Toukokuun luetut 2020

Toukokuussa 2020 luin 10 kirjaa (2071 sivua, 14h 54min), joista neljä oli spefiä, kaksi sarjakuvaa, kaksi non-fictionia, kolme runokirjaa, yksi äänikirja ja kaksi uusintaa. 

Salama, Annukka: Piraijakuiskaaja (Faunoidit #2) 377 s. [U]

Tabermann, Tommy: Ilma – runoja jotta uskaltaisit uneksia 72 s.

Salama, Annukka: Harakanloukku (Faunoidit #3) 446 s. [U]

Masters, Edgar Lee: Spoon river antologia 304 s. 

Breen, Martha & Jordahl, Jenny: Naiset – 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta 121 s.

Hynynen, Susanna & Terentjeva, Dess: Neonkaupunki (Neonkaupunki #1) [K] 14h 54min

Kauranen, Anja: Syysprinssi 126 s. 

Hall, Steven: Haiteksti 451 s. 

Tabermann, Tommy: Vesi – runoja sinulle joka luulit löytäneesi tien 65 s.

Säfström, Maja: Tärkeitä tietoja eläinvauvoista 109 s. 

kotimaisia: 6

käännöskirjoja: 4

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 3

muualta: 5

Toukokuussa jatkoin Annukka Salaman Faunoidit-sarjan uudelleenlukua. Pidän kaikista sarjan osista, mutta mielestäni Piraijakuiskaaja on silti trilogian heikon lenkki. Kirjassa on kuitenkin paljon hyvää: faunoidijengi lähtee Suomesta kohti Kaliforniaa, jossa on tarkoitus paitsi avittaa Joonen bändiä maailmanmaineeseen, myös selvittää Unnan taustoja. Mutkilta matkassa ei vältytä: jo lentokoneessa porukka kohtaa kaksi muuta faunoidinuorta, jokikameleontti Nemon ja hänen siskonsa Edenin, joka ei ole yli 50-prosenttinen faunoidi, vaikka lähellä sitä onkin. Sisaruksista on porukalle reissussaan hyötyä, mutta varsinkin Rufuksen on vaikea hyväksyä Nemoa reviirillään. Tämä osa sarjasta oli juonen rakentamisen puolesta paljon parempi kuin edellinen osa: jännite säilyi hyvin, eikä ollut parissa sivussa ohi. Myös loppukliimaksin jälkeiset tapahtumat tuntuivat uskottavilta. Kuitenkin jokin ensimmäisen osan tunnelmasta jää puuttumaan, eikä Piraijakuiskaaja onnistu kietomaan lumoihinsa yhtä vahvasti kuin ensimmmäinen osa. Salaman huumori kuitenkin naurattaa edelleen ääneen: minua naurattaa jo pelkkä tullilappujen täyttämiskohtauksen ajattelu. Faunoidien maailma kasvaa ja aukenee sekä Unnalle että lukijoille enemmän, siitäkin iso plussa. Eräs isoimmista ongelmista tämän osan kanssa on kuitenkin draamapari Unna ja Rufus, joiden meininki menee välillä aivan uskomattomalle tasolle. En muista, mitä mieltä olin nuorempana kaikista heidän suhteensa käänteistä, nyt lähinnä pudistelin niille päätäni. Toki loppu oli melkoisen raastava edelleen, ja seuraavan osan pariin jatkoinkin siltä seisomalta. Ronnista tykkäsin tässä osassa tosi paljon, hän kun on niin pienessä osassa Käärmeenlumoojassa, että oli kiva lukea hänestä enemmänkin. Ja kun Käärmeenlumoojan kohdalla pohdin, olivatko kirjojen seksikohtaukset vähemmän kuumottavia nyt isompana luettaessa, niin tämän kohdalla sain huomata, että niiden osalta ensimmäinen osa oli pelkkää lämmittelyä :D Mauttoman puolelle ei lipsahdeta, mutta uskaltaisin sanoa, että Salama käsittelee nuorten päähenkilöidensä seksuaalisuutta rohkeammin kuin monet amerikkalaiset YA-kirjat. Pisteet siitä! 

