The love I have is riverwide (Praha, osa 2/2)

Prahan matkakertomuksen toinen osa. Otsikko Autoheartin biisistä Possibility.

Kuvissa ei ole vesileimaa, koska olen laiska, ja niitä on miljoona, mutta ne ovat joko minun tai jonkun perheenjäseneni ottamia. (Mutta koska tämä on internet, saatoin myös varastaa pahaa-aavistamattoman Jormaperan kameran ja valehdella käyneeni postilaatikkoa kauempana.) Ethän siis varasta niitä :)

Tiistai 17.10., 

eli päivä, joka oli täynnä korkeuseroja

Aamiaisen jälkeen lähdimme kävelemään kohti Pyhän Vituksen katedraalia. (Joskin kävimme myös ostamassa matkalippuja julkisiin ja tekemässä harharetken etsiessämme postitoimistoa sitä ennen.) Koska katedraali oli "meidän" puolellamme jokea, kaikki alla näkyvät kuvat ovat Malá Stranan alueelta. Osataan sitä muuallakin kuin vanhassa kaupungissa! 

Nousimme pitkät rappuset ylös mäelle, josta näkyi melkein koko Praha. Jo tässä vaiheessa oli niin lämmintä, että piti heittä neuletakki veks. Ja oli lokakuu! Se ei lakkaa ihmetyttämästä, varsinkin, kun katson tätä kirjoittaessani ikkunasta ulos ja näen lunta. Maisemat mäeltä olivat aivan uskomattomat, kuten kuvista voi huomata. 

Mäellä sijaitsee katedraalin lisäksi monia muitakin rakennuksia, esimerkiksi Prahan linna, joka on edelleen ilmeisesti hallituksen ja presidentin käytössä, joten alueelle piti kulkea laukkutarkastuksen ja metallinpaljastimen läpi. Alue oli valtavan kaunis! Sen ei ehkä olisi pitänyt enää tässä kaupungissa yllättää, mutta huokailin silti ihastuksesta. 

Huokailut muuttuivat hengen haukkomiseksi, kun Pyhän Vituksen katedraali ilmestyi kulman takaa. Se on valtavan kaunis! 

"No on se kyllä vähä hienompi kuin [kotikirkko]."

"Mä luulen, et se ei oo ihan hirveen hyvä vertailukohta..."

Hieno kirkko oli myös sisältä. Oikeastaan sana hieno on vähättelyä, mutta tuntuu tyhmältä käyttää jatkuvasti sanaa upea. Onneksi kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa (ja koska näitä kuvia on miljardi, tällä postauksella on kohta romaanin verran mittaa). 

Kanan funktio ei meille selvinnyt. Ehkä se oli vain tämän papin tai piispan tai pyhimyksen ystävä.

Kirkossa oli muuten superkauniit lasimaalaukset! 

Koska katedraalin torniin pääsi kiipeämään, emme heittäneet tilaisuutta hukkaan. Puolimatkassa ahtaassa portaikossa idea alkoi kuitenkin tuntua äärimmäisen huonolta. Ihmisiä tuli jatkuvasti portaissa vastaan, jolloin joutui painautumaan litteäksi ihan seinää vasten, ahtaanpaikankammo muistutteli olemassaolostaan ja niitä portaita oli aivan kammottava määrä (290 suuntaansa) (kyllä, laskin). Huipulle päästyäni olin niin hikinen ja hengästynyt, että piti istua penkillä tasaamassa hengitystä melko pitkä aika. Kärsimyksistä huolimatta tornista oli valtavan hienot maisemat! 

"Täältä näkyy koko Praha!" 

Tuollaiseen piikkiin nirhaisin käsivarteni kuvia ottaessani. Se on ihan oikeasti terävä, iho meni rikki. Mutta lisäsipä ainakin katu-uskottavuutta tuollainen nirhauma (koska se oli tosi hurja ja halkaisijaltaan reilusti alle sentin). 

