Lokakuussa 2026 luin yhdeksän kirjaa (1990 sivua), joista kolme oli spefiä, yksi tietokirja, yksi sarjakuva, yksi näytelmä, yksi englanniksi luettu ja yksi e-kirja.
Husu, Tiia: Yö keltaisessa talossa 212 s.
Saisio, Pirkko: Kainin tytär 67 s. (e-kirja)
Al-Husaini, Sara: Kenelle maa kuuluu 233 s.
Larsson, Carl: Minä – kirja hyvästä ja pahasta 183 s.
Oseman, Alice: Heartstopper vol. 6 352 s.
Vik, Merri: Hyvin pyyhkii, Lotta! (Lotta #32) 137 s.
Sinisalo, Johanna: Joutsenlaulu 463 s.
Ibsen, Henrik: Peer Gynt 215 s.
Vik, Merri: Loistojuttu, Lotta! (Lotta #33) 128 s.
kotimaisia: 4
käännöskirjoja/luettu englanniksi: 5
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 6
muualta: 1
Tiia Husun Yö keltaisessa talossa tuli tietoisuuteeni kirjasomen kautta. Vaikka genrenä on kauhu, rohkaistuin silti tarttumaan siihen. Kirjan päähenkilönä on aavetutkija Aro Palo, jonka menneisyydessä tapahtuneet asiat ovat aiheuttaneet hänen uralleen kolauksen. Hänen on pakko tarttua tarjoukseen mennä erääseen Saimaalla sijaitsevaan taloon tutkimaan sen kummitteluja, vaikka se ei juuri häntä innostakaan. Aroa vaivaavat useat hankalat ihmissuhteet, eikä asioita helpota lapsuudenystävä, joka piilottelee salaisuuksia omassa mökissään. Ja mitä tapahtuikaan keltaisessa talossa sinä yönä, jonka muisto ei jätä Aroa rauhaan? Tämä oli mainio! Tarinassa oli paljon kiinnostavia elementtejä, ja ilahduin myös sen maailmasta, jossa yliopistossa voi opiskella aavetutkimusta. Kirjan kauhuelementit ovat kaameimmillaan oikeasti pelottavia, joten onneksi suurin osa ajasta pysyteltiin päivänvalossa, jolloin tällainen arkajalkakin uskalsi lukea. Sivuhahmoista Aron opiskelukaverit jäivät vähän etäisiksi. Keltaisen talon tapahtumat olisivat olleet ehkä vaikuttavampia, mikäli lukijallakin olisi ollut läheisempi suhde hahmoihin. Myös Junin ja Aron yhteistä historiaa olisi voinut avata (miten he ovat alun perin tutustuneet?) ja suhdetta Alisan kanssa enemmän näyttää kuin selittää, mutta toisaalta arvostin sitä, miten paljon asiaa tiiviiseen sivumäärään oli saatu mahtumaan ilman, että lukijaa hengästytti. Oikein hyvä esikoisteos siis, lupaa suuria tämän kirjailijan tulevaisuudellekin!
Pirkko Saision Kainin tytär löytyi BookBeatista, kun etsin uutta e-kirjaa edellisen loputtua. Kirja kertoo kahdesta naisesta, Riskusta ja Annasta, jotka tutustuvat konservatoriossa ja aloittavat suhteen. Suhde ei ole missään kohdassa helppo, molemmilla on omat demoninsa, jotka tulevat rakkauden tielle. Saision proosa on kirkasta ja kaunista, mutta tarinasta oli vaikea saada otetta. Tuntuu, että Saisio keskittyy enemmän brassailemaan kielellään kuin kertomaan tarinaa. Ehkä tämä vaatisi toisenkin lukukerran, että pirstaleisesta tarinasta saisi otteen, mutta en tiedä, kiinnostaako minua palata tähän. Esimerkiksi seksuaalisen väkivallan kuvaus ja siihen suhtautuminen tuntui luotaantyöntävältä ja inhottavalta. Kristillisen symboliikan käytöstä kuitenkin pidin, vaikka teoksen nimi jäikin vähäsen hämmentäväksi. Jostain muistan lukeneeni väitteen, että Kainin tytär olisi ensimmäinen romaani, joka kuvaa lesbopariskuntaa, mutta en oikein osta tätä väitettä: eikös esimerkiksi Tove Janssonin tuotannossa ole ollut naisia rakastavia naisia jo ennen vuotta 1984, kun tämä kirja on julkaistu. Ei parasta Saisiota, mutta tulipahan luettua.