Myös Tommy Tabermannin runojen lukeminen jatkui toukokuussa. Ilma oli parempi kuin huhtikuussa lukemani Tuli! Kokonaisuus oli jälleen melko vaihteleva, mutta minuun uponneita runoja oli yhteensä enemmän. Pidän kovasti Tabermannin tyylistä: se on varmaa, eikä haparoi, mutta se ei kuitenkaan ole mitenkään yli-itsevarmaa, vaan näyttää haavoittuvaisuutensa ja epäröintinsä kauniilla tavalla. (En todellakaan pidä itseäni minään runojen asiantuntijana :D) Jälleen teoksen alaotsikko kiehtoo ja onnistuu, ainakin paikoin, lunastamaan lupauksensa. Runo nimeltään Paikka, jota ei ole toi minulle myös hyvin vahvasti mieleen DVR:n ja sen päähenkilöt, siitäkin voi varmaan antaa plussaa ;)

Harakanloukku oli ensimmäisellä lukukerralla suosikkini Faunoidit-trilogiasta, ja samaa mieltä olin myös nyt, lähes kuusi (!) vuotta ensimmäisen kerran jälkeen. Edellisen osan dramaattisten tapahtumien jälkeen on faunoidijengin jälleen yhdistettävä voimansa, sillä Vikke on kaapattu Venoriin, metsästäjien kaupunkiin, josta hänet on pelastettava. Kun Piraijakuiskaaja syvensi faunoidien maailmaa ja kulttuuria, avaa Harakanloukku kirjaimellisesti pelottavien, julmienkin metsästäjien maailmaa, mikä on todella kiinnostavaa. Paitsi että sankareillamme on rajattu aika löytää Vikke, operaatiosta tekee entistä hankalamman jengin kiristyneet välit, puhumattakaan siitä, että Joone katoaa Venoriin heti kättelyssä. Kaupunki on vaarallinen tottumattomalle, varsinkin tottumattomalle faunoidille, mutta onneksi Joone kohtaa nuoren metsästäjän, Iivarin, joka tarjoutuu auttamaan häntä. Joone on ollut lempihahmoni ensimmäisestä osasta lähtien, joten minusta oli ihanaa, että hän oli niin keskeisessä osassa tässä kirjassa. Kun Unna ja Rufus jatkavat draamailuaan, Joonen ja Iivarin kehittyvä suhde on äärimmäisen suloinen ja herttainen. <3 Jos tätä osaa on jostain moitittava, niin sarjan tunnusomaista huumoria on vähemmän kuin edellisissä osissa. Kyllä sitä tässäkin on (Tiivi ja Taavi! Legolas Joonen sohvalla!), mutta kuitenkin vähemmän. Lisäksi aivan loppurytinät tuntuvat menevän jotenkin aivan ohi, ja rytmitys tuntuu siinä kohdassa jotenkin oudolta. Tajusin myös, että Unnan sisko Saana on tässä osassa aivan täysin olematon, hänet mainitaan ehkä kerran, mutta siihen se sitten jääkin. Aivan kuin koko hahmo olisi täysin unohdettu. Näistäkin moitteista huolimatta tämä osa kruunaa sarjan hienosti, ja on eräs parhaista YA-sarjoista, joita Suomessa on 2010-luvulla julkaistu. Harmittaa, että Salama on tämän jälkeen melko lailla kadonnut julkisuudesta (tai ei ole ainakaan minun somekuplaani eksynyt), varsinkin, kun hän tuolloin lupaili kirjoittavansa jotain uutta Faunoidien maailmaan liittyen. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, josko hän palaisi ryminällä takaisin jonain päivänä! Jos Salamalta joskus ilmestyy uusi kirja, olen heti kieli pitkällä sitä odottamassa. 

