Aamiaisaikaan

Syksyllä tein paperinukkepostauksen, jossa esittelin metsässä elelevät Stefanin ja Magdan vaatekaappeineen. Postauksen kommenteissa jatkoa kaipailtiin, joten tässäpä sitä olisi.

***

Havahduin hereille syvästä unesta. Avasin silmäni ja suljin ne saman tien auringon häikäisessä verhon raosta. Nousin istumaan ja venyttelin pitkään. Hyppäsin sängystä pois ja avasin verhot kunnolla. Hehkuvan oranssi kevätaurinko lämmitti kasvojani ikkunan läpi. Rakastin kevättä, olin aina rakastanut. Vaihdoin nopeasti yöpaidan housuihin ja villapaitaan ja kiiruhdin keittiöön kieputtaen matkalla hiukseni nutturalle. Keittiön pöydällä lojui Stefanin taskukello, josta tarkistin ajan: puoli kahdeksan. Nyökkäsin tyytyväsenä ja painelin ovesta ulos vedettyäni takin ja saappaat jalkaan.  

Ulkona oli pientä pakkasta ja värähdin villapaidasta huolimatta. Jatkoin matkaani talon taakse, johon Stefan oli kyhännyt ensimmäisenä syksynä pienen tallinkaltaisen hökkelin. Avasin oven ja astuin sisään hämärään. Prezwa hörähti lempeästi, kun tulin sen luo. Stefan ei pitänyt siitä, että ratsastin hänen hevosellaan. Prezwa oli kuitenkin rotuhevonen, eikä sitä saanut villiinnyttää. Annoin Stefanin valituksille pitkät. Hänestä ei ollut Prezwan kaltaisen hevosen isännäksi. Prezwa halusi olla villi, villi ja vapaa. Minäkin halusin. Stefan vain istua röhnötti ja valitti mökin olosuhteista. Ravistin ajatukset päästäni ja talutin Prezwan ulos tallinhökkelistä. 

Stefanin tuoma satula oli pölyyntynyt tallissa kuukausikaupalla, sillä minä en koskaan käyttänyt sitä. Prezwakin totteli paremmin ilman satulaa, ja vaikka Stefan kuinka haukkui minua rotuhevosensa selän pilaamisesta, en käyttänyt satulaa. Nousin orin selkään ja kannustin sen liikkeelle. Tämä oli meidän aamuhetkemme, rakas ja arvokas. Stefan ei koskaan voisi pilata tätä.

Ratsastimme pitkään ja lujaa. Ohut jää murtui Prezwan kavioiden alla ja meidän molempien hengitys huurusi. Aikamme riehuttua käänsin hevosen, ja ratsastin takaisin kotiin. Nautin vapaudesta ja vauhdista. Rakastin Prezwaa, rakastin sen liikkeitä ja intoa. Mökin pihaan saavuttuemme pudottauduin hevosen selstä ja päästin sen vapaaksi. Stefan moitti tätäkin tapaa. 

–Entä jos se karkaa? Mitä sinä sitten ajattelit tehdä? hän oli raivonnut minulle kuultuaan asiasta ensi kerran. Minua nauratti Stefanin raivo. Prezwa ei ikinä karkaisi. Se saattoi käydä pitkilläkin retkillä, muttei karkaisi koskaan. Luotin hevoseen kuin maahan jalkojeni alla. 

Tultuani mökkiin sisälle ja riisuttuani ulkovaatteet sytytin ensi töikseni tulen uuniin. Kun liekit alkoivat nuolla puita, lähdin koputtelemaan Stefanin ovelle. 

– Ylös sieltä, huudahdin oven läpi. Kuulin ärsyntynyttä murinaa. Huokaisin ja koputin uudelleen. 

– Stefan? On aika nousta ylös! huusin rynkyttäen ovea. Stefan oli kuitenkin lukinnut sen visusti, enkä saanut sitä auki. 

