Lasisipulissa soi, osa 5

Näin syssyn saapuessa on erittäin hyvä syy käpertyä koteihin ja vaikka kuunnella hyvää musiikkia! Ajattelin, että tämä olisi hyvä (teko)syy esitellä taas hieman sitä, mitä musiikkia tällä hetkellä eniten kuuntelen. Samaan hengenvetoon tosiaan sanoin, että suurin osa näistä kappaleista on sellaisia, joita olen eniten kuunnellut kevään ja kesän aikana, mutta eiväthän hyvien kappaleiden vinkkaaminen katso vuodenaikaa!  

Maustetytöt: Tee se itse


Synkkä ja ankea Maustetytöt ei sovi jokaiseen fiilikseen, mutta välillä yhtyettä on hauska kuunnella, sillä pidän kovasti heidän soundimaailmastaan. Äärimmäisen synkkä itsemurhalaulu Tee se itse on monessa mielessä tyypillinen bändille, mutta varsinkin aiheen huomioon ottaen yllättävän menevä.

J. Karjalainen Electric Sauna: Verinen mies


Kesällä kuuntelin sivistysmielessä muutamien artistien valmiita This is -soittolistoja Spotifysta, johon oli koottu heidän suurimpia hittejään. Vaikka J. Karjalaisen hitit ovatkin suurimmaksi osaksi tuttuja, miehen tuotanto on niin laaja, että paljon on yhä kuuntelematta. Veriseen mieheen tykästyin ensikuulemalta.

Kaija Koo: Tulisit edes käymään


Joskus ehkä nimetin Kaija Koota guilty pleasureksi, mutta nykyään siinä ei kyllä ole yhtikäs mitään salaista. Tulisit edes käymään on ehkä vähän vähemmän tunnettu kappale ysäri-Kaijan tuotannosta, mutta kuuntelin sitä keväällä paljon (onhan tässä koronatilanteessa kehotus "tulisit edes käymään" todella rohkea, melkein sopimaton!). Kappaleen sanat ovat äärimmäisen typerät, varsinkin kertosäkeessä, mutta sellaista se on.

Miljoonasade: Runoilija


Kesälomalla vierailimme Keski-Suomen museossa, jossa oli Miljoonasade-aiheinen näyttely. Näyttelyssä totesin, että vaikka Miljoonasadetta on kotikotona kuunneltu paljon, tunnen yhtyeen tuotantoa hyvin huonosti, joten päätin korjata tilanteen. Runoilija on sävellykseltään vekkuli, eikä sanoituksissakaan vikaa ole. "Älä koskaan ota runoiljaa luoksesi asumaan" lienee ihan hyvä ohjenuora :D

Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla 


DVR:n soittolistan olen jo aikaisemmin blogissa jakanut, mutta viime aikojen tärkein lisäys on Apulannan Valot pimeyksien reunoilla. En kauheasti välitä Apulannasta, mutta tässä biisissä on täydelliset sanat DVR:aa ajatellen. Olen ajatellut asiaa jo niin pitkälle, että mielikuvissani DVR:n pohjalta tehdyssä elokuvassa tämä soisi lopputekstien aikana. :D 

Cast of Falsettos: Falsettoland/About time (2016)



Kuuntelin kesällä Falsettos-musikaalin. Suhtautuminen musikaaliin on hieman ristiriitainen, sillä tykkään kyllä tarinasta ja hahmojen ihmissuhdekuvioista, mutta musiikki on jotenkin haastavaa päästä sisään ja hahmot vähän ohuita. Hyviäkin kappaleita musikaalista löytyy, kuten toisen näytöksen aloittava Falsettoland, joka on menevä ja hauska esittelybiisi. Hilpeä tunnelma on kaukana kyseisen kappaleen repriisistä, joka musikaalin päättää, mutta ei spoilereiden takia siitä sen enempää. (Täytyy kyllä todeta, että tuo Spotify-upotuksen pätkä on erittäin kaoottinen ja huono kohta kyseisestä kappaleesta :D)

Cher: Strong enough

En muista, missä tähän erobiisiin törmäsin, mutta tämä on kyllä todella menevä ja "voimaannuttava" ralli! Tässä on jotain samaa kuin Gloria Gaynorin I will survivessa, mutta se lienee vain plussaa :D

Kerkko Koskinen: Suopursu


Kerkko Koskisen soolotuotanto on jäänyt melko vähälle kuuntelulle, mutta Spotify ehdotti Suopursua kuunneltavaksi, ja sepäs olikin hyvä kappale! Sävel ja sovitus on Koskiselle tyypillisen "mieluummin överit kuin vajarit". Nautin kappaleen tunnelmasta: se saa minut samaan, erikoiseen mutta mahtavaan fiilikseen kuin esimerkikis Kerkko Koskinen kollektiivin tuotanto. 
(Mahtaakohan Vuokko Hovatta olla yksi tämän biisin taustalaulajista? Kovasti niin kuulostaa!)