Spoon river antologia on kiinnostanut minua jo pitkään. Eräs kaikkien aikojen lempikappaleeni on Samae Koskisen Spoon river, joka on ollut tärkeä osa elämääni jo seitsemänneltä luokalta lähtien. Spoon river antologiaan törmäsin myös ensimmäisenä sanisvuonnani, kun kirjoitimme omaan kotikaupunkiimme sijoittuvia novelleja, joiden henkilöt toisiinsa niin, että toisen kirjoittama päähenkilö esiintyi myös omassa novellissa. Tällöin opettajamme luki meille kokoelman aloittavan runon Kummut, joka kiehtoi minua todella paljon, ja vaikka jo silloin päätin lukea teoksen, se sitten kuitenkin jäi, vaikka se perheen hyllystä löytyikin. Yhtenä iltana tuossa toukokuussa kuuntelin jälleen Samae Koskisen kappaletta, jossa laulun puhuja toteaa, että ei ole lukenut Spoon riveriä, ja totesin itselleni, että enpä ole minäkään, vaikka se on ollut lukulistalla jo pitkään. Sillä hetkellä päätin luopua tekosyistäni ja tarttua tähän runoteokseen, joka ei ole aivan se tavanomaisin mahdollinen. Kaikki runot kertovat Spoon river -nimisen kaupungin asukkaista, jotka ovat kuolleet ja kertovat tarinaansa haudan takaa. Toiset uskaltavat nyt vasta puhua totuuden elämästään, jotkut jatkavat valehteluaan yhä. Mielenkiintoisen teoksesta tekee se, että monissa runoissa mainitut henkilöt kertovat myös oman tarinansa, jolloin lukija saa kuulla tapahtumista toisen puolen tai uuden näkökulman. Mielestäni tämä on hyvin kiehtova piirre kyseisessä kirjassa. Olin tosin aluksi hieman sekaisin siitä, ketkä runoissa mainituista henkilöistä olivat jo kertoneet oman tarinansa ja ketkä ei, mutta onneksi jossain vaiheessa hoksasin kirjan lopussa olevan henkilöluettelon. Vaikka silti jouduin lukiessani selailemaan kirjaa suuntaan sun toiseen, viihdyin sen parissa erittäin hyvin. Kunnianhimoinen idea on totetutettu suurimmaksi osin hienosti. Sanon suurimmaksi osin, sillä loppupuolen runot eivät oikein enää vakuuta. Alkupään runot ovat hyvin konkreettisia, usein koruttomia ja toimivat siksi mainiosti pikkukaupungin tavallisten asukkaiden sanomatta jääneinä muistokirjoituksina. Loppupuolen runot kuitenkin ovat paljon abstraktimpia ja eroavat muutenkin tyyliltään ensimmäisistä runoista todella paljon. Lopussa on vielä kaksi pitkää runoa, Spooniadi ja Epilogi, jotka olivat jotain aivan muuta kuin haudan takaa kerrotut runot, ja joihin minun oli todella vaikea keskittyä. Esipuhe paljasti, että Edgar Lee Masters kirjoitti teokseensa lisää runoja vielä muutama vuosi alkuperäisen julkaisun jälkeen, ja suomennokseen nämäkin runot on otettu mukaan. Ilmeisesti uusien runojen saama vastaanotto oli aikanaan melko nuiva, enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä ne eivät uponneet minulle läheskään yhtä hyvin kuin ensimmäiset runot. Tästä huolimatta suosittelen kirjaa todella paljon! Se on kiehtova teos siitä, miten ihmisten elämät kietoutuvat toisiinsa, välillä osapuolten sitä edes tietämättä. Ihailin myös sitä, miten vähillä sanoilla voi kertoa kokonaisen elämäntarinan. 