Tornin seinällä kiellettiin kirjoittaminen (ei sillä, että sitäkään olisi toteltu), mutta raaputtamisesta ei puhuttu mitään. Minä en kuitenkaan kirjoittanut tai raapustellut mitään, koska olen kiltti ja kunnollinen. 

Kun lopulta hoipertelin ulos tornista laskeuduttuani uudestaan ne 290 porrasta, menimme päiväkahveelle. Tavoitteena oli syödä kakut terassilla, koska oli niin lämmin, ja tämä tavoite myös saavutettiin. Istuimme terassilla valtavan maukkaita kakkuja maistellen ja auringosta nauttien, eikä edes palellut. Ja oli lokakuu! Lokakuu! (En voi tarpeeksi toistaa tätä asiaa.) 

Kakun jälkeen jatkoimme matkaa kultaiselle kujalle, joka oli ennen vanhaan kauppiaiden koti- ja kauppakatu. Kujalla oli paljon suloisia pieniä taloja, jotka näyttivät enemmän seitsemän kääpiön mökeiltä kuin ihmisasumuksilta. Olipa itse Fraz Kafkakin asustellut yhdessä näistä taloista aikoinaan.

Abiturientit vauhdissa? :D 

Kultaisen kujan jälkeen löysimme lopultakin postitoimiston ja postilaatikon, minkä jälkeen poistuimme alueelta jatkaaksemme matkaa läheiseen luostariin. Matkalla näimme melkoisia palatseja (tai muuten vaan hienoja taloja), joihin mielelläni voisin muuttaa. 

Luostarialueella oli tarkoitus käydä luostarin vanhassa kirjastossa, joka alakuvassa näkyy, mutta sinne oli pääsymaksut ja jonoa, joten jätimme sen väliin. Alueella olisi ollut myös miniatyyrimuseo, mutta sinnekin piti maksaa sisäänpääsy, eikä se ketään kiinnostanut niin paljon, että olisi viitsinyt tuhlata siihen rahaa. Päätimme siis mennä syömään alueella sijainneeseen ravintolaan, eikä se ollut pöllömpi päätös. 

Ruuan jälkeen päätimme kävellä Petrínin kukkulan kautta hotellille lepäämään. Kukkulalta oli todella hienot maisemat! Kuitenkin särkevät jalat ja todennäköisesti edellisen päivän mukulakivimaratonista ärtynyt alaselkä (kuulostan eläkeläiseltä, kun molemmissa matkapostauksissa voivottelen kipua jossain paikassa) hieman himmensivät paikan hohtoa, varsinkin loppuvaiheessa, kun mäet vain jatkuivat ja jatkuivat ja polku, jita luulimme ovelaksi oikopoluksi olikin umpikuja. Kukkulalle olisi kuitenkin ihana tulla joskus paremmalla mielellä ja vähemmän kipuisena vaikkapa piknikille, siellä oli juuri sopivia paikkoja sellaiseen! 

Kuvassa näyttää kylmältä ja syksyiseltä, mutta sitä se ei ollut. Te saatatte ehkä jo muistaa, millainen sää oli kuukauteen nähden. 

Köysiradan rata. 

Tuolla liehui USAn lippu, mutta syy ei selvinnyt. 

Lentokoneita!

Levättyämme ja venytettyäni selkää lähdimme vielä kerran kaupungille, sillä trdelník-tötteröt odottivat meitä. Kävelimme vielä viimeisen kerran Kaarlensillan yli vanhaan kaupunkiin.

Tötteröpaikka löytyikin nopeasti ja tilasimme tällaiset herkut itsellemme. Tötterö on muuten melkoisen tuhtia tavaraa :D Taikina on vähän samantapaista kuin pullataikina, mutta rakenne tuntuu olevan vähän erilainen. Lisäksi pinnalle ripoteltu hasselpähkinä tuo kiinnostavan lisän makuun ja rakenteeseen. Ihan aitoon ja alkuperäiseen trdelníkiin ei ymmärtääkseni kuulu täyte, mutta lämpimän taikinan ja kylmän jäätelön yhdistelmä oli melkoisen mainio. Trdelník ei ole ehkä parasta syömääni herkkua, mutta ei se missään nimessä pahaakaan ollut ja voisin hyvinkin suositella maistamista, jos tilaisuus tulee. 