Cumulus: Höstvisa

Loppuun vielä syksyklassikko. Tove Jansson tarjoilee sanoituksessaan haikeankauniita syystunnelmia sanoituksessaan, ja vähäeleinen sovitus tekee siitä vielä entistä sopivamman sateiseen syksyyn. 

Mitä te olette viime aikoina kuunnelleet?

Syyskuun luetut 2020

 Syyskuussa 2020 luin kahdeksan kirjaa (2024 sivua, 11 h 32 min), joista kaksi oli spefiä, kaksi nonfictionia, yksi säeromaani, yksi sarjakuva, yksi uusinta ja kaksi äänikirjaa.

Numminen, Jere: Kiira – Ehjäksi särkynyt 7 h 33 min [K]

Sarjanoja, Katinka: Korpinlaulu (Korpinlaulu #1) 532 s. 

Kuronen, Kirsi: Merikki 99 s.

LaCour, Nina: Välimatkoja 232 s. 

Thompson, Craig: Habibi 665 s. 

Noronen, Paula: Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa 3 h 59 min [K]

Jansson, Tove: Taikurin hattu (Muumit #3) 153 s. [U]

F., Christiane: Huumeasema Zoo 343 s. 

kotimaisia: 5

ulkomaisia: 3

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 5

muualta: 2

En usko, että olisin tarttunut lainkaan Kiira Korven elämäkertaan, ellei Helmet-lukuhaaste olisi tänä vuonna vaatinut urheiluun liittyvää kirjaa. Urheilu ei minua paljoa kiinnostele, mutta jos minun pitäisi valita jokin laji, jonka seuraaminen vähänkään innostaa, niin taitoluistelu on sellainen. Mitään en lajista ymmärrä, mutta se on kaunista katseltavaa, joten se riitti minulle motivaatioksi kuunnella Korven kertomusta urastaan äänikirjana, varsinkin, kun kyseessä ei ollut mikään pitkä teos. En välttämättä kovin paljoa enempää ymmärrä taitoluistelusta kirjan lukemisen jälkeenkään, mutta ehkä minulla on nyt hieman parempi käsitys siitä, millaista laji todellisuudessa on. Kirja käy läpi Korven uraa kronologisesti ja päästää ääneen myös hänen läheisiään, kuten perheenjäseniä ja entisiä valmentajia. Kirja oli perushyvä: ei mikään maatamullistava, mutta sen kanssa viihtyi. Kirjassa oli jonkin verran toisteisuutta, samoja asioita käsiteltiin monta kertaa lähes samoilla sanoilla monta kertaa, ja vaikka ymmärränkin, että nämä tapahtumat olivat Korven elämässä merkittäviä, niiden toistaminen alkoi kirjan edetessä ärsyttämään. Vaikka tiesin jo etukäteen, että kulissien takana taitoluistelu ei todellakaan ole yhtä kaunista kuin miltä luisteluohjelmat näyttävät, silti minua vähän järkytti se, kuinka tiukka ja konservatiivinen laji on, sen valmentajista ja tuomareista puhumattakaan. Korpi puhuu avoimesti myös luistelun huonoista puolista ja siitä, miten hän esimerkiksi alkoi jossain vaiheessa uraansa kontrolloida syömistään, mikä johti puolestaan terveysongelmiin. Minusta on hyvin tärkeää, että tällaisia epäkohtia tuodaan esiin, sillä kun asiat ovat suuren yleisön tietoudessa, niihin voidaan todennäköisemmin tehdä muutoksia. 