Olen tänä keväänä käynyt sukupuolentutkimuksen opintoihin kuuluvaa Feminismin historia -kurssia, jossa (yllättäen) käsiteltiin feminismin kehitystä 1700-luvun lopulta 1970-luvulle eri aikakausien feministien kirjoittamien tekstien perusteella. Kurssi oli todella kiinnostava ja opin siitä paljon uutta. Monia feministisiä ajattelijoita en ollut edes tuntenut etukäteen, esimerkiksi yhtenä ensimmäisenä feministinä pidetty Mary Woolstonecraft ja 1920-luvulla Neuvostoliitossa vaikuttanut Alexandra Kollontai olivat minulle aivan vieraita ennen kurssia. Kun kirjastosta oli sattumoisin kulkeutunut kotiin niin ikään feminismin historiaa käsittelevä Naiset-sarjakuva, ei minulla kauaa nokka tuhissut sen pariin syöksyessä ja sitä lukiessa. Sarjakuva kokoaa feminismin historian päälle sataan sivuun, mutta sisältää silti paljon tietoa ja vastaa hyvin kysymyksiin kuka, milloin ja miksi. Huomasin, että kirja käsitteli lopulta hyvin vähän sellaisia ajattelijoita ja toimijoita, joita olin yliopiston kurssilla käsitellyt, ja esitteli paljon muita feminismin kannalta tärkeitä ihmisiä, joista en ollut aiemmin kuullut mitään. Miksi koulun historiantunneilla ei käsitelty näitä aiheita lainkaan? Tämä olisi loistava teos esimerkiksi juuri yläasteen historiantunneille! Koska kirja on melko yksinkertainen, se saa monet feminismin käymät taistelut vaikuttamaan melko nopeasti ja helposti voitetuilta, mikä on pieni miinus, mutta toisaalta ymmärrettevä puute tällaisessa kirjassa. Vaikka sarjakuva on värikäs ja siinä on jonkin verran huumoriakin mukana, se ei kuitenkaan pelkää esitellä naisten huonoa asemaa ennen ja nykyään. Pidin myös siitä, että vaikka pääpaino onkin länsimaalaisessa feminismissä, se esittelee muutaman feministin myös muualta maailmasta. 

Neonkaupunki kiinnosti minua kovasti, sillä olen aikoinani lukenut molempien kirjailijoiden blogeja ahkerasti. Kun sain edellisen äänikirjan päätökseen, päätin sitten aloittaa lähes saman tien tämän kuuntelun. (Ehkä mielenkiintoinen yksityiskohta: aloitin tämän kuuntelun sinä päivänä, kun lähdin kotikotiin maaliskuussa, silloin vielä kuvitellen, että tulisin takaisin...) Neonkaupunki kertoo suomalais-venäläisestä Verasta, jonka ystävä Tarkkis on kadonnut. Salaperäisen muukalaisen mukana Vera joutuu Elmille, painajaiskaupunkiin, jossa vallitsee ikuinen yö, jota vain neonvalot valaisevat ja joita erilaiset jengit pitävät hallussaan. Tarkkis on kohonnut johtavaan asemaan gorgyjen jengissä, johon Vera otetaan mukaan, vastoin Veran omaa tahtoa. Gorgyjen jengiä suojelee noita-akka Baba Jaga, jonka huhutaan syövän tottelemattomat lapset. Venäläistä mytologiaa ja kasariestetiikkaa sekoittava Neonkaupunki on tosiaan melkoinen soppa. Siitä ei puutu julmuutta tai raakaa väkivaltaa, mutta samalla hahmoihin kiintyy ja heidän puolestaan saa jännittää, sillä kukaan ei ole Elmillä turvassa. (Ainakin kolme lempihahmoani kuoli.) Pidin kirjasta. Siinä oli todella kiehtova, uudenlainen maailma, jossa oli tuttuja elementtejä, mutta joka oli kuitenkin uniikki ja omanlaisensa. Kuvailu on vahvasti visuaalista, eikä minulla ollut ongelmaa kuvitella miljöitä. Myös venäläinen kulttuuri oli kiinnostava lisä tarinaan. Kuitenkaan aivan täydellinen tämä kirja ei ollut, sillä tarinan rytmitys oli paikoin äärimmäisen epätasainen. Hahmot kulkevat hurjasta tilanteesta toiseen, mutta silti tuntuu, että kyseiset tapahtumat eivät varsinaisesti vaikuta loppukliimaksiin, ainakin minusta tuntui siltä. "Epiloginkin" olisin jättänyt itse pois, sillä vaikka ymmärränkin sen tarkoituksen (cliffhanger), se tuntui liian irralliselta muuhun tarinaan nähden. Myös äänikirjamuodossa oli ehkä omat hankaluutensa, vaikka lukijasta tykkäsinkin tosi paljon! Koska kirjassa on paljon venäläisiä nimiä ja sanontoja, en tiedä, miten ne kirjoitetaan. Lisäksi useiden venäjänkielisten lausahdusten sisältö jäi epäselväksi, vaikka asiayhteydestä toki voi päätellä merkityksen. Kirjan instatilillä on linkki tiedostoon, jossa lausahdusten merkitykset ja myös alkuperäinen kirjoitusasu selviää, mutta luulen, että sitä olisi ollut kaikin puolin helpompi käyttää, jos olisi lukenut perinteistä kirjaa. Äänikirjaan liittyvät nillitykset ovat kuitenkin vain pieniä juttuja, eivätkä muutkaan moitteeni ole niin vakavia, ettenkö odottaisi sarjan seuraavaa osaa innolla!