Kesäreissulla sain ystävältäni kolme kirjaa, joista yksi oli Sara Al-Husainin Kenelle maa kuuluu. Kirja kertoo kolmesta ihmisestä, jonka elämän Irakin sota muuttaa. Zainab on tavallinen koulutyttö, jonka unelmat alkava sota murskaa. Mustafa on paennut sotaa Suomeen ja yrittää parhaansa mukaan sopeutua, mutta sotatraumat estävät sen. Leyla on elänyt Malmössä niin kauan kuin muistaa, mutta ei koe kuuluvansa kunnolla ruotsalaiseen eikä myöskään irakilaiseen kulttuuriin. Jotenkin tämä ei vain lähtenyt. Kirja on kirjoitettu miellyttävästi ja aihe on todella tärkeä, mutta tunnetasolla tämä jätti kylmäksi. Paljon pohdin sitä, että onko vika minussa ja enkö vain pysty asettumaan toisten asemaan, kun kaikki tässä jäi jotenkin todella etäiseksi ja tietyllä tavalla keskeneräiseksikin. Harvoin oikeassa elämässä on tydyttävä, täydellinen narratiivi, mutta kirjoilta sitä toivoisin. Tulipahan luettua. Jollain tavalla tämä muistutti minua Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviasta, vaikka näitä ei tainnut yhdistää mikään muu kuin maahanmuuttoteema. Ja ehkä myös se, että kummastakaan kirjasta en erityisemmin pitänyt :D
Carl Larsson on ollut lapsesta asti yksi lempitaitelijoistani. Siihen nähden on ehkä vähän omituista, että en ole koskaan lukenut Larssonin elinaikana julkaistuja teoksia, joissa hänen teoksiaan esitellään. En itse asiassa edes hoksannut, että näitä kirjoja on suomennettu, kunnes etsin kirjastosta Ett hem -teosta, ja haku löysi myös Larssonin omat teokset. Päädyin ensimmäiseksi näistä lainaamaan Larssonin omaelämäkerran Minä – kertomus hyvästä ja pahasta (suom. Marketta Ruoppila-Martensen), jonka käsikirjoituksen Larsson sai valmiiksi vain päiviä ennen kuolemaansa. Kirjan julkaisemista kuitenkin lykättiin siihen, että myös Larssonin vaimo Karin oli kuollut. Enkä yhtään ihmettele, miksi näin tehtiin, ja miksi tämä silti aiheutti ilmestyessään kohua. Carl Larssonin omaelämäkerran tapahtumat ja kerronta ovat kaukana siitä aurinkoisesta idyllistä, jota hänen teoksensa kuvaavat. Toisaalta se mös ehkä selittää hänen taidettaan: kaiken kokemansa kurjan jälkeen hän on varmasti tahtonut korostaa perheonneaan ja maalata sen niin kauniisti kuin vain osaa. Kirja olisi kuitenkin tarvinnut vahvaa kustannustoimittamista. Ymmärrän, että se ei ole mahdollista (haudan takaa on hankala editoida), mutta tajunnanvirtamaista ja kronologiassaan hyppivää tekstiä oli raskasta ja sekavaa lukea. Myös suuret elämäntapahtumat, kuten naimisiinmeno, lasten syntymät tai vaikkapa Midvinternsblot-taulun kohtalo ohitetaan jotenkin hämmästyttävän nopeasti. Sen sijaan Larsson keskittyy enemmän kertomaan ihmisistä, joihin on elämänsä aikana tutustunut, ja tämä ei kiinnostanut minua juurikaan. Ehkä pitää lukea joku ulkopuolisen tekijän Larsson-elämäkerta, että saa taiteilijan elämästä hieman ehjemmän kuvan. Kirjan kuvituskaan ei oikein palvellut tekstiä: ne liittyivät harvoin siihen kohtaan Larssonin elämässä, johon ne kirjassa oli painettu. Kirjaston kirjasta oli muuten leikattu keskeltä yksi sivu irti. Hämmentävää.