Katinka Sarjanoja oli viime vuonna esiintymässä Finnconissa paneelissa, jossa käsiteltiin fantasiamaailmoiden luomista. En muista enää, mitä hän kirjastaan puhui, mutta kelttiläinen fantasia jäi mieleeni sen verran hyvin, että kun bongasin Korpinlaulun kirjastossa, ei minun tarvinnut kovinkaan kauaa miettiä, nappaisinko sen mukaani vai en. Korpinlaulu kertoo nuoresta Étainista, ylhäisösuvun tyttärestä, joka joutuu Savusälvän aateliston valtataisteluiden pyörteisiin. Hänen isänsä teloitetaan ja hänet naitetaan väkisin vihollisen soturille, Rautakatseelle. Étainilla on kuitenkin kihlattu jo ennestään, mikä lisää hänen vastahakoisuuttaan avioliittoon, mutta pian hän joutuu tilanteeseen, jossa hän ei enää tiedäkään, kummalla puolella hänen kuuluisi olla. En tosiaankaan tiedä, mitä mieltä kirjasta lopulta olin. Toisaalta tykkäsin siitä, että tarina eteni joutuisasti (näin paksussa kirjassa erittäin suuri plussa), ja huomasin melko nopeasti olevani koukussa tarinaan. Pidin kovasti myös hahmoista ja heidän välisistä suhdesotkuistaan, ja eteenkin Étainin ja Rautakatseen välinen suhde kaikkine mutkineen lämmitti kovasti mieltäni. Kirjassa oli kuitenkin myös asioita, jotka ihmetyttivät ja häiritsivätkin. Minun oli esimerkiksi todella vaikeaa sijoittaa tarinaa mihinkään aikaan tai paikkaan. Oletin, että kyseessä on kelttiläisyydestä inspiroitunut fantasiaromaani, joka tapahtuu omassa, suljetussa maailmassaan, mutta sitten mainittiin kristinusko, mikä rikkoi tämän mielikuvan. Korpinlaulu tuskin sijoittuu meidän maailmaamme, ainakaan täysin sellaisena, millaisena sen historian tunnemme, onko kyseessä siis vaihtoehtohistoria? Koska miljöö jäi niin epäselväksi, oli minun vähän vaikeaa päästä kunnolla tarinaan sisälle. Odotin myös, että spefielementit olisivat olleet näkyvämpiä. En välttämättä kaipaa velhoja ja lohikäärmeiltä, mutta tämä tuntui monessa kohdassa "pelkästään" historialliselta romanssilta, ja välillä unohtuikin, että olin napannut tämän kirjaston fantasiahyllystä. Juonenrakennuksestakin annan vähän noottia, se nimittäin koostuu lähinnä konfliktista konfliktin perään, ja jokaisen kohdalla mietin, että tämäkö on nyt tarinan huippukohtaan johtava ongelma, huomatakseni vain, että kyseinen konflikti ratkesi 10 sivun kuluttua. Tämän vuoksi juonessa ei tuntunut olevan minkäänlaista huippukohtaa. Moitteistani huolimatta Korpinlaulu viihdytti ja sai minut kiintymään henkilöihinsä niin hyvin, että tulen ehdottomasti lukemaan myös (itse asiassa tällä viikolla ilmestyneen) jatko-osan Karhuneito! 

Olen aiemmin lukenut Kirsti Kurosen säeromaanin Paha puuska, josta muistelen pitäneeni, joten kun Merikki tuli vastaan kirjastossa, se lähti mukaani. Merikki kertoo yläasteikäisistä bestiksistä Meristä ja Ruususta,  ja siitä kesästä, jolloin Ruusu yllättäen sanoo, ettei halua olla enää Merin kanssa. Aihe oli todella kiinnostava, ja olisin tosissaan halunnut pitää tästä kirjasta. Tyttöjen kipuilu tuntuu uskottavalta, ja säemuodon vähät sanat maalaavat hienosti persoonallisuuksia, näyttävät sen, että Ruusulla onkin ehkä hyviä syitä jättää Meri. Kuitenkin kirja ja sen loppuratkaisu jättivät minut kylmäksi. Kirjan olisi pitänyt olla pidempi, jotta olisin voinut kiintyä kunnolla henkilöihin ja asioita olisi saatu pohjustettua enemmän. Ihan kiva välipala, mutta ei mitään enempää. Nimen sanaleikki on hauska, ja nautinkin, kun hoksasin sen. 