Myös Anja Kaurasen Syysprinssi on kirja, joka minun on ollut tarkoitus lukea jo pitkään. Kyseessä oli ensimmäinen lukemani Kaurasen kirja, mutta tiesin, että kirja on hyvin vahvasti autofiktiivinen. Tämän vuoksi minulla oli ehkä jonkin verran vaikeuksia kirjaan eläytymisessä. Jotenkin koin tiedon siitä, että kirja oli ikään kuin melkein totta, häiritseväksi. En osaa kunnolla sanoittaa tunnettani, mutta minun oli vaikea suhtautua tällaiseen kirjaan, sillä en pystynyt lukemaan sitä pelkkänä fiktiona ja jouduin usein muistuttamaan itselleni, että kyseessä ei ollut faktoihin perustuva elämäkerta. Kirjan rakenne viehätti kuitenkin minua todella paljon: tarinassa kulkevat ristikkäin nimettömäksi jäävän päähenkilön ja Syysprinssin, nuoren ja kohutun esikoiskirjailijan, nuoruuden rakkaustarina, sekä henkilöiden yhteiset hetket vuosia myöhemmin, kun kumpikin on tahollaan parisuhteessa, eikä mies muista enää kunnolla nuoruutensa tapahtumia. Vaikka se vaati ensiksi hieman totuttelua, hoksattuani kaavan (tarinan nykyhetkessä miestä ei koskaan nimitetä Syysprinssiksi, vain pelkäksi mieheksi) nautin siitä täysin rinnoin. Myös nopealukuinen, yksityiskohtiin keskittyvä kirjoitustyyli miellytti minua kovasti. Kiinnostaisi lukea muutakin Kaurasen/Snellmanin tuotantoa, kerro ihmeessä, jos sinulla on jokin suosikki häneltä! 

Haitekstiin tuskin olisin tarttunut, ellei veljeni olisi sitä minulle suositellut. Luulen, että lukukokemus on parempi, mitä vähemmän kirjasta tietää, joten jätän arvionikin niukkasanaiseksi. Kirjan alkutilanteessa Eric Sanderson herää muistinsa menettäneenä ja alkaa selvittää taustojaan, josta paljastuu jotain aivan muuta kuin mitä hän osaa odottaa. Kirja ei mennyt aivan sinne suuntaan kuin odotin, ja n. 100 ensimmäisen sivun jälkeen tulevat tapahtumat tuntuivat ensiksi pieneltä pettymykseltä, mutta kun pääsin tarinan uuteen suuntaan kiinni, viihdyin hyvin. Kiehtovia ideoita niin tekstillisesti kuin visuaalisestikin. Paketti hajoilee toisinaan, mutta siinä oli paljon hyvää. Ei ehkä uusi lempikirja, mutta sen verran nyrjäyttelevä ja mielenkiintoinen kokemus, että uskaltaisin suositella sitä muillekin. 