Heartstopperin viimeinen osa tuli luettua vahingossa englanniksi, kun en varausta tehdessäni hoksannut tarkistaa kieltä (toki en ole ihan varma, että onko tätä vielä edes suomennettu) :D Edellisen osan lukemisesta oli ehtinyt vierähtää jo pidempi aika, mutta aika hyvin pääsin mukaan tähänkin. Nick valmistautuu hakemaan yliopistoon ja Charlie hakeutuu valvojaoppilaaksi. Lähestyvä muutos jännittää molempia. Onko lukiorakkauden mahdollista selviytyä aikuisuuteen? Tässä on edellisten osien tapaan isoja teemoja mutta myös runsaasti liikuttavia ja söpöjä kohtauksia. Tunnelma ei ole niin synkkä kuin jossain aikaisemmissa osissa, mutta raskaampiakin teemoja esimerkiksi mielenterveydestä ja vaikeista perhekuvioista sivutaan. Jos on pitänyt edellisistä Heartstoppereista, pitää tästä päätösosastakin. Kokonaisuus tuntui kuitenkin yhdeltä isolta montaasilta, ja toistoa oli paljon. Vaikka kirjassa taisikin olla enemmän sivuja kuin edellisissä osissa, kiireen tuntu vallitsi silti suurta osaa sivumäärästä. Hyvä lopetus tämä sarjalle kuitenkin on. Ei tämä olisi toisella tavalla voinutkaan loppua.
Lotta-sarjan lukeminen jatkui jälleen kesän jälkeen. Hyvin pyyhkii, Lotta! (suom. Pertti Hiltunen) alkaa niin ikään syksyisissä tunnelmissa, Lotalla ja Giggillä nimittäin alkaa lukion viimeinen syyslukukausi. Tässä kirjassa kaikki ongelmat selvisivät liian helposti (jopa tämän sarjan mittapuulla), mutta viihdyin kuitenkin.
Myös Johanna Sinisalon Joutsenlaulu oli ystäväni minulle kesällä antama. Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ilmastokatastrofi ja pandemiat ovat runnelleet maapalloa, mutta vaikutusvaltaisilla ihmisillä on tahtotila parantaa tilannetta teknologian avulla. Mahtava Arowang-yhtiö on valloittanut maailmaa tekoälytekniikan avulla. Tekoälyä käytetään muun muassa loukussa olevien ihmisten pelastamiseen paikoista, joissa pelastaja voisi olla itse vaarassa tai aiheuttaa pahempaa tuhoa. Suomalaissyntyinen Jane toimii juuri näissä pelastustehtävissä, kunnes epäonnistuttuaan joutuu tylsempään tehtävään vahtimaan työtään viimeistelevää tekoälyä. Se kuitenkin paljastaa Janelle muista lajeista jotain, jota hän ei ollut tullut ajatelleeksi. Pidän kovasti Johanna Sinisalon aivoista, jotka loihtivat mielikuvituksellisia mutta uskottavia todellisuuksia. Joutsenlaulussakin on paljon kiinnostavaa teknologiaa (eikä edes humanistille liian vaikeaa) ja kauniita ajatuksia dystopiasta, joka pyrkii parhaansa mukaan utopiaan. Olen melko lailla tekoälyvastainen, mutta tällaisissa visioissa sen käyttö työkaluna tuntuu enemmän mahdollisuudelta kuin uhalta. (Generatiiviseen tekoälyyn sen sijaan suhtaudun lähtökohtaisesti negatiivisesti.) Kirjan kieli on mukavan rikasta, esimerkiksi suikkaaminen on ilahduttava termi. Kommunikaatio ja suhde toislajisiin on myös kiehtova teema, jota varmasti ajattelen vielä paljon tämän lukemisen jälkeen. Joutsenlaulu kuitenkin kompastuu valitettavasti omaan konseptiinsa. Juoni jää kaiken teknisen puheen ja spekuloinnin varjoon. Jännittävin juonikaari on ohi kuin sormia napsauttamala, ja kirjaa on silti vielä kymmeniä sivuja jäljellä. Välillä tuntui, kuin olisi lukenut ihmisten ja muiden lajien suhteita pohtivaa esseetä, eikä se oikein ollut sitä, mitä tältä kirjalta odotin tai edes halusin. Hahmotkin jäivät vähän etäisiksi. En myöskään oikein välittänyt siitä, kun juonta pilkkova "ääni toisaalta" paljasti henkilöllisyytensä. Siinä ei tuntunut olevan mitään pointtia. Kritiikistäni huolimatta voisin suositella Joutsenlaulua sen kiinnostavien ajatusten vuoksi, kunhan odotukset ovat oikealla tasolla.