Välimatkoja on kirja, johon muistan törmänneeni kirjakaupassa silloin, kun se ilmestyi, ja kaunis kansi jäi mieleen. Kirja kertoo Marinista, joka on jäänyt joulupyhiksi yksin collegen asuntolaan New Yorkiin ja odottaa parasta ystäväänsä Mabelia saapuvaksi käymään San Fransiscosta. Marinin elämässä on tapahtunut jotain kamalaa, mikä on saanut hänet pakenemaan toiselle puolelle Yhdysvaltoja, eikä hän ole puhunut kenellekään sen jälkeen. Mabelin vierailun myötä hänen on kuitenkin pakko kohdata menneisyytensä silmästä silmään ja sanoa ääneen ne asiat, joita hän on yrittänyt paeta. Aluksi suhtauduin kirjaan hieman skeptisesti, sillä en oikein tiennyt, onnistuisiko se vakuuttamaan minua. Pian kuitenkin huomasin, että kirja veti minua puoleensa todella vahvasti, ja lopulta hotkaisinkin sen muutamalta istumalta. Vaikka kirjassa ei juurikana tapahdu mitään (ainakaan tarinan nykyhetkessä, takaumissa asia on eri), sen tunnelma ja rytmitys on tiivis, hengästyttävä. Ehkä joitain asioita olisi voinut pohjustaa ja/tai selittää vähän tarkemmin, nyt asioita jätettiin välillä omaan makuuni vähän liikaa lukijan pääteltäväksi. Vähän mietin myös tarinan uskottavuutta: kuinka helppoa sosiaalisen median ja kännyköiden aikakaudella on kadota Marinin tavalla? Loppuratkaisu on ehkä vähän överisokerinen, mutta kyllä se minua kuitenkin vähän itketti. Voisinkin suositella Välimatkoja niille, jotka haluavat jotain nopealukuista mutta ajatuksia herättävää luettavaa. 

Joku ystäväni suositteli minulle Habibia pari vuotta sitten, joten sekin tarttui sitten kirjastoreissulla kassiini. Sarjakuva kertoo kahdesta lapsesta, Dodolasta, joka on myyty lapsimorsiameksi, ja orjan lapsesta Zamista. Dodola ja Zam elävät keskellä aavikkoa laivanhylyssä monia vuosia, kunnes Dodola kaapataan sulttaanin haaremiin seksiorjaksi ja Zam lähtee häntä etsimään. En oikein tiedä, mitä sanoisin tästä kirjasta. Minusta on hienoa nähdä, miten paljon taustatyötä kirjan eteen on tehty. Sen parasta antia onkin Koraanin kertomukset ja niiden vertautuminen Raamattuun, sillä näiden yhtäläisyyksien ja erojen pohtiminen oli todella kiinnostavaa. Tarinankerronnastakin pidin: myyttiset tarinat, menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat toisiinsa ja toistavat itseään aina vähän uudesta näkökulmasta. Piirrustustyyli on myös mielestäni aivan  hengästyttävän upea! Maisemat, henkilöt ja ornamentit ovat lumoavia, sivujen rakenne on onnistunut. Joitain sivuja olisin voinut katsella ja tutkailla pitkäänkin. Ehkä voisin kokeilla jotain muuta Thompsonin sarjakuvaa, jospa niissä piirrostyylistä voisi nauttia ilman, että tarina tekee lukijan olon todella epämukavaksi, sillä epämukava olo tästä näistä kehuista huolimatta kuitenkin tuli. Habibi nimittäin toistaa vahvasti vanhoja stereotypioita arabialaisesta kulttuurista, vaikka Thompsonin tarkoituksena on ilmeisesti ollut murtaa niitä. Koin epämukavaksi myös jatkuvan (naiskehon) seksualisoinnin. Toki seksuaalisuus on tärkeä osa tarinan teemaa, mutta mielestäni useassa kohdassa mentiin yli. En kiellä, etteikö tällaisia tarinoita olisi oikeastikin olemassa, mutta sen olisi voinut kertoa ilman, että pönkitetään haitallisia stereotypioita. En voinutkaan olla miettimättä, millaisen tarinan olisi kertonut henkilö, joka ei ole valkoinen, amerikkalainen (mies). 