Kävimme vielä tavaratalossa nimeltä Kotva, mutta se oli kyllä valtaisa pettymys. Mitään kovin jännittävää ei löytänyt ja yläkerrassa joku porasi jotain niin lujaa, että korvia särki. Poistuimme siis paikalta. 

En ole varmaan koskaan näyttänyt blogissa näin suurta osaa itsestäni, mutta tämä jättimyyrä oli niin huippu, etten voinut olla jättämättä sitä tästä postauksesta pois. (Vaikka ettehän te naamaani tuosta näe, joten saatan olla ihan jotain muuta kuin mitä kuvasta voisi päätellä. Tuohan saattaa olla vaikka Jormapera ja minä kauhea, keltainen, kahdeksanlonkeroinen torahammaspeto jossain luolassa.) En muista, olenko maininnut asiasta, mutta olin lapsena armoton Myyrä-fani, joka katsoi piirretyt niin monta kertaa, että vhs-kasetti (jonnet ei muista) on niin monta kertaa kelattu, etten uskalla edes ajatella, mitä nauhalle tapahtuisi, jos yrittäisin kelata sitä, ja jolle luettiin kuvakirjoja sen verran, että vanhempani taitavat osata ne ulkoa vielä tänäkin päivänä. Mutta ketä yritän huijata, tietenkin olen armoton Myyrä-fani edelleen! Kuva on otettu erässä valtavan suuressa, mutta todella sympaattisessa lelukaupassa, jonne olisin varmaan pyörtynyt, jos olisin sinne kolmevuotiaana päässyt. Koko kauppa oli lattiasta kattoon täynnä Myyrä-tavaraa aina pehmoleluista magneetteihin. Kaiken lisäksi kaupan tv:ssä pyörivät Myyrä-piirretyt, joista osa oli minullekin ihan uusia. Tämän jättimäisen Myyrän olisin voinut hyvinkin ottaa mukaani, mutta se ei ihan olisi mahtunut käsimatkatavaroihin. 

Lelukaupassa oli myynnissä myös Pat ja Mat -nukkeja. Olin kokonaan unohtanut tämänkin animaation olevan alun perin tšekkiläinen (tai tšekkoslovakialainen, jos tarkkoja ollaan). Pienenä katsoin tätäkin ohjelmaa todella paljon. Tämä kaksikko jäi kuitenkin oheistuotteissa ja mainostuksessa Myyrän varjoon, enkä nähnyt heitä enää missään muualla. Ehkä ohjelma ei ole enää nykyään kovin suosittu tai tiedetty, Tšekissä ainakaan?  Yhden toisen kaupan ikkunassa näimme myös Rosvo Rudolf -aiheisia leluja, mikä oli oikeastaan vielä yllättävämpää kuin Pat ja Mat. Itse en ole koskaan nähnyt Rosvo Rudolfia telkkarista, mutta äänikirjoja olen kyllä kuunnellut erittäin paljon. Mahtaako nykylapset enää tietääkään tätä sympaattista rosvoa? (Ja jälleen kuulostan tädiltä, hohhoijaa.) (Sattuuko joku muuten muistamaan, miksi Rudolfista edes tuli rosvo? Muistelen sen liittyneen jotenkin kenkiin tai isoihin jalkoihin.) 

Palasimme vielä kaupan kautta raitiovaunulla hotellille, pakkasimme tavarat aamua varten ja kävimme nukkumaan. 

Keskiviikko 18.10., 

eli päivä, jolloin koin kulttuurishokin

Syötyämme aamupalan kirjauduimme ulos hotellista ja kävelimme metroasemalle. 

