On taas aika esitellä muutama sellainen musikaali, josta ei ole olemassa elokuvaversiota! Tällä kertaa käsitellään useampaa historiallisia tapahtumia kuvaavaa teosta, mutta mukaan mahtuu myös pari harvinaista suomimusikaalia. En jaarittele tähän alkuun enempää, koska tämä postaus tulee muuten olemaan melkoista jaarittelua...
Neljä lempibiisiä: La cage aux folles, I am what I am, Cocktail Counterpoint, The best of times
Listan vanhin musikaali on Lainahöyhenissä (tai La cage aux folles alkuperäiseltä nimeltään). Musikaali sijoittuu Ranskan Rivieralle ja kertoo Georgersista, La cage aux folles -yökerhon omistajasta, ja hänen puolisostaan Albinista, joka esiintyy yökerhon tähtenä, drag queen Zazana. Kun Georgesin poika Jean-Michel kertoo menevänsä naimisiin ja tuovansa morsiamensa vanhempineen tapaamaan Georgesia ja Albinia, pariskunnan elämä järkkyy: morsiamen vanhemmat ovat nimittäin äärikonservatiiveja, ja isä on poliitikko, joka on päättänyt kieltää kaikki alueen "paheelliset" yökerhot. La cage aux folles on kimaltava, värikäs, hauska ja kaikin puolin menevä musikaali. Ollakseen melkein 40 vuotta vanha, musikaali on vanhentunut arvokkaasti: sen perustarina voisi tapahtua myös nykyaikana, ja LGBT+-representaatio on yhä toimivaa hieman stereotyyppisestä kuvauksesta huolimatta. Georgesin ja Albinin suhde on kuitenkin todella aidon kauniisti ja liikuttavasti kuvattu, kuin myös Georgesin ja erityisesti Albinin ja Jean-Michelin välinen suhde. Vaikka La cage aux folles ei ehkä ole mikään lempimusikaalini, se on ihanan kepeä ja viihdyttävä. Lisäksi minulla liittyy siihen hyvin lämpimiä muistoja: se linkittyy mielessäni erääseen erittäin onnelliseen viikkoon. Minulla oli tuolloin ollut jo jonkin aikaa vähän vaikeaa, ja vaikka musikaali ei kaikkea kurjaa korjannutkaan, se oli äärimmäisen tarpeellista todellisuuspakoa, ja siksi minulle yhä rakas. Kävinkin katsomassa tämän teatterissa jopa kahdesti.
Neljä lempibiisiä: A thrill of first love, I'm breaking down, Falsettoland, You gotta die sometime
Falsettos-musikaalin alkuperäinen versio koostuu itse asiassa kahdesta musikaalista: March of Falsettosista ja Falsettolandista, mutta vuoden 2016 uusi versio yhdistää nämä musikaalit yhdeksi. Tarina on kuitenkin pysynyt samana: yhä edelleen seurataan erään perheen suhdekiemuroita 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun Yhdysvalloissa. Marvin on jättänyt vaimonsa Trinan aloittaakseen suhteen Whizzerin kanssa, ja molemmat ex-puolisot tilittävät tuntojaan terapeutti Mendelille. Marvinin ja Trinan alakouluikäinen poika Jason puolestaan vihoittelee molemmille vanhemmilleen ja pelkää, että hänestäkin tulee homo kuten isästään. Päähenkilöiden ihmissuhdesotkuista tulee entistäkin vaikeampia, kun Mendel ihastuu Trinaan, Marvin ja Whizzer haparoivat eron partaalla ja Trina yrittää pitää oman ja perheensä elämän edes jotenkuten kasassa. Tarinan ajankohdasta voi ehkä arvata, mihin suuntaan juoni meneekään, mutta pienestä ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tarina kuitenkin toimii, ja se käsittelee teemojaan, kuten perhettä, miehisyyttä ja juutalaisuutta, kiinnostavasti. Perhesuhteet ovat harvoin päivänselviä ja mustavalkoisia, vaikka omassa perheessä ei olisikaan niin pahoja solmuja kuin musikaalin perheellä, ja sitä Falsettos mielestäni käsittelee mukavan lämpimästi ja huumorilla, vaikka vakavasta asiasta onkin kyse. Tämä läpilaulettu musikaali oli ainakin minulle hieman hitaasti aukeava, enkä edelleenkään ole sen ykkösfani. Henkilötkin tuntuivat ensikuuntelulla melko yksipuolisilta, mutta mitä enemmän olen musikaalia kuunnellut, sitä enemmän he ovat saaneet sävyjä. Pidän kuitenkin siitä, että lavalla ovat vain päähenkilöt, eikä esimerkiksi ensembleä, mikä pitää fokuksen juuri heissä ja heidän suhteissaan.
