− Ei tuo auta mitään.
Kohautat hartioitasi ja lasket paljaat jalkasi veteen.
− Ajattelin, että olisi ikävää, jos jäisit ilman. Sinä tykkäsit tuosta niin paljon, kun olit lapsi, sanot ja virnistät. Britatorttu on suosikkikakkuni edelleen, mutta en jaksa nyt heittäytyä nostalgian aaltoihin − laituria vasten loiskivat aallot tuntuvat houkuttelevammilta. Tässä on tosin sen verran matalaa, että näihin aaltoihin heittäytyminen olisi melko turhaa, ja sitä paitsi täysin typerää ylireagointia, sen tajuan jopa kiukkuni läpi.
− En ymmärrä, miksi tulen tänne joka vuosi.
Lasket kakkulautasen sylistäsi laiturille.
− Ehkä toivot, että ne olisivat nyt toisenlaisia.
− Ja ne eivät koskaan ole.
− Mm.
Aurinko kimaltelee järvenselällä. Jos tästä olisi valokuva jossakin kiiltäväsivuisessa aikakauslehdessä, voisi tätä kuvatekstissä kutsua ”oikeaksi kesämökki-idylliksi”: mäntymetsän katveessa nököttävä harmaa mökki, rantasauna ja pitkä laituri. Ei kuitenkaan tarvitse kahlata kovin syvälle, kun huomaa jo, että veden alla odottaa mutapohja, saunan kuistille astuessa huomaa katon rajassa piilottelevan ampiaispesän, enkä edes aloita siitä hyeenojen joukosta, joka vienosti homeelta lemahtavassa mökissä vaanii. Haluaisin soittaa Auralle, mutta jätin puhelimen sisälle mökkiin paetessani rantaan.
− Äiti uhkasi, että jos ovi lähti jäljiltäsi saranoiltaan, saat itse korjata sen, sanot rikkoen hiljaisuuden. Sanot sen vakavalla naamalla, mutta kuulen, kuinka sinua naurattaa.
− Tekisi mieli paiskoa tuota ovea niin kauan, että se hajoaa hammastikuiksi, vastaan. – Ja tuikata samalla vaikka sauna tuleen.
Nyt naurat ääneen. Katsellessani nauravia kasvojasi, joille aurinko on houkutellut esiin pisamien meren, minuakin alkaa naurattaa. Sellainen sinä olet, nauruasi kuunnellessa alan väkisinkin nauraa itse. Tiedän kuitenkin, että vaikka näytät itse onnellisuudelta päällepäin, ei kaikki ole niin yksinkertaista. Kesäöinä saunakamarissa sinäkin olet itkenyt minun olkapäätäni vasten, mutta sitä ei kerrota vanhemmille, mummoille, ukeille, tädeille, enoille, ei kellekään, joka mökissä istuu ryystämässä kahvia ja haukkumassa jälkikasvuaan.
− Mitä Auralle kuuluu? kysyt ja olet ensimmäinen, joka käyttää Aurasta etunimeä.
− Kevät oli aika vaikea, sanon hiljaa ja potkin järven loiskumaan ponttoneja vasten. – mutta kai se helpottaa uudella lääkityksellä. En vain haluaisi jättää häntä yksin kotiin.
− Hän ei halunnut tulla tänne?
Pyöräytän silmiäni.
− Kuka haluaisi.
Varsinkaan Aura. Hän tietää itsekin, että ei ole sellainen, mitä sukuni haluaa nähdä. En minäkään halua heittää häntä tuon petolauman eteen, joka sanoo minulle tervehtimisen sijaan, että saisin leikata hiukseni ja mennä armeijaan kuten kunnon kansalaiset sen sijaan että vetelehtisin päivät pitkät. Viimeisin mielipide lähinnä naurattaa minua: aivan kuin he kuvittelisivat, että minä, joka jo pikkulapsena oksensin joka kerta, kun minun olisi pitänyt pujottaa mato ongenkoukkuun, menisin vapaaehtoisesti opettelemaan toisten ihmisten tappamista. Mutta Aura ymmärsi, Aura on onneksi täysin erilainen kuin sukupuuni konservatiivisen näivettyneet oksat. Oli siis ennalta-arvattavaa, että ne kerrat, jolloin Aura ja sukulaiseni tapasivat, päättyivät aina itkuun ja pahaan mieleen. Mummun 80-vuotissyntymäpäivillä viime lokakuussa olimme viipyneet hädin tuskin 45 minuuttia, kun Aura oli saanut tarpeekseen siitä, että meitä molempia haukuttiin avoimesti, alkaen ulkonäöstämme ja päättyen lopulta kaikkien tekemiemme valintojen yksimieliseen tuomitsemiseen. Itse olisin varmaan jäänyt paikalle vaikka hammasta purren, ehkä ikään kuin vahingossa pudottanut vaikka lautasen, mutta en halunnut jättää Auraa yksin. Aura oli itkenyt koko kaksituntisen ajomatkan kotiin, ja lopulta minun oli ollut pakko pysähtyä levikkeelle, koska en omilta kyyneliltäni ollut nähnyt tielle.