Matkalla näimme jotain tuttua ja kotoisaa. 

Lähdetäänkö torille?

Voit matkustaa Prahaan asti, mutta Suomi100 saa sinut kiinni silti. Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee?

Matka lentokentälle ensin metrolla ja sitten bussilla sujui kivuttomasti ja vaivattomasti, mutta lentokentällä odottelu ei ollut yhtä vauhdikasta kuin alhaalla nähtävä taidekuva. Lento oli myöhässä ja jouduimme odottamaan portilla hyvän tovin. Koska en tiennyt, kuinka kauan lentoa jouduttaisiin odottamaan, en edes viitsinyt ruveta kaivamaan kirjaa repun pohjalta, jotta tavaroiden takaisin pakkaamisessa ei tulisi hätäkiire. Kyllä olisi kannattanut, odotellessa olisi hyvin ehtinyt lukea muutaman novellin, ja pakata ja purkaa repun pariinkin otteeseen.

Pääsimme lopulta lentokoneeseen, ja matka sujui suhteellisen kivuttomasti. Yritin vähän nukkua, siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Kun kone laskeutui lopulta Helsinki-Vantaalle, koin valtavan kulttuurishokin astuessani ovesta ulos: vaikka Prahassa olikin aamulla ollut huomattavasti viileämpää kuin aiempina päivinä, Suomessa oli oikeasti kylmä. Oikeastaan voisi sanoa todella kylmä, olihan sentään jo lokakuu.

Näimme matkalla parkkipaikan ja kentän välillä olleella ruohoalueella olleita pieniä kaneja jo lähtöpäivänä ja siellä ne olivat edelleen. Ne näyttivät niin pieniltä ja palelevilta. Ruohikolle oli jätetty sunnuntaina porkkanoita, ja mietimmekin, olivatko nämä valtavan suloiset karvapallot pahamaineisia citykaneja, joita turistit ovat ruokkineet, vai jonkun lemmikkikaneja, jotka on vapautettu luontoon, kun omistaja on lähtenyt matkalle. Toivon koko sydämestäni, ettei kyseessä ole jälkimmäinen tapaus. Olisin halunnut ottaa kanit reppuuni ja viedä kotiin lämmittelemään, sen verran surullisilta ne näyttivät. Vielä nytkin tätä kirjoittaessani tulee surullinen olo itsellekin, kun mietin näitä pikkuruisia pitkäkorvia. Toivottavasti niillä menee hyvin. 

Kotiin palasimme myöhään illalla pienten vastoinkäymisten jälkeen. Oli ihanaa päästä omaan sänkyyn nukkumaan, vaikka maisemat olivatkin köyhemmät kuin Prahassa. 

Tein Prahasta myös muutaman ostoksen. Siitä huolimatta, että minulla on niin paljon kirjanmerkkejä, että miltei hukun niihin, ostin Mucha-museosta ihanan kauniin magneettikirjanmerkin. 

Tunnistaako joku kirjan?

En voisi sanoa itseäni Myyrä-faniksi, jos en olisi hankkinut matkalta jotain siihen liittyvää. Tässä siis maailman katu-uskottavin (ja repussa rytistynyt) t-paita. 

Ehkä tämä toimii jonkinlaisena motivaattorina ajo-opiskelussa? 

Yhteenvetona voisi sanoa, että jos kaupungin kanssa voisi mennä naimisiin, valitsisin armaaksi aviopuolisokseni Prahan. Vaikka useisiin kaupunkeihin olen elämässäni rakastunut, Praha on se, joka vei jalat alta ensisilmäyksellä. Mystinen ja salaperäinen kaupunki, jonka mystisyys ja salaperäisyys ehkä hieman kärsii turistien määrästä, mutta onnistuu silti lumoamaan. 

Praha, sinulla on aina paikka sydämessäni. Jonain päivänä tulen vielä takaisin.