Luukku 15: Onni yksillä

Luukku auki!

Onni yksillä-novellissa on omasta mielestäni mielenkiintoinen kertojaratkaisu. Novelli ei ole täydellinen, mutta harvatpa ovat. Toivottavasti kuitenkin pidätte :)

***

Onni yksillä

(Trains and Winter rains)

Askeleet kajahtelivat autiossa hallissa ruskeiden saappaiden takoessa kiiltävää lattiaa. Asema oli ollu hylättynä viimeiset 10 vuotta, mutta siltikin sen lattia näytti juuri vahatulta. Asema ei ollut lainkaan lämmin, mutta se oli hyvä piilopaikka. Siellä me vietimme jouluamme. 

Minä juoksin Samin perässä. Sam kääntyi aina välillä katsomaan taakseen, varmisti, että olin mukana. Samin sylissä oli valtava kinkku, jonka hän oli varastanut lihakauppiaalta. Meidän piilopaikassamme vanhan lippukioskin sisällä oli yhtä sun toista muutakin varastettua tavaraa, mutta Sam ei koskaan varastanut sellaista, mitä ei tarvinnut. 

Sam pysähtyi ja minä juoksin hänen viereensä. Hän rapsutti minua korvan takaa ja kuiskasi:

– Hyvä tyttö. Hyvä Marlene. Minä haukahdin ymmärtämisen merkiksi. Me olimme mainio tiimi: minä ja Sam. Sam varasti, minä vahdin, ja me molemmat pidimme seuraa toisillemme. 

Aatonaattona me kerjäsimme kaupungilla. 

– Jos sinä Marlene saisit mitä haluaisit, mitä haluaisit? Sam kysyi seisoessamme erään koristeellisen näyteikkunan edessä. Minä heilutin häntääni. Ihmiset kiiruhtivat ohi ja pudistelivat päätään, jos ehtivät. Mies taisi olla päästään vialla, kun tuolla tavoin jutteli koiralleen. Minä katselin taivaalle ja näin tähdet, näin katulamppujen valot. Haistelin ilmaa ja haistoin viileän tuulen, viemäreiden tuulahduksen, paahdetut kastanjat ja kaikki ne, jotka olivat kulkeneet aukiolla. Sam seisoi vierelläni hartiat lysyssä ja huonoryhtisenä. Hän katseli ympärilleen ja potkiskeli maassa olevaa lakkia toiveenaan muutama kolikko rehellistä joululahjaa varten. Minä istua nökötin hänen vieressään ja kuulin ihmisten kiihkeän ja kiireisen puheen. Kuulin heidän päivittelevän kiirettä ja sitä, että rahaa meni kuin vettä vain. Mitä he tiesivätkään köyhyydestä ja kurjuudesta? Minä haukahdin ja pudistelin likaista turkkiani. Mitä Sam olikaan juuri äsken kysynyt? Ai niin, mitä minä halusinkaan, jos saisin sen, mitä haluan. 

Mietin hetken. Ruokaa, lämpimän asunnon, kylvyn… Kuvat kuin parhaimmasta unesta pyörtelivät ympärilläni ja suljin silmäni. Se olisi täydellistä. Entä Sam? Eikö hän ollutkaan unissani? Totta kai. Hylkäisin kaiken hyvän, jos vain saisin olla Samin kanssa. Halusin olla aina Samin kanssa. Hän ei selviäisi ilman minua ja minä en selviäisi ilman häntä. Mutta jos minä jotain kaikkein eniten olisin halunnut, niin puheen lahjan. Ei, en halunnut olla ihminen, koiran elämä oli niin hauskaa. Halusin vain puhua, kertoa, mitä ajattelin. Se olisi hauskaa. 

Sam herätti minut unelmistani ja otti tyhjän lakin maasta. 

- Mennään, Marlene, hän sanoi melkein vihaisella äänellä. Minä seurasin häntä hylätylle asemalle ja vilkaisin vielä kerran sitä suuntaa, josta tulimme. Eiffel-torniin oli sytytetty valot. Minä kuuntelin Samin ruskeiden saappaiden kopinaa tyhjässä asemahallissa. Astuin sisään ja katsoin autioille raiteille, joille viimeinen juna oli tullut ennen minun syntymääni. Kuulin Samin huhuilevan minua ja juoksin hänen peräänsä. 

Me nukuimme asemanvartijan kopissa, koska siellä oli kaikkein lämpimintä. Meillä molemmilla oli omat, rikkinäiset ja likaiset huovat. Vatsani kurni, mutta tiesin, etten saisi ruokaa ennen huomista. Onneksi jouluna sentään sai syödä. Samin vanhojen kynsikkäiden peittämät kädet koskettivat selkääni ja pörröttivät turkkia. Hymyilin ja suljin silmäni. Ulkona satoi vettä, en muista milloin viimeksi oli tullut lunta. Sam käpertyi peittonsa alle ja minä kiepsahdin kolmesti ympäri ja painoin pääni tassujen väliin. Nukahdin. 

Heräsin rauhattomasta unestani aamuyöllä. Samkin havahtui liikehdintääni ja murahti minulle hiljaisella äänellä:

– Hyvää joulua Marlene. Hymyilin surumielisesti ja katselin pimeyteen nälän kaihertaessa vatsassani. Onni yksillä, mutta joulu kaikilla.