Patukkaooppera/Kun tyttö on hyvä/Ansa: musikaali liian hyvästä ihmisestä (2007)
Neljä lempibiisiä: Työ on Teneriffa, Sielu rippikoulussa, Tähtien taa, Onni ja muita tekosyitä
Patukkaoopperaa voinee tituleerata rakkaaksi lapseksi: sen verran monella eri nimellä tätä musikaalia on esitetty! Suomalaisia musikaaleja (puhumattakaan suomalaisista versioista ulkomaalaisista musikaaleista!) levytetään hyvin harvoin, joten Patukkaooppera on siksikin mielenkiintoinen kuriositeetti listalla. Levytystä ei löydy Spotifysta tai Youtubesta, mutta useammasta Suomen kirjastosta kylläkin. Laulujen sanat löytyvät levyn vihkosesta, mutta täyttä juoniselostetta ei mistään löydy. (Googletellessani tosin huomasin, että näytelmäteksti on julkaistu kirjana, mutta en ole siihen tutustunut tai sen sisältöön perehtynyt.) Patukkaooppera sijoittuu naisvaltaiseen myslipatukkatehtaaseen, ja päähenkilönä toimii Ansa Vallittu, kiltti, hiljainen ja helposti jyrättävissä oleva lapseton keski-ikäinen nainen. Kun tehtaan johto palkkaa Erkki Ranto -nimisen konsultin tekemään tehtaasta tehokkaamman, vaikuttaa tämän heittämät iskulauseet ja inspiroivat mietteet erityisesti Ansaan, joka alkaa hyödyntää oppeja omassa arkielämässäänkin, ikävin seurauksin. Patukkaoopperassa ehdottomasti parasta on teoksen musiikki, jonka on säveltänyt Iiro Rantala ja sanoittanut Heikki Salo. Erityisesti sävellykset kutittelevat jotain aivojeni mielihyväaluetta. Sanoituksetkin suuremmaksi osaksi toimivat, vaikka ilman kömpelyyksiä ei selvitäkään. Juonen kuljetus myös kompuroi toisinaan: vaikka esimerkiksi Sielu rippikoulussa on eräs lempikappaleistani koko musikaalissa, se ei oikein riitä oikeuttamaan kappaleen paikkaa tarinassa. Patukkaooppera on toinen listan musikaaleista, jonka olen livenä nähnyt.