Varmaan kaksi viikkoa ennen lähtöä tänne olin pyöritellyt puhelinta kädessäni ja aikonut kirjoittaa tekstiviestin äidille, jossa sanoisin, etten tule. Olin kuitenkin muistanut joka kerta sormi lähetysnapilla, miten minulle oli lapsesta asti tolkutettu, että minun pitäisi tulla mökille siksi, että saisin viettää aikaa vanhojen sukulaisten kanssa, koska jos en tulisi, he voisivat tulevan talven aikana kuolla kupsahtaa ja sitten minua kaduttaisi. Ei auttanut, vaikka Aura oli todennut sukuni saaneen geenilotossa pitkäikäisyyden päävoiton, pelkkä ajatus siitä, että jättäisin mökkiviikonlopun tänä vuonna väliin valvotti minua syyllistävyydellään. Totta kai olin kysynyt halusiko Aura lähteä mukaani mökille, mutta vastaus oli ollut ennalta-arvattavan kielteinen. Pakatessani reppuani Aura oli tullut seisomaan makuuhuoneen kynnykselle ja pitkän hiljaisuuden jälkeen hän oli kysynyt, oliko minun oikeasti pakko lähteä. Mutta totta kai minun oli, vaikka Auran surullisten silmien näkeminen ikkunasta oli saanut minut niin pettyneeksi itseeni, että olin taas joutunut pysähtymään levikkeelle itkemään.
− Minä olen pahoillani, sanot katsellen järvelle.
− Älä suotta, ei ole sinun syysi, että he ovat tuollaisia, sanon ja tartun käteesi. Me olemme joutuneet kokemaan tämän kamalan, pitkän juhannusviikonlopun jokaisena elämämme kesänä. Joskus lapsena juhannuksissa parasta oli se, että tapasin aina mökillä sinut, ja söimme britatorttua samalta lautaselta tuvan pöydän alla, livahdimme uimaan aikuisilta salaa ja leikimme metsässä milloin mitäkin. Eivät nämäkään muistot ole pelkästään aurinkoisia ja kultaisia: usein niissä on aikuisen varjo, joka kieltää meitä tekemästä jotain ja toruu meitä asioista, joita me emme pitäneet väärinä. Vuosi vuodelta viikonlopusta on tullut vaikeampi. Kun en ollut enää yhtä helposti ohjailtavissa kuin pikkulapsena, alkoivat terävät kulmani kalahdella sukulaisteni kulmiin. Emme olleet olleet enää saman palapelin osasia vuosikausiin. En tiedä, mitä virheitä olimme edellisissä elämissämme tehneet, jotta karman mielestä oli oikein, että jouduimme syntymään tähän elämään, näiden ihmisten sukuun.
− Voisit lähteä.
Tuijotan sinua kuin olisit juuri ehdottanut kuulentoa.
− Älä puhu typeriä, enhän minä…
− Mikä sinua muka estää? kysyt ja katsot minua silmiin. Ruskeanvihreät silmäsi ovat täysin vakavat.− He ovat sukulaisiani, ja mökkiviikonloppu on jokavuotinen perinne, parahdan, vaikka samalla muistan, miten vakavalla naamalla täti oli tänäkin vuonna nostanut seitsemää eri sorttia lihavalmistetta kylmälaukusta pöytään, vaikka tasan tiesi, että olin ollut kasvissyöjä viimeiset 10 vuotta.
− Sinä et viihdy täällä, ja voin luvata, ettei viikonloppu parane tästä tippaakaan. Sukulaisiaan ei voi valita, mutta heidän kanssaan ei tarvitse viettää liikaa aikaa, jos ei halua. Mene takaisin Auran luo, hän tarvitsee sinua enemmän kuin nuo tuolla, sanot nyökäten mökkiin päin. Auran mainitseminen nostaa palan kurkkuuni ja syyllisyyden kyyneleet silmänurkkiin.
− Mutta jäätkö sinä tänne?
Nyökkäät.
− Pärjään kyllä heidän kanssaan viikonlopun yli, sanot, ja tiedän, että olet oikeassa. Olet enemmän heidän mieleensä, eivätkä he iske sinuun kynsiään yhtä herkästi kuin minuun. Vaikka sinullakin on hyviä syitä olla pitämättä heistä, osaat niellä kiukkusi. Et lähde ovia paiskoen laiturille istumaan kuin pikkulapsi, vaan suljet suusi tyynesti ja siirryt sivummalle.