– Painu hiiteen, Stefan toivotti oven takaa. Tuhahdin. 

– Sinun olisi parasta herätä, muuten et saa aamiaista, totesin ykskantaan ja lähdin takaisin keittiöön.

Teepannun viheltäessä kimakasti Stefan raahusti kuin raahustikin keittiöön. 

– Huomenta, sanoin kohteliaasti, katsomatta kuitenkaan mieheen päin. Sain vastaukseksi katkeran kirouksen. Huokaisin syvään ja otin puhtaat kupit kaapista. Meillä oli käynyt hyvä tuuri mökin ollessa hämmästyttävän hyvin varustettu. Katoin pöydän, kaadoin kuppeihin teetä ja ojensin Stefanille veitsen leivän leikkaamista varten. Mies mulkoili minua tummien kulmiensa alta. Huokaisin syvään. 

– Ratsastitko sinä Prezwalla tänään? hän murahti. Nyökkäsin. 

– Sinä pilaat sen, Stefan sanoi haukaten leipää. Pyöräytin silmiäni. Stefan hörppäsi teetään ja hetken maisteltuaan pärskähti.

– Mitä moskaa tämä on? Yritätkö sinä naikkonen myrkyttää minut? hän ärähti. 

– Nimeni on Magda, vastasin jäätävällä äänellä. – Ja tuota parempaa teetä et tule saamaan. Viimeisetkin varastot ovat loppuneet. Joudumme odottamaan kesää, että yksikään teehen kelpaava kasvi alkaa kukkia. 

– Minä menen kaupunkiin hankkimaan teet, jos sinä et osaa tehdä mitään oikein, Stefan huudahti vihaisena. 

– Jos menet kaupunkiin, pääset hengestäsi, totesin tyynenä. Stefan kalpeni hiukan ja söimme aamiaisen loppuun hiljaisuuden vallitessa. 

Stefan nousi pöydästä ja oli jo menossa huoneeseensa. Pomppasin pystyyn ja pysäytin hänet. 

– Sinun pitää hakata lisää puuta, sanoin topakasti. Stefanin silmät leimahtivat. 

– Sinä naikkonenhan et minua komentele! hän ärjäisi. Sisuni kuohahti. 

– Me olemme eläneet täällä metsässä yhdessä kolme vuotta jo, etkä sinä ole kertaakaan kutsunut minua nimeltä! huusin. Stefan katsoi minua silmät salamoiden. 

– Minä olen Lewonjeyn jaarli! Minua ei keittiöpiiat komentele! 

– Sinä et ole ollut jaarli enää vuosiin, etkö voi käsittää? huusin. – Minun voimani eivät riitä puiden hakkaamiseen, etkö sinä voisi tehdä sitä kun kerrankin kauniisti pyydän? 

Stefan katsoi minua kylmästi.

– Minä en tottele sinun kaltaisiasi, hän sanoi vihaisena ja mieleeni palautui taas ne lukuisat kerrat, kun hän oli humalapäissään huutanut minulle satuttavia sanoja. 

– Ilman minua sinä et olisi selvinnyt hengissä näinkään kauaa, huomautin viileästi, mutta sanojen alla kupli avoin viha.Se oli Stefanille viimeinen pisara. Hän kohotti kätensä ja iski minua nyrkillä kasvoihin ennen kuin ehdin valmistautua. Lennähdin iskun voimasta lattialle. Kipu pakotti minut pieneen kerään. 

– Minua et komentele! hän huusi ja kuulin hänen marssivan käytävää pitkin huoneeseensa ja pamauttavan oven kiinni. 

Makasin siinä keittiön lattialla sykkyrällä kauan. Kivun hellittäessä nousin hitaasti ja hoipertelin pienen, likaisen ja halkeilleen peilin luo keittiön nurkkaan. Poskellani loimotti valtava mustelma. Huomasin kasvoissani jotain muutakin outoa. Kyyneleitä. Niitä ei ollut valunut poskiani pitkin vuosiin.