Neljä lempibiisiä: Prologue, Charming, Letters, In my house
Eräs paras piirre musikaaleissa on se, että musikaalin voi tehdä oikeastaan mistä tahansa aiheesta ja saada siitä silti toimivan ja hyvän. Tämä pätee myös listan seuraavaan teokseen Natasha, Pierre and the great comet of 1812. Tämän nimihirviön taakse kätkeytyvä musikaali pohjautuu Leo Tolstoin romaaniin Sota ja rauha, tosin ilmeisesti kyseessä on melko ohut siivu kyseisestä järkäleestä. Tarina seuraa nuorta Natashaa, jonka kihlattu Andrei on kaukana sotimassa. Natasha saapuu serkkunsa Sonyan kanssa Moskovaan, jossa hän kohtaa naistenmies Anatolen. Natasha hullaantuu mieheen, mistä seuraa melkoinen sirkus. En valitettavasti osaa sanoa, kuinka tarkasti kirjan juonta tässä seuraillaan, sillä en ole Tolstoin tiiliskiveä (vielä?) lukenut. Mielestäni The great cometin musiikki on erinomaisen dramaattista, ja kuljettaa juonta eteenpäin oivallisesti, tuoden kohtauksen tunnetilat katsojan (tai tässä tapauksessa kuuntelijan) iholle. Musiikki nojaa vahvasti moderniin musikaalimusikkiin, mutta se flirttailee kivasti itäeurooppalaisen ja venäläiseen musiikkiperinteen kanssa. Läpilauletun musikaalin erityispiirre on sen lavastus: lava nimittäin on rakennettu niin, että yleisö istuu ikään kuin tapahtumien keskiössä ja näytelmä tapahtuu heidän ympärillään. Todellakin toivon, että pääsisin joskus näkemään ja kokemaan tämän livenä! The great comet saa erityisplussan ensimmäisestä kappaleestaan: näin kaikki musikaalit pitäisi aloittaa! :D
Neljä lempibiisiä: Ex-wives, Heart of stone, I don't need your love, Six
Divorced, beheaded, died, divoreced, beheaded, survived. Modernilla twistillä kerrotut historiamusikaalit ovat saaneet muutaman viime vuoden aikana suuren suosion, eikä Six ole säännön poikkeus. Musikaalin pääidea on yksinkertainen: Englannin kuningas Henry VIII:n vaimot ovat perustaneet bändin ja musikaali on tämän bändin keikka: Six onkin enemmänkin konseptimusikaali kuin varsinaisesti juonellinen kokonaisuus. Jännite syntyy siitä, että bändin jäsenet kilpailevat siitä, kuka saa olla bändin soololaulaja, ja päättävät järjestää kilpailun: se, joka joutui kokemaan kaikista ikävimpiä asioita aviomiehensä taholta, voittaa kilpailun. Musikaali koostuu muutaman yhteisen kappaleen lisäksi jokaisen kuningattaren soolobiisistä, jotka ovat jokainen eri tyylisiä ja saaneet inspiraationsa jostain modernista naisartistista. Inhoan sanaa voimaannuttava, mutta Six on juuri sitä. Se nostaa valokeilaan kuusi erilaista naista, jotka ovat kaikki tuttuja historiasta, mutta typistetty yhdeksi sanaksi "typerään loruun", kuten turhautuneet kuningattaret toteavat jo ensimmäisessä biisissä. Vaikka kuningattarien välillä onkin jonkin verran vanhoja kaunoja ja he piikittelevät toisiaan tuon tuosta, heidän välisensä suhteet ovat kuitenkin loppupeleissä rakastavia ja toisiaan tukevia, alkuperäisestä kilpailuasetelmasta huolimatta. Tällaista vilpitöntä naisten välistä ystävyyttä näkee missään kulttuurituotteessa ärsyttävän harvoin. Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös se, että lavalla on pelkästään naisia: kuningattarien lisäksi taustabändi koostuu kokonaan naisista, hovineidoista. Kun joissain moderneissakin musikaaleissa naishahmot ovat pahvisia ja yksioikoisia (looking at you, Be more chill) tai kertovat lähinnä mieshenkilöiden seikkailuista (looking at you, Hamilton), Six on erittäin mukava, tavanomaisuuden murtava teos. Sen kirjoittajat Lucy Moss ja Toby Marlow olivat musikaalin ensi-illan aikana juuri ja juuri kaksikymppisiä, mikä tekee Six-ilmiöstä entistä vaikuttavamman. Tekijöiden nuoruus näkyy negatiivisesti vain sanoituksissa, jotka ovat paikoin hieman kömpeliä, mutta uskon, että tällä kaksikolla on edessään kirkas ura musikaalien maailmassa, kun he ovat tulleet nyt ryminällä sisään. (Tässä kohdassa pieni leuhkinta: vaikka tutustun yleensä kaikkiin hitteihin niin kirjallisuudessa, musiikissa kuin musikaaleissakin enemmän tai vähemmän jälkijunassa, Sixin suhteen olin aivan etujoukoissa: kun kuuntelin musikaalin loppuvuodesta 2018, sen Wikipedia-artikkeli oli tynkä, meemejä tai lähes mitään videoita ei ollut saatavilla, eikä juuri kukaan, jolle puhuin, tiennyt teoksen olemassaolosta.)