– Mutta eivät he päästä minua lähtemään, huomautan. Kuulen jo vasta-argumentit korvissani raivostuttavan todellisena kakofoniana.
– Jos he eivät saa tietää, että lähdet, he eivät voi myöskään estää, huomautat takaisin. – Hyppäät auton rattiin ja ajat vain kaupunkiin. Takaisin kotiin Auran luo.
En voi olla nauramatta ääneen. Tätä en olisi sinulta osannut odottaa. Sinä, joka olet aina noudattanut kiltisti suvun odotuksia, jättänyt hiukset värjäämättä ja tatuoinnit ottamatta ja mennyt suoraan lukiosta oikikseen ilman välivuosia, yllytät minua juuri toimimaan epäsovinnaisemmin kuin ehkä koskaan. Kaikista maailman ihmisistä juuri sinä.
– Mistä lähtien sinä olet ollut noin rikollinen nero? kysyn. Sinä katselet kehuista punastuneena järvenselkää.
− Jos tämä onnistuu, rupean ehkä tehtailemaan talousrikoksia.
– Puhelin ja auton avaimet jäivät sisälle, vakavoidun. Vastaamatta kaivat taskuasi, ojennat minulle kolhiintuneen iPhonen ja Toyotan avaimet. Alan nauraa uudelleen, ja nauru on helppoa, kuplivaa. Sinä olet ajatellut kaiken jo valmiiksi. Tiesit, että suostuisin lopulta ehdotukseesi. Totta kai tiesit, mietin, kun silmissäsi hehkuu samanlainen into kuin lapsena, kun tulit supattamaan minulle, kuinka olit nähnyt aamuhämärissä huussin takaisella polulla metsäkauriin. Sinä tunnet minut läpikotaisin.
Kävelemme puhumatta autojen luo. Olen omissa ajatuksissani, ja niin olet varmaan sinäkin. Tuntuu kuin jotain ihmeellistä olisi tapahtumassa. Kuin elämässäni aukeaisi aivan uusi lehti, johon voisin kirjoittaa sellaisen elämän kuin haluan, ilman menneisyyden painaumia kirjani sivuilla. Kaikkein oudoimmalta tuntuu se, että uuden lehden kääntäminen olisi tosiaan niin helppoa. Tarvitsi vain lähteä. Miksi en ollut ajatellut sitä aikaisemmin? Tai ehkä olin, mutta en ollut uskaltanut ajatella sitä oikeana vaihtoehtona. Kiiltävien urheiluautojen ja uusimpien mallien seasta erottuu minun pikkuautoni, jonka Aura vahingossa kolhi keskussairaalan parkkipaikalla, mutta koska vahingot olivat vain esteettisiä, emme tehneet sille mitään. Lasket yhä mukana kantamasi paperilautasen konepellille ja levität kätesi. Halaan sinua tiukasti ja haistan lapsuudesta tutun shampoon tuoksun hiuksistasi. Puristan sinua lähemmäksi itseäni ja tiedän, että ilman sanojakin ymmärrät, mitä ajattelen. Että rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta suvustani. Että toivon sinun kestävän kaiken, mitä elämä eteen tuo. Että tiedät, ettet koskaan ole tässä maailmassa yksin.
– Voisit kuitenkin tulla mukaan, ehdotan vielä kerran.
– Tulen käymään sitten, kun viikonloppu on ohi, lupaat. – Olisi hauskaa nähdä Auraa pitkästä aikaa.
– Kiitos, sanon, enkä edes tiedä, mistä kaikesta kiitän. Puristat hartiaani, tartut taas kiinni paperilautaseen ja ojennat sen minulle.
– Hyvää juhannusta ja turvallista kotimatkaa, toivotat, käännyt ja palaat sisälle. Kuistilta katsot vielä olkasi yli ja virnistät. Minä painan mieleeni hymystä viiruun vetäytyvät silmäsi ja auringon suutelemat kasvot.
Istun auton rattiin, ja ennen kuin väännän avainta virtalukossa, syön britatortun viimeistä mansikkaa ja marenginmurusta myöten. Kun käännyn mökkitieltä moottoritielle, väännän PMMP:n stereoista kovemmalle ja nuolaisen vielä kermavaahdon jäämät suupielestäni.
Pieni novelli, jonka ensimmäisen version kirjoitin jo alkuvuodesta saatuani vahvan mielikuvan alkutilanteesta. Alunperin ajattelin novellin käsittelevän aivan muuta aihetta, ja päähenkilöidenkin suhde oli erilainen, mutta tarina kulkikin omaan suuntaansa. Olen kuitenkin ehkä tyytyväisempi tähän näin, omasta mielestäni tästä tuli oikein kiva pieni tarina.
Hyvää juhannusta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano sanottavasi, mutta älä räyhää. Tarkistan kommentit ja julkaisen vain asialliset :)