkieliseen kirjallisuuteen. 

Faaraon haudan vankeihin tartuin kauniin kannen perusteella. Kirja lähti liikkeelle melko nihkeästi, enkä oikein innostunut kirjoitustyylistä. Loppupuolen tapahtumat museossa saivat kuitenkin hiukset nousemaan pystyyn ja ihon kananlihalle. Pullojen sisustaminen oli erittäin hauska idea. Kirja iskee ehkä paremmin vähän nuorempiin, mutta en pidä mahdottomuutena muiden osien lukemista.

Varjojen lapset oli tuttua Gripen tyyliä: vanhaa aikaa, maagisia aineksia ja salaisuuksia. Luin edellisen osan toukokuussa, joten muistikuvat olivat erittäin hämärät. Kirjaan pääsi kuitenkin nopeasti mukaan, ja se oli mielestäni vallan hyvä. Gripe kirjoittaa kauniisti ja aikakausi on ihana. Yllätyin suuresti tiettyjen henkilöiden henkilöllisyyksien paljastuessa, ja muiden salaisuuksien tullessa ilmi. Yksi häiritsevä kysymys kirjasta jäi: kuka on oikeasti Carolinin isä? Pitää lukea se viimeinenkin osa piakkoin. 

Järkäle Piiri herätti ristiriitaisia tunteita. Ensimmäisiltä sivuilta alkaen odotin kauhua ja demoneja, pinnan alla piilevää pahuutta ja siltä se ensin vaikuttikin. Kirja kääntyi kuitenkin ennen puoliväliä vaarallisesti klisefantasian puolella: valittuja, noitia, elementtejä ja hyvä-paha-asetelma. (Klisefantasia on hyvä juttu toisinaan, mutta tässä se aiheutti pettymyksen.) Mielestäni olisi ollut paljon jännittävämpää, mikäli rehtori olisi ollut demonien käskyläinen. Ennalta-arvattavaa, mutta pelottavampaa. Kirja oli kuitenkin hyvä pienistä virheistään huolimatta, ja aion lukea seuraavan osan pian. 

Saari meren keskellä on kirja, josta kiinnostuin luettuan seiskallla luettuani äikänkirjasta katkelman kirjasta. Aihe oli mielenkiintoinen, mutta kohderyhmä oli ehkä vähän nuoremmat. Kirja oli nopealukuinen ja helppoa tekstiä, mutta hermostuin välillä Steffiin. Ymmärrän toki uuden ja pelottavan kotiympäristön, aikaisempien traumojen ja kiusaamisen aiheuttamat reaktiot, mutta välillä hahmon käyttäytyminen vain otti päähän ja lujaa. Aion silti lukea loputkin osat, sarjan aloitus vaikutti kaikesta huolimatta lupaavalta. 

Koska syksyllä lukemani Kesytön oli positiivinen yllätys, tartuin hyvillä mielin Uhanalaiseen. Lukemani arvostelut ovat sanoneet sitä huonommaksi kuin Kesytöntä, mutta omasta mielestäni kirjat olivat yhtä hyviä. Se, mikä kirjassa eniten ärsytti oli Raisa. Eikö se hölmö voi myöntää omia tunteitaan ja saada niitä kuriin sen vertaa, että voisi käyttäytyä aikuismaisesti Mikaelia kohtaan? Raisa on raivostuttava henkilö kaikin puolin, siitä ei pääse mihinkään. Jennistä paljastui uusia puolia, ja nyt voin sanoa jopa pitäväni hänestä. Juha on myös sympaattinen, ja Niko on edelleen lempparihahmoni. Mikael on Mikael. Kirja loppui kutkuttavasti, ja haluan Jäljitetyn käsiini pian. 

Muut: 

Vau, luin tammikuussa kolme Christietä. Viisi pientä possua oli yllättävä mysteeri, josta melkein arvasin syyllisen, mutta sitten tapahtui harhaanjohtaminen. Pidin kirjasta kuitenkin paljon. (Miksi kaikissa Poirot-kirjoissa mainitaan mahdollisimman alussa munanmuotoinen pää?) Neiti Marplea ei petetä ei ollut yhtä hyvä, koska motiivi oli mielestäni kehno.  Murhaaja oli kuitenkin kekseliäs johtaessan koko porukkaa harhaan. Rikos yhdistää koostui viidestätoista rikoskertomuksestta, joita ratkoivat aviopari Tommy ja Tuppence. Lyhyet tarinat olivat mielenkiintoisia, ja pariskunnan sanailu hymyilytti usein. Jotkut tarinat toistivat itseään, mutta kokonaisuus oli hyvä. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että Tommy vertasi itseään yhdessä tarinassa Hercule Poirotiin. 

Kadrin päiväkirja on takakantensa mukaan Viron suosituin tyttökirja. Kirja oli nopealukuinen, ja muistutti etäisesti jostakin toisesta kirjasta, mutta jokin siinä tökki. Kadri on vähän liian lapsellinen ja säälii itseään liikaa. En oikein pysty muodostamaan selkeää mielipidettä kirjasta. 

Sudenmorsiamen luin uudelleen koulua varten, tarkempia mietteitä voi käydä kurkkaamassa joulukuun koosteesta. 

Leon Leysonin omaelämäkerta Poika joka pelastui oli todella rankka kirja. Vaikka nimi lupaa onnellisen lopun, pienen pojan elämää keskitysleirillä on kauheaa lukea. Itkin useampaan otteeseen lukiessani, ja elin vahvasti pikku Leonin mukana. Rakastin kirjaa paljon. Se on hieno ja kamala tarina, jota suosittelen luettavaksi kaikille. 

Helga Weissin Helgan päiväkirja puolestaan ei herättänyt yhtä vahvoja tunteita. Rankka kirja tämäkin on, varsinkin loppupuolella Helgan joutuessa Auchwitziin. Okei, kyseessä on päiväkirja, jota ei ole kirjoitettu julkaiseminen ensimmäisenä mielessä. Helga Weiss on kuitenkin editoinut kirjan aikuisiällä selkeämpään kuntoon, mutta se ei ole auttanut paljon. Henkilöitä ja heidän suhteitaan toisiinsa olisi saanut selventää. Kirjan lopussa on kuitenkin monia asioita valottava haastattelu. Vaikken kirjasta kovin paljon pitänytkään, suosittelen sitä kuitenkin aiheesta kiinnostuneille. 

Tammikuussa luin yllättävän paljon, ja yllättävän paljon holokaustiaiheisia kirjoja. Luin ensimmäisen kerran englanniksi. Luin paljon kirjoja, joista en pitänyt. Kuitenkin tammikuu oli hyvä lukukuukausi, ja toivon, että sama jatkuu helmikuussakin. 

Ihanaa helmikuuta kaikille!