Tommy Tabermannin Vesi-kokoelma oli kahden hyvän kokoelman jälkeen pettymys. Runot olivat suurimmaksi osaksi melko mitäänsanomattomia, vaikka joitain hyviä yksilöitä jäikin mieleen. Alaotsikkokin jää jotenkin epämääräisen kryptiseksi. Minulla on näitä kokoelmia lukematta vielä yksi, joten toivon, että se jättää paremman maun suuhun. 

Kuukauden viimeiseksi kirjaksi jäi Maja Säfströmin Tärkeitä tietoja eläinvauvoista. Luin pari vuotta sitten saman kirjailijan kirjan Tärkeitä tietoja eläimistä, joka oli paitsi äärimmäisen suloinen kirja, myös sellainen teos, josta oppi uutta. Sama päti tähänkin osaan, joka ei suloisuudessaan ja opettavaisuudessaan häviä yhtään edeltäjälleen. Suosittelen hyvin lämpimästi <3

Niin söpön näköinen kirja <3

*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja: Tärkeitä tietoja eläinvauvoista

34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana: Piraijakuiskaaja

40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja: Ilma

44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa: Haiteksti

46. Kirjassa on sauna: Harakanloukku

49. Vuonna 2020 julkaisu kirja: Neonkaupunki

Luin toukokuussa enemmän kuin missään muussa kuussa, mikä jotenkin yllätti itsenikin, olkoonkin, että luin useamman ohuen ja nopealukuisen kirjan, joilla luonnollisesti lukusaldo kasvoi suuremmaksi. Muuten toukokuu kului lähinnä opiskellen kotona (kuten varmaan monilla muillakin), joskin kuun viimeisellä viikolla uskaltauduin ensimmäistä kertaa maaliskuun jälkeen esimerkiksi kauppaan ja tapaamaan livenä jotakuta muuta ihmistä kuin saman katon alla asuvaa perheenjäsentä. Lisäksi maratonasin sisarusteni kanssa Great British bake-offia ja harjoittelin autolla ajamista kesäkuista inssiä varten (jospa autokoulun saisi viimein päätökseen, nimim. aloittanut elokuussa 2017). Viime viikonloppuna juhlin kotikevätjuhlaa kansallispuvun ja voileipäkakun voimin, se oli hyvä päätös tälle keväälle, vaikka ihan en vielä opiskelujutuista vapautunutkaan.

Listailin tuossa päivänä muutamana lukupäiväkirjani 2012-2019 sähköiseen muotoon, mukaan pääsivät nyt myös sellaiset kirjat, joita ei Goodreadsista löydy. Listan laitoin myös blogiin, joten jos kiinnostaa, mitä tämä bloggaaja onkaan vuosien aikana lukenut, esimerkiksi jo ennen blogin perustamista, linkki listaan löytyy (tietokoneversiossa) vasemmasta sivupalkista, Goodreads Reading Challenge -gadgetin alta.


Kuukauden biisi olikin vaikea valinta, sillä en ole mielestäni kuunnellut oikein mitään yksittäistä biisiä toukokuussa sen ihmeemmin. J. Karjalaisen hypnoottisen kaunista Terve, Sirkka Lautamiestä on kuitenkin tullut kuunneltua jonkin verran, joten ehkä sen kesäinen tunnelma suo sille kunnian olla toukokuun biisivinkki.

Kaunista kesäkuuta!