En ole lukenut mitään Paula Norosen kirjoja aikasemmin, mutta sen verran, mitä olen häntä seurannut esimerkiksi telkkarissa, hän on mielestäni todella hauska tyyppi. Koska hän itse luki ensimmäisen aikuistenkirjansa Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassan äänikirjaversion, päätin kuunnella kirjan pikaisena välipalana, olihan sen kesto vain nelisen tuntia. Olen liian nuori muistamaan Tarja Kulhon Radiomafiasta, joten tutustuin häneen ensimmäistä kertaa vasta nyt. Kirja koostuu dialogimuotoon kirjoitetuista episodimaisista hetkistä Tarja Kulhon, korsolaisen perheenäidin ja Räkkärimarketin kassan elämässä. Kirjan tapahtumia sitoo yhteen löyhästi kansalaisopiston kirjoituskurssi, jolle Tarja on puolivahingossa osallistunut, ja jonka kirjoitustehtävien kautta saadaankin kuulla Tarjan syvimpiä tuntoja. Koska odotin todella hauskaa kirjaa, jouduin vähän pettymään, sillä pääosin kirja oli vain "ihan kiva". Muutamat jutut naurattivat ääneen (esimerkiksi terveyskeskuksen pisteytysjärjestelmä sai minut melkein kaksinkerroin naurusta), mutta suurimman osan ajasta vain hymähtelin. Noronen lukee kirjan kuitenkin mainiosti, joten sitä oli ilo kuunnella. Ihan mukavaa aivot narikkaan -seuraa tiskaamiseen ja muihin kotitöihin, mutta ei niin ratkiriemukas kuin olisin toivonut. Erityisplussa Kaija Koosta. 

Muumien uudelleenluku jatkui syyskuussakin, tällä kertaa vuorossa oli sarjan kolmas osa, Taikurin hattu. Tämän lukemisesta olikin vierähtänyt yli 10 vuotta, joten oli melkein kuin olisin lukenut kokonaan uutta kirjaa, vaikka toki tarinat olivat hyvin tuttuja esimerkiksi tv-sarjasta ja sarjakuvista. Taikurin hattu on episodimaisempi kuin aikaisemmat osat. Se koostuu pienistä seikkailuista, joita muumiperhe kokee, ja vaikka ne sijoittuvatkin saman kevään ja kesän ajalle, ja taikurin hattu toimii monen tarinan yhdistävänä tekijänä, ne ovat kuitenkin omia pikku tarinoitaan. Tämä sopisi loistavasti vaikkapa iltasatukirjaksi! (Ehkä tätä on minulle ja/tai sisaruksilleni iltasatuna luettukin, se on oikeastaan hyvin todennäköistä, mutta varmaksi en uskalla asiaa sanoa...) Taikurin hatussa on ihanan lämminhenkinen tunnelma, ja tulikin sellainen olo, että Muumilaaksoon muutaisin ehdottomasti, jos jonnekin fiktiiviseen paikkaan saisin muuttaa. Hassu huomio muuten: kirjan suomenkielisessä painoksessa (tai ainakaan omistamassani versiossa) olevasta kartasta puuttui kokonaan maininta tupakkapensaista, vaikka se on esimerkiksi seinälläni olevassa ruotsinkielisessä postikorttiversiossa kartasta. Kirjassa kuitenkin mainitaan yhdessä kohdassa, että Muumipappa hoitaa tupakkapensaitaan, joten minkä takia tämä on pitänyt poistaa kartasta? :D