Henrik Ibsenin Peer Gynt (suom. Pentti Saarikoski) on ollut minulle (kuten varmasti monille muillekin) tutuin Edvard Griegin musiikkina. Satuin bongaamaan tämän kirjaston näytelmähyllyltä, joten päätin tukkia aukon sivistyksessä ja lukea teoksen. Kirja kertoo nimensä mukaisesti köyhän talonpojan pojasta Peer Gyntistä, joka on varsinainen antisankari: laiska, valehteluun taipuvainen ja itsekäs. Aiheutettuaan skandaalin häissä Peer päätyy seikkailuillaan niin vuorenkuninkaan luolaan, Marokkoon kuin kairolaiseen mielisairaalaankin. Voi olla, että näyttämöllä tämä tekisi suuremman vaikutuksen, mutta tällaisenaan tämä ei oikein vakuuttanut. Ensimmäinen puolisko oli ihan sujuvaa ja kiinnostavaakin luettavaa, mutta Peerin seikkailut Norjan ulkopuolella olivat sitten päinvastaisia. Loppuratkaisukin olisi ollut voimakkaampi, jos Peerin rakkauden kohde Solveig olisi ollut enemmän näytelmässä läsnä ja hänen suhteensa Peeriin olisi saanut enemmän aikaa näyttämöllä. Nyt Solveigin persoonallisuus on suurin piirtein villasukan tasoa, ja näytelmä oli suurimmaksi osaksi mies harhailee -kertomus, jollaisista hyvin harvoin pidän. En ole aivan varma, mitä mieltä olin Pentti Saarikosken suomennoksesta. En ole lukenut Otto Mannisen vanhempaa käännöstä, enkä osaa norjaa, jotta voisin tutkia alkuteosta, joten en tiedä, kuinka omanlaisiaan ratkaisuja hän on tässä tehnyt. Moderni ote tuo ehkä hahmoja lähemmäs nykykatsojaa, mutta joidenkin sanojen, kuten esimerkiksi englanninkielisten fraasien käyttö särähti silmään. Välimerkkien käyttämättömyys aiheutti joskus sen, että virkkeitä oli hankala ymmärtää. Tulipahan luettua, mutta luulen, että nautiskelen tulevaisuudessa Peer Gyntini musiikin muodossa. Kahdesta lukemastani Ibsenin näytelmästä Nukkekoti oli huomattavasti tätä parempi.
Kuukauden toinen Lotta oli Loistojuttu, Lotta! (suom. Raija Kiiskinen). Kirja keskittyy Lotan viimeiseen kevätlukukauteen, johon lottamaiseen tyyliin mahtuu vaikka kuinka isoja ja pieniä sattumuksia. Kirja oli varsin kiva yhden junamatkan seuralainen. Jäin kaipaamaan vähän enemmän koulunkäyntiä ja viimeisen kevään tunnelmointia, mutta eipä niitä kaiken muun sekaan olisi hirveästi näin ohuessa kirjassa mahtunutkaan. En oikein edelleenkään jaksa vakuuttua Lotan ja Paulin suhteesta, ja se ei kauheasti lisää luottoani tulevaan.
*********
Lokakuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
35. Kirjassa on lyhyet luvut: Merri Vik: Hyvin pyyhkii, Lotta!
Lokakuu oli yhdellä sanalla rankka. Töissä oli todella intensiivistä monella tavalla, ja se vei mehut aika tehokkaasti vapaa-ajallakin. Sen lisäksi olin vain yhden viikonlopun kotona, muuten reissussa koko ajan. Reissut olivat kyllä ihania, niihin sisältyivät muun muassa teatteria, ystävän häät ja Helsingin kirjamessut. Kolikon kääntöpuolella olin sitten aivan loppu: eräänä iltana töiden jälkeen nukahdin "hetkeksi" sohvalle n. klo 19 ja heräsin seuraavan kerran aamukahdelta :D
Kuukauden biisi on Dodien 6/10. Biisi on tuttu jo vuosien takaa, mutta nyt se on ollut vähän ahkerammassa kuuntelussa kuin hetkeen. Sosiaaliset tilanteet tuntuvat usein vähän hankalilta, ja varsinkin kaikenlaiset juhlat jännittävät etukäteen (jotenkin oudosti vielä enemmän nykyään kuin ennen). Usein jännitän turhaan, ja loppujen lopuksi juhlissa ja muissa tilaisuuksissa on kivaa, mutta välillä on niitäkin tilanteita, joissa 6/10 osuu ja uppoaa.