Neljä lempibiisiä: Halpoja likkoja Tampereelta, Lumen paino, Milavidan valot, Minkä irti saa
Tytöt 1918 on toinen suomimusikaali tällä listalla, jonka tekijöissä on itse asiassa samoja nimiä kuin Patukkaoopperankin taustalla: Sirkku Peltola ja Heikki Salo. Anneli Kannon Veriruusut-romaaniin perustuvaa musikaalia esitettiin Tampereen työväen teatterissa sisällissodan muistovuonna. Nimensä mukaisesti musikaali seuraa Tampereen punaista naiskaartia sisällissodan melskeissä. Tehtaantytöt nousevat kapinaan, mutta hyvin ei käy oikein kellekään. Henkiin jääminen ei välttämättä ole sen onnellisempi kohtalo kuin taistelussa kuoleminen. Jo teoksen aloittava Prologi aiheuttaa kylmiä väreitä, kun näyttelijät kertovat jokainen oman hahmonsa tulevan kohtalon. Olen lukenut romaanin, johon musikaali perustuu, mutta en ole nähnyt näytelmää, vaikka se kiinnostikin, joten koska kunnollista juoniselostetta ei ole saatavilla, en ole aivan satavarma näytelmän juonenkulusta. Olenkin kuunnellut soundtrackia enemmänkin konseptialbumina. Tytöt 1918 onnistuu mielestäni tyttöyden ja naiseuden vimmaisuudessa: naisissa on enemmän voimaa, kuin yhteiskunta suostuu näkemään. Lisäksi se kuvaa alkuteoksensa tavoin sitä, miten hyvät ideat ja aatteet vääristyvät, eikä sodassa ole mitään hyvää. Kuitenkin sanoituspuolella onnutaan ja pahasti. Toki on selvästi tarkoitus mukailla maailmalla muodikasta historiamusikaalia modernimmalla musiikilla, mutta se ei aina toimi. Sanoitukset ovat hyvin usein kiusallisia, ja mietinkin usein, sanoisiko kukaan nainen oikeasti noin missään tilanteessa. Vaikka pääasiassa pidänkin Heikki Salon sanoituksista, ei tämän musikaalin sanoitukset oikein iske. Lisäksi lähes kaikissa naisten esittämissä kappaleissa puhutaan miehistä, rakkaudesta ja/tai naimisiinmenosta. Tietenkin nämä ovat asioita, joita takuulla ainakin nuoremmat tytöt miettivät, mutta kun ottaa huomioon, että he ovat keskellä sotaa, ja luulisi, että ensimmäisenä mielessä ei olisi miehet, vaan esimerkiksi hengissä pysyminen. Hieman mieskatsetta havaittavissa! Toisaalta esimerkiksi Suvihäät toimii erittäin hyvin tarinan kontekstissa: kurjuuden keskellä unelmoidaan kesästä ja häistä, onnellisimmista ajoista. Musikaalin tarina on tärkeä, ja suosittelen kyllä kuuntelemaan sen, mutta mielestäni Kannon romaani on parempi.
Kiva listaus, harvemmin tulee luettua mitään musikaaleista. :)
VastaaPoistaMukavaa, että tykkäsit :) Jos musikaalijutut kiinnostavat muuten, suosittelen kuuntelemaan Musikaalimatkassa- podcastia!
Poista