Olen tänä vuonna lukenut useamman nuorten (tyttöjen) huumeidenkäytöstä kertovan kirjan: Emma Sofianna Söderholmin Edes hetken elossa, Deborah Spungenin Nancyn ja nyt sitten Christiane F.:n Huumeasema Zoon. Vaikka Söderholmin kirja on fiktiivinen ja sen verran uusi, ettei ole ehtinyt saavuttaa samanlaista (kultti)asemaa kuin kolmikon muut kirjat, niputan ne silti yhteen. Huumeasema Zoo kertoo Christianen elämästä Länsi-Berliinissä 1970-luvun lopulla. Ankeassa ja virikkeettömässä lähiössä kasvavilla nuorilla on yksi tapa päästä pakoon ympäristönsä tukahduttavuutta ja väkivaltaisia ja onnettomia perhesuhteitaan, ja tämä tapa on huumeet. Christiane aloittaa huumeiden käytön 12-vuotiaana pilveä poltellen, mutta jo 13-vuotiaana hän aloitti heroiinin piikittämisen. Pian Christiane eli kaksoiselämää: äidilleen hän uskotteli olevansa tavallinen, koulua käyvä teini, vaikka oikeasti hän vietti päiviään metroasemalla prostituutiolla huumerahoja hankkien. Kyseessä on todella inhorealistinen kuvaus nuorten huumeidenkäytöstä. Vaikka kirjassa kuvataan huumeista seuraavaa mahtavaa oloa, ei sitä kuitenkaan kaunistella ollenkaan: vieroitusoireet ovat kamalia, piikittämistä täytyy tehdä likaisissa yleisissä vessoissa ja epäpuhtailla neuloilla, ja narkkareiden ystävyyssuhteet romuttuvat nopeasti, kun aineet menevät ihmisten edelle. Huumeidenkäyttäjän mielenmaisema vaikuttaa uskottavalta: Christiane ja hänen ystävänsä uskottelevat sujuvasti itselleen, että voisivat lopettaa huumeiden käytön milloin vain haluavat, vaikka tilanne on jo todella paha. Luulen, että tämä toimii edelleen hyvänä huumevalistuksena nuorille, vaikka onkin jo useamman vuosikymmenen ikäinen. Asia, joka minua kirjassa häiritsi, oli sen kieli. En oikeastaan tiedä, oliko vika käännöksessä vai oliko alkuperäinenkin teksti kirjoitettu niin, mutta se oli paikoin hyvinkin kömpelöä ja köykäistä. Tiedä sitten, onko sen tarkoitus havainnoillistaa Christianen nuorta ikää, mutta se ärsytti toisinaan lukiessani. (Kirja muuten ei ole Christianen itsensä kirjoittama, vaan kahden toimittajan hänen haastattelujensa pohjalta haamukirjoittama. Sellainen tarkennus tähän väliin!) 

*********

Syyskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:

 

14. Urheiluun liittyvä kirja: Kiira – Ehjäksi särkynyt

Syyskuu(kin) kului nopeasti. Opinnot alkoivat taas, ja toisin kuin keväällä, nyt pääsin itsekin nauttimaan etäluennoista. Tosin molemmat luentokurssini ovat jotenkin todella kuivakoita ja tylsiä, ja kerrankin on sellainen tilanne, että kirjatentit kiinnostavat enemmän :D Syyskuussa näin myös jonkin verran ystäviäni turvavälien päästä, nautin lämpöisistä säistä ja käärin taas hihani DVR:n kanssa. Kuukauden parhaita puolia oli kuitenkin ehdottomasti uusi kirjahylly, jonka sain helpottamaan hieman aina vain kasvavaa kirjamäärääni. Samalla sain yhteen paikkaan myös ne kirjat, jotka muuttaessani jätin kotikotiin, ja olenkin pari viime viikkoa vain ihastellut hyllyjäni :D Suunnitelmissa olisi tehdä kirjahyllyistäni oma postaus, parin vuoden takainen katsaus silloisiin hyllyihin ainakin vaikutti tykätyltä :)

Lokakuussa on luvassa niin ikään opiskelua. Pitää oikeasti ruveta tekemään asioita kandin eteen (apua!) ja yrittää saada itselleen edes sen verran itsekuria, että oikeasti lukisin tentteihin, enkä vain hehkuttaisi, että ne ovat kiinnostavampia kuin luentokurssit... Kirjamessujen peruuntuminen harmittaa todella, enkä virtuaalimessuillekaan jaksa osallistua: saan aivan tarpeeksi arjessani tuijottaa puhuvia päitä tietokoneen ruudulta, enkä jaksa tehdä sitä myös vapaa-ajallani. 

Kuukauden biisi on BEHMin Lupaan. BEHMin debyyttialbumi Draaman kaari viehättää on ollut kovassa kuuntelussa ilmestymisestään lähtien. Jo aiemmat singlejulkaisut kiinnostivat, joskin niissä oli jotain, minkä takia en ihan voinut niistä kunnolla tykätä. Sen sijaan levyn aiemmin julkaisemattomat biisit ovat mielestäni jopa parempia kuin singlet, vaikka ovatkin keskenään hyvin samankaltaisia. Välillä sanoituksista ei tiedä, ovatko ne hölmöjä vai nokkelia, mutta kokonaisuutena tykkään levystä kovasti. 

Loistavaa lokakuuta!